I (continued 2)

Kun Christophe lähti pois, kysyi Lothar Judithilta:

— No, sinä panit hänet oikein ripille: mitä sinä tuosta taiteilijasta arvelet?

Judith naurahti, mietti hetken, laati loppupontensa ja vastasi:

— Hän on hiukan hupelo, mutta hän ei ole tuhma.

— Hyvä, virkkoi Lothar: siltä minustakin näytti. Hän siis saattaa onnistua?

— Kyllä, sen uskon. Hän on voimakas.

— No niin, — vastasi Lothar hänelle, noudattaen voimakkaiden oivaa logiikkaa, yksilöiden, joiden mielenkiintoa ainoastaan voimakkaat herättävät, — häntä täytyy siis auttaa.

Christophe puolestaan ihaili suuresti Judith Mannheimia. Mutta rakastunut hän ei häneen ollut, niinkuin Judith luuli. He molemmat erehtyivät yhtä paljon toisistaan — Judith tarkkanäköisyydestään ja Christophe luonnollisesta vaistostaan huolimatta, vaistosta, joka korvasi hänessä älyn. Christophea lumosi Judithin arvoituksellinen olemus ja hänen intensiivinen ajatuselämänsä; mutta hän ei rakastanut Judithia. Judith oli voittanut hänen silmänsä ja järkensä, mutta ei hänen sydäntään. — Miksikä niin? — Sitä olisi vaikea arvata. Ehkä aavisti Christophe hänessä jotakin epäilyttävää ja rauhattomaksi tekevää? Toisissa olosuhteissa olisi tämä ollut Christophelle vain lisäsyy rakastua Judithiin: rakkaus ei ole koskaan väkevämpi kuin silloin, kun se pyrkii sellaista kohti, joka lupaa sille kärsimyksiä. Ettei Christophe rakastanut Judithia, ei ollut heidän kummankaan vika. Luultavastikin oli siihen syynä se heille molemmille melkoisen nolo seikka, että Christophen viimeinen rakkaus oli vielä hänelle liian läheinen. Kokemus ei suinkaan ollut tehnyt häntä viisaammaksi. Mutta hän oli rakastanut Aadaa niin suuresti, hän oli tuhlannut siinä intohimossaan niin paljon uskoa, voimaa ja kuvitelmia, ettei niitä jäänyt enää häneen jäljelle tätä uutta intohimoa varten. Ennenkuin uusi liekki voi leimahtaa, täytyi hänen koota sydämeensä myöskin uutta polttoainetta; siihen saakka saattoi tulla kysymykseen pelkästään pieniä, ohimeneviä tuikahduksia, suuren tulipalon jätteitä, jotka pyrkivät palamaan, loivat lyhyttä ja loistavaa hohdetta ja sammuivat sitten, kun niillä ei ollut, mitä polttaa. Ehkä hän olisi jo kuusi kuukautta myöhemmin voinut rakastaa Judithia sokeasti. Nyt ei hän nähnyt Judithissa muuta kuin ystävän, — tosin sellaisen, joka teki hänet hiukan levottomaksi; — mutta hän koetti karkoittaa mielestäen tuon levottomuuden: se pani muistelemaan Aadan aikoja, eikä se muisto viehättänyt häntä laisinkaan: hänestä oli parempi olla sitä ajattelematta. Christophea viehättivät Judithissa sellaiset ominaisuudet, jotka tekivät hänet muita naisia erilaisemmaksi, eivät suinkaan ne, jotka olivat kaikille naisille yhteisiä. Judith oli ensimäinen älynainen, jonka hän vielä oli tavannut. Hän oli kiireestä kantapäähän älyllinen. Yksinpä hänen kauneutensakin, — hänen liikkeensä ja liikkumisensa, hänen kasvojensa piirteet, rypyt suupielissä, hänen silmänsä, kätensä ja aistikas laihuutensa, — kaikki kuvastelivat vain hänen älyään; äly oli muodostanut hänen ruumiinsa viivat; jos hän ei olisi ollut älykäs, ei häntä olisi huomattu; olisivatpa enimmät varmaan pitäneet häntä melkeinpä rumanakin. Sellainen äly hurmasi Christophea. Hän luuli sitä laajemmaksi ja vapaammaksi kuin se olikaan; hän ei ollut vielä kokenut, mitä pettymyksiä sellainen saattoi kätkeä. Hän paloi halusta uskoa ajatuksiaan Judithille, jakaa niitä hänen kanssaan. Hän ei ollut vielä tähän asti kohdannut ihmistä, joka välitti hänen unelmistaan, hän oli elänyt omaan kuoreensa sulkeutuneena: miten iloista olisi ollut tavata ystävätär! Lapsena hän oli aina surrut sitä, ettei hänellä ollut sisarta: hänestä oli tuntunut, että sisar olisi voinut ymmärtää hänet paremmin kuin mikään veli. Kun hän nyt näki Judithin, tunsi hän tuon lapsellisen ja kuvitellun sisarus-ystävyyden toivon heräävän jälleen sydämessään. Christophe ei ajatellutkaan rakkautta. Koska hän ei ollut rakastunut, näytti hänestä rakkaus ystävyyden rinnalla keskinkertaiselta.

Judith huomasi pian tuon vivahduksen, ja se loukkasi häntä. Hän ei rakastanut Christophea, ja useissa kaupungin rikkaissa ja paremmassa yhteiskunta-asemassa olevissa nuorukaisissa herätti hän sitäpaitsi niin voimakkaita intohimoja, ettei hän olisi saattanut tuntea kovinkaan suurta iloa, jos olisi tiennyt Christophien rakastuneen häneen. Mutta kun hän nyt tiesi, ettei Christophe ollut rakastunut, niin ärsytti se häntä. Tosin oli hänestä mieluista, että Christophe uskoi hänelle suunnitelmiaan, vaikkei se häntä kummastuttanutkaan; mutta hieman loukkaavaa oli nähdä, ettei hän voinut vaikuttaa Christopheen muuten kuin järkensä voimalla: (järjetön vaikutus on naisesta paljon rakkaampaa). Eikä hänen valtansa ulottunut edes niinkään pitkälle: järjessäkin piti Christophe oman päänsä. Judith oli vallanhaluinen. Hän oli tottunut vääntämään tuntemiensa nuorten miesten pehmeitä ajatuksia mielensä mukaan. Ja koska hän piti niitä ajatuksia yleensä keskinkertaisina, ei häntä liioin huvittanut heitä hallitakaan. Christopheen nähden taas lisääntyi tuo halu, sillä vaikeudet häntä hallita olivat suuret. Christophen suunnitelmia kohtaan Judith oli välinpitämätön; mutta hänestä oli hauskaa ohjata Christophen ajatuksia, jotka olivat niin uusia, yleensä tuota huonosti hiottua voimaa ja muovata sitä, — tietysti omalla tavallaan, ei suinkaan Christophen, sillä siitä hän ei välittänyt senkään vertaa, että olisi tullut sitä edes ajatelleeksi. Judith näki heti, ettei sellainen onnistuisi taistelutta; hän oli huomannut Christophessa kaikenlaisia jo etukäteen tehtyjä varmoja mielipiteitä, aatteita, jotka tuntuivat hänestä eriskummaisilta ja lapsellisilta: ne olivat Judithin järjen mitalla punnittuina jonkinlaista rikkaruohoa; ja hän koetti nyt lujasti kitkeä niitä pois. Hän ei kyennyt repimään irti yhtään ainoaa niistä. Siinä suhteessa ei hänen itserakkautensa saanut pienintäkään tyydytystä. Christophe oli mahdoton käsitellä. Kun hän ei ollut rakastunut, ei hänellä ollut mitään syytä tinkiä aatteitaan.

Leikki kiihoitti Judithia, ja jonkun aikaa koetti hän vaistomaisesti voittaa Christophea. Ei olisi tarvittu paljoa, niin Christophe olisi silloisesta selväjärkisyydestään huolimatta mennyt uudestaan satimeen. Miehet antavat pettää itseään helposti kaikella, mikä imartelee heidän ylpeyttään ja kiihkojaan; ja taiteilijaa on kahta vertaa helpompi pettää kuin muita miehiä, siksi, että hänellä on vilkkaampi mielikuvitus. Ainoastaan Judithista itsestään riippui, oliko Christophe joutuva jälleen uuteen vaaralliseen lemmenleikkiin, joka olisi saattanut uudestaan repiä alas hänessä kaiken jo rakennetun, ehkäpä vielä perinpohjaisemmin kuin ennen. Mutta tapansa mukaan väsyi Judith nytkin nopeasti; hänen mielestään ei tämä valloitus maksanut vaivaa: Christophe oli hänestä ikävä, Judith ei häntä enää ymmärtänyt.

