IHMISKÄDEN VALMISTAMAT ESINEET.

Ei ainoastaan luonnon ihmeelliset ja salaperäiset voimat ja ilmiöt, vaan ihmiskädenkin valmistamat esineet luonnonihminen elollistaa. Tsheremissistä on hänen vanha asuinrakennuksensa, kota, samoinkuin myöhemmin käytäntöön tullut tupa, aivan kuin elävä olento, jota hän puhuttelee ja jonka hän uskoo ymmärtävän ihmisen tarpeet. Uuteen rakennukseen asettuessaan hän pyytää tuvaltaan menestystä: "terveyttä, hyvinvointia suo, perheonnea anna". Rakentaessaan itselleen asunnon hän asettaa kolmeen rakennuksen nurkkaan rahaa uhriksi, "jotta tupa pysyisi rahallisena". Hyvin voidessaan rakennus "elää", hävittämällä sen voi "tappaa".

Mordvalainen nimittää rakennustaan, sitä palvoessaan, "kotaemoksi" tai "kotaherrattareksi". Tällaiset nimitykset eivät tarkoita muuta kuin itse eläväksi olennoksi kuviteltua asuntoa. Se ilmenee selvästi esim. seuraavasta mokshalaisesta loitsusta: "Kotaherratar, anna hänelle anteeksi, joka on sinut rakentanut ja joka sinua lämmittää." Samoin todistaa sitä ersäläisessä loitsussa sellaiset sanat kuin: "Kotaemo, ylhäällä on niinenkuoresi (katto on näet niinillä katettu), alhaalla ovat hirtesi."

Tsheremissi puhuu kodan ja tuvan sielustakin (ört). Samoinkuin ihmisen sielu saattaa tuvankin sielu lähteä olopaikastaan. Kun tuvassa riitelee, huutaa, polttaa paljon tupakkaa tai pitää tupaa likaisena, lähtee "sielu". "Sinä karkoitat tupani sielun", sanoo tsheremissi, kun joku rikkoo rauhaa hänen kodissaan. Kun sielu on lähtenyt, ei tupa enää ole "iloinen", "elämä siinä alkaa käydä raskaaksi" ja "rakennus turmeltuu". Rakennuksen yöllä ryskyessä tsheremissi sanoo "tupasielun" sitä "liikuttavan". Autioissa, asumatta jääneissä rakennuksissa ei ole "sielua". Rakennuksen sielu ei alkuasteella saata pukeutua määrättyyn ilmenemismuotoon, vaan on, kuten tsheremissit sanovat, ainoastaan tuvan "menestys", "ilo" tai "hyvinvointi". Epäilemättä sama alkuperä on sillä inkeriläisten kodinhaltialla, jota "ei tehty, eikä tuotu, vaan oli itsestään". Kun kerran rakennuksen "sielun" eli haltian uskotaan voivan ruumiistaan irtautua, ei ole kumma, jos vähitellen syntyy ajatus, että se, kuten sielut yleensä, toisinaan voi näyttäytyä näkyvässäkin, esim. jonkin kotieläimen, kuten koiran tai kissan muodossa. "Soikkolan Venakontsassa sanottiin haltian nähdyn iltahämärässä koirana naatalaan (hirsisalvos pirtin uunin alla) menevän." "Moloskovitsan Rollokassa puikkelehti kerran haltia riihessä tanssivan väen jaloissa kirjavana kissana, sekä pakeni hetken kuluttua kisapaikalta kaivolle. Riihi paloi heti sen perästä." Yleensä ei rakennuksenhaltian näyttäytyminen ole hyvä enne.

