SISÄLLYS: (continued 4)

Samassa hän kuuli, kuinka lukkari ja soittajat rapistivat kirkontapulin luukkuja ja suurkellon ensi helähdys kajahti.

Leski kävi miettiväksi, meni myllyyn ja virkkoi:

— Ei ole viljaa jauhatettavaksi, vaan koska lukkari kelloja soittaa, vaikkei hänellä poikaa ole sodassa ollut, silloin täytyy meidänkin myllynsiipien pyöriä.

Ritisten rupesi tomunen napahirsi liikahtelemaan ja pyörimään ja, talonpoikaisjoukon marssiessa laulaen ohi, kieritti tyhjä mylly yhä nopeammin suuria siipiään.

Kustaa Celsing.

Sulttaani, joka valepukuisena ja viikunavasua päälaellaan kantaen oli kuljeskellut kadulla ja tutkiskellen puhutellut kansaa ja janitsaarejaan, tapasi Seraljin puutarhassa äitinsä.

Tämä nosti hunnun jo ryppeyneeltä otsaltaan ja teki käsivarsillaan vilkkaan liikkeen.

— Kansa hehkuu sotaintoa, — virkkoi hän. — Milloin kutsut sen kokoon ja käyt auttamaan pohjoista jalopeuraani tsaaria vastaan? Käske soturiesi kantamaan Muhamedin lippua Ruotsin kuninkaan edessä ja häntä taisteluun seuraamaan!

Sulttaani laski viikunavasun kiviselle pöydälle ja vastasi:

— Vähän häntä tunsin, kun hän pakolaisena maahani saapui. Mutta pian eivät miehet eikä naiset puhuneeet kenestäkään muusta kuin hänestä. Miten voi, niin kysyin itseltäni, köyhä, voimaton pakolainen pelkällä olennollaan valloittaa kokonaisen kansan? — Sitä en ymmärtänyt, vaan kunnioituksella tahdoin hänelle käteni tarjota, vaikka hän pakana onkin, ja siksi lähetin soturini hänen vihollisiaan vastaan. Kansa ampui ilolaukauksia ja sytytti lamput moskeeain torneissa. Sotajoukot seisoivat vastakkain Pruth-virran rannalla… Mutta kuule! Tehtiin rauha. Silloin näki suurvisiirini keskellä vuolasta virtaa miehen saapuvan uivan hevosen seljässä. Se oli Ruotsin kuningas, joka nelistäen oli sinne ratsumiehineen Benderistä karauttanut. Suurvisiirini on mulle kaikki tarkoin kertonut ja hänellä vieläkin ääni vapisee, kun hän siitä hetkestä puhuu. Tervehtimättä lasketti kuningas hänen telttaansa, läpimärkänä istahti hän ylimmäs Muhamedin lipun alle. Hän vaati heti jo allekirjoitetun rauhankirjan ja repi sen kappaleiksi. Siinä istui siis, satojen peninkulmien päässä omasta valtakunnastaan, voitettu pakolainen Muhamedin lippu kaljun päänsä päällä, ja ylpeänä, kuin jos hänen valtakuntansa olisi ulottunut äärettömiin Arapian aroille, käski hän minun sotajoukkojeni käydä taisteluun. Se oli tuulinen päivä. Teltan palttinaseinä lepatti ja heilui, lippu liikahti verkalleen ja kun hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, heilautti hänen hansikkaansa noita pyhiä, viheriöitä tupsuja… Mutta minä vakuutan: rauha oli tehty. Toiset ajat tulivat. Joka päivä olen Benderiin lähettänyt rahoja ja monenlaisia lahjoja sankarillesi. Olen häntä vieraanani kohdellut, mutta hän ei palaa kotiinsa, viipyy vain vuoden ja taas vuoden… Suurvisiirini neuvoo, ett'ei meidän enää tule tuhlata lahjojamme noille kutsumattomille vieraille, joista meillä ei ole mitään hyötyä. He ovat liian köyhät, tehdäkseen mitään suurta. Siinä, äiti, kuulet totuuden!

Ilta rupesi hämärtämään, hänen puhuessaan. Vaan samana iltana neuvottelivat Tuomas Funcken talossa ne ruotsalaiset herrat, jotka lähettiläinä olivat sulttaanin kaupunkiin saapuneet. He neuvottelivat huolestuneina kuiskaillen, ja kun aamupuoli oli käsissä, silloin siirsi Funck kynttilän pöydän toisessa päässä istuvan pataljoonansaarnaajan Agrellin eteen.

— Lue sinä meille jotakin Raamatusta, ennenkuin erotaan, sillä kaikki nämä neuvottelumme eivät johda mihinkään tuloksiin. Suurvisiiri vei kyllä soturinsa taistelutantereelle, vaan hän piti suuremmassa arvossa täyttä kukkaroa ja kauniita orjattaria kuin saada luodinhaavan valkoseen käsivarteensa. Pruth-virran rannalla hän täytti turbaaninsa venäläisillä lahjoilla. Ja senjälkeen meitä turkkilaiset vastustavat. Olkoon, että Kustaa Celsing, joka heidän kieltään taitaa, voisi kirjoittaa valituskirjan. Kuka sen saisi annetuksi sulttaanin omiin käsiin! Hän kyllä ottaa vastaan valituskirjoja, kun hän perjantaisin ratsastaa moskeeaansa, mutta kaikkihan tiedämme, että jos ken on niin tuhmanrohkea, että hänelle tällaisen valituskirjan antaa, hän heti joutuu vangiksi, ja, ellei hän tismalleen saa jokaista kirjoituksensa kohtaa todeksi todistetuksi, mestataan hän armotta. Ja kellä meistä on todistuksia…! Siksi sanon: kuunnelkaamme kernaammin muutamia raamatunlauseita ja menköön senjälkeen jokainen maata.

Herman Tersmeden nosti pyhän kirjan seinähyllyltä ja laski sen Agrellin eteen.

— Rohkeutta ja mielenlujuutta ihailen, vaan tässä tapauksessa täytyy minun myöntää Funcken olevan oikeassa. Jos kuninkaallamme olisi Ranskan rahavarat, olisi hän voittanut useampia maakuntia, kuin hän nyt on menettänyt. Hän olisi tällä hetkellä suurin ja voimakkain maailman ruhtinaista, vaan köyhyys sitoo kätemme. Mitä me olemme? Suurvalta, joka kulkee kerjuusauvalla!

Tämän keskustelun aikana istui lähetystön sihteeri Celsing pöydän päässä suljettuihin ikkunaluukkuihin päin kääntyneenä. Toisten tietämättä oli hän jo ennakolta laatinut valituskirjoituksen sulttaanille, kädellään hän sen tunsi takkinsa alla, mutta vielä hän ei tiennyt, kenelle hän uskaltaisi uskoa tuumansa. — Päivä, joka tänään valkenee, on perjantaipäivä ja sulttaani ratsastaa silloin moskeaan. Kun nyt aurinko nousee, tahdon tyystin tarkastaa, keneen päivänsäde ikkunaluukun raosta ensiksi sattuu, sillä tavoin pyydän hyvää Jumalaa minulle osottamaan sen miehen, joka on arvokkain hänen välikappaleekseen. Sen miehen puoleen sitten luottamuksella käännyn.

Näitä mietteitään harkiten jouti hän ainoastaan paikkapaikoin seuraamaan niitä sanoja, joita Agrell, raskaalla äänellä, luki lyhyeksi palaneen kynttilän ääressä.

— Ja se vaimo oli vaatetettu purppuralla ja verenkarvaisella ja kullalla oli kullattu ja kalleilla kivillä… Ja minä näin sen vaimon juopuneena pyhäin ja Jeesuksen verestä, ja minä ihmettelin suuresti, koska minä sen näin…

Celsing häpesi itsekseen, ettei hän tarkemmin voinut kuunnella Agrellia. Hän istui yhäti poispäin kääntyneenä ja varjosti kämmenellään kalpeita kasvojaan. Hän kuuli, kuinka kaupunki heräsi, kuinka nopeat askeleet kajahtivat kaduilla, kuinka airot loiskahtivat, kuinka ensi tuulenhenki huiskutti talon kupeella kasvavia kastanjoja, kuinka rukoushetken julistajat alottivat virtensä.

Ikkunaluukun raot paistoivat jo tulenkarvaksilta. Hän ei uskaltanut siirtää kämmentä poskeltaan eikä kohentaa tuoliaan.

Silloin välähti keskiraosta ensimmäinen säde suoraan hänen omaan silmäänsä, kirkkaana ja huikaisevana.

Niin rutosti hän silloin nousi, että hänen, hämilleen joutuneena, täytyi keksiä syy menettelylleen.

— Hyvät herrat, en voi oikein hyvin, menen ylös huoneeseeni lepäämään.

Hän oivalsi, että hänen ei enää tarvinnut hakea auttajaa, vaan itsenäisenä ja yksin hänen itsensä tuli totuuden todistajaksi ruveta. Aamuvalo täytti koko hänen kammarinsa. Se oli juuri sen huoneen yläpuolella, jossa toiset olivat koolla, ja tuon puutalon seinät ja lattiat olivat niin ohkaset, että hän vielä selvästi saattoi kuulla Agrellin äänen.

Hän avasi matka-arkkunsa, jossa oli joukko turkkilaisia pukuja ja vaatteita lähettiläiden käytettäviksi, kun nämä joskus tuntemattomina tahtoivat kaupungilla liikkua. Kultaompeleet ja värikkäät tupsut kimaltelivat ja verkalleen hän avasi ruotsalaisen takkinsa, vaihtaakseen sen tuohon vieraaseen pukuun. Ja kun hän sen vuoteelle laskettuna näki, kun hän näki sapelin viiltämät haavat, jotka olivat parsimalla korjatut ja kun hän vuorissa tunsi neulanjälet, joilla hänen äitinsä siihen oli neulonut kiinni hänen todistuksensa ja passinsa, silloin hänestä tuntui vaikealta tuosta vanhasta puvusta erota. Hän heittäytyi silmilleen vuoteelle, syleili nukkavieruja vaatteitaan ja peitti kasvonsa takinvuoriin, kuin pehmeään patjaan.

— Jumalani! — kuiskasi hän. — Senkö tehtävän olet ruotsalaisille antanut, että heidän huonossa maailmassa tulee osottaa, mitä köyhyys ja avoin otsa jaksavat toimittaa. Eikö heitä voitettu juuri köyhyytensä vuoksi! Eivätkö he juuri köyhyytensä avulla nostaneet päätään, niin että heitä ihmiset kunnioittivat. Jos heillä olisi rahoja lahjoakseen koko Seraljin eivätkä häpeisi niitä käyttää, olisivat kaikki sulttaanin sotaväet heidän käskettävinään. Eikö ole sinun tahtosi, että, kun tsaari maksaa rahalla, tulee heidän maksaa hengellään!

Lattian läpi hän vielä kuuli, kuinka Agrell luki raamattua.

— Ja maan kuninkaat parkuvat häntä, jotka hänen kanssaan huorin tekivät ja hekumassa elivät, koska he hänen palonsa savun näkevät; ja niiden pitää taampana seisoman hänen vaivansa pelvon tähden ja sanoman: Voi, voi sitä suurta kaupunkia Babylonia, sitä väkevätä kaupunkia…! Sillä yhdellä hetkellä tuli sinun tuomios. Ja kauppamiehet maan päällä itkevät ja murehtivat häntä, ettei kenkään enempi heidän kalujansa osta; Kulta- ja hopeakaluja ja kalliita kiviä ja päärlyjä ja kalliita liinavaatteita ja purppurata ja silkkiä ja tulipunaista ja kaikkinaisia kalliita puita, ja kaikkinaisia astioita elephantin luista ja kaikkinaisia astioita kalliimmista puista ja vaskesta ja raudasta ja marmorista, ja kaneelia ja hyviä hajullisia ja voidetta ja pyhää savua ja viinaa ja öljyä ja sämpyliä ja nisuja ja karjaa, lampaita ja hevosia, rattaita ja orjia ja ihmisten sieluja…

Celsing näki edessään suuren kaupungin ja sulttaanin, joka läheni hevosensa seljässä ja hän näki itsensä, jonka tuli valituskirjan antaa. Mutta sitten hänestä näytti, että turbaanit muuttuivat koiranputkiksi ja voikukiksi erään veräjän vieressä, jossa muutamat avojalkaiset mäkilapset ojan partaalla leikkivät kaarnaveneillä. Mökin kupeella, istuinlaudalla, istui hänen äitinsä ja näytti, kuinka taitavasti hän oli salakätköön ommellut paperit takinvuorin sisäpuolelle. Celsing nousi ja pyyhkäsi otsaansa, sekä lausui ääneensä, kuin jos olisi hän äidilleen puhunut:

— Kernaammin kuin suonemme, että ruotsalaisista tulee ivalaulun esineitä ja kerjäläisiä, joita sauvoilla taloista häädetään, kernaammin heistä yksi henkensä uhratkoon!

— Kenen kanssa puhut? — kysyi samassa Agrell, joka nousi portaita ylöspäin kamariin. — Olethan sulkenut oven sisältäpäin, etkö suo minun levätä vuoteessani?

Celsing kääri vikkelästi vaatteensa kokoon ja vetäsi mytyn tarkasti solmuun. Ja hän kiinnitti siihen paperilipun, johon hän kirjoitti, että hän lahjoittaa ne kaikki palvelijalleen, jottei kukaan muukalainen pääsisi kantamaan hänen rehellistä, ruotsalaista soturintakkiaan.

— Hyvä veli — huusi hän Agrellille. — Elä suutu minun ominaisuuksiini, vaan anna minun vielä olla yksin muutamia silmänräpäyksiä.

Sillaikaa pukeusi hän poimukkaisiin turkkilaisiin housuihin, pisti lipokkaat jalkoihinsa ja pujotti käsivartensa tuon keltaompeleisen takin hioihin. Huolellisesti kätki hän valituskirjeen vyönsä alle, sovitti sitten punasen suippolakin päähänsä ja avasi varovasti ikkunan.

Agrell istahti ylimmälle portaalle, vaan väänsi aina vähänväliä lukon kääkkää. Celsing on hiljainen ja suljettu nuori mies, ajatteli hän, eihän sitä tiedä mitä tuossa salaluonteessa piilee, vaan kovin olisi sopimatonta, jos hän täällä rupeaisi antautumaan minkäänlaisiin seikkailuihin.

Hän väänsi kerran vielä lukkoa ja virkkoi:

— Et sinä ole syntynyt etkä kasvanut tuhmuuksia tekemään, veli Celsing, vaan vanhemmaksi päästyäsi rauhassa elämään ja kaaliasi viljelemään… Mitä se tuo nyt merkitsee, että sinä siellä poljet lattiata edestakasin etkä avaa mulle ovea?

Mutta Celsing ei vastannut. Hän nousi ikkunaan ja kastanjan oksia myöten hän hiljaa maahan kapusi, jotteivät ystäväin varoitukset eikä viimeinen kädenpuserrus saisi häntä horjumaan päätöksestään.

Puutarhassa asteli joukko palvelijoita vaaleansinisissä takeissa ja olalla suuret, hopealta ja kullalta kiiltävät olkalaput, jotta pinnalta salaisivat lähetystön köyhyyden, mutta he olivat nyt talon toisessa päässä. Taakseen katsomatta hiipi Celsing portin kautta kadulle ja kun hän vihdoin saapui Hagia Sofian ja Seraljin väliselle torille, astui hän suuren puun alle seisomaan kerjäläisten ja raajarikkoisten joukkoon. Tässä on paikka, ajatteli hän, jonka Jumala minulle on osottanut. Te raukat, jotka kainalosauvoilla kuljette, te köyhät, joilla tuskin on kiveä mihin päänne kallistaa, oppikaa minun maamiehiltäni, miten tie ylöspäin kulkee!

Ei hän katsettaan siirräyttänyt Korkeuden Portista, josta vahtivat kapidsjat sapeleineen häätelivät uteliaita ulommas ja jossa, märkinä yön sateesta, kaksi katkastua päätä oli muurin syvennyksessä portinpielessä. Tottumaton kun oli mataloihin, kannattomiin lipokkaisiin, tuntui hänestä, kuin olisi hän ollut tavallista pienempi, vaan kun hän varpailleen nousi, näki hän turbaanien ylitse tuon laajan pihan, jossa janitsaarit vartioivat, ja sen takana toisen portin, Menestyksen portin. Valkoset eunukit siellä raivasivat leveän tien kultaompeleisten silkkipukujen ja huojuvain turbaanisulkain väliin. Siellä seisoivat partaiset ulemat kirjavissa vaipoissa ja sinervissä saappaissa, siellä agaijalaiset taivaansinisissä kauhtanoissaan ja sotilaat korkeissa keltasissa lakeissa, kaikki kurottautuen katsomaan vielä salvassa olevaa porttia. Siitä piti sulttaanin tuleman. Sen hän tiesi. Ja hän luki itsekseen muistista loppusanat sen kirjeen, jota hänen sormensa vyön alla hypeltelivät: — Tämän on kenenkään pyytämättä, mutta totuuden ja ahtaalla olevain maamiestensä puolesta kirjoittanut Ruotsin alamainen Kustaa Celsing.

Tuossa kirjeessä oli hän kertonut suurvisiirin ja virkamiesten kavaluudesta, mutta kun siinä kaikki kulta ja hopea kimalteli päiväpaisteessa näytti hänestä, että hän sittenkin oli sanonut liian vähän. Hän muisti olkisäkeillä täytetyt kärryt, joissa hänen sairas kuninkaansa ajoi arojen yli. Hän muisti, kuinka Benderissä överstit ja kenraalit mustasivat kuluneiden takkiensa ompeleita, jotteivät kulumanjäljet pistäisi turkkilaisten silmiin. Ja kumminkin oli hän nähnyt mahtavain sanansaattajani kumartuvan näiden pakolaisten edessä vilpittömämmällä kunnioituksella, kuin millä tässä kadulla seisovat, vapisevat katselijat nyt laskivat turbaaninsa maata vastaan.

Kauhun hiljaisuus levisi yhtäkkiä ihmisaavikon yli ja ylhäältä Hagia Sofian tornista rukouksen julistajat alkoivat virren. Celsing kuuli heidän tervehtivän Muhamedin keisarillista jälkeläistä tuosta kirkosta, jonka kaareva kivikatto oli psalmeja veisattaessa rakennettu kristilliseksi ihmetyöksi ja jossa pyhien marttyyrien luusiruja oli seinään muurattu joka kahdennentoista tiilikerroksen väliin. Hän tarttui erään kerjäläisen sauvaan, voidakseen yletä ylemmäs näkemään. Menestyksen avatusta portista näki hän suurvisiirin pyramiitinmuotoisen päähineen ja viheriän kauhtanan, näki vaaleansinisen hevosväen ja sulttaanin omat, tummanvihreät agaijalaiset ratsumiehet. Siinä kulkivat punapukuiset telottajat köysikimput kädessään, kahvinkantajat ja vedenkantajat käsiliinoineen, tarjottimineen ja kultakannuineen, ja vihdoin läheni, silkkisten lippujen varjostamana, sulttaani, Ahmed kolmas, tulppaanijuhlain ja hääpitojen herra.

Celsing kaivoi molemmin käsin vyönsä alustaa ja tempasi esiin kirjeen.

— Jumala armahtakoon tuota onnetonta! — kuiskailivat hätääntyneinä kerjäläiset. — Hän on mielenvikainen, joka ei tiedä mitä hän tekee.

He tarttuivat hänen takkiinsa, vetääkseen hänet takasin, vaan he olivat liian voimattomat ja heikot. Silloin rupesivat raajarikkoiset häntä sauvoineen peittoamaan, mutta hän ei sitä tuntenut, ja kirje korkealla päänsä päällä tunkeutui hän janitsaarien joukkoon ja asettui suoraan sulttaanin tielle. Sulttaani, joka istui hiukan etukumarassa satulassaan, oli hyvin kalpea ja hänen silmänsä näyttivät sumuisten lasien läpi loistavilta kynttiläliekeiltä. Hevostaan pysäyttämättä ojensi hän kätensä ja otti kirjeen sekä pisti sen valkoisen, mustan ketun nahalla reunustetun, damasti-pukunsa poimuihin. Telottajat tarttuivat nyt Celsingiin ja taluttivat hänet Janitsaaripihan poikki vankiluolaan, joka oli Menestyksen portin alapuolella.

