KASVIKUNTA.

Eri tahoilta maapalloa poimitut esimerkit tarjoavat todistuksia siitä, että luonnonihminen sielullistuttaa myös kasvillisuuden. Jälkiä siitä tapaamme suomensuvullakin. Palatessaan tuntureilta metsäseutuun lappalaisneidot kiertävät käsivartensa puiden ympäri ja tervehtivät puita, aivan kuin ne olisivat tajuavia ja tuntevia olentoja. Kun tsheremissi menee metsään, puhuttelee hän puita, tiedustelee tietä ja pyytää yön tullen rauhallista leposijaa. Aamulla herättyään hän kiittää puuta, jonka suojassa nukkui, sanoen: "Hyvin lepäsin, rauhassa nukuin. Jää hyvästi, puu, kiitos siitä, että soit minun olla yötä allasi." Sen lausuessaan hän antaa kättä puulle. "Puu ymmärtää ihmisen puhetta ja metsä kuuntelee, kun metsämies laulaa. Tukkimiestä puu pelkää ja vapisee nähdessään hänen kulkevan metsässä kirves olalla. Kaatuessaan puu koettaa tappaa sortajansa." Ryhtyessään puuta kaatamaan Kuollan lappalainen lyö sitä ensiksi kirveenhamaralla kylkeen, s.o. "tappaa puun", jottei se liedellä sähisisi eikä heittäisi poukkia.

Tsheremissi puhuu myös puun "haamusta" eli sielusta (ört), joka syystä tai toisesta voi irtautua asuinpaikastaan. Kun "sielu" on puussa, niin hän selittää, puu viheriöitsee, työntää uusia lehviä ja on "iloinen"; mutta kun "sielu" lähtee, puu kuihtuu ja surkastuu. Toisinaan hän palvookin puun sielua; esim. ripustaessaan puuhun mehiläispöntön hän sanoo: "puunsielu, anna mehiläisille menestystä" tai: "kokoa mehiläiset ympärillesi". Joskus uhrataan sille sorsa mehiläisonnen edistämistä koskevassa juhlassa. Puun "sielua" voimme paremmin nimittää puunhaltiaksi. Kreikkalaisten puunhaltiat, dryadit, kuolivat samalla, kun puut kaadettiin.

Useimmiten on kasvillisuudenkin sielu lajisielu. Virossa uskottiin eri puulajeilla olevan eri haltiansa. Koivumetsän haltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään. Suomalaiset puhuvat katajankin haltiasta.

Kaikenlaisten puiden yhteinen edustaja on itse metsä, joka myös sellaisenaan elollistetaan. Metsää palvoessaan mordvalaiset nimittävät sitä "metsäemoksi". Meidän metsänhaltiamme Tapio merkitsee alkuaan vain metsää, kuten monista runosäkeistä vieläkin ilmenee, esim. "risuntäytinen tapio" taikka "tamminen tapio". Joskus käännytään rukouksin itse metsän puoleen:

"Hyvä metsä, puhdas metsä, katso minun karjojani!"

Samoin kuin metsässä elävät eläinhaltiat pyrkii metsän sielukin eli metsänhaltia lainaamaan ihmistä muistuttavia piirteitä. Ihmisen näköisyyttä tavoitellessaan se ei kuitenkaan voi salata alkuperäistä olemustaan. Suomalaisella metsänhaltialla on "havuhattu", "siniviitta" ja "naavaparta". Hyvin yleinen on käsitys, että metsänhaltia on puiden pituinen. Venäläisten metsänhaltia voi siten pidentää ja lyhentää kokoansa, että se seisoessaan suurten honkien keskellä on hongan pituinen ja matalassa pensaikossa kulkiessaan taas pensaan korkuinen. Mordvalaisen "metsäemon" jalat, silloin kun tämä on pukeutunut ihmishaahmoon, ovat kömpelöt ja paksut kuin tukit. Skandinavilainen metsänemäntä on etupuolelta kaunis ja viehkeä nainen, mutta sen selkäpuoli on kuusenhavujen peittämä tai on se takaapäin katsottuna kuin laho kanto, kaarestunut puu, risu tai puunhaarukka.

