IHMISEN SIELU.

Edelläesitetty uskonnonmuoto ei edellytä uskoa persoonallisiin, tajuaviin ja tahtoviin sieluihin. Ryhdymme seuraavassa tarkastamaan varsinaisen sielu-uskon (animismin) syntyä. Aloitamme ihmisen sielusta.

Sielu-uskon alkuperää etsiessämme huomaamme eri aiheita, joista erilaiset sielukäsitteet syntyvät ja kehittyvät. Tärkeimpiä ovat itse ruumis siihen sisältyvine elonvoimineen, henkäys eli henki, haamu eli varjo ja nimi. Luonnollisesti on sielun eri kuvittelumuotojen takana aina sama asianomainen henkilö.

Ruumiiseen ja sen elimiin liittyvää sielua nimitämme ruumissieluksi, syystä että sielu tällöin on siinä määrin ruumiiseen sidottu, että se häviää ruumiin tuhoutuessa. Parhaiten tämä aineellinen sielu säilyy ruumiin kestävimmissä osissa. Hyvin tärkeä sielun kannattaja on luuranko. Yleinen käsitys on, että elämä jollakin tavalla säilyy vielä kuoleman jälkeen, niin kauan kuin luuranko on tallella. Muutamat luonnonkansat kuljettavat esivanhempiensa luita mukanaan perhekunnan suojelushaltioina. Keskiajalla saivat pyhimysten luut melkein samanlaisen kunnian. Itämailla kuolleiden ristiretkipäällikköjen luut puhdistettiin lihasta ja tuotiin vaivalloisia teitä kotiseudun kirkkoon. Kun kaikki ruumiin jäännökset häviävät, uskotaan sielunkin kuolevan. Sitä todistaa Piitimen lappalaisten tapa paloitella ohrakakkuja omaistensa haudoille, "kunnes hautakummun laskeutumisesta saattoivat nähdä, että ruumis jo oli maatunut". Inkerikot kävivät haudoilla itkemässä ja ruokaa viemässä, niin kauan kuin ruumiin uskottiin säilyvän, "sen mädättyä ei näet sieluakaan enää ole missään". Epäilemättä ovat monenlaiset hautavarustukset johtuneet juuri ruumissielun käsityksestä. Monet luonnonkansat, myös Vienan karjalaiset, ovat rakentaneet kuolleelle kalmistoon samanlaisen "tuvan" kuin missä tämä on elämänsä aikana asunut. Vieläpä tehdään tupaan "ikkunakin", "jotta kuolleen kodissa olisi valoisaa" sekä "jotta hän siitä voisi katsella, mitä ympärillä tapahtuu". Hänelle annetaan mukaan ruokaa, juomaa, vaatteita, aseita, kulkuvälineitä y.m. Miten selvänä kuvastuukaan ruumissielu-usko esim. syrjänien tavasta kaivaa haudalle juuri kuolleen suun kohdalle aukko, johon muistojuhlina kaadetetaan juomaa. Ruumiin säilyttämisessä ovat muinaisegyptiläiset vieneet muista voiton, he kun balsamoimalla faraoittensa ruumiit ovat saaneet ne säilymään vuosituhansien läpi.

Siinä tapauksessa, että kuolleita on pidetty vahingollisina ja vaarallisina olentoina, on heidän ruumiinsa paloiteltu, poltettu tai muulla tavalla tehty vaarattomiksi. Eräänä tautikesänä votjakit kaivoivat tietäjän kehoituksesta taudin aiheuttajan ruumiin maasta ja hakkasivat palasiksi, "jotta tauti taukoisi". Ostjakki-samojedit pelkäävät kovin eräitä "ruumiita", joiden uskotaan kulkevan yöllä pahaa tekemässä. Tarinoissaan he kertovat elävien taisteluista näitä vaarallisia "ruumiita" vastaan. Estääkseen niitä haudoistaan nousemasta he seivästävät ne maahan.