— Sinä olet rohjennut antaa sulttaanille valituskirjan, — sanoivat he. — Onkohan sulla myöskin täydelliset, täysin pätevät todistukset siihen, mitä olet kirjoittanut?

Vanki havahtui ja vastasi:

— Todistukset.. Sanani… Ottakaa henkeni, ottakaa vereni todistukseksi!

He puistivat huoahtaen päätään ja jättivät hänet yksin. Mutta vankikopin kiviseinälle heijasti lämmin ja kirkas auringonsäde, yhtä kirkas kuin se, joka hänet aamulla oli saattanut tekemään päätöksensä. Tuo säde hänen mieltään vahvisti ja antoi hänelle tarmoa otsa pystössä odottaa rangaistuksensa täytäntöönpanoa.

Hän otti terävän liuskakiven maasta ja rupesi pitkiä tunteja lyhentääkseen piirtämään sanoja aina siihen, missä säde seinän tapasi. Säteen hiljaa siirtyessä seurasi hän mukana ja piirteli kirjaimen kirjaimen viereen. Kun ilta tuli, oli hän jo äidinkielellään kaivanut seuraavat rivit kaukaisen verivankilansa savipeittoseinään:

Näin riemulla nälkää Mä sankarin puolla; Vain parhaimmat miehet Sai kaatua, kuolla…

Kun hän oli kaivanut valmiiksi sanan "kuolla", kalpeni säde ja pimeys valtasi. Kaukaa kolmannen ja sisimmän portin, Autuuden portin, taholta kuului huilujen ja kitarain säveleitä Seraljin puutarhoista.

Silloin levottomuus ja tuska täytti hänen mielensä ja hän puhui puoliääneen käsiään vääntäen:

— Naisia ja hekkumaa en suuresti ihannoi enkä enempää juominkeja enkä syöminkejäkään… Ja kaikki tämä pöyhistetty silkki, jota ihmiset himoitsevat? Turhuutta, turhuutta! Mikä arvo sillä on, kun sen omistat! Kuinka makeasti olen monta yötä nukkunut vanha sotatakkini käärössä pääni alla… Mutta maailmassa oli niin paljo, paljo, jonka ohi kuljin kylmänä ja välinpitämättömänä. Jos saisin vapauteni takasin, voisin istahtaa kadulle kerjäläisten joukkoon ja riemuten katsella noita pieniä kiiltäviä sisiliskoja, jotka vilahtelevat ruohostossa… Sydän, sydän, sinä, joka niin raskaasti tykytät, miksi niin kevynnä sykähdit rinnassani silloin, kun päivä vielä tielleni paistoi!

Pitkät tunnit hän pimeässä valvoi ja yhä hartaammin hän ikävöi saadakseen nähdä päivän säteensä kuvastuvan saviseinälle. Avaimen reijästä hän näki, että kelmeä kuutamo valaisi maan, mutta hänen ympärillään oli kaikki pimeää.

Silloin hän laskeusi pitkäkseen ja rupesi miettimään niitä säteitä, joita hän seuraavana aamuna aikoi seinään piirtää. Hän päätti, että jos hän vapaaksi pääsee, niin hän ne runot kääntää ja selittää puun alla Seraljin portilla viruville kerjäläisille, vaan jos hän ei koskaan enää näe taivaan vapaata lakea, silloin hänen ruotsalaiset sanansa ehkä kerran vielä suovat lohdutusta jollekin hänen samaan kohtaloon joutuneelle maamiehelleen. Kun hän oli koko runonsa saanut valmiiksi, nousi hän kävelemään ja lapsuudestaan muistamansa pääsiäislaulun nuotilla lauloi hän ääneensä:

Näin riemulla nälkää Mä sankarin puolla; Vain parhaimmat miehet Sai kaatua, kuolla. Nyt vankina lauma on Nuori ja vanha, Kuninkaan tähtikin Pilvihin peittyi. Nyt aroilla ventojen Sankariheimot Saa kerjäillä, nöyrtyä Lopuss' on keinot. Hän oljilla makaa Mi kaikist' on suurin. — Te nälkää jos näätte Ja kärsitte tuskaa Vaan muistakaa häntä!

Hänen vielä laulaessaan välähti äkkiä hänen silmiinsä punanen valo sormien läpi, joilla hän kasvonsa oli peittänyt Hän nousi pystöön. Oliko se vihdoinkin päivän koitto?

Mutta tuo punanen säde liehui levotonna saviseinällä ja ääniä ja askeleita kuului yhä lähempää. Taas kävi kaikki pimeäksi ja avainkimppu kuului rasahtavan lukon luona.

Kaksi orjaa astui luolaan tulisoihdut kädessä ja hänen eteensä permannolle he laskivat käärityn mytyn.

Toinen orjista kohotti soihtunsa ja virkkoi:

— Padisja sinua tervehtää ja sanoo: Niin suuri on hänen kunnioituksensa ruotsalaisia ja Ruotsin kuningasta kohtaan, että hän mieluummin olisi sinut tahtonut nähdä vieraanaan kuin vankinaan. Kirjoitustasi hän tahtoo tutkiskella. Pukeudu omiin vaatteihisi ja käy rauhassa taloosi.

Celsing polvistui ja avasi käärön ja löysi siitä omat, ruotsalaiset pukimensa. Hän kohotti takkia korkealle tuohuksen valossa nähdäkseen, että se todellakin oli hänen oma takkinsa. Ja kun hän tunsi sapelin haavat hiassa ja äitinsä ompeleet vuorissa, silloin hän orjain nähden riisui pois turkkilaiset samettivaatteensa ja pukeutui omaan kunniapukuunsa.

Hattu kädessään astui hän ulos kuutamon valaisemalle pihalle, mutta kun hän Korkeuden portin luona saapui nukkuvan kerjäläislauman luo puun alle, tarttui hän lähintä ukkoa hartioihin ja suuteli häntä.

— Et tunne minua, — virkkoi hän. — Vaan jos oikein tuntisit, seuraisitkin minua kansani luo ja siellä sinä oppisit, miten matka kulkee ylöspäin. Usein olen nähnyt kuninkaan makaavan, niinkuin sinä nyt tuossa, kivi päänsä alla.

Tuhma ruotsalaistyttö.

Oli kerran talviaamu ja sumu lepäsi Marmaranmerellä kuin luminen kalliosaariryhmä, mutta keltasen Stambulin puutarhatalot hehkuivat jo punasilta aina talojen alimmalle parvekkeelle saakka. Eunukki, sulttaanin äidin palvelija, oli käynyt entisen herransa haudalla rukoilemassa. Kotimatkallaan hän torilta osti Valkosen orjattaren, jonka korkea, kookas vartalo oli hänen huomionsa herättänyt. Hän seurasi muutamia askeleita jälempänä orjastaan ja viittasi tuontuostakin hopeahelaisella bambusauvallaan, mitä tietä oli kuljettava. Mutta sitä tehdessään hän aina puisti päätään ja ajatteli: — Mitähän taas tällä kerralla sanottanee, sitä ei voi profeettakaan ennustaa. Tytöllä on jalat leveät kuin raudankantajalla. Hän opasti tytön ulomman seraljipihan ylpeäin ja välinpitämättömäin vahtien ohi ja kääntyi sitten alemmas, veden puolelle. Siellä koputti hän pienen, viiniköynnösten melkein piiloon peittämän mökin ovelle.

— Lapseni, — sanoi hän orjattarelle, sillaikaa kuin he odottivat. — Ukko, joka tulee ovea avaamaan, on nimeltään Viraltapantu Messias ja sinun on parasta jo heti oppia tietämään, että hän on vaarallinen ja ihmeellinen mies. Nuoruudessaan oli hänen nimensä Sabathai ja eli hän silloin juutalaisena Smyrnassa, niin väitetään. Silloin rupesi hän saarnaamaan, että hän muka on toinen Messias, mutta kaupungin päällikkö käski jousenampujansa koettaa missä määrin hän oli haavoittamaton, ja silloin hän pyhyydestään luopui ja rupesi sen sijaan Seraljin portinvartijaksi.

Lukko narahti ja portti aukeni verkalleen ja varovasti pilkisti raosta ukko, jolla oli uumeillaan likanen, musta huivi vyöksi sidottuna.

Eunukki laski kopeasti mustan kätensä hänen olkapäälleen.

— Annan sulle, ukkorahjus, kirkkaan hopearahan, jos sinä, tässä ohimennen, lausut ennustuksen tälle uudelle palvelijattarelle. Epäilevämpänä en ole koskaan saattanut uutta tulokasta kynnyksesi yli… Kas tässä, nainen, ota sauvani ja vedä sillä viiva hiekkaan ja antakaamme ukon siitä lukea tulevaisuutesi.

Kun orjatar oli totellut käskyä, kumartui Viraltapantu Messias sitä katsomaan ja puheli:

— Suora viiva… menee tien poikki pensaikkoa kohti, jossa maan myrkylliset matelijat hiipivät varvunjuurilla… Aivan suora… ei mutkaa, ei polvea… Pidä rahasi, herra, noin suora viiva ei osaa kertoa mitään. Tälle naiselle en voi mitään ennustaa.

— Siis otakin vastaan se palkka, jonka jo kauan olet ansainnut, vanha petturi! — vastasi eunukki, tempasi sauvansa ja antoi sen hyppiä Viraltapannun Messiaan selällä. — Muistatko kun saarnasit ja opetit, että olit Jumalan profeetta, joka kerran esiintyisit ratsastaen villipedon seljässä, suitsina seitsenpäiset käärmeet!

Viraltapantu Messias seisoi hetkisen yhdellä jalalla kuin kurki ja kynsi toisella kirvelevää polvitaivetta. Sitten astui hän pari askelta taaksepäin, hänen pienet, rypistyneet kasvonsa vääntyivät pahasti, hänen kohottaessaan kätensä ylöspäin ja sähistessä:

— Iskuja ja pieksijäisijä saan sinun tähtesi, outo nainen. Ole siis kirottu, käärmeet ja myrkylliset äyriäiset sulle kuoleman tuottakoot! Nyt olen sulle ennustukseni lausunut.

Näin sanottuaan, sulki hän taas huolellisesti portin lähtijäin jälkeen ja nilkutti pois rantakiviä myöten.

Eunukki oli sillävälin jo tarttunut tytön käteen ja talutti häntä jyrkkiä kivirappusia ylöspäin umpinaisten muurien välitse. He saapuivat huvipuistoon, jonka käytäville oli sirotettu muserrettuja näkinkuoria, jotka tytön jalkojen alla hiljaa ritisivät. Eunukki hänelle viittasi, että hänen tulisi kävellä hiljaa ja kunnioittaen. Sypressien välissä riippui nuorista kullattuja häkkejä, joissa oli laululintusia, pienet suihkulähteet porisivat ja ruiskuttivat vettään parosmarmorista uurrettuihin maljoihin ja pitkän holvikäytävän kautta, jonka kupeella kasvoi huojuvia myrttipensaita, opasti eunukki orjattaren ulos merenpuolella olevalle niemekkeelle.

Plataanien ympäröimässä lehdossa oli valkonen huvimaja, kioski, jonka katto veltosti kupertui ja jonka harjoja koristivat puolikuut ja tähdet; sen oven edustalla leikki pari imettäjää hiljaa ja hyväillen muutamain lasten kanssa, joita he kävelemään opettivat. Suoraan oven edessä istui patjoilla valkohiuksinen nainen, pukunaan ruumiinmukainen soopeliturkki, ja hän sitoi siinä valkoisia nauharuusuja kultaisten lastenlelujen kantimiksi. Se oli sulttaanin äiti, tuo ihmeenihana kreikkalaisnainen Retimosta, joka nuoruutensa kukoistuksessa, jolloin hänen huuliaan vielä verrattiin kevään kasteeseen, oli saattanut Mohamed IV:nen rakkaudesta niin nöyräksi, että järkensä himmeni.

Niin selvästi muisti vanha sulttaanitar nuo kamalat hetket, jolloin janitsaarien tulisoihdut loistivat pihoilla ja hänen valtaistuimelta sysätty puolisonsa kätkeytyi palatsin sisimpiin sopukoihin rukoillen ja nöyryydessä valmistautumaan vankeuteen ja kuolemaan. Hän muisti nuo pitkät vuodet, jolloin hän Eski-Seralj'issa, vanhojen haareminaisten synkässä kodissa, unetonna edestakaisin vaelsi, sillävälin kuin kilpailijattaren poika, jumaluusopillisia asioita jutellen pappien ja tähteintutkijain kanssa, huokui kylmyyttään sulttaanien linnassa. Mutta parhaiten hän kumminkin sen aamun muisti, jolloin janitsaarien kirkunta vihdoin kutsui hänen oman helmansa hedelmän valtaistuimelle ja jolloin hän taas kerran kantotuolissaan istuen sai nähdä Autuuden portin lennähtävän seposeljälleen edessään ja hän itse tarttui kaikkivallan valtikkaaseen yhtä varmasti ja tanakasti, kuin hän nyt piteli lastenlastensa kultaista leikkilelua. Hänen kasvonsa olivat kellertävät ja terävät, mutta sanomattoman pehmeänä väreili niissä surunvoittoinen hymy.

Eunukki viskautui silmilleen hänen eteensä, mutta nousi taas sulttaaninäidin viittauksesta ja rupesi puhumaan.

— Kerran löysi lapsi Haivanseraissa suuren timantin, kauniin kuin kirkkain vesihelmi. Ei kukaan tiennyt, miten se sinne oli joutunut, mutta eräs oppinut kirjaintutkija kertoi, että juuri tällä paikalla oli muinoin erään riemusaaton aikana keisari Justinianus pudottanut ruumin päästään. Ja sinäkin olet kuullut, korkea sulttaaninäiti, että muuan kerjäläinen kerran löysi ihanan jalokiven rikkaläjästä Egripu-portin vierestä. Niin vähän aavisti hän kiven arvoa, että hän vaihtoi sen kolmeen hopealusikkaan, mutta nyt se kivi sitoo otsavyön poikasi turbaanissa. Kaikenlaatuisia kalleuksia on muinaisajoista saakka kätkettynä tämän kaupungin soraraunioissa, ehkäpä maassa juuri jalkaimme allakin, vaan kun aarteenkaivaja tulee lapioineen, etsii hän väärästä paikasta ja löytää vain luusiruja ja homehtunutta savea. Samoin käy usein minun, kun olen orjattaria ostamassa. Kokonaisen vuoden olen tuskalla huolehtinut käskyäsi, hankkia keltakiharaisen ja rotevakasvuisen orjattaren. Raittiin lähdevesi on minusta tunkkauneelta maistunut ja pehmein patja on maatakseni tuntunut kovemmalta kuin kiviporras, sillä haluni täyttää toivomuksesi ei ole mulle rauhaa suonut. Vasta tänään, — juuri kun hetkeksi unhotin huoleni ja kävin rukoilemaan puolisosi haudalle —, antoi hyvä Jumala minun aavistamatta nähdä orjattaren siihen malliin, minkä halunnut olet.

Näin sanoen nosti hän sen karkean huivin, joka orjattaren pään peitti, ja siinä seisoi nainen, keltanen tukka sileäksi suittuna ja kasvojenpiirteet kirkkaat ja avoimet.

Sulttaaninäiti laski lelun kädestään ja vastasi hymähdellen:

— Poikani näki eräänä yönä pyhällä viikolla unta, että minä syleilin ja suutelin rotevakasvuista naista, jolla oli keltainen tukka. Kun sellaista ei koko Seraljissa ollut, sai tuo uni minut uteliaaksi. Mutta enpä oikein tiedä, minkä viran tälle uudelle tulokkaalle annamme. Tanssijattareksi hän on liian pitkä ja kömpelö ja poikaani palvelemaan hän ei sovi. Hän rakastaa ennen kaikkia pieniä jalkoja ja pieniä käsiä.

— Se on totta, — vastasi eunukki, joka huomasi, kuinka vähän hänen löytönsä hallitsijan äitiä miellytti, — vaan vielä en ole sulle tästä naisesta merkillisintä kertonut. Enpä uskoisi omaa puhettani, ellei orjakauppias olisi sielunsa autuuden kautta sitä mulle todeksi vannonut. Tunnen tuon kauppiaan ja tiedän, että hän on hurskas ja oikeamielinen mies, joka ei koskaan valehtele orjattariensa ikää eikä syntymäseutua. Tämä nainen osaa sitäpaitse jo moniaita sanoja meidän kieltämme ja voi itse todistaa kauppiaan puheen todeksi. Kuule minua siis, sulttaanin korkea emo, ja päätä, onko mulla koskaan ollut sinulle jätettävänä harvinaisempaa jalokiveä. Sinä innostut, sinä hurmaannut, aina, kun puhut Benderissä olevasta, ylpeästä leijonastasi, ruotsalaisten suuresta kuninkaasta. Tiedä, tämä nainen on hänen kansansa tytär, syntynyt hänen kaukaisessa valtakunnassaan, jossa ei ole ruohoja eikä kukkasia, vaan jonka keskikesälläkin peittää syvä lumi.

Äsken niin väliäpitämätön kuningatar nousi ihmetyksen valtaamana seisalleen. Hän unohti oman arvokkuutensa ja kiersi läheltä orjattaren, häntä tyystin tarkastaen. Hän tarttui tytön käsiin, tutki niitä, nosteli niitä ja pudotti ne taas alas. Hän avasi tytön suun ja tutki hänen hampaansa. Hän tunnusteli hiuksia ja hipiää, mutta tämän pitkän tarkastuksensa ohessa hän yhäti hymyili.

— Tällä naisella on kaikki niin suurta… suu ja leukakin ovat suuria… tyttö, näytä mulle sääresi!

Orjatar teki kömpelön, inhoa kuvaavan liikkeen, kääntyi pois ja sopersi suuttuneena omalla kielellään:

— Hyi, mitä hullutuksia niillä on!

— Hän on sangen typerä, — vakuutti eunukki selitykseksi. — Sen huomasin heti ja kauppiaskin, tuo rehellinen mies, tunnusti, ettei hän vielä ollut tullut tytölle nimeä antaneeksi, vaan vastaseksi koristelematta kutsunut häntä Tuhmaksi Ruotsalaistytöksi.

— No, senpä nimen hän pitäköönkin, kunnes paremman ansaitsee… Lapseni, paljasta sääresi!

Tuhma Ruotsalaistyttö suuttui ja häpesi yhä enemmän ja piteli tiukalla jalkoihinsa painettuna pitkää, ruskeaa hamettaan.

— Ihme lie, jos ei tässä rauhassa saa olla!

— Mitä hän sanoo?

— Sitä en tiedä, korkea hallitsijatar. Mutta ehkä hän kelpaa pesuvaatteita kantamaan.

— Ei, hänestä teen papukaijaini vartijan, sillä ei kukaan muu palvelijattaristani jaksa nostella noita raskaita häkkejä. Iltatähden Tuike, jolla se nyt on huolenaan, on liian hentonen siihen ja hänellä voi olla suuri tulevaisuus. Mutta käske hänen tarkoin opettaa tämän uuden tulokkaan tehtäväänsä.

Sulttaanin äiti, jonka uteliaisuus oli lauennut ja jota jo keskustelu väsytti, käveli ovelle ja käski imettäjättärien tuoda lapset sisään.

Päivät kuluivat ja Iltatähden Tuike opetti uudelle orjattarelle papukaijain hoidon ja ruokkimisen. Illan suussa, ennen päivän laskua, istuivat he usein kahden kuiskien puistossa, jonne olivat papukaijain häkit nostaneet, ja Iltatähden Tuike, joka oli kolmetoistavuotias, pieni tserkessiläistyttö, kiintyi sydämmestään tuhmaan ruotsittareen. Kerran käski sulttaanin äiti heidän kantaa vanhimman ja arvokkaimman papukaijan hopeahäkissään aina rannalle asti, jotta tuo raihnaiseksi käynyt lempilintu saisi hengittää meren raitista, suolahtavaa lemua. He laskivat häkin kivipenkille ja istahtivat itse viereen ja Iltatähden Tuike kiersi silloin hennot käsivartensa ystävättärensä kaulalle ja rupesi häneltä kaikenlaisia maailman asioita kyselemään.