Viljan sielu saattaa kätkeytyä yksityiseen korteen, kuhilaaseen tai viimeiseen sitomaan. Vieläpä yksityinen jyväkin voi olla sen näkyväinen edustaja. Malajilaisten riisinsielu pukeutuu toisinaan omituisten riisinjyvien muotoon, jotka muiden mukana kylvetään peltoon. Nyppimällä tähkäpäitä toisen peltosaralta voi siitä yleisen käsityksen mukaan riistää viljan "onnen". Tsheremissit sanovat, ettei viljaa, joka ei ole tarpeeksi tuleentunut, ole leivän puutteessa hyvä leikata ja viedä kuivausriiheen, sillä silloin "koko viljavainio menee sekaisin ja oljet murtuvat". Pitämällä riihessä tai puimatanterella ainakin yhden puimattoman sitoman säilyy siinä viljaonni.

Paitsi aineeseen sidottua ruumissielua on viljalla myös siitä irtautuva sielu. Tämä on aina lajisielu. Jollei riisi menesty, sanovat malaijilaiset, että riisin "sielu" on lähtenyt pellosta. Samoinkuin ihmisen sairastuminen ja riutuminen luonnonihmisten käsityksen mukaan johtuu siitä, että sielu on jättänyt asuntonsa, samoin uskotaan viljan riutumisen syynä olevan sen, että viljan "sielu" on lähtenyt pellosta. Kummassakin tapauksessa on sielu asiantilan parantamiseksi, mikäli mahdollista, etsittävä takaisin.

Kadonnutta "viljansielua" votjakit etsivät erikoisin juhlallisin menoin. Paitsi varsinaista etsijää, n.s. "näkijää", valitaan toimitusta varten kuusi muuta henkilöä, kolme nuorukaista ja yhtä monta neitosta, jotka valkopukuisina valkoisten hevosten selässä lähtevät ajamaan ympäri kylän vainioita pitäen silmällä pientä valkoista perhoa, n.s. "sieluperhoa", jommoisena viljansielun samoinkuin ihmissielun uskotaan olopaikastaan irtaannuttuaan ilmenevän. Etsimänsä löydettyään saattue palaa laulaen erikoista "viljansielun etsintälaulua" pellon laidassa olevaan uhripaikkaan, jossa kylän vanhukset sillä välin ovat teurastaneet uhriksi valkoisen lampaan. Kun uhriateria, minkä aikana sieluperho on valkoiseen liinaan vangittuna, on päättynyt, saa se henkilö, jota perho etsittäessä huomattavasti lähenteli, "viljansielun" haltuunsa sekä vie sen kotinsa vilja-aittaan muutamaksi aikaa, kunnes perhonen jälleen juhlallisesti saatetaan viljamaalle ja siellä lasketaan vapauteen. "Viljansielun" löydyttyä uskotaan riutuneen viljan virkoavan uudelleen.

Paitsi perhosen haahmoon voi viljanhaltia pukeutua muunkinlaisten eläinten muotoon. Eräs Celebes-saaren luonnonkansa uskoo riisin "sielun" näyttäytyvän pienenä sinisenä lintuna. Keski-Europan viljanhaltiat ilmaantuvat useiden eläinten, kuten härän, pukin, suden, koiran, kissan, jäniksen y.m. muodossa. Viljasuden ovat virolaisetkin tunteneet; lapsia varoitetaan viljapeltoon menemästä sanomalla: "viljasusi tulee". Häräksi kuvitellusta kasvillisuuden haltiasta näyttää votjakeilla säilyneen jälkiä eräässä pälvijuhlan yhteyteen liittyvässä leikissä. Kun valkoinen uhrihärkä on teurastettu, puhdistetaan eläimen häntä karvoista ja liotetaan vedessä sitkeäksi. Senjälkeen joku nuorukaisista ottaa sen käteensä, heiluttaa sitä takanaan sekä painaen päänsä rintaansa vasten mylvii kuin härkä. Nuorukaista, jota nimitetään "härkävasikaksi", toiset kestitsevät kotitekoisella viinalla, mutta toiset estelevät häntä sitä juomasta. Tästä "härkävasikka" vihastuu ja alkaa hännällään huiskien karkoittaa ympärille tunkeilevaa kansaa.

