SISÄLLYS: (continued 3)

— Tuolla on kuningas! Nyt hän pyrkii ammuttavaksi! — huusivat sotamiehet ja syöksyivät esiin ja ajoivat zaporogeja mukanaan. Taas alkoivat lapiot liikkua ja taas kiskoivat zaporogit turpeita ja avasivat ojia, päästäkseen kyyristymään suojaan.

Siinä hän seisoi loimottavassa tervasvalossa, tuo ylhäisyyksien ja kenraalien majesteetti, sotamiesten toveri, maantieritari ja samalla kertaa kuningas ja filosoofi. Päivän pitkän olivat synkät muistelot hiipineet hänen perässään. Hän muisteli Aksel Hårdia, jonka hän itse erehdyksessä oli surmannut, ja kuoliaaksi ammuttua nuoruutensaystävää Klinckowströmiä. Ei hän kaivannut heitä kumpaakaan, mutta hän ei voinut unohtaa heidän verisiä vaatteitaan. Vaan koko hänen pilviä piirtävä kevytmielisyytensä poika-ajoilta heräsi eloon ja poisti raskaat ajatukset, kun hän kuuli kuulat. Hän oli juonut sotaleikkien maljan sakkaan saakka ja juomaa oli joka päivä yhä karvaammin höystettävä että se maistuisi. Suuria, meluisia voittoja alkoi hän katsella kaameammassa valossa sen mukaan kuta harvinaisemmiksi ne tulivat. Vielä hän joskus saattoi puhella suurten valtakuntain hallitsemisesta, vaan enimmäkseen siinä mielessä että niiden tulisi joka päivä varustaa hänelle satamäärän urhoollisia sotureita. Hän ei unohtanut että joka silmänräpäys saattoi olla hänen viimeisensä, mutta onnettomuuden vuodet olivat tulleet… ja kuinka suloista olisi levätä kunniakkaan kuoleman jälkeen! Vaikka hän tahtoisi ja tietäisi voivansa, niin se ei kuitenkaan onnistu, ja hän joutuu pilkattavaksi sentähden etteivät muut voi seurata… Se oli elämän syksyn hallainen henkäys! Hän tahtoi kuitenkin koettaa, hän tahtoi näyttää että hän vieläkin oli Jumalan erityinen varjeltava. Jollei hän sitä olisi, niin tahtoi hän kaatua niinkuin halpa sotamies.

Saarna-Martti innostui sillä välin niin ettei hän voinut pysyä alallaan pylvään nenässä, vaan otti musketin selästään. Kukapa ei olisi tuntenut Saarna-Marttia, mestari-ampujaa, joka sai itse kuninkaankin käsiään paukuttamaan? Hän osasi yhtaikaa ampua pakenevan ratsumiehen ja jalkamiehen. Hän puheli itsekseen ja naureskeli ja otti sihdin ja ampui varjoa, joka oli kavunnut etäisimpään kirsikkapuuhun ja luodin sattuessa putosi kukkivia oksia pitkin alas niinkuin lintu. Silloin tuli metsämiehen into Saarna-Marttiin ja hän hyppäsi alas ja juoksi paikalle.

Maassa makasi kuoliaaksi ammuttu ukko, ja vieressä seisoi pieni yhdeksänvuotias tyttö.

— Se on isä, — sanoi hän itkemättä ja katsoi Saarna-Marttiin. — Me olimme nokkosia nyppimässä ja kotiin tullessa…

— No niin, kotia tullessa…

— Kuulimme ampumista, ja isä silloin kiipesi puuhun katsomaan. Se on isän kirsikkapuu.

Saarna-Martti ravisteli päätänsä, ja otti lakin päästään ja repi tukkaansa ja istui maahan.

— Jumala minua armahtakoon… eihän ukko ole koskaan tehnyt minulle mitään vääryyttä… Rakas lapsi… et sinä tätä ymmärrä, mutta minulla pitäisi olla tukaatinraha taskussa. Tässä on! Näet sä, tyttöseni, minä olen metsämies, ymmärrätkö, oikein sellainen vanha äijämetsästäjä. Ennen oli minulla tupa ja eukko, joka haukkui ja löi kun en koskaan tarttunut lapioon… tiedätkö mikä lapio on… vaan istuin metsässä lintujen soitimella. Kuuleppa! Kerran sitten otin musketin ja koiran ja läksin tieheni maailmalle.

Tyttö käänteli tukaattia tulen valossa, mutta Martti veti tytön polvelleen ja silitteli hiljaan hänen poskiaan.

— Kun olin päivän kulkenut, ammuin koirani. Kun olin käynyt toisen päivän annoin pyssyni metsämiehelle, joka oli tietä näyttänyt. Sitten ei ollut minulla mitään.

— Voiko tällä rahalla ostaa?

— Voi kyllä. Kun minä sitten tulin sotaan ja sain sotamusketin, niin olisitpa nähnyt! Silloin minusta metsämies tuli. Mutta taivas armahtakoon… Tule tänne joka ilta hämärissä, minä annan sinulle puolet päiväannostani ja kaikki mitä voin saada kokoon.

Hän tuijotti ruohossa makaavaa muskettiaan. Sitten hän nousi ja jätti sen siihen.

— Tyttönen ei voi tietää, että minä ammuin, eikä hän saa sitä koskaan tietää. Minä olen Juudas, joka olen viattoman tappanut. Ei saa murhata! Ei saa murhata!

Hän piteli otsaansa ja hoiperteli kentän yli. Sitten tuli hän d'Albedyhllin rakuunain luo, jotka lojuivat nuotion ympärillä ja lukivat rukouskirjojaan, ja sinne hänkin istui lukemaan, ja viimein alkoi hän ääneensä rukoilla ja saarnata.

— Mitä kuuluu? — kysyivät sotamiehet huomenissa Brakelin punatukkaiselta muonaajalta, pieneltä rikkiviisaalta länsigöötiltä, joka harmaassa puserossaan seisoi riippuvain patain ja vaatteiden keskellä.

— Kuuluuko? Saarna-Martti on varmaan saanut auringonpiston keskellä yötä ja tullut valmiiksi hullujen arkkuun. Hän kulkee avopäin rannalla ja huutaa. Kun saarnatauti tulee häneen, on hän aina ollut jossakin ja ampunut jonkun.

Synkkinä ja äänettöminä ottivat sotamiehet tuskin puolillaankaan olevat läkkikulhonsa.

— Leipä tai kuolema! Miksi emme saa tehdä rynnäkköä, ennenkuin se on myöhäistä?

— Kuningas koettelee juoksuhautoja ja Gyllenkrok saa tehdä työtä yöt päivät. Kuulkaa nyt Saarna-Marttia tuolta veden puolelta! Täällä on viime aikoina ruvettu niin paljon rukoilemaan ja virsiä veisaamaan että oikein sydän lämpenee kun sotamarski kuuluu hulluttelevan.

Hämärissä hiipi Saarna-Martti kirsikkapuulle, missä häntä jo oli odottamassa pikku yhdeksänvuotias, jolla oli sileä pellavankeltainen, melkein valkoinen tukka ja vakavat kasvot.

Martilla oli mukanaan päiväannoksensa, ja hän antoi tytölle viimeisen kopeikkansa ehdolla että hän saisi suudella tyttöä molemmille poskille.

— Elääkö äitisi? Tyttö pudisti päätänsä.

— Mikä on nimesi!

— Dunja.

Martti tahtoi taas suudella tytön poskia, mutta tyttö ryöstäytyi irti.

— Anna ensin kopeikka!

Martti meni takaisin leiriin, — ja kerjäsi kopeikoita kaikilta, joita hän tapasi.

— Tahdon pitää häntä silmällä, kun rynnäkkö alkaa. Se on kuin pieni prinsessa juuri. Minäpä säästän palkkaani hänelle, että hän vielä saa vähän myötäjäisiä… Mikseikö hän menisi naimisiin… Tietysti, tietysti! Onhan minulla eukko kotona ja onhan minulla eukko trossissa myös. Ja minähän olen murhaaja. Totta pikku prinsessan pitää naimisiin mennä!

Hän oli saanut jäljennyksen Johanneksen evankeliumista ja hän istui lukemaan sitä d'Albedyhllin rakuunoille.

Kevään kaikki kukkaiset putkahtivat esille kunnaisilla niittymailla Worsklan keltaisia lutakkoja myöten, mutta sotamiehet katsoivat vain Poltavaa, joka ylängön metsistöistä paistoi valkoisine luostariseinineen, puutorneineen, linnapaalutuksineen ja valleineen, joille miehet ja ukot, naiset ja lapset vierittivät rintavarustusta multasäkeistä ja vaunuista ja risukimpuista ja tynnöreistä!

— Mitä kuuluu? Eikö koskaan päästä vihollista vastaan? — utelivat sotamiehet muonaajalta.

— Vihollinen on kyllä niin kohtelias että itse tulee tänne, — vastasi hän ja pyyhkäsi otsaa puseroonsa. — Yöllä kuulin mitenkä se jyryytti tykkejänsä. Ei se kova ampuminen tule ruotsalaisilta, sillä meillä ei ole jäljellä muita kuulia kuin ne mitä zaporogit kentältä noukkivat. Tsaarin koko armeija on jo toisella puolella jokea.

Silloin saapui kenraalimajuuri Lagercrona täyttä laukkaa ajaen ja huusi että kuningas on saanut haavan jalkaansa, ja kuninkaan vuodepaarin ääressä näytti sotamarski taskukirjastaan niiden seitsemäntoista varustuksen asemat, joita vihollinen jo oli alkanut kaivaa Pietruskan kylän maalle.

— Mitä kuuluu? — sohisivat sotamiehet joka päivä muonaajan ympärillä.

— Jos ei muuta tarvitse tarjota niin olenpa rikas, vastasi hän ja näytti kauhallaan viheriöitsevää maisemaa. — Kuningas on saanut kylmän vihat haavaansa. Paloviina on lopussa. Leipä on lopussa. Vähän puuroa on minulla teille vielä tänään — mutta sitten sekin on lopussa. Vihollinen on saartanut meidät ja estää meiltä paluumatkan. Piru vieköön kun pitääkin Ruotsin miesten kestää näitä katkeruuden päiviä.

Hän polki jalkaa turpeeseen ja pani kauhan silmälleen ja tähtäsi niinkuin salamurhaaja kuninkaan rikkiammuttua majaa kohden, mutta tuulenpuremat ja rehelliset päät hänen ympärillään käänsivät katseensa maahan.

— Ei saa murhata! — kuiskasi Saarna-Martti kädet koholla.

Niin kului toukokuu ja kesäkuun kuumuus paistoi telttavaatteen läpi. Sotamiehet istuivat rivittäin Juhannustankoa seppelöimässä, mutta eivät puhuneet mitään. He ajattelivat kotimaan lehtoja, pirttejä, pitkiä kankaita.

Sunnuntaina vähää ennen iltakirkkoa hiipi Saarna-Martti puistikkoon, jossa pikku Dunja muutamalla kopeikalla tarjosi hänelle korista ensimmäisiä puolikypsiä kirsikoita. Hän söi ne yhdessä tytön kanssa ja taputti hänen pieniä käsiään ja leikki hänen kanssaan ja kantoi häntä niinkuin lasta, vaan ei saanut tyttöstä koskaan hymyilemään. Viimeisillä kolmella kopeikallaan sai hän suudella tyttöstä kolme kertaa poskelle.

Kun hän palasi oli melu ja levottomuus vallalla. Upseerit tarkastivat soturien varuksia ja koettelivat peukalollaan säiläin teriä, jotka väliin olivat pilalle lasketut kuin vanhat viikatteet, ja Brakelin muonaaja kokoili yhteen tyhjiä patojaan. Kuningas oli päättänyt ruveta tappelemaan.

Nurmipenkillä kuninkaan ikkunan alla istuivat jo kenraalit ja everstit vastaanottamassa osastojaan ja papereitaan. Istui siellä raskasmielinen Lewenhaupt, jolla oli suuret kirkkaat silmät ja latinankielen sanakirja tungettuna takinnappien väliin. Siellä istui ylpeä Creutz kädet ristissä miekan ponnessa, ja Sparre ja Lagercrona pitivät äänekästä, rähisevää puhetta. Eversti Gyllenkrok seisoi pöydän ääressä kumarassa linnoituspiirustusten yli, joiden ääressä hän näytti lumoutuneen niin ettei ensinkään huomannut toisia, vaan itsekseen varovaisesti ja hitaasti rapisteli hietaa pois rakkaista piirroksistaan. Selkäkenossa ja pahimman tuulisena seisoi ovella itse sotamarski nenä terävänä ja hiukan ylöspäin kääntyvänä ja purppurapunainen tyttö-suu nupullaan.

* * * * *

Pimeän tullessa lähdettiin marssiin liput kääreissä ja ilman soittoa, ja eräässä lehdokossa laskettiin kuninkaan paari hetkeksi maahan henkivartiaväen eteen. Kentältä kuului kuinka vihollinen löi ja kurikoi paalutuksiaan niinkuin odottavia mestauslaitoksia. Tuolla kerran niin ylpeällä Karoliinien joukolla oli nyt niin vähän luoteja ja kruutia etteivät voineet viedä taisteluun kuin neljä vaivaista tykkiä, ja nyt, kun he kuulivat paaluttamisen niin läheltä, tuli moneen arpiseen soturiin ruumiillinen ahdistus ja he tarjosivat turhaan tukaattia viinaryypystä. Se oli loppunut. Hevoset seisoivat satulassa, ja miehillä oli musketti eli karpiini sivullaan. Eräästä jalkaväen rykmentistä kuului hyminä ja kuiske, kun sotapappi jakoi Herran ehtoollista, ja hänen täytyi tunnustella vasemmalla kädellään löytääkseen pimeässä miesten suut. Paarin ympärille, jonka viereen kuningas oli pistänyt maahan miekkansa, laskeutuivat kenraalit hetkeksi maata, ja Piper istui sotarummulla puuhun nojaten. Kukistaakseen synkkäin ajatusten vallan ja karttaakseen toisiansa, alkoivat he filosoofisesti keskustella kuninkaan kanssa. Hän istui mietiskelijäin piirissä ja opetti niinkuin mestari koulussaan, ja kunniallinen, vanha latinaeversti Lewenhaupt saneli latinalaisia runoja.

Kun hän lopetti, otti hän palavan tykkivartaan palvelijoilta ja valaisi kuningasta, jonka pää oli vaipunut syrjään. Piper ja kaikki kenraalit unohtivat harminsa, niin kauniilta tuntui heistä katsella nukkuvaa. Hattu oli litissä, ja peite oli kääritty kipeän ja sidotun jalan ympäri. Laihtuneet ja kuumeen kuluttamat kasvot, joissa oli paleltumia poskissa ja nenässä, olivat tulleet entistä vielä pienemmiksi ja kovemmiksi ja jäykemmiksi. Ne olivat kellastuneet ja kosteat ja niitä jo varjosti liian aikaisiin ehtinyt vanhuus, mutta huulet liikkuivat ja nytkivät. Huomasi että hän näki unta.

Karoliinien kuningas oli unessa näkevinään loppumattoman rivin sipittäviä ja tirskuvia ihmisiä, jotka riensivät hänen ohitsensa kourallaan peitellen kuinka he nauroivat hänelle. Väliin olivat he kuulakkaan viheriäisiä, väliin punaisia tai sinisiä, ja he loistivat kuin palavat lyhdyt. Lopuksi tuli hikisellä raudikolla ajaen pitkä mies, joka oli kokonaan puettu tomuisiin, mustiin silkkikangasvaatteisiin. — Ulos, sinä paljaspää ja liikkaava ruotsalainen! — huusi hän hevosen selästä täyttä kurkkua nauraen. — Tällä samalla paikalla hakkasivat Tamerlanin sotalaumat maahan Länsimaitten kokoontuneet sotaväet kolmesataa vuotta sitten. Mitä mahdat sinä minulle ja minun ihmismerelleni viimeisillä harventuneilla rykmenteilläsi ja neljällä tykilläsi? Minun mieheni ovat varkaita ja ratki juoppoja heittiöitä, ja ne ovat minusta vähemmän arvoisia kuin naulat laudassa, mutta minulla on paljon sellaisia nauloja. Minä rakennan suurta laivaa vuosituhanneksi, ja itse olen minä tänäkin päivänä, niinkuin minä olin Saardamin veistämössä, ainoastaan työmies. Miljoonani miljoonat ovat siunaavat minun työtäni.

Kuningas tahtoi vastata, vaan hänen kielensä oli hervoton, ja Lewenhaupt polvistui avopäin ja kosketti hiljaa hänen olkapäähänsä.

— Armollisin herra, päivän salo alkaa ja minä pyydän Jumalan suojelusta teidän majesteettinne korkean hengen ja töitten ylitse.

Aamurusko paloi jo metsän runkojen välissä ja kuningas havahti. Hän tarttui heti miekkaansa. Heti kuin hän huomasi ne monet, jotka seisoivat hänen ympärillään, ja parrakkaan sotasaarnaajan Nordbergin ja kaikki palvelijat, muuttuivat hänen kasvonsa piirteet ja hän nyökkäsi tavallisella kylmällä ystävyydellään — mutta uni oli vielä elävänä hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui että muittenkin olisi pitänyt nähdä se. — Minun kansani, — sanoi hän, — on liian pieni rakentamaan suurta valtakuntaa, mutta kylliksi suuri rakentamaan suuria ihmisiä. Mitä on valtakunta? Sattuma, laaja maatila, jonka ulkotalot on linnoitettu! Sovittelut ja tappelut muuttavat rajoja. Mitäpä siis, tsaari, jos onkin sinulla valtaa miljoonain yli, vaan ei itsesi ylitse? Herra Jumala voi laittaa niin että kerran aivan vähän kysytään valtakuntia, mutta sen enemmän yksityisiä ihmisiä. Jos minä voitan sinut, syttyy koko sinun laivasi tuleen ja muuttuu tuhaksi, mutta jos sinä lyöt minut ja minun mieheni maahan, teet sinä sen kautta ainoastaan täydelliseksi minun tekoni voiton.

Lewenhaupt tarttui Creutziä käsivarteen ja kuiskasi ahdistettuna:

— Rakas veli, synkät aavistukset eivät luovu mielestäni. Tokkopa me koskaan enään seisomme yhdessä Jumalan vapaan taivaan alla? Kuule, kuinka sotamarski kiroilee ja manaa Uplantilaisten takana! Gyllenkrok ei edes tahdo mennä hänen luokseen käskyä pyytämään. Sinäkin vitkastelet. Ja katso kuinka ynseästi Piper meitä mulkoilee.

— Ruotsalaiset katsovat aina ynseästi toisiansa. Sentähden, sentähden ovat he kerran joutuvat hukkaan ja heidän nimensä on hävitettävä kansakuntain joukosta pois. Meidän lapsemme kymmenennessä eli kahdennessakymmenennessä polvessa näkevät sen hetken. Tänään tapahtuu ainoastaan alku.

— Herra antakoon sinulle anteeksi puheesi. En koskaan ole nähnyt ihanampia sankareita Jumalan armosta kuin ruotsalaiset, enkä koskaan toista kansaa jolta niin kokonaan puuttuisi hallitsijatahdon itseluottamusta ja karkeita käsiä. Kuningas on nyt niin sairas ettei hän enään voi pitää meitä koossa, vaikka on olevinaan tanakka kuin nuori kornetti. Hän sai syntyessään sen kevytmielisyyden, jonka jumalat antavat suosikeilleen, mutta nyt…

— Niin mitä?