— Kerro itsestäsi, minä kerron sitten omista tunteistani.

— Vähän mulla on kertomista. Lapsena seurasin majuri Enebergin rouvaa eräästä kaupungista, jonka nimi oli Nyköping, erääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Riika. Siellä jouduin naimisiin jumalisen ja kelpo sotilaan kanssa, jonka nimi oli Andersson; mutta kun sitten kaupunkia ruvettiin piirittämään ja rutto rupesi siellä riehumaan, koetti Andersson pelastaa meitä muutamia naisia pakoon. Silloin jouduin venäläisten vangiksi; nämä minut sitoivat ja kulettivat rattailla pitkät matkat, kunnes möivät turkkilaiselle orjakauppiaalle. — Sano minulle… osaatko tuon ihanan tarun tanssin hengettärestä? Etkö? Onko maailmassa mitään sen onnellisempaa, kuin saada tanssia?

Iltatähden Tuike nousi hiljaa tanssimaan ja silmät puoliummessa kääntelihe hän ympäri, niin että selälle valahtava huntu aaltoili kuin persialaisen pyhänsavun sinivalkoiset renkaat.

— Viraltapantu Messias on mulle ennustanut, että minulle kerran annetaan kaksisataa huivia ja oma kioski, jonka seinät ovat punaisella damastilla verhotut. Uskon varmasti, että hänen sanansa toteutuvat, jos vaan saan tanssia padisjan edessä. Tiedätkö, en voi nukkua öisin, sitä vain maatessani ajattelen. Ehkäpä, niin ajattelen joka ilta, ehkäpä jo huomenna saan tanssia padisjan edessä. Vielä hän minua tuskin on nähnyt… Mitä ajattelet sinä tavallisesti illoin? Niin, tarkotan, että mitä sinä unelmoit, mitä toivot? Etkö juuri mitään? Onko sinusta sitten niin kovin hauskaa kävellä täällä papukaijain parissa ja hoitaa yksitoikkoista, vaivaloista virkaasi? En ole sitä iloa kuullut kenenkään ennen kehuvan.

Minusta on oikea kiusa ruokkia noita tuhmia elukoita. Sinä olet kummallinen tyttö, jota ei kukaan voi oikein ymmärtää.

Tuhma Ruotsalaistyttö istui ääneti ja murjottavana. Hän leikki tuon häkissä olevan, lähes yhdeksänkymmenenvuotiaan papukaijan kanssa ja koetti opettaa sille joitakin kotikielensä sanoja, kuullakseen sitten elävän olennon niitä lausuvan.

— Opi nyt kauniisti sanomaan Andersson, — kehotti hän.

Mutta tuo ylpeä ja pahantuulinen lintu korisi vain ja rääkyi eikä matkinut häntä.

Silloin hän rupesi tuijottamaan sitä venetialaista kauppalaivaa, joka siinä lahdella, kullatut lyhdyt etumastossaan ja ympärillä liehuvain kalalokkien ja vihanneksia kauppaavain palkoveneiden keskessä, kuivasi iltapäivän paisteessa hervottomina lepattavia purjeitaan. Viiritankojen lipunkielet olivat niin pitkät, että ulottuivat veteen saakka ja palkovenheiden soutajapojat koettivat kilvan tavotella niiden liepeitä, joita iltatuuli heilutteli.

Ensi kertaa ruotsalaistyttö oikein omaa tarinaansa mietti. Hänestä se oli hullunkurinen ja mahdoton, oli kuin sulttaanin kyttyräselkäinen narri olisi sen satuna kertonut, puistellessaan hatussaan rannerenkaita ja nauriinkuoria ja kukonsulkia ja langanpäitä. Kun hän näki oman varjonsa, jonka ilta-aurinko pitkäksi venytti kivitantereen kuvioita myöten, täytyi hänen hymyillä, aivan kuin jos hän olisi sulttaanin hautakappelissa jalallaan töksähtänyt ruotsalaisia matka-arkkuja vastaan ja pyhältä rukouspöydältä, löytänyt parin smoolantilaisia vuohennahkaisia lapikkaita. Mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut kauaksi vaipua kädet sylissä mietteisiin ja pian hänet käytävältä kuuluvat askeleet herättivät.

Sieltä tuli silmälääkäri kantaen ihmeitä tekevää kollyriumi-voidettaan agaatipuisessa rasiassa, mutta itse hän oli sokea, joten häntä täytyi kädestä taluttaa. Korkeiden sipulikasvien takana liehui siellä puutarhanhoitajan vaalea kauhtana ja kantotuolissa, joiden esiriput olivat huolellisesti alasvedetyt, kuuntelivat kadehtit kadinit (sulttaanin lemmikkivaimot) hetkisen meren laineikon loisketta. Tunturintapaisena kohosi taaempana miltei synkällä uhalla koko tuo tälle maalliselle onnelle vihitty luostari, jonka korkeimpiin huippuihin ainoastaan onnen rohkeimmat rimpuilijat uskalsivat kiivetä, sieltä vaivainsa palkkioita poimiakseen tai romahtaakseen maahan verisinä vainajina. Tuuheat plataanit ja tammet varjostivat rantaa pitkin vihannoivaa ruohokkoa. Ensimmäisen muurin yläpuolitse kohottelihe myrtti- ja laakeripensaitten takaa haaremin pitkä seinä, joka oli melkein viiniköynnösten ja ruusukasvien peitossa ja jonka pienten ikkunain edessä oli puinen ristikko. Mutta ylinnä, siellä, mistä kaikkivaltias olento katseli alas valtakuntaansa ja missä hän sekotti jääkylmää viiniä tahotuihin turkkilaislaseihin, siellä kohisivat lehtikuuset ja sypressit tummahtavina kuin tunturin metsä, ja marmoriset huvimajat loistivat niiden lomitse kuin valkonen lumi.

— Päivä laskee, — virkkoi Iltatähden Tuike. — Kävelkäämme alas ruohokkoon leikkimään. Sisarkulta, mitä mietit?

— On kohta vuosi siitä, kun viimeksi Jumalansanaa olen kuullut… Mutta ilma käy kolakaksi, on aika nostaa sisään poteva lintu, ettei se raukka vilustu.

— Mitä välität tuosta räähkästä! Ei kukaan näe meitä. Tule, sisarkulta, tässä käteni!

Tuhma Ruotsalaistyttö tarttui nyrpeän näköisenä raskaaseen häkkiin eikä vastannut mitään. Yksin hän sen kantoi noita korkeita loppumattomia portaita ylöspäin ja kun rukoushetken julistajain ääni Hagia Sofian tornista käski kaikkia oikeauskoisia polvistumaan, mutisi hän itsekseen omalla kielellään:

— Täytyy kai tässä muistaa tehtävänsä, vaikkei aina seisoisikaan vartioita pensaikon takana vaanimassa!

Sen illan jälkeen hän oli yhä nyrpeämpi ja murjottavampi ja naurellen toiset orjattaret hänen jälkeensä katsoivat, kun hän kömpelönä harhaili haaremin lukemattomissa käytävissä ja kuistikoissa, joissa vahtivat eunukit uneliaina seisoivat ja katselivat Bitynialaisen Olympos-vuoren kaukaisia huippuja. Eikä enää pieni Iltatähden Tuikekaan tullut häntä hentosin käsivarsin syleilemään, tanssi vain hänen takanaan ja huuteli joskus ivaten piilopaikoistaan:

— Varo, varo vain tuota potevaa lintuasi!

Eikä Tuhma Ruotsalaisnainen tätä kohtaloaan surrutkaan. Hän ei ikävöinyt eikä toivonut. Huomispäivältä hän ei pyytänyt enempää kuin eilinen oli antanut, mutta hänen mieltään kiukustutti yhä enemmän nähdessään kaikkea tuota vierasta turhamaisuutta ympärillään. Papukaijat olivat pian ainoat, jotka paapatuksillaan joskus houkuttelivat hänet vastaamaan ja erityisesti hän suurella hellyydellä hoiti tuota suurinta ja ilkeintä lintua, joka oli nähnyt yhdeksän sulttaania. Eikä hän tehnyt sitä siksi, että tuo lintu oli vanhin ja etevin, vaan siksi, että se oli kituvin. Kirkkaiksi kuin kristallin pesi hän ne alabasterimaljat ja lusikat, joista hän lintua syötti; väliin hän istui lintusten luona koko yön. Ja orjattaret huomasivat, että hän palveli muitakin kuin papukaijoja. Eräänä helteisenä yönä oli näet eunukki unhottanut täyttää vedellä sen juoma-astian, joka aina sijaitsi hänen makuumattonsa vieressä; hetken nukuttuaan hän heräsi ja häntä tuntui janottavan. Silloin tuli hän ajatelleeksi, ettei viikkokausiin ollut pisaraakaan satanut ja hän päätteli siitä, että tulppaanitkin majan edustalla lienevät janoiset kuin hän itse. Kuta kuivemmalta hänen kurkussaan tuntui, sitä selvemmin oli hän tuntevinaan kukkasten tuskat. Vihdoin hän nousi, otti toisten orjatarten täydet juomamaljat, meni ulos ja kasteli yön pimeässä tulppaanipenkereen. Siellä hänet eräs eunukki tapasi ja otti kiinni, arvellen hänen hiipivän siellä varastelemassa. Ja paljo siitä haaremissa puhuttiin, mutta sulttaanin äiti osotti hänelle täyttä luottamustaan. Joskus antoi hän ruotsalaistytölle tallennettavaksi kukkaronsakin, jonka hän muuten aina itse vyöllään kantoi.

Papukaijojaan hän aamusta iltaan ruokki, ja kun vartijat joskus häntä puhuttelivat, vastasi hän nyrpeästi. Mutta kun hän väliin tunsi Viraltapannun Messiaan, joka rannan valkosilla kivillä seisoi kuin kurki yhdellä jalalla, silloin vilun väreet hänen ruumiissaan risteilivät.

Eräänä päivänä käski hovin ylihoitajatar hänen kantaa papukaijanhäkin Perikioskiin, joka sijaitsi ulommaisna meren partaalla, ja käski hänen itsensä, puettuna karkeimpaan kameelinkarvaiseen pukuunsa, odottamaan siellä päivänlaskun aikana.

Vastaukseksi tyttö tapansa mukaan murahti muutamia outoja sanoja, ja sitä hän yhä jatkoi häkkejä alas kantaessaan. Kun sitten hämärissä lukemattomat pienet lasilamput valaisivat tulppaanipenkereet, joten koko puutarha näytti loistavan maasta nousevain liekkien valossa, pukeutui hän siihen kurjaan mekkoon, jota hän ei ollut käyttänyt sen aamun jälkeen, jolloin hän orjatorilla seisoi.

Hänen astuessaan Perikioskin eteiseen olivat kaikki sulttaanin tanssijattaret jo siellä koossa, päässään pienet papukaijan höyhenistä tehdyt hunnut ja samanlaisia höyheniä koristeina puvuissaan ja hopealta kuultavissa harsoissaan. Keskessä seisoi tuo lihavahko ylihoitajatar silmillään neliskulmaiset, kultareunaiset lasit ja kädessään suuri pergamenttikäärö. Hän oli näet hyvin oppinut ja kirjoitustaitoinen ja sepitteli kauniimpia runoja ja satuja kuin yksikään miehinen mies koko sulttaanin valtakunnassa.

— Kas tässä, lapseni, — virkkoi hän, ja kiinnitti pienen höyhenruunun Tuhman Ruotsalaistytön lujalle solmittuun palmikkonutturaan. — Nyt on meidän valmistettava ilohetki korkealle sulttaanittarelle, padisjan äidille, ja sitävarten vietämme vanhanaikaisen vuosijuhlan, jota kutsutaan Papukaijain, Seppelöimiseksi. Kaikki nämä orjattaret ovat taitavia tanssijoita, sinä yksin et sitä taitoa osaa. Juuri siksi tulee sinun seistä piirin keskellä ja koettaa matkia toisia pitkillä käsivarsillasi ja suurilla jaloillasi… Siitä juuri tulee illan hauskin numero.

— Niin, niin, — paapatti Iltatähden Tuike ylihoitajattaren selän takana matkien hänen ääntään, — siitä juuri tulee illan hauskin numero.

— Eipähän, siitä ei mitään tule, vastasi ruotsalaistyttö. — Osataanhan sitä meilläkin tanssia, vaikka siellä tartumme toistemme käsiin… näin… ja sitten tanssimme näin… ja tahtia poljemme, että tanner soi, ja sitä tehdessämme laulamme: Hei, vilivili valssaamaan.

Hän oli tempassut pari tanssijatarta mukanaan ja veti heitä raskaaseen polkutanssiinsa, mutta hovin ylihoitajatar säikähti siitä niin, että neliskulmaiset silmälasit valahtivat nenältä. Hän tempasi taskustaan pienen hopeasuomuksilla peitetyn sauvan, jonka päähän sinetti oli kaiverrettu, ja koputti sillä vilkkaasti ovipieleen:

— Huoneeseen, tuon esiripun taa, voi sulttaanin äiti minä hetkenä tahansa saapua ystäviensä seurassa. Ylihistoriankirjoittaja siellä jo varalta istuu, kertoakseen tästä juhlasta Häitten kirjaan. Olettehan järjiltänne, kun sellaisen metelin nostatte! Aasit tallissa voivat tuolla tavoin tömistää jalkojaan, mutta tanssia se ei ole, sillä tanssin tulee ennen kaikkea olla kauniin.

Tanssijattaret nauroivat, suussaan imien sokeroittuja kastanjoita, hihittivät ja läähättivät, niin että heidän täytyi sohville levähtämään istua, vaan eunukit kätkivät nauravat kasvonsa ja valkoisilta paistavat hampaansa oviuudinten taa.

Silloin ei ruotsalaistyttö enää tiennyt mitä hän teki. Kaikki se katkeruus ja kiukku, joka hänessä vuosikausia oli kytenyt, suli yhtäkkiä yhdeksi vihan virraksi ja sanat tulivat kotimaan karkealla kielellä torvenaan hänen suustaan:

— Vie minut hitto, jos vähääkään välitän teistä taikka teidän mustista naamoistanne… en tuon enempää. Te, jotka elätte hekkumassa ja haureudessa ja synnissä! Ette osaa rupattaa muusta kuin niistä kahdestatoista onnellisesta, jotka saavat padisjaa palvella… herra jesta, niin, onnellisesta…! ja seitsemästä kadiinista (lemmikkivaimosta), jotka saavat jokainen kaksisataa huivia… Onko se siivoa, kun on yhdellä miehellä joka kamarissa vaimo pitkin koko taloa! Hyi, ja vieläkin hyi! Minä olen rehellinen nainen, semmoinen, jommoista ette koskaan ennen ole nähneet tässä pirun pesässä… Nyt te, hitto soi, kerran saitte totuuden kuulla!

— Hyvin hyvästi! — virkkoi ylihoitajatar, joka sanaakaan ymmärtämättä oli hänen liikkeitään seurannut. — Oikein hyvin! Noin juuri sinun on riehuttava… lue runosi vain vähän hiljemmin. Ääni hieman pehmeämmäksi! Ehkä vähän vähempi niskan nykkiminen myöskin riittää… hullunkurista esittäessäänkin voi olla miellyttävä. Ota nyt käsiisi tämä vasu. Siinä on, kuten näet, raikas ruusupehko. Olen itse antanut Viraltapannun Messiaan sen siihen istuttaa, sillä ei kukaan osaa sitä kätevämmin tehdä kuin hän. Heti kun tanssi päättyy, tulee sinun astua esiin ja polvistuen laskea korin sille perlemo-pöydälle, joka vanhimman papukaijan eteen on asetettu.

Kankeana kuin vanha sypressi otti ruotsalaisnainen korin käteensä, mutta hänen silmäinsä edessä musteni maailma ja suonenvetoisesti hän vasun kanninta puristi. Pilan ja naurun esine oli hänestä tässä talossa jo alunpitäin tehty, mutta siitä hän ei ollut välittänyt; nyt vasta, kun hänet vaadittiin esiintymään pelkällä olennollaan hauskuttaakseen muita, tunsi hän, kuinka avuton, kuinka yksinäinen hän todellakin oli.

Huilut ja rummut rupesivat soimaan esiripun toisella puolella ja hetken kuluttua kolisti ylihoitajatar uudelleen sauvallaan ovipieltä. Silloin vetäytyi peitto sivulle ja tanssijattaret marssivat kaarikattoiseen saliin, jossa kukkasilla verhotut papukaijanhäkit olivat tähdenmuotoisten lamppujen alla. Kun lauma oli ääneti tervehtinyt sulttaanin äitiä, joka makasi patjavuoteella, levitti hovin ylihoitajatar pergamenttinsa ja luki tuon hyvin sirosanaisen puheensa.

— Jalot papukaijat, te, joille on suotu kukkasten kauneus ja ihmisten ääni! Tanssin hengettären taru on tämä. Joku aika sitten eli eräs kerjäävä dervishi, nimeltään Turk. Hän makasi paljaalla maalla ja kulki alasti katuja pitkin, pukunaan vain suuri turbaani. Eräänä päivänä, kun hän joi vettä tammen alla kasvavasta lähteestä, näki hän pojan, joka tanssien leikki papukaijan kanssa ja koetti kierasta jalokivillä koristettua sormusta sen toiseen jalkaan. — Jos olet sulttaanin poika, virkkoi Turk, ei sinun pitäisi ajatella tanssia eikä turhuutta. Opi ymmärtämään, että kuollutta jalokiveä kalliimpi on vesipisara, sillä se kieltäsi virkistää, ja rubiinia kalliimpi on veripisara, sillä se kuljettaa elämän tulta jäseniisi. — Poika vastasi: — Kiittämätön, väsynyt mies! Toisin opettaa mulle isäni; hän opettaa, että jalokivi ja rubiini ja kaikki kauneus maan päällä on yhtä elävää kuin sydämmessämme veri, ja se helmeilee kasteena siinä puussa, joka varjostaa koko maan ja jonka nimi on Jumalan rakkaus. Kun sitä puuta katson, en voi istua enkä maata, vaan tanssin hengetär minut valtaa ja minun täytyy nousta maasta. — Tämän sanottuaan rupesi poika taas tanssimaan, niin sulavasti ja hiljaa, ettei kerjäävä dervishi hänestä silmiään irti saanut ja hänestä tuntui, että hänenkin täytyy tanssia. Ensin tahtoi hän kumminkin vielä virkistyksekseen juoda kahmalollisen vettä, vaan kun hän kumartui kuvastavan lähteen yli, häpesi hän omaa rumuuttaan ja takkuista partaansa ja jäi siihen istumaan kuin kivettyneenä. Silloin lensi papukaija säälien hänen luokseen ja istahti, kimalteleva jalokivisormus jalassaan, levitetyin siivin hänen turbaaninsa päälle, sitä loistavana töyhtönä koristaen. Taas katsoi dervishi kuvaansa lähteestä. Ja vavisten hän nousi ja tanssi pojan kanssa ja lausui sen lupauksen, että siitä päivästä hänen luostariveljensä tulisivat leikkien ja tanssien kiittämään Jumalaa. Jalot papukaijat, sen tanssin muistoksi teitä tänä yönä seppelöimme ja palvelemme.

Tämän puheen loputtua alkoivat orjattaret keinuen käänteleimään ja tanssimaan. He liikkuivat niin hiljaa, että heidän askeleensa eivät matolla kuuluneet. Heidän harsopukunsa liehuivat heidän ympärillään väljinä kehinä, synnyttämättä hienointakaan huminaa, ja huilujen ääni soi talttuneelta ja kaukaiselta, kuin laulu etäisestä, merellä keinuvasta laivasta.

Silmät ummessa kohotti Iltatähden Tuike käsivartensa niskan kohdalle, onnellisena kun tanssissa sai näyttää ja itse ihailla lempeää kauneuttaan. Hänen jalkansa ei ollut kuin kämmenen kokoinen ja hiukset ulottuivat polvitaipeeseen saakka. Hän ei tiennyt maailmasta muuta, kuin että se oli suloinen, eikä toivonut muuta, kun että padisja kerran antaisi hänelle kioskin, jossa seinäverhot olisivat punasta damastia ja jonka suihkukaivossa hajuvesi poriseisi.