Ihmisenkin haahmoa viljanhaltia toisinaan tavoittelee. Siihen voivat helposti antaa aihetta sellaiset haltian nimitykset kuin "viljaemo". Malajilaiset puhuvat "riisiemosta", maataviljelevät intiaanit "maissiemosta". Europassa tavataan sellaisia nimityksiä kuin "ruisemo", "ruisakka", "ohra-akka", "herneakka", "naurisakka" y.m. Kuollan lappalaiset puhuvat "ruohoemostakin". Nimestä ja alkavasta henkilöimisestä huolimatta kuultaa niistä kuitenkin niiden alkuperä esiin. Mordvalaisten "viljaemo" tosin laulaa mordvattaren pukimissa, mutta itse laulussaan kertoo olevansa "aamuhämärässä kylvetty, iltahämärässä korjattu, aittaan heitetty pääsiäiseksi kaljaksi, jouluksi piirakoiksi". Tsheremissien viljankasvua vartioiva "pientarenukko" esiintyy vihreissä pukimissa. Venäläisten "peltohinen" (polevik) on viljankorsien korkuinen.

Myös kasvillisuutta edustavan haltian kuva, jota käytetään joko uhri- tai muiden maagillisten menojen aikana, saattaa olla ihmisen muotoinen, voipa viljanhaltiaa edustaa eläväkin, usein viljakorsilla koristettu ihminen. Setukais-virolaisten ohranhaltia peko oli vähäinen ihmisenmuotoinen vahanukke. Alkuaan on kuitenkin itse kasvillisuus esim. viimeisen sitoman edustamana sekä magian että palvonnan alainen. Keski-Europan kansat, jotka uskovat viljansielun leikkuun aikana piilottautuvan pellon viimeisiin korsiin, koristavat viimeisen sitoman ja nimittävät sitä "viljaemoksi". Perun alkuasukkaat pukivat kimpun maissintähkiä naisen pukuun ja sellaisena palvoivat "maissiemoa" uskoen, että sillä on "voima synnyttää ja kasvattaa paljon maissia". Uhratessaan keväällä ensi päivien ilmaannuttua kasvillisuuden edistämiseksi votjakit keittävät puuron, jota pannaan kolmeen kuppiin. Yksi viedään uhripaikasta etelään päin n. 80 askelta, toinen yhtä kauaksi itään, kolmas jätetään uhripaikalle. Huomattava on, että puurokuppeihin pannaan heiniä ja lusikka. Rukoiltaessa pyydetään hyvää heinänkasvua. Palvoessaan viljanhaltiaa touolle ryhtyessään votjakki asettaa kukkurallisen viljavasun maahan eteensä ja rukoilee itse viljaan kohdistetuin katsein. Mordvalaiset uhraavat "viljaemolle" keltaisen eli viljanvärisen linnun.

Yleisen "viljaemon" rinnalla, joka on kaikkien viljakasvien haltia, on myös olemassa erikoisten viljalajien yksityishaltioita. Olemme jo edellä nimittäneet muutamia sellaisia. Agricola kertoo niitä olleen meidänkin esi-isillämme. Hän mainitsee m.m. rukiin, ohran, kauran ja nauriin haltiat. Virolaisilla oli lisäksi "humalatarhan isäntä" sekä "liinaemo", jota säilytettiin vaatekirstussa, "jotta pellavat menestyisivät".

Paitsi niiden kasvien, joista ihminen tai hänen kotieläimensä saavat ravintonsa, puhuvat luonnonkansat myös päihdyttävien tai muita maagillisia voimia sisältävien kasvien haltioista. Yleensä ei kasvillisuuden haltioille uhrata, jolleivät ne tavalla tai toisella voi ihmistä palvella. Alkeellisella asteella tarkoittavat näet uskonnolliset yhtä hyvin kuin maagillisetkin menot yksinomaan aineellista hyötyä.

Omia etujaan luonnonihminen valvoo myös palvoessaan elottoman luonnon jumalia.