— Nyt on häneen tullut se läpitunkematon itsehillitseminen ja teeskentely, joksika suosikkien kevyt mieli kangistuu, kun jumalat ovat heidät hyljänneet.

— Lewenhaupt painoi hatun päähänsä ja veti miekkansa, mutta kääntyi vielä kerran Creutziin ja kuiskasi:

— Kukatiesi miehet sellaiset kuin minä, jotka pidämme huolta miehistöstä, ja Gyllenkrok sirkkelikuvineen ja paalutettuine linnanpiiroksineen emme aina ole häntä oikein ymmärtäneet. Sinä miekkoinesi olet sokeasti totellut. Olkoon meille kaikille tänäpäivänä suotu hänen kanssansa täyttää hänen tehtävänsä, sillä minä ennustan, että se, joka elää iltaan saakka, on kadehtiva niitä veljiä, jotka jo silloin ovat päässeet taivaan autuuteen.

Ratsumiehet hyppäsivät nyt satulaan. Lewenhaupt meni jalkarykmentteinsä luo, ja päivän koitteessa näkivät he edessään odotetun tantereen. Se oli musta. Se oli jo poltettu. Se oli tuhkainen erämaa, joka kantamatta kukkaa tai kortta hävisi autioiden arojen metsistöjen väliin. Tanner oli niin tasainen että kanuunavaunuja helposti saatettiin siellä ajaa edes ja takaisin.

Suurimman venäläisen varustuksen eteen tuli punaiseen puettu ratsumies ja laukaisi pistoolinsa. Silloin antoi vihollinen päristää kaikkia rumpujansa esivarustusten takana, joiden päälle ilmestyi lukemattomia sotilasjoukkoja ja lippuja ja kanuunoita ja tykkiä, ja heti vastasivat ruotsalaisten rummut pitkin kaikkia rykmenttejä.

Pelvoton Aksel Sparre ja Kaarle Kustaa Roos syöksähtivät pataljoonineen sotajoukon edelle ja tekivät rynnäkön kenttävarustuksia vastaan. Hevoset korskuivat, hihnat narisivat, karpiinit ja miekat kalisivat ja tuhkaa ja tomua satoi metsistöihin, niin että lehtien vihreys sammui.

Kuningas lähetti Creutzin viemään vasenta sivustaa voitollisen Sparren jälkeen, ja valloitettujen varustusten takaa ajettiin vihollisen ratsuväki pakoon alas Worsklan nevaisille niityille päin. Toisella puolella kävi Lewenhaupt jalkaväkineen päälle, valloitti kaksi varustusta ja järjesti väkeään hyökätäkseen etelän puolelta pistimellä vihollisen leiriin. Leirissä tuli levottomuus niin suureksi, että naiset alkoivat riisua hevosia kuormastovaunuista, mutta tsaaritar itse, muutamia vuosia yli parinkymmenen vanha, pitkäkasvuinen nainen, jolla oli korkea rinta, valkoinen otsa ja helakka väri poskilla, seisoi vielä haavanside-kaistaleittensa ja vesipullojensa keskellä melkeinpä ylpeän levollisena ulkona sairaitten ääressä.

Sillä välin kokoontuivat kenraalit Ruotsin kuninkaan paarin ympärille, joka kulki lähellä Itä-Göötanmaan jalkaväkirykmenttiä ja laskettiin maahan erään suon rannalle. Siellä komennettiin seisahdus, ja ryhmä läsnäolijoita alkoi jo ottaa hattuja päästään ja syvästi kumarrellen toivotella hänen majesteetilleen edelleenkin menestystä. Lakeija Hultmanin siivilöidessä vettä hopeapikariin, sanoi kuningas:

— Kenraalimajuuri Roos on saarrettu, ja sotamarski on sen vuoksi pidätellyt muita joukkoja, mutta Lagercrona ja Sparre on käsketty takaisin Roosia noutamaan, joka saapunee jo pian tänne.

Niinmuodoin jäi armeija siihen vähäksi aikaa odottelemaan, mutta pian tuli Sparre, veriruiskeesta märkänä ja kertoi ettei hän voinut päästä vihollisen ylivoiman läpi. Joukot marssivat nyt kauvan aikaa edes takaisin, eivätkä upseerit tietäneet, minne olisivat heidät vieneet, ja aikaa näin hukattaessa saivat ryssät uutta rohkeutta. Silloin läksi Lewenhaupt äkkiä liikkeelle ja marssi sinne metsikköön, jonne Creutzin ratsu-eskadroonat olivat asettuneet, ja asetti siellä jalkaväen rintamaan vihollista vastaan. Kukaan ei tietänyt mistä se käsky oli tullut, ja vihasta kuohuen ajoi sotamarski laukkaa kuninkaan paarin luo, joka kulki kaartin vieressä.

— Onko teidän majesteettinne käskenyt Lewenhauptia asettamaan jalkaväen vihollista vastaan?

Kuningas ällistyi kysyjän arvoa-antamattomasta äänestä, ja niinkuin äkkiä auvenneen taikalyhdyn valossa näki hän miten väsyneesti ja kylmästi hänen lähimmätkin suosikkinsa hänen ympärillään tuijottivat häneen.

— En, — vastasi hän vitkastellen, mutta lehahti tulipunaiseksi, ja kaikki ymmärsivät, että hän valhetteli.

Silloin sammui raivoisaksi vimmastuneelta marskilta viimeinenkin kunnioituksen ja uskon kipuna. Hän rupesi sen harmin ja epätoivon ääneksi, joka oli kytenyt kaikissa jo päiviä ja kuukausia. Totuudenrakkaudestaan huudettu kuningas oli yhdellä kertaa alennettu haavoitetuksi sotamieheksi, joka oli käyttäytynyt tyhmästi ja nyt tahtoi päästä pelistä karkeilla verukkeilla. Hän ei arvellut. Tilin hetki oli tullut. Hän ei enään voinut itseänsä hillitä. Hänen täytyi saada kostaa ja rangaista ja nöyryyttää. Hän ei viitsinyt teeskennellä uskovansa valhetta. Hän ei viitsinyt edes käyttää tavanmukaista puhuttelusanaa.

— Jaa, jaa! — huusi hän hevosen selästä. — Niin tekee herra aina! Jumala suokoon että herra antaisi minun määrätä!

Samalla käänsi hän hänelle selkänsä.

Kuningas istui liikkumatta paarilla. Koko sotajoukon edessä oli hänet häväisty, ja hänen ujoutensa ja halunsa karttaa riitoja oli vietellyt hänet malttamattomaan, raukkamaiseen yksinkertaisuuteen. Hän ei voinut peruuttaa sanaansa joutumatta vielä enemmän häpeän alaiseksi. Hänen omat miehensä olivat kuulleet hänen valhettelevan niinkuin tutkittavan kuormakuskin. Alennus, johon hän ihmisenä oli joutunut, oli hänestä vaikeampi kestää kuin kruunun menetys. Hän tahtoi rynnätä ylös, hypätä ratsun selkään ja temmata mukaansa syvät rivit, hänen miehensä, jotka vielä uskoivat että hän oli Jumalan valittu. Mutta kivistävä jalka ja suuri heikkous sitoivat hänet. Posket vielä hehkuivat, mutta se oli kuumetaudin punastusta, ja ensi kerran vapisi miekka siinä kädessä, jota hän nyt tuskin jaksoi nostaa.

— Paari rintamaan! — huusi hän. — Paari rintamaan!

— Ratsuväki ei ole vielä ehtinyt esille, — riensi Gyllenkrok kiivaasti sanomaan. — Onko mahdollista että tappelu voidaan jo alottaa?

Nyt ne marssivat, — vastasi kuningas rasittuneesti, — ja vihollinen tuo linjoistaan jalkaväkeänsä.

Silloin jätti Gyllenkrok kuninkaan Jumalan huomaan ja nousi ratsunsa selkään kaartin vierelle, joka jo eteni ja ampui ensimmäisen yhteislaukauksensa.

Taistelumerkkinä oli olki hatussa, ja pamahdusten ja trumpeettien ja oboein ja rumpujen ja ratsupaukkojen melusta kuului joukkojen sotahuuto: Jumala kanssamme! Jumala kanssamme! — Tungoksessa ja kauvempana tantereella tapasivat toisensa vanhat sotatoverit tai läheiset sukulaiset, jotka muinoin tuolla kotona olivat yhdessä riemuinneet häissä ja ristiäisissä, ja he huutelivat toisilleen viimeisiä tervehdyksiä. Missä oli leveämpää tilaa, marssivat kapteenit ja luutnantit ja vänrikit pataljoonainsa edessä, kalpeina kuin ruumiit, soiton tahdissa ikäänkuin olisivat marssineet paraatiin vanhan "Kolmikruunun" linnapihalle, mutta sotamiehet puristivat nyrkkiinsä tyhjiä patruunitaskujaan. Suoraan läpi varustuksista ampuvan tulen marssivat henkivartio-kaartilaiset kankeissa rivissä musketit olalla, mutta kun he pääsivät vihollista likelle, puistivat he hurjasti syttymättömiä kivääreitään ja kävivät pajunetteihin käsiksi. Tomu ja noki peitti kaikki harmaaksi niin ettei vihollisen viheriäisiä takkeja voinut erottaa sinisistä ja ruotsalaiset nostivat pyssynperän ruotsalaisia vastaan. Krusen rakuunain edessä syöksyi kornetti Qveckfelt hevosen seljästä luoti ruumiissaan ja lippu sylissään. Ratsumestari Ridderborg, joka aamulla oli nähnyt harmaahapsisen isänsä kaatuvan vartiossa kuninkaan paarin ympärillä, kannettiin tainnoksissa käsirysäkästä. Uudenmaan rykmentin edessä kaatui eversti Torstenson, ja luutnantti Gyllenbögel seisoi ampumahaava kummassakin poskessa, niin että saattoi päivän nähdä läpi. Pensaikossa Skånen säätyrakuunain takana horjui kapteeni Horn, pahoin haavoitettuna oikeaan jalkaansa, ja hänen uskollinen palvelijansa Daniel Lidbom piteli häntä vyötäröltä pystyssä ja pyyhki hänen otsaansa. Ratsumies Pietari Windropp istui kuolleena satulassa kädessään rikkirevityn komppania-lipun päärme, ja luutnantti Pauli, joka luuli häntä vain haavoittuneeksi, tarjosi hänelle vesipulloaan. Kalmarin rykmentin edessä vaipui eversti Rank, sydämmeen ammuttuna, majuri Lejonhjelm makasi jalka poikki, ja everstiluutnantti Silfversparren ruumiin vieressä taisteli katkenneella miekalla lippua pelastaakseen vänrikki Djurklo kunnes hänkin vaipui kuolevana maahan. Hänen ympärillään makasi puolet alipäällystöä ja puolet miehistöä kunniavahtina. Jönköpingin rykmentti, joka oli ollut ensimmäisenä varustuksilla, kantoi mukanaan haavoitettua everstiään ja kun everstiluutnantti Natt och Dag ja majuuri Oxe olivat veriinsä kaatuneet, rupesi kapteeni Mörner komennukseen. Hänen vieressään makasi suullaan maan tuhkassa vänrikki Tigerskiöld peittäen kasvonsa käsillään ja vuotaen verta viidestä haavasta. Tuskin neljäsosa rykmentistä saattoi vielä käyttää aseitaan. Samassa ratsasti siihen sotamarski ja huusi Mörnerille sopimattomalla kiihkolla:

— Missä hiidessä ovat rykmentin upseerit?

— Haavoitettuja tai kaatuneet!

— Miksette tuhannen helvetissä tekin makaa samalla lailla?

— En, vanhan äitini rukoukset ovat kutsuneet Jumalan suojeluksen ylitseni ja sen vuoksi minä elän ja on minulla kunnia komentaa tätä rykmenttiä, joka on tehnyt ja on tekevä velvollisuutensa rehellisinä sotilaina. — Seis, pojat, seis!

Eversti Wrangel makasi jo kuolleena ja tuntemattomana, ja hänen värvätyt miehensä koettivat turhaan tukea häntä kainalosta. Eversti Ulfsparre, joka kulki Länsi-göötalaisten edessä, kaatui painaen kädellään sydäntään, hänen majuurinsa, pelvoton Sven Lagerberg, keikahti taapäin musketinluodin saatuaan. Koko vihollisarmeija meni hänen ylitsensä. Häntä poljettiin ja potkittiin ja kieritettiin tuhkassa ja liassa kangistuneitten ruumiitten ja vaikeroivain haavoittuneiden seassa kunnes muudan haavoittunut rakuuna vihdoin otti hänet hevoselleen ja armeliaasti vei kuormastoon.

Rakkaat vanhat liput liehuivat vielä joukottain ihmismeren yli, mutta ne huojuivat ja horjuivat, repeytyivät ja taittuivat ja vihdoin vaipuivat ne ja katosivat yksi toisensa perään. Uplannin rykmentti, joka oli koonnut enimmät miehensä Ruotsin seutujen sydämmestä, svealaisten keittopaikoilta Mälaren-laaksosta, kamppaili kuolemassa. Liput, joiden nurkassa oli ristillä koristettu omena, väännettiin kaadettujen pusertavista käsistä, ja kasakan piikit ja pyssyntukit ja sapelit sortivat eversti Stjernhöökin tantereelle hänen yhä sopertaessaan: — Nyt on tullut hetki, jolloin huutakaamme: Isä, se on täytetty! — Everstiluutnantti von Post ja majuuri Anrep kaatuivat melkein vieretysten. Kapteenit Gripenberg, Hjulhammar ja luutnantti Essen ja kolme lapsellisen hentoa ja parratonta vänrikkiä, Flygare, Brinck ja Düben, olivat jo kuolemankamppauksessa. — Seis, pojat, seis! — huusivat upseerit ja sotamiehet ja kaatuivat toistensa yli, niin että ruumiista ja vaatteenrepaleista ja turpeista ja hiekasta muodostui kumpu, jota hengissä olevat voivat käyttää rintavarustukseksi. Vinkuvia raehaulia ja musketin luotia, granaatteja ja rätiseviä kartesheja satoi taistelevien ja kaatuneiden päälle, ja ilma oli nyt niin täynnä tomua ja savua, että väki saattoi nähdä ainoastaan hevosen pituudelta eteensä.

Silloin rupesivat joukot väistymään. Lewenhaupt veti pistoolin kotelosta ja tähtäsi omaa väkeään. Hän uhkasi ja löi. — Seiskaa, pojat, Jeesuksen pyhän nimen tähden! Minä näen kuninkaan paarin! — Jos on kuningas täällä, niin seisomme, — vastasivat sotamiehet. — Seis, pojat, seisokaa, pysähtykää! Jumala kanssamme! — huusivat miehet itselleen, ikäänkuin pakottaakseen vapisevia, hiestä ja verestä tihkuvia jäseniään. Mutta askel askeleelta painuivat he taaksepäin, ja ratsumiehet perettivät hevosiaan ja kasvot ja kädet rikkilyötyinä kääntyivät he vihdoin hurjaan pakoon mies miehen kinterillä ja toinen toisensa päälle ajaen. Nousevain savupilvien alta näkivät he kuninkaan, joka makasi maassa kaatuneiden henkivartijain, kantajain ja palvelijain seassa lakitta päin kyynärpäilleen nojaten ja kipeä jalka rikkoutuneella paarilla, jolle oli levitetty ammutun henkivartijan Oxehufvudin saveen tahrautunut viitta. Jäykät kasvot olivat noesta patamustat, mutta silmät tuikkivat ja hän soperti: — Ruotsalaiset, Ruotsalaiset!

Perääntyvistä riveistä pysähtyi nyt moni kuullessaan äänen, sillä heistä tuntui että jospa he nyt pelastuisivatkin, täytyisi heidän kuitenkin kuolinvuoteellaan jälleen kuulla päänalusensa päältä tuon aran ja yksinäisen äänen. Hän ei jaksanut nousta pystyyn, mutta he nostivat hänet ristiin pannuille keihäilleen niinkuin tuomitun ja tahdottoman potilaan. Vieri viereen kuitenkin kaatuivat kantajatkin ja vielä veriinsä vaipuessaankin kohottivat he käsiään tukeakseen häntä, ettei hän kaatuessa loukkaantuisi. Silloin nosti majuuri Wolffelt hänet hevosensa selkään ja kaatui sitten itse takaa ajavain kasakkain aseista. Jalka, joka oli aseteltu hevosen kaulalle, vuoti kovasti verta, ja side laahasi tuhkassa. Varustuksista tullut kanuunankuula katkaisi hevoselta jalan, mutta henkivartija Gierta nosti kuninkaan juoksijansa selkään, ja nousi itse haavoittuneena kolmijalkaisen, verta vuotavan hevosen selkään. Ratsumiehet, jotka keräytyivät kuninkaan ympäri, saattoivat töin tuskin hätyyttää ahdistajia pois. Sillä aikaa laukkasi Gyllenkrok ympäri ketoa ja kutsui harhailevia sotamiehiä kokoontumaan, mutta he vastasivat hänelle: — Me olemme kaikki haavoittuneita ja meidän upseerimme ovat kaatuneet! — Hän tapasi silloin sotamarskin, ja nyt, tilinteon päivänä, ei enään ollut mistään väliä. Gyllenkrok huusi hänelle loukkaavasti:

— Kuuleeko teidän ylhäisyytenne että vasemmalla sivustallamme vielä ammutaan? Täällä on joukko eskadrooneja, jotka ovat hevosselässä. Käskekää niitä jonnekin.

— Täällä on kaikki hullusti! Täällä kyllä muutamat tottelevat laahustaen, mutta ei sydämellä, — vastasi sotamarski ja ratsasti yhä enemmän ja enemmän vasempaan. Samalla näki Gyllenkrok Piperin kansliaherroineen ratsastavan pois oikealle. Olivatko molemmat ylhäisyydet puhuneet toisilleen? Hän huusi heille että he menivät suoraan vihollista vastaan, muuta he eivät kääntyneet. Silloin löi hän kätensä satulan nuppuun ja ymmärsi että kärsivällisyyden viini nyt oli loppuun juotu ja että nyt oli jäljellä vain vankeus tai kuolema.

Hänen takanaan ei ollut mitään ketoa. Siellä nousi maasta silmänkantamattoman suuri kulkeva metsä, mutta puitten rungot olivat ihmisiä ja oksat aseita. Se leveni. Se täytti koko maiseman ja yhä ja yhä eteenpäin se kulki haavoittuneiden ja kuolevain yli. Se oli tsaarin sotajoukko, joka tuli ottamaan maataan omaan haltuunsa ja vihkimään valtaansa tulevaksi ajoiksi. Yhä lähempää ja lähempää kuului kammottava ja kumea hengellinen hymni. Hitaasti ja askelittain niinkuin ruumissaatossa kannettiin heiluvain suitsutusastiain välissä tuhannen tuhansien päiden yli jättiläismäistä lippua. Lipussa näkyi tsaarin sukupuu pyhimysten piirissä, ja ylinnä kolminaisuuden alla oli hänen oma kuvansa. Ruotsalaiset pakolaiset kokoontuivat kuninkaan luokse kuormastolle, jossa Ruotsin aatelis-lippukunta ja muutamia muita rykmenttejä oli vahdissa. Hän oli sitonut jalkansa ja pyyhkinyt nokea tuntuvasti pois ja istui sinisissä vaunuissa haavoittuneen eversti Hårdin vieressä.