Keskelle tuota ihmisperhosten hiljaa heiluvaa laumaa oli Tuhma Ruotsalaistyttö käskyn mukaan pysähtynyt ja hän tunsi lampuista riippuvain tupsujen ja koristeiden hipasevan päälakeaan. Hän ei itse ollenkaan tiennyt, kuinka ylevän ja kauniin näköisenä hän siinä seisoi karkeassa karvapuvussaan. Eikä hän sitä ajatellutkaan. Hän ei tuntenut kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hänen piirteensä olivat kirkkaat ja puhtaat ja hiuksensa pehmeät kuin se silkki, josta Brussan naiset sulttaanin äidille pukuja kutoivat. Eikä hänelle johtunut mieleenkään, että maailma oli kaunis ja että aistillinen riemukin voi olla viatonta. Hän ei voinut tanssia, ei tietämättään sujuttaa käsiään kuin innostunut papitar, hän ei voinut huulillaan kiitosta laulaa, vielä vähemmin jäsenillään. Sellaista lahjaa ei ollut Jumala hänelle antanut. Hän kyllä oivalsi, että kaikki nämä Tserkessian ja Lesbon tyttäret olivat köyhissä majoissa syntyneet ja oppimattomia kuin hän, mutta heillä oli siltä taito, jota hänellä ei ollut, he tunsivat tanssin salaisuuden. Siksi hän yhäti maahan katsoi, mutta hän tunsi, että ylihoitajatar häntä tyytymättömänä tähysteli läpi neliskulmaisten silmälasiensa.

Kauan hän koetteli olla sitä huomaamatta. Vihdoin hän hytkähti; hän muisti, että hänellä oli käsky matkia toisia, olla narrina. Huojuttaen lanteitaan hän pari askelta astui.

Kohta kuului ympäri salin tirskuntaa ja supatusta, kuin tuulen viskellessä avoimesta ovesta kuivia lehtisiä kiviselle lattialle.

Ja kun hän katseensa kohotti, näki hän, että katselijat siellä kuiskivat ja kädet suun edessä hillitysti nauroivat hänen kömpelyydelleen. Hän oli täyttänyt käskyn, hovin ylihoitajatar oli tyytyväinen, mutta häpeä hänet taas jäykäksi kangisti. Lampun häkä ja kukkasten lemu nousi hänelle päähän. Ja kun tanssi vihdoin pysähtyi ja hän kantoi korin tuon vanhimman papukaijan eteen, joka vaivaisena istui kokoonlyyhistyneenä ja toista silmäänsä tiirotti, silloin hän tuskin enää näki mattoa edessään. Hänen kätensä rupesivat horjumaan ja juuri kun hän polvistuen ojensi uhriaan häkkiä kohden, luiskahti kori liukkaalta perlemopöydältä ja ruusupensas putosi maahan.

Silloin ryömi kohta joukko myrkyllisiä kuoriaisia, skorpiooneja, korin reunan yli esiin ja mullasta sen pohjalta kohottelihe käärme, jolla oli leveä, litteä pää.

Hetkisen käärme notkeasti keinutti ruumistaan edestakasin, niinkuin siihenkin olisi tanssin hengetär tarttunut. Sitten se vetäytyi nopealla, aaltoilevalla liikkeellä kokoon ja kurkotti papukaijaa kohtaan auki ammottavan, sähisevän kitansa. Peljästynyt lintu takoi meluten siipiään häkin hopeaista verkkoa vastaan, päästäkseen vartijansa luo ja saadakseen suojaa. Koko tuossa haudanhiljaisessa kioskissa, jossa naurajat olivat kalvenneet ja pudotettuja sulkia oli hujanhajan lattialla, kuului yksi ainoa tuskanhuudahdus; papukaija se kirkasi nyt sen sanan, jota hoitajatar sille niin uutterasti oli koettanut opettaa:

— Andersson! Andersson! Andersson!

— Jopahan muistit! virkahti ruotsalaistyttö. Hän oli noussut lattialta ja hän ikäänkuin näki silmäinsä edessä, miten Viraltapantu Messias kätki käärmeen ja kuoriaiset ruusupensaan juurien alle vasuun. Mutta sitä hän ei enää muistanut, että peljästyneitä katsojia oli lauma hänen ympärillään, kiivenneinä sohville ja seinämille pakoon.

Varovasti tarttui hän koriin ja kantoi sen avoimen ikkunan luo. Käärme käänsi päänsä häntä kohden ja nuoli kielellään ilmaa. Nainen nosti koria ylemmäs ja yhä ylemmäs paremmin jaksaakseen ja viskasi sen sitten alas laakeripensaikkoon. Vaan kun hän veti kätensä sisään, oli käärme kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Se iski ikeneensä hänen ranteeseen, jotta siitä veri tirskui, eikä hellittänyt siitä ennen, kuin tyttö sen lattiaa vastaan painoi ja suurella jalallaan sen pään murskaksi polki. Silloin hän astui pari askelta sivulle ja jäi seisomaan, selällään seinään nojaten.

Nyt vasta ruvettiin taas kuiskimaan ja puhumaan hänen ympärillään; mutta tuo ylpeä, valkohapsinen sulttaaninäiti, joka oli nähnyt janitsaarien palottelevan vääräuskoisten ruumiita Seraljiportin ulkopuolella ja joka monena yönä oli kuullut "äänetönten" hiipivät askeleet puiston siloisilla käytävillä, hän astui esiin ja tutki kauan ja tietävän silmällä verta vuotavaa käsivartta.

— Kallis lapseni, — virkkoi hän hiljaa, ja syleili ja suuteli kuolevaa ruotsalaista orjatarta. — Olet hengelläsi pelastanut lempilintuni. Vaan sinä olet samalla antanut meille kaikille vaikean arvoituksen aprikoitavaksi. Kuinka ovat jokapäiväiset velvollisuutesi ja ikävät, yksitoikkoiset arkitoimesi voineet käydä sinulle niin rakkaiksi, että se kaikki, mitä me tavottelemme, sinusta näyttää narripeliltä ja joutavalta leikiltä? Sinua on pilkattu syystä, että et ole tuntenut tanssin salaisuutta… Lapseni! Helpompi tuon salaisuuden perille on päästä, kuin sinun arvoituksesi. Minä kiittäisin jumalaa, jos hän joskus edes antaisi sellaisten äitien kasvattaa meidän poikiamme!

Kun sitten lamput sammutettiin ja öinen tuuli puistossa kohisi, istui pieni Iltatähden Tuike valvoen vuodepatjallaan. — Onko siis maailmassa todellakin jotakin, joka on suuremmanarvoista kuin kaksisataa huivia ja padisjan lahjat? Miksei sitä kukaan ennen ole sanonut?

— Elä noin syvästi sure kuollutta orjatarta, — kuiskasi eräs hänen ystävättäristään, — jos et ole hänestä pitänyt ja kumminkin olet häntä surettanut. Ei siihen enää kyyneleet auta.

— Elä sure häntä noin, — kuiskattiin seuraavana yönä, — jos miestä olet koskaan rakastanut. Jätätkö sydämmesi kokonaan hänelle? Te tserkessiläistytöt olette niin hehkuvia…

Mutta sulttaanin äiti virkkoi:

— Sulla on tummat renkaat silmiesi alla, sinun täytyy pian ruveta punaamaan huuliasi. Sillä jos padisja sinut tuollaisena näkee, saat kauankin odottaa omaa kioskia ja punasia damastiseinäverhoja.

Iltatähden Tuike kuoli ja haudattiin Skutarin mäenrinteeseen, tanssivain dervishien luostarin edustalle, saman akasian alle, jonka alla ruotsalainen orjatar jo lepäsi. Dervishit istuttivat hyasintteja puun ympärille ja hoitivat sitä kauan ja kutsuivat kumpua Kahden sisaren haudaksi.

— Siinä lepää kaksi prinssessaa, — kertoivat he, — jotka elivät paljo, paljo aikaa sitten. — Niistä vanhempi luuli, että Jumala asuu hurskaissa teoissa, ja nuorempi, että hän asuu tanssissa, mutta sisaruksiksi heidät kutsuttiin siksi, että kumpanenkin kilvan koetti palvella häntä.

Kun pienet käsirummut ja puuhuilut hiljaisina iltoina soivat luostarissa, kuulosti siltä, kuin lapsilauma olisi leikkihuilujaan soitellut; mutta avoimesta portista lähtivät toisinaan hurskaat dervishit, valkopukuisina ja avojaloin, ulos kentälle ja liikkuivat siellä niin hiljaa, että saattoi kuulla akasiain humisevan tanssijain välissä.

Bender.

Tuo harventunut joukko, joka seurasi kuningasta arojen yli sulttaanin valtakuntaan, oli leiripaikakseen valinnut ihanan jokilaakson. Moni upseeri asui edelleen vankkureissaan, kuten huoleton mustalainen, mutta talveksi rakennutti kuningas puumökkejä ja multamajoja ja sulttaani lähetti joka päivä riittävästi varoja ja elintarpeita. Ilosesti elettiin leirissä, jossa rummut ja torvet kutsuivat aterioille ja jumalanpalvelukseen. Pasja ja janitsaarit kilpailivat osottaessaan kunniaa tuolle voitetulle sankarille, joka ei koskaan maistanut viiniä ja halveksi asua kaupungissa ja jonka henkivartijat eivät koskaan saaneet mennä naimisiin. Kun seudun maanviljelijät näkivät noiden sinisten ratsumiesten karauttelevan viinitarhojen välitse, kiirehtivät he niitä vastaan ja kulta- ja hopearahoja sateli heidän esiliinoihinsa ja vasuihinsa. Vihdoin kumminkin väsyi sulttaani täyttämään kullillaan noiden tuhlaavain vierasten kahmaloita ja heidän soimiaan heinillä. Dukaatit kävivät taas leirissä harvinaisiksi ja se turkkilainen kunniavahtikin, joka oli ollut sijoitettuna leirin viereen, marssi tiehensä.

Silloin vasta lähti kuningas teltastaan, jossa tulvivan joen vesi jo kohosi puoliväliin saapasvartta.

Hän tarttui översti Grothusenin käsivarteen.

— Me olemme ilmoittaneet, ettemme ennen palaa takasin kristittyihin maihin, kun saamme saattojoukoksemme viisikymmentätuhatta turkkilaista, ja siinä päätöksessä pysymme. Ja juuri siksi, että meille ei enää rahoja anneta, täytyy meidän niitä taikomalla hankkia. Hovinpito on järjestettävä kolmea vertaa komeammaksi, täällä on, paitsi kuninkaanpöytää ja päällikköjen pöytää vielä joka päivä katettava runsasvarainen pöytä vieraitten varalle.

Sitten hän astui väkensä luo ja käski sotilaittensa korkealle rantaäyräälle, Varnitsan kylän olkimajain edustalle, rakentaa kuninkaalle talon ja kokonaisen kuninkaankaupungin leveine katuineen ja kivitettyine katukäytävineen.

Tuo sulttaanin alueelle rakennettu uusi kaupunki sai nimekseen Carlopolis. Reippaalla mielellä pukeusivat arpiset soturit raatajan pukuun ja alkoivat, hämmästyneiden turkkilaisten sitä katsellessa, valmistaa taidokkaita lukkoja ja pulskia ovia ja ikkunapuitteita. Voittoiset kenraalit ja överstit komentelivat päiväpaisteessa kirvesmiehiä ja muurareita ja kivenhakkaajia ja lasinleikkaajia ja heidän keskessään asteli ontuva kuningas, poskillaan terve puna ja otsa pilvetönnä, kuin jos kaikki Ukrainan onnettomuudet jo aikoja sitten olisivat hänen mielestään häipyneet.

Keskiaikaisen linnan näköisenä kohosi pian kuninkaantalo kaupungin keskessä; katto oli korkea ja jyrkkä ja räystään alla oli punaseksi maalattu parveke, josta oli laaja näköala yli vuolaan Dnjestervirran. Kiiltokivillä koristettuja samettisatuloita ja turkinpunasia pistoolinhuotria ja vöitä ripustettiin tilavaan ullakkoon. Leikkauksilla koristetut ovet, joiden vaskiset lukot kirkkailta kimalsivat, johtivat eteiseen ja sieltä kahteen saliin ja kahdeksaan kamariin, joihin ripustettiin ranskalaiset seinäverhot ja joiden seinämille asetettiin pehmeäpeittoiset divaani-sohvat. Matot olivat niin pehmeät ja paksut, etteivät raskaimmatkaan soturinsaappaat synnyttäneet vähintäkään melua ja katoista liehui iltasin punasia lamppuja, ikäänkuin valaistakseen tanssivia orjattaria. Katujen reunoilla siinä ympärillä oli sitten upseerien ja käsikirjurien sieviä seikkailijahuviloita. Kaunis, monivärinen puusilta vei syvän kaivannon poikki Varnitsaan ja koko leirin ympäri luotiin vallit ja rakennettiin varustukset. Uutterat ruotsalaiset rakensivat siten itse lyhyessä ajassa koko tämän linnoitetun kaupungin, — kohta kun olivat rahatta jääneet. Seutuja tuntematon kerjäläinen, joka taivalsi jokirantaa pitkin, luuli, että maalaisrahvas oli valinnut yhden paimenistaan kuninkaakseen ja hänelle rakentanut rauhaisan pääkaupungin viinitarhojen ja paimentorvien ja linnunlaulujen keskelle.

Kuninkaantalon edustalla makaili kesyjä hirviä ja kauriita kynnykseen päin tähystellen ja ne seurasivat kuningasta, aina kun tämä läksi ulos kävelemään; ja suurisiipiset perhoset lepäilivät turvallisesti tuon keltasen lipun liepeissä, jota kolme kruunua koristi ja joka oli etuvartion rumpujen ja pyssyjen eteen pystytetty. Silkkiäispuiden varjossa, ruohoisilla, kukkaisilla rinteillä istuivat veden äyräällä alasti kylpevät soturit, muistamatta menneitä vaivojaan, sillä he unhottivat haavainsa kivun kohta kuin ne olivat umpeenkasvaneet ja ruvettuneet. Toiset piloillaan pilkkaan ampuivat, tähdäten vikloja ja jäneksiä, taikka kuljeskelivat vainioilla puuvillaistutusten ja puhvelikarjain välissä, aina noiden loivain ja kaarevain vuorten rinteille saakka, jotka syleilivät koko tuota kaunista maisemaa, sitä sinisenä reunuksena seppelöiden. Paitahiasillaan makasivat Hård ja Gierta, jotka vielä olivat heikkoja saamainsa vaikeain haavain takia, viinipullon ääressä ja pelasivat suuriäänisen Aksel Sparren kanssa lautapeliä. Kasten Feif ripusteli matalan talonsa seinälle niitä vaskipiirroskuvia Tukholman uudesta linnasta, joita hänelle äsken oli Ruotsista lähetetty. Hän kiisteli sitä tehdessään joka aamupäivä kuninkaan kanssa, joka, vielä ankarammin kuin Tessin, jyrkästi vastusti minkäänlaisten kuvanveistosten tai tarpeettomain koristeiden panemista linnan seinämille ja puolusti ainoastaan jaloja viivoja ja suuria pintoja rakennustaiteessa; eikä hän koskaan saanut kuninkaan mieltä muutetuksi. Maunu Ranskalainen, josta nyt oli tullut niin turkkilainen, että ainoastaan hienoin tupakka hänelle kelpasi, istui piippuaan hoidellen, ja siinäpä työtä olikin, kun hänen täytyi sitä pidellä ja täytellä samalla kädellä, häneltä kun näet vasen käsi oli ammuttu pois. Henkilääkäri Skraggenstjerna survoi joitakin rohdoksia kattilassa ja hänen yläpuolellaan riippui seinällä saviastioita ja pisangipulloja. Kapteeni Konrad Sparrella, joka ystäväinsä Loosin ja Gyllenskeppin kanssa äsken oli palannut Niilin varsille ja Jerusalemiin tekemällään toivioretkeltä, oli huoneensa täynnä jumalankuvia, muumioita ja täytettyjä krokodiilejä. Leirissä oli siten, kuten kaupungissa ainakin, kaikki tarpeelliset kokoelmat ja virastot, mutta palatseista eivät monetkaan olleet sen korkeampia, kuin että omistaja saattoi pystössä seisten leväyttää kyynäspäitään katolla. Kaupungin asukkaat herätti aamusin raikuva torvi ja sen käskystä he illoin maatakin menivät; ja aikusin aamusilla, kun sumu hälveni, nähtiin lempeäkasvoisen miehen, jolla oli kankea upseerinpuku ja korkeat olkapäät, soutavan rannasta vastavirtaa joelle. Se oli Hultman, joka korkealla tinakannulla kävi hakemassa kirkkainta juomavettä kuninkaalliselle isännälleen.

Vähän etäämpänä, siellä, mistä muuttolinnut syksyllä tavallisesti pitkässä jonossa lensivät ohi, oli se synkän harmahtava Benderin linna, jonka torneja suippohuippuiset hatut kattoivat, ja sieltä tulvi joka päivä leiriin joukottain janitsaareja, tarttarilaisia, armeenialaisia ja mustalaisia. He tungeskelivat ensiksi tsaporoogein luolain ympärillä joen partaalla, missä Mazeppa oli kuollut pää lemmikkinaisensa sylissä, ja kun he saivat kameelinsa ja aasinsa sidotuiksi puihin, kävivät he uteliaina haistelemassa, mitä keittiössä paistettiin ja kuinka hevosilla tallissa oli rehua. Samalla he markkinoita pitivät, tarjoilivat joka taholle viinirypäleitään, lampaitaan ja kanojaan ja heitä täytyi pyssyn painetilla häätää ulommas, kun joku vieras lähettiläs saapui Ruotsin kuningasta maanpaossa tervehtimään. Joskus he kohtasivat ratsastavan postinkuljettajan taikka avojalkaisen pommerilaisen talonpojan, joka kenenkään käskemättä oli taivaltanut tuon pitkän matkan halki Euroopan, tuodakseen kuninkaalleen matkarahoiksi sata tukaattia. Tiheimmin vilisi kumminkin turkkilaiskauhtanoita ja turbaaneja kuninkaantalon edustalla, jonka parvella kolmekymmentä musikanttia viuluilla ja patarummuilla soitteli. Kun nämä vaikenivat, virittivät turkkilaiset alhaalta kadulta soiton vaskilevyillä, rummuilla ja sorapilleillä. Sillävälin syleilivät janitsaarit ruotsalaisia ystäviään taikka istahtivat tyytyväisinä ja miettiväisennäköisinä maahan ja tuijottivat kansliahuoneen ikkunoihin, joiden ääressä kaksi kirjoittavaa, omituista olentoa näkyi nojautuvan vastakkain pöydän yli. Kun nuo herrat tahtoivat toisiaan silmiin katsella, täytyi heidän kääntää koko ruumistaan, sillä he olivat silmäpuolia molemmat. Tuo toinen, joka myötään pisti hanhensulan hampaittensa väliin, oli virassaan vanhentunut hovikansleri Müllern. Toinen taas, jolla oli taskussaan makeisia, joita hän sieltä myötään noukki ja pisti kielelleen, oli översti Grothusen. Hän istui silkkiseen, karmosiinikarvaiseen yönuttuun puettuna. Kaulassa oli hänellä vaalea ranskalainen huivi ja pikimusta tekotukka heilui ja huojui, mutta jaloissa hänellä oli raskaat sotamiessaappaat; kuningas oli näet eräänä yönä hiipinyt ikkunan kautta hänen huoneesensa ja pistänyt hänen samettitohvelinsa uuniin. Kasvot hänellä oli keltaset kuin kuivuneen sitroonan kylki, mutta veitikkamainen silmä pälyili ja vilhui ja kun hän suunsa avasi, silloin rupesi Müllern kohta tuolillaan hytkymään ja nauramaan.