Rakennuksenhaltian puoleen käännytään usein rukouksin, harvemmin uhrein. Inkeriläisillä on tapana tervehtiä sitä aamuin ja illoin. "Kun aamulla tullaan ensi kerran huoneeseen, on haltiaa tervehdittävä sanoilla: hyvää huomenta, huoneenhaltia! Näin voitetaan haltian mielisuosio päivän ajaksi. Tuollaiseen tervehdykseen tulee heti haltian vastaus siten, että huoneessa kuuluu pieni rusahdus — se on haltian puhetta anelijalle. Illalla maata mennessä on samaten hänen puoleensa käännyttävä, että hän antaisi onnea levon ajaksi ja varjelisi talon omaisuutta kaikelta vahingolta, silloin kun ei omistajan silmäkään ole siitä vaaria pitämässä." Ei myöskään ole hyvä asettua rakennukseen asumaan haltian mieltä tiedustamatta. "Jos meni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli huoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli se lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää."

Paitsi rakennusta perustettaessa suoritettua uhria ovat rakennuksenhaltialle osoitetut teurasuhrit harvinaisia. Huomattava ominaisuus suomalaisten ja Suomen ruotsalaistenkin talonhaltiassa on se, että "se ei tarvinnut koskaan ruokaa". Yleinen on sitävastoin asuntomaan haltian musta uhri, jolloin teuraan luut kätketään asuntomaan multaan. Käsitys, että kodinhaltian uhreihin voivat ainoastaan oman perheen jäsenet ottaa osaa, johtunee perhekunnan suojelushaltiain, n.s. kotijumalien uhreista.

Varsinaisen asuinrakennuksen ohella saattaa muillakin rakennuksilla, kuten läävällä, riihellä, saunalla ja metsätuvalla, olla haltiansa. Merikansat puhuvat laivankin haltiasta. Kaikki kehittyneemmät rakennustenhaltiat näyttäytyvät etupäässä ihmisenmuotoisina. Kuitenkin voi niissä olla jotakin itse rakennusta muistuttavaa. Niin on esim. kirkonhaltia itse kirkon korkuinen. Rakennuksen väriä muistuttaa kodinhaltian näyttäytyminen harmaissa pukimissa. Usein asunnonhaltia sulautuu yhteen perhekunnan kotijumalien tai isännän suojelushaltian kanssa.

Mutta kokonaisella rakennusryhmälläkin voi olla sitä suojeleva haltia. Mordvalaiset palvoivat koko kylän haltiaa, "kylänjumalaa". Itämailla oli kaupungillakin jumalansa. Sellainen oli esim. Assyrian pääkaupungin Assurin jumala, jolla oli sama nimi kuin itse kaupungilla.

Luonnonkansat elollistavat lisäksi kaikenlaiset aseensa, työkalunsa, astiansa y.m. Guinean Pangwe-kansa "ei pidä työkalujaan ainoastaan pelkkänä aineena, vaan olentoina, joilla on elinvoimaa, mikä ilmenee niiden aikaansaannoksesta". Ewe-neekerit palvovat kuokkaa, meksikolaiset kauppiaat matkasauvaansa ja muinaiset Kreikan sankarit jumaloivat keihästään. Lappalaisista on vanha tieto, jos siihen voimme luottaa, jossa kerrotaan, että kun he "nuijalla kukistivat otuksen, he jumaloivat nuijaa, ja kun he kivellä tappoivat pedon, niin he palvoivat kiveä".

