TILOJEN JA TOIMINTOJEN HALTIAT.

Väkiuskoa kuvaillessamme olemme huomauttaneet, miten luonnonihminen määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa näkee salaperäisiä, sielullisia voimia. Kun kerran luonnon ilmiöt ja esineet ovat saaneet haltiansa, ruvetaan näitä maagillisia voimiakin personoimaan. Siten syntyvät sellaiset haltiat kuin sairauden-, sodan- ja synnytyksenhaltiat.

Yleisimpiä sairaudenhaitioita ovat tarttuvien tautien haltiat. Sellaisia ovat meidänkin maassamme tunnetut ruton, rokon, koleran ja kuumeen haltiat. Ostjakeilla on lisäksi vilutaudin, syyhyn, syfiliksen, hulluuden, yskän, nälän y.m. haltioita. Samanlaisia sairaudenhaltioita tavataan muillakin luonnonkansoilla. Toisinaan nämä saattavat pukeutua näkyvään, ihmistä tai eläintä muistuttavaan muotoon. Kun jokin paha taudinhaltia saapuu kylään, piilottautuvat ihmiset tai naamioivat itsensä, jottei taudinhenki heitä keksisi. Usein pidetään välttämättömänä lepytellä sitä uhraamalla jotakin.

Esimerkkinä siitä, miten persoonattomasta väestä eli voimasta voi kehittyä persoonallinen haltia, mainittakoon Europassa entisaikaan yleisesti tunnettu puolipäivänjumalatar.

Olemme jo kertoneet, että useat Volgan kansat pitävät keskikesän kuuminta aikaa vaarallisena eli "vihaisena aikana". Se liittyy tavallisesti rukiinkukkimisaikaan. Tällöin on monenlaisia töitä kartettava, varsinkin kaikkia likaisia ja hajua aikaansaavia töitä. Votjakit sanovat, ettei tällöin mitenkään sovi pestä tahraantuneita vaatteita, ei kylpeä eikä ammentaa vettä likaisin ämpärein tai nokisin padoin. Tsheremissien ja tshuvassien mielestä on sopimatonta ja kiellettyä paitsi poukkujen ja astiain pesemistä myös lankojen värjääminen, tervan polttaminen ja lannan vetäminen pellolle. Mutta monia muunkinlaisia toimia tulee karttaa: ei saa rakentaa, ei kaivaa maata, ei kitkeä kukkia, ei niittää heinää, ei kalastaa, ei hämmentää vettä eikä meluta sen läheisyydessä. Onpa räikeävärisiin vaatteisiinkin pukeutuminen kielletty.

Erikoisesti koskevat nämä varovaisuustoimenpiteet keskipäivän aikaa. Eräs votjakkien uskomusten muistiinpanija sanookin, että "vihainen aika" on "puolipäivän jumala", joka vallitsee vain puolipäivän aikana kesäkuusta heinäkuuhun. Rangaistuksena mainittujen tapojen laiminlyömisestä tulee tauti, viljaa vahingoittava ukkosilma tahi rae- ja rankkasade.

Volgan vierasheimoisilla kansoilla on itse ajanjakso sinänsä taikauskoisen huomion esineenä, ilman että sen yhteydessä muistellaan tai palvotaan mitään erikoista haltiaa. Syrjänit sitävastoin noudattavat samanlaista varovaisuutta, jotteivät suututtaisi Pölösnitsa-nimistä haltiaa, joka oleskelee rukiissa. Ruiskukkaakin he nimittävät "Pölösnitsan silmäksi". Syrjänit eivät kuitenkaan näytä itse personoineen tätä "aikaa", vaan ovat lainanneet jumalansa venäläisiltä. Pölösnitsa on näet sama sana kuin venäläinen Poludnitsa ("puolipäivänhaltiatar").

Puolipäivänhaltiatar on kaikkien slaavilaisten kansojen tuntema. Jaroslavin läänissä Poludnitsa on kaunis, korkeakasvuinen, valkoiseen puettu neito. Kesällä viljankorjuun aikana se kulkee ruispellon pientarella; sitä, joka puolipäivän aikana tekee työtä, se tarttuu päähän ja alkaa kiertää. Pieniä lapsia se houkuttelee ruispeltoon ja saattaa ne harhailemaan siellä kauan aikaa. Siperian venäläiset kuvittelevat sitä pahaksi ryysyiseksi akaksi, jolla lapsia peloitellaan. Tshekkiläisillä se on metsäneukko, joka lähtee liikkeelle puolipäivän aikana. Kuljeksien ympäri metsissä ja pelloilla se anastaa pienokaisia tai "vaihtaa" ne. Puolalaisten puolipäivänhaltia häiritsee ihmisiä keskipäivän aikana kaikkialla ulkotöissä.

Mainittu taikausko ei rajoitu vain itä-europpalaisiin kansoihin, myös germanit ja kelttiläiset ovat tunteneet "puolipäivä-emon". Samoin ovat tämän haltian tunteneet antiikin sekä Itämaiden kulttuurikansat. Vieläpä niinkin kaukaa kuin Japanista tapaamme tämän haltian.

Myös maagilliset toiminnat synnyttävät helposti siihen liittyvän haltian. Tsheremissit viettävät joulun tienoissa juhlaa, jolloin he koettavat arvailla tulevia tapahtumia m.m. tarttumalla pimeässä lampaan jalkaan. Millainen lammas sattuu tulemaan, siitä tehdään johtopäätöksiä. Tällaista arvontapäivää he nimittävät "lampaanjalka-päiväksi", mutta sen nimiselle jumalalle he tällöin myös uhraavat.

Sotaa harrastavat kansat näkevät taistelun telmeessä sodanjumalan, jolle osa sotavankeja ynnä -saalista on uhrattava. Kaikenlaisia toimien haltioita oli varsinkin muinaisilla roomalaisilla.

Hyvin huomattava merkitys uskonnonhistoriassa on synnynhaltioilla. Maagillisiin syntyä ja synnyttämistä edistäviin menoihin yhtyy näet usein palvontaa, jopa uhrejakin synnynhaltialle. Tahtoessaan kartuttaa lammaskarjaansa tsheremissi panee toimeen omituiset menot, joita hän nimittää "lampaan synnyksi". Sopivana hetkenä hän kutsuu luokseen poikia ja tyttöjä, joita kestitään ja pyydetään ottamaan osaa menoihin. Uhriteuraaksi ammutaan huuhkaja tai jokin muu metsälintu, paremman puutteessa kelpaa kanakin. Isäntä ottaa linnun käteensä ja emäntä uhrissa tarvittavat esineet, ja niin lähdetään lammaskarsinaan, jonne pojat ja tytöt maassa kontaten heitä seuraavat. Emäntä houkuttelee näitä jäljessään ikäänkuin lampaita, joiden ääntä lapset koettavat matkia. Pojat puskevat tyttöjä siten muistuttaen pässejä. Karjapihaan tultuaan isäntä tekee tulen, jonka ympäri lampaat vielä määkien konttaavat kolmesti emännän jäljessä. Senjälkeen lapset nousevat. Lintu keitetään ja syödään lammaskarsinassa, missä "lampaansynnyltä" rukoillaan lammasonnea. Uhrilinnun luut viskataan karjavajan katolle.

Tsheremissit nimittävät siis samalla nimellä sekä menojaan että niiden aikana palvomaansa haltiaa. Toisinaan voi huomata, että synnynhaltia saa maagillisista menoista nimensä. Lappalaisilla oli tapana halkoa puita synnyttämisen helpottamiseksi. Teonsana "halkoa" on lapiksi saret; siitä sai heidän synnytyksenjumalattarensa nimen sar-akka. Että näin on asianlaita, todistaa saman jumalattaren toinen nimi sadsta-akka, jossa ensimäinen sana merkitsee "päästä halkaistua puuta".

Silloin kun sukupuolielimellä on tärkeä osa sikiämistä ja syntymistä koskevissa taioissa, tulee tämä itse synnynhaltiankin tunnusmerkiksi. Sellainen synnynhaltia oli esim. muinaisskandinavien Freyr, jonka tapaamme lappalaistenkin jumalistosta. Tehdessään kuvan hedelmällisyydenjumalasta lappalaiset kiinnittivät siihen uhriporon sukupuolielimen, jotta jumala antaisi porokarjalle "voimakkaan paritteluhalun".

Volgan suomalaiskansoilla on useita synnyn erikoishaltioita. Paitsi "lastensynnyttäjää" palvovat votjakit ja tsheremissit "viljansynnyttäjää", viimeksimainitut vielä karjan- ja mehiläistensynnyttäjää. Karjansynnyttäjää vuoritsheremissit palvovat m.m. kun lehmä on kantanut. Tällöin naapurit ja ystävät kokoontuvat lehmänmaitojuhlaan. Isäntä valaa vettä uunille ja rukoilee, että vasikka kasvaisi uunin kokoiseksi. Vettä hän pirskottaa myös läsnäolevien päälle toivoen, että jumala antaisi lehmälle paljon maitoa. Uhripuuron ääressä, johon sekoitetaan voita, hän sitten rukoilee, että "karjansynnyttäjä" antaisi karjaa niin paljon kuin lehmässä on karvoja, niin että toinen pää laumaa olisi vielä kujalla, kun toinen jo on ennättänyt karjapihaan.

Näiden erikoishaltiain ohella votjakit ja tsheremissit palvovat yleistäkin kaiken synnyn vaalijaa, "synty-emoa". Luonnon personoitua tuotantovoimaa viimeksimainitut ja mordvalaiset nimittävät vielä "suureksi synnyttäjäksi eli luojaksi". Mordvalaisilla tämä on sulautunut yhteen taivaanjumalan kanssa. Samoin on laita monilla muilla luonnonkansoilla. Niin on esim. Algonkin-intiaanien ylhäinen Kitshi-Manito ("suuri M.") samalla "elämän herra", joksi häntä myös nimitetään.

Kun suuren, salaperäisen taivaan jumala, joka jo sinänsä helposti kohoutuu ylijumalaksi, yhtyy kaiken synnyttäjään eli luojaan, syntyy täten varsin valtava ja mahtava jumaluuden käsite.