Paitsi luurankoa ovat muutkin kestävimmät ruumiinosat, kuten hiukset, kynnet ja hampaat sekä tärkeimmät elimet, varsinkin sydän, maksa ja munuaiset tai nesteet, kuten veri, sylki y.m. sielun kannattajia. Varmaankin veren kiertokulku on aiheuttanut tsheremissien uskon, että "sielu" saattaa liikkua ruumiissa. Syystä että sielu juutalaisten käsityksen mukaan on veressä, nämä eivät syö tästä valmistettua ruokaa. Luultavasti kokemus, että elämä lähtee veren mukana, on antanut aiheen tällaiseen uskoon. Aineellisesta sielunkäsityksestä johtuu lisäksi luulo, että elinvoimaa voi johtaa ruumiista toiseen. Syömällä vihollisen sydämen ja maksan vogulit uskoivat voivansa siirtää tämän sielunvoiman omaan ruumiiseensa sekä estää häntä uudelleen eloon palaamasta. Henrik Lättiläinen kertoo Sakkalan virolaisten 1200-luvulla riistäneen sydämen erään elävän ristiretkeilijän rinnasta sekä syöneen sen "tullakseen urhoollisiksi kristityitä vastaan". Vielä nykyään rukoilee tsheremissipappi jumalaa varjelemaan ihmisiä "sydämen ja maksan leikkaajilta". Tällaiseen sielu-uskoon perustuu luonnonkansojen kannibalismi.

Ihmisen sielunvoimaa voi riistää muullakin tavalla. Intiaanit nylkevät vihollisensa päänahan ja säilyttävät taikavoimaisena voitonmerkkinä. Tiedämme myös, mikä salaperäinen voima kätkeytyi m.m. Simsonin hiuksiin. Mutta niinkin vähäpätöiset esineet kuin kynnet ja hampaat voivat pahansuovan käsiin jouduttuaan tuottaa tuhoja.

Ihmisen sielu saattaa sitäpaitsi olla suhteessa kaikenlaisiin esineihin, jotka ovat olleet kosketuksessa ihmiseen. Lappalaiset pitivät sairauden syynä sitä, että manalaiset ryöstivät sairaan sielun. Tämä tapahtui m.m. siten, että vainajat anastivat asianomaiselta ainoastaan lakin, rukkasen, kengän tai muun vaatekappaleen. Jotta sairas jälleen tulisi entiselleen, oli tietäjän se hankittava takaisin. Paitsi pukua ovat ruoka, aseet y.m. omaisuus saman sielulain alaisia. Tähän perustuu eräs tärkeä magian laki, pars pro toto ("osa kokonaisuuden asemesta"). Kun jo jonkin esineen anastamisessa näin ollen piilee sen omistajan "sielun vaara", ovat varkaus ja murha tällä asteella läheistä sukua toisilleen.

Ruumissielussa, kätkeytyipä se miten vähäpätöisiin ruumiinosiin tahansa, saattaa siis toiselta puolen piillä persoonallinen olento, mutta toiselta puolen voidaan esim. syömällä toisen elimiä aivan mekaanisesti anastaa hänen sielullista voimaansa. Saatamme senvuoksi sanoa, että ruumissielunkäsityksessä yhtyvät sekä usko persoonalliseen sieluun että edellämainittu väkiusko.

Aineellisen sielu-uskon piiriin kuuluu alkuaan myös henki. Muutamilla luonnonkansoilla on tapana vahvistaa ystävyyttä vaihtamalla "henkeä" keskenään, s.o. suutelemalla. Jotkut vangitsevat suuhunsa kuolevan viimeisen henkäyksen. Kuolemassa "henki lähtee". Luultavasti onkin kuolevan viimeinen henkäys herättänyt ajatuksen, että siinä "sielu" erkanee ruumiista. Nimitämme täten syntynyttä sielua henkisieluksi. Henkisielua merkitsevät sanat merkitsevät samalla henkäystä ja höyryä. Meidän "löyly" sana merkitsee virossa (leil) myös ihmisen henkeä. Tämän sielunnimityksen merkityskin siis viittaa sen alkuperään. Syrjänit sanovat, että "henki" kuolemassa haihtuu ilmaan kuin höyry. Siihen nähden että henkisielu saattaa irtautua ruumiista, nimitämme sitä irtonaissieluksi.