Tsheremissin käsityksen mukaan eivät sellaiset esineet kuin vene, veräjä, ovi, kirves, aura, sirppi, värttinä, kuppi, lusikka, peili ja virsut ole ainoastaan eläviä, vaan myös tuntevia ja tajuavia olentoja. Hän puhuttelee kutakin kuin työtoveria, ja kun ne ovat häntä aikansa palvelleet, ei hän niitä särje eikä polta, sillä sellaista menettelyä hän pitää halpamaisena, vaan jättää ne rauhaan. Niin esim. kun vanha veräjä ei enää kykene toimittamaan virkaansa, hän nostaa sen paikoiltaan jonnekin lahoamaan. Samoin hän tekee vanhalle, vuotavalle veneelle. Sitäkään ei särjetä, päivätyönsä tehtyään se saa rauhassa levätä. Loppuunkulutetut virsut sidotaan yhteen ja ripustetaan jonnekin takapihalle, missä niitä monesti näkee useita yhdessä mätänevän. Tuleen ei niitä saa heittää eikä niitä sovi hakata palasiksi. "Virsu on palvellut ihmistä, suojellut hänen jalkaansa ja kuljettanut häntä." Siirtäessään jalkineensa "lepoon" tsheremissi lausuu: "No, virsut, olette minua palvelleet, jaloissani olette ajelehtineet, nyt kulutettuani teidät ripustan hyvään paikkaan, levätkää nyt ja olkaa rauhassa." Kun kuppi tai puulusikka on aikansa ihmistä palvellut, käytetään sitä vielä joku aika muistojuhlissa vainajia varten; senjälkeen se asetetaan jonnekin ullakolle, jotteivät lapset sitä saa. Pannessaan vanhan astian tai lusikan syrjään tsheremissi puhuttelee sitä sanoen: "Meitä olet palvellut, ruokkinut ja juottanut, myös vainajia olet ruokkinut, olkoon tämä paikka sinulle rauhallinen levätä." Katsellessaan kuvaansa peilissä tyttö suutelee peiliä ja sanoo, kuten jo olemme maininneet: "Älä ota muotoani." Näin ovat talous- ja tarve-esineet tsheremissikodissa aivan kuin eläviä olentoja, senvuoksi ei niitä myöskään mielellään vieraalle luovuteta.

Osaksi johtunee yllämainittu huolenpito ja varovaisuus, varsinkin mikäli se koskee jalkinetta, työasetta ja ruoka-astiaa, siitä, että itse ihmisen sielu on siihen hyvin läheisessä suhteessa.

Joskus uskotaan elollistetun esineen tarvitsevan ravintoakin "voimakseen". Muinaiset viikingit voitelivat surmatun ihmisen verellä uuden laivansa emäpuun. Karhun verellä, jota lappalaiset pitivät hyvin taikavoimaisena, he voitelivat toisinaan "kotaa kannattavat puut ja oven". Vielä keskiajalla oli Europassa tapana uhrata eläviä ihmisiä tai eläimiä linnojen, siltojen y.m. perustukseen, "jotta ne tulisivat vahvoiksi ja kestäviksi". Volgan suomalaisillakin näyttää olleen tapana uhrata ihminen vesimyllyä perustettaessa. Siperialaiset shamanit voitelevat teuraanverellä noidanpukunsa sekä rumpunsa, jota he pitävät jumalallisena olentona.

Tällaiset esimerkit ovat omiansa valaisemaan kysymystä, miksi ihminen yleensä on alkanut uhrata luonnonhaltioille. Jotkut uskonnontutkijat olettavat, että tämä omituinen tapa on vainajainpalvonnasta peräisin; vielä kuoltuaan näet ihmisen uskotaan tarvitsevan ravintoa. Tällainen lieneekin osaksi asianlaita. Kuitenkin kun tiedämme, että ravinnon nauttiminen on luonnonihmisen käsityksen mukaan etupäässä voiman eli paremmin sanoen sielunvoiman hankkimista, ymmärrämme, että luonnonilmiönkin ja -esineen voimaa voidaan uhreilla kartuttaa. Lappalaiset voitelivat verellä ukkosjumalan vasaran, ilmeisesti jotta se tulisi tehokkaammaksi, ja samaten "maailmanpatsaan", epäilemättä jotta se paremmin kestäisi taivaan kannattajana. Muistakaamme lisäksi, miten esim. tsheremissit menettelevät uhrin suhteen saadessaan liian pitkäaikaisen tai rankan sateen.

Käsitys että esinekin tarvitsee ravintoa eli "voimaa", ilmenee selvästi seuraavasta tsheremissien viljanleikkuunpäättäjäisiin liittyvästä menosta.