Eräiden rajain ulkopuolelle jouduttuaan ei Judith ollenkaan käsittänyt Christophea. Siihen saakka hän ymmärsi kaikki. Mutta pitemmälle ei hänen ihailtava älynsä riittänyt: silloin olisi tarvittu sydäntä, tai ainakin sitä, joka hetkellisesti näyttää olevan sydämen vastine: rakkautta. Hän ymmärsi kyllä Christophen arvostelut kohdistettuina ihmisiä ja kaikkea muuta vastaan: ne huvittivat häntä. Ja hän piti niitä sangen sattuvina; niin, hän oli itsekin ollut monessa suhteessa samaa mieltä. Mutta sitä kummaa hän ei saattanut ymmärtää, että Christophen ajatukset voivat vaikuttaa hänen käytännölliseenkin elämäänsä, vaikka niiden sovittaminen siihen oli vaarallista ja epämukavaa. Christophen kapinallinen suhtauminen kaikkiin ja kaikkeen ei näyttänyt toimittavan mitään: ei suinkaan Christophe kuvitellut voivansa parantaa maailmaa… Mitä sellainen siis hyödytti?… Hukkasi vain aikaansa ja iski päänsä seinään. Älykäs mies arvostelee kyllä ihmisiä, pitää heitä salaa pilkkanaan, halveksiikin hieman heitä; mutta hän menettelee aivan kuin hekin, ainoastaan jonkun verran viisaammin; se on ainoa keino päästä valtiaaksi. Ajatuksen maailma on toinen ja toiminnan toinen. Mikä pakko on ruveta aatteensa martyyriksi? Ajatella oikein, se kyllä sopii. Mutta miksi sanoa totuutta? Koska ihmiset ovat niin typeriä, etteivät voi kestää totuutta, niin täytyykö heitä siihen pakottaa? Mutta jos sensijaan hyväksyy heidän heikkoutensa ja on muka niihin taipuvinaan, mutta onkin vapaa niistä, halveksivassa sydämessään, eikö juuri sellaisessa piile salainen nautintonsa? Viisaan orjan nautintoa ehkä? Olkoonpa niinkin. Mutta orja kuin orja, koska kerran lopputulos on joka tapauksessa se; ja kun vastalauseet eivät mitään auta, on parempi, olla orja omasta tahdostaan ja karttaa joutavia ja naurettavia taisteluita. Muuten: pahinta orjuutta on olla oman aatteensa orja ja uhrata sille kaikki. Ei saa antaa itsensä puijata itseään. — Judith näki selvästi, että jos Christophe jatkaisi yhä itsepäisesti tuota jyrkkää hyökkäystään saksalaisen taiteen ja hengen ennakkoluuloja vastaan, ärsyttäisi hän kimppuunsa koko maailman, yksinpä suojelijansakin: hän joutuisi auttamattomasti tappiolle. Judith ei ymmärtänyt, minkä vuoksi Christophe kaikin mokomin tahtoi turmella oman tulevaisuutensa.

Käsittääkseen tätä olisi Judithin täytynyt tajuta sekin, ettei Christophen päämääränä ollut menestys, vaan hänen oma uskonsa. Christophe uskoi taiteeseensa, juuri omaan taiteeseensa, uskoi itseensä; ne olivat sellaisia tosiasioita, jotka olivat yläpuolella paitsi hyötyseikkoja myöskin koko hänen elämäänsä. Christophe tuli Judithin tätä kysymystä koskevista huomautuksista hiukan kärsimättömäksi ja selitti hänelle asiansa naiivin vakuutettuna; mutta Judith kohautti silloin olkapäitään, hän ei uskonut, että Christophe todellakin tarkoitti totta. Hän luuli, että se kaikki oli vain suuria sanoja, sellaisia kuin hän oli kuullut veljensäkin puhuvan, Franzin, joka julisti vähän väliä tavattoman yleviä päätöksiä, mutta varoi panemasta niitä koskaan täytäntöön. Ja kun hän viimein huomasi, että Christophe oli tosiaankin omain sanainsa narri, arvosteli hän, että Christophe oli hullu, eikä hän enää herättänyt Judithin mielenkiintoa.

Siitä alkaen ei Judith enää välittänyt näyttäytyä edukseen, vaan hän ilmaisi, mitä hän oikeastaan oli: paljoa enemmän saksalainen, ja aivan keskinkertainen saksalainen, kuin miltä hän ensin oli tuntunut ja kuin hän ehkä itsekään luuli. — Juutalaisia moititaan syyttä usein, etteivät he kuulu mihinkään kansakuntaan, vaan muodostavat joka Europan kulmassa erikoisen ja oman kansansa, johon ei ollenkaan pysty niiden kansallisuuksien vaikutus, joiden keskuuteen he ovat loisiksi asettuneet. Itse asiassa ei löydy ainoatakaan rotua, joka lamaisi helpommin kuin juutalaiset sen maan leiman, missä se oleskelee; ja jos Ranskan ja Saksan juutalainen ovatkin eräissä seikoissa luonteiltaan samankaltaisia, niin sitä enemmän on heissä eroavia piirteitä, jotka ovat kotoisin heidän kummankin uudesta isänmaasta, sillä sen henkiset tavat he omistavat uskomattoman nopeasti: vieläpä, totta puhuen, enemmän sen tavat kuin hengen. Mutta koska tottumus on kaikissa ihmisissä toinen luonto, ja enimmissä heidän ainoa luontonsa, niin on jonkin maan oikeain asukkaiden hullua syyttää juutalaisia siitä, ettei heillä ole syvää ja perusteltua kansallishenkeä, jota heillä ei ole missään määrin itselläänkään.

Naiset ovat aina arempia kuin miehet ulkonaisille vaikutuksille, valmiimpia soveltumaan uusiin elämänehtoihin ja muuttumaan niiden mukana, — ja Israelin naiset omaksuvat kaikkialla Europassa, usein liiallisuuksiinkin mennen, sen maan fyysilliset ja moraaliset muodit, jossa he elävät, — menettämättä kuitenkaan rotunsa hämyisää, raskasta, lähelle työntäytyvää makua ja tuntua. Tämän seikan Christophe kummakseen huomasi. Hän tapasi Mannheimeilla Judithin tätejä, naisserkkuja ja ystävättäriä. Niin vähän saksalaisia kuin eräiden heidän kasvonsa, nuo palavat ja lähekkäin sijoittuneet silmät, suuta likelle painuneet nenät, voimakkaat kasvonpiirteet ja tumma veri paksun ja ruskean hipiän alla olivatkin, — niin vähän kuin he melkein kaikki muistuttivat saksalaisia, kuitenkin olivat he aivan tarpeettomassa määrin saksalaisia: sama tapa puhua, pukeutua, jopa loukkaavaan matkimiseen saakka. Judith oli siinä suhteessa heitä kaikkia muita ylempi; ja se vertaus toi näkyviin, mikä poikkeustapaus hänen älynsä oikeastaan oli, miten suuresti hän oli oman kasvatuksensa tuote. Siitä huolimatta oli hänellä melkein kaikki noiden muiden viat. Hän oli moraaliseikoissa vapaampi kuin he — lähes rajattomankin vapaa, — mutta kuitenkaan hän ei ollut sellainen enää yhteiskunnallisissa asioissa; tai ainakin saattoi sanoa, että hänen käytännöllinen vaistonsa alistui niissä hänen vapaan järkensä ohjattavaksi. Judith uskoi yhteiskuntaan, luokkarajoituksiin ja ennakkoluuloihin siitä syystä, että he lopultakin lupasivat hänelle etua. Hänen sopi kyllä pilkata saksalaista kansallishenkeä; hän oli kuitenkin saksalaisten tottumusten kahleissa. Hän saattoi älyllään tuntea sen tai sen kuulun taiteilijan keskinkertaiseksi; mutta hän ei suinkaan ollut häntä kunnioittamatta, koska hän oli kerran tunnustettu; ja jos hän joutui henkilökohtaisiin tekemisiin sellaisen taiteilijan kanssa, ihaili hän häntä: sillä moinen seurustelu mairi hänen itserakkauttaan. Judith ei liioin välittänyt Brahmsin sävellyksistä, pohjaltaan hän epäili häntä pelkäksi toisen luokan taiteilijaksi; mutta hänen maineensa huumasi Judithia; ja kun hän sattui saamaan Brahmsilta viisi, kuusi kirjettä, oli hänestä selvää, että hän oli aikansa suurin säveltäjä. Judith ei suinkaan ollut epätietoinen siitä, mikä olento Christophe oikeastaan arvoltaan oli, ja miten auttamattoman tuhma joku luutnantti Detlev von Fleischer; mutta hän oli imarreltu siitä, että viimeksimainittu hakkaili hänen miljoonainsa tähden häntä, paljoa enemmän imarreltu kuin Christophen ystävyydestä: sillä tuhmakin upseeri oli toki toista yhteiskunta-luokkaa; ja Saksan juutalaisen on vaikeampaa kuin kaikkien muiden naisten päästä tuohon luokkaan. Joskaan Judith ei ollut mikään narri uskoakseen sellaisia keskiajan säätytyperyyksiä ja vaikka hän tiesi sangen hyvin, että jos hän menisi naimisiin luutnantti Detlev von Fleischerin kanssa, soisi hän luutnantille suuren kunnian, eikä suinkaan luutnantti hänelle, niin kuitenkin hän koetti kaikin mokomin voittaa tuon luutnantin itselleen; hän alentui kiemailemaan hölmölle ja imartelemaan hänen itserakkauttaan. Tämä ylpeä israelitar, jolla oli runsaasti oikeita syitä ollakin ylpeä, pankkiiri Mannheimin älykäs ja ihmisiä halveksiva tytär halusi luisua alas, — tehdä samoin kuin kuka muu hänen halveksimansa saksalainen pikkuporvarin tytär tahansa.