Missä on Adlerfelt, kamariherra? kysyi hän.

Ympärillä olijat vastasivat:

— Hänet tappoi kanuunan luoti aivan teidän majesteettinne paarin takana.

Taalain rykmentti kulki samassa ohitse, hajallisena ja suuressa epäjärjestyksessä.

— Taalalaiset, — kysyi kuningas, — missä on everstinne Siegeroth ja majuuri Svinhufvud… ja missä on lystikäs Drake, joka kuuluu niin urheasti otelleen varustuksissa, että hänen pitää saada oma rykmentti?

— He on ammuttu kaikki.

— No missä sitten ovat Pikku prinssi ja Piper ja sotamarski?

Läsnäolijat pudistivat päitään ja katselivat toisiaan. Sanoisivatko hänelle suoraan koko totuuden? Paljastaisivatko tänä maailman lopun päivänä hänen koko yksinäisyytensä? Sanoisivatko hänelle myöskin että hänen rakkain sisarensa, Hedvig Sofia, jo puoli vuotta oli maannut ruumisarkussa… hautaamatta? Ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut.

— Vankina! — vastasivat he viimein.

— Vankina? Moskovalaisen vankina? Ennen sitten turkkilaisen! Eteenpäin!

Hän kalpeni, mutta hän puhui levollisesti ja melkein riemuiten, muuttumaton hymyily huulillaan.

Harmaantunut taalalainen sotamies kuiskasi tovereilleen:

— Totisesti! Noin nuorteana ja onnellisena en ole nähnyt häntä sitten kuin Narvassa, kun olimme Stenbockin mukana. Tämä on hänestä voiton päivä.

Vaunut pyörivät pois, ja järjissään järjestymätön, villiintynyt, pakeneva sotajoukko ylpeitä rääsyläisiä, kiroilevia kuormasto-akkoja, ääneensä voivottavia raajarikkoja ja ontuvia hevoskaakkeja, kulki karoliinein kuningas liehuvin lipuin ja helisevin soitoin niinkuin suurimman voittonsa tantereelta.

* * * * *

Jo kello kahden aikana oli viimeistenkin laukausten kaiku kuollut ja sen jälkeen oli hiljaisuus levinnyt taistelutantereelle, missä Mazepan viimeisiä kasakoita ja lukemattomia zaporogeja elävältä naulattiin paaluihin. Talot ja myllyt oli poltettu, puut ammuttu säröiksi, ja kaatuneet sankarit makasivat tuhkassa ja maassa ja silmät kaikilla seposelällään, ikäänkuin ne muista maailmoista nyt katselisivat menneitä vuosia ja eloon jääneitä. Muutamia vangiksi joutuneita sotapappeja ja sotamiehiä harhaili pitkin kenttiä etsimässä kansalaisiaan, ja välistä kaivoivat he matalan haudan, jonka yli hautaussanat kaukaisen kotimaan kielellä kuiskattiin hiljaisessa kesäkuun illan hämärässä. Sitten mullattiin hauta umpeen ja niin se jäi saraheinän ja karkean ohdakkeen kasvettavaksi, ja vuosisatoja ne ovat arotuulessa rahisseet noilla kolkoilla suoseuduilla, joille venäläiset antoivat Ruotsinhautain nimen.

Kun muudan pappi löysi everstiluutnantti Wetzelin, joka oli kaatunut molempine poikineen, otti hän kaatuneen vierestä tyhjät rukouskirjan kannet, joissa oli koristuksena suvun vaakuna.

— Sinä olet sukusi viimeinen, — sanoi hän, — ja kuinka monta sukua onkaan tänään sammunut tällä kentällä! Galle, Siegeroth, Mannersvärd, Rosensköld, von Borgen… Kun nyt revin rikki vaakunan tästä kannesta ja hajoitan palat tuuleen, murran samalla surevan, muserretun kansani nimessä teidän kaikkein vaakunat.

Joukko ruumiita mätettiin yhteen sen vallin eteen, jossa päivän taistelu oli ollut kuumin, mutta muut ruumiit jäivät hajallensa, ja ilma tuli melkein heti täyteen ummehtunutta löyhkää ja leuhuttelevia korppia. Pimeän tullessa äänettömyys yhä syveni avaralla kalmistolla, mutta haavoitetut vielä huutelivat vettä. Surkeimmin silvotut rukoilivat, että joku armeliaasti pistäisi heidät miekalla kuoliaaksi, tai raahautuivat ammutun hevosen viereen, tempasivat pistoolit huotrasta ja lopettivat itse elämänsä, ensin horjuvilla polvillaan rukoiltuaan kaikkien kotolaisten puolesta ja luettuaan Herran siunauksen. Silloin alkoi kuoleman omaksi ammuttu rakuuna puhua voimallisia sanoja ja kiittää Jumalaa kunniakkaasta kuolinhaavastansa. Hän luki itselleen ja tovereilleen hautaussanat ja otti kolmasti kädellään multaa ja heitti rinnalleen. — Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jällensä tuleman! — Sitten saarnasi hän haltioissaan ylösnousemuksesta ja rupesi lopuksi korkealla äänellä veisaamaan ruumisvirttä, ja varmaan kaksi- tai kolmekymmentä ääntä yhtyi siihen etäältä pimeästä kirkkaitten tähtien tuikehtiessa taivaalla.

Saarna-Martti, joka yössä hiiviskeli kentillä kaatuneita pelkäämättä, jatkoi virttä, kun rakuuna oli lakannut. Silloin näki hän ämmän, jolla oli syttyvarras kädessään, ja hänen perässään ajoi jono talonpoikia pitkillä häkkirattailla, joihin he sulloivat vaatteita ja kaikenlaista ryöstötavaraa. Kaatunut kornetti, joka ei vielä ollut henkeänsä heittänyt, puolusti itseänsä paljain käsin eikä tahtonut luopua kaulakäädyistä, joissa oli pieni hopea-risti, mutta hänet pistettiin heinähangolla kuoliaaksi. Silloin riensi Saarna-Martti paikalle.

— Ei saa tappaa, ei saa tappaa! — kuiskutti hän, ja ryöstävien naisten joukossa näki hän yhdeksänvuotisen Dunjansa, pienen prinsessansa. Hänen kasvonsa muuttuivat kokonaan, ja hän ojensi molemmat kätensä Dunjaan päin, puolittain niinkuin isä, puolittain kuin ujo rakastaja. Dunja tuijotti häneen ja päästi älyttömän naurun.

— Tuo on se ilkeä ruotsalainen, — huusi hän, — joka lahjoi minua saadakseen kirsikoita ja suudella minua poskelle!

Hän hyökkäsi Saarna-Martin päälle niinkuin kissa ja repäisi häneltä korvarenkaat, niin että veri juoksi kahden puolen kaulaa. Hän kaatui selälleen, ja naiset pitelivät häntä kiini ja löivät häntä ja repivät häneltä vaatteet. He löysivät hänen jäljennyksensä Johanneksen evankeliumista ja hajoittivat lehdet tuuleen niinkuin kynityn linnun höyhenet. He kiskoivat häneltä kaulussaappaat ja risaiset sukat, mutta kun hän näki pikku Dunjansa käyvän heinähankoon käsiksi, riuhtasi hän itsensä irti leimahtavan vihan voimalla ja pakeni paitasillaan haavoitettujen ja kaatuneitten yli.

— Ei meidän ole sallittu uskoa enään edes viatonta sydäntäkään, — hymisi hän ja kapusi ontuvan hevosen selkään, joka pimeässä yhtyi hänen seuraansa. — Jumala on meidät hyljännyt. Tämä on tuomio. Kaikki on mennyt, ja koko maailma on pimeä.

Kaksi yötä ja kaksi päivää ratsasti hän, ja tielle jääneet haavoitetut opastivat häntä. Hän tapasi pakenevat ruotsalaiset niemessä Worsklan ja sileän Dnieperin välissä. Joki oli leveä kuin järvi ja rannat kasvoivat vesakkoa, pensasta ja kaislaa. Venäläiset olivat maan puolelta jo aivan lähellä, mutta kun heidän esivartijansa näkivät Saarna-Martin töyssyttelevän ontuvan hevosensa selässä verisessä paidassaan, pakosivat he kauhistuneina sivulle ja ampuivat vasta sitten kuin hän jo oli ohitse.

Aurinko paahtoi tulikuumasti, ja haavoittuneille ja leiritautia sairastaville tehtiin vuoteet pensaikkoon veden rantaan. Kenraalit pitivät keskustelua, ja Lewenhaupt kääntyi pahantuulisena Creutzin puoleen.

— Jos kuningas joutuu vangiksi, lähtee Ruotsista mies talosta ja panevat viimeisenkin heinätukkonsa lunnaaksi. Meidän on siitä vastattava. Tämä sotaleikki on shakkipeliä, jossa koko juonena on vain kuninkaitten sieppaaminen. Polvillani olen rukoillut häntä soudattamaan itsensä virran ylitse, mutta hän töykkäsi minua rintaan ja sanoi että hänellä oli vakavampiakin asioita mietittävänä.

— Rakas veli, sinä puhuttelet häntä niinkuin leinitautista valtiomiestä. Ei sinun pidä yrittääkään hänelle puhumaan niinkuin miehelle puhutaan vaan niinkuin nuorukaiselle, joka tulee ylpeäksi kun häntä vaaditaan miehuullisuuteen.

Creutz meni kuninkaan vaunulle ja heilutti kädestä vedettyjä hansikkaitaan niin kiivaasti kuin olisi hän tahtonut lyödä kuningasta naamaan, mutta kuninkaan iloinen katse hämmensi hänet heti.

— Majesteetti mietiskelee?

— Olen huono mies kynänvarrella sotimaan, sitä tässä ajattelen. Tahdon laatia testamenttini ja järjestää vallanperimyksen. Sitten saa pamahtaa! Jos jään tantereelle, on tahtoni että minut haudataan paidassani niinkuin alhainen sotamies siihen paikkaan, mihin kaadun.

Creutz väänsi ja käänsi hansikkaitaan, ja masentui ja laski päänsä alemmaksi, hän niinkuin muutkin.

— Kaikkeinarmollisin herra, en ole niitä, jotka rukoilevat Jumalalta henkensä säästämistä, sillä täysinpä käsitän sankarin suurimman mielihalun. Jos teidän majesteettinnekin saisi luotinsa… noh Jeesuksen nimeen! Mutta teidän majesteettinne ei voi tänään kauvan pysyä satulassa. Jumala minulle anteeksi antakoon puheeni, mutta kun teidän majesteettianne kannetaan ympäri niinkuin kurjaa raukkaa, ja kun viimeinenkin meistä on kaatunut, jää teidän majestettinne yksin jäljelle — ja joutuu vangiksi!

— Ei olekaan yksin kestettävä vain viittä vastaan, miehen on seistävä yksinään kaikkiakin vastaan.

— Totta kyllä! Mutta siihen piru vie emme kelpaa me halvat soturit sotatakissamme. Yksi kaikkia vastaan? Se on yksin koko maailmaa vastaan! Siihen tarvitaan aivan toisenmoisia miehiä, sillä sellaisia raukkoja me olemme, ettei meillä ole muuta puolustusasetta kuin miekkamme. Kun nyt yksinkertaisesti olen esittänyt aseman, rukoilen siis teidän majesteettianne jäämään luoksemme eikä soudattamaan itseänsä virran yli, sillä silloin joutuisi teidän majesteettinne yksin koko maailmaa vastaan. Silloinkos huudettaisiin: Se se oli Aleksanteri, pakeni ja jätti joukot venäläisille! Sellainen kunnon heittiö! Nähkääs! Nähkääs! Vaan pöytähopeat ja Saksin rahatynnörit kyllä kelpasi ottaa mukaansa, eipä kaikkia jättänyt ryssälle. Jaa jaa, niinpä niin! — Me rehelliset alamaisparat emme koskaan saata suvaita että teidän majesteettinne sillä tavoin asettuu yksin koko maailmaa vastaan ja paljastaa korkean olentonsa loan heittäjille, joiden tietämättömyys ja tuhmuus ei ole säästävä myöskään sotamarskia eikä Piperiä eikä Lewenhauptia eikä meitä muita. Koska on tuhmuus ymmärtänyt onnettomuutta? Teidän majesteettinne tahtoo kuolla ja siksi ei olekaan kuoleminen mikään uhri tai mainetyö, sen me vanhat sotasissit tiedämme, mutta ylpeys, ylpeys, teidän majesteettinne, uhratapa se alamaisille, se on uhri, jota alamaiset eivät salli. Päivän selvä on ettei miehistöä voi viedä virran yli. Eihän meillä ole lauttoja, eikä ankkureita, eikä keksiä, eikä kylläksi hirsiä eikä kirvesmiehiä. Senvuoksi kehotan teidän majesteettianne pysymään täällä eikä antamaan maailmalle aihetta.

— Laitattakaa veneet kuntoon! — käski kuningas.

Ritarillinen tilanhaltija Mazepa oli koonnut arkkunsa ja molemmat tukaattitynnörinsä ja istui jo vaunuissaan pitkällä vedessä. Parvittain sitoivat zaporogit ja sotamiehet vaatteita selkäänsä, ottivat vaunujen kansia ja puunoksia kainaloittensa alle ja heittäytyivät jokeen. Keskiyön aikana nostettiin kuninkaankin vaunut kahteen yhteen vitsastettuun veneeseen, ja Gyllenkrok, joka seisoi hänen jalkopäässään, jätti äänettä Lewenhauptille laudalle liisteröidyn sotakartan. Ei kukaan ääntänyt sanaakaan. Yö oli kirkastähtinen ja hiljainen, ja henkitravanttien airojen hamina katosi sileälle virralle.

— Me kaksi emme näe häntä enään koskaan, — hymisi Creutz Lewenhauptille. — Hänen silmänsä olivat äsken niin kummalliset. Siinä lampussa on vielä öljyä, mutta minä uteliaasti katselen hänen tulevaisuuttansa. Minlainen tulee hänestä voitettuna, naurettuna, vanhana?

Lewenhaupt vastasi:

— Seppele, jota hän sitoi itselleen, vaipuikin hänen alamaisilleen. Se jää ikuisiksi ajoiksi noille unhotetuille haudoille tuonne suoseuduille. — Niin saamme me kiittää häntä kaikesta siitä, miksi hän on meidät tehnyt.

Etäältä kuului yön pimeydestä Saarna-Martin valittava ääni:

— Ja minut on hän tehnyt maailman pilkaksi, — sanoo Job. — Ja pilkaksi olen minä tullut, ja minun silmäni on täytetty murheella, ja minun jäseneni ovat kaikki kuin varjo. Katoovaisuudelle minä sanon: minun isäni, madoille: minun äitini ja sisareni. Ja kussa on siis minun toivoni? Kuoleman porteille se kulkee, ja makaa minun kanssani mullassa.

Päivä sarasti, ja verisessä paidassaan ratsasti Saarna-Martti parvesta parveen ja kuulusteli miehistöltä katekismusta ja raamatuntaitoa. Äänettöminä seisoivat sotamiehet kuninkaan tyhjän teltan ääressä, mutta kun huuto nousi, että heidän täytyi antautua ja kun auringon ruskettama venäläinen kenraali Bauer tuli kunnaalle ottamaan sotamerkkejä vastaan, silloin kävi Saarna-Martti hevosen selästä maahan ja väänteli käsiään.

Yli ympäri istui väsyneitten ja huohottavien hevostensa selässä kasakoita messinkikypärit päässä ja keihäät kädessä ja heidän eteensä laskettiin maahan puukat ja rummut ja torvet ja musketit, jotka ennen olivat panneet ukkosen jytisemään pataljoonien päällä, ja tutut liput, joille veräjiltä ja portailta ja ikkunoista äidit ja vaimot olivat jäähyväisiä viittoneet. Kanervikko välkehti ja kipunoi. Karskit vanhat aliupseerit syleilivät toisiansa nyyhkyttäen. Muutamat repivät irti haavasiteensä ja antoivat verensä juosta, ja kaksi sotatoverusta lopettivat toistensa elämän miekoillaan samassa hetkessä kuin heittivät ne voittajille. Mykkinä ja uhkaavina tulivat raajarikkoiset esille. Tuli nuorukaisia paleltunein poskin ja nenättöminä ja korvattomina, niin että he olivat niinkuin kalman väkeä. Kainalosauvoin kompuroi vielä lapsi-ikäinen vänrikki Piper, joka oli menettänyt kantapäänsä. Tuli hovimies Günterfelt, joka oli menettänyt molemmat kätensä ja saanut sijaan Ranskasta kaksi puukättä, jotka sileinä ja mustina pompottivat takin liepeellä. Puujalkoja ja keppejä ja paareja ja sairasvaunuja kalisi joka puolella.

Saarna-Martti seisoi kädet ristissä. Hänen silmänsä säkenöi. Hänessä kuohui ja vinkui veri, ja vanha saarnahenki tuli niin väkevästi hänen päälleen, että hän itse kuuli, miten hänen äänensä hetkittäin läkähtyi ja tuli käheäksi, mutta seuraavana hetkenä paisui niin vahvaksi, että hänestä tuntui kuin olisivat hänen äänensä siivet kantaneet hänet pois ja hän muuttunut tulen liekiksi.

Hän hoippuroi esiin maahan viskattujen aseitten viereen ja osotti sormellaan tyhjää kuninkaan telttiä.

— Hän yksinänsä on rikkoja! Sinä surupukuinen äiti tai leski, käännä hänen kuvansa nurin seinään! Kiellä pienokaisiasi lausumasta hänen nimeänsä! Sinä, pieni Dunja, joka leikkiystäviesi kanssa pian poimit kukkia haudoilta, rakenna pääkalloista ja hevosen päistä hänen muistomerkkinsä! Sinä raajarikkoinen, kopista sauvallasi kumisevaa multaa ja kutsu häntä luoksesi sinne alas, missä ne tuhannet, jotka hän on uhrannut, häntä odottavat! — Ja kuitenkin minä tiedän, että me kerran vanhurskauden tuomioistuimen edessä kaikki kalkutamme esille puujaloillamme ja sanomme: Anna hänelle anteeksi, isä, niinkuin me olemme hänelle anteeksi antaneet, sillä meidän rakkautemme tuli hänelle sekä voitoksi että turmioksi.

Kun ei kukaan hänelle vastannut vaan kaikki seisoivat kumarruksissa ja äänettä niinkuin olisivat jo siihen vastanneet, silloin tuli hänen epätoivonsa vielä suuremmaksi. Hän peitti kulmikkaan naamansa käsiinsä.

— Sanokaa minulle laupiaan Jumalan nimessä, että hän elää! — huusi hän. — Sanokaa että hän elää!

Günterfelt nosti mustilla puusormillaan lakin päästään ja vastasi:

— Hänen majesteettinsa on pelastunut!

— Silloin notkisti Saarna-Martti polvensa ja vapisi ja tointui.

— Kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! — sopersi hän. — Jos kuningas on pelastunut, niin tahdon kestää kaikki kuormat, mitä kohtalo kannettavakseni panee.