Vaan pian keräytyi pilviä vuorten ympärille ja Dnjestervirran jäätyneellä pinnalla saivat soturit turkkilaistuttavainsa kanssa kelkoilla liukua, niin että turbaanit jäätä pitkin vierivät. Ikkunat suljettiin ja eräänä harmajana, pilvisenä aamuna viskasi Grothusen hanhenkynän luotaan semmoisella vauhdilla, että ikkunanraosta huokuva tuuli sai siitä kiinni ja lennätti sen kauas lattialle.

— Müllern! — virkkoi hän. — Heinien puutteessa on meidän jo täytynyt ampua 19 hyvää kuormahevosta. Jos en nyt saa hyvin pian vielä jostakin lainaksi tuhannen tukaattipussia, niin pieti meidät perii. Koko Carlopolissa ei enää ole hevosenkenkää, jonka oikein omaksemme voisimme sanoa, — eikä tule apua, koetin minä tinkiä miten tahansa sekä kristittyjen että juutalaisten kanssa. Luotto on lopussa. Bien. Va la banqve! Me tosin emme ole liikkeelle lähteneetkään rahoja kootaksemme, vaan hävittääksemme maailmasta niiden merkityksen.

Hän kohautti tekotukkaansa ja siveli kuumaa kalloaan, mutta Müllern se yhä kirjoitti, kirjoitti ja kysyi ruikuttavalla äänellä:

— Entä hänen majesteettinsa?

— Hän istuu tällä hetkellä ruokasalissaan ja lukee Corneill'iä, mutta hänellä on veitikka kumpasenkin korvan takana ja hän nipistää minua kyljestä kuten hänen tapansa aina on, kun hän juuri on tehnyt jonkun rohkean päätöksen. Hän siitä iloitsee niin, että toisenkin syntinen sydän lämpenee jo ennenkuin oikein tietääkään, mistä on kysymys. On olemassa seikka, joka minua aina on suututtanut. Maailma on täynnä kuninkaan ihailijoita ja majesteettimme mainetta toitottavat he syystä, että hän voi nukkua kinoksissa ja juoda vettä puisista maljoista. Ja semmoinen mies hän onkin, joka päivä hän meissä uutta hämmästystä herättää. Minä sanon vain, että hän on vielä enempääkin. Tuon hatun alla ei ole pelkkiä sotaunelmia. Kuulisitpa hänen väittelevän Feifin kanssa kaunotaiteesta taikka minun kanssani filosofiiasta! Ja sitten näiden avujen rinnalla nuo — salvo honore — pienet, selvät kömpelyydet, eihän hän säädyllisesti saa kokoonraapituksi lyhyttä, luettavaa kirjettä! Ettekö tunne tästä kaikesta ruotsalaisen luonteen lahjoja, kun ne ovat komeimmillaan? Kultalangoista kudottu kimalteleva kangas… ja siinä tuontuostaankin suuria, mustia repeämiä, joista kätensä voi pistää sisään! Ihmetteleppäs, että ruotsalaiset ovat sellaisen miehen puolesta valmiit kuolemaan! Häneltä elä pyydäkkään, että hänen katuvaisna syntisenä pitäisi luikkia kotiinsa kuin tuhlaajapojan ja kääntää nurin tyhjät housuntaskunsa. Sano mieluummin, mistä hitosta me saamme rahoja? Nyt pisti Müllern kynän korvansa taa:

— Ihmisten kateellisuus tuomitsee kovin sekä Jumalan että kuninkaan suosikkeja ja sinuakin ja sinun lainaamistemppujasi suomitaan täällä ankarammin kuin aavistatkaan. Usko sanani. Läimäytä kiinni kassakirjasi, ripusta naulaan yötakkisi ja pukeudu taas vanhaan överstinvormuusi, sillä tästä ei kulu kuin pari päivää, niin jo on meillä tarjona tuikea ottelu. Jo toissa päivänä, kun pasja ratsasti Benderistä ja halkoi ilmaa miekallaan ja suurherran nimessä käski meidän patikoida kotiimme päin, käsitin, että hänen majesteettinsa aikoi tehdä hurjan päätöksen. Ja oletko huomannut, että hänen miekkansa taas kuten muinaisina aikoina alinomaa on kolmen tuuman pituudelta esillä huotrasta?

— No niin, siis saamme iskeä ja tapella, — kunhan siitä joku pää tulee! Hård sitä jo ikävöipi niin, että silmänsä säkenöivät… Herein, käykää sisään vain!

Grothusen käännähti ja tervehti niitä kolmea miestä, jotka kynnyksen yli astuivat. Yksi niistä oli Aksel Koos. Hän oli solakka ja ruskeakiharainen henkivartija eikä hän tiennyt maailmassa muuta olevan, kuin isänmaan ja kuninkaan kunnian. Toinen toveruksista oli luutnantti Olavi Åberg. Hänen miehevät, mutta ruman karkeat kasvonsa olivat yltyleensä miekaniskujen arvissa ja räjähdyspommin sirpale oli musertanut hänen molemmat etuhampaansa. Jälimpänä tulija taas oli pelkkä arvoton vartiosoturi, nimeltään Seved Tolfslog, mutta hän oli väkevin ja pisin soturi Carlopolissa ja hän oikasi vaivatta hevosenkengän ja käänsi tinalautasen kerälle, kuin käsiliinan. Nauravan ei ollut kukaan hänen kuullut. Värähtämättömät ja pelottavan ankarat olivat hänen kasvonsa, joko sitten oli kysymys virrenveisuusta tai leikistä, ja elämän suurin nautinto näytti hänestä olevan yksin kylminä öinä astella vartiopaikallaan, ääneti ja kädet hiansuihin pistettyinä.

— Olen kutsuttanut teidät tänne, — virkkoi Grothusen ja viskasi päänsä taaksepäin. — Me nimitämme teidät ilman sen enempiä arvomerkkejä urhoollisimmiksi miehiksemme. Liikkukaa uutterasti upseerien ja miehistön keskuudessa, kukin seurapiirissänne, ja rohkaiskaa horjuvia. Kohta kai saamme täällä olla mukana metakassa, joka on oleva vielä merkillisempi kuin ne kaikki yhteensä, joita jo olemme kokeneet. Me olemme nyt ehtineet mahdollisuuden rajoille.

Puhuessaan hän vaihtoi pukuaan. Kun hän parhaallaan pujotti päälleen miekankanninta, himmensi ikkunasta tulevan valon eräs ratsastaja, joka koputti lasiin.

Se oli kuningas.

Hän istui siinä niin kukoistavana, kuin jos hän juurikaan olisi tyhjentänyt maljallisen nuoruuden taikajuomaa. Hänen pukunsa oli koruton kuin ainakin, vaan tällä kertaa puhdas ja täplätön ja olivatpa taas kerran hänen harvat niskasuortuvansa oikein solmuksi palmikoidut. Veitikka leikki hänen silmässään ja hän kopautti vielä kerran ikkunaan.

— Grothusingen, nyt poikaseni ajetaan Benderiin!

Epävarmana juoksi översti portaille.

— Teidän majesteettinne ei ole koskaan ennen taipunut sinne lähtemään ja nyt juuri siellä hälytyskelloja soitetaan. Siellä on ikävystytty näin ylhäisiin vieraisiin ja vanha ystävyys on lopussa. Katsokaa, onko täällä enää yhtään turkkilaista leirissä? Ne toivovat ennen pitkää saavansa hakata meidät maahan joka sorkan ja ryöstää paidatkin päältämme.

Kuningas hymähti ja nyökytti päätään.

Silloin iloinen liekki kirkasti Grothuseninkin otsan ja jo seuraavassa tuokiossa hänen orhiinsa korskui kuninkaan ratsun vieressä.

Vasten tapaansa ratsasti kuningas käyten vainioiden poikki. Tien varrella, majojen ulkonevaan olkikattojen alla, seisoi koreiksi maalattujen pylväiden välissä jo uhkaavia joukkoja, aseinaan vikatteita ja tussareita, mutta kuningas heille hansikkaallaan huiski kuin alamaisilleen vain. Benderin pölyisten, kivittämättömäin katujen varsilla olivat kaupustelijat sulkeneet myymäläluukkunsa ja sotureita ja kauppiaita kulki aseellisina edestakasin. Ulkomuistilta he hokivat sulttaanin kirjettä, jossa tämä oli antanut heille luvan väkisin pakottaa ruotsalaisia lähtemään kotiinsa. He hoilosivat toinen toistaan kovemmin ja päästelivät hurjia sotahuutoja, mutta kun he äkkiarvaamatta tunsivat kuninkaan keskessään, kun hänen hevosensa polki heidän vaippojaan ja kauhtanoitaan, silloin he laskivat alas keihäänsä ja kumarsivat otsansa maata vastaan.

— Haha! — ilkkuivat nuoret haaremitytöt ristikkojen takaa. — Hänen päänsä on ruumiiseen verraten liian pieni ja ruumiskin on liian pieni noiden kamalain saapasten rinnalla. Haha!

Mutta vanhemmat vaimot työnsivät heidät suuttuneina syrjään.

— Allah, olisippa meillä sellainen herra!

Ja niin puhuen painautuivat he ikkunapuitteisiin palmikoittujen lehtikoristeiden viereen ja viskelivät lehviä ja kukkasia hänen tielleen ja yksi kuihtunut ruusu tarttui hänen hattuunsakin. Vaan sillävälin soivat torninkellot kutsuen asukkaita aseisiin ruotsalaisia ja heidän ruhtinastaan vastaan.

Tyyneesti tervehtien, ikäänkuin huviratsastuksella ollessaan, jatkoi kuningas matkaansa katua ylös ja toista alas, kunnes avoin, laskevan päivän valaisema kenttä taas oli noiden kahden ratsastajan edessä.

Grothusen viittasi kädellään matalan kivimuurin yli.

— Katsokaa tuota ruohokunnasta tuossa, piispa Malmbergin hautakummun vieressä. Siinä on Mazepan hauta. Kaksi kummallista sanaa: Mazepan hauta…! Niin voi maallinen loisto päättyä.

Kuningas nojautui sivulle ja laski ystävällisesti kämmenensä suosikkinsa polvelle.

— Grothusen, ystäväni! Jos kuivunut lehti putoo maahan tästä päivästä tasan sadan vuoden perästä, niin se tapaus on seuraus lukemattomista muista pikkutapauksista. Tämäkin silmänräpäys on rengas tapausten vitjassa, jotka ulottuvat aina ijankaikkisuuteen saakka ja päättyvät Jumalan luojankäteen. Jos nytkin lehti putoo maahan, tapahtuu se siksi, että juuri sen seikan, eikä minkään muun, täytyi tällä hetkellä tapahtua. Jos voisimme nähdä kaikki, mitä on tapahtunut, yhtä selvästi kuin rivin numeroita, silloin voisimmekin laskea kaikki, mitä tulee tapahtumaan, aina maailman loppuun saakka. Silloin voisimme sanoa päivän ja tunnin, milloin meidänkin hetkemme on tullut. Siksi elkäämme koskaan meltomielisesti huolehtiko!

Puolittain alamaisen kunnioituksella, puolittain todellisen ystävän hellyydellä tarttui Grothusen kuninkaan ojennettuun käteen. Hän oli nähnyt, että kuningas Varnitsan viinitarhojen välissä urhean joukkonsa keskessä oli viettänyt elämänsä ehkä onnellisimmat vuodet, työpäiväinsä sunnuntailevon, oli nähnyt, että hän siellä hyvänä toverina oli käynyt yhä tuttavallisemmaksi seuralaisilleen. Kolakka helmikuunilta oli tähtikirkas ja kaunis ja tässä Mazepan haudan luona tahtoi Grothusen puhua, vaikkakaan hän ei enää omaa ääntänsä voinut täysin hallita.

— Lähtekäämme kotimaahamme, — kuiskasi hän. — Niin totta kuin elän, Kaarlo kahdestoista on oleva suuri rauhankuninkaanakin, on paneva täytäntöön, mitä ei Kristiina voinut, koska hän oli turhamainen nainen. Kapina on Ruotsissa tekeillä. Matkustakaa kotiin! Elkää sanoko, ett'en tunne ruotsalaisia. Heillä on vaimot ja lapset heilläkin. Jos saisimme suuren turkkilaisen sotajoukon mukaamme, silloin voisimme perustaa protestanttisen liittovaltion, jonka johtaja Ruotsi olisi. Mutta turkkilaisten laita on kuin helmien: ne maksavat rahaa. Kohta mulla ei enää ole yhtään kultarahaa lahjoihin käyttääkseni. Meidän täytyy taipua, taipua oman köyhyytemme edestä. Sillä se meidät on voittanut, eikä ihmiset… On katkeraa, kun näkee oven auki ja siltä täytyy väistyä pois ainoastaan siksi, että kerjuupussi on tyhjä!

Kun kuningas ei vastannut, nojautui Grothusen häntä kohden puolipimeässä, mutta vetäytyi samassa lannistuneena etemmäs. Hänen omat sanansa olivat turmelleet sen onnellisen hetken, jona hän oli saanut keskustella kahden kuninkaan kanssa täydellä luottamuksella. Nyt oli ystävä kadonnut kylmän, vaikka vielä hymyilevän naamarin taa.

Silloin koetti Grothusen kääntää puheensa leikiksi:

— Niin, jos meillä olisi rahoja, silloin varustaisimme leirimme jykeillä kanoonilla, tekisimme siitä voittamattoman viikinkilinnan keskelle vihollisen maata, henkivartijain tavoin sitoutuisimme olemaan naista koskaan rakastamatta. Siellä sitten hävittäisimme rahalta kaiken merkityksen ja söisimme yhteiseltä ruokapöydältä, mutta Leibnitzin ja muut suuret ajattelijat kutsuisimme vieraiksemme kunniapenkille istumaan. Heidän avullaan saisimme eri opeista yhden, eheän järjestelmän, joten meidän linnastamme, vaikka olisimme vailla maata ja alustalaisia, tulisi ikuinen totuuden ja sovituksen temppeli. Sen kaiken tekisimme… Vaan nyt meillä ei ole muuta neuvoa, kuin joko väistyä tai taistella!

— Meillä ei ole muuta neuvoa kuin taistella! — vastasi kuningas ja painoi kannuksensa ratsunsa kylkeen sellaisella voimalla, että Grothusen jäi istumaan kuninkaan tyhjä hansikas kädessään.

Hän käänteli ja katseli tuota suurta hansikasta. Vihdoin hän sitä suuteli, kätki sen takkinsa povelle ja kuiskasi:

— Siellä saat levätä siksi, kunnes minun luotini kuuluu vinkuvan!

* * * * *

Piiritystä odottaessaan kaivoivat ruotsalaiset muutamain askelten päähän kuninkaantalosta kaivon, jonka viileä lähteensuoni täytti kirkkaalla vedellä. Varnitsan naiset luulivat, että ken sitä vettä joi, hän muuttui kovaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Sen he mielestään parhaiten näkivät ukko Grothusenista. Hän joi vain viiniä eikä maistanut tilkkaakaan kaivovettä, ja siksi hän niin lemmensairas olikin, että milloin hän vain tapasi kauniin tytön, kohta hän kohotti kultareunaista hattuaan ja taputti tyttöä kahdella sormella leuvan alle. Niin ei ollut muun joukon laita.

Åbergin kurttuset kasvot kuvastuivat usein kaivoon. Turvekuokka kainalonsa alla joi hän usein pitkät siemaukset helteiseen janoonsa ja kiirehti sitten taas varustustöissä ahertavain soturien luo. He rakensivat ympäri koko leirin rintavarustuksen, jonka lujitteeksi panivat tynnyreitä, sänkyjä ja kärryjä ja loivat niin paljo multaa väliin, kuin jäätyneestä maasta irti saivat. Kuningas seisoi siellä itse ja palmikoi vitjoja ja köysiä tuolinjalkojen ja vaununrattaiden väliin. Maalaiskansa pakeni, joten Varnitsan majat kävivät autioiksi, mutta laajaan kehään leirin ympäri asettui suuri, silmänkantomatkan päähän ulottuva joukko turkkilaisia ja tarttarilaisia, aseinaan kenttätykkejä ja mörssäreitä; ja myöhään kylminä öinä kuului kaivon tinainen juoma-astia kalahtavan ja pitkä musta varjo kumartui sen yli. Se oli Seved Tolfslag, joka äsken oli auttanut muutamia janitsaareja salaa tuomaan leiriin joukon kanoja ja heinäsäkkejä. Vieressä seisoi Grothusen lyhty kädessään ja maksoi englantilaisilta, ranskalaisilta ja juutalaisilta lainaamainsa rahantähteistä komeasti kolminkertaisen hinnan kaikesta, auliina, kuin jos hän joka aamu herätessään olisi tavannut saapasvartensa suita myöten kultatukaatteja täynnä.

Joskus karauttivat ruotsalaiset keskellä päivää kentälle ja korjasivat sieltä karjaa ja lampaita saaliinaan leiriin aivan turkkilaisten silmäin edestä. Väliin ratsasti kuningas vihollisten vahtijoukkojen luo, tarkasti ne ja varotti heitä täyttämään velvollisuutensa sekä opetti heitä tekemään kunniaa ruotsalaiseen tapaan.

Kuninkaantalossa suljettiin ikkunat multasäkeillä, vesitynnyreillä ja hirsillä. Hultman ja hänen palvelijansa kantoivat ruokasaliin tuon pitkän, tammisen arkun, jossa pöytähopeat säilytettiin ja ullakkoon, jonne pyssymiehiä ampumaan sijoitettiin, nostettiin talteen kaikki kalliit ranskalaiset seinäverhot ja tärkeimmät kirjat ja asiapaperit. Sotamiesluettelot, Tessinin vaskipiirrokset ja ranskalaiset murhenäytelmät sullottiin rinnakkain hyvään sovintoon kultakirjailtujen satulaloimien lomaan ja päävahdissa jaettiin pyssyjä ja ampumavarusteita. Koko tuossa pienessä kuninkaankaupungissa, joka sijaitsi satojen peninkulmain päässä omasta maasta, oli tuskin varustusväkenä niin monta miestä, että siitä olisi saanut kokoon täyslukuisen rykmentin. Täytyipä itsensä juhlallisen hovimarsalkka Dübenin hiki otsallaan harjoitella lakeijoitaan, kyökkipoikiaan ja leipureitaan. Pääkokki Boberg sai viskata kauhan hyllylle ja Hultmannin ja läähättävän kyökkikirjurin välissä marssia kivikossa, raskas kalpa kädessään. Avopäin, neuvotonna ja huolestuneena, takin ompeleet kiiltävinä ja sormet musteessa, marssi Müllern kansliakirjureinsa etupäässä. — Katsokaapa majesteettia! — kuiskasi hän Düben'ille. — Rohkeus on sielun riemastus. Kunnia on käynyt hänelle niin kalliiksi, että jos vain se hänellä tahratonna säilyy, ei kohta mikään onnettomuus voi häntä huolettaa. Mutta sen sanon, että omasta puolestani lasken säiläni, kohta kun nuo ruskeat villilaumat tuolta hyökkäävät. Onko siinä järkeä, että viisisataa miestä ryhtyy taisteluun kahta ja kolmeakymmentä tuhatta vastaan?

Kun hän tapasi Holsteinin lähettilään Fabricen, joka vielä viime kerran oli ratsastanut leiriin koettaakseen taivuttaa kuningasta lähtemään, antoi hän kuin sattumalta joukkonsa marssia tämän ohi. Ruotsalaiset herrat kiirehtivät kohta antamaan lähettiläälle säilöön taskukirjansa ja nuuskarasiansa ja kultasormuksensa ja rahakukkaronsa. Kun Fabrice ratsasti leiristä pois, oli hänen takkinsa alla sellainen määrä kalleuksia, ettei hän sitä voinut saada kiinni. Silloin rupesi miehistökin tavaroitaan kätkemään. Viimeiset, vuosikausia säästetyt kultarahat ratkottiin liivinompeleista esiin ja kätkettiin yhdessä hopea- tai jouhisormusten kanssa, joita nuoruuden lemmikki oli muistoksi antanut, puunrunkoihin tai kivien alle. Kamariherra Klysendorff seisoi itse lapio kädessä joenrinteellä ja hautasi maahan vanhan isoäitinsä norsunluuhun piirretyn muotokuvan.

