III

VAPAUTUS

Hänellä ei ollut enää ketään. Kaikki hänen ystävänsä olivat kadonneet. Ja rakas Gottfried, joka oli auttanut häntä vaikeina hetkinä ja jota hän olisi nyt niin kipeästi tarvinnut, oli poistunut kuukausia sitten, tällä kertaa ainaiseksi. Eräänä iltana edellisenä kesänä oli suurella käsialalla kirjoitettu kirje, jossa oli erään kaukaisen kylän postileima, ilmoittanut Louisalle, että hänen veljensä oli kuollut, tuollaisella tavallisella kuljeskelumatkallaan, joita pikku kaupustelija yhä edelleen teki, heikosta terveydestään välittämättä. Hänet oli haudattu sinne kylän kirkkotarhaan. Viimeinen miehekäs ja kirkas ystävyys, joka olisi saattanut Christophea tukea, oli vaipunut pohjattomaan syvyyteen. Christophe jäi yksin jo vanhenevan äitinsä kanssa, joka oli välinpitämätön hänen aatteilleen, — joka saattoi häntä ainoastaan rakastaa, eikä häntä ymmärtänyt. Hänen ympärillään oli ääretön saksalainen alanko, tuima valtameri. Koettaessaan päästä siitä ylös, upposi hän joka ponnistuksella uudestaan. Vihamielinen kaupunki katseli hänen hukkumistaan…

Ja kun hän siinä ponnisteli, välkähti hänelle yhtäkkiä keskellä tätä yötä mieleen Hasslerin muisto, tuon suuren säveltäjän, jota hän oli lapsena niin rakastanut ja jonka kunnia nyt säteili yli koko Saksanmaan. Hän muisti Hasslerin antaneen hänelle erään lupauksen ennen muinoin. Ja Christophe takertui nyt heti epätoivonsa koko voimalla tähän oljenkorteen. Hassler voi hänet pelastaa! Hasslerin täytyi hänet pelastaa! Mitä Christophe häneltä pyysi? Ei apua, ei rahaa, ei minkäänlaista aineellista tukea. Ei mitään muuta kuin että Hassler häntä ymmärtäisi. Hassler oli ollut vainottu niinkuin hänkin. Hassler oli vapaa mies. Hän ymmärtäisi vapaata miestä, jota saksalainen keskimittaisuus katkeraa kaunaa kantaen ahdisteli, koettaen hänet murskata. Hasslerilla ja hänellä oli yhteinen taistelu.

Heti, kun hänelle tuli tämä aatos mieleen, pani hän sen toimeen. Hän ilmoitti äidilleen lähtevänsä matkoille viikon ajaksi: ja jo samana iltana hän lähti junalla siihen suureen Pohjois-Saksan kaupunkiin, jossa Hassler oli Kapellmeisterin toimessa. Hän ei jaksanut odottaa enää. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa.

Hassler oli kuuluisa. Hänen vihollisensa eivät tosin olleet lauhtuneet; mutta hänen ystävänsä huusivat, että hän oli nykyajan, menneisyyden ja tulevaisuuden suurin säveltäjä. Häntä ympäröivät yhtä suuresti järjettömiin menevät puoluelaiset kuin häpäisevät kieltäjät. Kun hän ei ollut kovin karaistu luonne, olivat ensinmainitut hänet katkeroittaneet ja toiset tehneet veltoksi. Hän ponnisti tarmonsa tehdäkseen kaikkea sellaista, joka ei ollut mieleistä hänen moittijoilleen, sellaista, joka sai heidät kirkumaan kiukusta; hän oli kuin kolttosiin villiytynyt poika. Nuo kolttoset olivat usein mitä vastenmielisintä laatua: hän ei ainoastaan käyttänyt suuria lahjojaan eriskummaisiin musikaalisiin päähänpistoihin, jotka nostivat hiukset pystyyn säveltaiteen ylimmäisten pappien päässä, vaan hän ilmaisi erikoista uppiniskaista mieltymystä narrimaisiin sävellettäviin teksteihin, omituisiin aiheisiin, usein myöskin kaksimielisiin ja rivonsekaisiin kohtauksiin, sanalla sanoen: kaikkeen sellaiseen, joka vain suinkin voi loukata tavanomaista tervettä järkeä ja säädyllisyyttä. Hän oli tyytyväinen, kun porvaristo ulvoi vimmasta; eikä porvaristo unohtanutkaan sitä tehdä. Yksinpä keisarikin, joka, niinkuin jokainen tietää, sekautui taideasioihin häikäilemättömän omahyväisesti, kuten nousukkaiden ja ruhtinaiden tapa on, piti Hasslerin mainetta julkisena skandaalina, eikä jättänyt mitään tilaisuutta ilmaisematta halveksivaa välinpitämättömyyttä hänen julkeita töitään kohtaan. Hassler raivostui ja hurmaantui näin ylhäisestä vastarinnasta, josta Saksan taiteen edistyneimmille puolueille oli muuten tullut melkeinpä pyhä esimerkki; ja hän jatkoi kahta uhemmin temmellystään. Ja aina, kun hän oli tehnyt uuden tyhmyyden, huusivat hänen ystävänsä haltioissaan, että hän oli nero.

Hasslerin nurkkakunnan muodostivat etupäässä dekadenttiset kirjailijat, maalarit ja arvostelijat, joiden ansio oli tosin kieltämättä se, että he edustivat taantumusta vastustavaa kapinapuoluetta — taantumusta joka aina uhkaa Pohjois-Saksassa; — he olivat ahtaan hengellisyyden ja valtiomoraalin vastustajia; mutta heidän vapautensa oli ärtynyt naurettavuuteen asti taistelussa, ja sitä he eivät itse huomanneet; sillä joskin monilla heistä oli jonkinverran jäyhää kykyä, niin älyllisyyttä heillä oli vähän, ja vielä vähemmän makua. He eivät pystyneet enää pääsemään siitä keinotekoisesta ilmapiiristä, jonka he olivat ympärilleen luoneet; ja, niinkuin kaikki kamaritaidetta harrastelevat nurkkaryhmät, he olivat lopulta menettäneet kokonaan todellisen elämäntajunnan. He säätelivät lakeja itselleen ja sille ehkä pariinsataan nousevalle tyhmyrijoukolle, joka luki heidän aikakauslehtiään ja hyväksyi suu auki kaiken, mitä he suvaitsivat itsevaltiaasti julistaa. Heidän jumaloimisensa oli Hasslerille kohtalokas, sillä se teki hänet itselleen liian myöntyväiseksi. Hän hyväksyi tutkimatta kaikki musikaaliset aatteet, mitkä hänen päähänsä vain pälkähtivät; ja hän oli lujasti vakuutettu, että joskin hän saattoi kirjoittaa huonompaa kuin olisi voinut, niin oli se kuitenkin parempaa kuin kaikkein muiden säveltäjien työ. Vaikka tämä ajatus olikin, pahaksi onneksi, useimmissa tapauksissa sangen totta, ei siitä seurannut, että se olisi ollut varsin terve ja omansa synnyttämään suuria taideteoksia. Hasslerissa piili pohjalla ehdoton halveksiminen ystäviään ja vihamiehiään kohtaan; ja tämä katkera ja koirankurinen halveksiminen ulottui häneen itseensäkin ja koko elämään. Ja hän piintyi sitä syvemmälle irooniseen skeptillisyyteensä, kun hän ennen muinoin oli uskonut moniin yksinkertaisiin ja jaloihin aatteisiin. Kun hänellä ei ollut voimaa puolustautua oman ikänsä hiljaista kulutusta vastaan eikä ulkokultaisuutta vakuuttaa itselleen uskovansa mitään sellaista, jota hän ei enää uskonut, niin hän vimmastui ruoskimaan entisiä muistojaan. Hänen luonteensa oli etelä-saksalainen, veltto, pehmyt, huonosti sopiva vastustamaan liikaa onnea tai onnettomuutta, kuumaa tai kylmää, luonne, joka tarvitsee tasapainonsa säilyttämiseksi parahultaista lämpömäärää. Hän oli antanut itsensä luisua vähitellen ja huomaamatta nauttimaan laiskasti elämästä: hän rakasti herkkuja, voimakkaita juomia, joutilasta makailua ja pehmeitä ajatuksia. Koko hänen taiteessaan näkyivät siitä merkit, vaikka hän olikin tarpeeksi lahjakas, että hänen neronsa säkeniä sinkoili joskus vieläkin keskeltä hänen höltynyttä ja muotimakua noudattamaan heittäytynyttä musiikkiaan. Kukaan ei tuntenut tätä hänen alennustilaansa paremmin kuin hän itse. Oikeastaan hän oli ainoa, joka sen tunsi, — muutamina harvoina hetkinä, joita hän tietystikin koetti karttaa. Silloin hän oli ihmisvihollinen, hillittömästi pahantuulensa vallassa, piintynyt itsekkäisiin hommiinsa, pitämään huolta terveydestään, — ja välinpitämätön kaikkeen sellaiseen nähden, mikä muinoin oli kiihdyttänyt hänen innostustaan tai vihaansa.

Sellainen oli mies, jonka luokse Christophe tuli etsimään itselleen tukea. Minkälaisella ilolla ja kuinka kaunein toivein hän eräänä kylmänä ja sateisena aamuna saapuikaan mainittuun kaupunkiin, jossa tuo hänen mielestään taiteen vapaata henkeä vertauskuvallisesti edustava olento asui! Hän odotti häneltä sitä ystävyyden ja rohkaisun sanaa, jota hän kaipasi voidakseen jatkaa kaikille oikeille taiteilijoille välttämättä tulevaa epäkiitollista taistelua maailmaa vastaan, taistelua viimeiseen hengenvetoonsa saakka, riisumatta aseitaan ainoaksikaan hetkeksi: sillä kuten Schiller sanoo, "ainoa suhde yleisöön, jota ei koskaan kadu, — on sota".

Christophe oli niin innoissaan, että hän tuskin ennätti jättää matkalaukkunsa ensimäiseen hotelliin mikä eteen sattui, lähellä asemaa; sitten hän juoksi teatteriin tiedustelemaan Hasslerin osoitetta. Hassler asui melkoisen kaukana keskustasta, eräässä esikaupungissa. Christophe lähti sinne raitiovaunulla, purren matkalla halukkaasti pientä leipäkimpaletta. Hänen sydämensä alkoi jyskyttää, kun hän läheni päämaaliaan. Se kortteli, josta Hassler oli valinnut itselleen asumuksen, oli melkein kokonaan rakennettu tuohon omituiseen uuteen rakennustyyliin, jossa nuori Saksa peittelee oppinutta barbaarisuuttaan ja koettaa kovilla ponnistuksilla todistaa olevansa nero. Keskellä tavallista ja arkista kaupunkia, sen suoria ja persoonallista luonnetta puuttuvia katuja, ilmestyi yhtäkkiä egyptiläisiä hautakammioita, norjalaisia tunturimajoja, luostareita, linnoituksia, yleisen maailmannäyttelyn paviljonkeja, möhömahaisia taloja, umpikujia, maan sisään kaivautuvia hautoja, kuolleita päätyjä, joissa oli yksi ainoa eloton ja suunnattoman suuri silmä, vankilan rautaristikoita, louhittuja kiviportteja, rautavanteita, kultaisia salakirjoituksia häkeillä varustetuissa ikkunoissa, hirviöitä kita ammollaan sisäänkäytäväin ovien päällä, fajanssineliöitä iskostettuina sinne tänne, kaikkialle, sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei juuri odottanut näkevänsä; räikeänvärisiä mosaiikkeja, jotka esittivät Aatamia ja Eevaa, ja kattoja, jotka olivat peitetyt väriltään yhteensointumattomilla tiileillä; kalliolinnanmuotoisia taloja, viimeisessä kerroksessa sakarat kuin keskiaikaisten palatsien muureissa, muodottomien eläinten kuvioita päädyissä; yhdellä puolella ei ikkunoita ollenkaan, sitten yhtäkkiä toisella sivulla ammottavia läpiä, nelikulmaisia, suunnikkaan muotoisia, kolmiomaisia tai ikäänkuin viillettyjä haavoja; suuret alat tyhjää muuripintaa, josta puhkesi yhtäkkiä jykevä ja yhdellä ainoalla ikkunalla varustettu parveke, — sellainen parveke, jota Niebelungenin kariatiidit pönkittivät alta ja josta työntyi ulos parrakkaiden ja kaljupäiden vanhusten mykeviä päitä, kivisen kaiteen läpi tirkistellen, Böcklinin ihmis-kalojen naamoja. Erään tällaisen vankilan, — faaraoiden kuosiin rakennetun, yksikerroksisen matalan talon päätyyn, talon, jonka ovella seisoi kaksi valtavaa alastonta jättiläisen hahmoa, — oli arkkitehti piirtänyt:

"Taideniekka sun kaikkeutes näytä, se, jot' ei ollut ja vasta ei tullut."

"Seine Welt Zeige der Künstler, die niemals war noch jemals sein wird."

Christophe oli niin täydellisesti rajoittunut ajattelemaan vain Hassleria, että hän katseli kaikkea tätä typertynein silmin eikä koettanutkaan sitä ymmärtää. Hän löysi tuon etsimänsä talon, joka oli kaikkein yksinkertaisimpia, — karolinkilaista tyyliä. Sisällä oli pöyhkeää ja halpahintaista loistoa; sisäportaissa liiaksi kuumennetun lämpöjohdon raskas ilma; vielä näki hän siellä ahtaan hissin, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen, koska hän tahtoi saada vielä aikaa valmistautuakseen menemään sisään. Niin kiipesi hän lyhyin askelin neljänteen kerrokseen, vapisevin jaloin ja liikutuksesta värisevin sydämin. Näinä lyhyinä hetkinä tuli hänen mieleensä, aivan kuin eilinen tapaus, hänen muinainen kohtauksensa Hasslerin kanssa, hänen oma lapsellinen innostuksensa ja isoisä.

Kello oli lähes yksitoista, kun hän soitti Hasslerin ovella. Hänet otti vastaan viekkaan veikeä kamarineiti, jonkinlainen serva padrona, joka katseli häntä hävyttömästi, ja alkoi selittää, että "herra ei voi ottaa vastaan, sillä herra on väsynyt". Sitten huvitti häntä kuitenkin varmaan se vaatimaton pettymys, jonka hän näki Christophen kasvoilla, sillä kun hän oli kursailematta lakannut tutkimasta kiireestä kantaan Christophea, lauhtui hän yhtäkkiä, antoi Christophen astua Hasslerin työhuoneeseen ja sanoi koettavansa saada herran ottamaan hänet vastaan. Kaupan päälle heitti hän Christophelle sukkelan silmäyksen ja sulki oven.

Seinillä oli joitakuita impressionistisia tauluja ja lemmenseikkailuja käsitteleviä kaiverruksia, ranskalaista työtä kahdeksanneltatoista vuosisadalta: sillä Hassler oli tuntevinaan hyvin kaikkia taiteita; ja hänen makunsa sulatti vaivatta yhteen Manet'n ja Watteaun, ohjeiden nojalla, jotka hän oli saanut nurkkakunnaltaan. Sama tyyli ilmeni kalustossakin; varsin kaunista Ludvig XIV:n aikuista kirjoituspöytää ympäröivät "uustyyliset" nojatuolit ja itämainen divaani, jolle oli kasattu kokonainen vuori pieluksia. Ovet olivat koristetut kuvastimilla; ja hyllyillä oli lukemattomia japanilaisia pikkukoruja, samoin kuin uunin reunallakin, jossa komeili Hasslerin rintakuva. Eräänlaisella jakkaralla maljakossa oli levällään valtava määrä laulajatarten, ihailijatarten ja ystävien valokuvia, niissä omistuksina älykkäitä sukkeluuksia ja haltioituneita huudahduksia. Kirjoituspöydällä vallitsi suunnaton epäjärjestys; piano oli auki; tupakantuhkaa näkyi hyllyillä, ja puoleksi poltettujen sikarien pätkiä kaikkialla.

Christophe kuuli viereisestä huoneesta ikävystyneen ja toruskelevan äänen; siihen vastasi pikku kamarineiti komentelevin ja tiukoin sanoin. Huomattavastikaan ei Hassler ollut kovin halukas näyttäytymään. Ja oli selvää, että neiti oli lujasti päättänyt saada hänet näyttäytymään; eikä hän kursaillut vastata Hasslerille niin tutunomaisesti kuin suinkin lienee mahdollista: hänen kimeä äänensä tunkeusi läpi seinienkin. Christophea oikein nolostutti kuulla eräitä huomautuksia, joita tuo nainen teki herralleen. Mutta Hassler ei niitä pannut pahakseen. Päinvastoin: tuntui kuin olisivat ne hävyttömyydet häntä huvittaneet; ja yhä edelleen motkotellen hän ärsytteli pilalla ja koiruuksissaan tyttöä. Viimein kuuli Christophe, että jokin ovi aukeni ja että Hassler lähestyi, jörön pisteliäästi yhä leikkiä laskien ja laahustellen hitaasti jalkojaan.

Hassler astui sisään. Christophen sydäntä kouristi. Hän tunsi Hasslerin. Olisipa Jumala suonut, ettei hän olisi häntä tuntenut! Se oli Hassler, eikä se ollut hän. Hänellä oli kuin ennenkin korkea otsa, jossa ei ollut ainoaakaan vakoa, ja kasvot, joissa ei näkynyt yhtään ryppyä enempää kuin lapsella; mutta hän oli kalju, hänen hipiänsä ikäänkuin näljäinen, ihonväri keltainen, koko muoto untelo, alahuuli hiukan riippuva, suu ikävystynyt ja tyly. Hän kulki selkä kumarassa, työntäen käsiään pikku takkinsa taskuihin, takin, jonka rintapielet olivat levällään, kiskoen huolimattomasti kenkiä jaloissaan; paita pullotti vatsan kohdalta koholla housuista, joiden nappeja hän ei edes ollut viitsinyt pistää kaikkia kiinni. Hän katseli Christophea unisin silmin; eivätkä ne silmät kirkastuneet sittenkään, kun nuorukainen oli sammaltanut nimensä. Hän kumarsi automaattisesti, virkkamatta sanaakaan, viittasi vain päällään Christophelle tuolia ja hervahti itse huokaisten divaanille, kasaten sen pielukset korkealle ympärilleen. Christophe toisti:

— Minulla on jo ollut kunnia… Te olette hyvyydessänne… Minä olen Christophe Krafft…

Hassler oli vaipunut divaanin kuoppaan, istui pitkät jalat nilkoista ristissä, ja laihat kädet oikealla polvella, jonka hän oli kohottanut aivan leukaansa asti, ja vastasi:

— En tunne.

Christophe koetti ahdistus kurkussa muistuttaa hänelle heidän muinaista kohtaustaan. Hänelle olisi ollut vaikeaa jo jossakin toisenlaisessakin tilaisuudessa puhua omista sisäisistä muistoistaan; tässä kävi se suorastaan kidutukseksi: hän sotkeutui lauseissaan, ei löytänyt sanoja ja puhui järjettömyyksiä, jotka nostivat punan hänen poskilleen. Hassler antoi hänen solkata, katsellen häntä yhä samein ja välinpitämättömin silmin. Kun Christophe oli päässyt juttunsa loppuun, heilutteli Hassler tuokion polveaan ja oli vaiti niinkuin olisi odottanut Christophen yhä jatkavan. Sitten hän sanoi:

— Niin… Sillä tavoin sitä vanhetaan…

Sitten hän haukotteli ja jatkoi:

— … Pyydän anteeksi… Ei nukuttua… Illallisella teatterissa, viime yönä… Ja hän haukotteli uudestaan.