Paljoa suurempi merkitys uskonnon kehitykselle on toisella irtonaissielulla, joka suhtautuu ruumiiseen niinkuin muoto aineeseen. Tämä sielu, kuten sen nimi, joka merkitsee haamua ja varjoa, osoittaa, palautuu muistikuvaan, joka tajutaan eläväksi varsinkin unissa ja näyissä. Varjolla ja etenkin kuvastuksella vedessä on myös tässä suhteessa ollut merkityksensä. Nimitämme täten syntynyttä sielua haamusieluksi.

Kuinka läheinen suhde vallitsee ihmisen haamun ja hänen ruumiinsa välillä, osoittaa muuan vanha tieto lappalaisista. Siinä kerrotaan, miten lappalaisnoidan "haamu" manalaisella vaellusmatkallaan puhkaisi vatsansa lentäessään terävään paaluun ja miten onnettomuus samalla tavalla näyttäytyi itse kodassa makaavan noidan ruumiissa.

Vielä kuolemankin jälkeen säilyy hyvin läheinen suhde vainajan ruumiin ja hänen haamunsa välillä. Yleensä uskotaan kuolleen kummittelevan siinä, missä ruumis on haudattuna. Metsään kuolleista ja veteen hukkuneista kehittyy senvuoksi helposti metsän- ja vedenhenkiä. Tällainen vedenhenki on esim. norjalaisten draug (= lappalaisten raukka), joka näyttäytyy hukkuneen vaatteiden, haaksirikkoutuneen laivan y.m. läheisyydessä ennustaen kuolemaa tai hukkumista.

Kuitenkin jo elämän aikana haamu saattaa usein irtautua ruumiista. Tsheremissi sanoo, kun ihminen on joutunut tajuttomaan tilaan: "hänen haamunsa (ört) on lähtenyt". Kun joku hänet pahasti säikäyttää, hän sanoo: "sinä karkoitat minun haamuni". Kun hän uneksii, "vaeltaa hänen haamunsa". Uneksimista nimitetään "haamun kulkemiseksi". Ihmisen herätessä "haamu" palaa takaisin. Jollei "haamu" tällöin ennätä ajoissa asuntoonsa, käy ihminen kalpeaksi ja alkaa kuihtua. Senvuoksi ei saa nukkuvaa äkisti eikä väkivallalla herättää. Useimmiten on sairauden syynä se, että "haamu" pitkillä yöllisillä retkillään on joutunut harhaan eikä enää osaa palata kotiinsa tai että manalaiset ovat sen vanginneet ja vieneet tuonelaan. Tällöin on käännyttävä tietäjän puoleen.

Tietäjää, joka voi seurustella näkymättömien haamusielujen kanssa, sanomme noidaksi eli shamaniksi. Päästäkseen sairaan kadonneen sielun perille on noidankin "haamun" tietäjän langettua loveen eli horrostilaan irtauduttava ruumiista. Aineen kahleista vapautuneena se kulkee suljettujen ovien läpi sekä matkailee kaukaiset maat. Se voi mennä manalaistenkin puheille ja taivuttaa heitä uhkauksilla tai uhrilupauksilla jättämään sairaan haamun rauhaan. Vapautettuaan kadonneen sielun saattaa noita sen sairaaseen uudelleen, jolloin tämä pian alkaa virkistyä. Paitsi sielun palauttamista noita toimittaa muitakin tärkeitä tehtäviä. Hän hankkii tietoja etäällä sijaitsevista seuduista, maahan kätketyistä aarteista, metsään eksyneestä karjasta, hyvistä riistapaikoista ja väijyksissä olevista vihollisista. Lisäksi hän voi tuoda jonkun manallemenneen elossaolevien suojelushengeksi, karjanpaimeneksi y.m. Tainnostilaan päästäkseen noita käyttää monenlaisia välineitä, kiihoittavia ruokia ja juomia, pyörryttävää tanssia, meluavaa rummutusta y.m. Noidan toimi edellyttää sitäpaitsi luontaisia sielullisia taipumuksia, jotka usein menevät perintönä isästä poikaan. Etevää noitaa lappalaiset pitivät niin suuressa arvossa, että nimittivät häntä "tunturiherraksi" tai "tunturikuninkaaksi".