— Olen jo vanha mies, — sanoi hän — ja luuvalo ja muut taudit ovat minut murtaneet. Aavistanpa, että tähän otteluun nyt kaadun. Mieluummin kumminkin uskon tavarani mustalle mullalle kuin ahnaille ryöstäjille. Ruohoa ja vihreää tulee kasvamaan meidän köyhäin maanpakolaisten kätkemäin muistojen ja säästöjen peitoksi täällä vieraalla maalla.

Kun hän toiselle miehelle jätti lapion, kuuli hän kuninkaan äänen ja kääntyi.

Posket hehkuvina kuin 15-vuotiaalla, mutta käskevänä ja komentavana kuin ruhtinaiden ruhtinas istui kuningas tänään ratsunsa seljässä ulommaisen rintavarustuksen luona ja hänen luoksensa keräytyivät ylhäisimmät ruotsalaiset; Gierta, joka hänen puolestaan Poltavan luona oli henkensä uskaltanut ja Hård, henkivartijaan sotaintoinen päällikkö, nojautuivat miekkoihinsa. Liehakoivana ja kuiskien käänteli hovipappi Brenner turpeat kasvonsa milloin toisen, milloin toisen puoleen ja hänen virkaveljensä Aurivillius nykki häntä kauhtanasta, mutta kenraali Daldorff repäsi paidan auki arpipeittoiselta rinnaltaan ja puhui reippaita sanoja.

— Kas tässä, — huudahti hän, ja osotti rintaansa, — tässä on todistuksia, että aina olemme olleet valmiit isänmaan puolesta uhraamaan viimeisen veripisaramme. Niin olemme nytkin, vaan vaikka surmaisimme kaikki tuossa edessämme seisovat turkkilaiset, saamme pian itse suuren sulttaanin armeijan kimppuumme. Kaikki tiedämme, ettei ainoastaan Turkki, mutta myöskin merivallat ovat tarjoutuneet mitä suurimmalla kunnioituksella saattamaan kuningastamme maihinsa takasin, ja Saksankin kautta on tie vielä auki. Turkkilaiset ovat viljoin meille antaneet lahjoja ja ystävyyttä, mutta vastalahjaksi ovat he saaneet julkista halveksumista…

Kuningas vastasi:

— Turkkilaiset myövät itsensä enimmän tarjoavalle ja siksi he halveksimista ansaitsevat. Ennen olette te taistelleet kuin urheat soturit, mutta nyt te puhutte kuin pelkurit. Totelkaa, se on teidän velvollisuutenne, ja osottakaa vastakin olevanne mitä näihin asti olette olleet.

Niin sanoen taputti hän Daldorffia olkapäähän kuin hyvää toveria ja suuttumatta hän ratsasti kuninkaantaloon, samassa kuin vihollisen kenttätykit rupesivat paukkumaan.

Klysendorff, joka oli hiljainen ja nöyrä mies, seisoi vielä soturien joukossa ja puhutteli heitä hiljaa.

— Tiedän kyllä, että maailma on kovasti tuomitseva armollista kuningastamme siitä, mitä nyt tulee tapahtumaan, ja pitämään häntä houkkiona. Mutta suurempia houkkioita ovat ne turkkilaiset, jotka luulevat voivansa pelottaa hänet pois väkivallalla. Jos kaikki muut hänet hylkäisivätkin, osottakaa te rintaman halvat miehet, missä rinnoissa uskollisuus syvinnä piilee!

Kirkuvat huudot täyttivät nyt koko tuon kauniin seudun ja vihollinen hyökkäsi eteenpäin, mutta Grothusen seisoi kultareunaisessa paraatihatussaan rintavarustuksen luona ja pysäytteli janitsaareja heitä ystävällisesti tervehtimällä ja heille kompia laskettelemalla. Summia hän taskustaan kaivoi tukaatteja, saksantalereita ja makeisia. Niitä hän viskeli joka taholle ja kun hän viittasi leiriin päin, paistoi kuninkaantalon kohdalla taivaalla kolminkertainen sateenkaari ja oven edessä istui kuningas tyynenä ja korkeana huuruavan ratsunsa seljässä.

— Ei, ei, — murisivat janitsaarit ja käänsivät miekkansa omia päällysmiehiään vastaan, sekä marssivat takasin kaupunkiin päin. — Tuota rautapäätä emme rupea ahdistelemaan. Olemme hänen ystäviään. Antakaamme hänelle miettimisenaikaa vielä huomiseen.

* * * * *

Päästiin sunnuntaihin ja kuninkaantalossa virittivät ruotsalaiset aamujumalanpalveluksen ensi virttä rauhallisesti kuin ainakin. Ikkunat olivat melkein tukkoon varustetut, niin että sali oli hämärän linnapihan näköinen. Valkosella liinalla peitetyllä pöydällä paloi kaksi vahakynttilää ja sotapappi nojausi syvälle raamatun ylitse nähdäkseen lukea päivän tekstin.

— Ja kun hän astui laivaan, seurasivat hänen opetuslapsensa häntä. Ja katso, myrsky rupesi riehumaan merellä, niin että aallot laivan peittivät; mutta hän nukkui.

Kuningas seisoi lähinnä pöydän vieressä karvalakki kädessään. Hän oli tehnyt päätöksensä, tehnyt sen vaikeuksitta, tyyneesti ja ilomielellä. Poltavan luona oli hänet onnettomuus tavannut hänen kuumehoureissa maatessaan ja ennenkuin hän tautivuoteeltaan jaksoi nousta, oli kaikki hävitettyä, menetettyä. Nyt hän taas oli oma herransa. Vuoden vuotensa perästä, vähitellen joka päivä, oli hän nähnyt silmukkain aukenevan siitä verkosta, jota hän oli koettanut kutoa, mutta jonka siteeksi olisi tarvittu kultalankoja. Hänessä hehkui halu päästä kerrankin irti näistä vehkeistä ja juonista ja saada kerran vielä julkisesti vedota kalpaansa. Riika, Pernova, Rääveli, Viipuri, Käkisalmi… jokainen nimi, joka hänen muistonsa läpi vilahti, kertoi kadotetuista kaupungeista ja maakunnista. Mitäpä siitä, jos hän nyt kaatuisikin. Elämä on lyhyt, mutta urosteon kunnia ikuinen. Pappi nojautui taas raamatun yli.

— Ja hänen opetuslapsensa kävivät ja herättivät hänet, sanoen: Herra auta meitä, sillä me hukumme!

Ensi tykinkuula sattui nyt kuninkaantalon seinään, vaan tarttui kiinni pehmeään tiilimuuriin. Ja pappi jatkoi:

— Te heikkouskoiset, miksi epäilette?

Muuan upseeri juoksi kuninkaan luo ja kuiskasi:

— Ei kukaan voi enää jyrinän vuoksi kuulla papin sanoja ja nyt hyökkäävät turkkilaiset.

Kuningas vastasi:

— Jyrinän vuoksi emme saa keskeyttää jumalanpalvelustamme, mutta jokainen tarvittanee nyt kyllä paikallaan.

Kuninkaantalon parvelta heläyttivät soittajat raikuvin torvin taalalaispolskaa ja soihtutanssien säveleitä. — Allah! Allah! — vastasivat turkkilaiset ja tarttarilaiset ja valkoset takit liehuivat, kun he tuhantisessa joukossa hyökkäsivät etuvarustusten yli ja heiluttivat käyriä miekkojaan ja keihäitään. Muutamat janitsaarit pistivät kumminkin miekat käsivarren alle ja ojensivat veljellisesti tupakkamassinsa ruotsalaisille ystävilleen ja tuttavilleen. Kun kuningas paljastetuin miekoin ratsasti kahakkaan, näki hän miehen toisensa perästä omasta joukostaan laskevan aseensa maahan ja hän punastui. Hän huusi luokseen Grothusenia ja Daldorffia, mutta ei kukaan vastannut. Silloin hän huomasi, että hän itse ja yksin oli siinä ainoana taistelun aiheena ja hän päätti, että ne, jotka eivät tahtoneet tapella, eivät olleet sen arvoisetkaan.

— Ne, joilla vielä on rohkeutta ja uskollisuutta rinnassaan, ne, seuratkoot minua! — huusi hän.

Silloin kokosi Seved Tolfslag hänen ympärilleen ne raa'at sotamiehet ja kyökkipojat ja palvelijat, joille äsken suurella vaivalla oli opetettu ensimmäisiä sotatemppuja. Uskollisesti henkensä kaupalla taistellen keräytyivät he kuninkaan ympärille, kun tämä, hypähtäen hevosen seljästä, raskaalla miekallaan kaasi ensimmäiset turkkilaiset maahan. Hänen edessään asteli Seved Tolfslag kuin muinaisajan musta, raivokas soturi ja teki tussarillaan kunniaa, vaan jos vihollisia yritti tunkeutumaan väliin, heilautti hän painettia ja niitti viljaa kuolemalle. Pistooli suunnattiin kuninkaan ohimoita kohden, vaan ikäänkuin näkymättömän käden viittauksesta taivutti kuningas päätään hiukan sivulle, — ja luoti vain hipasi hänen kasvojaan, mutta kaatoi Hårdin haavoittuneena maahan. Hän näki, miten viholliset vangitsivat, sitoivat ja riisuivat paljaaksi Aksel Sparren. Kalskavat kalvat ja sapelit iskivät syviä lovia toistensa teriin. Kamppaillen oman henkivartijansa Roosin ja parin ruotsalaisen soturin kanssa, jotka rautakourillaan olivat hänen vyötäreihinsä tarttuneet, täytyi hänen seurata näiden mukana kuninkaantaloon, jonka portti nyt pönkitettiin kiinni.

Tällaiseksi ei hän tätä taistelua ollut halunnut. Viha ja kärsimätön sotainto tulisti hänen verensä kuumeeseen. Ruutinsavu oli kärventänyt hänen silmäkulmansa ja nenä ja korva oli hänellä verinaarmuissa, kun hän hovimarsalkkinsa kamarissa tarkasti jälelläolevat miehensä, joita oli nelisenkymmentä; sitä tehdessään hän tyytyväisenä nyökäytti päätään vanhalle Hultmannille, joka suuri side päänsä ympärillä ja pyssy olallaan seisoi rivissä Walbergin ja Grollin ja Fribergin ja noiden toisten uskollisten vieressä. Otsa rypyssä ja silmät salamoivina ja pitkä miekka pystössä hyökkäsi hän sitten joukkonsa etupäässä toisiin saleihin, joihin hävittäjät jo olivat tunkeuneet. Roos ampui ja miekkaili hänen vasemmalla puolellaan. Nokinen ja hampaaton Åberg kumartui hänen käsivartensa alta survomaan miekallaan turkkilaisia alhaaltapäin vatsoihin ja rintoihin, mutta Seved Tolfslag kulki tietänsä suoraan eteenpäin, tarttui turkkilaista toistensa perästä parrasta ja viskasi heidät ulos ikkunasta. Hän kiskoi heiltä aseet käsistä ja polki ne jalallaan kappaleiksi. Ja tulta leimahteli tuluksista ja pyssyjen piipuista. Ristiin kilahtavat säilät lauloivat ja suhisivat kuin harpun soitto.

Suuressa salissa, jossa nuo molemmat vahakynttilät vielä valaisivat aukinaisia raamatunlehtiä ja noita värssyjä, jotka kertoivat, miten mestari heräsi ja nuhteli maailmaa, siellä eivät ruotsalaiset enää savun vuoksi voineet tuntea toisiaan muusta kuin kannussaappaistaan. Hurjasti huutaen rupesivat äkkiä janitsaarit ja tarttarilaiset kiipeilemään ylöspäin savukkoon, jonne hävisivät. Turhaan ruotsalaiset tapparoillaan iskivät joka taholle, he eivät enää tavanneet muuta kuin tyhjän ilman.

— Ne ovat noitia! — mutisi Hultman itsekseen ja pysähtyi raamatun luo, mutta kuningas viskasi vesitynnyrin alas ikkunalta, joten savu pääsi tulvimaan ulos. Silloin nähtiin ryöstäjäjoukkojen kavunneen ovien ja seinäpielojen päälle, ja taas alkoi vimmattu leijonajahti savuisissa huoneissa.

Kun vihdoin kaikki viholliset olivat ajetut pois, järjesti kuningas jälelläolevat sotatoverinsa — niitä oli 32 miestä — pieniin ryhmiin joka ikkunan luo ja kävi itse tyhjentämässä kaatuneiden laukuista luodit ja ruudit. Verta vuoti haavasta hänen toisesta kädestään ja hän ojensi sen sidottavaksi Roosille, joka äsken pistoolilaukauksella oli pelastanut hänen henkensä, kun hän oli joutunut käsikahakkaan kahden turkkilaisen kanssa.

— Näenpä — virkkoi hän, — ettei Roos ole minua jättänyt, vaan miten lie käynyt niiden kaikkien, jotka ovat pettäneet kuninkaansa?

— Eikö lie suurin osa niistä jo vainajia tai vankeja. Kuninkaan katse siitä yhä enemmän kirkastui ja hän tarttui Roosin käteen ja talutti hänet takasin suureen saliin, jonka ikkunoista tussarit tupruuttivat tulta yhä lähentelevää vihollista vastaan. Sisässä oli melkosen hämärä, sillä ilta oli tulossa, vaan ikkunavarustusten välitse nähtiin turkkilaisten askel askeleelta lähenevän laajassa kehässä, tavaravaunujen, ovien ja viiniammeitten suojassa, ja koko pihamaan peitti jo kaatuneiden lauma.

Viinanassakka haettiin ullakosta sammuttamaan kuivavaa janoa, ja kuningas, joka itse ei maistanut muuta kuin vettä, käveli soturista soturiin tarjoten lasia ja kehottaen heitä ottamaan ryypyn, mutta ainoastaan yhden ryypyn. Mutta kun sekään ei enää janoa sammuttanut, haettiin viiniä ja kuningas täytti saman lasin, josta hän äsken oli miehiään juottanut, sekä joi sen yhdellä kulauksella pohjaan.

— Onhan parempi, — virkkoi hän, kun taistelua taas oli kotvasen kestänyt, — että me uljaasti itseämme puolustamme viimeiseen hengenvetoomme saakka ja siten miehuutemme kautta tulemme ikikuuluisiksi, kuin että antaudumme vihollisillemme, elinaikaamme kipeneen jatkaaksemme.

Kiväärinlaukaukset räiskivät terävästi ja niiden keskitse sateli tykinkuulia ja pommeja tuota yksinäistä taloa kohden ja nuolet, joiden sulkiin oli sidottu pitkiä, palavia tappuratukkoja, tarttuivat kiinni kattolautoihin. Kesken kaiken lehahti savun läpi odottamaton niitetyn heinän ja kasvavain lehtipuiden lemu, ikäänkuin rauhallinen paimenkansa olisi kentiltään ja lehdoistaan lähettänyt tervehdyksen piiritetyille. Vaan tungoksen läpi marssi eräs janitsaaripäällikkö miehineen esiin kuin telottaja punapukuisine renkeineen. He kantoivat selässään heinärukoja ja halkoja, mutta päälliköllä oli pikinen tuohus kädessään. Nämä kaikki sytykkeet pantiin talon seinämälle tuulen puolelle ja päällikkö viskasi soihtunsa siihen; ja pian liekit kohosivat katto-orsien kohalle ja kaikki ullakolle kerätyt kalleudet peittyivät savuun ja liekkeihin.

Yksin ja kuolevain keskelle unhotettuna makasi Klysendorff palavan kammarin lattialla, vaan kun hän ulkoa kuuli uuden hämmästyksen huudahduksen, kirkastuivat hänen kalpeat piirteensä. Vielä kuuli hän pihalta kaukaisia ruotsalaisiakin huudahduksia. Siellä seisoi jäätyneellä maalla paitaa myöten ryöstettyjä ruotsalaisia kenraaleja ja överstejä, kädet selän taakse sidottuina. Tarttarilaiset, rehennellen kultanauhaisissa ruotsalaisten hatuissa ja kantaen vöissään koristeina keltaisia ja mustia tekotukkia, kytkivät pitkiin vitjoihin Ruotsin jaloimpain sukujen poikia ja tekivät heistä orjiaan. He sitoivat niitä vaunuihinsa taikka ajoivat edessään ruoskilla; Giertan ja Sparren taluttivat turkkilaiset erään kaivon luo ja kytkivät siihen karjaa juottamaan. Eräs janitsaari nousi kuninkaan vanhan, kuuluisan ratsun, Brandklipparin, selkään ja puristi karvasessa kourassaan yhdennentoista Kaarlon kalleutena säilytetyn miekan kullattua kahvaa, ja pasja asettui jo teltassaan jalat ristissä patjalleen istumaan, odottamaan taistelun päättymistä.

Kukkuloilta, kaukaisten moskeain torneista ja Benderin linnasta tarkastivat tuhannet ihmettelevät katselijat tuota liekkivää herkkuleenroviota. He näkivät, kuinka kuningas miehineen takit pään päälle käärittyinä nousivat ullakolle viskaamaan alas palavan pärekaton, vaan taas heidän täytyi sieltä paeta luoteja ja savua. Huoneesta huoneeseen vetäysi joukko katto-orsien ja seinätiilien romahdellessa alas ja joka ikkunasta ammuttiin sisään; vaatteet paloivat, veri virtasi käsistä ja hartioista. Kuumenneet kiväärit laukesivat itsekseen. Janitsaarit huusivat toisilleen, että joko on Ruotsin kuningas tulta kestävä konna taikka palaa hän nyt taloonsa miehineen. Koko seutu riemusta surisi, vaan se riemu ei ollut koston, vaan ihmettelyn riemua.

Pimeäksi oli jo käynyt ilta, vaan tulipalon liekit valaisivat pihamaan ja metelin keskeltä kaikui kuninkaan kirkas ääni.

— Roos, ystäväni, puolustakaamme itseämme näiden jälelläolevain miestemme avulla, kunnes kaikki on lopussa.

Hän taisteli nyt itse ikkunan ääressä ratsumiehen pyssy kädessään. Hän astui aivan rikkiammuttujen ikkunavarustusten eteen ja jäi siihen yksin seisomaan.

Roos viskausi väliin, vaan samassa hänet typerrytti luoti, joka lävisti hänen lakkinsa, ja hän horjahti kuninkaansa käsivarsiin. Ja peräytymättä seisoi siinä kuningas järkähtämättömänä paikoillaan, sylissään jaloin henkivartioistaan.

Raivostuneina hyökkäsivät turkkilaiset vielä kerran eteenpäin ikkunaa kohden, vaan siihen kaatuivat. Lattiatkin olivat jo tulessa ja valaisivat huoneet kirkkaiksi.

— Ruotsin Kaarle pitelee puoliaan, — virkkoi pasja. — Poltava oli kansan kunniapäivä, tästä tulee hänen päivänsä.

Silloin lennähti ovi auki. Säkenien peittämänä astui Seved Tolfslag portaille ja teki kunniaa.

— Antakaa tilaa, — huusi hän. — Kuningas, kuningas!

Miestensä etupäässä hyökkäsi kuningas ulos käyden käsikahakkaan ja ne, jotka eivät voineet häntä seurata, nojautuivat seinää vastaan ja tappelivat. Kuolleita ja kuolevaisia kaatui hänen jalkoihinsa ja hänen päänsä päällä kalskahtivat tapparamiekat vastakkain. Kannukseensa kompastuneena painui hän maata vasten ja miesjoukko viskausi hänen päälleen, jotta ase vihdoinkin voitiin hänen kädestään vääntää pois.

— Toisin olisi se tanssi päättynyt, jos kaikki olisivat paikoilleen jääneet, — virkkoi hän. — Nyt ei tämä ottelu ollut minkään arvoinen.

Noustuaan maasta sammui tuo säkenöivä tuli hänen silmästään ja hän jakoi palkintoina kaikki tukaattinsa niille janitsaareille; jotka olivat jaksaneet häneltä riistää aseen. Savu oli hänet tuntumattomaksi mustannut ja hänen repaleiseksi hakatusta takistaan oli toinen haarukka revitty pois. Semmoisena nousi hän purppuravaatteella satuloidun turkkilaisen ratsun selkään ja riemuhuudot, niin valtavat, kuin jos kaikki Islamin liput äsken olisivat lasketut hänen hevosensa kavioiden alle, seurasivat häntä, kun hän ajoi Benderiin ja vankeuteen.