— Niin, niin, kiitetty olkoon sotajoukkojen johdattaja! — sanelivat ruotsalaiset perässä hymisten, ja kaikki ottivat verkalleen lakit päästään.

Katso, minun lapseni!

Korpraali Antti Gråberg seisoi vesipullo kädessä koirankuonolaisten kankaalla. Joka puolella hoiperteli ja kulki pakenevain ruotsalaisten ja zaporogien viimeisiä joukkoja, ja vaunuissa makasi Poltavan haavoitettuja. Koko yön ja aamun oli Antti Gråberg kestänyt janoa säästääkseen viimeisiä vesipisaria viimeiseen saakka, ja nyt hän oli uupumaisillaan tuskiinsa — mutta samassa hetkessä kuin hän nosti pullon huulilleen, otti hän sen jälleen pois.

— Hyvä Jumala, — änkytti hän, — miksi saisin minä yksinäni juoda, kun kaikki muut nääntyvät! Sinä johdat meitä erämaahan ja aroille että kerran voisit meistä sanoa: Köyhästä lumimaastanne annoin teidän lähteä musketti olalla maailmalle saamaan sankarien ja voittajien mainetta, mutta kun luin teidän sydämenne ja näin, että ne pysyivät puhtaana ja että te olitte minun lapsiani, revin minä vaatteenne rievuiksi ja panin kainalosauvat käsiinne ja puujalat allenne, ettette enään himoitsisi valtaa ihmisten ylitse vaan luettaisiin minun pyhieni joukkoon. Niin paljon suuruutta sallein minä teille.

Antti Gråberg seisoi vielä hetkisen pullo edessään. Sitten meni hän pois ja tarjosi pulloansa kuninkaalle, joka makasi olkipusseilla vankkureillaan polttavassa kuumeessa.

Kuninkaan huulet olivat kuivaneet kiini hampaisiin, ja halkeilivat ja vuotivat verta, kun hän aukasi niitä.

— Ei, ei, — kuiskasi hän. — Anna vesi haavoitetuille. Olen äsken saanut pikarillisen.

Antti Gråberg tiesi varsin hyvin, ettei kuningas mitään vettä ollut saanut. Itse oli hän ainoa, joka oli huomista päivää ajatellut ja tallettanut, eikä kaivoja eikä soita ollut moneen peninkulmaan. Mutta kun hän nyt kääntyi vankkureita pois, tuli heikkous ja kiusaus jälleen hänen päällensä. Hän pani pullon taasen sivulleen ja kulki ja kulki antamatta sitä haavoitetuille. Hän kouraili pullon peltikantta, hän taisteli sisällisesti, mutta joka kerran kuin hän nosti pullon huulilleen, laski hän sen jälleen alas eikä hennonut juoda.

— Kukaties, mietiskeli hän, voin saada paremman mielen virvoituksen, jos nöyrryn muussa.

Puolipäivän aikaan, kun aurinko poltti kuumimmillaan, näki hän harmaatukkaisen aliupseerin kulkevan melkein alastonna, sitomaton haava olkapäässä. Hän repi silloin paitansa ja sitoi hänen haavansa ja antoi hänelle takkinsa, mutta niin pian kuin hän taasen kourasi pullonsa kaulaa, heräsi omantunnon rauhattomuus uudelleen. Sen jälkeen antoi hän saappaansa sairaalle kuormapojalle, joka kulki vaikeasti paljain verisin jaloin, mutta kun hän ei kuitenkaan voinut levollisella mielellä niellä vesikulausta kaikkien muiden janoovaisten keskellä, sydäntyi hän ja kovettui. Hän osotti sadatellen ja pilkaten mukana kuljetettuja rahatynnöriä, jotka täynnänsä kultaa ja hopeaa helskyivät kaksissa vankkureissa voimatta hankkia onnettomille edes lusikallistakaan haisevaa suovettä.

— Lyökää hevosia! — huusi hän. — Lyökää hevosia, etteivät vain rahatynnörit jää jälkeen. Lyökää miehiäkin!

Sotamiehet eivät mitään vastanneet, sillä he tunsivat nyt hänet samaksi entiseksi, joka myötäkäymisen päivinä astui rivinsä edessä kiukkuisena ja sättien. He eivät huomanneet, että hän tuskin oli kuullut oman äänensä kuin hän jo taas alensi päänsä ja jälleen alkoi mietiskellä ja kuiskailla itsekseen.

— Täytyykö minun sitten välttämättä uhrata se ainoa, joka minulle nyt enään on jonkin arvoinen? — ajatteli hän. — Hahaa! Vierittäisimme kerrankin rahatynnörit maahan emmekä koskaan enään kajoisi niihin sormillammekaan! Hyvänen Jumala! Weperikillä kuulin kerran kuinka ratsumies Pentti Geting kuolemaisillaan kadehti niitä kaatuneita, jotka ovat saaneet puhtaan valkoisen paidan. Niin korkealle minä en uskalla toivoa. Minähän pyydän niin vähän… Niin, vain sitä, ettei minua jätetä makaamaan arolle muitten jälkeen, vain sitä, että minut lasketaan hautaan, että saan mullan ja nurmen päälleni… ja pari muistosanaa kirjoihin. Nyt sinne kirjoitetaan: Antti Gråberg, kohtalo tuntematon. Hämärissä pysähdyttiin hautaamaan päivän kuluessa kuolleita, ja pari zaporogia pisti jo lapionsa maahan. Okaisessa ruohistossa kasvoi matalia kirsikkapensaita, joiden hedelmiä upseerit ja sotamiehet odotellessaan poimivat ja jakoivat keskenään niinkuin Jumalan omin käsin maksaman palkan. Silloin hiipi Antti Gråberg pensaitten taakse juomaan veden muitten näkemättä. Mutta heti alkoivat toitottajat puhaltaa merkkiä että takaa-ajavat venäläiset olivat taas tulleet näkyviin taivasta vastaan kulokortisen erämaan äärimmäisillä aaltomaisilla rannoilla.

Antti Gråberg avasi peltikannen, mutta kuta kauvemmin hän henki kosteaa ilmaa, sitä ankarammin poukutti hänen rintansa, ja lähimmissä vankkureissa nousi kuolemaisillaan oleva aarreknihti Börje Köwe koholleen ja katsoa tuijotti häneen.

Antti Gråberg koetti kestää hänen katsettaan, mutta ei kestänyt, ja vielä kerran torjui hän virkistyksen luotaan.

— Autuaat ovat ne, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, — sanoi hän.

Niinkuin kirkonpalvelija, joka jakaa Herran ehtoollista, kantoi hän pulloa edessään ja vei sen aarreknihdin huulille, ja kuoleva mies joi veden viimeiseen pisaraan saakka.

Antti Gråberg piteli kiini vankkurien korista, mutta kun pyörät taas lähtivät liikkeelle, herposi käsi irti ja hän horjahti polvilleen ruohikkoon.

— Minulle ei ole tilaa vankkureissa, — sanoi hän ja tempasi itselleen lapion. — Vaikka olen ainoasti kolmekymmentä vuotta, olen uupunut ja voimaton niinkuin yhdeksänkymmenvuotias vanhus. Mutta antakaa minulle yksi lapioistanne, että voin, jos voimani riittävät, edes itse avata maan ja laskeutua viimeiselle vuoteelleni. Kaikki rauhattomuus on minussa nyt suloisesti vaipunut uneen, ja ääni huutaa korviini: katso, minun lapseni!

Taas alkoivat sotamiehet vaelluksensa täryyttävien vankkurien ympärillä, ja torvenpuhaltajat kääntyivät satulassa. Haikaraparvia vaakaili leväsiivin hämärässä pimenneiden aavikkojen yli, ja etäällä arolla oli Antti Gråberg vielä polvillaan lapio käsissään.

Ei ole kukaan sen koommin kuullut mitään hänen kohtalostaan.

Neuvostossa.

Neuvostosalin eteishuoneessa seisoi jo sihteeri Sehmedeman kädessään maaherroille menevä ja nyt allekirjoitettava kirjoitus, jossa vaadittiin uusia veroja rutiköyhtyneeltä Ruotsilta.

Herroja alkoi kokoontua, ja vanha Frölich, joka käsivarret ristissä ähki ja kuorsasi huoneen nurkassa sairaan Falkenbergin vieressä, havahti yhtäkkiä.

— Saamme luovuttaa kuninkaalle koko pankin rahoineen ja patenttineen, — sanoi hän nostamatta punareunaisia silmäluomiaan.

Silloin hyppäsi Arvid Horn eteen niin kiukkuisesti, että hänen tuolinsa lensi selälleen lattialle, ja hän huusi kädet pystyssä:

— Hän pysyköön taivaallisissa ilmestyksissään ja rukoushetkissään Eeva Kreeta sisaren kanssa älköönkö tehkö meitä ilmetyiksi varkaiksi silkasta hyväntahtoisuudesta kuninkaan puolesta!

— Perhanan perhana! — vastasi Falkenberg ja noputti värittömillä sormillaan tuolinselkää. — Täällä parjataan ja parkataan päivät päästään. Ei kukaan ruotsalainen piittaa enään toisten kunniasta, mutta ei kukaan uskalla sanoa yhtään totuuden sanaa siitä miehestä, joka yksin on kaikkeen syypää. Niin, älä vielä istu, Horn, sillä suurin on suuttumus sinun Mälari-laivastasi ja kerrotaanpa sinun kunnialaukaustesi savussa tavoittelevan samallaista ylhäistä rakastelupaikkaa prinsessa Ulriika Eleonoran luona, kuin Creutzilla oli korkean-autuaan prinsessa Hedvig Sofia vainajan luona.. Niin, niin, älä sinä puhu enään kuninkaan persoonasta. Lue sen sijaan hänen kirjeensä! Tee se! Onko siinä mielestäsi riviäkään, joka sopii onnettoman kansan johtajalle?

— Pyh! Älä puhukaan kirjeistä! — vastasi Horn ja korjasi tuolinsa paikoilleen ja istui. — Hiukan laverrusta naisille, verukkeita ja muita joutavia! Älä sinä usko, että henkilö, joka ei koskaan keskustellessaan näytä mieltään, istuisi teltassaan paljastamaan mieltään paperilapulle! Mutta kyllä saatan myöntää, että kerran on tilinteko seuraava kaikkea tätä surkeutta.

— Kerranko, sanot! — jatkoi sairas Falkenberg ja nousi vapisevain käsivarsiensa varalle. — Kerranko? Ovatko siis ruotsalaiset muuttuneet matelijoiksi ja teeskentelijöiksi? Ei Kristian tyranni eikä Eerikki neljästoista ole tehnyt meille niin paljon pahaa kuin tämä, ja sen vuoksi vieköön piru sen miehen. Kun miehiset miehet ovat kuolleet sodassa, ovat vain akkasielut jääneet eloon, ja he nyt rupeavat Ruotsin kansaa jatkamaan.

Kunnianarvoisana seisoi Fabian Wrede haastelevain joukossa, ja hänen äänensä tuli ihmeellisen pehmoiseksi ja hiljaiseksi.

— Kokous alkaa, — sanoi hän ja viittasi avattuihin oviin. — Minä en ole mikään matelija. En ollut niiden joukossa, jotka tungeskelivat nuoren herramme ympärillä saadakseen hänet täysivaltaiseksi, ja olen epäsuosiossa. Isänmaa on minulle ylin… isä ja äiti, koti, muistot, kaikki, kaikki! Tiedän, että isänmaa nyt vuotaa verta. Tiedän myös, että kerran seuraa tilinteko. Mutta nyt ei ole hetki haaskata siihen ajatuksia. Kun Jumala panee päähämme orjantappurakruunun, ei se mies ole suurin, joka sen mukavimmin saapi päästään pois, vaan se, joka painaa sen vielä kovempaan kiini ja sanoo: isä, tässä olen palvellakseni sinua! — Ja sen sanon teille, ettei koskaan, ei koskaan voittolippujen liehuessa entisinä vuosina ole pieni kansamme päässyt kuihtumatonta suuruutta niin lähelle kuin nyt.

Hän astui neuvostosaliin päin, mutta kääntyi mennessään matalalla äänellä Falkenbergiin:

— Äidilläni oli useampiakin poikia kuin minä. He ovat luotinsa löytäneet. Olisinko minä heitä huonompi? Puhut kuninkaasta… Jos yksi ainoa voi vietellä kokonaisen kansan niin moniin uhreihin, eiköhän sen miehen täydy olla muita miehiä suurempi!

Wrede tarttui Falkenbergia hiljaa olkapäihin ja lisäsi yhtä matalalla äänellä: — Ja kansa, joka niin paljon on kärsinyt… tahdotko kieltää sitä kansaa tänään painamasta kiini päähänsä marttyyrikruunua?

Herrat tulivat saliin, mutta sauvaansa nojaten kulki Falkenberg eteishuoneessa yhä edestakaisin. Kun hän vihdoin istui neuvospöytään, oli sihteeri jo lukenut pitkän kirjoituksen, ja nimien allekirjoitusta pyydettiin.

Ei kukaan pyytänyt puheenvuoroa. Falkenberg istui kokoon vaipuneena selkätuolissaan. Hänen silmänsä olivat kosteat ja sumeat. Unhottaen ikäjärjestyksen ojensi hän hapuillen kättään joka puolelle ja kuiskasi:

— Kynä! Kynä!

Kirkkomäellä.

Harteva Juho Snare pisteli puuroa naapurimiestensä, Maunun ja Matin kanssa. Hän oli niin visu, että hän kaiken talvea veteli unia laskusängyssä pärettä säästääkseen. Akkunareijän häämöttävässä valossa paistoi hänen suuri parraten latuskanaamansa rumemmin ja ryttyisemmin kuin paholaisen, ja hän puhui hitaisesti syvällä korisevalla äänellä.

— Minä ennustan, — sanoi hän ja löi kättä pöytälautaan, — että tässä tulee pettuleipä eteen. Huomenna tapan viimeisen lehmäni. Joka vuosi otetaan uusia miehiä sotaan, ja nyt vievät vielä kirkonkellotkin ja viinirahat ja jyvät kirkkoaitasta.

— Se on totta puhetta se, — sanoi Maunu.

Hän kynsi harmaita poskiaan ja otti vielä hyppysen suolaa puurolusikkaansa, sillä nyt oli sapatti. Muuten oli Maunukin niin ahnas että hän kiersi naapureissa ja luki suolarakeet puuroonsa ja lastut patansa alle.

Mutta Matti vain makasi pöytää vastaan ilkeyksissään naama viirussa ja mustat hampaat irvissä ja kaksi tirkistävää tinttiä silmien sijalla. Hän se kuitenkin vei kitsaudessa voiton kaikista kolmesta. Ahnaampaa talonpoikaa ei siinä pitäjässä ollut koskaan ollut. Hän oli niin kitsas, että hän meni sakaristoon käskemään pappia käymään arkipäivisin puukengissä niinkuin seurakuntalaisetkin.

— Minä yksinkertaisesti katson, — jonotti hän, — että Jumala on meidät rahvaan asettanut kruunun kukkaronauhoja kiristämään. Ei loovunrahaakaan lähde minulta voudille.

— Mutta toisten salkkiverkot sinä varastat, — vastasi Juho.

— Se on totta puhetta se, — sanoi Maunu.

Matti irvisteli ja paloi leipää kirveenhamaralla.

— Minkäs sen tekee kun nälkä pakottaa!

Juho suori pitkiä pasmaisia pellavahaiveniaan ja nousi pöydästä, ja kauvas tuvan seinäin läpi kuului hänen puheensa.

— Sen teet, laapus, että ota sinä isäsi vanha musketti seinältä ja pudota vouti ja voudin kirjuri ja pistä heinäsuovaan. Ja ennenkuin helisemään joudut ja killut hirressä, niin tule minun kanssani Tukholmaan ja opetetaan ne helkkarin herrat talonpojan tavoille. Rauhaa me tahdomme ja rauha pitää tehtämän!

— Se on totta puhetta se. Lähdemme matkaan — sanoi Maunu ja nousi pöydästä että polvet heilui.

Mattikin nousi ja löi kättä Juholle.

— Ensi työksi me lähdemme kirkolle pitäjää puhuttelemaan, — sanoi hän surkealla äänellään. — Tässä täytyy puolustaa talonpojan oikeuksia ja etuisuuksia!

— Kyllä minä puhun, minä, — vastasi Juho, — ja rauhan me teemme. Sitä me vaadimme.

He läksivät pirtistä ja puhuttelivat matkallaan vaimoja ja piikoja ja ukkoja ja poikasia. Kirkkomäelle tullessaan oli heillä joukkoa perässään pian kaksi- eli kolmekymmentä henkeä.

Kylmänä ja selkeänä paistoi syksyn aurinko metsänselkiin ja järveen ja pitkään valkoiseen kirkkoon. Mäellä kirkkotallien edessä hääräili kirkkoväkeä vankkureinsa ja rattaittensa ääressä, mutta rippilapset, jotka olivat alttarin lähellä istuneet, eivät vielä olleet päässeet asehuoneen kynnystä pitemmälle. Unteloimmat ukot pitäjän metsäpuolilta, jotka jo kulkivat turkeissa, alkoivat huutaa ja meluta, kun tunsivat Juhon, sillä kaikki katsoivat hänet pitäjän itsepintaisimmaksi ja mahtavimmaksi mieheksi. Toisetkin avokatseiset valkeapintaiset taalalaiset, joiden valkoiset paidat paistoivat nahkahousujen ja liivien välistä, kääntyivät häneen päin, sillä he pitivät ettei mikään maailmassa painanut enemmän kuin hänen hidastelevat ja raskaat sanansa.

— Tepä olette tekeviä kirkkomiehiä, te, — huusi hän heille. — Meneekö päähänne uusi kirkkorukous alamaisesta kärsivällisyydestä.

Kukaan ei joutunut vastaamaan. Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen.

— Kuningas on otettu vangiksi! — huusivat he. — Kuningas on otettu vangiksi! Kuningas on otettu vangiksi!

— Onko kuningas vankina?

Juho Snare seisoi kädet nyrkissä ja katsoi kysyväisesti miehestä mieheen.

— Se on totta puhetta se, — sanoi Maunu.

— Suus kiini, mies! Mistä sinä tiedät! — karjui Juho Snare ja nosti hiukan nyrkkiään, niin että kaikki lakosivat tieltä pois.

Hän istui penkille kirkkotallien eteen, mutta taalalaiset eivät jättäneet häntä rauhaan, ja yhä tiukempaan kokoontui väkeä hänen ympärilleen. Kaikki tahtoivat saada korviinsa jokaisen sanan.

— Onko kuningas otettu vangiksi? — kysyi hän vielä.

— Sellainen puhe kulkee mies mieheltä. Eräs Falunin seppä tässä tiesi kertoa, että kuningas on pakanain vankina.

Matti laittautui lähemmäksi ja kyyristyi ja kurotti pitkiä sormiaan.

— Mitäs siitä sanomasta sanot, Juho Snare, minä yksinkertaisesti kysyn?

Juho Snare istui kädet polvissa, ja aurinko paistoi hänen puumaiseen värähtämättömään otsaansa ja hänen koville huulilleen. Hän katseli maata.