Sana, jota luonnonkansat käyttävät haamusielun käsitettä ilmaisemaan, on monimerkityksellinen. Paitsi haamua ja varjoa se tavallisesti merkitsee myös muotoa, kasvoja ja kuvaa. Suomalainenkin "haamu" sana merkitsee lapissa muotoa, mordvassa kasvoja. Puhuessaan puun tai rakennuksen "varjosta" (is) vogulit käyttävät sanaa, joka heidän kielessään merkitsee myös ihmisen "sielua". Eräs tsheremissin kielessä oleva sana (tys) merkitsee samalla muotoa, kasvoja ja sielua. Samojedit nimittävät sekä haamusielua että haltiastaan tekemäänsä puukuvaa "varjoksi". Jos siis sielu ja kuva ovat näin läheisessä suhteessa toisiinsa, ei ole ihme, että yleisen käsityksen mukaan se, mitä kuvalle tehdään, koskee läheisesti itse kuvattua. Luonnonihminen ei mielellään antaudu toisen kuvattavaksi. Pelko kuvastuu myös tsheremissineidon sanoista, jotka hän lausuu katsellessaan kuvaansa peilissä: "älä ota muotoani (= sieluani)". Vahingoittamalla toisen kuvaa uskotaan asianomaisen vastaavalla tavalla kärsivän. "Kun lappalainen tahtoo vahingoittaa jotakin lähellä tai kaukana asuvaa ihmistä, jolle hän on vihoissaan, käyttää hän tähän tarkoitukseen poronsarvesta tehtyä pientä kaarta vasamoineen ja nuolineen. Jos hän haluaa lamauttaa vihamiehensä käden, jalan tai muun jäsenen, niin hän ampuu tylsäpäisellä vasamalla sanotusta henkilöstä tehdyn kuvan vastaavaa ruumiinosaa, mutta jos hän tahtoo tuottaa tälle avoimen haavan tai alituisen ihonalaisen vaivan, niin hän ampuu terävällä nuolella tarkoitettua kohtaa kuvassa." Meidänkään kansallemme ei noidannuolien pelko ole ollut tuntematon.

Kuvan ja sielun läheinen suhde selittää myös, miksi joku henkilö vielä kuoltuaan voi elää kuvassaan. Vainajan kuvalle osoitettu hellyys ja kunnioitus tulee itse kuolleen osaksi. Ostjakkivaimo tekee miehestään, tämän kuoltua, kuvan, jonka hän pukee aamulla, ruokkii päivällä, riisuu illalla ja asettaa yöksi viereensä vuoteelle. Tätä kestää vuoden, pari tai kolme vuotta. Pitempiaikaisen kunnioituksen ja palvonnan alaisiksi pääsevät yhteiskunnan merkkihenkilöt, perhekunnan, suvun ja heimon päämiehet, suuret tietäjät ja sankarit, jotka kuvissaan elävät ja hallitsevat vielä kauan sen jälkeen kuin ruumis on maatunut.

Tällaisia kuvissaan eläviä vainajia nimitämme, silloin kun ne ovat vain määrätyn perheen suojelushenkiä, kotijumaliksi. Kalastajalappalaisten kotijumalat näyttävät olleen ulkoilmassa järvien rannoilla. Paimentolaiset, kuten samojedit, kuljettavat niitä mukanaan paikasta toiseen erikoisessa "jumalien reessä". Paikoillaan pysyvillä kansoilla ne tavallisesti pääsevät itse asuntoon, jossa niitä säilytetään asunnon perällä. Näiden määrätyn perhekunnan suojelushenkien uhreihin voi ainoastaan perheen väki ottaa osaa.