Eikä hän kääntynyt katsomaankaan taota loimuavaa roviota. Liekit siitä loistivat koko yön. Vaan aamulla seisoivat turkkilaiset Carlopolin tuhkaisilla raunioilla lapioineen ja Varnitsan naiset rupesivat ruotsalaisten kaivosta nostamaan vesiruukkuihinsa tuota kristallikirkasta vettä, jota he vastaisina aikoina tarjoilivat muukalaisille matkustajille ja joka teki juojan lujaksi sekä rakkautta että luoteja vastaan. Siellä ympärillä, pensaikkojen ja kasvavain viiniköynnösten alla, nukkuivat kodittomain soturien maahan kaivetut säästötukaatit, joita sankarikuninkaan kuva leimasi, ja vielä paljo myöhemmin, kun paimenet vaimoineen myrskyisinä syyspäivinä korjasivat hedelmäsatoja, olivat he kuulevinaan maasta miekanhelskettä ja urhojenleikin mylläkkää.

Hänen ylhäisyytensä.

Torvien räikintä tervehti juhlapukuisesta Moskovasta Poltavasta palaavaa tsaaria. Hänen edessään astelivat rivittäin, vaalenneissa ja tomuisissa soturinvormuissa, aseettomat ruotsalaiset sotavangit. Tiilisissä kunniaporteissa näkivät he kuvamaalauksia, jotka esittivät, miten Idän vihanen kotka repi palasiksi hukkuvaa taikka nuolien lävistämää Ruotsin jalopeuraa. Joka askele vei heidät yhä syvemmäs tuohon vieraaseen barbarikaupunkiin, jonka suomuksentapaiset kehämuurit ympäröivät. Tornit olivat pilveinkorkuisten kärpässienien taikka omituisten taivaankaarien kaltaiset, koristeinaan yltänään särmäkkäitä kultatähtiä. Pöytiä oli joka suuremman talon edessä ja niille oli katettu viljalta outoja ruokalajeja tsaarille ja hänen ylimyksilleen. Kynttilöitä ja lamppuja liehui mustapartaisten kristuksenkuvien ja outojen pyhimysten edessä, mutta molemminpuolin katua aaltoili kansa kuin koskessa vesi ja tuijotti ja pilkkasi voitettuja. Kyyneleensä kuiviin itkeneet lesket ja sisaret, joita Ruotsin Itämeren maakunnista jo kauan sitten oli tuotu tänne orjuuteen, tunsivat ikkunoista sukulaisiaan vankien joukossa. He huusivat näille lohduttavia raamatunlauseita, vaan ei kukaan heitä kuullut, tykinlaukaukset, kellojen helinä ja voittolaulut, jotka kaikuivat kaupungin yli kuin riemujuhlan hillitön melske, vaimensivat kaikki muut äänet.

Etummaisina kävelivät sotamiehet. Siinä polkivat laihain suomalaisten harmajat pataljoonat, suomalaisten, jotka niin usein, kun toveri oli viitannut heidät vahtitulien luo, olivat hymähtäneet punaisissa parroissaan ja hangella seisten puistelleet pyssyjään ja vastanneet kuin yhdestä suusta: "seisomme tässä", jota toiset eivät ymmärtäneet.

— Te rakkaat Suomen veikot, — niin huutelivat vangitut naiset ikkunoista, — omien kotienne palaessa poroksi olette uskollisesti meidän joukkoja seuranneet ja seisoneet paikoillanne kuin pienet sitkeät katajat. Jos kerran vielä saamme Ruotsissa joulukirkkoon ajaa, niin viittaamme katajiin, jotka kasvavat lumessa tien partaalla, ja lausumme: kas siinä suomalaiset, suomalaiset!

Sitten marssivat upseerit, alimmat ensiksi, ylimmät sitten ja heidän jälessään tuotiin voitetut tykit valjaineen. Pitkään rekeen olivat sälytetyt ne vaskirummut, joiden räminä niin monena iltahämäränä oli taistelutantereella koonnut yhteen vertavuotavat ratsuväenosastot. Toisessa reessä tuotiin nahkarumpuja. Kuinka usein ne olivatkaan valloitetussa kaupungissa nopealla, käskevällä pärinällään pakottaneet ryöstäjiä heti pistämään miekat tuppeensa ja seuraamaan nuorta, voittavaa kuningasta, joka iloisena istui juoksijansa seljässä, vasta saatu avainkimppu vielä kädessään. Niiden jälestä tulivat ratsuviirit ja liput, joissa maakuntavaakunat olivat, vaan niitä kannettiin nurinpäin vasemmassa kädessä ja ne laahustivat katuloassa. Sinerviksi paleltuneet nyrkit puristuivat noita rikkiammuttuja kankaita vastaan, joissa vielä oli viimeisten puolustajainsa veripilkkuja. Lumipalloja ja kiviä viskeltiin Södermanlannin ja Itägöötanmaan arneja, Uplannin valtaomenaa, Taalain ja Neriken ristiinpantuja nuolia, Västmanlannin tultasyöksevää vuorta, Helsinglannin pukkia, Blekingen lehtipuuta ja Länsipohjan sydänyöllä juoksevaa poroa kohti. Yhä hurjistuneempana tyrkkäili rahvas vahtien pyssyjä syrjälle ja huusi:

— Lokaa ja häpeää noiden koirien lipuille!

Silloin paljastivat venäläiset soturit aseensa ja näkyviin tulivat Ruotsin kuninkaan ratsuhevoset ja hänen vuoteeksi varattu paarinsa ja tyhjä, sininen kenttätuolinsa. Heti sen perästä kävelivät kenraalit maahan kumartuneen Lewenhauptin ympärillä ja heidän jälessään asteli marski, mutta lähinnä tsaarin hevosen edessä kulki hänen ylhäisyytensä Piper, pääministeri, hän, joka Ruotsin suuruudenajan keskipäivän paisteella oli seisonut kahden ruotsalaisen kuninkaan rinnalla.

Hän ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän mitään. Hänellä, jota oli sanottu Ruotsin sukkelimmaksi pääksi, ei ollut tänään mitään vastattavaa niihin naurunrähähdyksiin ja pistosanoihin, joilla häntä kaikkialta tervehdittiin. Näytti siltä, kuin hän siinä kävellessään olisi miettinyt aivan muita asioita ja muita kohtaloita.

Kun hän illalla vietiin majapaikkaansa ja ilotulitus räiski jäätyneen joen ylitse, istui hän nukkuen lepotuolissaan eikä herännyt silloinkaan, kun palvelija pani yömyssyn hänen päähänsä ja kääri peiton hänen ympärilleen.

Taas tuli aamu ja taas soivat kellot. Päivä seurasi päivää ja vuosi vuotta, mutta ne olivat kaikki yhtä raskaat.

Francken ja Arndt'in hartauskirjoja oli hänen pöydällään. Hän taivutti marskin ja Lewenhauptin puristamaan sovinnon kättä ja hänestä tuli orjuudessa kärsivän kansan isällinen hallintomies. Puutteeseen joutuneet ruotsalaiset soturit kohtasivat hänet usein aikusina aamuhetkinä, kun hän kiirein askelin riensi katua pitkin, ainoastaan pieni, haukkuva koira seuralaisenaan.

Tapahtui sitten aivan odottamatta, että hänet vietiin pois talostaan ja kun vihdoin pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen muutamat hänen maamiehensä taas saivat hänet nähdä, oli hän kaukana Moskovasta ja hänestä oli tullut murtunut ukko.

Oli kirkas kevätpäivä. Joet rupesivat jo luomaan jääpeittoaan ja sotavankien sydämmiä rupesi koti-ikävä yhä syvemmin kaivamaan. Pietarin kaupunki oli lyhyessä ajassa kasvanut ruotsalaisilta valloitettuun suomaahan; siellä, Pietari-Paavalin linnan pihalla, oli kurja puuhökkeli. Tämän majan edustalla käveli hänen ylhäisyytensä Piper edestakasin. Kärsittyään seitsemäntoista päivää vesileipäkidutusta sai hän siinä nyt hetkisen hengittää raitista ilmaa. Takki oli pilalle kulunut ja se riippui syvissä poimuissa hänen kuihtuneella vartalollaan. Keppi vapisi ja horjoi tuossa kädessä, jota Puolan kuningas ja kuningatar ennen olivat suudelleet ja joka niin usein, ennenkuin se oli kirjoittanut nimen jonkun valtakirjan tai määräyksen alle, oli saanut vastaanottaa tukateilla ja kimaltavilla jalokivillä täytettyjä hopealippaita tai nuuskarasioita.

Muutamain askelten päässä seisoivat vahtisotamiehet eikä hänen ylhäisyytensä saanut vaihtaa sanaakaan kenenkään muun kuin sotapappi Bredenbergin kanssa. Erityisen luvan saatuaan oli tämä nyt juuri äsken päässyt hänen majalleen. Hän otti taskustaan toverien Moskovasta kirjoittaman kirjeen ja luki sen ääneen Piperille.

— Tuota pientä koiraa, jonka hänen ylhäisyytensä, kun hänet täältä äkkiä poisvietiin, täytyi jättää jälkeensä, olemme hellästi hoitaneet, mutta se on surkeasti ulvoen paennut kaikenlaisiin pimeihin piilopaikkoihin, tahtomatta maistaa ruokaa tai juomaa, ja nyt se on kuollut. Soisippa jumala, että me vangit tämän sieluttoman eläimen tavoin voisimme laskeutua johonkin nurkkaan ja päästä näistä maallisista kärsimyksistämme erillemme. Mutta hartain toivomme on, että hänen ylhäisyytensä nyt pian vapaaksi lunastettaisiin ja vaihdettaisiin ja että hän saisi palata kotiinsa puolisonsa ja lastensa luo. Meidän sydämmelliset siunauksemme seuraavat häntä aina kiitollisuudella kaikesta siitä huolenpidosta ja isällisestä hoidosta, jota hän kristillisenä auttajana meille on osottanut…

Piper seisoi selin Bredenbergiin ja tuijotti sitkeästi hietikkoon. Hän ei muistellut vanginvartijain kovuutta, ei, hänen korvansa oli kaukaa kuulevinaan kuninkaan katkeroita moitesanoja. Eikö ollut hän, pääministeri, vapaaehtoisesti ratsastanut Poltavaan ja ojentanut vihollisille miekkansa? Eikö hän kuullut oman kansansa kirouksia? Hänen kotitalostaan olivat Tukholmassa heitetyt kivet murskanneet lasit. Hän näki vaimonsa, Kersti-rouvan, sälyttävän laatikkoihin kaikki nuo hohtokivisormukset ja rasiat ja pienet hopeakoristeet, jotka olivat olleet siinä etuhuoneessa, missä puheille pyrkivät ruotsalaiset ja ulkomaalaiset muinoin olivat odotellen seisoneet. Hän näki puolisonsa keskellä yötä ajavan kaupungista tietä myöten Angsjöhön päin. Pitkät ajat oli hän mielestään aivan kuin istuvinaan ruotsalaisen kirkon penkissä ja kuulevinaan papin saarnastuolista rukoilevan Jumalaa rankaisemaan tuota ulkolaisten lahjomaa kuninkaanpettäjää Piperiä, joka oli neuvonut viimeiseen sotaan ryhtymään ja itselleen oli ihmisluista tien rakentanut Ukrainan lumikinosten yli. Hänen ainoat ystävänsä olivat nyt enää nuo onnettomat vankeustoverit. Ei ollut hänellä enää edes isänmaata, johon hän saattoi ikävöidä. Yksin hän tunsi noiden syytösten mahdottomuuden, mutta hän ei voinut sysätä syitä kuninkaansa niskoille, ei ilmaista valtiosalaisuuksia. Murtuneena hän senvuoksi horjui majansa luona, — vankina, jonka täytyi kansalaistensa ja muukalaisten häpäisemällä vaitiollen kuolla, aivan samoin kuin hän niin usein oli nähnyt nimettömään soturien rivistään kaatuvan.

— Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi Bredenberg, — monet tämänkaltaiset kirjeet saapuvat Ruotsiin, saapuvat kuninkaankin nähtäville, ja kerrotaanpa, että hän jo on puoleksi leppynyt. Tsaari on nyt näinä nälkäkidutuksen päivinä taivuttanut teidät kirjallisesti puolisoltanne anomaan 30 tuhatta talaria lunnaiksi, päästäksenne vihdoinkin vankeudesta… Sitä päätöstä elkää katuko. Silloin pahat kielet sanoisivat, että te teette sen ahneudesta. Kunhan vapaaksi pääsette, voi kaikki vielä kääntyä hyvin päin niinkuin noina entisinä vuosina.

Piper vastasi hiljaa:

— Noita vuosia en takasin halaa.

— Nyt Kristukseen mun sieluni palaa.

Mutta samassa kääntyi hän tulipunaisena kasvoiltaan papin puoleen ja ärjäsi vihasella äänellä:

— Mitä tuhannen peeveliä te oikeastaan tahdotte? Salaa olen kirjoittanut vaimolleni, että hän kehottaa kuningasta kieltämään rahojen lähettämisen… Sillä on juttu selvä. Tänne olen maamiesteni seurassa joutunut ja heidän luo tahdon jäädäkin, kosk'ei meidän aseettomain suotu luodin lävistäminä kaatua.

Bredenberg hymähti vanhan kreivin tuittupäisyydelle, mutta laski katseensa alas ja jäi penkin viereen seisomaan.

— Sanotaan, että tsaari aikoo lähettää teidän ylhäisyytenne kovaan vankilaan Lyyssinän linnaan, ja lähes 70-vuoden ijässä on ruumis heikko astia… Siksi hartaasti yksinkertaisuudessani pyydän: palatkaa kotiin, jonne kaikkien meidän mielet halaavat, vaikkakin häpeä hartioitamme painaa. Elkää lisätkö nöyryytyksiimme sitä lähtemätöntä häpeää, että se mies, joka on ollut kahden kuninkaan lähin neuvonantaja, kuolee nälkään ja viluun maanpakolaisena ja tekemättä sovintoa kansalaistensa kanssa.

Piper nojautui horjahtaen majan seinään.

— Kumartakaa päänne alttarin edessä elkääkä ihmisten suistettujen suuruuksien edessä! Mutta jos luonani olette, kun vapautuksen hetki saapuu, silloin pitäkää huolta, että maalliset jäännökseni peitetään yrtteihin tai suoloihin, jotta ne kotimaahan voidaan viedä. Päiväni ovat pian luetut. Jos olen ruotsalaisia palvellut kahden herran aikana, silloin lie kohtuullista, että heitä loppuun saakka palvelen siellä, missä nyt heidän onnettomat poikansa kärsivät.

Kun Bredenberg huolestunein silmin lähti pois, tuli läheisestä senaatintalosta joukko ruotsalaisia upseereja, puettuina lammasnahkaturkkeihin ja vaippoihin. Heidän edessään käveli ruskean kauhtanaan puettuna henkivartijain pappi Nordberg, jonka helposti tunsi hänen kookkaasta vartalostaan. Heistä olivat lunnaat makselut ja he olivat vapaiksi pääsemäisillään, heidän kerjuunyyttinsä olivat jo kasassa jauhosäkkien lomissa muutamassa lotjassa joen rannalla.

Ylempänä linnanvallilla vaikeni kahleiden kilinä ja ruotsalaiset työvangit nojautuivat käsikärryihinsä ja katselivat kotiin pääseviä maamiehiään. Mutta pian rupesivat taas rattaat ritisemään ja kuokat kolhimaan. Siinä raatoivat nuo alhaiset ja nimettömät, nuo elävältä kuolleet, jotka eivät omaisistaan mitään tienneet ja joilla ei ollut toivoa koskaan enää kolkuttaa oman tuvan ovelle, joiden oli määrä kahleissa raataa ja nääntyä ja joka aamu nousta rakentamaan tuota vierasta kaupunkia.

Piper kohotti verkalleen vapisevan kätensä ja viittasi vallia kohden:

— Tuolla ovat veljeni! — virkkoi hän.

Bredenberg, joka asteli vapaaksi laskettuja upseereja kohden, nykäsi hiljaa Nordbergia vaipasta ja kaikki kääntyivät nyt Piperin puoleen ja paljastivat päänsä. He eivät saaneet häntä puhutella, eivät viedä häneltä tervehdystä, mutta Nordberg pysähtyi, niin ihmeellinen oli hänestä tuo näky. Hänen kätensä siirrähti povelle ja kun hän sieltä takin alta tapasi rukouskirjansa, kohotti hän sen ja viittasi kannelle kuvattua ristiä.

— Niinkö, Jumala, johtavat tiesi, — kuiskasi hän, — että tuosta miehestä on tullut suurin kansamme marttyyreistä! Rauhoitettu, kunnioitettu, olkoon hänen loukattu nimensä!

Paperi-kenraali.

Kello oli tuskin neljä aamulla, mutta kellertävä valo Moskovan ulkopuolella olevien koivikkojen latvoissa ennusti päivän koittoa. Kenraali Lewenhaupt istui jo tavallisella paikallaan ikkunan ääressä kuin vanha huuhkaja oksallansa metsässä. Kaksi harmaata hiussuortuvaa pörrötti otsalla ja miettiväisnä aukoi ja sulki hän suuria, surullisia silmiään.

Muutamista raskaista askelista heräsi hän äkkiä, nousi seisalleen ja kääntyi huoneensa sisäosaan päin. Hänen edessään seisoi kyttyräselkäinen, pitkätukkainen venäläis-juutalainen.

Juutalainen punoi levottomasti pitkää, punasta hiussuortuvaansa sormen ympäri. Mitä taruja hän olikaan kuullut kerrottavan tästä vanhasta kenraali Marsmarssista, joka nuuskaa hyppysissään pidellen oli Liettuan takamailla lähettänyt virsiä veisaavat sotamiehensä rintasuojuksia ja risumurrokkoja vastaan. Ei hän vielä elämässään ollut seisonut urhon edessä, joka oli armeijoja komentanut. Hänen mielestään piti sellaisen olla julmannäköisen miehen, joka, kiroillen ja kädet ristissä miekankahvan päällä, komenteli maljoja ja nassakoita ja sylenpituisia tupakka-piippuja, kunnes savu oli niin sakeaksi käynyt, että sitä voi miekan iskulla silpoa.

— Minä olen vain halpa kauppias Tulasta — änkytti hän — ja olen tullut tänne härkiä kaupalle, mutta ruotsalaiset vangit siellä meidän puolessa pyysivät minua esillekantamaan heidän almurukouksensa. Vaikka he ahkerasti valmistavatkin puukeiloja ja nuuskasarvia, niin vallitsee heidän keskuudessaan kuitenkin niin suuri hätä, että sydäntä särkee sitä nähdessä. Mutta kyllä ne raukat tuhlaavatkin paljon aikaa turhuuteen. Tuntikausittain istuvat he joka päivä kirjoittaen ja papereita raapustellen. Ja voi sitä, joka pienen tupakkahitusenkaan heidän papereillensa pudottaa! Mutta sitähän juuri ei kukaan ihminen voi ymmärtää, miksi he tuollaisen vaivan näkevät, kun heillä ei kuitenkaan ole mitään kirjoittamista ja tuskin on paria ruplaa kirstun pohjalla. Eihän sotamiesten tehtävä lie kynä kädessä hikoilla..

Lewenhaupt sytytti talikynttilän, sillä huoneessa oli vielä sangen hämärä.

— Kas tässä! — sanoi hän hyväntahtoisen raskasmielisesti ja valaisi kynttilällä pitkiä, maalaamattomia seinähyllyjä, joilla paksut paperikasat lepäsivät numeroitujen kansien lomissa.

Juutalainen punoi yhä kiivaammin hiussuortuvaansa nähdessään maljojen ja nassakkain sijasta täyteen kirjoitettuja paperikasoja mihinkä hän vaan kääntyi. Tuoleilla ja pöydillä ja yksin uuninreunallakin oli papereita. — Merkillinen kenraali tuo, — ajatteli hän — tuollaisen näkönenkö onkin se, joka taisteluja voittaa?