Kun kaurat eli viimeinen vilja leikataan sirpillä, jätetään saran päähän muutamia korsia koskematta seuraavaan, joskus kolmanteenkin päivään, jolloin perheenväki juhlapukuisena menee sirpit kainalossa uudelleen pellolle. Mukana viedään vainiolle myös leipää, juustoa, ohukaisia y.m. ruokaa. Perheenväki polvistuu saran päähän jätettyjen leikkaamattomien korsien ääreen, ja isäntä lukee rukouksen, jossa hän anoo jumalilta hyvää viljasatoa. Senjälkeen maistellaan juhlaruokia, kunnes uudelleen polvistutaan. Isäntä kerää nyt kaikki työssä olleet sirpit yhteen, latoo ne leikkaamattomille korsille, jotka kumoaa maahan ja joita hän alkaa kiertää latvasta alkaen sirppien ympäri juureen asti. Sirppejä nostamalla hän vihdoin vetäisee kaurantyvet poikki. Sitä tehdessään tsheremissi sanoo: "sirpit, koko kesän olette tehneet työtä, voimaksenne tulkoon tämä syömänne ruoka", tahi toisin paikoin: "sirppi, ota voimaa, koko kesän teit työtä, ota voimaa! Sinun osasi asetimme, meidän osaamme älä koske". Senjälkeen isäntä vie perheenjäsenten saattaessa sirpit kauranolkiin käärittyinä jonnekin aitanparvelle tai ullakolle, mistä ne haetaan esiin vasta seuraavana kesänä. Toimitusta nimitetään "sirpin ruokkimiseksi". Viimeksi pystyyn jätettyjä korsia sanotaan "sirpin osaksi".

Että luonnonkansat ovat uskoneet pienimmilläkin ihmiskäden valmistamilla esineillä olevan myös niistä irtauvan sielun, osoittaa monilla kansoilla esiintyvä tapa särkeä ne esineet, jotka annetaan vainajalle. Savossa on ollut tapana särkeä ruumista rekeen pantaessa "jokin talon parain kappale" sanomalla: "tuon saat mutta et muuta". Niinikään Inkerissä kierretään kuollut tuvasta ulos vietäessä kolmesti hänen nimikkolusikallaan, jonka jälkeen "lusikka rikotaan ja kappaleet nakataan arkun jälestä, sanoen: siinä on osasi, muuta et saa". Tsheremisseillä on tapana särkeä kuollutta saatettaessa puukuppi ja lusikka, "jotta vainaja ne saisi mukaansa näkymättömään maailmaan". Epäilemättä tässä kuvastuu käsitys, että esineelläkin on näkymätön osa, joka näkyväisestä irtautuu sen särkyessä. Toisin sanoen esine on surmattava, jotta sen sielu lähtisi siitä. Mordvalaiset irroittavat sielun esineestä ainoastaan kaaputtamalla sitä veitsellä. Tsheremisseillä on tapana jumalille uhratessaan omituisesti tärisyttää kaikkia uhriesineitä. Kun muistamme, että ihminen säikähtäessään ja eläin vavahtaessaan menettää tai "antaa" sielunsa, ymmärrämme tämän kummallisen tavan tarkoituksen.

Työvälineen sielusta saattaa toisinaan kehittyä myös sen haltia. Epäilemättä oli sellainen esim. Suomen lappalaisten virkaa eli sadinta vartioiva viranakka.

Läheinen suhde, joka vallitsee esineen sielun eli "haamun" ja sen kuvan välillä, selittää, miksi eräät kansat, m.m. kiinalaiset, uhraavat esineiden asemesta ainoastaan niiden kuvia, aivan samoin kuin jotkut, kuten muinaiskreikkalaiset ja meidän päivinämme tshuvassit, ovat uhranneet teuraiden asemesta ainoastaan niiden näköisiä leivoksia.

Suurimman mahdin ja pyhyyden kaikista ihmiskäden valmistamista esineistä saavat ne aseet, joita käytetään määrätyissä maagillisissa tiloissa ja toiminnoissa.