Nämä huomiot tehtiin nopeasti; Christophe kadotti kuvitelmansa Judithista melkein yhtä pian kuin hän oli ne saanutkin. Judithin ansaituksi puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, ettei hän koettanutkaan säilyttää Christophessa noita kuvitelmia. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen tapaisensa nainen on arvioinut miehen ja vetäytynyt erilleen hänestä, ei sitä miestä hänelle enää ole olemassa: hän ei näe häntä enää, hän ei häikäile riisua miehen edessä sielultaan sen viimeistäkin verhoa, yhtä välinpitämättömän tyynesti kuin hän riisuutuu koiransa, kissansa tai jonkun muun kotieläimensä nähden alasti. Christophe huomasi siis Judithin itsekkyyden, kylmyyden, hänen koko keskolaisen luonteensa. Hän ei ollut vielä ehtinyt joutua ansaan; mutta kuitenkin oli tämä hänelle kärsimys, se toi ikäänkuin jonkinlaisen kalvavan kuumeen. Hän ei rakastanut Judithia, hän rakasti sitä, mitä Judith olisi voinut olla — mitä hänen olisi pitänyt olla. Judithin kauniilla silmillä oli häneen tuskallinen lumousvoima: hän ei saattanut niitä unhottaa; ja joskin hän nyt tiesi, miten untelo sielu niiden pohjassa piili, näki hän ne kuitenkin yhä sellaisina kuin hän tahtoi ne nähdä, sellaisina kuin hän oli ne nähnyt ensin. Christophen tila oli tuollaista rakkaudettoman rakkauden harha-aistimusta, jollaisilla taiteilijain sielussa on niin suuri osansa, milloin työ ei kokonaan anasta heidän olemustaan. Ohitseväikkyvä hahmo riittää antamaan taiteilijoille sellaisen harha-aistimuksen; he näkevät siinä kaiken sen kauneuden, joka nähdyssä on hänen itsensä siitä tietämättä, siitä välittämättä. Ja taiteilija rakastaa kiihkeästi sitä kauneutta juuri sen vuoksi, ettei se itsestään välitä. Hän rakastaa sitä niinkuin jotain sellaista kaunista, joka on tuomittu kuolemaan kenenkään saamatta tietää sen arvoa, eikä edes sitä, että se kerran oli olemassa.

Kenties Christophe erehtyi uskossaan, kenties Judith Mannheim ei voinutkaan olla enempää kuin mitä hän oli. Mutta Christophe oli kerran häneen uskonut; lumouksen voima ei ollut vielä loppunut: hän ei siis voinut arvostella Judithia puolueettomasti. Kaikki kaunis, mitä Judithissa oli, näytti hänestä olevan juuri Judithin oikeaa olemusta, juuri hän itse. Kaikki, mitä hänessä oli matalaa ja keskinkertaista, oli Christophen mielestä hänen kaksinaisen rotukantansa syytä: juutalaisuuden ja saksalaisuuden; ja ehkäpä tuntui viimeksimainittu rotu hänestä siinä suhteessa syyllisemmältäkin, sillä hän oli itse saanut sen puolelta kärsiä enemmän. Kun hän ei vielä tuntenut muita kansakuntia, oli saksalainen kansallishenki tullut hänelle ikäänkuin syntipukiksi: sen selkään kuormitti hän kaiken maailman synnit. Judithin tuottama pettymys hankki Christophelle nyt uuden syyn taistella saksalaisuutta vastaan: hän ei antanut sille anteeksi, että se oli muka leikannut siivet sellaiselta sielulta kuin Judith.

Tällainen oli hänen ensimäinen kosketuksensa Israeliin. Hän oli toivonut siitä paljon. Oli toivonut löytävänsä tuosta voimakkaasta ja syrjäytetystä rodusta itselleen liittolaisen taisteluunsa. Nyt hän näki turhaksi sen toivon, ja luonteenomaisella kiihkeällä nopeudellaan, joka syöksi aina hänet yhdestä äärimmäisyydestä toiseen, uskotteli hän nyt kohta itselleen, että se rotu olikin paljon heikompaa kuin yleensä luultiin, ja paljon avonaisempaa, — aivan liian avonaista — ulkoapäin tuleville vaikutuksille. Sillä oli omien heikkouksiensa lisäksi kaiken maailman heikkoudet, jotka se oli matkan varrella kerännyt itselleen. Siitä ei hän suinkaan arvellut löytävänsä sitä tukikohtaa, johon hän voisi pystyttää taiteensa lipun. Paremminkin uhkasi häntä vaara vaipua sen rodun joukossa erämaan hietaan.

Kun hän nyt huomasi vaaran, mutta ei tuntenut itseään kyllin vahvaksi sitä välttämään, niin lopetti hän yhtäkkiä käyntinsä Mannheimien perheessä. Häntä kutsuttiin sinne monta kertaa, mutta hän pyysi anteeksi ja kieltäytyi, sanomatta mitään syytä. Sitä ennen oli hän ollut tavattoman halukas sinne menemään, joten hänessä huomattiin nyt kohta tämä muutos: se pantiin hänen "merkillisyytensä" laskuun; mutta ainoakaan Mannheimien perheen kolmesta jäsenestä ei ollut uskomatta, etteikö Judithin kauniilla silmillä ollut jotain osaa tuossa muutoksessa; ja niinpä saivat Lothar ja Franz siitä aiheen laskea alinomaa pöydässä leikkiä Judithille. Judith kohautti olkapäitään ja sanoi, että kannattipa hänen nyt muka tuostakin voitosta ylpeillä; ja hän kehoitti kuivasti veljeään "olemaan tekemättä hänelle nyt mitään koiruutta". Kuitenkin koetti hän kaikin tavoin saada Christophen tulemaan takaisin. Hän kirjoitti Christophelle, tekosyynä jokin musiikkiasia, josta ainoastaan Christophe voi antaa hänelle tietoja; ja kirjeen lopussa vihjasi hän varsin ystävällisesti, että Christophe kävi nykyään heillä harvoin ja että iloittaisiin, jos saataisiin hänet nähdä. Christophe vastasi kirjeellä, antoi pyydetyt tiedot, sanoi, että hänellä oli nykyään paljon työtä; eikä noudattanut kutsua. Hän ja Mannheimin perhe tapasivat toisiaan joskus teatterissa. Christophe käänsi itsepintaisesti silmänsä pois Mannheimien aitiosta päin; hän ei ollut muka näkevinään Judithia, jolla hänelle kuitenkin oli jo valmiina kaikkein suloisin hymynsä. Judith ei huolinutkaan yrittää kauan. Kun hän ei Christophesta välittänyt, oli hänestä sopimatonta, että moinen pikku taiteilija antoi hänen tuhlata vaivojaan, jopa aivan hukkaan. Jos Christophe tahtoi tulla takaisin, niin hän kai tulisikin. Ellei, — no niin, hänestä ei väliä…

Eikä hänestä väliä ollutkaan; hänen poistumisensa ei jättänyt tosiaan minkäänlaista tyhjyyttä Mannheimien iltapiireihin. Mutta kaikesta huolimatta Judith kantoi sittenkin Christophelle kaunaa. Hänestä oli varsin luonnollista, ettei hän ollut välittänyt Christophesta, kun Christophe oli läsnä; ja hän salli myöskin Christophen näyttää omaa haluttomuuttaan; mutta että se tyytymättömyys saattaisi Christophen katkaisemaan kaikki välit, se tuntui Judithista typerältä ylpeydeltä ja todisti hänen mielestään paremminkin itserakkautta kuin rakkautta. — Judith ei suvainnut toisissa ihmisissä omia vikojaan.