— Mitä sanot? — melusi Taalain väki. — Tukholmassa antavat neuvosherrat rahansa lahjaksi kruunulle ja toiset pöytähopeansa ja kolmannet ehdottavat, että jokainen toimeentuleva alamainen antaisi kaiken omansa eikä omistaisi tästälähin enempää kuin köyhät. Riikin leskikuningatar vain yksinään vaatii saatavansa koskematta, se tyyskäkynsi, ja katurahvas heittää Piperin kreivittären ikkunat rikki…

— Ja meidän, — sanoi Matti, — pitää ottaa musketti seinältä, sanoo Juho Snare.

— Se on totta puhetta se! — vakuutti Maunu.

Juho Snare oli vielä vaiti, ja nyt tulivat kaikki niin kuuntelevaisiksi, ettei kuulunut muuta kuin kellojen soitto.

— Niin, — vastasi hän hetken kuluttua, ja hänen äänensä korisi syvemmin ja katkerammin kuin milloinkaan ennen. — Meidän pitää ottaa musketit seinältä ja lähteä mies talosta. Jumalan nimeen, hyvät Taalain miehet, jos on kuningas vankina, niin me vaadimme päästä vihollista vastaan, että saamme kuninkaan kotia.

Matti meni miettiväksi, mutta sitten otsa selkisi, ja hänen harmaat silmänsä kiiluivat viekkaasti.

— Nähkääs, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja etuisuuksiimme.

— Se on totta puhetta se! — sanoi Maunu.

— Niin, niin, se vaatimus kuuluu meidän vanhoihin oikeuksiin ja etuisuuksimme, — pakisivat taalalaiset ja nostivat kätensä valan tekoon. Siitä syntyi sellainen meno ja meteli, ettei kukaan enään kuullut kelloja.

Vanki.

Kaukana Smoolannin ja Finnvedin korpiperillä nähtiin ihmeellisiä merkkiä taivaalla, ja kun ei työllä enään ollut mitään arvoa eikä huomisella mitään toivoa, näki kansa nälkää tai söi ja joi yhdessä humussa ja itsekseen kiroillen. Jokaisessa talossa oli surupukuinen äiti tai leski. Päivän askareissa hän puheli kaatuneista tai vangiksi joutuneista, ja öisin kavahti hän unistaan ylös luullen vielä kuulevansa niitten kamalain vankkurein kolinan, joilla mustiin vahakangasviittoihin puetut kuskit kuljettivat pois ruttoon kuolleita.

Ritariholman kirkossa makasi jo kahdeksatta vuotta prinsessa Hedvig Sofian ruumis hautaamatta rahanpuutteen vuoksi, ja nyt oli arkku valmistettu vanhalle leskikuningattarelle Hedvig Eleonoralle, Kaarlein äidille. Pari unista hovineiteä oli ruumiin valvojaisissa, ja vahakynttilät paloivat himmeästi vainajan ympärillä, joka oli peitetty halvalla pellavaisella peitteellä.

Nuorin hovineideistä nousi haukotellen tuoliltaan ja meni ikkunaan ja siirti mustaa suruvaatetta syrjään katsellakseen eikö jo päivää näkynyt.

Liikkaavia askelia kuului eteishuoneesta, ja vääränvisaisen ja äkäpäisen näköinen mies, joka kaikin tavoin koetti varoa puujalkansa kolinaa, astui arkun ääreen ja nosti syvillä kunnianosoituksilla peitteen syrjään. Hänellä oli vaalea, melkein valkoinen päänsukainen tukka, joka ulettui niskaan kaulukseen saakka. Pullosta kaatoi hän palsamoimisvettä suppiloon, joka hameen ja hameenliivin välistä oli pistetty kuninkaalliseen ruumiiseen. Vesi vuoti kuitenkin hyvin hitaasti, ja sitä odotellessaan pani hän pullon paarimatolle ja meni hovinaisen luokse ikkunaan.

— Eikö kello ole vielä seitsemää, Blomberg? — kuiskasi hän.

— Äsken löi kuusi. Siellä on nyt kauhea ilma ulkona, ja jalantyngässäni tunnen että lumimyrsky on tulossa. Eipä olekaan pitkään aikaan Ruotsissa voitu hyvää ennustella. Uskokaa pois, ei nytkään saada täällä rahoja kunniallisen hautauksen toimeensaamiseksi. Se oli vain alkua, kun Ekeroti-vainaja ennusti kurjuutta ja paloja. Eikö vain raivonnutkin tulipalo saarella linnan edessä! Upsalan lakeuden yli näkyi sen loimo tuomiokirkosta ja Upsalan linnan muurista. Vesteroosissa ja Linköpingissä huiskuttaa tuuli tuhkaa pitkin kekäleisiä tontteja… ja nyt palaa riikin kaikilla äärillä. Suokaa anteeksi avokielisyyteni, armollinen neiti, mutta totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on vanha sananparteni ja se kerran pelasti henkenikin tuolla Dniepervirran puolella.

— Pelastanutko hänen henkensä? Hän oli silloin rykmentin välskärinä. Blombergin pitää istua tähän minun viereeni ja kertoa. Aika käy niin pitkäksi.

Blomberg puhui alamaisesti ja hiukan papillisesti ja nosti vähän väliä etu- ja keskisormeansa pitäen muita sormiaan koukussa.

Molemmat vilkaisivat vainajaan, joka makasi arkussaan päässä sirosti asetellut kähärät ja vahaa ja ihomaalia syvimmissä rypyissä. Sitten istuivat he ikkunakomeron penkille riippuvan suruvaatteen eteen, ja Blomberg alkoi kuiskaten kertoa.

Minä makasin tiedotonna Poltavan suomailla. Olin langennut puujalkaani ja saanut kaviosta potkun, ja kun heräsin oli yö. Tunsin kuinka kylmä ja vieras käsi hapuili takkini alta ja repi nappeja. Pahuuden aivoitukset ovat Herralle kauhistus, minä ajattelin, mutta laupiaat sanat ovat puhtaat. Ehtimättä pelästyä kävin hiljaisesti ruumiinryöstäjän rintapieliin kiini, ja hänen säikähdyksissä sopertamista sanoistaan minä kuulin, että hän oli niitä zaporogeja, jotka olivat tehneet liiton ruotsalaisten kanssa ja seuranneet sotajoukkoa. Minä olin välskärinä hoitanut montaakin näitä ihmisiä, väliinpä vangiksi otettuja puolalaisia ja moskovalaisiakin, ja saatoin välttävästi tulla touhuun heidän erilaisilla kielillään.

— Monet aivoitukset ovat miehen sydämessä, — minä sanoin tasaisesti, — mutta Herran neuvot pysyvät. Vanhurskaalle ei mitään pahaa voi tapahtua, mutta jumalattomat ovat täynnä onnettomuutta.

— Anna anteeksi, laupias herra, — kuiskasi zaporogi. — Ruotsin tsaari on heittänyt meidät zaporogi-parat oman onnemme nojaan, ja Moskovan tsaari, jonka olemme petollisesti hyljänneet, silpoo ja tappaa meidät. Minä tahdoin vain ottaa itselleni ruotsalaisen takin, jotta hädän tullen olisin voinut sanoa itseäni ruotsalaiseksi. Älä vihastu, jumalinen herra.

Nähdäkseni oliko hänellä veistä, etsin minä hänen puhuessaan tulukset ja sain valkean muutamiin jaloissa oleviin risuihin. Minä näin silloin, että se olikin pieni säikähtynyt häijynnäköinen ukko aseettomin käsin. Hän nousi äkkiä niinkuin nälkäinen peto, joka on saaliin tavannut, ja kumartui tulen valossa ruohikossa makaavan kaatuneen ruotsalaisen vänrikin päälle. Arvelin, että kuollut mies kyllä voi luovuttaa takkinsa suojattomalle liittolaiselle enkä zaporogia estänyt, mutta kun hän riisui takkia kaatuneelta, luiskahti sen taskusta kirje. Päällekirjoituksesta näin, että veriinsä vaipunut poika, joka makasi niin koreasti ja rauhallisesti pitkällään nurmella kuin olisi nukkunut syntymätalonsa niityllä, oli nimeltään Falkenberg. Kirje oli hänen sisareltaan, enkä muuta ehtinyt kuin tavata ne sanat, jotka siitä hetkestä tulivat vakiolauseekseni: Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Samassa jo sammutti zaporogi valon.

— Oletko hullu, herra, — kuiskasi hän, — älä ilmaise meitä ruumiinryöstäjille.

Minä en paljoa piitannut hänen puheestaan, vaan matkin hänelle moneen kertaan:

— Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe. Se on suuri sana se, kuules äijä, ja saatpa nähdä, että minä sillä pääsen pitemmälle kuin sinä valhepuvussasi.

— Jahkahan nähdään, — vastasi zaporogi. — Mutta se meidän pitää luvata, että kumpi meistä kauvemmin elää, se lukee rukouksen toisen sielun edestä.

— Se on luvattu, — minä sanoin ja annoin hänelle kättä, ja tuntuipa niinkuin olisin onnettomuudessa saanut tuosta partasuisesta raakalaisesta äkkiä veljen ja ystävän.

Hän autteli minua ylös, ja päivän koitteessa yhdyimme me siihen pitkään haavoitettujen ja jäljellejääneitten jonoon, joka äänettä kompuroi Poltavaan antautumaan vangiksi. Avuliaasti koettivat he peitellä zaporogia keskeensä. Suurten saappaitten kaulukset ulettuivat häntä lanteille saakka ja takinhännys riippui ihan kannuksissa. Kun vain joku kasakka häntä katseli, kääntyi hän jonkun meikäläisen puoleen ja huusi korkealla äänellä ne ainoat ruotsin sanat, mitkä hän sotaretken aikana oli ehtinyt oppia:

— Ich Schwede, saakeli soi!

Zaporogi ja minä ja kahdeksan toveria saimme asunnon suuren kivitalon yläkerrassa. Kun me kahden ehdimme ensimmäisinä ylös, valitsimme me haltuumme pienen eri komeron, jossa oli ikkuna katusolaan päin. Siellä ei ollut mitään muuta kuin vähän makuuolkia, mutta minulla oli nutussani peltihuilu, jonka Starodubissa olin ottanut kaatuneelta kalmukilta ja jolla olin opetellut soittamaan useita kauniita virsiä. Sillä minä soittelin aikamme ratoksi, ja pian huomasimme, että joka kerran kuin minä soitin, tuli nuori vaimo ikkunaan toisella puolella solaa. Kentiesi senvuoksi soitinkin enemmän kuin muuten olisi huvittanut, enkä oikein tiedä oliko hän kauniimpi ja minulle sopivampi kuin kaikki muut naiset vai oliko pitkä miesten joukossa olo tehnyt silmäni tottumattomammaksi, mutta minusta oli suuri ilo kun häntä katselin. En kuitenkaan koskaan katsonut häntä silmiin, kun hän käänsi kasvonsa meidän ikkunaamme päin, sillä minä olen aina vaimoväkeä ujostellut enkä koskaan osannut tanssia heidän pillinsä mukaan. Enkä ole koskaan hakenut sellaisten miestenkään seuraa, joilla on pää täynnä naisväkiä ja jotka vain vaanivat rakastelu-tilaisuuksia. Kukin pitäköön astiansa pyhänä, sanoo Paavali, eikä himojen halauksessa niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne, ettei kenkään veljeänsä loukkaisi ja pahentaisi, sillä Herra on väkevä kostaja sen kaiken yli.

Minä katsoin kuitenkin, että miehen tulee aina käyttäytyä säädyllisesti ja sopivaisesti, ja kun toinen hihansuuni oli risainen, käänsin soittaessani aina sen puolen kamariin päin.

Vaimo istui tavallisesti käsivarret ristissä ja ikkunalautaan nojaten, ja hänen kätensä olivat pyöreät ja valkoiset, vaikka kyllä suuret. Hänellä oli turkinpunainen liivi, jossa oli hopeiset hakaset ja monenkertaiset ketjut. Vanha noitaämmä, joka joskus käsirattaineen pysähtyi hänen ikkunansa alle siveltyjä mesileipiä myömään, kutsui häntä Feodosovaksi.

Kun hämärä tuli, pani hän lamppuun valkean ja kun ei hänellä eikä meillä ollut ensinkään akkunaluukkuja, saatoimme me seurata häntä silmillämme, kun hän puhalsi tulta lieteen, mutta minusta oli oikeampaa, että me käännyimme pois ja senvuoksi minä istuin zaporogin kanssa olille nurkkaan.

Paitse rukouskirjaa oli minulla mukana muutamia Müllerin postillasta revittyjä lehtiä, joita minä luin ja käänsin zaporogille useampia kappaleita. Mutta kun huomasin, ettei hän kuunnellut, menin maallisempiin asioihin ja kyselin häneltä mitä hän tiesi naapuristamme toisella puolella solaa. Hän sanoi ettei vaimo ollut naimaton, sillä sen maan neidoilla oli aina pitkä nauhoilla letitetty palmikko ja siinä pieni punainen silkkitupsu. Pikemminkin oli hän leski, sillä hänen hiuksensa olivat levällään surun merkiksi.

Kun tuli aivan pimeä ja me panimme maata olille, havaitsin zaporogin varastaneen hopeisen nuuskalusikkani, mutta kun olin sen ottanut pois ja nuhdellut häntä hänen hairahduksestaan, nukuimme me toistemme viereen ystävyksinä.

Minua melkein hävetti kun taas aamun tullen tunsin itseni iloisemmaksi kuin moniin aikoihin, mutta heti kun olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja tarkoin siistinyt ja pessyt itseni menin ikkunaan ja soitin jonkun kauniimmista virsistäni.

Feodosova oli jo istumassa päivän valossa. Näyttääkseni hänelle miten toisenlaisia ruotsalaiset olivat kuin hänen maansa miehet panin zaporogin pesemään puhtaaksi kamarimme, ja parin tunnin päästä olivat kalkitut seinät häikäisevän valkeat ja hämähäkinverkoista puhtaat. Kaikki se haihdutti ajatuksiani, mutta kun taas istuin rauhaan, heräsi minussa omantunnon vaiva siitä että sellaisen kurjuuden keskessä olin saattanut iloita. Viereissalissa istuivat penkeillä ja laattialla toverini raskaasti huuaten ja kotolaisistaan kuiskaillen. Vuoron jälkeen pääsi joka päivä meistä kaksi miestä kävelemään ulos aina linnanvalleille saakka, mutta kun illalla panin maata orilleni, en kehdannut Jumalaa rukoilla, että seuraavana aamuna olisi tullut minun vuoroni. Tiesinhän hyvin itsessäni, että jos ikävöin tunninkaan vapautta, niin ikävöin vain päästä tekemään asiaa vastapäätä olevaan taloon. Ja kuitenkin minä tiesin, että jos minun vuoroni todellakin tulisi rukoilemattani, en kuitenkaan uskaltaisi sinne koskaan mennä.

Kun aamulla tulin ikkunaani, nukkui Feodosova vaatteet yllään laattialla tyyny niskan alla. Hetki oli vielä varhainen ja vilpoinen, enkä minä hellinyt panna peltihuilua huulilleni. Mutta kuinka siinä seisoin ja odottelin, niin arvatenkin hän unessa tunsi, että minä häntä katselin, sillä hän avasi silmänsä ja naurahti ja ojensi kätensä ylös ja teki sen kaiken niin pian, etten ehtinyt huomaamatta vetäytyä syrjään. Pääni kuumeni ja minä panin peltihuilun kädestäni ja käyttäydyin kaikin puolin niin tökerösti ja taitamattomasti, etten koskaan ole ollut niin tyytymätön itseeni. Kiristin ja suorin vyötäni ja otin taas peltihuilun ikkunalta ja tarkastelin sitä ja olin puhaltavanani siitä tomuja pois. Kun vihdoin venäläinen aliupseeri, joka meitä onnettomia vartioi, sanoi zaporogille, että hän pääsisi sinä päivänä toiseksi mieheksi kaupungille, otin minä zaporogin erikseen nurkkaan ja neuvoin häntä monilla puheilla poimimaan lyhteen niitä keltaisia tähtikukkia, joita olin nähnyt kasvavan poltettujen talojen paikalla linnanvallin seudulla. Sopivassa tilaisuudessa antaisimme sen sitten Feodosovalle, minä sanoin. Hän näytti hyvältä ja siivolliselta vaimolta, joka kentiesi vuorostaan antaisi meille raukoille vähän hedelmiä ja pähkinöitä, minä sanoin. Se leivän syrjä, minkä tsaari meille joka päivä soi, ei täyttänyt edes pahinta nälkää, minä sanoin.

Zaporogia pelotti lähteä päivänvaloon, mutta ei uskaltanut epäluulojen vuoksi jäädä sisällekään, ja sentähden hän totteli ja meni.

Tuskin hän kuitenkaan oli ovesta mennyt kun jo tulin katumapäälle sillä nyt yksinäisyydessä tuli hämmennykseni vielä paljon suuremmaksi. Minä istahdin vuoteelleni nurkkaan, mistä minua ei näkynyt, ja siellä pysyttelin itsepäisesti.

Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä ajatukset elivät, ja hetken kuluttua kuulin zaporogin äänen. Muuta miettimättä menin ikkunaan ja näin hänen seisovan Feodosovan luona, kädessään suuri korea lyhde tähtikukkia, jotka olivat miekkaliljan näköisiä. Ensinnä hän ei tahtonut niitä ottaa vastaan vaan vastasi, etteivät ne olleet puhtaita, koska ne olivat pakanan antamat. Zaporogi ei ollut mitään ymmärtävinään eikä osaavinaan muuta kuin muutaman sanan hänen kieltänsä, mutta silmäniskuilla ja viittauksilla ja nyökytyksillä sai hän ymmärrettäväksi, että minä olin lähettänyt kukat, ja silloin hän viimein ne otti.

Perin häpeissäni minä menin takaisin nurkkaani, ja kun zaporogi palasi, kaappasin minä häntä hartioista kiini ja ravistin häntä ja painoin häntä seinää vastaan.

Tuskin hän kuitenkaan oli käsistäni päässyt, kun hän jo ajattelemattomassa innossaan taas oli ikkunassa viittomassa ja heittämässä lentosuukkosia kaikilla viisillä sormilla.

Silloin astuin minä esille ja työnsin hänet pois ja kumarsin. Feodosova istui ja nyppi tähtikukkia ja puri lehtiä ja pudotteli niitä yksitellen maahan. Kiivastus tuli avukseni, niin että rohkaistuin ja aloin puhua, ennenkuin olin ajatellutkaan, miten keskustelu olisi sopivaisimmin alotettava.

— Rouva ei saa panna pahakseen toverin vallattomuutta ja taitamattomia eljeitä, — minä solkkasin.

Hän nyppi kukkasia vielä kiihkeämmin ja vastasi hetken kuluttua:

— Miehelläni oli eläessään usein tapana sanoa, ettei ole toisia niin kiireestä kantapäähän kauniinmuotoisia sotamiehiä kuin ruotsalaiset. Hän oli nähnyt naisten riisuvan ja vitsovan ruotsalaisia vankia ja oli nähnyt että naiset lopuksi tulivat niin liikutetuiksi heidän kauneudestaan, että he panivat raipat pois ja itse nyyhkyttivät kidutettujen sijasta. Senvuoksi olen minä näinä päivinä ollut hyvin utelias… Ja ne rakkauslaulut, joita te soitatte, kuuluvat niin ihmeellisiltä.