Suurempien henkien kuvia, joita koko suku tai heimo palvoo, säilytetään erikoisissa pyhissä paikoissa. Sellaista pyhäkköä luonnonihmiset kovin kavahtavat, eivät he tohdi edes juoda vettä pyhän paikan läheisyydestä. Naiset eivät uskalla kääntää katsettaan sinnepäin eikä kulkea sellaisen paikan ympäri. Useimmiten säilytetään näissä olevia henkienkuvia ulkoilmassa, joskus rakennetaan niille asunnontapainen. Siihen nähden, että nämä haltiat ovat suurvainajia, jotka usein sankariudellaan ovat saavuttaneet kuolemattomuuden, nimitämme niitä sankarijumaliksi (vrt. kreikkalaisten heros). Esimerkkinä siitä, miten etevästä vainajasta uskotaan kehittyvän mahtava uhrihaltia, tarjoaa muuan ostjakkilainen kansanruno, jossa vasjuganilainen urho osoittaa harvinaista jalomielisyyttä siten, että hän hautaa kaatuneen vihollissankarin ruumiin, pystyttää haudalle hänen miekkansa sekä lohduttaa häntä sanoen: "Vastaisuudessa syntyvien tyttärien, vastaisuudessa syntyvien poikien aikana sinut kutsutaan eloon ja sinusta on tuleva uhria vastaanottava uhrihaltia." Sankarijumalat ovat usein luonnonkansojen tärkeimpiä, monipuolisimpia ja eniten palvottuja haltioita.

Ihmisen kuvana "haamu" luonnollisesti näyttäytyy itse asianomaisen henkilön näköisenä. Joskus saattaa ihmisen sielu kuitenkin pukeutua muuhunkin, esim. eläinten muotoon. Hyvin usein se käsitetään kevyeksi, siivelliseksi olennoksi, perhoseksi tai linnuksi. Votjakkiäiti lausui lapselleen, kun perhonen isävainajan muistojuhlaa vietettäessä lenteli ikkunassa: "Hänen sielunsa on saapunut perhosen muodossa." Lappalaiset kertovat, miten muuan saareen haudattu vainaja lensi suurena lintuna järven yli. Joskus sielu ihmisen nukkuessa lähtee lentämään yölepakon tai juoksentelemaan pienen hiiren haahmossa. Tsheremissit uhraavat suvuttomille vainajille joka kerta, kun paljon hiiriä ilmaantuu aittaan tai toukkia ja kuoriaisia peltoon. Myös matoja ja käärmeitä monet kansat pitävät sielueläiminä. Mutta suurempienkin eläinten, kuten susien, muodossa uskotaan sielujen voivan vaeltaa. Sellainen olento on meilläkin tunnettu "vironsusi". Vieläpä luonnonesineihin ja -ilmiöihin sielu saattaa pukeutua. Se kätkee mahtinsa lappalaisen mykkään seitakiveen, se kummittelee maassa palavana liekkinä, meteorina se lentää taivaalla, tepastelee tuulenpyörteessä tai raivoaa revontulessa. Varsinkin tietäjän sielu saattaa ruumiista irtauduttuaan pukeutua monenlaiseen muotoon. Lappalaisnoidan sielu saattoi vaellusmatkoillaan kiitää peurana maata myöten, lentää lintuna ilman halki, sukeltaa kalana syvyyksien läpi ja luikertaa käärmeenä maan sisässä. Käsityksestä, että noidan sielu lentää lintuna, johtuu siperialaisen tietäjän suurta lintua muistuttava shamaninpuku. Tällainen sielueläin on niin läheisessä suhteessa ihmiseen, että jos se tavalla tai toisella loukkaantuu, sairastuu itse asianomainen henkilö.