Christophe toivoi, että Hassler edes vihjailisi niihin asioihin, mitä hän nyt oli hänelle kertonut, mutta Hassleria ei koko tuo juttu viehättänyt laisinkaan, hän ei siitä puhunut; eikä hän tehnyt Christophelle mitään kysymyksiä hänen elämästään. Kun hän oli lopettanut haukottelunsa, virkkoi hän:

— Oletteko ollut kauan Berlinissä?

— Minä tulin tänä aamuna, vastasi Christophe.

— Ahaa, äännähti Hassler, enempää kummastelematta. Mikä hotelli?

Ja näyttämättä odottavankaan vastausta hän nousi laiskasti koholleen, sai käsiinsä sähkönapin ja soitti.

— Suokaa anteeksi, sanoi hän.

Tuo hävyttömän näköinen pikku kamarineitsyt ilmestyi ovelle.

— Kitty, sanoi Hassler, eikö sinulla ole pienintäkään aikomusta tuoda minulle aamiaista tänään?

— Ette suinkaan tahtone, vastasi tyttö, että minä tuon teille ruuan tänne silloin, kun teillä on täällä vieras?

— Miksikä ei? — virkkoi Hassler, iskien kujeilevasti Christophelle silmää. — Hän ruokkii sieluani; minä ravitsen ruumistani.

— Häpeäisitte näytellä hänelle syömistänne kuin mikäkin menaserian elukka!

Hassler ei suinkaan suuttunut, vaan nauroi ja korjasi:

— Kuin menaashin elukka…

— Tuohan vain, jatkoi hän sitten; nielen häpeän muun joukossa.

Tyttö poistui, kohauttaen olkapäitään.

Kun Christophe näki, ettei Hassler edelleenkään koettanut tiedustella, mitä hän täällä teki, yritti hän johtaa juttua jälleen tarvittavalle uralle. Hän puhui, kuinka vaikeaa maaseutuoloissa oli elää, ihmisten matalasta tasosta, heidän henkisestä ahtaudestaan, omasta yksinäisyydestään. Hän koetti herättää Hasslerissa mielenkiintoa apeaan moraaliseen tilaansa. Mutta Hassler loikoi vain divaaninsa pohjassa, pää pieluksella takakenossa, silmät puoli ummessa, ja antoi hänen puhua, ikäänkuin ei olisi häntä kuunnellutkaan; tai sitten hän kohotti hieman luomiaan ja sinkautti maaseutukaupunkilaisista jonkin kylmän ja iroonisen sanan, huvittavan hävyttömyyden, niin välinpitämättömällä tavalla, että Christophen yritys päästä läheisemmin juttelemaan, auttamattomasti meni myttyyn. Kitty oli tullut takaisin tuoden aamutarjottimen: kahvia, voita, liikkiötä y.m. Hän sijoitti sen ärtyisesti kirjoituspöydälle, keskelle paperien sekamelskaa. Christophe odotti, kunnes neiti oli mennyt ulos, ja jatkoi sitten tuota tuskallista tarinaansa, jota hänen oli niin vaikea saada sujumaan.

Hassler oli vetänyt tarjottimen eteensä; kaatoi itselleen kahvia ja työnsi siihen huuliaan; sitten keskeytti hän tuttavallisesti ja suopeasti ja samalla hiukan yli olkainsa Christophen tarinan tarjoamalla:

— Kuppi lämmintä?

Christophe ei huolinut. Hän koetti taas löytää äskeisen puheensa langan; mutta hän joutui yhä enemmän ymmälle eikä tiennyt, mitä enää sanoi. Hän tuli aivan hajamieliseksi, kun näki Hasslerin tuossa, liina kaulassa kuin lapsi, ahmivan sisäänsä rasvaisia torttuja ja sianlihaviipaleita, käyden niihin kiinni sormillaan. Christophen onnistui kuitenkin kertoa, että hän sävelsi, että hän oli saanut esitetyksi uvertyyrin Hebbelin Judithiin. Hassler kuunteli hajamielisesti.

— Was? (Minkä?) kysyi hän.

Christophe toisti kappaleensa nimen.

— Ach! so, so! (Aha, hyvä, hyvä!), virkkoi Hassler, työntäen sormensa ja korppunsa kahvikuppiin.

Ei muuta.

Christophelta meni jo rohkeus, hän oli jo nousta ylös ja lähteä pois; mutta hän ajatteli pitkää ja turhaan tehtyä matkaansa; ja kooten kaiken rohkeutensa hän ehdotti nyt Hasslerille änkytellen, että hän saisi soittaa hänelle joitakuita kappaleitaan. Ensimäiset sanat kuullessaan Hassler keskeytti.

— Ei ei, enhän minä ymmärrä sellaista hölynpölyä, — sanoi hän ilkkuvan ivallisesti ja hieman häikäilemättä. — Ja sitäpaitsi ei minulla ole aikaa.

Christophelle tulivat vedet silmiin. Mutta hän oli nyt päättänyt kerrankin, ettei hän lähtisi täältä ennenkuin olisi saanut kuulla Hasslerin mielipiteen töistään. Hän sanoi siis puoleksi nolona ja puoleksi vihoissaan:

— Pyydän teiltä anteeksi; te olette kerran luvannut minua kuulla; minä olen tullut tänne Saksan sydämestä pelkästään sitä varten: teidän on kuultava.

Hassler, joka ei ollut tottunut moiseen ryhtiin, katseli tuota kömpelöä nuorukaista, joka seisoi siinä vihoissaan ja punastuneena ja melkeinpä itku suulla: se oli hänestä huvittavaa; hän kohautti kyllästyneesti olkapäitään, osoitti hänelle sormellaan pianoa, ja virkkoi hullunkurisen alistuvaisena:

— No… antaa siis tulla!…

Sitten hän vääntäytyi divaanille aivan kuin aikoen torkahtaa, pöyhötteli pieluksia nyrkin iskuilla, asetti ne itseään venytellen käsivarsiensa alle, sulki puolittain silmänsä, aukaisi ne tuokioksi nähdäkseen, minkälaisen määrän nuottikääröjä Christophe oli vetänyt taskustaan, päästi pienen huokauksen ja varustausi ikävissään kuuntelemaan.

Christophe alkoi nöyryytettynä ja muserretuin mielin soittaa. Hassler avasi piankin sekä silmänsä että korvansa; sen sai aikaan ammatti-mielenkiinto, tuollainen harrastus, joka kyvykkäässä taiteilijassa aina herää, kun hänet vasten tahtoaankin tempaa jokin kaunis mukaansa. Ensin hän ei virkkanut mitään, loikoi vain liikkumatta; mutta sameus hänen silmistään väheni, ja hänen jöröt huulensa liikahtelivat. Sitten hän virkosi täydellisesti ja murahteli hämmästyksestä ja hyväksyvästi. Ne olivat pelkkiä sanattomia huudahduksia; mutta sävystä saattoi hänen ajatuksensa ehdottomasti arvata; ja se tuntui Christophesta kuvaamattoman hyvältä. Hassler ei enää muistanut soittamattomien tai jo soitettujen kappaleiden määrää. Kun Christophe oli lopettanut kappaleen, sanoi Hassler:

— Entä sitten, sitten!…

Hän alkoi jo puhua kuin ihminen.

— Hyvä, tuo on hyvä!… (huudahti hän.) Famoosia!… Hirveän famoosia! (Schrecklich famos!)… Mutta, mitä hiittä! (murisi hän ällistyneenä), mitä tuo on?

Hän oli noussut istumaan divaanille, kurotti päätään eteenpäin, asetti kouransa kuulotorveksi korvalleen, puhui itsekseen, nauroi ihastuksesta, ja muutamissa omituisen harvinaisissa harmoniakohdissa pisti hiukan kieltään ulos suustaan, aivan kuin nuolaisten huuliaan. Jollakin odottamattomalla modulatsioonilla oli häneen sellainen vaikutus, että hän kavahti yhtäkkiä ylös, huudahti ja tuli istumaan pianon ääreen, Christophien viereen. Hän ei näyttänyt huomaavankaan, että Christophe oli siinä. Hän välitti ainoastaan musiikista. Ja kun kappale loppui, otti hän vihkon, luki avoinna olevat sivut, luki sitten seuraavatkin, äännähdellen yhä itsekseen ihastuksesta ja hämmästyksestä, aivan kuin olisi ollut yksinään huoneessa:

— Mitä hemmettiä!… intousi hän. Mistä tuo kollo on tämän keksinyt?…

Hän sysäsi Christophen olkapäästä syrjään ja soitti itse muutamia kohtia. Hänellä oli ihanat pianonsoittajan sormet, sangen pehmeät, hyväilevät ja keveät. Christophe huomasi hänen kapeat, hyvin hoidetut, melkein sairaalloisen aristokraatiset kätensä, jotka sopivat niin huonosti hänen muuhun olemukseensa. Hassler pysähtyi eräihin akordeihin, soitti ne uudestaan, räpytellen silmiään ja laksauttaen kieltään; hän hyräili niitä huultensa päillä, matkien eri soittimien ääntä, ja hän sekoitteli yhä soittoon omia huudahduksiaan, joissa ilmeni samalla sekä mielihyvää että harmia: hän ei voinut vastustaa itsessään jonkinlaista ärtymistä, ikäänkuin kateutta; ja kuitenkin hän nautti ahnaasti.

Vaikka Hassler puhuikin itsepintaisesti edelleen ainoastaan itselleen, ikäänkuin Christophea ei olisi ollut olemassakaan, ei Christophe, joka oli tullut mielihyvästä punaiseksi, voinut olla ottamatta omaan tiliinsä noita Hasslerin huudahduksia; ja nyt hän siis selitti, mitä hän oli tarkoittanut siinä tai siinä kappaleessa. Hassler ei näyttänyt ensin huomaavankaan, mitä nuorukainen sanoi, vaan puhui yhä edelleen ääneen ainoastaan omia mietteitään; sitten iskivät eräät Christophen sanat häneen niin, että hän vaikeni, ja istui yhä nuottivihkoa katsellen ja kuunteli Christophea vihkoa selaillen, vaikkei ollut muka häntä kuuntelevinaan. Christophe vilkastui puolestaan yhä enemmän. Ja viimein avasi hän kokonaan sydämensä: hän puhui naiivin kiihtyneenä kaikista suunnitelmistaan ja koko elämästään.

Hassler oli vaiti, hän oli joutunut jälleen tavalliseen irooniseen mielialaansa. Hän oli antanut Christophen ottaa vihkon pois käsistään; nojaten kyynärpäätään pianonreunaan ja otsaansa käteensä katseli hän nyt Christophea, joka selitteli nuorekkaan innostuneena ja liikutettuna teostaan. Ja hän hymyili katkerasti, kun muisti omia esikoisiaan, senaikaisia unelmiaan, ja ajatteli Christophea ja hänen toiveitaan ja niitä pettymyksiä, jotka varmasti odottivat häntä.

Christophe puhui maahan katsellen ja peljäten, ettei enää tietäisi, mitä puhuikaan. Hasslerin äänettömyys lamasi hänen mieltään. Hän tunsi, että Hassler tarkasteli häntä, että hän seurasi hänen jokaista sanaansa; hänestä näytti siltä kuin hän, olisi jo saanut murretuksi jään, joka heitä erotti, ja hänen sydämensä säteili iloa. Kun hän sitten lopetti, nosti hän arasti ja luottavasti päätänsä ja katsoi Hassleriin. Silloin koko hänen äskeinen ilonsa hyytyi yhtäkkiä, aivan kuin liian varhain puhjenneet silmut; niin vaikuttivat häneen Hasslerin tylyt ja ilveilevät silmät, jotka tarkastelivat häntä, ilman mitään hyvyyttä. Christophe vaikeni.

Jäätävän hiljaisuuden jälkeen Hassler puhui, kuivalla äänellä. Hän oli nyt jälleen muuttunut: hän näytteli muka tarpeellista ankaruutta nuorta miestä kohtaan; hän muokkasi julmasti hänen aikeitaan, hänen menestyksentoiveitaan, aivan kuin sisäisimmillä hetkillään tahtoessaan suomia itseään. Hän hävitti itsepintaisen kylmästi Christophen uskoa elämään, hänen uskoaan taiteeseen, hänen uskoaan omaan voimaansa. Hän esitti esimerkkinä oman itsensä, katkerasti, puhuen pilkallisesti nykyisistä teoksistaan.

— Sellaista tunkkaa! sanoi hän. Sellainen se niihin sikoihin menee! Luuletteko, että maailmassa on kymmentä ihmistä, jotka rakastavat musiikkia, tai onko siinä niitä yhtä ainoaa?

— Olen minä! sanoi Christophe välittömästi. Hassler katsahti häneen, kohautti olkapäitään ja vastasi kyllästyneellä äänellä:

— Olette kuin muutkin. Sellainen kuin toisetkin. Koetatte onnistua, saada huvinne, niinkuin muutkin… Ja te olette oikeassa…

Christophe yritti inttää vastaan; mutta Hassler vei häneltä sanat suusta, otti taas hänen vihkonsa ja alkoi tiukasti tuomita samoja töitä, joita hän oli äsken kiittänyt. Hän ei ainoastaan haavoittavan tylysti korostanut todellisia laiminlyöntejä, kirjoitusvirheitä, pikku vikoja maku- ja ilmaisuseikoissa, joita nuorelta mieheltä oli sattunut tulemaan; vaan hän arvosteli häntä niin kohtuuttomasti kuin kaikkein ahtain ja takapajulle jäänein niistä musiikkimiehistä, joiden tähden hän itse, Hassler, oli saanut koko ikänsä kärsiä. Hän kysyi, mitähän järkeä nyt tuossakin oli. Hän ei enää arvostellutkaan, hän suorastaan kielsi: tuntui kuin hän olisi koettanut vihamielisesti hävittää koko sen vaikutuksen, minkä Christophen työt olivat äsken tehneet häneen vasten hänen tahtoaankin.

Christophe oli aivan lamaantunut eikä koettanut vastata. Mitä virkkaa tuollaisiin mahdottomuuksiin? Ne olivat sellaisia, että hän häpesi niitä kuulla tuon kunnioittamansa ja rakastamansa miehen suusta. Eikä Hassler kuunnellutkaan häntä. Hän istui vain siinä nojallansa, suljettu nuottivihko kädessä, ilmeettömin silmin, katkerin huulin. Lopuksi hän sanoi, niinkuin olisi taas unohtanut Christophen läsnäolon:

— Ah, pahin surkeus on se, ettei ole ainoaakaan, joka kykenisi meitä ymmärtämään.

Christophe tunsi heltyvänsä sydänjuuriin saakka; hän kääntyi yhtäkkiä, laski kätensä Hasslerin kädelle ja toisti rakkautta uhkuvin sydämin:

— Olen minä!

Mutta Hasslerin käsi ei liikahtanut; ja jos jotain hänen sydämessään vavahtikin, lyhyen tuokion vain, kun hän kuuli tuon nuorekkaan äänen, niin pienintäkään valoa ei syttynyt hänen sammuneihin silmiinsä, jotka nyt katselivat Christopheen. Elämänviha ja itsekkyys pääsivät taas voitolle. Hän liikautti yläruumistaan, kumarsi juhlallisesti ja samalla koomillisesti.

— Kiitän nöyrimmästi, sanoi hän.

Hän ajatteli:

— Sellaisten ymmärtämisille minä annan palttua! Luuletko sinä, että minä sinun tähtesi olen hukannut elämäni?

Hassler nousi, heitti nuottivihkon pianon kannelle ja meni jälleen äskeiselle paikalleen divaanille, pitkin ja huojahtelevin jaloin. Christophe, joka oli nopeasti ymmärtänyt hänen ajatuksensa ja tuntenut sen solvaavan merkityksen, yritti vastata ylpeänä, ettei ole tarviskaan, että kaikki ihmistä ymmärtävät: eräät henget ovat yksinään enemmän arvoisia kuin koko kansa; ne ajattelevat häntä varten; ja sitä, mitä he ovat ajatelleet, täytyy hänenkin ajatella. — Mutta Hassler ei kuunnellut enää. Hän oli vaipunut taas apaattiseen tilaansa, hänessä nukkuvan elämän väsymykseen. Christophe oli liian terve ymmärtääkseen tällaista muutosta, mutta tunsi nyt hämärästi, että kaikki oli menetetty; ja kuitenkaan hän ei voinut sellaiseen alistua, koska oli jo melkein luullut voittavansa. Hän teki siis epätoivoisesti kaikkensa saadakseen Hasslerin mielenkiinnon heräämään; hän otti nuottivihkonsa ja koetti selittää niiden epäsäännöllisyyksien syitä, joista Hassler äsken oli huomauttanut. Hassler lojui pehmeässä sohvassa ja pysyi jörösti vaiti; hän ei myöntänyt eikä vastustanut mitään: hän odotti vain, että tämä loppuisi.

Christophe näki, ettei hän täällä voisi mitään. Keskellä lausetta hän siis vaikeni. Hän kiersi kokoon vihkonsa ja nousi ylös. Hassler nousi samoin. Christophe pyysi häpeissään ja nöyryytettynä anteeksi. Hassler kumarsi keveästi, samalla ylhäisen hienosti ja ikävystyneestä ja ojensi hänelle kätensä, kylmästi ja kohteliaasti. Sitten saattoi hän Christophen eteisen ovelle, pidättämättä häntä enää sanallakaan tai kutsumatta häntä tulemaan takaisin.

Christophe oli jälleen kadulla, perinpohjin lannistuneena. Hän meni umpimähkään minne sattui. Kuljettuaan kuin kone paria kolmea katua joutui hän sille raitiotiepysäkille, josta hän oli tänne tullut. Hän nousi raitiovaunuun, ajattelematta, mitä oikein teki. Siinä hän lyyhistyi penkille istumaan, käsivarret ja jalat hervottomina. Mahdotonta mitään ajatella, selvittää aivojaan: hän ei ajatellut mitään. Häntä peloitti katsella omaan itseensä. Siellä oli tyhjyys. Ja hänestä tuntui, että se tyhjyys oli hänen ympärillään ja tuli juuri tästä kaupungista; hän ei voinut täällä enää hengittää: tämä sumu, nuo jäykät ja jykevät rakennukset tukahduttivat häntä. Hänellä oli mielessä enää yksi ainoa seikka: paeta, paeta, mitä nopeimmin, — aivan kuin hän olisi paetessaan voinut jättää kaupunkiin sen katkeran pettymyksen, jonka hän oli siellä kokenut.

Hän palasi hotelliinsa. Kello ei ollut vielä puolta yhtä. Kaksi tuntia sitten oli hän sinne tullut, — sellainen valonhohde sydämessään! — Ja nyt oli kaikki sammunut.