Hänen puheensa ei minua juuri miellyttänyt, eikä minusta ollut luvallista vastata samassa hengessä ja ylistellä hänen varttansa ja valkoisia käsivarsiaan. Sen sijaan minä kumarsin ja otin peltihuiluni ja soitin mieli virteni: Hädässän huudan Herraa.

Sitten me puhelimme monenlaisista asioista, ja vaikka minun sanavarani oli vähäinen, ymmärsimme me pian toisiamme niin hyvin, ettei ole koskaan päivä huvemmin kulunut.

Päivällisten aikaan, kun hän oli vähän aikaa kalistellut ruukkujaan ja vatejaan ja lehtiläpällä leuhutellut tulisijan hiilustaa, otti hän katosta haavin, jolla hänen miehensä ennen oli nostanut kalasia virrasta. Haaviin pani hän kehlon höyryävää kaalia ja puuleilissä oli kvassia, ja haavin varsi oli niin pitkä, että hän ylettyi sillä antamaan aterian kujan yli. Kun minä join hänen terveydeksensä, nyökkäsi hän ja hymyili ja sanoi, ettei hän pitänyt vääränä että hän sääli vangittuja pakanoita. Illan suussa muutti hän rukkinsa ikkunaan, ja me puhelimme vielä pimennossakin. Minä en enään pitänyt syntinä että olin onnellinen keskellä sitä surua, jossa me elimme, sillä minun aikomukseni oli viaton ja puhdas. Niinkuin olin linnavallin poltettujen ja autioitten huoneitten keskellä nähnyt tähtikukkien loistavan tuhkaläjistä ikäänkuin ylistysvirreksi Jumalan hyvyydestä, niin tuntui nytkin minun sydämeni ilo.

Kun yö joutui ja olin pitänyt rukouksen zaporogin kanssa ja vielä kerran tavoitin hänet nuuskalusikkani varkaudesta, rupesi tuo kielevä mies matalalla äänellä minulle puhumaan ja sanomaan:

— Näen kyllä, taattoseni, että olet Feodosovaan rakastunut, ja tosiaan hän onkin hyvä ja puhdas vaimo, jonka voit ottaa vaimoksesi. Ettet koskaan rupea muunlaatuiseen rakkauskauppaan, sen olen ensi hetkestä älynnyt.

— Joutavia juttuja! — minä vastasin. — Joutavia juttuja!

— Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, tapaat itse sanoa.

Kun hän masensi minut omalla sananparrellani, hämmennyin minä, ja hän jatkoi.

— Tsaari on luvannut hyvän viran ja ruuan jokaiselle teistä ruotsalaisista, joka tahtoo ruveta hänen alamaisekseen ja kääntyä oikeaan uskoon.

— Oletko järiltäsi! Mutta jos voisin karata ja viedä hänet mukaani hevosselässä kotia, niin sen tekisin.

Seuraavana aamuna, kun olin virren soittanut, sain kuulla, että minun oli sinä päivänä vuoro päästä vapaaseen ilmaan kävelemään.

Minullekos tuli kuuma ja levottomuus ja minä kampasin ja siistin itseni tavallista vielä huolellisemmin ja vaihdoin zaporogilta vänrikkitakin päästäkseni omasta risaisesta takistani. Sillä välin neuvottelin itsessäni. Menisinkö hänen luokseen ylös? Mitä silloin sanoisin? Kentiesi oli se ainoa kerta elämässäni, jolloin saisin hänen kanssaan puhua, ja kuinka sitten harmaaseen vanhuuteeni saakka saisin katua, jos ujouden vuoksi laiminlöisin tämän ainoan tilaisuuden! Sydämeni pampatti ankarammin kuin missään vihollis-ottelussa, joissa olin siteineni seissyt luotien ja kaatuneitten seassa. Panin peltihuiluni taskuun ja läksin ulos.

Kun tulin alas kadulle, istui hän ikkunassaan minua näkemättä. En tahtonut tulla hänen luokseen kysymättä edeltäpäin lupaa, enkä tiennyt oikein, mitä olisi pitänyt tehdä. Mietiskellen astuin pari askelta eteenpäin.

Silloin kuuli hän minun tuloni ja katsoi ulos.

Nostin kättäni hatulle, mutta kauvas raikuvalla isolla naurulla kavahti hän ylös ja huusi:

— Hahhaa! Kas, kas, sillä on puujalka!

Minä seisoin käsi ylhäällä ja murjotin ja murjotin, ja ajatus ja tunto minussa pysähtyi. Tuntui niinkuin sydän olisi paisunut ja täyttänyt koko rinnan ja vähällä pakahtunut. Luulen, että sopersin jotakin. Sen vain muistan, etten tiennyt minnepäin lähtisin, että vielä kuulin hänen nauravan, etten välittänyt koko mailmasta, että vapaus olisi minua pelottanut yhtä paljon kuin vankeuteni ja kurjuuteni, että siinä paikassa olin tullut murtuneeksi mieheksi.

Hatarasti muistan pitkää ja jyrkkää kivittämätöntä katusolaa ja toria, jossa muut ruotsalaiset vangit minua puhuttelivat. Kentiesi heille vastasinkin ja kyselin heidän vointiansa ja vedin muutaman savun piipusta, jota he lainasivat minulle.

Luullakseni olin levoton siitä, että yöhön vielä oli niin pitkä, että minun täydessä päivänvalossa täytyi palata samaa tietä hänen ikkunansa ohi. Kaikilla tavoin koetin aikaani verutella ja juttelin milloin yhden milloin toisen kanssa, mutta pian tulivat venäläiset rakuunat ja käskivät minua kotiani.

Katusolaa pitkin tullessani sain tehdyksi päätöksen, etten ilmoittaisi mieltäni, vaan hyvin ystävällisesti tekisin tervehdyksen ikkunan edessä. Oliko se Feodosovan syy että niin monet niistä ruotsalaisista sotureista, joista hän oli niin suuresti uneksinut, nyt olivat säälittäviä puujalkaisia vaivaisia!

— Joudu sieltä! — ärjyivät rakuunat, ja minä joudutin askeleitani, ja puujalan kopina kaikui seinäin solassa.

— Rakas taivaallinen isä, — minä sopertelin. — Rehellisesti olen palvellut maallista herraani. Sen palkanko minulle suot, että nuoruudessani joudun avuttomaksi vangiksi, jonka jälkeen kansa heittää lokaa, kykenemätön raukka, jota naiset nauravat! Niin, se on palkka sinulta, ja sinä tahdot painaa minua vielä syvempään alennukseen, että kerran olisin autuuden kruunun arvollinen.

Kun tulin ikkunan kohdalle, nostin kättäni lakille, vaan silloin näin että Feodosova oli poissa. Siitä ei tullut minulle enään mitään helpotusta. Kalkutin ylös vankilaani, ja joka askeleella kuulin puujalkani kopinan.

— Minä olen puhunut Feodosovan kanssa, — kuiskasi zaporogi.

En vastannut hänelle mitään. Onneni, kukkaseni, joka oli kasvanut tuhkain päälle, oli poltettu, ja jos se vielä olisi loistanut, olisin itse tuskassani polkenut sen kuoliaaksi puujalallani. Mitä huolin minä zaporogin kuiskeista!

— Voi, — jatkoi hän, — kun olit mennyt, nuhtelin Feodosovaa ja sanoin hänelle, että sinä pidit häntä rakkaampana kuin hän taisi ymmärtää ja että sinä, ellet olisi muukalainen ja pakana, olisit pyytänyt häntä vaimoksesi.

Hiljaisuudessa panin käteni ristiin ja purin huultani, hillitäkseni suuttumustani ja häpeääni ja kiitin Jumalaa, että hän joka hetki painoi minua yhä syvemmälle häpeään ja ihmisten pilkaksi.

Viereissalin oven minä avasin ja aloin puhua toisille vangeille.

— Niinkuin villiaasit erämaassa me menemme vaivalloisesti ravintoamme etsimään. Kedoilla, jotka eivät meidän ole, täytyy meidän käydä leikkuussa ja korjata jumalattomain viinamäkeä, maata alastoinna koko yön vaatteitten puutteen tähden ja ilman peitettä kylmyyttä vastaan. Vuoriston rankka sateet meidän ylitsemme vuotavat, ja katosta vailla me suljemme kallion syliimme. Mutta emme sinulta huojennusta kerjää, kaikkivaltias Jumala. Me rukoilemme vain: johda meitä, ole meitä läsnä! Katso, meidän kansamme puoleen olet sinä kasvosi kääntänyt ja pistänyt oan kenkäämme, että me sinun palvelijasi ja lapsesi olisimme. Sotakedon mullassa nukkuvat veljemme, ja kauniimman voitonpalmun kuin miekan voittojen valmistat sinä valituillesi.

— Niin, herra, johda meitä, ole meitä läsnä! — sanoivat kaikki vangit perässä hymisten, ja pimeimmästä loukosta nousi väräjävä ja yksinäinen ääni ja huusi:

— Oi, että olisin niinkuin entisinä kuukausina, niinkuin niinä päivinä, jolloin Jumala minua varjeli, kun hänen lamppunsa paistoi minun pääni päällä, kun minä hänen valonsa johdolla pimeydessä vaelsin! Niinkuin minä olin minun syksyni päivinä, kun Jumalan ystävyys oli minun majani päällä, ja kaikkivaltias oli minun kanssani ja minun lapseni minua ympäröivät! Niin huutaa minun sydämmeni ynnä Jobin kanssa, mutta minä en sitä enään kuule, enkä enään sopertele: ota koettelemuksesi pois! Korvallani olen minä sinusta kuullut puhuttavan, Jumala, mutta nyt on minun silmäni nähnyt sinut.

— Vaiti, vaiti! — kuiskasi zaporogi ja tarttui minuun, ja hänen kätensä olivat kylmät ja vapisivat. — Se ei saata olla kukaan muu kuin tsaari, joka tulee solassa!

Sola oli täynnä ihmisiä, kerjäläisiä ja poikia ja eukkoja ja knihtejä. Keskellä väentungosta kulki tsaari, pitkänä ja hoikkana ja aivan rauhallisesti ilman henkivartijoita. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin joukko hyppiviä ja kirkuvia kääpiöitä. Väliin hän kääntyi ympäri ja syleili ja suuteli isällisestä pienintä kääpiötä otsaan. Siellä täällä pysähtyi hän talojen eteen, missä hänelle tarjottiin paloviinapikaria, jonka hän pilaillen tyhjensi yhdessä ainoassa siemauksessa. Se ei voinut olla kukaan muu kuin tsaari, sillä hänestä näki heti, että hän yksin hallitsi ihmiset ja kaupungin. Hän tuli niin lähelle minun ikkunaani, että olisin voinut koskea hänen viheriäverkaiseen reuhulakkiinsa ja ruskean takin puolikuluneisiin vaskinappeihin. Paidassa oli hänellä suuri halvalla jalokivellä koristettu hopeanappi ja säärissä karkeat villasukat. Hänen ruskeat silmänsä kimelsivät ja vilkkuivat, ja pienet mustat viikset seisoivat pystyssä hänen kiiltäviltä huuliltaan.

— Kun hän näki Feodosovan, tuli hän niinkuin hulluuden viemäksi. Kun Feodosova tuli alas kadulle ja polvillaan tarjosi juomapikaria, nipisti tsaari häntä korvasta ja nosti leuvasta hänen päätään ylös, niin että hän näki silmiin.

— Sano, lapsikulta, — puhui hän, — mistä saan tilavan kamarin, jossa voin syödä? Eiköhän sinulla olisi?

Tsaarilla oli harvoin matkoillaan mukana juhlamenojen mestaria tai muuta hovijunkkaria. Hän ei pitänyt matkassaan vuodetta eikä vuodevaatteita eikä ruokavaroja, ei edes kyökki- eikä pöytäastioitakaan, vaan kaikki oli siinä tuokiossa hankittava, missä hyvänsä hänen päähänsä pisti ruveta majaa pitämään. Senvuoksi nytkin syntyi juoksu ja hyppy kaikissa portaissa ja ovissa. Yhtäältä lennätettiin pataa, toisaalta saviastiaa, kolmannelta taholta kauhaa ja juotavia. Ylhäällä Feodosovan kamarissa levitettiin paksuja pahnoja lattialle. Tsaari itse oli työssä niinkuin muukin mies, ja ylintä käskyä piti kyttyräselkäinen kääpiö, jota sanottiin Patriarkaksi ja joka tämän tästäkin pani peukalon nenäänsä ja aivasteli ilmaan tsaarin nenän edessä tai keksi muita konnankoukkuja, joita ei sovi kertoa vallasnaisten edessä.

Kerran, kun tsaari käsivarret ristissä kääntyi ikkunaan päin, äkkäsi hän minut ja zaporogin, ja nyökkäsi meille niinkuin toveri. Zaporogi heittäysi suulleen maahan ja änkkäsi hokuansa: — Ich Schwede, saakeli soi! — Mutta minä häädin häntä jalallani syrjään ja pyysin häntä kerrankin pitämään suunsa kiini ja nousemaan pystyyn, sillä sillä tavoin ei kukaan ruotsalainen käyttänyt itseään. Peitelläkseni häntä niin paljon kuin mahdollista, astuin minä hänen eteensä ja tein kunniaa.

— Dat is niet übel, — sanoi tsaari, mutta rupesi heti taas puhumaan omaa kieltään ja kysyi, kuka olin.

— Blomberg, välskäri Uplannin rykmentistä, — vastasin minä.

Tsaari tutki minua silmät sirrillään niin läpitunkevaisesti, etten koskaan ole tavannut kaikkianäkevämpää silmäystä.

— Sinun rykmenttiäsi ei enään ole olemassa, — sanoi hän, — ja tässä näet Rehnsköldin miekan. — Hän nosti miekan huotrineen vyöltään ja heitti sen pöydälle, että maljat hyppivät. — Mutta varmasti olet sinä jokin heittiö, sillä sinulla on kapteenin tai vänrikin takki.

Minä vastasin:

— Tämä on kova puhe, sanoo evankelista Johannes. Takin olen lainannut kun omani meni repaleiksi, ja jos se on pahoin tehty, niin tahdon kuitenkin toivoa armoa, sillä minun sananpartena on: Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.

— Hyvä. Jos se on sinun valiolauseesi, niin on sinun otettava palvelijasi mukaasi ja tultava tänne että saamme puhettasi koetella.

Zaporogi vapisi ja horjui tullessaan minun perässäni, mutta heti kun tulimme sisään, viittasi tsaari minua istumaan tuolille pöydän ääreen muitten joukkoon, niinkuin olisin ollut hänen vertaisensa ja sanoi:

— Istu, Puujalka!

Hän piti Feodosovaa sylissään, ajattelematta vähääkään mitä siitä voitaisiin sanoa, ja ympärillä polkivat ja viheltelivät kääpiöt ja joukko pajareja, joita nyt oli alkanut kokoontua. Muuan kääpiö, jota sanottiin Juudaaksi, koska hänellä oli kaulaketjuissaan sen pääheittiön kuva, otti kourallisen kuoriaisia lähimmältä lautaselta ja heitti ne kattoon, niin että niitä satoi ruokain ja ihmisten yli. Kun hän sillä tavoin oli saanut muitten huomion puoleensa, osotti hän tsaaria irvistellen jos jollakin ilveellä ja huusi aivan kylmäverisesti hänelle:

— Pidätpä hauskaa, Pietari Aleksejevits! Poltavan kauniista Feodosovasta kuulin jo kerrottavan ennen kaupunkia, minä, mutta sinä haalit kaikki parhaat itsellesi, taattoseni.

— Niin juuri! — yhtyivät muut kääpiöt piirissä tsaarin ympärillä. — Sinä se olet itse päävaras, Pietari Aleksejevits!

Tsaari toisinaan naurahteli ja vastaili, toisinaan taas ei heitä kuullut, vaan istui tosissaan mietiskellen, ja hänen silmänsä käännähtelivät silloin niinkuin kaksi viheriänhohtavaa sirkkaa auringossa.

Minä muistelin miten kerran olin nähnyt korkeanautuaan Kaarle yhdestoista-vainajan puhelevan Rudbeckin kanssa, ja kuinka minusta näytti, että Rudbeck, kaikista kumarruksistaan huolimatta, oli paljon enempi kuin kuningas. Tässä kävi päinvastoin. Vaikka tsaari itse kävi passailemassa ja antoi pidellä itseään pahemmin kuin konnaa, näin minä ainoastaan hänet… ja Feodosovan. Minä luin tsaarin ajatukset vähäisimmissäkin asioissa. Minä tunsin sen samaksi, joka kaupungin portilla väkisin leikkautti ihmisten viitat ja parrat.

Pääni humisi ja minä lankesin nöyrästi polvilleni pahnoihin ja sain puhutuksi:

— Tsaarillinen majesteetti! Totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe, ja Herra sanoi Moosekselle: ei sinun pidä suurten kanssa pahuudessa oleman. Sentähden minä rukoilen päästä lisää nauttimasta, sillä nähkäät, minä olen pian kellelläni ja armollinen herrani, joka on teidän tsaarillisen majesteettinne kaltainen eikä kaltainen, on viimeistä vuotta totutellut minua siivilöityyn nevaveteen.

Tsaarin oikea poski silmän alla alkoi nytkiä ja vapista.

— Niin, Pyhän Antin kautta! — sanoi hän. — Minä en ole veljeni Kaarlen kaltainen, sillä hän vihaa naisia niinkuin nainen ja viiniä niinkuin nainen ja uhraa kansansa rikkaudet niinkuin vaimo miehensä tavarat, ja herjaa minua niinkuin vaimo, mutta minä häntä kunnioitan niinkuin mies! Hänen maljansa, Puujalka! Juo, juo!

Tsaari hyppäsi ylös ja kaappasi minua tukasta kiini ja piti suurta maljaa suuni edessä, niin että Astrakanin olut läikähti pitkin leukaani ja kaulustaani. Joka maljalla, joka esitettiin, astui kaksi sotamiestä huoneeseen ruskeankeltaisissa sinikauluksisissa univormuissa ja laukaisivat pistoolinsa, niin että kuuma huone, joka jo oli täynnä tupakan pilviä ja sipulin hajua, nyt peittyi ruudinsavuunkin.

Tsaari istahti vielä kerran pöydän ääreen. Hän tahtoi muiden melussa itse istua ja mietiskellä, vaan ei sallinut kenenkään muun luopua juomisammatistaan ja ruveta vakavaksi niinkuin hän. Hän veti Feodosovan uudelleen polvelleen. Feodosova poloinen! Siinä hän istui ryhdittömänä riippuvin käsin ja suu tahdottomasti puoleksi auki, niinkuin olisi hän odottanut lyöntejä kesken hyväilyjäkin. Miksei ollut hänellä rohkeutta temmata miekkaa pöydältä ja painaa sen terään ranteensa pelastaakseen kunniansa, ennenkuin se kävisi myöhäiseksi. Olisi hän saanut vaikka kuinka paljon nauraa minun puujalkaani ja häpeääni, jos minä olisin hengelläni voinut pelastaa hänen kunniansa. En ollut koskaan ennen ollutkaan niin likellä häntä ja niin selvästi nähnyt miksi ihmeteltäväksi teokseksi hän oli taivaallisen luojan käsissä muodostunut. Feodosova raukkani, jospa edes olisit sydämessäsi tuntenut, millä puhtaalla aivoituksella ystäväsi katseli sinua alennuksessasi ja rukoili sinun puolestasi!