Ihmisille ilmaantuessaan sielueläimet yleensä ennustavat jotakin. Kuka ei ole kuullut, että huuhkajan ääni, linnun lentäminen vasten ikkunaa, hiirten nakertaminen y.m. "tietää" jotakin, usein onnettomuutta, sairautta tai kuolemaa. Tietämättä, että leppäterttu eli -pirkko, tuo korea kuoriainen, on sielueläin, Suomen neitoset nostavat sen sormensa päähän ja siitä, mihin päin se tällöin lentää, päättelevät tulevan kotinsa suuntaa:

"Lennä, lennä Ieppäpirkko! Mihinkäs minua naidaan? Suomeen vai saareen vai maan mustan poveen?"

Ihmisen helposti irtautuvasta haamusielusta saattaa kehittyä tykkänään irrallinen, hänen ulkopuolellaan elävä haltia. Niin muistuttaa syrjänien ort, joka heidän veljeskansansa votjakkien kielessä (urt) merkitsee ihmisen haamusielua, jo täydellisesti ihmisen suojelushaltiaa. Jokaisella henkilöllä on ort syntymästä asti. Se seuraa ihmistä kaikkialle, minne hän menee, ottaa osaa ihmisen toimiin ja näyttäytyy jonkun merkkitapahtuman edellä asianomaisen näköisenä. Se saattaa myös pukeutua muuhunkin, esim. linnun haahmoon. Vogulien käsityksen mukaan tämä haltia asuu metsässä, missä se kuolemaa ennustaessaan ääntää. Kun täysikasvanut kuolee, on sen ääni täysikasvaneen; ennustaessaan lapsen kuolemaa ääntää se kuin lapsi. Ulkomuodoltaan se on kirjava, ja sen siivet ovat yölepakon siipien kaltaiset. Ken sen äänen kuulee, kääntyy sen puoleen pyytäen: "Jos omaiseni kuolee, lähesty minua!" Jos niin on asianlaita, lähestyy haltialintu, muussa tapauksessa se etääntyy. Suomalaisten käsityksen mukaan saattoi jollakulla henkilöllä olla niin huomattava "haltia", että se saapui kotiin aikaisemmin kuin matkalla oleva ihminen antaen tietoja tämän tulosta esim. kolistelemalla. Toisin paikoin kuullaan "veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan ja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija vielä on näkymättömissä". Silloin sanotaan: "Ei se ollut hän, se oli hänen haltiansa." Joskus haltia antaa aavistaa jotakin panemalla korvan soimaan, silmän tai nenän syhymään y.m. tavalla.

Kun kerran tällainen suojelushaltia on syntynyt, ruvetaan sitä helposti palvomaan. Suomen Karjalassa pyhitettiin nuorikolle tämän taloon tullessa nimikkopuu, jota huolellisesti vaalittiin ja lyyliteltiin. Kenen nimikkopuu "loisti", sen elämä menestyi, keltä se kuivi, sitä odotti jokin onnettomuus. Roomassa palvelijat uhrasivat isäntänsä haltialle, josta he käyttivät nimeä genius. Usein meikäläinenkin kodinhaltia näyttäytyy isännän haahmossa. Luonnollisesti suurmiehillä on muita mahtavampi genius. Tästä käsityksestä saa alkunsa keisarinkultti, joka muinoin rehoitti itämailla ja sieltä saapui Roomaan. Keisarin kuvalle ahkerasti uhrattiin. Vielä nykyään elää hallitsijanpalvonta useiden luonnonkansojen keskuudessa, jopa sivistysmaissakin kuten Japanissa. Mahdollisesti ovat myös syntymäpäiväkestit ja -lahjat alkuaan ihmisen haltian palvontaa.