Hän ei syönyt päivällistä. Eikä mennyt edes huoneeseensa. Ihmisten kummaksi pyysi hän laskunsa, maksoi sen kuten olisi ollut hotellissa yötä, ja sanoi lähtevänsä pois. Turhaan selitettiin hänelle, ettei hänen tarvinnut kiirehtiä, että se juna, jolla hän aikoi matkustaa takaisin kotipuolelleen, lähti vasta usean tunnin päästä, joten hänen olisi ollut parempi olla hotellissa. Hän tahtoi mennä heti paikalla asemalle: hän oli aivan kuin lapsi, hän tahtoi lähteä aivan ensimäisellä junalla, millä tahansa, ei enää jäädä hetkeksikään tähän kaupunkiin. Vaikka hän oli tehnyt näin pitkän matkan suurin kustannuksin — vaikka hän oli iloinnut paitsi siitä, että saisi nähdä Hasslerin, myöskin aikomuksestaan käydä museoissa, konserteissa, nähdä eräitä tunnettuja henkilöitä, — niin nyt ei hänellä enää ollut muuta ajatusta kuin päästä pois…

Hän tuli takaisin asemalle. Kuten hänelle oli sanottu, lähti hänen junansa vasta runsaan kolmen tunnin perästä. Sitäpaitsi ei se juna ollut pikajuna, — (sillä Christophen oli pakko tyytyä matkustamaan viimeisessä luokassa) — joten se pysähtyi usein välillä; Christophen olisi ollut mukavampi matkustaa seuraavalla junalla; se lähti kaksi tuntia myöhemmin ja tavoitti tämän ensimäisen matkalla. Mutta silloin olisi hänen täytynyt viipyä täällä kaksi tuntia kauemmin, ja sitä hän ei nyt voinut sietää. Hän ei poistunut junaa odotellessaan edes asemaltakaan, — synkkää odotusta noissa avarissa ja tyhjissä saleissa, meluavissa ja kolkoissa, joissa rientää aina outoja olentoja edestakaisin, kiireissään ja juoksujalkaa, kaikki vento-vieraita ja välinpitämättömiä, ei ketään tuttavaa, ei ainoankaan ystävän kasvoja. Kelmeä päivä sammui. Sähkölamput kuulsivat valoläiskinä sumun keskeltä, pimeästä, jonka ne tuntuivat tekevän yhäkin synkemmäksi. Christophesta tuntui jokainen hetki entistä ahdistavammalta, hän odotti tuska sielussaan lähtöhetkeä. Kymmenesti hän tunnin kuluessa meni tarkastelemaan rautatien aikataulua, ettei vain ollut erehtynyt. Ja kun hän nyt lueskeli sitä, vielä kerta alusta loppuun, aikansa kuluksi, niin hän huomasi erään paikannimen, jonka hän tunsi hämärästi tutuksi; vasta hetken päästä hän muisti, että sehän oli sen vanhan Schulzin kotikaupunki, joka oli kirjoitellut hänelle niin kilttejä ja ihastuneita kirjeitä. Kohta tuli hänelle sekasortoisessa sieluntilassaan aatos lähteä katsomaan tuota tuntematonta ystävää. Se kaupunki ei ollut aivan hänen paluutiensä varrella, vaan parin tunnin matkan päässä erästä paikallisrataa; se matka veisi kokonaisen yön, ja junaa täytyi muuttaa kolmisen kertaa ja odottaa sietämättömän kauan vaihtopaikoissa: Christophe ei sitä nyt laskenut. Aivan heti hän päätti lähteä sinne: hänellä oli vaistomainen tarve takertua jonkun ystävyyteen. Malttamatta pohtia asiaa hän sommitteli sähkösanoman ja ilmoitti Schulzille saapuvansa hänen luokseen seuraavana aamuna. Tuskin oli hän sähkösanoman lähettänyt, niin hän sitä jo katui. Hän ivaili katkerasti mielessään iänikuisia turhia kuvitelmiaan. Miksi mennä hankkimaan itselleen uutta tuskaa? — Mutta nyt se oli tehty. Nyt oli liian myöhäistä muuttaa aikomusta.

Näissä ajatuksissa vietti hän viimeisen odotustunnin. — Vihdoinkin tuli hänen junansa raiteille. Hän nousi siihen kaikkein ensimäisenä; ja niin lapsellisen kiihtynyt hän oli, että hän hengitti vapaammin vasta sitten, kun juna tärähti liikkeelle ja vaunun ikkunasta näkyi taakse jäävä, harmaaseen taivaaseen varjokuvana sulautuva kaupunki, suruisessa rankkasateessa, painuen yöhön. Hänestä tuntui, että hän olisi kuollut, jos hänen olisi täytynyt olla siellä yötä.

Samaan aikaan, — noin kello kuusi illalla, — tuli Hasslerilta kirje Christophelle hänen hotelliinsa. Christophen käynti oli herättänyt hänessä kaikenlaisia tunteita ja ajatuksia. Koko iltapuolen hän oli ajatellut katkerin muistoin eikä suinkaan epäsuopeasti tuota köyhää poikaa, joka oli tullut hänen luokseen niin innokkaana ja liikutettuna ja jota hän oli kohdellut aivan jäisellä tavalla. Hän katui nyt tuota vastaanottoaan. Totta puhuen se ei ollutkaan muuta kuin hänen varsin tavallisia jöröjä oikuttelunpuuskiaan. Hän päätti nyt korjata vian ja lähetti nuorukaiselle oopperapiletin ja pikku kirjelapun, pyytäen Christophea tulemaan tapaamaan häntä näytännön loputtua teatterin ovella. Christophe ei koskaan saanut tietää mitään siitä kirjeestä. Ja kun Christophe ei tullut, ajatteli Hassler:

— Hän äkämystyi. Oma vahinkonsa!

Hän kohautti olkapäitään, eikä etsiskellyt Christophea enempää. Seuraavana päivänä ei hän enää muistanutkaan häntä.

Sinä päivänä oli Christophe jo kaukana Hasslerista, niin kaukana, ettei kokonainen ikuisuus olisi riittänyt lähentämään heitä toisiinsa. Ja he jäivät kumpikin ainaiseksi toisistaan erilleen, yksinäisiksi.

Peter Schulz oli seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha. Hänen terveytensä oli aina ollut heikko, eikä myöskään ikä ollut häntä säästänyt. Hän oli melkoisen kookas, mutta kumarainen, ja hänen päänsä oli painunut alas rintaa vastaan; häntä vaivasi alinomainen lievä keuhkokatarri ja hän hengitti vaivalloisesti. Hengenahdistus, katarri ja bronkiitis runtelivat häntä; ja ne taistelut, joita ne hänelle tuottivat — kokonaiset yöt täytyi hänen istua vuoteessaan, ruumis kumarassa ja hien vallassa, tukehtumaisillaan ja saadakseen pihauksenkin ilmaa rintaansa, — ne taistelut olivat uurtaneet tuskalliset rypyt hänen pitkänsoikeihin, laihoihin ja parrattomiin kasvoihinsa. Nenä oli pitkä ja huipusta hiukan pöhöttynyt. Syvät vaot lähtivät silmien alapuolelta ja viiruttivat leukapielistä onttoja poskia poikittain. Ikä ja sairaudet eivät olleet yksinään muovailleet tuota surullista ja runneltua naamiota; elämän suruilla oli myöskin siinä työssä osansa. — Ja kuitenkaan hän ei kaikesta huolimatta ollut surullinen. Suuri, rauhallinen suu oli kirkaspiirteinen ja hyvä. Mutta varsinkin silmät antoivat hänen vanhoille kasvoilleen liikuttavan lempeän leiman; ne olivat vaalean-harmaat, kirkkaat ja läpikuultavat; ne katsoivat suoraan eteen, tyyninä ja puhtaina; ne eivät salanneet mitään, mitä hänen sielussaan oli: niistä olisi voinut lukea hänen olentonsa pohjimmaisiin syvyyksiin.

Hänen elämänsä oli ollut köyhä tapahtumista. Vuosia oli hän jo ollut yksin. Hänen vaimonsa oli kuollut, vaimo, joka ei ollut varsin hyvä, ei älykäs eikä liioin kauniskaan. Mutta hän säilytti vainajaa hellässä muistossaan. Viisikolmatta vuotta sitten oli hän menettänyt hänet, ja ainoanakaan iltana ei hän vieläkään nukkunut ennenkuin oli pitänyt pienen sielullisen seurustelun, surullisen ja hellän, vaimonsa kanssa; hän muisteli vaimoaan kaikissa päivän toimissa. — Hänellä ei ollut lapsia: se oli hänen suurin elämänsurunsa. Kaipuunsa saada antaa jollekulle hellyyttään oli hän nyt kohdistanut oppilaihinsa, joihin hän oli kiintynyt kuin isä poikiinsa. Siitä oli hän saanut sangen vähän vastalahjaa. Vanha ihminen saattaa tuntea olevansa lähellä nuorta, melkeinpä kehitykseltään samanikäinen kuin hän: kuitenkin hän tietää, että lyhyen vuosimäärän päästä heidän on erottava. Mutta nuori ei sellaista ajattele: vanhus on hänelle toisen ajanjakson mies: sitäpaitsi on nuori liiaksi kiintynyt silloisen hetkensä huoliin, ja hän kääntää siis vaistomaisesti kasvonsa pois näkemästä ponnistustensa synkkää päämaalia. Schulz-vanhus oli joskus saanut hiukan kiitollisuuttakin oppilailtaan, jotka olivat heltyneet hänen lämpöisestä ja nuorekkaasta harrastuksestaan kaikkea heitä koskevaa kohtaan, olipa se sitten onnellista tai onnetonta; he tulivat silloin tällöin häntä katsomaan; he kirjoittivat hänelle ja kiittivät häntä yliopistosta lähtiessään; jotkut kirjoittivat vielä myöhemminkin hänelle, pari kolme kertaa lähimpinä vuosina. Sitten ei vanha Schulz kuullut enää heistä mitään, paitsi että näki sanomalehdistä uutisia heidän edistymisestään, kenen milläkin tavalla: ja hän nautti heidän menestyksestään aivan kuin se olisi ollut hänen omaansa. Hän ei ollut närkästynyt siitä, etteivät he hänelle enää kirjoittaneet: hän tiesi monia puolustavia seikkoja siihen; hän ei suinkaan uskonut heidän sydäntään huonoksi, vaan luulotteli, että kaikkein itsekkäimmätkin heistä olivat tunteiltaan häntä kohtaan samanlaisia kuin hän heitä kohtaan.

Mutta kirjat olivat kuitenkin hänen suurin ilonsa: ne ainakaan eivät unohtaneet eivätkä pettäneet. Ne henget, joita hän niissä rakasti, olivat nyt jo pelastuneet ajan aalloista: ne olivat jo muuttumattomia, kiinnitettyjä iankaikkisiksi ajoiksi muotoon siinä rakkaudessa, jota ne herättivät lukijassa ja jonka ne itse näyttivät aivan kuin tuntevan, säteillen vuorostaan rakkautta heitä rakastaville. Tuo estetiikan ja musiikkihistorian opettaja oli kuin vanha, lintujen laulua helisevä metsä. Eräät noista lauluista kuuluivat sangen kaukaa, ne kaikuivat vuosisatain syvyydestä: silti olivat ne ainakin yhtä suloisia ja salaperäisiä kuin muut. — Toiset äänet olivat hänelle läheisempiä ja tuttavallisempia: ne olivat hänen rakkaiden toveriensa ääniä; jokaisen heidän lauseensa hän muisti, yhdistäen ne menneen elämänsä iloihin ja suruihin, joko tietoisesti tai tiedottomasti (sillä jokaisen päivän peitossa, jota auringon valo kirkastaa, vierii myöskin toisia päiviä, joita valaisevat tuntemattomat valot). Sitäpaitsi oli muitakin ääniä, joita ei oltu vielä koskaan kuultu ja jotka puhuivat asioita, joita oli kauan odotettu, kaikkea kaivattua: sydän aukesi niille kuin maa sateelle. Niin kuunteli vanha Schulz yksinäisen elämänsä hiljaisuudessa tuon lintuja vilisevän metsän ääntä; ja kuten sadun munkilta, joka nukkui onnen hurmiossa taikalinnun lauluun, vierivät vuodet häneltäkin, ja elämän ilta oli nyt tullut: mutta hänen sielunsa oli yhä kaksikymmenvuotiaan.

Hänen rikkautenaan ei ollut pelkästään musiikki. Hän rakasti runoilijoita, — muinaisia ja uusia. Hän piti erikoisesti oman maansa runoniekoista, varsinkin Goethestä; mutta hän rakasti toistenkin maiden runoutta. Hän oli oppinut, osasi useampia kieliä. Hän oli hengeltään Herderin ja suurten Weltbürgerien aikalainen, — kahdeksannentoista vuosisadan "maailmankansalainen". Hän oli elänyt vuotta 70 ympäröivät huimain taisteluiden vuodet, ja niiden avarat ajatukset olivat tunkeutuneet häneen. Ja vaikka hän jumaloikin omaa Saksaansa, ei hän ollut siitä pöyhkeä. Hän ajatteli Herderin tavalla "että kaikista ylpeistä on kansallisuudellaan ylpeilevä tyhmistä tyhmin", tai niinkuin Schiller: "sangen surkea ihanne on kirjoittaa ainoastaan yhtä kansaa varten". Hänen älynsä oli joskus arka; mutta hänen sydämensä oli ihailtavan laaja ja valmis ottamaan rakkaudella vastaan kaiken, mitä maailmassa oli kaunista. Ehkäpä hän oli liian armelias keskinkertaisuutta kohtaan; mutta siitä, mikä oli parhainta, ei hänen vaistonsa koskaan erehtynyt; ja joskaan hänellä ei ollut voimaa tuomita kelvottomiksi niitä huonoja taiteilijoita, joita yleisön mielipide ihaili, oli hänellä aina ryhtiä puolustaa omintakeisia ja voimakkaita taitelijoita, joita yleinen mielipide ei ymmärtänyt. Hänen hyvyytensä johti hänet usein harhaan; hän kauhistui, jos ajatteli tekevänsä vääryyttä; ja milloin hän ei rakastanut samaa kuin toiset rakastivat, ei hän saattanut kuvitellakaan muuta kuin että hän se oli erehtynyt; ja siksi hän rakasti lopulta sitäkin. Hänestä oli niin ihanaa saada rakastaa! Rakkaus ja muiden ihaileminen olivat hänen sielulleen vielä tarpeellisempia kuin puhdas ilma hänen rinta-raukalleen. Kuinka kiitollinen hän olikaan niille, jotka antoivat hänelle uuden tilaisuuden näyttää rakkauttaan! — Christophe ei saattanut aavistaa, mitä hänen Liedinsä olivat merkinneet Schulzille. Hän ei ollut itse niitä luodessaan tuntenut niitä laisinkaan niin voimakkaasti kuin Schulz. Se johtui siitä, etteivät nämä laulut olleet hänelle muuta kuin joitakuita hänen sisäisestä ahjostaan singonneita säkeniä: he olivat lentäneet siitä, niitä lentäisi paljon lisää. Mutta Schulz-vanhukselle aukesi niissä kokonainen uusi maailma, yhdellä ainoalla välähdyksellä, — kokonainen maailma, jota hän sai rakastaa. Se valaisi pitkäksi aikaa koko hänen elämänsä.

Vuosi sitten oli hänen täytynyt luopua toimistaan yliopistossa: yhä huonontuva terveys ei sallinut hänen enää niissä olla. Hän oli sairaana, vuoteenomana, kun kirjakauppias Wolf oli lähettänyt hänelle tapansa mukaan paketin viimeisiä musiikkiuutuuksia, joiden joukossa tällä kertaa olivat myöskin Christophen Liedit. Schulz oli silloin aivan yksin. Ei ollut ainoaakaan omaista, joka olisi ollut hänen luonaan; hänen vähät sukulaisensa olivat kuolleet kaikki jo kauan sitten. Hän oli joutunut vanhan emännöitsijänsä hoitoon, joka käytti väärin hänen heikkouttaan ja komenteli häntä aivan miten tahtoi. Pari kolme ystävää, ei juuri nuorempia kuin hänkään, tuli silloin tällöin häntä katsomaan; mutta hekään eivät olleet paljoa parempia terveydeltään, ja kun oli huono ilma, niin he pysyttäysivät sisällä ja jättivät nämä kyläilynsä. Silloin sattuikin olemaan talvi, kadut olivat täynnä puolisulaa lumiräntää: Schulz ei ollut nähnyt ketään koko päivänä. Hänen kamarissaan oli synkkää: kelmeä sumu painui sakeana kuin verho vasten ikkunoita ja esti näkemästä ulos: takan lämmin oli raskas ja väsyttävä. Läheisestä kirkontornista kuului vanhan, seitsemännellätoista vuosisadalla sommitellun kellosoittimen sävel, joka neljännes tunti, onnahtelevalla ja hirveän väärällä äänellä; yksitoikkoinen virren katkelma, jonka laupias sävy tuntui hieman ulkokultaiselta, silloin, kun ihminen itse ei ollut varsin iloisella tuulella. Vanha Schulz istui vuoteessa, nojaten selkäänsä pieluskasaan. Hän koetti jälleen lukea Montaignea, josta hän piti; mutta se lukeminen ei ilahuttanut häntä sinä päivänä niinkuin tavallisesti; hän antoi kirjan painua vuoteelle, hän hengitti vaivalloisesti, ja uneksi. Nuottipaketti oli siinä, sängyssä: hän ei tohtinut nyt sitä avata; hän tunsi sydämensä surulliseksi. Viimein hän huokaisi, ja avattuaan sangen huolellisesti sidenuoran, pisti päähänsä silmälasit ja alkoi lukea noita nuotteja. Hänen ajatuksensa kulkivat muualla: ne palasivat aina hänen entisiin muistoihinsa, joita hän koetti karttaa.

Vihko, joka hänellä oli kädessä, oli juuri Christophen sävellyksiä. Hänen silmiinsä osui nyt ensin muuan vanha hengellinen virsi, jonka sanat Christophe oli lainannut eräältä naiivilta ja hurskaalta 1600-luvulla eläneeltä runoilijalta, uudistaen niiden ilmaisun. Se oli Paul Gerhardtin "Christliches Wanderlied" (Kristityn vaeltajan laulu).

Hoff, o du arme Seele. Hoff und sei urverzagt! — — — — — Erwarte nur die Zeit, So wirst du schon erblicken Die Sonn der Schönsten Freud.

Oi toivo, sielu-parka, Ja luota, usko vain! — — — — — Kun aikas tullut on, Saat nähdä ihanimman Sä ilon auringon.

Schulz-vanhus tunsi hyvin nämä viattomat sanat; mutta koskaan ne eivät olleet vielä puhuneet hänelle näin, tällä tavalla… Ne eivät olleet enää sitä levollista hurskautta, joka yksitoikkoisesti sielun tyynnyttää ja nukuttaa. Niissä oli aivan kuin hänen sielunsa, ne olivat hänen omaa sieluaan mutta nuorempaa ja voimakkaampaa, joka kärsi, joka tahtoi toivoa, tahtoi nähdä Ilon, ja joka sen näki! Schulzin kädet vapisivat, kuumat kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan. Hän jatkoi:

Auf, auf! gieb deinem Schmerze Und Sorgen gute Nacht! Lass fahren, was das Herze Betrübt und traurig macht!

Nous' ylös, hyvää yötä Suruilles lausu vain! Suo huolen mennä myötä Jo tuskain katkerain!

Christophe antoi noille ajatuksille nyt nuorekkaan, kiivaan hehkun, jonka sankarinauru kajahti riemuiten ilmi tässä viimeisessä luottamusta ilmaisevassa ja naiivissa säkeistössä:

Bist du doch nicht Regente, Der alles führen soll, Gott sitzt im Regimente Und führet alles wohl.

Et liekään kuninkaana, Sua toinen johtelee, Jumala valtiaana maan hyvin hallitsee.

Ja kun tuli tämä korkeinta uhmaa henkivä säkeistö, jonka Christophe nuoressa barbaarijulkeudessaan oli häikäilemättä temmannut sen alkuperäiseltä paikalta, runon keskeltä, ja sijoittanut sen Liedinsä loppukohdaksi:

Und ob gleich alle Teufel Hier wollten widerstehn So wird doch ohne Zweifel Gott nicht zurücke gehn:

Was er ihm vorgenommen, Und was er haben will, Das muss doch endlich kommen Zu seinem Zweck und Ziel.

Ja vaikka hornan valta Sua kaikki vastustais, Ei tiedä Jumalalta Se vaaksan vertaa sais:

Hän mitä päätti kerran Ja mitä neuvossaan Hän tahtoo, tahto Herran Se täyttyy aikanaan!

… silloin kaikui laulussa sellainen riemunhurmaus ja taisteluninto kuin jonkun roomalaisen Imperatorin voitonsävel.