Tunnit kuluivat ja kemuja yhä kesti. Tiedottomimmat pajarit ja kääpiöt makailivat jo pökertyneinä olissa ja antoivat ylen tai heittivät vettänsä, mutta tsaari itse nousi aina ylös ja kumartui ikkunasta ulos. — Juo, Puujalka, juo! — käski hän ja ajoi takaa minua malja kädessä ympäri kamaria ja antoi pajarien pidellä minua kiini kunnes olin joka pisaran juonut. Nytkimiset hänen kasvoissaan tulivat yhä kamalammiksi, ja kun vihdoin taas olimme pöydän ääressä, työnsi hän kolme reunojaan myöten täytettyä kivimaljaa eteeni ja sanoi:

— Nyt, Puujalka, täytyy sinun esittää piirijuonti ja opettaa meitä ymmärtämään sananpartesi tarkoitus.

Minä nousin pystyyn niin hyvin kuin taisin.

— Maljasi, tsaari, — huusin minä, — sillä oletpa todella syntynytkin käskijäksi!

— Miksikä, — kysyi hän, — sotamiehet tekisivät musketeillaan temppujaan ja minua tervehtäisivät, jos joku toinen olisi arvollisempi käskemään? Mitä voi olla kurjempaa kuin kelvoton ruhtinas? Sinä päivänä kun näen oman poikani arvottomaksi perimään suurta, rakasta valtakuntaani, sinä päivänä pitää hänen kuoleman. Sinun ensimmäinen totuutesi, Puujalka, ei kaipaa maljoja.

Pistoolit pamahtivat, ja kaikki joivat paitsi tsaari.

Silloin kokosin minä ymmärrykseni sirpaleet niinkuin ahne rahansa, sillä minä uskoin, että jos voisin saada tsaarin armolliseksi ja lempeäksi, voisi kukatiesi Feodosovani pelastua.

— Niinpä niin, tsaarillinen majesteetti, — minä siis jatkoin ja nostin täyden maljan ylös. — Tämä on Astrakanin olutta, pantu simasta ja paloviinasta ja höystetty pippurilla ja tupakalla. Kovin se polttaa ennenkuin se ilottaa, ja kun se ilottaa, niin se nukuttaa.

Samassa paiskasin maljan lattiaan niin että se meni tuhanneksi kappaleeksi. Sitten nostin toisen maljan.

— Tämä on Unkarin viiniä. Älä silleen vettä juo, kirjoittaa apostoli Paavali Timoteukselle, vaan nautitse jotakin viinaa sydämesi tähden ja ettäs myös usein sairastat. Niin puhuu pyhä mies raukoille ja pirtinistujille. Mutta mene sotakedolle kylmään ja kipuun ja sano minulle: kuinka monelle huokaavalle tämä makean viinin malja riittäisi kirvelystä lieventämään ja kuolemaa keventämään!

Samassa paiskasin tämänkin maljan lattiaan, niin että se särkyi. Sitten nostin kolmannen maljan.

— Tämä on paloviinaa. Sitä onnelliset ja rikkaat halveksivat, sillä he eivät janoo lievitystä niinkuin juhta lähdettä, vaan he tahtovat ainoastaan pilkkaa hekkumansa lisäksi. Mutta paloviina ottaa vallan samassa hetkessä kuin se menee kielen ylitse, niinkuin itsevaltias samassa hetkessä kuin hän astuu kynnyksen yli, ja verissään makaavat ja kuolevat löytävät lievennyksen muutamasta pisarasta. Siksi sanon paloviinan parhaaksi, sillä minä puhun niinkuin sotamies puhuu, ja totuus on ajan pitkään vaarattomampi kuin valhe.

— Oikein, oikein! — riemuitsi tsaari ja otti vastaan maljan ja joi ja ojensi minulle kaksi kultarahaa, pistoolien pamahtaessa. — Sinä saat passin ja hevosen mennä menojasi ja kunnekka tuletkin kerro Poltavasta.

Minä laskin silloin vielä kerran polvilleni olkiin ja sain sanotuksi:

— Tsaarillinen majesteetti… alhaisuudessani ja yksinkertaisuudessani… teidän luonanne istuu… puhdas ja hyvä vaimo.

— Hahaa! — kirkuivat kääpiöt ja pajarit ja huojuivat ylös. — Hahaa! Hahaa!

Tsaari nousi ja toi Feodosovaa minuun päin.

— Kyllä ymmärrän. Voi sekin, joka puujalalla kalkuttaa, rakastua. Hyvä. Lahjoitan sinulle hänet sinänsä, ja sinä saat hyvän viran minulta. Olen luvannut jokaisen ruotsalaisen, joka rupee palvelukseeni ja kastattaa itsensä meidän uskoomme, ottaa meikäläiseksi.

Feodosova seisoi niinkuin unissakävijä ja ojensi käsiään minuun päin. Mitä siitä, että hän oli minua nauranut. Pianhan sen unohtaisin eikä hän piankaan olisi enään nähnyt puujalkaani, sillä minä olisin hoitanut häntä ja tehnyt työtä hänen edestään ja rukoillut hänen kanssansa ja tehnyt hänelle valoisan ja hiljaisen kodin. Olisin nostanut hänet niinkuin lapsen syliini ja kysynyt häneltä eikö rehellinen ja uskollinen sydän voisi saada toista sydäntä sykkimään. Kentiesi oli hänellä jo vastaus valmiina, sillä hän hiljoilleen alkoi säteillä ja lämmitä ja koko kasvot kirkastuivat. Kaukana Papinkadun kulmatalossa Tukholmassa istui yksinäinen vanha vaimo postillansa ääressä kuunnellen ja odotellen eikö kirjettä tulisi ovesta, eikö ketään sotavaivaista astuisi huoneeseen tuomaan terveisiä etäisiltä erämailta, eikö minua enään koskaan palaisi, vai makaisinko jo kuoliaana maan mullissa. Olin rukoillut hänen puolestaan joka yö. Olin häntä muistellut sotamelskeessä paarien ja välittäväin keskellä. Mutta tänä hetkenä en häntä enään muistanut, enkä nähnyt enkä kuullut muita kuin Feodosovaa. Ja kuitenkin minä vääntelin ja taistelin jotakin raskasta vastaan, joka järkähtämättä seisoi sydämeni ylitse ja jota en ymmärtänyt, vaan vasta hitaasti ja askelittain saatoin selittää.

Minä kumarruin Feodosovan puoleen suudellakseni hänen kättänsä, mutta hän kuiskasi:

— Tsaarin kättä! — Tsaarin kättä!

Silloin ojensin itseäni tsaariin päin ja suutelin hänen kättänsä.

— Uskonoppiani, — kuiskasin yhtä hiljaa, — ja kuninkaallista herraani en saa pettää.

Tsaarin kasvot värähtivät vielä, ja kääpiöt kiskoivat säikähdyksissään zaporogia esille nurkasta, saadakseen tsaaria nauramaan hänen hullunkuriselle muodolleen. Mutta silloin rupesi tsaarin käsivarsi nytkien liikkumaan. Hänen kasvonsa harmenivat ja hän sai pelätyn järisyttävän äkkiraivon kohtauksen. Hän astui zaporogia vastaan ja iski häntä kouristuneella nyrkillään naamaan, niin että veri pulppusi nenästä ja sieramista, ja niin tukkeutuneella ja muuttuneella äänellä, ettei sitä olisi samaksi tuntenut, sähisi hän:

— Minä olen sinut nähnyt lävitsesi, valehtelija, siitä hetkestä kuin tulit huoneeseen. Sinä olet zaporogi, luopio, joka olet kätkenyt itsesi ruotsalaisiin vaatteisiin… Teloittakaa hänet! Teloittakaa!

Kaikki, humaltuneetkin, alkoivat vavista ja hapuilla ovea kohden ja kauhistuksessaan kuiskutti muuan pajareista:

— Viekää esiin nainen! työntäkää esille hänet! Heti kun hän saa nähdä kauniita kasvoja ja naisen jäseniä hän tyyntyy.

He tarttuivat häneen, ja liivi reväistiin rinnoilta auki, ja hiljaa hänen valitellessaan työnnettiin häntä askelittain tsaarin luo.

Silmäni pimenivät ja takaperin horjuin kamarista ulos. Jäin seisomaan kadulle tähtien alle, ja minä kuulin, mitenkä melu laantui ja kääpiöt rupesivat laulamaan.

Silloin liitin käteni ristiin ja muistin tappotantereella tehtyä lupaustani rukoilla syntisraukan sielun puolesta, mutta kuta hartaammin puhuin Jumalani kanssa, sitä kauvemmaksi liitivät ajatukseni, ja minun rukoukseni muuttui rukoukseksi vielä suuremman syntisen puolesta, hänen puolestaan, joka viimeisten uskollistensa kanssa harhaili autioilla aroilla.

* * * * *

Välskäri vaikeni silmäten arasti arkkua, ja hovineiti seurasi häntä ruumisalttarin ääreen.

— Amen! — sanoi neiti, ja molemmat levittivät jälleen peitteen vahanvaalean leskikuningattaren, Kaarlein äidin, yli.

Kun kellot soivat.

Eteläisessä Smoolannissa, juuri siellä, missä kivinen Skooneen vievä maantie haaraantui useampiin kyläteihin ja mistä pölyinen mäki lähti nousemaan pitäjän kirkolle, oli punaseksi maalattu tuulimylly ja siinä siivet niin suuret, että moisia ei lähimailla oltu nähty. Mylläri oli jo paljo aikaa sitten kuollut. Hänen leskensä, joka oli nimeltään Kerstin Bure ja joka lapsuudessaan oli elänyt onnellisempia päiviä, jopa syönyt ruokansa kirkkailta tinalautasilta, hän hoiti nyt myllyä ominpäinsä. Ei hän koskaan syntyperästään puhunut eikä lemmenkaupoistaan, jotka olivat hänet johtaneet varakkaasta pappiskodista jauhattajan ahtaaseen myllytupaan, jonka yläpuolella, juuri makuupaikan kohdalla, myllynsiipien napa kieri ryskyen ja valitellen, — hän ei puhunut niistä, eikä muistakaan asioistaan koskaan. Hänen miehensä oli ollut liian köyhä pitääkseen erityistä tupaa ja oli sen vuoksi asunnokseen varannut itse myllytornin, jonka kattoon hän oli savureijän puhkassut. Siellä leski vuodet vuotonsa perästä hiljaa ja neule aina kädessään valvoi renkien työtä. Kun häntä joskus puhuteltiin, vastasi hän päätään nyökäyttämällä tai puistamalla ja harvoin hän eteni kivenheiton päähän myllystään. Vartaloltaan hän oli pitkä ja hoikka, kädet hentoset, kasvot, jotka näkyivät aina yhtä valkoisen huivin alta, muistuttivat alttaritauluun kuvattua Maria Magdaleenaa, vaikka ne olivatkin kellertävämmät ja kuihtuneemmat kuin tämän pyhimyksen. Palveluksessaan hän ei koskaan pitänyt naisia ja siksipä naiset varsinkin olivat tottuneet hänen ohitseen kulkemaan sanaa virkkamatta. Ei he oikein tienneet, oliko hän ylpeä vai nöyrä, useimmat arvelivat, että mahtoi olla kumpastakin. Kun lukkari kerran saapui myllyyn kosiomiesten seurassa pyytämään jo harmaantunutta leskeä aviokseen, kävi hän aivan hämilleen, punastui hiuksia myöten, ja puisteli vain päätään.

Eräänä aamuna löysi hän lähteen luota, rikkaläjältä, riepuihin käärityn poikalapsen, ja kun ei tämän vanhemmista millään tavalla saatu tietoa, otti hän pienokaisen kasvatikseen.

— Eihän voi tietää, mitä ituja sydämmessäsi piilee, hyviäkö vai pahoja, — sanoi hän —, mutta kerran olen siitä selon saava. Nimesi olkoon Johannes, sillä hurskaan kuin Jumalan enkelin sinusta teen. Minua on kovasti rangaistu, vaan sinulle säästän sievän perinnön, jotta ilosemmat päivät sulle voisivat palkita sen, mitä minä olen kärsinyt.

Poika kasvoi ja kun hän rippikoulua kävi, kummastelivat kaikki hänen hurskaita ja jumalisia vastauksiaan. Sileänä valahti ohkanen liinatukka hänen hartioilleen, kun hän sydänkesän valoisina iltoina istui kasvatusäitinsä rinnalla myllyn portailla ja uutterasti luki hartauskirjaa, jonka pitäjän paimen oli hänelle lainannut. Harvapuheisina, liikahtelematta, he aina istuivat, mutta joskus liinatukkapoika sormellaan viittasi jotakin riviä, joka hänestä oli muita kauniimpi, ja luki sen toistamiseen. —

Niityn heinärukoloista lehahti lämmin tuoksu ja olipa kesäinen lemunsa vielä kuivuneilla apilaan lehtisilläkin, jotka kirjaan merkiksi olivat pistetyt. Öisin ei vielä näkynyt taivaalla kuin yksi tähti, kirkas ja loistava; pitkälle puhteita valvottiin ja tuvan ovet olivat auki.

Silloin kulki kuiskeena kylissä huhu, että Ruotsin sotajoukko oli Pultavassa voitettu ja että tanskalaiset valmistausivat nousemaan maihin, kukistamaan koko Ruotsin maan.

Eräänä lauvantai-iltana pysähtyi ratsumies myllyn portaitten eteen ja pyysi yösijaa.

Johannes katseli empien kasvatusäitiään ja kysyi matkamieheltä, eikö hänen kernaammin sopisi jatkaa matkaa pappilaan saakka, tuonne mäelle.

— Ei, — vastasi tämä, — minä tahdon nähdä, kuinka kansa elää.

Silloin hänelle lupa annettiin sitasta hevosensa myllyn alle ja itse hän iloisena istahti talonväen joukkoon ruokapöytään, syömään kupillisen rokkaa ja viipaleen mustaa leipää.

Pitkäksi oli hänellä kasvanut tukka ja pukinparta, joten hän oli täydellisesti talonpojan näkönen, ja puhuessaan hän milloin repäsi suunsa selälleen ja laski tulemaan leveintä Skoonen murretta, milloin tiirotti silmillään ja valitti kuin Smoolantilaiset. Koko yön hän valvoi ja piti hilpeää puhetta, piirteli hiilellä Johanneksen kuvan aivan ilmielävännäköiseksi myllyn seinälle ja neuvoi Kerstin Burelle, kuinka myllyn napaa on voideltava. Ja sekaan hän lauloi iloisia rallatuksia tai vakavia virsiä, itse niihin sanoja sepitellen. Vaan aamulla otti hän laukustaan puvun, jossa oli kiiltävät soturinnapit. Kun Johannes ja leski ihmetellen raottivat ikkunaa, katsellakseen, mihinkä hän nyt meni, seisoi hän jo kirkonmäellä ja piti puhetta, ja kirkkorahvaassa nousi sellainen äänekäs into ja melu, että siitä kaiku peninkulman päästä vastasi.

— Se on Maunu Bock! — huuteli rahvas. — Se on meidän urhea kenraalimme Stenbock. Jos hänet saamme mukaamme, lähdemme joka mies taistelemaan isänmaamme puolesta, lähtee isä ja poika, niin totta kuin meitä Jumala auttakoon!

— Johannes, — sanoi silloin Kerstin Bure kuustoistavuotiselle kasvattipojalleen, sanoi ankaralla äänellä, jota tämä ei ollut ennen koskaan kuullut. — Sinä olet luotu hurskaana kirjojen ääressä istumaan ja kerran papinkauhtanaa kantamaan, niinkuin muinoin isävainajani, vaan et maallisissa kahakoissa vertasi vuodattamaan. Pistä laukkuusi tulukset ja puukko ja ota nahkatakki mukaasi. Käy sitten metsiin ja lymyile niissä, kunnes taas palaa rauha maahan. Sitä ennen en sinua nähdä tahdo. Se muista. Kuulet, kuinka miehet huutavat kirkonmäellä, mutta heiltä ehkä pian muste multa tukkii suun.

Poika teki niinkuin kasvattaja käski ja asteli kauas metsiin outoja polkuja pitkin. Kuusikot kävivät vähitellen yhä laajaoksaisemmiksi, niin että hänen pitkät matkat täytyi painautua eteenpäin selkä edellä ja nahkatakki silmiä suojaamassa. Illalla saapui hän laajan suon reunaan; kaukana sen toisessa laidassa, mustalta kuultavan järven partaalla, oli saari, jossa kasvoi sankka lepikko.

Tuonne tahdon kotoni rakentaa! ajatteli hän. Mutta hetteisen rämeen pinta, joka ohkaisena peitti pohjattomat, mustat, pimeät vedet, vajosi hänen jalkainsa alla ja uupuneena, puolinukkuneena, istahti hän kalliolle.

Vielä kohisivat metsäiset ahot, mutta järvi oli tyyni ja pienet, kellertävät pilvenhattarat pysähtyivät vähitellen liikahtamattomiksi. Äärettömän matkan päässä, sumuisen suon takana, kilahti joskus vuohenkello lyhyeen ja soinnuttomasti. Pari paimenta puhalteli torviinsa ja laaksossa, vanhan, unhottuneen, maatuneen sukukummun kupeella, sytyttivät kiiltomadot ruohokossa lyhtynsä.

— Oletko sinä yksi niitä, jotka ovat paenneet sotapalvelusta? — kysyi häneltä ääni ja kun hän kohottausi katsomaan, seisoi vuohipaimen, piikatyttö, katajapensasten välissä ja kutoi sukkaa. Hän näytti vuotta, paria vanhemmalta kuin Johannes ja hänellä oli nahkaset varsikengät hartioillaan.

— Niitähän olen, vaan tässäpä suo tien katkasi; ja marjoilla ja kivenjuurikkailla käy ajanmittaan heikoksi elää.

— Etpä tuntene tätä metsää. Ei täällä hätää kärsitä. Yhdeksänvuotiaasta saakka olen joka kesä näissä erämaissa vuohineni elellyt. Karsi pari närettä ja sido ne vitsaksilla jalkoihisi, silloin voit rämettä myöten hiihtää mihin tahdot. Peitä majasi männynkuorilla ja hanki itsellesi kalastusneuvoja.

Tyttö kehitti pitkän ompelulangan röijystään ja otti päähineestään vaskisen neulan, jonka hän koukuksi väänsi.

— Tässä sulle annan onkisiiman, — virkkoi hän ja jatkoi sukkaa kutoen kävelyään.

Sinä yönä ei poika paljoa välittänyt tytön neuvosta, vaan kun aamurusko taas paistoi hänen silmiinsä, kävi hän puukkoneen näreen kimppuun.

Kun hän oli vuolemalla itselleen sukset tehnyt tytön neuvon mukaan, lähti hän rämettä myöten hiihtämään saareen. Ja kun hän siellä polki maaperää, heilui koko saari kuin pehmonen patja, mutta hän arveli, että hyvä on: maa on kostea, silloinpa siitä lierojakin löytyy. Hiukan hän vain sormin kaivoi ruohokon alta, niin jo kohta hän niitä tapasikin. Huononlaista oli tosin aluksi kalastaminen, vaan kun hän salaa laski kaksi koiruohoa ristiin veden pinnalle, parani onni heti. Tulukset oli hänellä taskussa; helppoa oli hiiloksella paistaa tuo maukas saalis.