Kuitenkin hän seurasi tarkkaavasti kaikkea, mitä Christophe puuhaili ja kirjoitteli. Hän käänsi usein veljensä puheen siihen suuntaan, olematta muka valittavinaan niistä asioista, ja kerrotti Franzilla itselleen, mitä hän silloin tai silloin oli Christophen kanssa puhunut; ja siinä tilaisuudessa hän korosti eräitä Franzin kertomuksen kohtia niin ivallisilla ja älykkäillä huomautuksilla, etteivät ne säästäneet ainoaakaan Christophen naurettavaa piirrettä, vaan hävittivät vähitellen Franzin innokkaan ihailun Christophea kohtaan, veljen itsensä sitä edes huomaamatta.

Aikakauslehdessä sujui kaikki ensin aivan hyvin. Christophe ei ollut vielä nähnyt virkatoveriensa täydellistä keskolaisuutta; ja koska hän nyt oli heidän miehiään, tunnustivat he hänet puolestaan neroksi. Mannheim, joka oli hänet löytänyt, toitotti joka taholle, että Christophe oli suurenmoinen arvostelija, vaikkei hän lukenutkaan koskaan, mitä Christophe kirjoitti; hän julisti, että Christophe oli tähän saakka ollut eksyksissä oikealta uraltaan, mutta että hän, Mannheim, oli sen nyt hänelle näyttänyt. He kaikki levittivät uutista hänen artikkeleistaan jo etukäteen, niin salaperäisessä muodossa, että se ärsytti yleisön uteliaisuutta; ja hänen ensimäinen pakinansa olikin pikkukaupungin unteluudessa tosiaan kuin kivi, joka paiskataan ankkalammikkoon. Sen nimenä oli: Liiaksi musiikkia!

— "Liiaksi musiikkia, liiaksi juomaa, liiaksi ruokaa, — kirjoitti Christophe. — Täällä syödään, juodaan ja kuunnellaan ilman korvaa, janoa ja nälkää, ilman tarvetta, pelkästä hotkimisen halusta. Strassburgin hanhien ruokajärjestystä. Tämä kansa sairastaa kohtuuttomuutta. Siitä on yhdentekevää, mitä sille tarjotaan: Tristania tai Trompeter von Säckingeniä, Beethovenia tai Mascagnia, jokin fuuga tai oktaavikulku, Adamia, Bachia, Puccinia, Mozartia tai Marschneria: se ei tiedä, mitä se syö, pääasia on, että se vain syö. Sitä ei syöminen edes huvitakaan. Ajatelkaamme vain jotakin konserttia. Puhutaan saksalaisten iloisuudesta! Nuo olennot eivät tiedä, mitä ilo onkaan: he ovat iloisia aina! Heidän ilonsa samoin kuin surunsakin virtaa rankkasateena: se on tomuksi jauhettua iloa; se on voimatonta ja velttoa. He saattaisivat tuntikausia imeä hämärästi hymyillen säveleitä, säveleitä, säveleitä. He eivät ajattele mitään, he eivät tunne mitään: he vain imevät kuin pesusienet. Todellista iloa tai todellista tuskaa — voimaa — ei anniskella itselleen tunnittain, niinkuin valutetaan tynnyristä olutta. Todellinen voima käy kurkkuumme ja painaa maahan; sen perästä ei halua enää kulautella hieman lisää: sitä ei jaksa tehdä!…

"Liiaksi musiikkia! Te tapatte itsenne ja tapatte musiikin. Että te tapatte itsenne, se on oma asianne, siitä en sano mitään. Mutta musiikkiin nähden taas, — seis! En salli teidän vetää halvasti alas kaikkea, mitä maailmassa on kaunista, pistämällä samaan pussiin pyhät asiat ja joutavan roskan, sijoittaen, kuten te aina teette, Parsifalin preludion keskelle jonkin Rykmentin tyttären fantasian tai jonkin kansanomaisen kvartetin, taikka Beethovenin adagion rinnalle jonkin cake-walk-säveleen tai minkä tahansa Leoncavallon renkutuksen. Te kerskutte olevanne suuri musikaalinen kansa. Te väitätte rakastavanne musiikkia. Mutta mitä musiikkia te rakastatte? Hyvääkö vai huonoa? Te otatte molemmat yhtä suurella riemulla vastaan. Valitkaa nyt jo niistä toinen! Kumpaista te oikeastaan tahdotte? Sitä te ette halua tietää: te pelkäätte liiaksi kummallekaan puolelle asettua, nolaavanne itsenne;… Piru vieköön teidän varovaisuutenne! — Te olette muka puolueiden yläpuolella, niinkö sanotte? — Yläpuolella: nimittäin alapuolella…" Ja Christophe lainasi pari riviä vanhalta Gottfried Kelleriltä, tuolta Zürichin jäykältä porvarilta, — hän oli niitä kirjailijoita, joista hän enimmän piti, hänen voimakkaan rehellisyytensä ja tuiman maaperän-tuntunsa vuoksi:

"Wer über den Parteien sich wahnt mit stolzen Mieuen, Der steht zumeist vielmehr beträchtlich unter ihnen."

("Se joka ylpeillen kerskuu olevansa puolueitten yläpuolella, on paremminkin äärettömästi niiden alapuolella.")

— "Tohtikaa olla rehellisiä, jatkoi Christophe. Tohtikaa olla rumia. Jos rakastatte huonoa musiikkia, tunnustakaa se suoraan. Näyttäytykää, nähkää itsenne sellaisina kuin olette. Peskää sielustanne pois kaikki sovitteluiden ja kaksimielisyyden iljettävä ihomaali. Peskää se oikein suovalla! Milloin näitte viimeksi kasvonne kuvastimesta? Minä näytän ne nyt teille. Säveltäjä, kapellimestari, virtuoosi, laulaja, ja sinä, rakas yleisö, te saatte kerta kaikkiaan tietää, mitä te olette… Olkaa, mitä tahdotte; mutta olkaa, peijakas vie, sitä rehellisesti! Olkaa rehellisiä, vaikka taiteilijat ja taide, — vaikka minä kaikkein ensimäisenä joutuisin siitä kärsimään! Elleivät taide ja totuus voi elää yhdessä, kadotkoon taide! Totuus, se on elämä. Kuolema, se on valhe."

Tämä nuorekas vuodatus, joka oli loukkaava alusta loppuun ja melkoisen mauton, nosti tietysti aika hälyn. Mutta koska siinä oli ammuttu ainoastaan maailmaa kokonaisuudessaan eikä ketään erikoisesti, ei kukaan ollut siinä huomaavinaan itseään. Jokainen meistä on mielestään paras totuuden ystävä tai sanoo sellainen olevansa: ei siis tarvinnut peljätä, että karattaisiin artikkelin päätelmien kimppuun. Närkästyttiin ainoastaan sen yleisestä sävystä; ja sovittiin, ettei se ollut yhtään sovelias, varsinkaan puoli-julkisen taiteilijan kynästä lähteneeksi. Eräät musiikkimiehet jo liikahtivat ja panivat tuiman vastalauseensa: he aavistivat, ettei Christophe pysähtyisi vielä tähän. Toiset olivat mielestään ovelampia, he onnittelivat Christophea siitä, että hän oli ollut niin rohkea; mutta kuitenkin he olivat huolissaan, mitä hän vasta kirjoittaisi.

Molemmat menettelytavat auttoivat yhtä vähän. Christophe oli päässyt vauhtiin: mikään ei enää saattanut häntä pysäyttää; ja kuten hän oli luvannut, saivat sekä säveltäjät että heidän tulkitsijansa pian osansa.

Ensimäinen isku kohtasi Kapellmeistereitä. Christophe ei tyytynyt enää lausumaan vain yleisiä huomioita orkesterin johtamistaidosta. Hän mainitsi nimeltä koti- tai naapurikaupungeissa asuvat virkaveljensä tällä alalla; tai jos ei aivan nimeltä, niin vihjaili heihin niin selvästi, ettei kukaan heistä voinut erehtyä. Kaikki tunsivat esimerkiksi hovin orkesterinjohtajan, Alois von Wernerin tylsyyden, tuon vakavan vanhuksen, joka oli koristettu kunniamerkeillä ja pelkäsi kaikkea, oli sääliväinen kaikelle, arasteli tehdä ainoatakaan huomautusta soittajilleen ja seurasi lauhkeasti heidän määräämiään liikkeitä, eikä koskaan uskaltanut ottaa ohjelmaansa mitään, jota ei kaksikymmen-vuotinen menestys ollut pyhittänyt tai joka ei ainakin ollut saanut jotain akadeemista kunnialeimaa. Christophe kiitteli sala-ivalla hänen rohkeuttaan; hän onnitteli häntä siitä, että hän oli keksinyt Gaden, Dvorakin tahi Tshaikowskyn; hän puhui haltioissaan hänen orkesterinsa metronoomisen täsmällisestä tahdista, tuosta soitosta, joka oli aina niin fein-nuanciert (hienosti nyanseerattu). Hän suositteli hänelle ensi konserttiin Czernyn Schule der Geläufigheitiä, nopeuden koulua; ja hän rukoili, ettei hänen pitäisi itseään kovin väsyttää, ei kiihtyä liikaa, vaan että hänen tulisi varjella kallista terveyttään. — Toisen kerran puhkesi hän vihastuneena puhumaan siitä tavasta, miten tuo sama mies oli johtanut Beethovenin Eroican:

— "Kanuuna, tuokaa kanuuna! Ampukaa maahan tuollaiset!… Mutta teillähän ei ole käsitystä, mikä taistelu on, taistelu typeryyttä ja ihmisten julkeutta vastaan, — ei käsitystä voimasta, joka tallaa ne jalkoihinsa, ilkkuen ilosta… Kuinkapa se teillä olisi? Teitä vastaanhan se voima taisteleekin! Koko teidän sankaruutenne supistuu siihen, että kuuntelette tai soitatte haukottelematta Beethovenin Eroicaa, — (sillä se on teistä ikävä… Tunnustakaa pois, se on teistä niin ikävä, että olette kuolla ikävään sitä kuullessanne!) tai että uhmaatte paljaspäin ja niska kuurussa vetoa, kun joku hänen Korkeutensa kulkee teidän ohitsenne."

Christophen iva ei löytänyt rajojaan musiikkiakademian erehtymättömiä paaveja kohtaan, noita, jotka olivat ottaneet tulkitakseen entisiä suurmiehiä ja kutsuivat heitä "klassillisiksi".

— "Klassillinen! siihen sanaan mahtuu kaikki. Vapaa intohimokin, järjestettynä ja puhdistettuna koululaisia varten! Siihen mahtuu elämä, tuo suunnaton, kaikkien tuulten viuhtoma tasanko, — suljettuna nyt jonkin lukion neljän seinän sisään! Värisevän sydämen villi ja ylpeä rytmi pannaan nakuttamaan seinäkellon tikutuksen neljännesosan tahtiin, joka kulkee rauhassa kääpiöaskeleitaan, ontuu ja nojautuu tyynesti väkevämmältä ajalta lainattuun kainalosauvaan!… Voidaksemme nauttia valtamerestä täytyy meidän sulkea se lasimaljakkoon, jossa ui lisänä kultakaloja. Te ymmärrätte elämää vasta sitten, kun olette sen tappaneet."

Jos Christophe ei ollut hellä noille "sohvatyynyn täyttäjille", kuten hän heitä kutsui, niin vielä vähemmän hän oli sellainen orkesterin sirkusratsastajille, kuuluisille Kapellmeistereille, jotka kulkivat maaseutukiertueilla ihailuttamassa valkeiksi jauhottuja käsiään ja pyöreitä tahtipuikonliikkeitään. He harjoittivat kätevyyttään suurten mestarien kustannuksella ja koettivat kaikin mokomin vääristää tunnetuimmatkin teokset tuntemattomiksi, heitellen häränpyllyä C-mollisinfonian paperoitujen tynnyrinvanteiden läpi. Hän piti heitä vanhoina kiemailevina naaroina, orkesterin primadonnina, mustalaisina ja nuorallahyppijöinä.

Virtuoosit antoivat hänelle runsaan puheenaiheen. Hän sanoi olevansa jäävi arvostelemaan heidän taikatemppujaan. Hän väitti, että heidän mekaaniset harjoituksensa kuuluivat ammattikoulujen alaan ja että musiikkikritiikin asia ei ollut punnita heidän työnsä ansioita, vaan graafillisten koneiden, jotka mittaavat ja rekisteröivät nuottimerkkien luvun ja käytetyn työvoiman suuruuden. Joskus kehoitti hän jotakin kuuluisaa pianistia, joka oli kaksi tuntia kestävässä konsertissaan hymy huulilla ja tukka silmillä voittanut kaikkein suunnattomimmat vaikeudet, — esittämään kerran vain jonkin Mozartin lapsellisen andanten. — Hän tiesi kyllä itsekin, minkä ilon vaikeuksien voittaminen tuottaa. Hän oli nauttinut siitä itse: se oli hänelle eräs elämän iloja. Mutta hänestä tuntui hullunkuriselta ja alentavalta, ettei musiikkimies voinut nähdä muuta kuin asiansa automaattisimman puolen ja että hän supisti koko taiteen suuruuden siihen. Hän ei voinut leppyä noille pianon "leijonille" tai "tiikereille." Laupiaampi hän ei ollut myöskään Saksassa kunnioitetuille kunnon pedanteille, jotka pelkäävät, kovasti muuttaa rahtuakaan mestarin tekstiä ja estävät siten kaiken aatteen lennon; he, kuten esimerkiksi Eugen Albert ja Hans von Bülow näyttävät jotakin kiihkeää sonaattia soittaessaan antavan pianotunteja.

Sitten saivat vuorostaan laulajat. Christophella oli paljon myrkkyä sydämellään, kun hän alkoi haukkua heidän barbaarista raskauttaan ja pikkukaupunkilaista paatostaan. Hänellä ei ollut muistossa pelkästään ilkeä reistailunsa tuon äsken kuvaamamme sinisen naisen kanssa. Hänessä piili pitkäaikainen kauna, jonka hän oli saanut monina kiduttavina teatteri-iltoina. Hän tuskin tiesi, silmät vai korvatko noissa näytännöissä enemmän kärsivät. Hänellä ei riittänyt vertauskuvia huomauttaessaan, mikä niissä oli ruminta, kulissitko, aistittomat puvut vai kirkuvat värit. Häntä kiusasi tyyppien, liikkeiden ja asentojen hengettömyys, luonnoton näyttely, näyttelijäin kykenemättömyys eläytyä esitettäviin henkilöihin, ja se hämmästyttävä välinpitämättömyys, jolla he saattoivat siirtyä osasta toiseen, kunhan se vain suunnilleen sopi samaan lauluääneen. Lihavat perheenmuorit, punaposkiset ja rattoisat, ilmestyivät vuorotellen Isoldena ja Carmenina. Amfortas näytteli Figarota. Mutta seikka, jolle Christophe oli arkatuntoisin, oli ruma laulutapa, varsinkin esitettäessä klassillisia teoksia, joissa meloodinen kauneus on oleellinen osa. Saksassa ei pystytty enää laulamaan 1700-luvun loppupuolen täydellistä musiikkia: se ei maksanut kai vaivaa. Gluckin ja Mozartin selvä ja puhdas tyyli, joka ikäänkuin kylpee italialaisessa autereessa niinkuin Goethen runous, — se tyyli alkoi muuttua ja tulla jo Weberissä kiilteleväksi ja rehenteleväksi, — tuoksi tyyliksi, jonka naurettavuudet Crociaton raskaiden karrikatyyrien tekijä on osoittanut; — ja viimein nuijasi sen selvän tyylin kuoliaaksi Wagnerin riemukulku. Walkyriain hillitön lento ja kimeä kirkuna olivat pimentäneet Hellaan taivaan. Odinin raskaat pilvenlongat tukahduttivat valon. Kukaan ei enää laulanut musiikkia: laulettiin runoelmia. Yksityiskohtaiset viat, hutiloidut pikkuseikat, väärät äänetkin annettiin anteeksi sillä tekosyyllä, että ainoastaan teoksen kokonaisuudella, aatteella, oli merkitystä…

— "Aate, niin, puhukaammepa siitä! Ikäänkuin te sitä ymmärtäisitte!… Mutta ymmärtäkääpä tai älkää, kunhan vain kunnioitatte muotoa, jossa se ilmenee: musiikki on ja tulee olemaan ennen kaikkea musiikkia."