Vanhuksen koko ruumis vapisi. Hän seurasi huohottaen tuota väkivalloin mukaansa vievää musiikkia, aivan kuin lapsi, jota kumppani vetää kanssaan juoksemaan, pitäen häntä kädestä kiinni. Hänen sydämensä jyskytti. Kyyneleet vuotivat virtanaan. Hän soperteli:

Oih, hyvä Jumala!… Oih, hyvä Jumala!… Hän alkoi nyyhkyttää, ja hän nauroi: hän oli onnellinen. Hän oli tukehtua. Hänelle tuli hirvittävä yskänpuuska. Salome, tuo vanha emännöitsijä, juoksi hänen luokseen ja luuli ukon kuolevan siihen paikkaan. Schulz itki yhä, yski ja hoki:

Oih, hyvä Jumala!… Hyvä Jumala!… Ja milloin hän vähän sai henkeä sisäänsä, kahden yskänpuuskan välissä, nauroi hän kimeästi ja tyytyväisen hellästi.

Salome luuli, että hän oli tullut hassuksi. Kun hän viimein sai tietää syyn tähän mielenkuohuun, torui hän Schulzia tuimasti:

— Mokoman tähden heittäytyä tuollaiseksi!… Antakaa se vihko tänne. Minä vien sen! Sitä ette enää saa nähdä.

Mutta ukko piti puolensa, yhä yskien, ja käski Salomea antamaan hänen olla rauhassa. Ja kun Salome yhä väitti vastaan, joutui hän vimmaan, hän kiroili oli tikahtua sadatteluihinsa. Koskaan ei Salome ollut nähnyt hänen suuttuvan ja uskaltavan pullikoida häntä vastaan. Salome aivan ällistyi, ja jätti vihkon hänelle; mutta sensijaan ei hän jättänyt häntä ankarasti moittimatta: hän sanoi häntä vanhaksi hassuksi; luuli muka joutuneensa tekemisiin hyvin kasvatetun miehen kanssa, mutta huomasi nyt erehtyneensä, sillä päästelihän Schulz sellaisia hävyttömyyksiä kuin kuormarenki, ja hänen silmänsä ihan pullottivat ulos päästä: ne tuijottivat niin, että olivat ampua toisen kuoliaaksi… Tällaista virttä olisi Salomella riittänyt pitemmältäkin, jollei Schulz olisi raivoissaan kavahtanut ylös pielustensa varaan ja huutanut hänelle:

— Menkää ulos!

niin tinkimättömällä tavalla, että Salome lähti, lyöden mennessään oven paukauksella kiinni ja julistaen, että kutsukoon Schulz nyt häntä, hän ei hievahdakaan, hänestä nähden hän saa kuolla kupsahtaa yksinään. Silloin palasi hiljaisuus jälleen Schulzin kamariin, joka jo pimeni. Ja taas kuului kirkon kellosoiton virsi rauhaisessa illassa, nyppien levollisesti ja kummallisen kömpelösti irti ääniä laulettavastaan. Schulz-vanhus odotteli, hieman häpeissään kiivastumisestaan, että hänen sydämensä kuohunta asettuisi, liikkumatta, selällään maaten ja huohottaen hän pusersi rintaansa vasten noita kalliita Liedejä, ja nauroi aivan kuin lapsi.

Sitten seurasi yksinäisiä päiviä jonkinlaisessa haltioituneessa tilassa. Schulz ei ajatellut enää sairauttaan, ei talvea, ei surullista hämäryyttä eikä yksinäisyyttään. Kaikki hänen ympärillään oli valoisaa. Lähellä kuolemaansa hän tunsi elävänsä edelleen vielä nuoren, tuntemattoman ystävän sielussa.

Hän koetti kuvitella, minkä näköinen Christophe olisi. Hän ei nähnyt häntä laisinkaan sellaisena kuin hän todellisuudessa oli, vaan kuvitteli hänet hiukan oman ihannoidun kuvansa muotoiseksi, sellaiseksi kuin hän olisi itse tahtonut olla: vaaleaverinen, hentorakenteinen, silmät siniset, hieman heikolla ja hillityllä äänellä puhuva, lauhkea, arka ja hellä. Mutta hän olikin valmis ihannoimaan kaikki asiat. Hän ihannoi koko ympäristönsä: oppilaansa, naapurinsa, ystävänsä, vanhan emännöitsijänsä. Hänen tunteellinen lempeytensä ja arvostelun puutteensa, — joka oli osittain tahallistakin, koska hän tahtoi karkoittaa pois kaikki rauhattomaksi tekevät ajatukset, — loivat hänen ympärilleen yhtä kirkkaita ja puhtaita olentoja kuin hän oli itse. Se oli sitä hyvyyden valhetta, jota hän tarvitsi voidakseen elää. Hän ei suinkaan ollut huomaamatta sitä valheeksi; ja usein hän yöllä vuoteessaan huokaisi ajatellessaan kaikenlaisia päivällä sattuneita pikku asioita, jotka kumosivat ehdottomasti hänen idealismiaan. Hän tiesi kyllä, että Salome-muori pilkkasi häntä naapurimuijien kanssa hänen selkänsä takana ja että hän varasti häneltä säännöllisesti jokaisessa viikkotilissä. Hän tiesi hyvin, että hänen oppilaansa liehakoivat kyllä häntä niin kauan kuin häntä tarvitsivat, mutta sitten, kun olivat saaneet häneltä kaikki palvelukset, millä luulivat hänen voivan auttaa heitä, jättivät hänet oman onnensa nojaan. Hän tiesi, että hänen entiset virkatoverinsa yliopistossa olivat unohtaneet hänet kokonaan, sitten, kun hän oli vetäytynyt yksityiselämään, ja että hänen seuraajansa näpisteli kappaleita hänen kirjoituksistaan mainitsematta lähdettä, tai mainitsi ne varsin kavalalla ja häijyllä tavalla, lainaten niistä arvottomimpia lauseita näyttääkseen hänen erehdyksiään: — (arvostelijapiireissä sangen tavallinen menettelytapa). — Hän tiesi, että hänen vanha ystävänsä, Kunz, oli viimeksi saman päivän iltapuolella syöttänyt hänelle paksun valheen, ja ettei hän saisi koskaan enää nähdä niitä kirjoja, jotka hänen toinen ystävänsä, Pottpetschmidt, oli lainannut häneltä ainoastaan muutamiksi päiviksi, — sangen tuskallinen tieto sellaiselle olennolle kuin hän, joka oli kiintynyt kirjoihinsa kuin eläviin ihmisiin. Paljon muita sellaisia surullisia totuuksia, vanhoja ja uusia, johtui usein hänen mieleensä; hän ei tahtonut niitä ajatella; mutta ne olivat siellä kuitenkin: hän tunsi ne. Niiden muisto viilsi vähän väliä kuin pistävä tuska.

— Oih, hyvä Jumala, Jumala! vaikeroi hän keskellä hiljaista yötä. — Sitten karkoitti hän nuo kiusalliset ajatukset: hän kielsi ne; hän tahtoi olla luottavainen, optimisti, uskoa ihmisiin: ja hän uskoi heihin. Kuinka monta kertaa olivatkaan hänen kuvitelmansa joutuneet armottomasti häviölle! — Mutta hän synnytti aina uusia, yhä vain… Hän ei voinut tulla ilman niitä toimeen.

Tuntemattomasta Christophesta tuli valonantaja hänen elämälleen. Ensimäisen kylmän ja jörön kirjeen, jonka hän häneltä sai, olisi pitänyt tuottaa hänelle tuskaa; — (ja ehkäpä se tuottikin); — mutta hän ei tahtonut sitä itselleen myöntää, ja hän iloitsi kuin lapsi tuosta kirjeestä. Hän oli niin vaatimaton, hän pyysi niin vähän ihmisiltä, että se hiukka, minkä hän heiltä sai, riitti tyydyttämään hänen kaipuutaan rakastaa heitä ja olla heille kiitollinen. Jos hän olisi saanut nähdä Christophen, olisi se ollut hänelle niin suuri onni, ettei hän ollut moista koskaan enää toivonut: sillä hän oli jo liian vanha lähteäkseen matkoille pitkin Rheinin rannikkoja; ja hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään vaivata Christophea pyytämällä häntä tulemaan luokseen.

Christophen sähkösanoma saapui juuri, kun hän illalla oli rupeamassa aterialle. Hän ei ensin ymmärtänyt asiaa: lähettäjä tuntui hänestä oudolta, hän luuli erehtyneensä, ajatteli, ettei se sähkösanoma ollut hänelle; hän luki sen kolmeen kertaan; hän oli niin kiihtynyt, etteivät silmälasit tahtoneet pysyä nenällä, lamppu valaisi huonosti, kirjaimet hyppivät hänen silmissään. Kun hän viimein ymmärsi, meni hän niin sekaisin ilosta, että unohti illallisensa. Salomen oli turha komennella häntä: Schulzin oli nyt mahdotonta syödä palaakaan. Hän heitti ruokaliinansa pöydälle, kääntämättä sitä edes sievästi kokoon, niinkuin hän aina tavallisesti teki; hän nousi kompuroivin jaloin ylös, meni hakemaan hattunsa ja keppinsä ja lähti ulos. Saadessaan moisen onnen oli kunnon Schulzin ensimäinen ajatus kiiruhtaa jakamaan sitä muillekin, ilmoittamaan ystävilleen, että Christophe tulee.

Hänellä oli kaksi ystävää, musiikki-intoilijoita niinkuin hänkin, joihin hän oli saanut tartutetuksi Christophe-ihailunsa; ne olivat tuomari Samuel Kunz ja hammaslääkäri Oscar Pottpetschmidt, viimeksimainittu erinomainen laulaja. Nuo kolme vanhaa ystävystä olivat usein puhuneet keskenään Christophesta; ja he olivat soittaneet kaikki hänen sävellyksensä, mitä olivat käsiinsä saaneet. Pottpetschmidt lauloi, Schulz säesti, ja Kunz kuunteli. Siten viettivät he haltioissaan tuntikausia. Monta kertaa olivat he sanoneet musiikki-iltoinaan:

— Ah, olisipa Krafft täällä!

Schulz nauroi yksinään kadulla, omasta ilostaan, ja ilosta, jonka hän nyt saisi ilmoittaa noille toisille. Tuli jo yö; ja Kunz asui eräässä pienessä kylässä puolen tunnin matkan päässä kaupungista. Mutta taivas oli kuulas: oli suloisen lauhkea huhtikuun ilta; satakielet lauloivat. Vanhan Schulzin sydän tulvi onnea; hänen hengitystään ei nyt edes ahdistanut, ja hän käveli keveästi kuin kaksikymmen-vuotias poika. Hän marssi hilpein mielin, välittämättä kivistä, joihin hän iski hämärässä tuon tuostakin jalkansa. Hän kiipesi urheasti tien reunalle pengermälle, kun ihmisiä ajoi vastaan, ja hän toivotti iloisesti hyvää iltaa kuskareille, jotka katsahtivat kummissaan lyhtyjensä valossa tuota ylös pengermälle kavunnutta ukkoa.

Oli sydänyö, kun hän saapui Kunzin talon luokse; se oli hiukan kylän ulkopuolella, keskellä pientä puutarhaa. Schulz jyskytti hänen oveensa ja kutsui täyttä suuta huutaen häntä ulos. Ikkuna aukesi, ja Kunz ilmestyi peljästyneenä siihen. Hän koetti nähdä — pimeyteen, ja kysyi:

— Kuka se on? Mitä siellä tahdotaan?

Schulz huusi läähättäen ja iloissaan:

— Krafft… Krafft tulee huomenna…

Kunz ei ymmärtänyt mitään; mutta hän tunsi äänen:

— Schulz!… Mitä nyt! Tähän aikaan? Mikä sinulla on?

Schulz toisti:

— Hän tulee huomisaamuna!…

— Kuka? kysyi Kunz yhä ällistyksissään.

— Krafft! huusi Schulz.

Kunz näytti miettivän hetken, mitä tämä sana merkitsi; sitten ilmaisi kajahtava huudahdus, että hän oli ymmärtänyt.

— Minä tulen ulos! vastasi Kunz huudolla.

Ikkuna sulkeutui. Hän ilmestyi portaille, lamppu kädessä, ja tuli sitten alas puutarhaan. Hän oli pöhövatsainen, pieni ukko, hänen iso päänsä oli harmaa, parta punainen, kasvoissa ja käsissä kesakkopilkkuja. Hän kepsutteli lyhyin askelin, suussa porsliinipiippu. Tuo lauhkea ja hiukan unelias mies ei ollut koskaan huolinut tehdä itseään tyhjästä rauhattomaksi. Mutta tämä uutinen, jonka Schulz nyt hänelle toi, riitti hänet tempaamaan hänen tavallisesta tyynestä tilastaan; ja hän heilutteli lyhyitä käsivarsiaan ja lamppua, ja kysyi:

— Mitä, onko se totta? Tuleeko hän?

— Huomisaamuna! riemuitsi Schulz huiskuttaen sähkösanomaa.

Iäkkäät ystävykset menivät istumaan penkille lehtimajaan. Schulz otti haltuunsa lampun. Kunz avasi huolellisesti sähkösanoman, luki sitä hitaasti, hiljaisella äänellä. Schulz sensijaan luki sen nyt uudestaan kovalla äänellä, tähystellen Kunzin olkapään ylitse. Kunz tarkasti vielä leimat, jotka reunustivat sähkösanomaa, katsoi, milloin se oli lähetetty, millä tunnilla se oli saapunut ja montako sanaa siinä oli. Sitten hän antoi tuon kalliin paperin Schulzille, ja Schulz nauroi hyvillään, katseli sitä päätään pudistaen ja hoki:

— Ah, niin hyvä, hyvä!…

Sitten Kunz mietiskeli hetken, imien piippuaan ja tuprauttaen ulos suuren savupilven, painoi kätensä Schulzin polvelle ja sanoi:

— Täytyy ilmoittaa Pottpetschmidtille.

— Minä menen sinne, sanoi Schulz.

— Minä tulen mukaan, sanoi Kunz.

Kunz vei lampun sisään ja palasi kohta ulos. Ja vanhat ystävykset lähtivät menemään, kainalokoukkua. Pottpetschmidt asui kylän toisessa päässä. Schulz ja Kunz juttelivat hajamielisinä keskenään jonkin sanan, hautoen päässään yhä tuota uutista. Yhtäkkiä Kunz pysähtyi, koputti kepillään maahan ja sanoi:

— Ah, peijakas! Hän ei ole nyt täällä!…

Hän muisti, että Pottpetschmidtin piti lähteä iltapuolella lääkärin-matkoilleen erääseen läheiseen kylään, jossa hän aikoi viipyä tämän yön ja vielä pari päivää lisäksi. Schulz joutui tästä uutisesta aivan ymmälleen. Samoin kävi myöskin Kunzin. Pottpetschmidt oli heidän ylpeytensä; he olisivat tahtoneet hiukan mahtailla hänellä. He seisoivat nyt keskellä tietä, ymmärtämättä, mitä tehdä.

— Mitä tehdä? mitä tehdä? kysyi Kunz.

— Krafftin täytyy välttämättä saada kuulla, kun Pottpetschmidt laulaa.

Hän mietti hetken ja jatkoi:

— Hänelle täytyy sähköttää.

He menivät sähkösanomatoimistoon ja tekivät yhdessä pitkän ja tunteellisen sähkösanoman, josta oli sangen vaikea ymmärtää mitään. Sitten he tulivat takaisin. Schulz teki laskelmia:

— Pottpetschmidt voi joutua tänne jo tänä aamuna, kun hän lähtee ensimäisellä junalla.

Mutta Kunz huomautti, että nyt oli jo myöhäistä ja että sähkösanoma vietäisiin hänelle vasta huomenna. Schulz pudisti silloin päätänsä; ja he hokivat yhdessä:

— Se oli onnettomuus!

He erosivat Kunzin portilla; sillä vaikka Kunzin ystävyys olikin suuri Schulzia kohtaan, ei se ulottunut niin pitkälle, että hän varomattomasti olisi lähtenyt saattamaan Schulzia kylän ulkopuolelle, ei edes ensimäiseen tienmutkaan, sillä silloin olisi hänen täytynyt palata yksinään pimeässä kotiin. Sovittiin, että Kunz tulisi huomenna Schulzin luo päivälliselle. Schulz katseli huolissaan taivasta:

— Kunpa huomenna vain olisi kaunista. Ja hänen sydämeltään putosi suorastaan paino, kun Kunz, joka oli erinomaisen ilmojentuntijan maineessa, vastasi, vakavasti taivasta tarkasteltuaan — — (sillä hänkin toivoi yhtä hartaasti kuin Schulz, että Christophe näkisi heidän pikkukaupunkinsa kaikessa sen kauneudessa):

Huomenna on kaunista.

Schulz lähti takaisin kaupunkiin päin, ja saapuikin viimein sinne, kompastuttuaan monta kertaa pyöränjälkiin ja kivikasoihin, joita oli pitkin matkaa. Hän ei mennyt kuitenkaan vielä kotiinsa ennenkuin oli saanut puheilleen leipurin ja tilatuksi häneltä eräänlaisen kakun, jollaisista kaupunki oli kuuluisa. Sitten vasta hän lähti asuintaloonsa; mutta juuri kun hän aikoi astua sisään, peräytyikin hän vielä samaa tietä takaisin, ja meni nyt tiedustelemaan asemalta tarkoin aikaa, milloin juna tuli. Viimein hän palasi sieltä kotiin, kutsui Salomen puheilleen ja pohti hänen kanssaan pitkälti, millainen päivällinen huomenna olisi valmistettava. Sitten vasta hän meni vuoteeseen, lopen uupuneena; mutta hän oli niin kiihtynyt kuin lapsi jouluaamuna, ja kääntelehti kaiken yötä peitteessään ja hursteissaan saamatta ollenkaan unta silmäänsä. Noin kello yksi aamulla pälkähti hänen päähänsä, että olisi vielä mentävä pyytämään Salomea tekemään päivälliseksi ruutana-muhennosta; sillä sen valmistamisessa oli Salome erinomainen mestari. Mutta kuitenkaan hän ei mennyt: ja siinä hän teki varmaan viisaasti. Kumminkin hän nousi ylös ja alkoi järjestellä yhtä ja toista siinä huoneessa, johon hän aikoi Christophien sijoittaa; hän oli liikkuessaan ylen varovainen, ettei Salome olisi kuullut, sillä hän pelkäsi, että silloin emännöitsijä tulisi äyskimään. Koko yön hän vapisi että myöhästyisi junalta. Vaikka Christophien saapumiseen oli aikaa kello kahdeksaan, nousi hän ylös sangen varhain. Ensi työkseen hän vilkaisi taivaalle: Kunz ei ollut erehtynyt, oli mainion kaunis ilma. Varpaisillaan hiipi Schulz kellariinsa, jossa hän ei ollut käynyt enää pitkiin aikoihin, sillä hänen täytyi varoa kosteutta ja jyrkkiä portaita; siellä valitsi hän nyt pulloistaan hienoimmat, iski sieltä noustessaan päänsä kipeästi kivikattoon, ja luuli siihen paikkaan tikahtuvansa, kun pääsi raskas kori olallaan portaista ylös. Sitten hän meni puutarhasakset kädessä ulos; hän leikkasi, armotta kauneimmat ruusunsa ja syreeniensä ensimäiset kukkivat oksat. Sen jälkeen hän nousi takaisin kamariinsa, ajoi kuumeisella kiireellä partansa, leikkasi siinä pari kertaa poskeensa, pukeutui siististi ja lähti asemalle. Kello oli seitsemän. Salome ei saanut häntä maistamaan aamuista maitokahvia; sillä Schulz oletti, ettei Christophe ollut vielä varmaankaan saanut minkäänlaista aamiaista ennen saapumistaan, ja väitti, että he syövät sitten yhdessä asemalta tultuaan.