Ihmisen haltiasta voi toisinaan kehittyä myös jokin ihmistä palveleva erikoishenki. Sellainen on esim. meidän para (= ruotsalaisten bära l. bara, "kantaja"), joka kantaa omistajalleen kaikenlaista rikkautta, rahaa, viljaa, voita, maitoa y.m. Tämä olento, jolle, kuten Inkerissä, uhrataan, saattaa pukeutua näkyväiseenkin, esim. kissan, sammakon, Ruotsissa jäniksen y.m. muotoon. Todistuksen siitä, että tämä olento on eläimen haahmossa esiintyvä ihmisen sielu eli haltia, tarjoaa m.m. Polvijärvellä muistiinpantu tarina, jossa talon vanha emäntä kirkkoon mennessään varoittaa miniäänsä surmaamasta, jos mikä eläin hyvänsä tulee kirnun ääreen. Kun miniä siitä huolimatta lyö "voiparaa" päähän, kaatuu emäntä kirkossa samalla hetkellä kuoliaana lattialle. Myös votjakit uskovat, että jos "kantaja"-kissan tappaa, kuolee se henkilö, joka mainitun haltian omistaa.

Inkeriläisten "para" saattoi toisinaan lentää ilmassa tulikäärmeenä eli meteorina. Samanlainen haltia oli virolaisten kratt eli tulihänd. Kun "kratin" näki yöllä lentävän, voi sen pysäyttää ja anastaa sen aarteet aukaisemalla virsunpaulat, paidankauluksen siteet tai halkaisemalla puutadikko. Tämän lentävän haltian suhdetta ihmiseen valaisee inkeriläisten käsitys, että "paran purkautuminen vaikuttaa hyvin vaikeasti sen omistajaan" tai että omistajalle silloin "tuloo suur raskahus päälle". Votjakit sanovat, että kun tällaisen "tulikäärmeen" pysäyttää, se "tulee voimattomaksi, putoaa maahan, vieläpä muuttuu siksi ihmiseksi, joka tulikäärmeenä liikkui".

Sielu-uskon piiriin on lisäksi luettava nimi. Ihmisen osana on sekin "pars pro toto"-lain alainen. Samoinkuin kuva saattaa ihmisen nimikin pahansuovan vallassa tuottaa hänelle turmiota. Eivät ainoastaan luonnonihmiset itse, vaan heidän jumalansakin pitävät nimensä mieluimmin omana salaisuutenaan. Kaikissa uskonnoissa tulee jumalan nimen turhaanlausumista karttaa. Kun muinaiskreikkalainen tahtoi tuhota vihollisensa, kirjoitti hän pienelle lyijytaululle tämän nimen ja lävisti sen teräaseella sanoen: "Minä lävistän nimen ja hänet itsensä." Ymmärrämme siis, miten vainajan tai jumalan nimi voi näytellä uskonnonhistoriassa samanlaista osaa kuin kuva. Kiinalaiset eivät nykyään tavallisesti tee kuvia vainajistaan, vaan sensijaan piirtävät heidän nimensä kodin pyhäkössä olevaan sukutauluun, jonka ääressä palvotaan. Uhratessaan vainajille suomensukuiset kansat mainitsevat itsekunkin kuolleen nimen. Rukouksissaan he sanovat: "Sinun nimeäsi olemme muistaneet."

Nimen taikauskoinen merkitys ilmenee myös nimenantamisseremonioista. Votjakit nimittävät nimen etsimistä lapselleen "sielun etsimiseksi". Hyvin yleinen käsitys luonnonkansoilla on se, että lapsille on annettava jonkun manalle menneen esivanhemman nimi. Afrikan länsirannikon Jorubaneekerit tutkivat tietäjän avulla perheen suojelushaltioilta, kuka vainajista aikoo lapsessa elää, voidakseen sen mukaan antaa pienokaiselle nimen. Uuden Seelannin maori-pappi luettelee lapselle esi-isien nimiä, jolloin lapsi saa sen nimen, jota lausuttaessa se aivastaa tai huutaa. Lappalaisäiti toivoi unessa saavansa tietää, kuka vainajista kulloinkin tuli uudelleen eloon. Lapsi sai tällöin hänen nimensä ja nimen mukana uskottiin hänen saavan haltian, joka oli palvellut nimen edellistä omistajaa. Nimihaltia saattoi näyttäytyäkin suojatilleen esim. kalan haahmossa. Jos lapsi nimen saatuaan ei viihtynyt, vaan itki paljon tai kuihtui, oli se todistuksena siitä, että lapsi oli sattunut saamaan väärän nimen. Tällöin oli tietäjän avulla hänelle etsittävä uusi nimi.