Muuten tuntui Christophesta pelkältä hassulta kujeelta se suuri huoli, jonka saksalaiset taiteilijat olivat uhraavinaan ilmaisuun ja ajatukseen. Mitä he tarkoittivat ilmaisulla, ajatuksella? Niin, he työnsivät niitä kaikkialle, — kaikkialle, samalla tavoin. He olisivat voineet löytää vaikka villasukassa yhtä paljon ajatusta kuin jossakin Michelangelon veistoksessa. He näyttelivät ketä tahansa ja mitä tahansa samalla tavalla. Enimmistä heistä oli musiikissa oleellisinta — väitti Christophe — äänen laajuus, musiikki-meteli. Laulajan ilosta, joka on suuri Saksassa, oli sillä keinoin tullut jonkinlainen ääni-atleetin urheilu. Kysymyksessä oli täyttää keuhkonsa paisuksiin asti ilmalla ja paiskata se ulos voimakkaasti, tarmokkaasti, pitkään ja hyvässä tahdissa. — Eräälle suurelle laulajattarelle laati Christophe kiitokseksi sen todistuksen, että hänen terveytensä oli hyvä.

Eikä Christophe tyytynyt löylyttämään pelkästään taiteilijoita. Hän kapusi rampin ylitse katsomoon ja pieksi yleisöä, joka töllisteli suu auki hänen esitystään. Yleisö ällistyi eikä tiennyt, pitikö sen nauraa vai raivostua. Olihan sillä täysi oikeus huutaa, että sille tehtiin vääryyttä: se oli näet ehdottomasti varonut sekautumista mihinkään taiteellisiin otteluihin; se pysyi viisaasti kaikkien päivänpolttavien kysymysten ulkopuolella; ja milloin se pelkäsi olevansa väärässä, se taputti käsiään kaikelle. Ja nyt sanoi Christophe, että oli rikollista taputtaa käsiään!… Suosia huonoja taideteoksia? — Sekin oli jo ilkeä nieltävä! Mutta Christophe antoi yleisölle vielä lisää: hän haukkui sitä siitäkin, että se tohti osoittaa suosiotaan hyville sävellyksille:

— "Humbuugia, sanoi hän sille, te koetatte uskotella, että teillä on siihen oikein innostusta?… Joutavia, älkää luulkokaan, että me uskotaan! Te näytätte itsestänne aivan päinvastaisen kuin mitä tahdotte näyttää. Taputtakaa käsiänne, jos tahdotte, niille teoksille, jotka jossakin määrin tavoittelevat teidän suosiotanne. Taputtakaa noille pauhaaville finaaleille, jotka ovat luodut, kuten Mozart aikoinaan sanoi, 'pitkiä korvia varten'. Tehkää se oikein sydämen pohjasta: se määkynä on odotettua, se kuuluu ohjelmaan. — Mutta silloin, kun on soitettu Beethovenin Missa Solemnis!… Te raukat!… Se on viimeinen Tuomio; te olette nähneet huimaavan Glorian vyöryvän niinkuin myrsky valtamerellä, te olette nähneet syöksyvän ohitsenne jättiläismäisen tahdon ja raivoisan pyörteen, joka pysähtyy, murtuu, syöksyy pilviin, takertuu kaksin käsin syvyyden päällä häilymään, ja ryntää jälleen, täyttä lentoa avaruuteen. Myrsky karjuu, vääntelehtii. Kun se on noussut väkevimmilleen, tulee yhtäkkiä modulatsiooni, välkähtää ääni, joka raastaa auki taivaan pimeyden ja sinkauttaa kuten valoläikän meren pinnalle, joka on kelmeä kuin ruumis. Se on loppu: murhanenkelin raivoisa lento pysähtyy yhtäkkiä, sen levitetyt siivet lävistää kolme salaman iskua. Kaikki humisee ja vapisee vielä ympärillä. Silmä tuijottaa ankarasti eteensä. Sydän jyskyttää, hengitys tukkeutuu, jäsenet ovat halvatut… Ja tuskin on viimeinen ääni kajahtanut, niin te olette jo iloisia ja hupaisia, te huudatte, te nauratte, arvostelette muka, osoitatte suosiota!… Mutta te ette ole kuulleet mitään, tunteneet mitään, ymmärtäneet mitään, ette ole käsittäneet kerrassaan mitään! Taiteilijan kärsimykset ovat teille pelkkää kujetta. Teidän mielestänne ovat Beethovenin sieluntuskan kyyneleet hyvin kuvatut. Te huudatte ristiinnaulitsemiselle: 'Bis, bis!' Suuri sielu vääntelehtii koko elämänsä tuskassa huvittaakseen tunnin teidän hölmöyttänne…"

Näin puhui Christophe aavistamattaan saman suuren sanan kuin Goethe, vaikkei hän vielä ollut päässyt hänen vihaiseen rauhaansa:

"Kansa ottaa ylevän leikikseen. Jos se näkisi sen sellaisena kuin se on, ei sillä olisi rohkeutta näkyä kestää."

Kunpa Christophe olisi edes pysähtynyt siihen! Mutta vauhtinsa voimasta lensi hän vielä yleisönkin ohitse ja ammahti kuin tykinkuula kaikkein pyhimpään, tabernaakkeliin, keskinkertaisuuden loukkaamattomaan turvapaikkaan: nimittäin kritiikkiin. Hän alkoi pommittaa virkaveljiään sillä alalla. Eräs heistä oli suvainnut ahdistella ajan lahjakkainta säveltäjää, uuden koulun etevintä edustajaa, Hassleria, oikullisen omituisten, mutta nerokkaiden ohjelma-sinfoniain tekijää. Christophe, joka oli esitetty Hasslerille jo lapsena, säilytti aina häntä kohtaan erikoisen salatun hellyyden, kiitollisena siitä haltioitumisesta ja liikutuksesta, joka hänet silloin oli vallannut. Ja että typerä kriitikko, jonka tietämättömyyden Christophe hyvin tunsi, läksytteli nyt Hasslerin kokoista miestä ja komenteli häntä järjestykseen ja periaatteisiin, se sai Christophen suunniltaan:

— "Järjestystä, järjestystä! hän huudahti; — te ette tunne muuta järjestystä kuin poliisijärjestyksen. Nero ei anna kuskata itseään ennen tallatuille teille. Hän luo itse järjestyksensä, ja määrää tahtonsa laiksi."

Tämän ylpeän julistuksen jälkeen hän iski onnettoman arvostelijan kaulukseen, paljasti kaikki aasimaisuudet, mitä hän oli viime aikoina kirjoittanut, ja antoi hänelle järjestelmällisen löylyn.

Koko arvostelu otti sen loukkauksen omakseen. Siihen saakka oli se pysynyt ottelusta syrjässä. Se ei liioin tahtonut leikkiin: se tunsi Christophen, tiesi hänen kykynsä ja ettei hän ollut liioin kärsivällinen. Enintään olivat ainoastaan eräät heistä laupiaasti valittaneet, että niin lahjakas säveltäjä kuin Christophe Krafft erehtyi toimeen, joka ei kuulunut hänen alaansa. Mitä mieltä he muuten olivatkin (silloin nimittäin, kun heillä oli jotain mieltä) ja kuinka heitä Christophen arvostelut lienevätkin loukanneet, niin kunnioittivat he niissä toki omaa etuoikeuttaan arvostella kaikkea tarvitsematta itse olla arvosteltuina. Mutta heti, kun he näkivät Christophen häikäilemättä rikkovan arvostelijain keskinäisen hiljaisen sopimuksen, huomasivat he hänessä yleisen järjestyksen vihollisen. Heistä oli yksimielisesti vihastuttavaa, ettei niin nuori mies kuin Christophe suvainnut kunnioittaa kansallisia suuruuksia; ja he alkoivat sitkeän sodankäynnin häntä vastaan. He eivät tuhlanneet pitkiä kirjoituksia eivätkä vaivanneet itseään johdonmukaisilla vastaväitteillä — (he eivät mielellään lähteneet selvään taisteluun vihamiestä vastaan, joka oli heitä paremmin asestettu, vaikka sanomalehtimiehillä yleensä onkin erikoisen hyvä kyky väitellä asioista ottamatta huomioon toisten vastasyitä, tai viitsimättä niitä edes lukeakaan); — ei, pitkä kokemus oli osoittanut heille, että lehden lukija on aina samaa mieltä kuin sen tilaama lehtikin, joten he siis olisivat vain saattaneet arvonsa epäilyksen alaiseksi, jos olisivat ryhtyneet väittelemään: lehdessä täytyy ainoastaan myöntää, tai, vielä parempi, kieltää. (Kieltämisellä on aina kahtavertaa suurempi voima kuin myöntämisellä; painokin suoranaista seurausta: on helpompi pudottaa kivi alas kuin nakata se ilmaan.) Sen vuoksi turvautuivat he eräänlaiseen omaan systeemiinsä: he laativat tuon tuostakin salakavalia pikku uutisia, pilkallisia ja loukkaavia, joita ilmestyi sopivalla paikalla joka päivä ja koskaan ehtymättä. Ne tekivät hävyttömän Christophen naurunalaiseksi, mainitsematta häntä aina edes nimeltä, vihjaten vain kuultavalla tavalla juuri häneen. Ne vääristelivät hänen sanansa, niin että ne muuttuivat järjettömiksi; ne levittivät hänestä kaikenlaisia juttuja, joiden lähtökohta oli kyllä totta, mutta jatko pelkkää valheellista sotkua, ja niiden laskettu tarkoitus oli saada hänet riitaan koko kaupungin kanssa, ja vielä enemmänkin: itse hovin. Niissä hyökättiin yksinpä hänen ulkomuotonsakin kimppuun: hänen kasvojensa, vaatteidensa; ja ne saivatkin lopulta tehdyksi irvikuvan, joka tuntui luonnolliselta sen tähden, että sitä alinomaa toistettiin.