Hän joutui asemalle kolme neljännestuntia liian aikaiseen. Hän aivan kontistui Christophea odottaessaan, ja lopuksi ei hän häntä edes löytänytkään. Hän ei näet malttanut kärsivällisesti jäädä ulko-ovelle, vaan meni asemasillalle, ja joutui aivan sekaisin päästään saapuvien ja lähtevien matkustajien tungoksessa. Vastoin sähkösanoman selviä sanoja oli hän kuvitellut, se tiesi miksi, että Christophe tulisi eräällä toisella junalla kuin sillä, jolla hän todellisuudessa oli tullut. Ja sitäpaitsi ei hänen päähänsä pälkähtänytkään, että Christophe laskeutuisi asemasillalle neljännestä luokasta. Schulz jäi vielä odottamaan asemalle yli puolen tuntia, kun taas Christophe, joka oli jo kauan sitten saapunut, oli mennyt suoraa päätä kolkuttelemaan Schulzin oveen. Muun onnettomuuden lisäksi oli Salomekin lähtenyt ulos toriostoksilleen: Christophe näki siis, että ovi oli lukossa. Naapurimuija, jonka Salome oli pyytänyt, jos joku tulisi kysymään, sanomaan ainoastaan, että hän palaisi pian kaupungilta kotiin, suoritti tuon tehtävänsä kirjaimellisen vähäsanaisesti. Mutta kun Christophe ei ollut matkustanut näkemään Salomea eikä tiennyt edes kuka hän olikaan, niin tuntui tämä vastaanotto hänestä suorastaan ilkeältä ilveeltä. Hän kysyi vieläkin varmuuden vuoksi, eikö Herr Universitätsmusikdirector Schulz ollut kaupungissa, ja kun hänelle vastattiin, ettei tiedetty, mihin hän äsken oli lähtenyt, niin meni Christophe matkaansa.

Kun Schulz-vanhus tuli pitkin nenin kotiin ja sai kuulla Salomelta, joka myöskin parhaiksi palasi torilta, mitä oli tapahtunut, joutui hän sellaiseen epätoivoon, että oli vähällä itkeä. Hän vimmasteli palvelijalleen, että tämä typerys oli lähtenyt hänen poissa ollessaan kotoa eikä ollut osannut käskeä naapureita edes pyytämään Christophea odottamaan. Salome puolestaan vastasi yhtä tuikeasti, ettei hän ollut luullut herraa niin hassuksi, että eksyi vieraasta, jota oli mennyt vartavasten asemalta hakemaan. Mutta nyt ei ukolla ollut aikaa ruveta hänen kanssaan enää jankkaamaan; silmänräpäystäkään hukkaamatta hän köpelehti taas alas portaita ja lähti haeskelemaan Christophea niiden heikkojen ohjeiden mukaan, mitä naapurit voivat hänestä antaa.

Christophe oli ylen pahastunut, ettei hän ollut tavannut Schulzilla ketään, ja ettei moista vastaanottoa oltu edes pyydetty anteeksi. Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä ennen seuraavan junan lähtöä, oli hän mennyt kaupungille kävelemään, ja sitten sitä ympäröivälle vainiolle, joka näytti hänestä niin kauniilta. Kaupunki oli rauhallinen ja varsin pieni, leväten pehmeämuotoisten kumpujen suojassa; talojen ympärillä rehoittivat puutarhat: niissä oli kukkivia kirsikkapuita, vihreitä ruohokenttiä, runsaasti siimestä; niissä näkyi valhe-antiikkisia raunioita, entisten prinsessain valkeita rintakuvia, marmori-jalustoillaan keskellä luonnon vihreyttä; ja ihmiset olivat ystävällisen ja kohteliaan näköisiä. Kaikkialla kaupungin ympärillä oli niittymaita ja kumpuja. Kukkivissa viidakoissa vihelsivät kottaraiset vimmatusti, aivan kuin leikittelevät ja kirkkaat pikku huilut orkesterissa. Christophen pahatuuli katosi piankin: hän unohti Peter Schulzin.

Vanhus juoksenteli turhaan ihmisiltä kysellen pitkin katuja; hän kiipesi vanhaan linnaankin, joka oli kummulla ylempänä kaupunkia. Ja sieltä hän tuli nyt harmissaan takaisin, kunnes hän yhtäkkiä tarkoilla silmillään, jotka erottivat sangen kauas, näki jonkun matkan päässä miehen loikomassa niityllä pensaan varjossa. Hän ei tuntenut Christophea eikä siis saattanut tietää, oliko se hän. Mies makasi selin häneen, pää puolittain ruohikon sisässä. Schulz maleksi edestakaisin tiellä, kääntyi sykkivin sydämin niitylle päin:

— Se on hän… Ei, ei se ole hän…

Hän ei tohtinut huutaa miehelle ja kysyä, kuka hän oli. Silloin tuli hänelle aate: hän alkoi laulaa Christophen Liedin ensimäistä säettä: "Auf! Auf! Nous' ylös!…"

Christophe ponnahti kuin salakka rannalle, ja lauloi lopun värssyä kohti kurkkua. Hän oli kääntynyt heti iloissaan, hänen kasvonsa hohtivat punaisina, hänellä oli ruohoa hiuksissa. He kysyivät nyt toisiltaan, ketä he olivat, ja juoksivat toistensa luokse. Schulz harppasi poikki maantien ojan, Christophe hyppäsi yli reunusaidan. He puristivat rajusti toistensa kättä ja palasivat yhdessä kotiin, nauraen ja puhuen kovalla äänellä. Vanhus kertoi äskeisen huonon onnensa. Christophe, joka oli hetki ennen jo päättänyt jatkaa matkaa kotikaupunkiin koettamatta enää tavata Schulzia, näki kohta vanhuksen sielun vilpittömän hyvyyden, ja alkoi pitää hänestä. Ennenkuin he ehtivät kotiin, olivat he jo uskoneet toisilleen kaikenlaisia sydämenasioita.

Kun he joutuivat perille, tapasivat he siellä Kunzin; hän oli jäänyt Schulzin asuntoon kaikessa rauhassa odottamaan, kun oli kuullut, että Schulz oli lähtenyt etsimään Christophea. Tarjottiin ensin maitokahvia. Mutta Christophe sanoi, että hän oli jo syönyt aamiaista eräässä kaupungin hotellissa. Vanhus oli siitä kovin pahoillaan; hän suorastaan suri, ettei Christophe ollut nauttinut ensimäistä ateriaansa, minkä hän seudulla söi, juuri hänen luonaan; tällaisilla pikku seikoilla oli hänen tunteelliselle sydämelleen tavattoman suuri merkitys. Christophe ymmärsi hänet, se tuotti hänelle salaista huvia, ja hän piti nyt vanhuksesta entistäkin enemmän. Schulzia lohduttaakseen hän vakuutti heti, että hänellä oli yleensä niin hyvä ruokahalu, että voi syödä vaikkapa kaksikin aamiaista perätysten; ja sen väitteensä hän vierasisännälleen selvästi todistikin oikeaksi.

Kaikki ikävyydet olivat jo haihtuneet hänen päästään: hän tunsi nyt olevansa todellisten ystävien parissa, ja tuli vilkkaaksi ja avomieliseksi. Hän kertoi humoristisesti matkastaan ja sen pettymyksestä: hän oli kuin koulupoika lomalla. Schulz katseli häntä yhä, onnesta säteillen, ja nauroi sydämensä pohjasta.

Keskustelu siirtyi nopeasti siihen asiaan, joka oli heidän kaikkien kolmen salaisena yhdyssiteenä: Christophen sävellyksiin. Schulz oli pakahtua halusta kuulla Christophen soittavan joitakin kappaleitaan; mutta hän ei uskaltanut sitä häneltä pyytää. Christophe harppaili yhtämittaa jutellen edestakaisin huoneessa. Schulz vaaniskeli hänen askeleitaan, kun hän meni avatun pianon sivuitse; ja hän toivoi kovasti, että Christophe jo siihen pysähtyisi. Kunzilla oli sama asia mielessä. Heidän sydämensä rupesivat sykkimään, kun he näkivät Christophen istahtavan noin vain ohimennen pianotuolille, lakkaamatta kuitenkaan puhumasta, ja sitten sivelevän soittimeen katsomattakaan sen koskettimia. Ja kun Schulz odotti hartaimmillaan, vetikin Christophe jonkin harppumaisen sointusarjan ja kun hän sen teki, niin sävel valtasi hänet; hän päästi nyt pianosta uusia akordeja, yhä edelleen jutellen; sitten syntyi niistä kokonaisia musiikkilauselmia; ja silloin hän vaikeni ja alkoi soittaa. Ukot vilkaisivat toisiinsa viekkaasti ja onnellisina.

— Tunnetteko tätä? kysyi Christophe soittaen erästä Liediään.

— Että tunnenko! huudahti Schulz hurmautuneena.

Christophe virkkoi, keskeyttämättä soittoaan ja kääntäen hiukan päätänsä:

— Ohoh, eipä ole hyvä tämä teidän pianonne!

Vanhus tuli hyvin murheiseksi. Hän pyysi anteeksi:

— Se on vanha, sanoi hän nöyrästi, se on niinkuin minä.

Christophe kääntyi kokonaan ja katsoi vanhusta, joka tuntui pyytävän häneltä anteeksi vanhuuttaan, ja otti häntä kaksin käsin ja nauraen kädestä. Hän katsoi Schulzin viattomiin silmiin.

— Oh, sanoi Christophe, te olette paljoa nuorempi kuin minä.

Schulz, nauroi ystävällistä nauruaan ja puhui ruumiinsa vanhuudesta, sairaudestaan.

— No ei, ei, sanoi Christophe; siitä ei nyt ole kysymys, muuta minä tarkoitan. Eikö väitteeni ole totta, Kunz?

(Hän ei maininnut enää uusia tuttaviaan puhuttelusanalla: "herrat".)

Kunz yhtyi kaikella innolla hänen mielipiteeseensä.

Schulz koetti kääntää asian vanhan pianonsakin eduksi.

— Siinä on vielä sangen kauniita ääniä, sanoi hän nöyrästi.

Ja hän kosketti niitä: neljä, viisi ääntä helähti aika raikkaasti keskirekisterissä. Christophe ymmärsi, että tuo piano oli Schulzin vanha ystävä, ja hän sanoi hienosti, — ajatellen Schulzin silmiä:

— Niin, sillä on vielä kauniit silmät.

Schulzin kasvot kirkastuivat. Hän alkoi sekavasti sotkien ylistellä vanhaa pianoaan, mutta vaikeni heti: sillä Christophe oli alkanut jälleen soittaa. Lied seurasi nyt toistaan; Christophe lauloi matalalla äänellä. Schulz ihaili vesissä silmin hänen jokaista liikettään. Kunz pisti kätensä vatsan päälle ristiin ja sulki silmänsä nauttiakseen paremmin. Silloin tällöin kääntyi Christophe noihin vanhuksiin päin, näki heidät haltioissaan, ja säteili ilosta; ja hän sanoi naiivin innostuneena, eivätkä toiset ajatelleetkaan nauraa hänelle:

— Heh! Oliko tämä kaunis!… Entä tämä sitten! Mitäs sanotte tästä? Entä tämä!… Tämä on kaikista kaunein… — Nyt minä soitan teille sellaisen pätkän, että hiukset nousevat päässänne pystyyn…

Kun hän juuri lopetti erästä unelmoivaa kappaletta, alkoi käkikello kukkua. Christophe ponnahti ylös ja ärjähti vimmasta. Kunz hätkähti hereille, ja silmät pyörivät peljästyneinä hänen päässään. Schulz taasen ei tiennyt, mitä tehdä; ja kun hän näki Christophen puivan nyrkkiä kellossa kumartelevalle käelle ja kuuli hänen vaativan huutaen, että oli taivaan tähden vietävä pois tuo idiootti, tuo vatsastaan puhuva kummitus, huomasi Schulz heti, nyt ensi kertaa elämässään, että kellon kukunta oli tosiaan sietämätöntä; ja hän otti itse tuolin ja aikoi kavuta sille repiäkseen juhlanhäiritsijän seinästä irti. Mutta hän oli vähällä pudota, ja Kunz esti häntä nousemasta uudestaan tuolille; silloin kutsui hän Salomen sisään; emännöitsijä tuli kuten tavallisesti kiirehtimättä ja ällistyi suuresti, kun hänelle työnnettiin syliin seinäkello, jonka Christophe oli jo ennättänyt irroittaa paikoiltaan.

— Mitä minun tälle on tehtävä? kysyi Salome.

— Mitä vain tahdot. Vie se pois! ja sitä ei saa enää näkyä täällä, sanoi Schulz yhtä kärsimättömänä kuin Christophe.

Hän kummasteli, kuinka hän oli voinut niin kauan sietää moista kauhistusta.

Salome arveli, että heiltä oli jokaiselta varmaan päässyt jokin ruuvi irti.

Piano alkoi jälleen soida. Tunnit vierivät nopeasti. Salome tuli ilmoittamaan, että pöytä oli katettu. Schulz käski hänen olla hiljaa. Hän tuli takaisin kymmenen minutin päästä. Ja sitten taas kymmenen. Tällä kertaa hän oli suorastaan kiukusta läkähtyä, mutta koetti tekeytyä ylen kylmäksi, asettui keskelle lattiaa ja huusi kuin torvi, välittämättä Schulzin epätoivoisista viittauksista:

— Tahtovatko herrat syödä päivällisensä kylmänä ja pohjaan palaneena? — Salomesta se oli yhdentekevää; hän odotti vain käskyä.

Schulz joutui tästä äkillisestä hyökkäyksestä ymmälle ja aikoi panna palvelijansa koville, mutta Christophe purskahti nauruun. Kunz noudatti hänen esimerkkiään, ja lopulta alkoi myöskin Schulz nauraa. Salome oli menettelynsä vaikutukseen tyytyväinen ja käännähti kannoillaan kuin kuningatar, joka tahtoo antaa katuville alamaisilleen anteeksi.

— Siinäpä tiukka nainen! sanoi Christophe nousten pianon äärestä. Mikään ei olekaan sietämättömämpää kuin kesken konserttia saapuva yleisö!

He asettuivat pöytään. Se oli valtava ja maistuva ateria. Schulz oli mairitellut Salomen itserakkautta, eikä emännöitsijä vaatinutkaan muuta kuin jotain tekosyytä saadakseen näyttää koko taitonsa. Häneltä ei puuttunutkaan koskaan siihen tilaisuutta, sillä nuo vanhat ystävykset olivat hyvin herkkusuita. Koko Kunzin muoto muuttui ruokapöydässä; hän kirkastui kuin aurinko; hän olisi kelvannut ravintoloitsijan kyltiksi. Schulz oli yhtä altis makealle; mutta hänen huono terveytensä pakotti hänet enemmän hillitsemään itseään. Tosin hän ei tavallisesti siitä välittänyt, ja sai sen perästä päin kalliisti maksaa. Nyt hän ei nurkunutkaan: jos hän tulisi sairaaksi, niin tietäisi hän ainakin, että kannatti tulla. Hänellä oli samoin kuin Kunzillakin ruuanvalmistusreseptejä, jotka olivat kulkeneet perintönä heidän suvuissaan isiltä pojille. Salome oli siis tottunut työskentelemään asiantuntijain arvostelemana. Mutta tällä kertaa hän oli pannut erikoisesti parastaan saadakseen mahtumaan yhteen ainoaan ohjelmaan kaikki mestariteoksensa: ateria oli kuin saksalaisen keittotaidon näyttely, tavattoman voimallisia ruokia, varmoja, ei sekoituksista valmistettuja; siinä olivat kaikkien mausteiden kaikki hyvät hajut, paksut kastit, aina asiaankuuluvat keitot, mallikelpoinen lihaliemi, valtavia ruutanoita, hapankaaliksia; siinä saatiin hanhet, kotikakut, aniisi- ja kuminaleivät. Christophe aivan huudahteli haltioissaan, suu ruokaa täynnä; hänellä oli isänsä ja isoisänsä suunnaton ruuansulatuskyky: nuo miehethän olisivat syöneet vaikka kokonaisen hanhen kerrallaan. Mutta samalla saattoi Christophe elää viikonpäivät pelkällä leivällä ja juustolla, yhtä hyvin kuin syödä haljetakseen, jos tilaisuus sattui. Schulz katseli häntä sydämellisin ja juhlallisin pöytäisännän elein, katseli heltyvin silmin ja valeli häntä kaikilla Rheinin viineillä. Kunz paistoi punaisena ja tunnusti Christophen veljekseen ruuanmuistajana. Salomen naama oli leveässä naurussa. — Ensin, kun Christophe tuli heille, oli emännöitsijä pettynyt. Schulz oli puhunut hänelle Christophesta sillä tavalla, että Salome oli kuvitellut häntä jonkinlaiseksi Ylhäisyydeksi, arvonimineen ja kunnianmerkkeineen. Ja nähdessään sitten Christophen oli hän huudahtanut:

— Kuinka, tuollainenko se olikin? Mutta pöydässä saavutti Christophe nyt koko hänen suosionsa; Salome ei ollut nähnyt ketään, joka olisi tunnustanut hänen lahjansa niin loistavasti. Emännöitsijä ei nyt voinut mennä takaisin keittiöön, vaan jäi ovelle katselemaan Christophea, joka söi minkä kerkisi. Ja Salome seisoi kädet puuskassa ja nauroi ilosta kohti kurkkua. Kaikki olivat hilpeällä päällä. Heidän onnessaan oli ainoastaan yksi musta pilkku: Pottpetschmidt ei ollut läsnä. Sitä asiaa valittivat he usein:

— Ah, jos hän olisi täällä! Se mies osaa syödä! Se se osaa juoda! Se se osaa laulaa!

He eivät väsyneet poissaolevaa ylistämään.

— "Jospa Christophe olisi saanut kuulla häntä! Mutta ehkäpä hän vielä saisikin. Ehkäpä Pottpetschmidt tulisi kaupunkiin jo sinä iltana, tai viimeistään seuraavana yönä…"

— Oh, ensi yönä minä olen jo kaukana, sanoi Christophe.

Schulzin säteilevät kasvot synkkenivät.

— Kaukanako! toisti lian vapisevalla äänellä. — Mutta ette kai te nyt lähde pois?

— Lähden, sanoi Christophe iloisesti; tänään iltajunalla.

Schulz tuli aivan lohduttomaksi. Hän oli ajatellut, että Christophe viipyisi sen yön, ehkäpä useammankin hänen luonaan. Hän soperteli:

— Ei, ei vielä. Se ei ole mahdollista!…

Kunz yhtyi häneen:

— Entä Pottpetschmidt!…

Christophe katsoi noihin kahteen: pettymys, joka näkyi heidän kilteillä, ystävällisillä kasvoillaan, oli liikuttava; hän sanoi:

— Kuinka te olette hyviä!… Minä lähden huomisaamuna; haluatteko niin?

Schulz puristi häntä kädestä.

— Ah! huudahti hän! Minä olen niin onnellinen! Kiitoksia! Kiitoksia!

Schulz oli aivan kuin lapsi, josta huomispäivä tuntuu niin kaukaiselta, ettei hän voi sitä ajatella. Christophe ei lähtisi vielä tänään, heillä oli vielä koko se päivä jäljellä, he viettäisivät koko illan yhdessä, Christophe nukkuisi hänen kattonsa alla; muuta ei Schulz nähnyt; hän ei tahtonut kauemmaksi katsoa.