— Kansa, — Lewenhaupt pysähtyi hyllyn luo — ja valtio, se on sama kuin järjestys, ystäväni. Täällä ovat kaikki vangit kirjoissa ja heidän laskunsa ovat tarkoin merkityt. Täällä on meidän finassivirastomme ja meidän rahatoimilaitoksemme! Ruotsalaisen maisterin luona, toisella puolen katua, on yhtä pitkä hylly. Siellä on meidän kirkkomme! Vielä vankeudessakin olemme me pysyneet kansana! Sinä, joka olet juutalainen, sinä varmaankin ymmärrät tämän suuren sanan salaisuuden!

Hän otti erään paperimytyn, selaili sen lehtiä, luki ja laski puoliääneen. Sitten meni hän läheiseen makuukamariinsa ja asetettuansa kynttilän jakkaralle, avasi hän muutaman kirstun ja alkoi huolellisesti laskea hopearahoja erikokoisiin nahka-kukkaroihin. Koko ajan puheli hän puoliääneen, milloin itsekseen, milloin kauppiaaseen kääntyen.

— Olen nyt laskenut, kuinka paljo minulla on oikeus lähettää Tulaan. Mutta opi huomaamaan, hyvä mies, että kiittämättömyys ja kateus on kaiken meidän vaivannäkömme palkka. Kateus, kateus, se se oli se pimeyden käsi, joka erotti meidät niin, että viholliset voivat ryöstää liput meidän pataljooniltamme. Narri se on, joka tässä matoisessa maailmassa huutaa ystäviä ja sydämmiä! Sotatoveri syleilee sinua, kun hänet pelastat vihollisten pistimistä, mutta hän huokaa, ettet sinä samalla kaatunut lävistettynä, jotta hän olisi voinut saada sinun tyhjän paikkasi. Narri se on, joka muita korkeuksia kohti halajaa, kuin päin ikuisen isämme kotia. Viholliset eivät ole minua syvemmin haavoittaneet kuin minun omat maamieheni. Suokoon Jumala, että minä yhtä uskollisesti olisin palvellut taivahista kuningastani kuin hallitsijaani maan päällä.

Sängyn peitteellä hänen takanansa oli raamattu, ja miekka, jonka hän oli takaisin saanut, riippui sängynpylväässä. Aina kun hän oli täyttänyt jonkun kukkaron, kirjoitti hän pari riviä erääseen kirjaan ja sinetöi senjälkeen kukkaron. Myöskin sänkykamari täyttyi vähitellen papereista, mutta aina olivat arkit toistensa vieressä hyvässä järjestyksessä. Noin istui hän siinä kynttilän valossa, Gemauerthofin taistelun voittaja, savuava lakkatanko surumielisten, kirkkaiden silmiensä edessä, ja sillä aikaa kuin hän yhä valitti kohtalon kovuutta, alkoi päivä hiljalleen valjeta.

Juutalainen kauppamies ei enää käsittänyt hänen puhettaan, vaan punoi ja peukaloi punaista suortuvaansa, mutisten:

— Kansa ja valtio… vielä keskellä vankeuttakin… se on todellakin kaunis näky.

Luutnantti Pinello apteekissa.

Luutnantti Pinello, italialainen, istui eräänä päivänä vankien apteekkituvassa Tobolskissa ja joi väkeviä rohtoja. Tiskin takaa vei aukinainen ovi puolipimeään latoon, jossa vänrikki Kraemer nahkurina työskenteli ja käänteli suuressa ammeessa olevia vuotia.

Pinello oli hyvä toveri ja hänen päässään, harmahtavan tukkansa keskessä, oli pitkä miekanarpi Poltavasta, jossa hän taistelutantereella oli maannut kaksi päivää kuolleiden joukossa. Mutta kun hän nyt istui ja maisteli maustimilla sekotettua paloviinaa, harmitti häntä Kraemerin itsepäinen ahkeruus!

— Niin, niin, täällä ollaan uppiniskaisia piruja, — puhui hän vähän kieltä murtaen. — Koko yö seistään parkkiammeen ääressä. Ei tulla maistamaan lasillista väkeviä rohtoja vanhan ystävän seurassa. Enkö kenties ole vapaaehtoisena rehellisesti palvellut ruotsalaisten armeijassa, niin, enkö ole täällä vankeudessani siirtynyt heidän paavin kiroomaan uskoonkin. Mitäpä siihen sanot, giovane mio?

— Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia, — vastasi Kraemer.

— Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia sinä, mutta minä tunnen häränvuodan, jossa meillä ulkolaisilla on parkitsemista, ja se on ruotsalaisten härkämäinen mieli. Minä otin äsken kauniin luutnantti Rothliebin mukaani tuonne vuorelle ja, virkoin hänelle, asettaen käteni hänen sydämmelleen: Rothlieb, notkista tällä paikalla polvesi ja kiitä taivasta, että se on sinut niin kauniiksi luonut ja niin naisia miellyttäväksi! Etkö häpeä olla happamennäköinen leikissä…? Santa Maria! Mitä luulet miehen tehneen? Tuo suuri mies rupesi nyyhkimään ja minä tunsin, kuinka tyhjänä sydän hänen rinnassaan sykähti. Menin silloin luutnantti Bäckin rouvan luo. Vaikka hän on pyhimys ja vanha, kuivunut näre, jonka kuori sitä terävämmin pistää, kuta kuivempaa se on, on hän kaikissa tapauksissa nainen. Olin tuntimääriä hänen luonaan. Nenä oli hieman kesakoissa ja silmät kuin kirkkaan sinervät vesipisarat, tuntui oikein viileältä tuo päivä kuumassa syyskuussa. Kun minä kerroin, kuinka kukkaiskentällä länsituulen huminassa kuulin hyvän Jumalan kaikkein enkelein laulavan, vastasi hän vain siten, että sanoi luutnantti Rothlieb'iä huonoksi ihmiseksi. Sitten hän muuttui kärtyisäksi, nokkautuvaksi, ylpeäksi, mutta enpä luule sen muuta merkinneen, kuin että hän oli hieman hämillään. Kun ensin Ruotsin lipulle uskollisuutta vannoin, silloin tuomion pasuna soi ja repäsevä oli mieli. Nyt lämmitetään uunia noita ennen ilosia vankiraukkoja varten, jotka näyttelevät ilvenäytelmää. Ei, toveri, minä olen nähnyt kotimaassani pyhiä sisaria, jotka tuoksuvat vilpittömintä nöyryyttä ja taivaallista rakkautta. He puhuvat Jumalan pyhyydestä, vaan eivät ihmisten ilkeydestä. Ei, toveri, tule ja katso meidän maamme naisia, kun he syleilevät lapsiaan taikka istuvat vahakynttilöjensä ääressä ja itkevät haudoilla! Silloin saisit nähdä sydämmien palavan. Mitäpä siihen sanot?

— Minä vaikenen ja parkitsen häränvuotia.

— Niin, sinä vaikenet ja parkitset häränvuotia, mutta tiedätkö, miksi ruotsalaiset ovat ja pysyvät pienenä kansana, miksei se kansa, vaikka se voittoja voittaa, ei paisu koskaan 10:nen miljoonan kansaksi? Tiedätkö, miks'ei Ruotsi ja ruotsinkieli koskaan ole käyvän viinin tavoin tulvahtanut Euroopan kartan yli eikä muodostanut jakamatonta maailmanvaltakuntaa? Minä sanon miksi. Heidän kyntensä eivät ole tuliset. Ruotsalainen kansanluonne on alun pitäin ollut niin kovaa häränvuotaa, että sitä ei ole voitu pehmittää muun kuin velvollisuuden kylmällä vasaralla. Rakkaudesta ruotsalaiset eivät koskaan ole osanneet voittaa eikä kaatua, ainoastaan velvollisuudentunteesta. Heidän luonteensa on kivikkomaa, jota ainoastaan me puolalaiset, saksalaiset, ranskalaiset ja italialaiset vapaaehtoiset olemme seikkailijaverellämme kostuttaneet niiltä paikoin, missä nyt linnut lehtipuissa laulavat. Tuon seikkaili ja veren pisaroita on teidän ylhäisimpäin sukupuittenne oksilla, niinkuin pumeranssia tammen kyljessä, ja sitä samaa keltaväriä on usein itse juuressakin, tiedätkö sen! Tätä ulkomaista mehua virtaa omankin sankarikuninkaasi suonissa. Senvuoksi kuulkaa, te rakkaat ruotsalaiset! Kun te sotamiesluetteloissanne tapaatte meidän seikkailijanimemme, elkää unhottako, että me lukemattomissa vaaroissa olemme sekottaneet veremme teidän kanssa, että me muukalaiset olemme olleet sotureista iloisimmat… olleet huiluja, kun te olette olleet rumpuja! Rakkaudesta olemme liittyneet Ruotsin lippuun ja rakkaudesta minä sen valani pidän viimeiseen hengenvetooni, sillä katsokaa, rakkauden ja velvollisuuden täytyy lopuksi yhtyä. Ojenna kätesi, toveri, hilpeälle italialaiselle ja kaikille hänen vertaisilleen. Mitäpä siihen sanot!

Nyt Kraemer pyyhkäsi käsivartensa esiliinaansa ja astui apteekkitupaan.

— En ole niin paljo matkoja tehnyt enkä niin paljo kokenut, kuin sinä, Pinello. En tiedä paljoa siitä, mitä olemme olleet, tuskimpa siitäkään, mitä olemme. Mutta jää meidän mieheksi. Palaa meidän mukana kotiin Ruotsiin ja nouse Brunkevuorella olevaan palotorniin ja huuda, että kaikki ne ympärillesi kokoontuisivat, jotka uskaltavat henkensä jonkun urosteon vuoksi… sama se minkä, samapa, vaikka aivan päättömän leikin vuoksi… aivan sama, vaikkapa ehdottaisit, että olisi yksöistä jäätä myöten lähdettävä Ahvenanmeren poikki. Silloin sinä kalpenet, sillä sinä huomaat viskanneesi tulikekäleen. Sinä silloin ymmärrät, että kuiva havunoksakin voi palaa ja palaa tuoksuttaen, kun itämaiset pyhät savut ja hajuyrtit.

Veljellisesti hän tarttui mustapintaisen muukalaisen kämmeneen.

— Mutta miksi sitten niin uutterasti yötä myöten työskentelet? — kysyi italialainen.

Kraemer vastasi:

— Siksi parkitsen häränvuotaa, että heti sen valmistuttua voisin antaa sen Bäckin rouvalle ja hänen koululapsilleen. He ompelevat niistä ihotakkeja, joita salaa puemme päällemme hurstinuttujemme alle. Meillä on salaliitto tekeillä, siihen kuuluvat vangit Archangelista Kasaniin saakka. Ase kädessä aikovat ruotsalaiset vaimoineen, lapsineen hyökätä Venäjän halki kuninkaan luo Benderiin. Sellaisiksi ovat ruotsalaiset muuttuneet. Seuraatko mukana, sinä kitaransoittaja?

Tobolskin vangit.

Erään Tobolskin tyhjän kadun varrella oli maalaamaton puutalo ja sen ullakkokamariin kokoontui muutamia ruotsalaisia sotavankeja. Pöytä oli katettu: siinä oli liotettuja kapanhaukeja, uunipiirakasta ja kauravelliä ja tuo jumalaapelkääväinen rouva Beck, joka rouva Moronille avuksi opetti koululapsia, oli siksi illaksi valittu emännäksi.

Raskaita askeleita kolisi vintinrappusissa ja aina vähänpäästä aukeni ovi. Sinne saapui kapteeni Wreech hartauskirjoineen ja tuo harvasanainen vänrikki Stjernflycht, jonka huulia ei mikään voinut houkutella hymyilemään, sinne tuli vilkas luutnantti Köhler, jotka kaikki opettajina Tobolskissa ansaitsivat niukan leipänsä. Luutnantti Sprengtporten, jolla vieläkin käsiranteissa näkyivät niiden kahleiden arvet, joita hän Kasailin tornissa oli kantanut, keskusteli siksi ääneen kauniin luutnantti Rothliebin kanssa, että rouva Beckin täytyi heihin kysyen katsahtaa. Ontuva kapteeni Rubzoff, joka Memel-virran luona oli kulkenut heti kuninkaan jäljissä, ja vankina ollessaankin aina yhtä keikarimainen kapteeni Wult hypeltelivät ja tutkivat niitä nuuskarasioita, hiusverkkoja, tekotukkia ja yömyssyjä, joita Kornetti Ennes ystävineen oli valmistanut ja nyt tuonut näytteille. Tuli kapteeni Stralenberg, joka juurikaan oli noussut työstään karttojensa äärestä, vedettyään ensimmäisen meridiaanin Tobolskin yli. Kornetit Fries, Westfelt ja Toll, jotka olivat kuljeskelleet ja pihoilla laulamalla koettaneet ansaita varoja, helistelivät tyhjiä säästölaatikkojaan. Ratsumestari Hall, josta oli tullut värjäri, sirotteli tummansinisillä käsillään paperipussista sokuria piirakkaalle. Ratsumestari Ridderborg, joka henkensä pitimeksi neuloi koruompeleita, poimi takintaskustaan hopealankakeriä ja asetteli niitä vadin ympäri koreiksi pääsiäismuniksi, mutta luutnantti Beeth, joka oli ruvennut kultasepäksi, asetti pöydälle kaikkien nähtäväksi kirkkaan tukaatin, — ensimmäisen, minkä heistä kukaan kahteen kuukauteen oli nähnyt.

Nuoremmat miehet asettuivat kankeina ja ujoina seinämille, kädet selän takana, seisomaan. Haberman, tuo rehellinen lukiolainen Viipurista, joka palveli renkinä ja jonka housut olivat paikatut, pysyttelihe niin liikahtamatta ovenpielessä, että ratsumestari Blachin, joka itse asui kosteassa panimohuoneessa, täytyi vetää häntä pöydän luo. Myöskin Bergmann, jolla oli ollut kornetin arvo, vaan joka oli alennettu sotamieheksi syystä, että hän, tuolla pitkällä marssilla Poltavasta, oli kironnut oman päällikkönsä, lymyili niin ujona uuniloukossa, että rouva Beckin täytyi siihen hänelle tuoda ruokia.

Nyt läimäytti Wreech käsiään vastakkain ja rupesi puhumaan.

— Kiitämme sinua, taivaallinen isä, hyvyydestäsi meitä viheliäisiä vankiraukkoja kohtaan, jotka nyt joka sunnuntai voimme kokoontua yhteisen aterian ympäri niinkuin muinoisin. Lähinnä sinua kiitämme niitä uutteroita tovereitamme, jotka käsiensä työllä ovat saaneet aikaan, että joskus voimme ruokkia köyhimpiäkin ja puutteellisimpia veljiämme ja koululapsiamme. Äsken on Belau, entinen uskollinen lääkärimme, joka on kuollut Moskovassa, testamentissa määrännyt meille silkkisen yönuttunsa, josta on myötäessä saatu seitsemän ruplaa kaksikymmentä kopekkaa. Vaikka vankeus meille onkin terveellinen koetus, näemme joka tunti, että kätesi meitä suojellen johtaa. Olemmehan näinä päivinä kuulleet, että Erik Armfelt, joka kaula- ja käsiraudoissa on niin kauan ollut vankilanseinään kytkettynä, nyt on päässyt vapaaksi, ja me kiitämme sinua, että hänen ylhäisyytensä, meidän vanha Piper, tultuaan elävän uskon tuntoon ja nälkäkuoleman kautta puhdistettuna kaikista inhimillisistä heikkouksista, nyt on sinun taivaasi vanhurskauteen astunut.

Kun Wreech vaikeni, astui Stjernflycht esiin ja jatkoi.

— Ennenkuin ruokapöytään istumme, rukoilemme sinun armoasi, isä, kaikkien niiden maamiestemme puolesta, jotka kituvat rikkikaivoksissa ja kivilouhomoissa kaukana Tartarien maassa ja laaksoissa kiinalaisen muurin kupeella, vaikkeivät muuta rikosta ole tehneet, kuin rehellisesti kuningastaan palvelleet. Anna armon kalkki asetoverillemme Rühl'ille, joka jo vuosikausia on ryysyissä ja liassa maannut maanalaisessa vankiholvissa, jossa hän jo on nähnyt ystävänsä Tauben kurjuuteen kuolevan. Vapauta kuoleman kautta Hermelin, jos totta on, että hän, kätkettynä ja yksinäisenä, vielä kituu Astrakanin luostarissa. Vahvista, lohduta Seulenbergiä ja Hag'ia, jotka istuvat kumpanenkin eri maakuopassa kaukana erämaassa, ja Anders Oxehufvud'ia, jonka eräs saksalainen kauppias on nähnyt kulkevan länget olallaan auraa vetämässä. Jumalamme! Eikö Jeremias puhu ja sano: Zionin kempit pojat, puhtaan kullan verraksi luetut, kuinka ne ovat saviastian kaltaisiksi arvatut, jotka savenvalaja tekee. Jotka ennen söivät herkullisesti, ovat kadulla nääntyneet, jotka ennen olivat silkillä vaatetetut, niiden täytyy nyt loassa maata. Meidän vainoojamme olivat nopeammat kuin kotkat taivaan alla. Herran voideltu, joka meidän turvamme oli, on vangittu heidän verkkoihinsa, hän, josta me sanoimme, että me hänen varjonsa alla elämme pakanain seassa…

Tuuli helisti ikkunoita ja suhisi ulkona kasvavassa korsiheinässä.

— Rakas rouva Beck, — kuiskasi Stjernflycht, nostaessaan pöydän ääreen tuoleja vanhemmille herroille, — yhtä vain vielä kaipaan. Missä on rakas ystävämme Ferdinand von Kraemer, tuo nuori kornetti? Puhtaampaa ja velvollisuutensa tuntevampaa sydäntä ei ole koskaan sykkinyt ruotsalaisen rinnassa. Kun hänet näen, muistelen pakostakin vilposta, kirkasta kesäyötä.

Ennenkuin rouva Beck vielä ehti vastaamaankaan, kuului jo Kraemer kiipeävän vintinrappusia ylös, vaipan kaulusta pystöön käännettynä. Hän katsoi rouvaa kysyvästi sinisillä silmillään.

— Minulla on mukanani tuolla alhaalla eräs, jota ette ehkä seuraanne tahtone, — virkkoi hän matalalla äänellä. — Se on Leijon. Koetan saada häntä tottumaan pois kapakoissa vetelehtämästä. Koettakaamme kärsivällisesti ottaa hänet siipiemme suojaan… Sydämmestään hän ei ole ensinkään paha.

— Hänen kevyt mielensä on niin erilainen kuin meidän, — vastasi rouva Beck terävänlaisella äänellä, mutta lempeillä kasvoilla.

— Elkää olko niin ankara, rouva Beck!

Rouva asetteli lautasia pöydän ympäri. Sitten meni hän ovelle ja huusi alas porraskäytävään:

— Kraemer on kunnon mies ja ketä hän kärsii, sitä emme tahdo mekään piiristämme karkottaa. Käykää sisään luutnantti Leijon!

Mies, joka kynnyksen yli astui, oli jo nuorena käynyt harmajaksi; hänellä oli raskasmieliset katseet ja kasvot olivat juomisesta ja vilusta käyneet tummanpunaisiksi. Kohta hänelle tuoli tarjottiin kuin kunniavieraalle. Hetken hän siinä istui hiljaa ja siivosti, vaan kun aterialle käytiin ja olutta maljoihin kaadettiin ja kun ei kukaan enää muistanut hänen mukana olevankaan, silloin hän äkkiä tarttui rouva Beckin käsiin ja suuteli niitä, vaikka rouva koettikin vastustaa, ja kertoi kuinka vilpittömästi hän häntä kunnioitti ja rakasti. Ja sitten hän juoma-astia kädessä huojui tuolista tuoliin, syleili ja puristeli tuttuja ja tuntemattomia. Vihdoin hän meni noiden nuorten luo, jotka vielä seinämillä seisoivat, käski niiden sinutella itseään ja kun hän taas palasi paikoilleen Kraemerin viereen oli hänen oluensa lopussa. Silloin hän kiersi käsivartensa Kraemerin ympäri, iski nyrkkinsä pöytään, niin että astiat helähtivät ja puhui: