ELÄINKUNTA.

Alhaisella kehitysasteella ei luonnonihminen huomaa mitään oleellista eroavaisuutta itsensä ja eläinten välillä. Lukemattomista esimerkeistä näkee, että hän ajattelee eläimen, myös sielunelämään nähden, itsensä kaltaiseksi olennoksi. Kuitenkin se ero on olemassa, että hän itse esiintyy yksilönä, eläin taas etupäässä lajiolentona. Eläinkunnassa yksilö edustaa koko eläinlajia. Miten läheisessä suhteessa esim. karhu on koko karhusukuun, osoittaa m.m. ostjakkien usko, että kohtelemalla hyvin kaadettua karhua voi suositella koko karhusukua, kun taas "sen kärsimän loukkauksen kostaa mikä metsässä asustava mesikämmen tahansa".

Ihmisen ja eläimen sielunelämän yhtäläisyys luonnonkansan käsitysmaailmassa johtaa siihen, että eläin ihmisen mukana pääsee sielu-uskon alaiseksi. Samoinkuin ihmisen voimme puhua eläimenkin sekä ruumissielusta että haamusta. Niin kauan kuin ihmisen uskottiin kuoltuaan elävän ruumiillista elämää, jota kuviteltiin tämän elämän kaltaiseksi, sai hän mukaansa myös eläimiä. Samojedit seivästävät vainajan haudan ääreen poron sitä teurastamatta. Lappalaismetsästäjä sai koiransa mukanaan. Kuitenkin syrjäyttää yllämainitun uhritavan vähitellen toinen, nim. se, että omaiset valmistavat vainajalle annettavasta teuraasta peijaisaterian; kuollut saa mukaansa tällöin vain eläimen luurangon. Eläimilläkin uskotaan siis ruumissielun säilyvän ruumiin kestävimmässä osassa. Tämä käsitys käy selvästi ilmi luonnonkansojen lukemattomista menoista.

Uhratessaan jumalilleen eivät lappalaiset särkeneet teuraan vähäpätöisimpiäkään luita, vaan kokosivat ne kaikki uhripitojen päätyttyä sekä asettivat suojaan pedoilta aivan siinä järjestyksessä kuin ne ovat elävän eläimen ruumiissa uskoen, että "jumalat voivat kasvattaa lihaa luihin uudelleen". Samoin he tekivät viettäessään karhunpeijaisia, vieläpä pujottivat eläimen selkänikamatkin luonnollisessa järjestyksessä koivunvitsaan, jonka toiseen päähän sitoivat hännän, toiseen asettivat pään vakuutettuina, että "karhu tulee jälleen henkiin ja antautuu uudelleen ammuttavaksi". Intiaanimetsästäjät asettivat kaatamiensa biisonihärkien luut arolle, jotta voisivat eläimiä pyytää tulevanakin pyydystämiskautena. Eskimot heittävät hylkeiden luut veteen, jotta ne alkaisivat elää uudelleen. Siperian meri-tshuktshit menettelevät samoin valaan saatuaan, jotta valasvainaja vielä palaisi sekä toisi mukanaan muitakin valaita.

Piitimen lappalaisilla oli "syödyn kalan kaikkien luiden kokoominen ja pyyntöveteen viskaaminen vanha tapa; yksikään luu ei saanut hävitä". Terävien aseiden käyttäminen syödessä on ankarasti kielletty. Yleensä on maalla elävän riistan luut haudattu maahan, kätketty vuorenonkaloon tai ripustettu puuhun; vedessä elävien taas on kätketty veteen. Tämä ei alkuaan ole mikään uhritoimitus metsän- tai vedenhaltialle, vaan johtuu yksinomaan käytännöllisistä syistä. Kotieläintenkin teurastuksessa noudatetaan aivan samanlaisia menoja. Lappalainen vaali yhtä tarkasti kesyn poron kuin villipeuran luita. Nekin hän hautasi huolellisesti maahan. Tämä selittää, miksi luonnonkansain kielessä vähäpätöisilläkin luilla saattaa olla oma nimensä. Niin on lapissa vieläkin esim. kaulanikamilla kullakin oma nimensä.

Käsityskannan muuttuessa saattaa ruumissielun säilyttämistavasta kehittyä uhrimeno. Mainittuja tapoja aletaan noudattaa ainoastaan ensimäiseen saaliiseen nähden. Näin syntyy n.s. esikoisuhri. Jälkiä siitä on säilynyt meillä suomalaisillakin: "Kun ensimäinen lintu saadaan, niin haetaan Tapion pöytä (tasalatvanäre) ja sitte keitetään metsässä se ensimäinen lintu höyhenineen ja kaikkine päivineen. Sitte viedään Tapion pöydälle se ateria ja maistellaan ja syödään ensiksi itse, jäännös jätetään siihen ja annetaan olla siinä kolme vuorokautta. Sen jälkeen kaadetaan se Tapion pöydän juureen. Se on ensimäinen metsän kansan syönti ja sitte saapi lintuja." Seuraava kalastustaika on muistiinpantu Kautokeinossa: "Ensimäiset kalat kun saadaan, niin ne keitetään ilman yhtään ruotaa murtamatta. Sitte erotetaan kala ruodasta niin taitavasti, ettei katkeile ruodat, ja sitte ne ruodat kokonaisina viedään siihen järveen, niille tienoille, josta kalat saatiin." Samanlaisia taikoja käytettiin pilaantuneen pyyntionnen korjaamiseksi: "Kun keitettiin linnusta rokkaa, niin ei pitänyt maistaa suolaa siitä eikä puhua padan alle. Syödessä ei pitänyt veitsellä ottaa lihaa ja ne luut pitää viedä piiloon, jotta niitä ei kukaan näe eikä löydä, mihin ne on pantu." Samoin "kalat keitetään perkaamatta, aivan suolineen kaikkineen ja syödään ilman veistä".

Esimerkin käsityksestä, että "sielu" kuolee ruumiin tuhoutuessa, tarjoavat vogulit, jotka siinä tapauksessa, että karhu on tuottanut heille paljon onnettomuutta raatelemalla heidän karjaansa, eivät osoita eläimelle mitään kunnioitusta, vaan hävittävät tyystin sen kaikki ruumiinosat, vakuutettuina, että "eläimen sielu häviää ruumiin mukana".

Samoinkuin ihmisen saattaa eläimenkin sielu kätkeytyä myös ruumiinelimiin ja -osiin. Leijonan sydän, tiikerin hammas ja kotkan kynsi sisältävät näiden eläinten mahdin. Karhunpeijaiset eivät giljakkien käsityksen mukaan ole "ainoastaan ruoka-ateria, vaan myös karhun mahtavien sielunvoimien omaksuminen". Lappalaisnainen ei milloinkaan saanut syödä karhun sydäntä eikä muita eläimen jalompia elimiä, vaan se oli miesten etuoikeus. Pahansuovan vallassa voi eläimen pieninkin ruumiinosa tuottaa koko eläinsuvulle tuhoa. Lappalainen sanoo: "Ei saa heittää poronkarvoja eikä poronnahkaa tuleen; poro-onni poltetaan karvoja poltettaessa." Ei myöskään saa varsinkaan poron ensimäistä kaulanikamaa halkaista, se näet "turmelee karjaonnen ja vaikuttaa pahasti eläviin poroihin". Inkerissä on tapana jättää lampaita kerittäessä "kunkin lampaan kylkeen selkäpuolelle pienonen villatöyhtö kasvamaan". Suomessa käyvät taikauskoiset akat vieläkin pääsiäisaikaan toisten navetoissa karva- ja villatukkoja keräämässä eli "karjaonnea ottamassa". Kun metsämiehellä on karhunkynsiä ja -hampaita taskussaan, osaa hän saaliin luo.

Niin läheisessä suhteessa omistajaansa on eläimen nimikin, että luonnonkansat tykkänään karttavat petojen varsinaisten nimien mainitsemista. Pohjois-Karjalassa uskotaan, että jos karhua sanoo karhuksi, on eläin kesällä "villissä". Pohjois-Hämeessä "ei sanota ilvestä nimeltä vaan metsän kissaksi, ettei se syö lampaita. Se kuohoontuu, kun sitä mainitsee nimeltä." Varsinkin metsä- ja kalamiesten tulee tässä suhteessa olla varovaisia. Lappalaiset antoivat karhunpyynnin ja -peijaisten aikana ei ainoastaan itse eläimelle ja sen ruumiinosille, vaan myös aseilleen ja toimilleen salanimiä. Salakieltä käyttävät liiviläiset vieläkin kalastusretkillään. Ostjakit nimittävät karhua "turkkiukoksi" ja "korven eläimeksi", lappalaiset "metsänisännäksi" ja "viisaaksi mieheksi", suomalaiset "mesikämmeneksi", "metsäksi" y.m. "Hukka" suden nimenä on kirjakielestäkin tunnettu. "Jänistä ei sanota jänikseksi, se oli otus vaan, muuten pyynti pilautuu." Jänislankaa sanottiin "kytkyeksi".

Samalla kun uskotaan ihmisen "haamuun", aletaan myös uskoa, että eläimelläkin on ruumiista irtautuva sielu. Metsämies voi nähdä kuolleen koiransa unessa. Eläimessäkin on siis jotakin, joka voi vapautua aineellisesta asunnostaan. Samoinkuin ihmisen "haamu" lähtee jo elämän aikana m.m. säikäyttämällä, samoin uskotaan eläimenkin sielun ruumiista irtautuvan. Tsheremissit sanovat, kun uhrieläin vavahtaa sitä tarkastettaessa: "Se antoi sielunsa." Teurastaessaan uhrihevosen tsheremissipappi rukoilee jumalaa sanoen: "Me olemme puolestamme tuoneet, asettaneet sinulle uhrin, ota sinä puolestasi se vastaan ja anna ylösmenevän 'sielun' tulla välkkyväkarvaiseksi, välkkyväharjaiseksi, hopeahäntäiseksi ja hopeakavioiseksi varsaksi."

Yleisempi kuin yksilösielu on eläinkunnassa lajisielu. Viimeksimainitusta kehittyy helposti eläinlajin haltia. Jokaisella eläinlajilla on sitä suojeleva haltia. Tämä usko on ollut maapallon kansoilla yleinen. Karhuja vaalii karhunhaltia, hirviä hirvenhaltia, lintuja lintujenhaltia, mehiläisiä mehiläistenhaltia j.n.e. Tällaista eläinhaltiaa, jota tavallisesti kuvitellaan itse eläimen näköiseksi, luonnonihminen palvoo. Lappalaisten "leppämies" niminen karhunhaltia "on säädetty sekä suojelemaan karhua, pyhää eläintä, että myös antamaan sen lappalaisille, kun he ovat sitä häneltä anoneet ja rukoilleet". Jolleivät lappalaiset anoneet tämän haltian apua, ei karhu ainoastaan jäänyt heiltä saamatta, vaan haltia saattoi lisäksi avustaa karhua, kun se hyökkäsi pyytäjien kimppuun. Sudellakin on suojelushaltiansa; pahoinpitelemällä sutta se voidaan peloittaa pitämään suojattejaan kurissa. Tungusit lyylittelevät mammutin haltiaa voidakseen löytää eläimen hampaita. Tsherokessi-intiaanien käsityksen mukaan eläimet rankaisevat surmaajiaan taudeilla, jolleivät metsästäjät heti ymmärrä pyytää anteeksi tekoaan. Kun hirvi on kaadettu, sanotaan hirvenhaltian, joka on tuulta nopeampi ja kaavoittamaton pieni hirvi, rientävän heti surmapaikalle ja maassa olevan veritahran yli kumartuen tiedustelevan hirven sielulta, ovatko metsämiehet pyytäneet tekoaan anteeksi. Huomattava piirre ihmisille joskus näyttäytyvässä eläinhaltiassa on se, ettei sitä voi surmata. Siitä voikin tuntea tämän olennon, joka muuten täydellisesti muistuttaa edustamaansa eläinlajia. Pohjois-Hämeessä on kirjaanpantu seuraava kansanuskon kuvaus: "Kun pyhänä kulkee metsästämässä, niin sitte kun sattuu tulemaan semmoinen lintu, joka ei kuole, vaikka kuinka ampuu, niin se on metsänhaltia silloin, eikä muuta kuin lähde menemään kotia."

Käsitys, että surmatulta metsäneläimeltä on pyydettävä anteeksi tai itseään suojellakseen lykättävä syy muiden kannettavaksi, tavataan suomensukuisillakin kansoilla. Lappalaiset pyytävät karhulta anteeksi, että ovat tulleet sitä häiritsemään. Ostjakit koettavat tehdä itsensä syyttömiksi pannen karhunsurman samojedien tai venäläisten niskoille. Voguli-metsämiehet naamioivat itsensä karhunpeijaisia viettäessään, jottei karhu heitä tuntisi, vaan luulisi heidän olevan muukalaisia. Itäsuomalainenkin karhunkaataja pelkää kostoa ja senvuoksi hyvittelee eläintä sekä puolustelee itseään seuraavin sanoin:

"Lyökämme kättä kämmenillä läpätkämme lapikkailla! En minä sinua pannut, eikä toinen kumppalini, itse hairahit haolta, itse vierit vempeleltä puhki kultaisen kupusi, halki marjaisen mahasi."

Alkuaan itse eläimen näköinen eläinhaltia saattaa vähitellen omaksua ihmistä muistuttavia piirteitä. Kuollan lappalaisten peuranhaltia ilmaantuu toisinaan peurahärkänä, toisinaan heittää sarvensa ja muuttautuu ihmiseksi. Sillä on ihmisen kasvot ja se kulkee ihmisjaloin, mutta on kauttaaltaan karvainen kuin peura. Seuraava kuvaus koskee inkeriläistä sudenhaltiaa: "Kerran tuli erääseen salokapakkaan Sombranmaalla (Somerojärven tienoilla) olento, joka oli muulta asultaan kuin mies, mutta sillä oli suden pää, sekä pyysi viinaa juodaksensa. Hänelle tarjottiin helppoista pulloa, joka isännän mielestä oli tarpeeksi suuri yhdelle hengelle. Olento ei kuitenkaan tyytynyt niin vähään, vaan joi ensiksi neljänneksellisen ja sen päälle vielä muutamia pienempiä puteleja. Kun hän aikoi poistua, kysyi kapakan isäntä ihmeissään, kuka hän sitten tosiaankin oli. Vieras vastasi olevansa se joka vie heidän maastaan sudet pois (ja antaa hirvet sijaan)."

On hyvin ymmärrettävissä, että metsässä liikkuvien eläinten haltioista tulee n.s. metsänhaltioita. Vaikka nämä usein ovat melkein kokonaan jo muuttuneet ihmisenkaltaisiksi, tapaa niistä kuitenkin piirteitä, joista niiden alkuperä vilahtaa esiin. Metsänneito on tosin edestä katsoen ihanan neidon näköinen, mutta takana sillä riippuu pitkä häntä. Toisinaan saattaa metsänhaltialla, kuten kreikkalaisten ihmisenmuotoisella panilla, olla sorkalliset jalat ja sarvinystyrät päässä. Hyvin usein metsänhaltian äänikin muistuttaa metsäeläinten tai -lintujen ääntä.

Vesieläimillä on niitä suojeleva haltia, josta helposti kehittyy n.s. vedenhaltia. Jurakki-samojedit tekevät "vedenisännästä" kalan muotoisen "varjon" eli kuvan tai valitsevat sellaiseksi oudonnäköisen kuivatetun kalan. Kalahaltia näyttäytyy usein harvinaisen tai vesistölle oudon kalan haahmossa. Giljakki pitää miekkavalasta kalahaltian ilmenemismuotona. Piitimen lappalaiset puhuvat sarvipäisistä haltiakaloista. Toisinaan eroaa haltiakala muista vain asentonsa puolesta. Permalaiskansain vedenhaltia näyttäytyy suurena haukena, jonka tuulastajat tuntevat siitä, että se on muita isompi sekä että se nukkuessaan pitää päätään vasten virtaa tahi vasten rantaa elikkä päinvastoin kuin muut kalat. Kuollan lappalaisten "vesieläjä" näyttäytyy usein mateena tai kampelana, joka vastoin tavallisuutta tulee rantaan. Haltiakalan haavoittaminen on vaarallista. Muutenkin tällaisen kalan näkeminen useiden luonnonkansojen käsityksen mukaan ennustaa jotakin: onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Suomalaistenkin kesken on yleinen luulo, että suuri, harvinainen tai oudolla tavalla pyydystetty kala "tietää" jotakin. Lapissa asuvat suomalaiset nimittävät tällaista kalaa "martaaksi". Kerran olivat eräät nuorukaiset pyydystäneet suuren taimenen, joka oli eksynyt matalapohjaiseen joenrantaan, mutta kotiin tultuaan kehoitettiin heitä heti viemään se veteen takaisin, muussa tapauksessa joku heistä hukkuisi siihen, mistä taimenen olivat pyydystäneet. Virolainen kalamies ryhtyi kerran avannosta pyytämään omituisen näköistä kalaa, mutta heti syntyi kova myrsky ja lumipyry ja samalla kala katosi.

Intiaanien kalahaltiat tavoittelevat toisinaan ihmisenkaltaisia piirteitä. Samoin on suomensukuistenkin kansain kalahaltiain laita. Syrjänit sanovat, että vedenhaltia vain lapsena on kalan näköinen, mutta varttuessaan tulee yhä enemmän ihmisen kaltaiseksi. Eräs haltiahauki osasi puhua, ja sillä oli päässään pitkät vaaleat hiukset. Piitimen Lapissa pyydystettiin siika, jolla oli suomukset kaikkialla paitsi rinnassa, joka oli sileä ja muistutti naisen rintaa. Eräässä Suomen saaristoväestön keskuudessa muistiinpannussa tarussa kerrotaan, että vedenhaltia edestäpäin katsottuna oli mitä ihanin neito, mutta selässä sillä oli kalan suomukset ja evät. Itämeressä uskotaan lisäksi asustavan ihmisen yläruumiilla ja kalan pyrstöllä varustettua merenkansaa.

Mutta aivan ihmisenäkin näyttäytyessään saattaa vedenhaltialla olla joitakin kalaa muistuttavia piirteitä kuten kalan suuri kita, kalanhampaat tai kalan pyöreät silmät. Kuvaava piirre on lisäksi, että se kulkee kalojen seuraamana tuoden niitä mukanaan merestä jokiin sekä että se saattaa eksyä kalamiehen pyydyksiin.

Paitsi kaloilla on muillakin vesieläimillä kuten hylkeillä, valailla, krokodiileillä y.m. niitä suojeleva ja niiden muodossa ilmenevä haltia.

Uhrejakin luonnonkansat näyttävät toimittavan eläinhaltioille. Lappalaisten kerrotaan uhranneen karhunhaltialle jousia ja nuolia. Intiaanit uhraavat kalahaltioille tupakkaa, ihraa y.m. pyytäessään hyvää saalista. Kun Kuollan lappalaiset näkevät haltiakalan, asettavat he rannalle pikarillisen viinaa, leipäpalan ynnä muutamia vaskirahoja. Teurasuhrit eläinhaltioille ovat kuitenkin aivan harvinaisia ja luultavasti myöhäisperäisiä.

Elamhaltioita ihminen palvoo etupäässä ravintonsa vuoksi, Ja samoin on kasvillisuudenhaltiain laita.