Ilo palasi jälleen. Schulz nousi yhtäkkiä seisomaan, tekeytyi juhlalliseksi ja piti liikutetun ja mahtipontisen maljapuheen vieraalleen, joka oli suonut hänelle suunnattoman ilon ja kunnian tulemalla hänen pieneen kotikaupunkiinsa ja hänen matalaan majaansa; hän joi maljan sille toivomukselleen, että Christophe palaisi sinne pian takaisin, saavuttaisi maailmalla menestystä, mainetta, kaiken onnen, jonka Schulz salli hänelle koko sielustaan. Sitten joi hän uuden maljan "jalon musiikin kunniaksi", — ja vielä yhden, — se oli hänen vanhan ystävänsä Kunzin malja, — ja sitten taas, kevään maljan; — eikä hän unohtanut myöskään Pottpetschmidtiä. Kunz vuorostaan joi Schulzin ja eräiden toisten maljan: ja Christophe kohotti lopuksi maljan "rouva" Salomelle, joka silloin lensi aivan tummanpunaiseksi; ja sitten hän viritti, antamatta muille aikaa vastata hänen puheeseensa, erään tunnetun laulun, johon vanhukset hänen kanssaan yhtyivät, ja sen jälkeen toisen, ja vieläkin yhden kolmiäänisesti, jossa puhuttiin ystävyydestä, musiikista ja viinistä: ja lauluja säesti kaikuva nauru ja lasien alinomainen kilahtelu vastatusten.

Kello oli puoli neljä, kun he nousivat pöydästä. He olivat hyvällä nousutuulella. Kunz vajosi nojatuoliin; hän olisi mielellään hiukan torkahtanut. Schulzin jalat olivat aivan hervottomat aamullisesta mielenliikutuksesta, ja samoin nyt lasien sisällöstä. He toivoivat molemmat, että Christophe asettuisi jälleen pianon ääreen ja soittaisi monta tuntia yhtämittaa. Mutta tuo hirmuinen poika olikin niin täydessä kunnossa, että tuskin hän oli heläyttänyt pianosta pari kolme sointua, kun hän sulki sen yhtäkkiä, katseli ulos ikkunasta ja kysyi, eikö tästä lähdettäisi kävelemään, illalliseen asti. Luonto veti häntä puoleensa. Kunz ei näyttänyt liian ihastuvan ehdotukseen, mutta Schulzista oli aate heti mainio; täytyihän vieraalle näyttää edes Schönbuchwälderin puisto; Kunz veti hiukan suutansa irviin, mutta ei asettunut vastarintaan; vaan nousi ylös niinkuin muutkin: hän halusi yhtä hartaasti kuin Schulz näytellä Christophelle seutunsa kauneuksia.

He lähtivät kävelemään. Christophe oli ottanut Schulzia käsipuolesta ja vei häntä hiukan nopeammin kuin vanhus olisi tahtonut. Kunz kulki otsaansa pyyhkiellen heidän perästään. He juttelivat kovaäänisesti ja iloisesti. Ihmiset seisoivat porteilla ja katsoivat, kun he menivät ohitse, ja heidän mielestään oli Herr Professor Schulz aivan kuin nuori mies. Kaupungista päästyään he lähtivät menemään suoraan niittymaiden poikki. Kunz valitti, että oli kovin kuuma. Mutta armoton Christophe väitti, että ilma oli mainio. Vanhusten onneksi pysähdyttiin vähän väliä innokkaasti juttelemaan asioista, ja pakinat saivat heidät unhottamaan matkan pituuden. Tultiin metsään. Schulz laususkeli Goethen ja Edvard Möriken runoja. Christophe piti paljon runoista; mutta hän ei jaksanut seurata mukana, kun niitä luettiin: hän joutui aina kuunnellessaan omain epämääräisten unelmiensa valtaan, ja silloin tulivat säveleet sanojen sijaan ja saivat hänet ne unohtamaan. Hän ihaili Schulzin erinomaista muistia. Millainen tämä vilkas vanhus olikaan: sairas, melkein ikäloppu, suljettu huoneeseensa suureksi osaksi vuotta, joutunut pikkukaupunkiin melkein koko iäkseen, — ja mikä häneen verraten tuo Hassler, nuori, kuuluisa ja taiteellisen elämän keskipisteessä asuva, matkustanut lisäksi ristiin rastiin koko Europan konserttimatkoillaan, mutta kuitenkin tylsä kaikelle, haluton tutustumaan mihinkään! Sitäpaitsi ei Schulz ollut perillä ainoastaan kaikista niistä nykyaikaisen taiteen ilmauksista, mitä Christophe tunsi, vaan hän tiesi suunnattoman määrän menneistä ja ulkomaalaisista musiikkimiehistä, joista Christophe ei vielä ollut kuullut puhuttavankaan. Hänen muistinsa oli kuin syvä kaivo, johon kaikki taivaan kauniit vedet olivat kokoontuneet. Christophe ei väsynyt siitä kaivosta ammentamaan; ja Schulz oli onnellinen, kun Christophe niin hartaasti tahtoi kuulla. Hän oli joskus kyllä tavannut suopeita kuuntelijoita tai kilttejä oppilaita; mutta koskaan hän ei ollut kohdannut sellaista nuorta ja palavaa sielua, jonka kanssa hän voi yhdessä innostua, hän, joka oli usein aivan tukahtua suureen hartauteensa.

He olivat jo erinomaisia ystäviä, kun vanhus yhtäkkiä varomattomasti ilmaisi ihailunsa Brahmsia kohtaan. Christophien valtasi silloin jäykkä viha: hän vetäisi kätensä pois Schulzin kainalosta ja sanoi tylyllä äänellä, että se, joka rakasti Brahmsia, ei voinut olla hänen ystävänsä. Heidän ilonsa sai aivan kuin kylmää vettä niskaansa. Schulz oli liian arka ryhtyäkseen väittelemään ja liian kunniallinen valehdellakseen; ja nyt hän vain änkytteli ja koetti selittää ajatustaan. Mutta Christophe keskeytti hänet jyrkästi:

— Riittää!

Eikä hän sietänyt vastaväitteitä. Tuli kolkko hiljaisuus. He kävelivät edelleen. Vanhukset eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa. Kunz ryiskeli ja koetti saada pakinan jälleen käyntiin, puhumalla metsästä ja kauniista ilmasta; mutta Christophe oli niin jörö, ettei välittänyt enää mistään eikä vastannut kuin muutaman lyhyen sanan. Ja kun Kunz ei saanut sanoilleen kaikua sillä taholla, koetti hän hiljaisuutta lopettaakseen pakinoida Schulzin kanssa; mutta Schulzin kurkkua aivan ahdisti, hän ei voinut puhua. Christophe vilkaisi häntä syrjästä, ja oli purskahtaa nauruun: hän oli antanut hänelle jo anteeksi. Hän ei ollutkaan Schulzille vakavasti vihoissaan; jopa hän tuomitsi olevansa aika kollo, kun tuotti sillä tavoin surua tuolle vanhus-raukalle; mutta kun hän jo oli käyttänyt väärin voimaansa, ei hän tahtonut näyttää katuvansa, mitä oli sanonut. He kulkivat sillä tavoin äänettöminä metsän reunaan saakka: kuului ainoastaan noiden kahden perinpohjin väsyneen vanhuksen raskaat ja jäykät askelet; Christophe vihelteli, eikä ollut heitä huomaavinaan. Yhtäkkiä hän ei enää jaksanut. Hän purskahti nauruun, kääntyi Schulziin päin ja puristi vankoilla kourillaan häntä käsivarsista:

— Hyvä, vanha Schulz! huudahti hän, katsoen Schulziin hellästi; täällä on niin kaunista, kaunista!…

Hän puhui luonnosta ja kauniista päivästä; mutta hänen nauravat silmänsä tahtoivat sanoa:

— Sinä olet niin hyvä! Minä olen nauta. Anna minulle anteeksi. Minä rakastan sinua.

Vanhuksen sydän aivan suli. Tuntui kuin olisi aurinko taas ilmestynyt pimennyksen jälkeen. Tuokioon hän ei vielä voinut virkkaa sanaakaan. Christophe oli ottanut häntä uudestaan käsipuolesta ja puhutteli häntä entistä lempeämmin; innoissaan hän käveli nyt kahta kiivaammin, huomaamatta, että hän rasitti tällä tavoin kovin tovereitaan. Schulz ei valittanut; hän ei edes huomannut väsymystään, niin tyytyväinen hän oli. Hän tiesi kyllä, että hän saisi maksaa kaikki tämänpäiväiset varomattomuutensa. Mutta hän ajatteli itsekseen:

— Se on huomisen asia! Kun hän on lähtenyt pois, on minulla aikaa levätä.

Mutta Kunz, joka ei ollut niin harras, seurasi kymmenen askelta taempana surkeannäköisenä. Christophe huomasi sen viimein. Hän pyysi silloin aivan nolona anteeksi, ja ehdotti, että asetuttaisiin loikoilemaan nurmikolle, poppelien siimekseen. Schulz tietysti suostui ehdotukseen, arvelematta hetkeäkään, mitä hänen katarrinsa siitä pitäisi. Onneksi Kunz ajatteli sitä asiaa hänen puolestaan; tai ainakin hän otti sen tekosyyksi, ettei hänen itsensä olisi tarvinnut antautua vilustumaan kosteassa maassa näin likomäräksi hiostuneena. Hän ehdotti, että mentäisiin läheiselle asemalle ja palattaisiin sieltä junalla kaupunkiin. Niin tehtiinkin. Vaikka he olivat väsyneitä, täytyi heidän nyt kulkea yhä kovemmin, etteivät olisi myöhästyneet junalta: he joutuivat asemalle juuri kun juna ajoi sinne.

Heidät nähdessään ryntäsi muuan kookas mies ulos vaunusillalle ja ärjähteli Schulzin ja Kunzin nimiä, jatkaen niitä kokonaisella luettelolla heidän titteleitään ja arvonimiään, ja huitoen käsiään kuin hullu. Schulz ja Kunz vastasivat hänelle, ilosta nauraen, ja heiluttaen hekin käsiään; he juoksivat kiireesti tuon ison miehen vaunua kohti, ja mies jälleen hyökkäsi heitä vastaan, töytäten syrjään muita matkustajia. Christophe ällistyi ja juoksi mukana:

— Mikä se on?

Toiset huusivat hänelle riemuissaan:

— Se on Pottpetschmidt!

Siitä nimestä ei Christophe tullut hullua hurskaammaksi: hän oli jo unohtanut päivällisaterialla juodut maljat. Pottpetschmidt seisoi vaunusillalla, Schulz ja Kunz alhaalla asemalla, ja he melusivat kaikki kilpaa, ihmettelivät tällaista onnenpotkua. He kapusivat kaikki ylös lähtevään junaan. Schulz esitteli Christophen. Pottpetschmidt tervehti häntä, ja silloin hänen kasvonsa aivan kuin jähmettyivät yhtäkkiä, hän tuli jäykäksi kuin seiväs; mutta tuosta lyhyestä muodollisuudesta päästyään tarrasi hän kiinni Christophen käteen ja ravisti sitä viisi, kuusi kertaa niin, että se oli irtautua nikamistaan; ja sitten alkoi mies jälleen hölistä. Christophe ymmärsi hänen huudoistaan, että hän ylisti Jumalaa tästä harvinaisesta sattumasta. Se ei estänyt häntä hetki myöhemmin haukkumasta, käsillään lantioitansa pieksäen, kovaa onneaan, että hän olikin lähtenyt kaupungista, — hän, joka ei ollut sieltä poissa paljon milloinkaan, — juuri silloin, kun Herr Kapellmeister saapui. Schulzin sähkösanoma oli tuotu hänelle vasta aamulla, tunti ensimäisen junan lähdön jälkeen; hän oli nukkunut vielä, kun se tuli, ja olivat nähneet hyväksi olla häntä herättämättä. Hän oli haukkunut kaiken aamua hotellilaisia. Ja hän myrskysi heitä vastaan vieläkin. Hän ei ollut ottanut vastaan potilaitaan, oli antanut palttua afääriasioille ja lähtenyt heti seuraavalla junalla, sellainen kiire hänellä oli kaupunkiin; mutta se perhanan juna ei yhtynytkään pääradan junaan: eräällä väliasemalla oli Pottpetschmidtin täytynyt odottaa kolme tuntia. Hän oli tyhjentänyt kaikki sanastossaan löytyvät kirousvarat, ja kertonut pahan onnensa parikymmentä kertaa toisille matkustajille, jotka odottivat asemalla pääradan junaa samoin kuin hänkin. Viimein oli hän päässyt lähtemään. Hän aivan vapisi, ettei vain joutuisi liian myöhään… Mutta, Jumalan kiitos!… Jumalan kiitos!…

Hän tarttui uudestaan Christophen käsiin ja rusensi niitä isoissa, karvasormisissa kourissaan. Hän oli satumaisen kookas, ja suhteiltaan suurenmoinen; pää neliskulmainen möhkäle, tukka punainen ja pitkin pintaa leikattu, naama rokonarpinen, parta pois ajettu, silmät suuret, nenä iso, huulet paksut, leuka kaksinkertainen, kaula lyhyt, hartiat hirvittävän leveät, vatsa kuin tynnyri; käsivarret harrottivat hajallaan ruumiista, jalkoterät ja kädet valtavan kokoiset; koko mies jättiläismäinen, ruuan ja oluen liikakäytöstä epämuodostunut lihamöhkä; tuollainen ihmiskasvoinen tupakkahuhmar, jollaisia joskus näkee vyöryvän Baierin kaupunkien kaduilla; ihmislaji, jossa piilee salaisuus, kuinka ihminen voi jonkinlaisella samansuuntaisella lihoituksella kuin paistiksi hoidetun siipikarjan muuttua sellaiseksi. Hän hikoili ilosta ja kuumissaan aivan kuin voikimpale; eikä hän väsynyt puheluun, istuessaan siinä, kädet hajalleen levitetyillä polvillaan, tai vierustoverien polvilla, vaan vieritti saksalaisia konsonanttejaan oikealla katapultin, jyrinällä. Joskus puhkesi hän sellaiseen nauruun, että koko hänen ruumiinsa tärisi: silloin nakkasi hän päänsä taaksepäin, avasi suunsa ja nauroi, kuorsaten, rohisten, tikahtumaisillaan. Hänen naurunsa tarttui Schulziin ja Kunziinkin; ja aina, kun he siitä puuskasta pääsivät, katselivat he Christopheen vettä silmistään pyyhkien. He näyttivät ikäänkuin kysyvän:

— Kas tuollainen hän on!… Mitäs hänestä sanotte?

Christophe ei sanonut mitään; hän ajatteli kauhuissaan:

— Tuoko hirviö laulaa sävellyksiäni?

He menivät Schulzin kotiin. Christophe toivoi saavansa pelastua Pottpetschmidtin laululta, eikä hän kehoitellut häntä vähääkään laulamaan, vaikka Pottpetschmidt paloi halusta näyttää taitoaan ja vihjaili tuon tuostakin siihen suuntaan. Mutta Schulz ja Kunz halusivat liian hartaasti tuottaa ystävälleen kunniaa: laulusta ei päästy! Christophe asettui pianon ääreen melkoisen vastahakoisesti; hän ajatteli:

— Möhkäle-parka, sinä et tiedä, mikä sinua odottaa: varo nahkaasi! Minä en säästä sinua.

Hän tiesi kyllä, että hän pahoittaisi siten Schulzin mieltä, ja se oli hänestä kovin ikävää; mutta siitä huolimatta hän päätti vaikkapa mieluummin tuottaa hänelle surua kuin antaa tuollaisen sir John Falstaffin ruhjoa ja nuijia sävellyksiään. Mutta Christophen ei tarvinnut kärsiä tunnonvaivoja eikä tehdä vanhaa ystäväänsä murheelliseksi: iso mies lauloi ihailtavasti. Jo ensimäiset tahdit kuullessaan Christophe vavahti hämmästyksestä. Schulz, joka katseli koko ajan tarkoin Christophea, vapisi sen nähdessään: hän luuli, ettei Christophe ollut tyytyväinen; eikä hän rauhoittunut ennenkuin näki hänen kasvojensa kirkastuvan yhä enemmän sikäli kuin hän soitti. Hän itsekin alkoi hohtaa Christophen ilon heijastusta; ja kun kappale loppui ja Christophe kääntyi ja huudahti, ettei hän koskaan vielä ollut kuullut Liedejään laulettavan näin hyvin, oli Schulzin hurmaus vieläkin suloisempaa ja syvempää kuin Christophen tyytyväisyys ja Pottpetscmidtin voitonriemu; sillä heillä kahdella oli aina oma ilonsa, mutta Schulz riemuitsi heidän molempien ilosta. Konserttia jatkui. Christophe huudahteli hämmästyksestä: hän ei jaksanut käsittää, kuinka tuo kömpelö ja jokapäiväinen olento saattoi tulkita niin hyvin hänen Liediensä ajatuksen. Tosin eivät kaikki vivahdukset olleet aivan tarkkoja, mutta laulussa oli sellainen vauhti, intohimo, ettei hän milloinkaan ollut saanut puhalletuksi moista täydellisesti ammattilaulajiin. Hän katsahti Pottpetschmidtiin, ja mietti itsekseen:

— Onko tuo tosiaan niin herkkä?

Mutta hän ei huomannut laulajan silmissä muuta tulta kuin tyydytetyn turhamaisuuden ilon. Itsetiedoton voima pani liikkeelle tuon massan. Se sokea ja passiivinen voima oli ikäänkuin armeija, joka taistelee tietämättä, ketä vastaan ja mitä varten. Liedien henki valtasi sen ja se totteli riemuiten: sillä se kaipasi toimintaa. Oman onnensa valtaan jätettynä se ei olisi tiennyt, kuinka tämä tapahtui.

Christophe ajatteli, että suuri veistäjä ei ollut luomispäivänä huolinut ottaa vaivakseen pistää oikeille paikoilleen kutakin karkeishakattujen ihmishahmojensa jäsentä, vaan oli hän ne jaellut heille miten sattui, välittämättä, sopivatko ne jäsenet aina yhteen, sillä tavoin olivat kunkin ihmisen kappaleet hyvin kirjavaa syntyperää, ja sama mies oli siis hajoiteltu viiden, kuuden toisen osalle: aivot olivat yhdellä, sydän toisella, sieluun sopiva ruumis kolmannella; soitin oli yhdellä ja soittimenkäyttäjä toisella. Jotkut ihmiset olivat kuin ihania viuluja, jotka pysyivät kaiken ikänsä laatikossa sentähden, ettei sattunut ketään sopivaa soittamaan heitä. Ja ne, jotka olivat luodut heitä soittamaan, olivat kaiken elämänsä ajan pakotetut tyytymään surkeihin rämppiin. Christophella oli sitä suurempi oikeus ajatella tällä tavoin, koska hän oli vimmoissaan itselleen, ettei hän ollut milloinkaan osannut laulaa puhtaasti ainoaakaan omaa sävellystään. Hänellä oli väärä ääni, eikä hän voinut kuunnella sitä kuin suurimmaksi kauhukseen.

Mutta sitten alkoi Pottpetschmidt, menestyksestään juopuneena, "panna ilmettä" Christophen Liedeihin; hän pisti siis oman ilmeensä Christophen sävyn sijaan. Christophesta ei muutos tietystikään ollut hänen sävellystensä eduksi; ja hän synkkeni. Schulz huomasi sen. Hän oli niin vailla arvostelukykyä ja ihaili niin suuresti ystäviään, ettei hän omasta aloitteestaan olisi huomannut, kuinka huono Pottpetschmidtin maku oli. Mutta hänen kiintymyksensä Christopheen sai hänet nyt nopeasti ymmärtämään nuorukaisen ajatuksen salaisimmatkin vivahdukset: hän ei ollut enää itseään, hän oli siirtynyt Christopheen, ja nyt kiusasi häntä Pottpetschmidtin ontto mahtipontisuus. Hän koetti kaikin mokomin estää laulajaa luisumasta tälle vaaralliselle jyrkänteelle. Pottpetschmidtiä ei ollut helppo saada vaikenemaan. Suurimmalla vaivalla onnistui Schulzin tukkia hänen suunsa, kun hän tahtoi Christophen ohjelmavaraston tyhjennettyään kajauttaa jatkoksi vielä eräitä niin joutavanpäiväisiä muita tekeleitä, että Christophen tukka nousi pystyyn kuin piikkisian harjakset jo pelkän niiden nimen kuullessaankin.

Onneksi pisti illalliskutsu kuonokopan Pottpetschmidtille. Se tarjosi hänelle toisen alan näyttää kuntoaan: ja siinä hän oli voittamaton; Christophe, jota aamuinen pöytäottelu väsytti yhä, ei koettanutkaan kilpailla Pottpetschmidtin kanssa.

Ilta kului nopeasti. Nuo kolme vanhusta istuivat pöydän ääressä ja katselivat kaikki Christopheen; he oikein ahmivat hänen sanojaan. Christophesta tuntui merkilliseltä, että hän istui nyt tässä, pikkukaupungissa, syrjäseudulla, noiden ukkojen keskellä, joita hän ei ollut ennen tätä päivää nähnyt, ja oli heidän kanssaan tuttavallisemmissa väleissä kuin parhaitten omaistensa. Hän ajatteli, miten taiteilijalle yleensä tekisi hyvää, jos hän saattaisi aavistaa, minkälaisia tuntemattomia ystäviä hänen aatteensa ovat maailmassa tavanneet, — kuinka sellainen lämmittäisi hänen sydäntään ja lisäisi hänen voimiaan… Mutta niin ei suinkaan useimmiten käy: ja kukin jää yksin ja kuolee yksin, peljäten sanoa, mitä tuntee, peljäten sitä enemmän, kuta enemmän hän tuntee ja kuta hartaammin hän kaipaisi ajatuksiaan ilmaista. Joutavien kohteliaisuuksien latelijain ei ole vaikeaa puhua. Mutta niiden, jotka enimmän tarvitseisivat ilmaista tunteitaan, on pakko avata suunsa väkisin voidakseen hiiskua rakkaudestaan. Niinpä täytyykin olla kiitollinen henkilöille, jotka uskaltavat puhua: he ovat epäilemättä taiteilijan apulaisia hänen työssään. — Christophe tunsi harrasta kiitollisuutta vanhaa Schulzia kohtaan. Hän osasi kyllä erottaa hänet noista hänen kahdesta ystävästään: hän tunsi, että Schulz oli tuon pienen kolmikon sielu; toiset olivat ainoastaan hänen lämpöisen hyvyytensä ja rakkautensa heijastusta. Kunzin ja Pottpetschmidtin ystävyys Christophea kohtaan oli aivan toisenlaista kuin Schulzin. Kunz oli egoisti: musiikki tuotti hänelle jonkinlaista fyysillistä hyvinvoipaa tyydytystä, aivan kuin hän olisi silitellyt isoa kissaa. Pottpetschmidt sai siitä nautintoa turhamaisuudelleen ja ruumiilleen liikuntoa. Kumpikaan ei heistä kaivannutkaan häntä ymmärtää. Mutta Schulz unohti kokonaan itsensä: hän rakasti.

Oli jo myöhä. Schulzin ystävät lähtivät kotiinsa, yön selkään. Christophe jäi kahden kesken Schulzin kanssa. Hän sanoi Schulzille:

— Nyt minä soitan yksinomaan teille.

Hän asettui pianon ääreen ja soitti, — niinkuin hän osasi soittaa, silloin, kun häntä lähellä oli joku, josta hän suuresti piti. Hän soitti uusimpia sävellyksiään. Vanhus oli haltioissaan. Hän istui lähellä Christophea, eikä jättänyt häntä silmistään, ja aivan pidätti hengitystään. Sydämenhyvyydessään ja osaamatta ottaa mitään onnea pelkästään itselleen hoki hän väkisinkin:

— Ah, miten ikävää, ettei Kunz ole enää täällä!

(Tämä teki Christophen hieman kärsimättömäksi).

Christophe soitti yhä; he eivät olleet puhuneet keskenään sanaakaan. Kun Christophe lopetti, eivät he puhuneet vieläkään mitään kumpainenkaan. Kaikki oli hiljaista: koko talo ja katu nukkuivat. Christophe kääntyi ja näki, että vanhus itki: hän nousi, meni ja syleili häntä. He juttelivat keskenään hiljaa, hiiskumattoman rauhallisessa yössä. Seinäkellon tikutus kuului heikosti viereisestä huoneesta. Schulz puhui matalalla äänellä, kädet ristissä, ruumis kumarassa, hän kertoi elämänsä surut Christophelle, joka kyseli häneltä yhtä ja toista; joka hetki oli hänellä tunnonvaiva, että hän muka nurkui, hän tahtoi melkein sanoa:

— Minä olen väärässä… minulla ei ole oikeutta valittaa… maailma on ollut minulle kovin hyvä…

Eikä hän tosiaan valittanut: ainoastaan alakuloisuus henki hänen tahtomattaan hänen yksinäisen, elämänsä koruttomasta tarusta. Hän sekoitti tuskallisimmilla hetkillä kertomukseensa ylen hämäriä ja sentimentaaleja idealismin uskontunnustuksia, jotka ärsyttivät kylläkin Christophea, mutta joita vastaan hänestä olisi ollut julmaa nyt väittää. Pohjaltaan ne olivat Schulzissa paljoa vähemmin varmaa ja selvää uskoa kuin ainoastaan kiihkeää kaipuuta uskoa, — epätietoista toivoa, johon hän takertui kiinni kuin pelastusrenkaaseen. Hän etsi sanoilleen vahvistusta Christophen silmistä. Christophe huomasi vanhan ystävänsä silmien anomuksen, ystävän, joka kiintyi liikuttavan luottavasti häneen, joka rukoili häneltä vastausta — laatien sen itse jo valmiiksi. Silloin puhui Christophe Schulzille tyynen uskon ja omaan itseensä luottavan voiman sanoja, joita vanhus odottikin ja jotka tekivät hänelle hyvää. Vanha ja nuori olivat nyt unohtaneet heitä erottavat ikävuodet: he olivat niin lähellä toisiaan kuin kaksi samanikäistä veljeä, jotka rakastavat toisiaan ja ovat toisilleen keskinäisenä apuna; heikompi haki tukea voimakkaammasta: vanhus turvautui nuoren miehen sieluun.

He erosivat, kun kello oli yli kaksitoista. Christophien oli noustava ylös varhain lähteäkseen kaupungista samalla junalla, jolla hän oli tullutkin. Hän ei vetelehtinyt riisuutuessaan. Vanhus oli varustanut vieraalleen huoneen sellaiseen kuntoon kuin olisi ajatellut Christophien asuvan siinä kuukausia. Hän oli asettanut pöydälle ruusuja, ja laakerinoksan. Kirjoituspöydälle oli hän levittänyt aivan uuden imupaperin. Hän oli kannattanut sinne heti aamulla pianinon. Hän oli valinnut ja järjestänyt hyllylle sängyn pääpuoleen kirjoja, jotka olivat hänestä kaikkein kalleimmat ja rakkaimmat. Ei löytynyt pikkuseikkaa, jota hän ei ollut hellyydellä miettinyt. Mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei edes huomannutkaan mitään. Hän heittäytyi vuoteeseen ja nukkui heti sikeään uneen.

Schulz ei nukkunut ollenkaan. Hän pohti päässään kaikkia iloja, mitä hän oli tänään saanut. Ja tunsi jo myöskin surua, siksi, että ystävä lähtisi pois. Hän muisteli alusta alkaen kaikkea, mitä he keskenään olivat puhelleet. Hän ajatteli, että hänen rakas Christophensa nukkui lähellä häntä, seinän toisella puolella, sänky aivan siinä kiinni. Schulz oli lopen uupunut, hänen jäseniään pakotti ja henkeä ahdisti; hän aavisti, että hän oli vilustunut kävelymatkalla ja että hän saisi taas uuden taudinpuuskan; mutta hän ajatteli ainoastaan:

— Kunhan pysyn tällaisena hänen lähtöönsä asti!

Ja hän pelkäsi herättävänsä Christophen, kun hänelle tuli yskänkohtaus. Hän oli kuvaamattoman kiitollinen Jumalalle, ja hän alkoi nyt sepittää runoa muinaisen Simeonin kiitosvirren sanoihin: Nunc dimittis… Hän nousi vuoteesta, hien vallassa, kirjoittamaan runoaan, ja hän istui pöytänsä ääressä, kunnes oli saanut värssynsä huolellisesti puhtaiksi, liittäen niihin nöyryyttä uhkuvan omistuksen ja merkiten alle nimensä ja päivämäärän. Sitten hän meni jälleen sänkyynsä, vilunväreet ruumiissaan, eikä saanut koko yönä itseään lämpenemään.

Aamu alkoi hämärtää. Schulz ajatteli murheisin mielin eilistä aamua. Mutta samalla hän moitti itseään ankarasti, että hän turmeli näillä ajatuksilla nekin vähäiset onnenhetket, mitä hänellä oli vielä jäljellä; hän tiesi kyllä, että hän katuisi huomenna hetkiä, joiden hän antaisi tänään mennä turhaan; hän päätti olla mitään kadottamatta. Hän seurasi korva tarkkana, kuuluisiko vierashuoneesta mitään ääntä. Mutta Christophe ei liikahtanutkaan. Hän nukkui aivan samassa asennossa kuin oli nukkumaan ruvennut; hän ei ollut hievahtanut kertaakaan. Kello löi puoli seitsemän, ja hän nukkui yhä. Varsin helppo olisi ollut antaa hänen myöhästyä junasta, ja varmaankin olisi Christophe sille kepposelle vain nauranut. Mutta vanhus oli liian tunnollinen määrätäkseen sillä tavoin ystävän asioissa ilman hänen suostumustaan. Hän selitteli tosin itselleen:

— Se ei ole suinkaan minun vikani. Eihän se ole varsin minun syyni. Tarvitsee ainoastaan olla herättämättä häntä. Ja jos hän ei herää ajoissa, niin saan viettää vielä kokonaisen päivän hänen kanssaan.

Mutta sitten hän vastasi itselleen:

— Ei, minulla ei ole siihen oikeutta.

Ja hän piti velvollisuutenaan nousta herättämään Christophea. Hän kolkutti hänen oveensa. Christophe ei kuullut heti; täytyi koputtaa uudestaan. Se oli vaikeaa ukosta, hän ajatteli:

— Ah, kuinka hän nukkui hyvin! Hän olisi maannut siinä vaikka puoleen päivään!…

Viimein vastasi Christophen iloinen ääni lukon takaa. Kun hän kuuli, mitä kello oli, niin hän oikein huudahti; ja saattoi huomata, kuinka hän alkoi kiireesti liikkua huoneessaan, pukeutui esineitä kolisuttaen, lauloi aarian pätkiä, kysellen samalla ystävällisesti milloin mitäkin Schulzilta seinän takaa ja päästellen sukkeluuksia, joille vanhuksen oli suruissaankin pakko nauraa. Ovi aukesi: Christophe ilmestyi virkkuna, levänneenä, loistavin kasvoin; hän ei ajatellutkaan suurta huolta, jonka hän tuolle vanhukselle tuotti. Oikeastaan ei hänellä olisi ollut mitään kiirettä lähteä, hänelle ei olisi tullut mitään vahinkoa, jos hän olisi jäänyt sinne vielä muutamaksi päiväksi; ja mikä ilo se olisi Schulzille ollutkaan! Mutta Christophe ei voinut täydellisesti sen ilon suuruutta aavistaa. Ja muuten: vaikka hän pitikin vanhuksesta, tuntui hänestä hyvältä nyt lähteäkin: hän oli väsynyt eilispäivän alinomaiseen juttelemiseen noiden olentojen kanssa, jotka takertuivat aivan epätoivon vimmalla häneen kiinni. Ja sitäpaitsi hän oli nuori, hän ajatteli, että kyllä he vielä näkisivät toisensa; eihän tästä ollut lähtö maailman loppuun! — Vanhus tiesi puolestaan kyllä, että hän olisi pian maailman reunaa kauempanakin; ja hän katseli Christophea jo koko ikuisuuden varalta.

Schulz saattoi Christophen asemalle, vaikka olikin lopen väsynyt. Satoi kylmää tihkusadetta, aivan äänetöntä. Kun Christophe avasi asemalla kukkaronsa, huomasi hän, ettei hänellä ollut enää rahaa tarpeeksi ostaakseen pilettiä kotiasemalle saakka. Hän tiesi, että Schulz lainaisi hänelle ilomielin; mutta hän ei tahtonut häneltä pyytää… Miksi ei? Miksi kieltää henkilöltä, joka meitä rakastaa — onni auttaa meitä?… Hän ei tahtonut sitä, hienotuntoisuuden tähden, — tai ehkä ylpeydestä. Hän osti lipun ainoastaan eräälle väliasemalle, ja sanoi, että hän halusi kulkea lopun matkaa jalkaisin.

Lähtökello soi. He syleilivät toisiaan vaunusillan portaalla. Schulz pisti Christophen kouraan yöllä kirjoittamansa runon. Hän seisoi asemasillalla, vaunun kohdalla. Heillä ei ollut enää mitään toisilleen sanomista, kuten usein pitkillä jäähyväishetkillä käy; mutta Schulzin silmät, ne puhuivat: ne eivät irronneet Christophen kasvoista ennenkuin juna oli lähtenyt.

Vaunu katosi rautatien mutkan taakse. Schulz oli taas yksin. Hän meni takaisin kotiinsa, likaista puistokujaa; hän kulki vaivalla, tunsi yhtäkkiä koko väsymyksensä, vilun, sateisen päivän surullisuuden. Tuskin jaksoi hän kotiin ja nousta ylös portaansa. Hän pääsi parhaiksi kamariinsa, silloin tuli hänelle yskä ja tukeutuskohtaus. Salome tuli auttamaan häntä. Kesken valituksia, jotka purkausivat ilmi valastenkin, Schulz hoki:

— Miten hyvä… miten hyvä, että se kesti tähän asti!…

Hän tunsi vointinsa sangen huonoksi. Hän meni vuoteeseen. Salome lähti noutamaan lääkäriä. Vuoteessa Schulzin koko ruumis hervahti kasaan kuin ryysy. Hän ei olisi voinut itseään liikauttaa; ainoastaan hänen rintansa läähätti kun pajan palkeet. Hänen päänsä oli raskas ja kuumeinen. Koko sen päivän eli hän uudelleen mielessään eilisen päivän tapaukset, sen jokaisen hetken: näillä muistelmilla hän itseään yhä kidutti, ja moitti vielä itseään, että valitti sellaisen onnen saatuaan. Kädet ristissä ja rakkaudesta paisuvin sydämin hän kiitti Jumalaa.

Christophe palasi kotiseudulleen; se päivä oli jälleen kirkastanut hänen mielensä, ja pikkukaupunkiin jääneiden ystävien suuri kiintymys oli kohottanut hänen itseluottamustaan. Kun hän oli ajanut junalla niin pitkälle kuin hänen ostamansa piletti salli, laskeusi hän iloisesti junasta ja alkoi taivaltaa jalkaisin. Hänellä, oli edessään noin kuudenkymmenen kilometrin matka. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan kulki laiskasti kuin koulupoika. Oli huhtikuu. Luonto ei ollut vielä varsin kehittynyt. Lehtien silmut aukesivat kuin ryppyiset pikkukädet mustien oksien päissä; omenapuut olivat kukassa, ja rennot orjanruusut hymyilivät pitkin pensasaitain varsia. Lehdettömän metsän yläpuolella, joka alkoi jo herkän-vihertävänä silmikoida, kohosi vanha, romantinen linna pienen kukkulan laella, ikäänkuin voitonmerkki keihään kärjessä. Aran-sinisellä taivaalla väikkyi mustanpuhuvia pilviä. Varjot kiitelivät pitkin keväisiä maita; silloin tällöin ropisi rankkasade; sitten paistoi jälleen kirkas aurinko, ja linnut lauloivat.

Christophe huomasi, että hän oli jonkun hetken ajatellut Gottfried-enoa. Pitkään aikaan hän ei ollut yleensä muistanut tuota miesparkaa; ja nyt hän kummasteli, miksi hän tuli juuri nyt hänen mieleensä, aivan itsepintaisesti; se vaivasi hänen ajatuksiaan, kun hän siinä kulki erästä poppeleita kasvavaa lehtikujaa pitkin, välkkyvän kanavan rantaa; ja se kuva seurasi häntä niin voimakkaasti, että hän oli näkevinään Gottfriedin ilmielävänä tulevan vastaansa, kääntyessään erään korkean aitamuurin kulman taakse.

Taivas oli synkennyt. Rankkasade ja raekuuro romahti, ja ukkonen jyrisi kaukana. Christophe oli tullut lähelle kylää; hän näki sen ruusunpunaisten päätyjen ja punaisten kattojen kohoavan jo tuuheasta metsiköstä. Hän joudutti askeleitaan, ja meni pitämään sadetta ensimäisen talon kattoulkoneman alle. Rakeita tuli sakeanaan; ne pieksivät kalisten kattotiilejä ja ponnahtivat tielle kuin lyijypallot. Tien ravit täyttyivät äyräitään myöten vedellä. Kukkivien hedelmätarhain ylitse viritti sateenkaari loistavan ja räikeän nauhansa, synkän-sinisten pilvien yläpuolelle.

Talon ovella seisoi muuan nuori tyttö, sukankudin kädessä. Hän pyysi ystävällisesti Christophea käymään sisään. Christophe suostui. Huone, johon hän meni, oli samalla kertaa ruokasali ja makuukamari. Peränurkassa riippui pata roihuavalla tulella. Muuan maalaisnainen puhdisteli siellä vihanneksia, toivotti Christophelle hyvää päivää ja pyysi häntä tulemaan lieden ääreen kuivaamaan itseään. Nuori tyttö meni noutamaan pullon viiniä ja tarjosi Christophelle juoda. Istuen toisella puolella pöytää hän kutoi edelleen, helmoissaan kaksi häärivää pienokaista, jotka leikkivät, heittäytyen vihanneskasaan. Hän ryhtyi pakinoihin Christophen kanssa. Christophe huomasi vasta hetken päästä, että hän oli sokea. Hän ei ollut suinkaan kaunis. Muuten oli hän lujatekoinen tyttö, posket punaiset, hampaat valkeat, mutta kasvonpiirteissä ei ollut säännöllisyyttä. Hänen kasvonsa olivat hymyilevät ja hiukan ilmeettömät niinkuin monilla sokeilla; ja samoin oli hänellä vimma haastaa ihmisistä ja asioista sillä tavoin kuin hän olisi ne nähnyt. Ensin Christophe ällistyi ja ajatteli, pitikö tuo häntä pilkkanaan, kun tyttö sanoi rauhallisesti hänelle, että luonto oli tänään niin kaunis. Mutta kun hän sitten katseli vuoroin sokeaa ja vuoroin vihanneksia puhdistavaa naista, näki hän, ettei täällä tytön sanoja kummasteltu. — Nuo kaksi naista kyselivät Christophelta ystävällisesti, mistä hän oli matkalla ja mitä kautta hän oli tullut. Sokea sekautui puheeseen, hiukan liioitellun innokkaasti; hän myönteli Christophen matkan varrella luonnosta tekemät huomiot oikeiksi tai lausui niistä oman, eriävän ajatuksensa. Tietysti osuivat hänen huomautuksensa usein päin seiniä. Tyttö näytti koettavan vakuutella itselleen, että hän näki yhtähyvin kuin vieraskin.

Sillä välin oli muuta talon väkeä tullut sisään: noin kolmekymmen-vuotias, vankka talonpoika ja hänen nuori vaimonsa. Christophe jutteli hiljalleen heidän kaikkien kanssa; ja hän katseli taivaalle, joka nyt kirkastui, ja odotti, että voisi lähteä jälleen jatkamaan matkaansa. Sokea alkoi hyräillä erästä laulua, antaen samalla sukkapuikkojensa ahkerasti liikkua. Se laulu toi Christophen mieleen monia entisiä muistoja.