Kaikki edellä kerrottu olisi Christophen ystävistä ollut jotakuinkin yhdentekevää, ellei heidän aikakauslehtensäkin olisi saanut taistelussa osakseen iskuja. Oikeastaan annettiin nämä iskut vasta varoitukseksi; ei koetettukaan ärsyttää lehteä auttamattomaan riitaan, tarkoituksena oli ainoastaan erottaa se Christophesta: kummasteltiin, että aikakauslehti antoi sillä tavoin alentaa hyvää mainettaan, ja osoitettiin sopivasti, että jos ei lehti ottaisi varoitusta varteen, oltaisiin pakotetut karkaamaan koko toimituksen kimppuun, niin vastenmielisesti kuin se tehtiinkin. Eräät melkoisen lauhkeat alkuhyökkäykset Adolf Maita ja Mannheimia vastaan saivat pesueen jo hieman levottomaksi. Mannheim tosin nauroi: hän ajatteli, että tämähän saisi hänen isänsä, enonsa, serkkunsa ja koko hänen luvuttoman sukunsa suorastaan raivon valtaan, nuo henkilöt, jotka anastivat muka oikeudekseen valvoa kaikkia hänen tekojaan ja närkästyä niistä. Mutta Adolf Mai käsitti asian paljoa vakavammin, ja hän moitti Christophea, sanoen hänen saattavan aikakauslehden ikävään asemaan. Christophe pyysi häntä pitämään huolta omasta alastaan. Toisista, joihin isku ei kohdistunut, oli sangen huvittavaa, että Mai, joka istui heidän kanssaan erehtymättömyyden istuimella, sai köniinsä heidän asemestaan. Waldhaus nautti tästä salaisesti: hän sanoi, ettei mailmassa ole taistelua, jossa eivät jotkut kallot halkea. Tietysti hän käsitti asian niin, ettei hän suinkaan tahtoisi antaa siinä oman kallonsa haljeta; hän luuli yhteiskunnallisen asemansa ja sukulaisuus- ja muiden suhteittensa vuoksi olevansa turvassa iskuilta; eikä hänestä suinkaan ollut paha, että noita juutalaisia, hänen liittolaisiaan, hiukan peitottiin. Ehrenfeld ja Goldenring, jotka olivat siihen saakka säilyneet vielä ehjin nahkoin, eivät olisi välittäneet pienistä hyökkäyksistä: he pystyivät kyllä puolestaan vastaamaan. Mutta eräs seikka heistä oli tuntuvampi, nimittäin Christophen itsepäinen tahto saattaa heidät huonoihin väleihin kaikkien heidän ystäviensä ja varsinkin ystävättäriensä kanssa. Ensimäisiä artikkeleita lukiessaan olivat he nauraneet makeasti ja pitäneet koko asiaa erinomaisena kujeena: he ihailivat, millä voimalla hän pommitti ikkunaruutuja puhki; mutta he luulivat, ettei tarvittaisi muuta kuin sana, niin hänen taisteluintonsa lauhtuisi, tai ainakin kääntyisivät hänen iskunsa kohtaamasta niitä henkilöitä, joita he halusivat suojella. — Mutta asia ei ollut suinkaan sillä tavoin. Christophe ei totellut ketään: hän ei ottanut huomioon mitään suosituksia, ja hän raivosi yhä kuin hullu. Jos hänen antaisi valtoinaan temmeltää, ei koko kaupungissa enää voisi elää. Heidän pikku ystävättärensä olivat jo itku kurkussa ja vimmoissaan tulleet lehden toimitukseen ja saaneet aikaan ilkeitä kohtauksia. Toimittajat turvautuivat nyt koko diplomaattiseen neroonsa saadakseen Christophen lieventämään edes muutamia ankaria tuomioitaan: Christophe ei muuttanut sanaakaan. Toiset suuttuivat: Christophe suuttui myöskin, mutta ei muuttanut sittenkään. Waldhaus, jota toverien levottomuus huvitti, sillä häneen se ei koskenut, asettui Christophen puolelle, ärsyttääkseen toisia kumppaleita. Ehkäpä hän ymmärsi paremmin kuin muut Christophen jalomielisen mielettömyyden arvon, mielettömyyden, joka puski hillittömästi kaikkea vastaan ja katkaisi kaikki pakotiensä eikä välittänyt yhtään tulevaisuutensa turvasta. Mitä Mannheimiin tulee, hän nautti kuninkaallisesti tästä metakasta: hänestä tuntui hyvältä ilveilyltä, että hän itse oli tuonut tuon hullun tänne älykkäiden ja järkeväin pikku keikarien joukkoon, ja hän oli haljeta naurusta, kun hän luki sekä Christophen huitomia että hänen saamiaan iskuja. Vaikka hän siskonsa vaikutuksesta alkoikin jo uskoa, että Christophe oli hiukan päästään vialla, piti hän vain sen enemmän hänestä — — (hänen luonteensa melkein vaati, että ne, joita hän suosi, olivat hieman naurettavia). — Sen vuoksi tuki hän Waldhausin kanssa yhä enemmän Christophea toisia vastaan.

Mannheim, joka oli melkoisen käytännöllinen, vaikka koettikin kaikin voimin kuvitella, ettei hän sellainen ollut, sai sen hyvin perustellun aatteen, että hänen ystävänsä Christophen olisi edullista solmia asiansa maan silloisen edistyneimmän musikaalisen puolueen asiaan.

Siinäkin, kuten enimmissä saksalaisissa kaupungeissa, oli näet n.s. Wagner-Verein, joka edusti uusia aatteita vanhoillista suuntaa vastaan. — Oikeastaan ei ollut enää kovinkaan vaarallista puolustaa Wagneria, koskapa hänen maineensa oli jo tunnustettu ja hänen teoksensa merkitty kaikkien Saksan oopperain repertoaareihin. Mutta hänen voittonsa oli paremminkin tapahtunut väkivalloin kuin vapaasti myönnetty; ja pohjaltaan säilyi enemmistö yhäti itsepintaisesti vanhoillisena, varsinkin sellaisissa pikkukaupungeissa kuin tämä, joka oli jäänyt hiukan syrjään nykyaikaisista virtauksista ja joka eli vanhoilla kunniakkailla muistoilla. Enemmän kuin missään muualla vallitsi siellä saksalaisille synnynnäinen epäluulo kaikkea uutta kohtaan, ikäänkuin laiskuus, joka ei jaksa huolia mitään sellaista totta ja voimakasta, jota ei ole jo ikäpolvia märehtimällä heikonnettu. Se huomattiin parhaiten siitä, miten väkinäisesti kaikki sellaiset uudet teokset, jotka kulkivat Wagnerin henkeen, otettiin vastaan, joskaan ei uskallettu vastustaa itsensä Wagnerin sävellyksiä, sillä sehän asia oli jo ratkaistu. Niinpä olisi näillä Wagner-Vereineillä ollut sangen hyödyllinen tehtävä, jos he olisivat ottaneet sydämensä asiaksi puolustaa nuoria ja taiteellisesti pystyviä voimia. Ja sen ne tekivätkin joskus; Bruckner ja Hugo Wolf löysivät eräistä niistä kaikkein parhaimmat liittolaisensa. Mutta usein tukehutti mestarin itsekkyys hänen oppilaitaan; ja samoin kuin Bayreuthissä palveltiin mahdottomasti jumaloiden pelkästään yhtä ainoata olentoa, niin olivat Bayreuthin haaraosastotkin vain sellaisia pikku kirkkoja, joissa veisattiin ikuisesti messuja yhden ainoan Jumalan kunniaksi. Korkeintaan sallittiin sivukappaleissa loistaa niiden kaikkein uskollisimpien oppilaiden, jotka noudattivat kirjaimellisesti pyhiä uskonkappaleita ja palvelivat tomuun kumartuen tuota yhtä ainoaa, totista Jumalaa, hänen monine kasvoineen: musiikkia, runoutta, draamaa ja metafysiikkaa.