Paitsi esi-isien voi lapsi saada muunkinlaisia nimiä. Volgan suomalaiskansoilla on toisinaan tapana antaa lapselle sen olennon, esineen tai ilmiön nimi, mikä ensiksi pistää isän tai lapsivaimon silmään, kun tämä pienokaisen synnyttyä astuu ovesta pihalle. Senvuoksi tapaa sellaisia nimiä kuin "harmaamies", "harakka", "pilvi" y.m. Myös vuodenaikojen ja toimien mukaan voidaan lasta nimittää esim. "viljankorjuuksi". Niin kaukana kuin Keski-Austraalian kansoilla tapaamme jotakin vastaavaa. Kun äidiksi tuleva siellä metsiä samoillessaan ensi kerran tuntee lapsen liikahtavan kohdussaan ja samalla kiinnittää huomionsa esim. hänen näköpiiriinsä hypähtävään kenguruun, ajattelee hän kengurun ja lapsen olevan suhteessa toisiinsa. Tällöin lapsi synnyttyään saa kengurun nimen. Muutamat luonnonkansat tatuoivat tällaisen nimieläimen kuvan lapsen ihoon. Koko elämänsä ajan on ihminen läheisessä suhteessa nimieläimeensä, sellaista ei hän mielellään esim. ryhdy pyydystämään. Tällaista uskonnonilmiötä ovat uskonnontutkijat alkaneet nimittää totemismiksi erään intiaanikielen totem (= suku) sanan mukaan. Paitsi yksilöllä voi koko suvullakin olla eläintä, kasvia, luonnonilmiötä tai -esinettä merkitsevä totem-nimi. Totemismi ei kuitenkaan voi suurinkaan luoda valoa jumalien alkuperään, sillä näet ei ole yhtä suuri uskonnollinen kuin yhteiskunnallinen merkitys.

Kun henkisempi sielunkäsitys vähitellen syrjäyttää aineellisen ruumissielunkäsityksen, alkaa vainajain haudantakainen elämäkin saada enemmän elokkuutta. Samojedit uskovat, että kuolleiden maanalainen maailma on aivan maanpäällisen kaltainen. Ainoastaan se erotus on olemassa, että siellä kaikki on päinvastoin kuin täällä. Siellä on tosin samat virrat kuin täällä, mutta ne juoksevat päinvastaiseen suuntaan. Ihmiset kulkevat jalat meidän jalkojamme vastaan. Puidenlatvat ja asumusten katot ovat alaspäin. Aurinko nousee lännestä ja laskee itään. Ihmisen elämäkin kulkee päinvastaiseen suuntaan, hän nuortuu ja pienenee yhä, kunnes haihtuu olemattomiin tai syntyy sukulaislapsessa uudelleen elämään. Kuolleiden maailma on siis tämän elämän täydellinen varjokuva eli kangastus.

Kun yö on kaikkien haamujen mieluinen liikkumisaika, syntyy helposti ajatus, että kuolleiden maa on auringonlaskun eli lännen puolella tai pimeässä pohjosessa. Muutamat luonnonkansat kuvittelevat niiden asuvan vuorissa, kuten skandinavit ja lappalaiset, toiset korkeiden vuorien saavuttamattomilla huipuilla tahi yläilmoissa. Tällaiset uskomukset osoittavat sielun jo tykkänään vapautuneen kalmistoon kätketyn ruumiin kahleista.

Ihmisen sielu herättää kysymyksen eläimenkin sielusta.