— Kuinka tekin tunnette tuon laulun? kysyi hän.

(Gottfried oli aikoinaan opettanut sen Christophelle.)

Christophe hyräili lopun laulua. Tyttö alkoi nauraa. Hän lauloi nyt säkeiden alut ja Christophe huviksensa loput. Hän nousi jo, mennäkseen katselemaan ulos ilmaa, ja kulki siinä huoneen läpi ovelle, tähystellen ohimennen ja muuten vain sinne tänne huoneen nurkkiin; silloin huomasi hän nurkassa, astiapöydän vieressä erään esineen, joka sai hänet aivan säpsähtämään. Se oli pitkä, koukkupäinen sauva, jonka kädensijaan oli leikattu kömpelösti pienen kumartavan ja hattuaan nostavan miehen kuva. Christophe tunsi hyvin tuon sauvan: hän oli leikkinyt sillä pienenä. Hän ryntäsi, tempasi sauvan käteensä, ja kysyi ahtaalla äänellä:

— Mistä… mistä te olette saaneet tämän?

Isäntä katsahti häneen ja vastasi:

— Muuan ystävä heitti sen tänne; vanha ystävä, joka nyt on kuollut.

Christophe huudahti:

— Gottfried?

Kaikki kääntyivät ja kysyivät.

— Mistä te hänet tunnette?

Ja kun Christophe sanoi, että Gottfried oli hänen enonsa, hämmästyivät he kaikki ja tulivat liikutetuiksi. Sokea nousi, hänen lankakeränsä kieri pitkin permantoa, hän tallasi kudintaan jalkoihinsa, tarttui Christophen käteen ja toisti järkytettynä:

— Oletteko te hänen sisarensa poika? Kaikki puhuivat yhtä suuta. Christophe puolestaan kysyi:

— Mutta te, kuinka te hänet tunsitte?

Mies vastasi:

— Hän kuoli meillä.

Istuttiin jälleen; ja kun kiihtymys oli hiukan rauhoittunut, kertoi äiti jälleen työhönsä ryhtyen, että Gottfried oli käynyt heillä monet vuodet; joka kerran hän poikkesi heille, sekä meno- että tulomatkoillaan, kaupusteluretkillään. Kun hän viime kerran oli tullut — (viime heinäkuussa), — oli hän näyttänyt hyvin väsyneeltä; ja laskettuaan käärön selästään ei hän ollut hyvään aikaan saanut sanaa suustaan; mutta siitä ei oltu sen enempää välitetty, sillä oli totuttu, että hän oli sellainen tullessaan, ja tiedettiin, että häntä kiusasi hengenahdistus. Gottfried ei valittanut vaivaansa. Milloinkaan ei hän yleensä vaikeroinut. Aina keksi hän jotain hyvää pahoissakin asioissa. Kun hän oli väsyttävässä työssä, niin hän iloitsi ajatellen, miten mukavaa olisi sitten, illalla, kun pääsisi vuoteeseen; ja kun hän oli kipeä, sanoi hän, kuinka hyvä sitten olisi olla, kun ei enää kärsisi…

— Ja paha se on, herra, että ihminen on aina tyytyväinen, lisäsi emäntä; sillä kun ei valita vaivojaan, niin eivät muutkaan sääli. Minä toki valitan aina…

Gottfriedistä ei siis oltu ajateltu sen kummempaa. Olipa laskettu leikkiäkin, niin leppoisalta hän näytti; ja Modesta — (se oli tuon sokean tytön nimi), — oli kysynyt häneltä kääröä hänen selästään ottaessaan, eikö hän aikonut koskaan väsyä kiertelemästä tuolla tavoin kuin mikäkin nuori mies. Gottfried vastasi ainoastaan hymyllä; sillä hän ei jaksanut puhua. Hän istahti penkille tuonne oven eteen. Kukin talonväestä lähti työhönsä: miehet pellolle, äiti keittiöön. Modesta meni ulos penkin luokse: seisoi sima ovenpieltä vasten, kudin käsissä, ja jutteli Gottfriedille. Gottfried ei vastannut hänelle; Modesta ei pyytänytkään vastausta, kertoi hänelle vain, mitä siellä oli Gottfriedin viime käynnin jälkeen tapahtunut. Gottfried hengitti vaivalloisesti. Modesta kuuli, että hän koetti puhua. Mutta Modesta ei tullut siitä rauhattomaksi, sanoi hänelle ainoastaan:

— Älä puhu, lepää siinä. Ennätäthän vielä puhua… Kulkeapas ja väsyttää itsensä noin!…

Sitten ei Gottfried enää puhunut, ei koettanutkaan. Modesta alkoi jälleen jutella tarinaansa, luullen, että toinen kuunteli. Gottfried huokasi, ja oli vaiti. Kun äiti vähän ajan päästä meni ulos, näki hän Modestan yhä juttelemassa siinä, ja Gottfriedin istuvan pää taaksepäin hervahtaneena ja katse taivasta kohti. Modesta oli jo jonkun aikaa jutellut ruumiille. Modesta ymmärsi silloin, että mies-raukka oli tahtonut jotain sanoa ennenkuin kuoli, mutta ei ollut voinut; silloin oli hän alistunut, suruisesti hymyillen, ja niin oli hän ummistanut silmänsä, keskellä kesäillan rauhaa…

Oli lakannut satamasta. Miniä meni läävään; poika otti kuokan ja puhdisti oven edessä olevan viemäriojan, jonka muta oli tukkinut. Modesta oli kadonnut, kun toiset alkoivat kertoa kuolemantapauksesta. Christophe jäi nyt huoneeseen kahden kesken emännän kanssa. Hän oli liikutettu ja vaiti. Mutta vanha emäntä, pieni ja kielevä ihminen, ei voinut kauan kestää vaitioloa; ja hän alkoi kertoa Christophelle juurtajaksain, kuinka hän oli tutustunut Gottfriediin. Se oli tapahtunut jo hyvin kauan sitten. Kun hän oli vielä nuori tyttö, rakasti Gottfried häntä. Gottfried ei uskaltanut sanoa sitä hänelle; mutta siitä asiasta laskettiin aina leikkiä; ja hän piti Gottfriediä vain pilkkanaan: (sellaisia hänelle oltiin joka paikassa, missä hän liikkui.) — Siitä huolimatta tuli Gottfried heille alinomaa joka vuosi. Hänestä oli luonnollista, että häntä pilkattiin, luonnollista, ettei tuo tyttö häntä rakastanut, luonnollista, että hän meni naimisiin toisen kanssa ja tuli onnelliseksi. Mutta emännän onni tyttönä oli ollut liikaa, hän oli liiaksi sillä ylpeillyt: onnettomuus tuli. Hänen miehensä kuoli yhtäkkiä. Sitten hänen tyttärensä, — kaunis, terve ja voimakas tyttö, jota kaikki ihastelivat ja jonka seudun rikkain tilallisen poika aikoi juuri naida, — menetti näkönsä, tapaturmasta. Kun Modesta eräänä päivänä oli kiivennyt suureen päärynäpuuhun, tuolla, rakennuksen takana, ottamaan hedelmiä, niin luiskahtivat tikapuut: pudotessa töykkäsi katkennut oksa häntä pahasti lähelle silmää. Ensin luultiin, että hän pääsisi pelkällä arvella; mutta sitten tuli hänelle alinomainen vihlova tuska otsaan: toinen silmä oli pimennyt ensin, sitten toinen. Eikä ollut auttanut mikään lääke eikä hoito. Silloin oli tietysti naimahomma mennyt myttyyn; sulhanen oli hävinnyt sille tielleen, selittelemättä; eikä niistä pojista, jotka kuukausi sitten olisivat vaikka tappaneet toisensa saadakseen tanssia kerran Modestan kanssa, ainoakaan ollut uskaltanut, — (senhän käsittää) — ottaa taakakseen sairasta ihmistä. Silloin joutui Modesta, joka oli ennen ollut niin huoleton ja iloinen, sellaiseen epätoivoon, että hän ei tahtonut elää, ei huolinut enää ruokaa, vaan itki aamusta iltaan, ja yölläkin kuului hänen valittelunsa vuoteesta. Ei tiedetty, mitä tehdä; ei voitu muuta kuin surra hänen kanssaan; ja silloin hän itki yhä kipeämmin. Lopulta niihin hänen valituksiinsa kyllästyttiin; silloin alettiin hänelle tiuskia, ja hän sanoi heittäytyvänsä kanavaan. Pappi kävi joskus talossa: hän haasteli Modestalle taivaallisesta isästä, ikuisuuden asioista, palkasta, jonka hän saisi toisessa elämässä, kun kärsisi täällä maailmassa; mutta siitä ei Modesta saanut yhtään lohdutusta. Eräänä päivänä tuli Gottfried jälleen heille. Modesta ei ollut koskaan ollut liioin hyvä hänelle. Ei silti, että hän olisi ollut luonteeltaan paha, mutta hän käyttäytyi pilkallisesti; ja hänestä oli hauskaa kujeilla, tulematta sitä sen enempää ajatelleeksi. Ei ollut ilkeyttä, jota hän ei olisi Gottfriedille sanonut tai tehnyt. Kun Gottfried nyt sai kuulla Modestan tapahtuman, niin hän tyrmistyi aivan kuin olisi ollut perheen jäsen. Kuitenkaan hän ei ilmaissut Modestalle tunteitaan, kun näki hänet seuraavan kerran. Hän meni istumaan Modestan viereen, eikä vihjaillut sanallakaan onnettomuuteen, vaan jutteli hänen kanssaan, rauhallisesti kuten ennenkin. Hän ei surkutellut häntä laisinkaan; hän oli aivan kuin ei olisi huomannutkaan, että Modesta oli sokea. Kuitenkaan hän ei puhunut koskaan Modestalle sellaisista seikoista, joita tyttö ei voinut nähdä. Hän haasteli hänelle ainoastaan niistä, jotka hän saattoi kuulla tai muuten huomata, sokeanakin; ja sen hän teki yksinkertaisesti, ikäänkuin luonnollisena asiana; niinkuin hän itsekin olisi ollut sokeana. Ensin ei Modesta kuunnellut häntä, vaan itki yhä. Mutta seuraavana päivänä hän jo kuunteli paremmin, ja puhuikin jo hiukan Gottfriedille…

— Enkä tiedä, mitä Gottfried mahtoi hänelle sanoa, jatkoi emäntä. Sillä oli heinänteko, eikä minulla ollut aikaa Modestan asioihin. Mutta kun me illalla tulimme niityltä, näimme Modestan jo puhelevan rauhallisesti, ja sen jälkeen hän vähitellen virkistyi. Hän näytti unohtaneen pahansa. Silloin tällöin tuli hänelle kyllä vieläkin raskas olo: hän itki aivan yksin, tai koetti puhua Gottfriedille kaikkea surullista; mutta Gottfried ei ollut häntä kuulevinaan, tai ei vastannut samanlaatuisesti hän puheli edelleen rauhallisesti, melkeinpä iloisesti, sellaisesta, mikä Modestaa tyynnytti tai johon hän oli kiintynyt. Viimein hän päätti viedä Modestan ulos kävelemään, vaikkei tyttö ollut tapaturmasta saakka tahtonut lähteä sisältä. Hän ohjaili Modestaa ensin muutaman askelen puutarhassa, sitten vei kauemmaksi teille ja poluille. Ja Modesta on nyt tottunut kuljeksimaan kaikkialla ja huomaamaan joka asian, aivan kuin hän olisi näkevä. Hän keksii kaikenlaista sellaistakin, jota meikäläiset eivät huomaa; ja hän on innostunut kaikesta, hän, joka ei ennen välittänyt paljon muusta kuin omasta itsestään. Sillä kertaa Gottfried viipyi talossa tavallista kauemmin. Me emme uskaltaneet pyytää häntä jättämään matkaansa tuonnemmaksi; mutta hän jäi tänne itsestään, kunnes näki Modestan levollisemmaksi. Ja kerran, — Modesta oli silloin tuolla pihalla, — kuulin tytön nauravan. En voi kuvailla, miltä se minusta tuntui. Gottfried näytti niinikään tyytyväiseltä. Hän istui minun vieressäni. Me katsoimme toisiimme, eikä minua hävetä sanoa, herra, että annoin hänelle suuta, ja oikein sydämen pohjasta. Silloin hän sanoi minulle:

— Nyt minä taidankin jo voida tästä lähteä. Ei minua enää tarvita.

Minä koetin estellä häntä. Mutta hän sanoi:

— Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä. En voi olla täällä enää.

Koko maailma tiesi, että hän oli kuin mikäkin Jerusalemin suutari: ei voinut pysyä yksillä tienoin. Häntä vastaan ei siis nyt intettykään, ja hän lähti. Mutta hän sovitti sen jälkeen matkansa sillä tavoin, että kulki aina tästä kautta; ja se oli Modestalle suuri ilo: aina, kun hän kävi täällä, tuli Modesta paremmaksi. Hän rupesi talon toimiin entiseen tapaansa. Hänen veljensä otti vaimon, ja Modesta hoitelee nyt lapsia, eikä hän valita enää koskaan, vaan näyttää aina onnelliselta. Joskus oikein ihmettelen, olisiko hän näin onnellinen, jos olisi saanut pitää näkönsä. Ja usein tuntuu, hyvä herra, että haluaisin olla mieluummin sellainen kuin hän, ettei tarvitsisi nähdä kaikkia kelvottomia ihmisiä eikä ilkeitä asioita. Rumaksi tulee maailma; pahemmaksi päivä päivältä… Ja kuitenkin peloittaa että kunhan ei Luoja luulisi ihmisen totta tarkoittavan; sillä sittenkin minä näen mielelläni maailmaa, olipa se vaikka pahakin…

Modesta tuli ovelle, ja juttu katkesi. Christophe tahtoi lähteä, nyt, kun ilma oli jo selvinnyt; mutta talonväki ei siihen suostunut. Hänen täytyi jäädä heille illalliselle, jopa yöksikin. Modesta istahti Christophien viereen, eikä eronnut hänestä koko iltana. Christophe halusi puhella läheisemmin tuon nuoren tytön kanssa, jonka kohtaloa hän syvästi sääli. Mutta Modesta ei antanut hänelle siihen tilaisuutta. Hän tahtoi yhä vain kuulla Gottfriedistä. Kun Christophe kertoi hänestä jotain, jota Modesta ei vielä tiennyt, oli tyttö hyvillään ja hiukan kateellinen. Hän ei puolestaan kertonut Gottfriedistä mitään muuta kuin väkisin. Saattoi huomata, ettei hän puhunut kaikkea, tai jos hän ehkä puhuikin, niin hän katui sitä kohta; hänen muistonsa olivat hänen omaisuuttaan, jota hän ei mielellään antanut muille; siinä omistushalussaan oli hän yksinkertaisen kiivas kuin maatilkkuunsa kiintynyt talonpoika: hänestä oli ilkeää ajatella, että joku muu piti Gottfriedistä yhtä paljon kuin hän. Oikeastaan ei Modesta sitä uskonutkaan; ja kun Christophe huomasi sen seikan, antoi hän tytön pitää sen ilonsa. Kuunnellessaan Modestan puhetta, hän huomasi, että vaikka tyttö oli kyllä nähnyt Gottfriedin, jopa nähnyt hänet sangen säälimättömillä silmillä, oli hän nyt sokeaksi tultuaan luonut hänestä aivan toisenlaisen kuvan kuin Gottfried todellisuudessa oli; ja tuohon ihannehahmoonsa hän oli kohdistanut kaiken purkautumaan pyrkivän rakkaudenkaipuunsa. Mikään ei ollut särkenyt tätä kuvitelman työtä. Hän sanoi Christophelle, sokeain horjumattomalla varmuudella, joka aivan tyynesti sepustaa itse kaiken sellaisen, mitä ei tiedä:

— Te olette hänen näköisensä.

Christophe ymmärsi, että Modesta oli näinä vuosina tottunut elämään ikäänkuin suljettujen ikkunaluukkujen takana, joten totuus ei sinne enää päässyt. Ja nyt, kun hän oli tottunut näkemään pimeässä, joka hänet aina ympäröi, vieläpä unohtamaan pimeän, hän ehkä olisi peljästynytkin, jos valon säde olisi tunkeutunut tuohon tummuuteen. Christophien kanssa pakinoidessaan hän palautti muistiin joukon tyhjiä, jokapäiväisiä ja hiukan typeriä asioita, jutellen hajanaisesti ja hymyillen; sellainen ei Christophea liioin tyydyttänyt. Tuo loruaminen hermostuttikin häntä, hän ei voinut ymmärtää, kuinka niin paljon kärsinyt olento ei ollut kärsimyksessään kehittynyt hiukan totisemmaksi, vaan saattoi tyytyä moisiin mitättömyyksiin; hän koetti silloin tällöin puhua Modestalle vakavammista asioista; mutta se ei herättänyt tytössä vastakaikua: Modesta ei voinut — tai ei tahtonut — Christophen ajatuksia seurata.

Mentiin sitten levolle. Pitkään aikaan ei Christophe voinut nukkua. Hän ajatteli Gottfriediä, koettaen saada hänen todellisen kuvansa irti Modestan lapsellisista muistelmista. Se ei onnistunut ilman melkoista vaivaa, ja se harmitti Christophea. Hänen sydäntänsä ahdisti, kun hän ajatteli, että eno oli kuollut täällä, että hänen ruumiinsa oli varmaan maannut tässä vuoteessa. Hän koetti tuntea samaa kuin eno viimeisinä kuolemantuskan hetkinään, silloin, kun hän ei voinut puhua eikä selittää mitään sokealle, silloin, kun hän oli ummistanut silmänsä kuollakseen. Christophe olisi niin hartaasti tahtonut saada nostaa noita silmäluomia ja nähdä niiden alla piilevät ajatukset, tuon sielun salaisuudet, joka oli lähtenyt pois, pysyttäytyen tuntemattomana, tuskin tuntien itsekään itseään! Se sielu ei sitä koetellut; koko hänen viisautensa perustui siihen, ettei hän tahtonut viisautta, ei alistaa mitään asiaa omaan tahtoonsa, vaan antautui tapahtumain virtaan, myönsi kaiken ja rakasti. Sillä tavoin hän sulatti itseensä koko olemassaolon salaisimman ytimen, sitä tietämättä; ja se, että hän oli tehnyt niin paljon hyvää tuolle sokealle, hyvää Christophelle ja varmaan monelle muullekin, tekoja, jotka pysyisivät aina tuntemattomina, johtui siitä, ettei hän julistanut kenellekään tavanmukaisia sanoja ihmisten taistelusta luontoa vastaan, vaan toi tullessaan heille rahtusen luonnon välinpitämätöntä rauhaa, ja sovitti ja alisti sielun siihen. Hänen hyvät työnsä olivat sitä laatua kuin metsien ja ketojen, sen saman luonnon, joka oli hänen sieluunsa aivan syöpynyt… Christophe johdatteli muistoonsa Gottfriedin kanssa muinoin ulkosalla vietetyt illat, lapsuuden soutumatkat, sadut ja laulut öisin. Hän muisti viimeisen kävelyretkensä enon kanssa, rinteellä kaupungin vieressä, eräänä epätoivoisena talvi-aamuna; ja hänelle tulivat vedet silmiin. Hän ei tahtonut nukkua, vaan yhä ajatella muistojaan; ei hukata hetkeäkään tätä pyhää iltaa, täällä pikku kylässä, joka oli täynnä Gottfriedin sielua, ja jonne Christophien askelet olivat tuoneet hänet aivan kuin tuntemattoman voiman pakosta. Mutta kuunnellessaan pihalla olevan johtokaivon sorinaa, kuinka vesi tippui siitä epätasaisesti ja sysäyksittäin, ja yölepakkojen kimeitä ääniä voitti nuoruuden perinpohjainen väsymys kuitenkin hänen tahtonsa; ja hän hervahti uneen.