Sitten hän rupesi kotaansa rakentamaan semmoisella kiireellä, että hän tuskin jouti nukkumaan valoisina kesäöinä. Sen hän ymmärsi, että maja pian saattoi suistua kokoon tuolla notkuvalla suosaarella, jos hän siitä korkean teki, ja siksi hän rakensi matalan, turvepeittoisen harjakaton, jonka alla hän ei voinut suorana seistä, vaan ryömiä sinne täytyi. Seinät hän teki maloista ja risuista ja pisti kuorta rakoihin ja viimeksi hän kivistä lieden rakensi, johon hän iltasin tukki lastuja ja katajia, siellä savuttamaan ja sääskiä karkottamaan. Puuhaillessaan hän usein puoliääneen itsekseen puheli, oli olevinaan kokonaisen työsakin vouti, ja saarensa hän Eräsaareksi nimitti.

Usein hän kohtasi vuohitytön. Tämä oli nimeltään Leena ja hän käveli aina yhä kutoen vuohilaumansa perässä, pysähtyen paimentamaan murrosten luo ja suoniittyjen partaalle. Häneltä oppi pakolainen rakentamaan loukkuja ja virittämään ansoja. Ja vihdoin he näiden ääressä joka aamu tapasivat toisensa pyydyksiään kokiessaan, ja tyttö hänet teki kaikkien metsän eläväin ystäväksi.

— Näitkö tuon kauniin linnun? kysyi Leena ja viittasi mustansinervää ukkoteirtä, joka raskailla siivenheitoillaan suhautteli koko metsää. — Sen minä olen ristinyt veronkirjuriksi, sillä kun hän Valkosessa kaulustassaan kääntelee päätään ja puistaa töyhtöään ja pyörittelee punasia silmiään, taikka nokallaan loksuttaa, niin pelottelee hän sekä ihmisiä että eläimiä. Vaan jos vaara uhkaa noita viattoman Valkosia munia hänen omassa pesässään, silloinpa hänet näkisit! Silloin sillä on isän sydän paikoillaan…

Mutta enin osasi tyttö kumminkin tarinoida kurjista.

— En ole vielä koskaan — kertoi hän — saanut nähdä noita pitkäkoipisia ja kaljuja kurkia, kun ne syrjäisillä soilla päästelevät kujerruksiaan ja pitävät syyskäräjiä siitä, milloin on muuttoaika käsissä. Leirinsä joka kolkalla on niillä etuvartioita, jotka siinä kyyhöttävät kivi toisessa, koukistetussa jalassa, jotta se putoaisi ja herättäisi heidät, jos he nukahtaisivat. Mutta merkillisintä kaikesta on se, että jos ihminen sattuu näkemään, kun nuo tuhanharmaat linnut nousevat lentoon, hän itse rupee käsivarsillaan räpyttämään ja mieli tekee kohota lentoon, seurata mukana tuonne korkealle, josta järvetkin näyttävät vain pieniltä, kimaltelevilta pisaroilta.

— Noita kurkiapa tahdon minä nähdä, — huudahti Johannes.

— Ehkäpä saat nähdä ne syksyllä, vaan sitävarten täytyy sinun ensiksi oppia paljo. Sinun täytyy osata seistä niin liikahtamatta, että näytät kuivalta katajapehkolta, osata kumartua niin, että olet kiven näköinen, ja paneutua etukumaraan, jottei sinua voi erottaa lahoovasta risukasasta.

— Kaiken tuon tahdon oppia, mutta saareeni et saa sinä koskaan tulla. Taloni siellä ei olekaan sen näköinen kuin luulet. Siellä on korkea kiuas ja peitot seinämillä ja lattia on mattojen välissä niin liukas, ettei siinä kävellä voi, ryömiä täytyy.

Nuorukaiselle muistuivat mieleen kauniit sadut, joita hän oli lukenut kirkkoherran kirjoista ja hän tahtoi tytölle osottaa, että osasi hänkin saada tämän ihmettelemään ja uteliaaksi.

— Jos päästät minut taloosi, menen alas kylään ja tuon sulle pyssyn, tuon ruudit ja lyijyt.

— Saareeni et pääse koskaan.

— Jos näytät mulle talosi, opetan sinut viisi vuorokautta elämään kasvinjuurilla ja ilman niitäkin.

— Sitävarten olen tänne tullut. Pidä lupauksesi, niin saat saareni nähdä, — jos sinne itse voit päästä.

Niin sanottuaan sitoi hän sukset jalkoihinsa ja katosi suon sumuun.

— Vihollinen on rannalla, — virkkoi hän kuvailemilleen saaren rantavartijoille — mutta sillä ei ole kirvestä eikä puukkoa saadakseen sukset. Voimme nukkua rauhassa, jos vain itse pysymme hurskaina ja hyvinä.

Mutta illalla, kun hän kantoi uusia katajia nuotioon, näki hän paimentytön tulevan rämeellä, astelevan risujen ja kuusenoksien nojassa.

— Vihollinen aikoo tehdä hyökkäyksen — jatkoi hän silloin, — mutta ompa mulla salaisuuteni apunani. Nyt työnnetään koko Eräsaari vesille purjehtimaan niinkuin laiva.

Hän tyrkkäsi sauvalla etäisimmistä suomättäistä ja keinuen ui pinnalla pysyvä saari yhä etemmäs ulapalle.

Sitten hän tyyneesti paneusi nukkumaan räiskivän hiiloksen luo. Mutta kun hän jonkun ajan perästä äkkiä avasi silmänsä, seisoi vuohipaimen hänen edessään ja katseli sisään matalan katon alta, jolle revonnahkoja oli levitetty kuivamaan. Hän ei puhunut pojalle sanaakaan korkeasta kiukaasta eikä seinäpeitteistä eikä liukkaasta lattiasta, virkkoi vain:

— Nousipa raikas tuuli, joka toi saaresi maihin tälle rannalle. Vaan miksi jätät kuivat revonnahkat katolle, ne olisivat maahan levitettävät. Ja katajoita on meidän istutettava pitkin saaren rantoja, ettei kukaan näe majaa eikä meitä.

Pojasta tyttö puhui järkeä ja hän meni heti maihin katajia kokoomaan. Vielä puolen yön jälkeen he tekivät työtä, varustellen saartaan. Palmikoivatpa he tuohista ja päreistä ovenkin, jolla majan aukon voivat sulkea, ja kun he vihdoin taas työnsivät saaren maista, kiinnittivät he sen sauvomilla selälle.

— Laskusilta on nostettu, linna on turvassa, — virkkoi Johannes, — nyt täytyy vain hankkia uusille vieraille kohtuullinen ateria.

— Kyökkipalvelijat ja piiat ovat aina niin hidasta väkeä, — virkkoi tyttö ja käänsi molempia hiiloksella paistuvia kaloja.

Aroilla kohisi tuuli ja järvellä loiski laine, joten saari, ja sen edustainen kaislikko ja kukkiva lumpeikko, kaikki keinuivat. Vaan aterian syötyään ryömi Johannes perimmäs majaansa makuulleen, mutta Leena, joka ei vielä tuntenut olevansa oikea omistaja Eräsaaressa, kietoutui kääröksi ovensuuhun, käsivarsi päänalaisenaan. Hän kuuli vielä katajain räiskivän ja nukahtaessaan luki hän säkeniä, jotka katossa olevan raon ohi tupsahtelivat taivaalle. Siinä meni viides… siinä kuudes… seitsemäs. Silloin hänelle muistui mieleen mielilaulunsa pätkä:

Oli seitsemäs viikon päivä, Kun kellot ne messuhun soi, Silloin morsian itki ja huokas, Vaikka seppele viel' vihannoi.

Seuraavana päivänä ei hän enää aikonutkaan lähteä saaresta ja kolmantena päivänä he rupesivat, itse sitä huomaamattaan, kutsumaan saarta "meidän saareksi". Joka aamu he laskivat kalliorantaan ja Leena käveli suoniitylle vuohien luo taikka seurasi Johannesta loukuille ja satimille. Vihdoin rupesi hän tälle opettamaan taitoaan, miten saattoi monta päivää elää marjoilla ja kivenjuurikkailla ja hän huomasi pojan oppivan tuon taidon paremmin kuin hän itse. Hän laihtui ja kuivui kuin katkaistu oksa, mutta hänen jäntereensä paisuivat siltä yhä vankemmiksi. Vaan hiljaisena ja harvasanaisena pysyi poika aina ja kun Leena kysyi, mikä hänen mieltään painoi, pakeni hän syrjään omille poluilleen ja pysyi kauan poissa.

He eivät enää tienneet päivien nimiä, vaan tuuli toi sunnuntaisin kirkonkellojen etäisen kaijun heidän kaukaiseen erämaahansa. Silloin pukeusi Johannes nahkatakkiinsa ja talutti tytön tuonne metsistyneelle sukukummulle, josta laajalti näki yli suon ja selän. Ja tyttösen kättä pidellen puhui hän silloin Jumalan rakkaudesta, joka köyhimmän rotkonkin täyttää kauniimmilla antimillaan, ja usein he pitkiksi hetkiksi polvistuivat ruohokkoon ja rukoilivat, että Jumala heidänkin sydämmiinsä kylväisi muutaman jyväsen kallista siementään.

Sellaisten hetkien jälkeen oli Johannes kumminkin mieleltään kahta raskaampi ja pakeni yksinäisyyteen.

Yöt kävivät yhä pimeämmiksi ja usein, kun Leena vuohilaumansa luota palasi, täytyi hänen tuohuksella valaista tiensä vuorenrotkojen lomitse ja murrosten välitse. Korpikuusten laajat tyvioksat olivat kuin teltan katto, jonka läpi mustat kädet pistäysivät esiin hänen lettiään tempoakseen, mutta hetkeäkään hän ei pelännyt, yhtä asiaa vain ajatteli. Missä hän kulki ja mitä hän toimi, sitä hän vain ajatteli, että nyt on kesä lopussa ja mitä tapahtuu sitten, mitä Johannekselle ja hänelle?

Silloin herätti hänet Johannes eräänä lokakuun aamuna.

— Muistatko kurkia, joista puhuit? — kysyi hän. — Nyt voin jo seistä liikahtamatta, kuin kuiva katajapehko ja kumartua kiven näköiseksi ja maata maassa risuläjän kaltaisena. Olenpa oppinut vielä enemmänkin. Nyt voin jo elää marjoilla ja kasvinjuurilla ja ellei ole niitäkään, voin nälkäänähden elää edelleen ilmankin…

Tyttö nousi ja kuunteli kaukaa kaikuvia ääniä.

— Ne eivät ole kurkien ääniä.

— Siis tahdon tarkastaa, mitä ääniä no ovat.

Hän peseytyi järvessä ja pukeutui taas nahkatakkiinsa kuin sunnuntaisin ja työnsi tytön hiljaa syrjään, kun tämä häntä pidättämään rupesi.

— Elä mene, Johannes, — rukoili tyttö. — En päästä sinua luotani, seuraan mukanasi.

Hiljaa he laskivat saarensa kallion kupeelle ja kävelivät metsän läpi kylää kohden, aavalle kaskelle, josta laajalti näki yli kanervakankaan ja niittymaiden aina Kerstin Buren myllyyn ja kirkkoon saakka.

— Johannes! — huudahti tyttö melkein tuskalla ja tarttui tanakasti sulhonsa takinliepeeseen. — Palaa takasin, tule kanssani saareemme!

Poika vastasi sävysästi:

— Kyllin kauan on sydäntäni jo kirvellyt. Näetkö tuolla alhaalla aholla noita harmaita, hoikkajalkaisia olentoja? Ja etuvartijat, joista kerroit, ne ovat siellä nekin… Siellä on Maunu Bock sotaväkeä kokoomassa. Tässä kurjenleikissä täytyy minun leikkiä mukana!

Rutosti hän tempasihe tyttönsä luota pois, niin että takinlieve ratkesi ompeleesta, ja sananjalkojen ja hiiltyneiden kannonpökköjen välitse lähti hän juoksemaan aholle.

Hätääntyneenä seurasi tyttö perästä. Vaan kun hän näki, kuinka poika kävi etuvartijoita puhuttelemaan ja astui aseellisen rahvaanjoukon keskelle, silloin hän juoksi lämpimiinsä, vielä tavatakseen salotoverinsa.

Kun hän saapui rintaman eteen, seisoi Johannes jo Maunu Bockin vieressä vastaanottamassa pestipalkkaansa.

— Mihin olet kätkenyt eväslaukkuni, sinä poikaviikari? — kysyi kenraali.

— Laukkua mulla ei ole, vaan viisi päivää voin ilman ruokaakin elää.

Leena tunkeusi hänen ja kenraalin ruskean hevosen väliin.

— Tuo poika, Johannes tuossa, ei ole mikään renkipoika, vaan meillä on metsässä, erämaalla, oma mökkimme.

— Siitäpä avioliitosta tahtoisin paperit nähdä, vastasi kenraali ja hänen kasvonsa punehtuivat siten kiivaasti ärjästessään.

Silloin ojensi Leena hänelle irtirevityn takinliepeen ja osotti, että se tismalleen sopi nahkatakkiin.

— Ompas siinä papinkirja ja nahkanen onkin, — huudahti kenraali. — Ota pestiraha, se kuuluu sulle, nuorikkoni, mutta poika on jo tänne valansa vannonut. Ja nyt, te Smoolannin kelpomiehet, eteenpäin Herran nimeen! Rumpuja meillä ei enää ole, vaan tässäkin köyhyydessämme voimme vielä puukengillämme maata vasten tömistää Ruotsin marssin, jota kuullessani sydämmeni lämpenee.

Sauvat ja puukengät paukkuivat ja tanner tahtia tömisi. Ratsumiehilläkin oli puiset kengät ja turhaan he koettivat niitä mahduttaa satulan jalustimiin.

Kun talonpoikain viimeiset rivit olivat häipyneet ahon taa, silloin meni Leena myllyyn. Hän ei uskaltanut kertoa, että Johannes oli lähtenyt sotaan, vaan kertoi ainoastaan tavanneensa hänet metsässä sekä näytti takinliepeen, jota siinä moneen kertaan tarkastettiin ja käännettiin.

— Liepeen tunnen oikeaksi, — puhui Kerstin Bure, — ja vaikka en kernaasti pidä naisia palveluksessani, saanet sinä jäädä tänne, kunnes Johannes palaa. Tarvitsenhan täällä työkykyiset käsivarret, sillä itse olen jo vanha ja renkini ovat tulleet hulluiksi ja juosseet Stenbockin perästä. Eihän ole koko pitäjässä enää työhön pystyvää miestä muuta kuin tuo hassahtava lukkari.

Tämän sanottuaan ei hän koskaan enää keskustellut Leenan kanssa siitä, mitä metsässä oli tapahtunut eikä Johanneksesta kysellyt, vaan jatkoi ääneti toimiaan vanhaan tapaansa. Myllyssä eivät siivet pyörineet, sillä ei ollut mitä jauhattaa, eikä siellä muutenkaan pitkinä talviaamuina kuulunut askeleita eikä ääniä. Kerjäläisetkin, jotka tietä myöten vaelsivat, luulivat sitä autioksi ja kävelivät ohi.

* * * * *

Kun taas rupesi tekemään kevättä ja valkosia, hoikkasia hattarapilviä liiteli yli taivaan laen, silloin juoksi eräänä päivänä poika palavissaan ja läähättäen tietä myöten ja huusi sanan jokaiselle vastaantulijalle, huusi aina ahon toiseen laitaan saakka, jossa metsä tuli vastaan. Muutamia tunteja myöhemmin karautti ratsumies samaa tietä ja huusi samalla tavalla kaikille tahoille, kunnes hänkin kylän laidasta katosi. Ja naiset keräytyivät kirkkomäelle, — Ruotsi, Ruotsi on pelastettu, Maunu Bock on paimenpoikineen Juutinrauman luona voittanut koko vihollisen sotajoukon!

Kerstin Bure yksin ei kysellyt keltään, mitä oli tapahtunut, istui vain ja paistatti päivää myllynportailla ja karttasi Leenan kanssa villoja. Ja kun he niin istuivat uutteroina ja ääneti, kevättulvan loristessa ojissa ja puroloissa, kuulivat he kellojen soivan eteläisissä naapuripitäjissä, vaikka oli keskiviikkoinen päivä. Kansa asettui odottaen tien kahdelle puolen ja kirkon avatulle ovelle astui pitäjän horjuva paimen täydessä messupuvussaan kappalaistensa seuraamana.

Vielä kerran soi tanner ja kalskuivat kivet, kun puukengät tanakasti marssivat, vaan nyt soi tanner huilujen ja sorapillien säestämänä. Siinä palasi talonpoikainen sotajoukko. Sankkapartaiset olivat miehet ja palkeenkielille isketyt lammasnahkaturkit ja rehelliset, siniset silmät säteilivät iloa. Sauvat oli heillä käsissä ja piilukkoinen tuliputki hihnasta seljässä, hatut leveälieriset ja tukka aaltoili hartioille, — niin palasi kotiin joukko voitostaan. Edellä ajoi airut kirkolta kirkolle, aina pohjoisimpiin, pieniin kappelikirkkoihin saakka, joiden luona lappalaiset sitoivat poronsa kellotapulin seinämälle, ja koko Ruotsin täytti päiväpaisteinen kevät ja kirkonkellojen kiitosvirsi.

Heinähäkkien edessä, joissa haavoitettuja tuotiin, ratsasti Maunu Bock itse harmajassa haaratakissa, kädessään ratsupiiska miekan asemesta. Siunaten pelastajaansa tervehti häntä kansa, huiskien esiliinoilla ja heilutellen hattuja, mutta hän kääntyi vänrikkien puoleen, ja huusi, että laulakaa te pojat!

Kun laulu vaikeni, jatkoi sitä Maunu Bock yksin, veteli värssyn toisensa perästä, sepitellen aina vain uusia sanoja.

Kerstin Bure oli noussut myllynportaille, suojasi kämmenellään silmiään ja katsoi, katsoi… vaan Leena, joka ei ollut koskaan peljännyt erämaan rotkoissa kierrellessään, hän ei enää uskaltanut odottaa eikä katsoa, hän hiipi piiloon ja heittäytyi nyyhkien suulleen tyhjien jauhosäkkien läjään.

Vaan askeleen askeleelta peräysi Kerstin Bure ylemmäs portaille, kunnes hän seisoi ylimmällä laudalla, myllynoveen nojaten. Silloin hän kämmenellään silmänsä peitti. Viimeisessä häkissä istui Johannes haavoitettujen keskessä heinäkuormalla, yhtä lempeänä ja hiljaisena kuin ainakin, vähän kalpeampana vain ja käsivarsi ja olkapää siteessä.

Leski painoi kämmenensä yhä kiinteämmin silmilleen.

— Hän oli siis sittenkin sellainen miehenalku, jota toivoin, vaikka toisin käskin, hänen mieltään oikein koetellakseni. Siksi hän saakoonkin, vaikka hän onkin Kerstin Buren kasvatti, pitää omanaan sen, jonka hän itse on valinnut, vaikka tyttö olkoonkin köyhin vuohenpaimenista.