Sellainen oli tämänkin kaupungin Wagner-Verein. Se noudatti toiminnassaan kuitenkin määrättyä järjestelmää: se pestasi mielellään rekryyteikseen nuoria, lahjakkaita miehiä, joista sille saattoi olla hyötyä; ja kauan se oli jo vaaniskellut halukkain silmin Christophea. Se oli kautta rantain koettanut häntä jo lähestyäkin, mutta Christophe ei ollut sellaisesta välittänyt, sillä hänellä ei ollut mitään halua liittyä mihin tahansa. Hän ei ymmärtänyt, mikä hiisi hänen maanmiehiään pakotti aina ryhmittymään kuin lampaat ja miksi he eivät koskaan voineet tehdä mitään yksin: ei laulaa, ei kävellä eikä juoda. Hän inhosi koko Vereinswesen järjestelmää. Mutta yleensä hän suosi kuitenkin enemmän jotakin Wagner-Vereiniä kuin kaikkia muita Vereinejä: ainakin antoi tämä yhdistys silloin tällöin tekosyyn hyvillekin konserteille; ja vaikkei hän ollutkaan joka kohdassa taiteesta yhtä mieltä kuin wagnerianit, oli hän lähempänä heitä kuin muita musikaalisia ryhmiä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi voinut löytää jonkin ymmärtämyskohdan itsensä ja tuon puolueen välillä; sillä se puolue kohteli Brahmsia ja "Brahmineja" yhtä väärin kuin hänkin. Christophe antoi siis esittää itsensä Wagner-Vereinille. Mannheim välitti asian: hän tunsi kaiken maailman. Vaikkei hän ollutkaan musiikkimies, oli hän Wagner-Vereinin jäsenkin. Johtokunta oli seurannut tarkkaavasti Christophien sodankäyntiä aikakauslehden palstoilla. Eräät hyökkäysretket, joita Christophe oli tehnyt vastakkaiseen leiriin, näyttivät osoittavan, että hänellä oli vankat nyrkit ja että hän kelpaisi palvelukseen. Christophe oli tosin ampunut muutamia hävyttömiä nuolia Wagnerseuran epäjumalaakin kohti; mutta niitä ei oltu näkevinään; — ja ehkäpä nämä Christophen ensimäiset ja vielä melkoisen vaarattomat hyökkäykset saattoi helposti ymmärtää, kun ajatteli, millä innolla vastapuolikin koetti nujertaa Christophen jo ennenkuin hän ehti ilmaista ajatuksensa paremmin. Häneltä tultiin siis sangen rakastettavasti pyytämään lupaa esittää eräitä hänen sävellyksiään seuran tulevissa konserteissa. Christophea se imarteli ja hän myöntyi: hän tuli Wagner-Vereiniin; ja Mannheimin yllyttämänä hän antoi merkitä itsensä sen jäseneksi.

Wagner-Vereinin johdossa oli siihen aikaan erityisesti kaksi miestä, joista toinen oli sievoisen kuuluisa kirjailijana, toinen orkesterinjohtajana. Kumpikin uskoivat he Wagneriin yhtä sokeasti kuin muhamettilainen profeettaansa. Ensinmainittu heistä, Josias Kling, oli sommitellut Wagner-sanakirjan, — Wagner-Lexikon — josta saattoi heti paikalla löytää mestarin ajatukset de omni re scibili; se oli hänen elämänsä suurtyö. Hän osasi siitä ulkoa kokonaisia lukuja, aivan kuin Ranskan maalaisporvaristo ennen laususkella La Pucellen värssyjä. Josias Kling kirjoitti myöskin Bayreuther Blätteriin artikkeleita Wagnerista ja aarialaisesta hengestä. On itsestään selvää, että Wagner oli hänestä aarialaisuuden perityyppi; tyyppi, joka oli löytänyt saksalaisessa rodussa turvapaikan latinalaisen ja varsinkin ranskalaisen semitismin turmiollisia vaikutuksia vastaan. Hän julisti epäpuhtaan gallialaisen hengen joutuneen auttamattomasti tappiolle; mutta siitä huolimatta hän jatkoi joka päivä tuimasti taistelua, niinkuin tuo iankaikkinen vihollinen olisi yhä uhannut. Ranskassa ei hän tunnustanut löytyvän kuin yhden suurmiehen: se oli kreivi de Gobineau. Kling oli pieni ukko, hyvin siisti, sangen kohtelias, ja punasteli kuin vanhapiika. — Toinen Wagner-Vereinin pylväs, Erich Lauber oli ollut neljänkymmenen vuoden vanhaksi erään kemiallisen tehtaan johtajana; sitten oli hän yhtäkkiä kääntänyt kelkkansa ja ruvennut orkesterinjohtajaksi. Siihen hän olikin lujalla tarmollaan ja myöskin rikkautensa voimalla päässyt. Hän oli oikea Bayreuth-fanaatikko: kerrottiin, että hän oli kulkenut jalkaisin Münchenistä Bayreuthiin, toivioretkeläisen töppösissä. Oli kummallista, että tuo mies, joka oli lukenut ja matkustellut paljon, koetellut monia ammattioloja ja näyttänyt aina olevansa tarmokas persoonallisuus, muuttui aina, kun musiikkiin koskettiin, suuren lauman lampaaksi; kaikki hänen omintakeisuutensa hävisi, ja hän oli silloin vieläpä hiukan tuhmempi kuin muut. Koska hän oli musiikkialalla sangen epävarma itsestään, ei hän luottanut omaan tunteeseensa, vaan seurasi orjallisesti joka kohdassa Bayreuthin Kapellmeisterien ja patenttitaiteilijain antamaa Wagner-tulkintaa. Kaikki kulissit ja moniväriset pukulaitteet, jotka ihastuttivat Wahnfriedin pikku hovin lapsellista ja barbaarista makua, olisi hän tahtonut jäljentää pienimpiinkin yksityiskohtiin asti. Hän muistutti ihailussaan noita Michelangelo-fanaatikkoja, jotka kopioivat häntä niin tarkoin, että ottivat kopioonsa yksinpä ne rappaukseen syntyneet halkeamat ja homepilkutkin, jotka aika oli hänen pyhiin teoksiinsa tehnyt ja sillä tavalla pyhittänyt vioittumatkin.

Nämä kaksi herraa eivät tosin olleet liioin Christophen maun mukaisia; mutta he olivat maailmanmiehiä, seuraihmisiä ja kumpikin varsin oppineita; eikä Lauberin kanssa puheleminen ollut suinkaan epäintressanttia, kun vain ei jouduttu puhumaan musiikista. Lauberilla oli muuten jokin ruuvi irti, eikä sellainen ollut Christophesta yleensä kovin vastenmielistä: se oli virkistävää vaihtelua järkeväin ihmisten latteuden rinnalla. Christophe ei vielä tiennyt, ettei mikään ole kiusaavampaa kuin puuta heinää puhuva ihminen, ja että niissä, joita, aiheetta kyllä, "originelleiksi" sanotaan, on vielä harvemmin omintakeisuutta kuin koko muussa yleisön laumassa. Sillä sellaiset "originellit" ovat vain typeriä mielipuolia, joiden ajatus rajoittuu pelkkiin määrättyihin kellokoneiston liikkeisiin.

Josias Kling ja Lauber olivat ensin Christophea kohtaan sangen suopeita, koska he toivoivat voittavansa hänet puolelleen. Kling omisti hänelle ylistävän artikkelin ja Lauber myöntyi seuraamaan tarkoin kaikkia hänen ohjeitaan esittäessään Vereinin orkesterissa hänen kappaleitaan. Se liikutti Christophea, mutta kovaksi onneksi turmeli asianomaisten huono ymmärrys heidän auliin halunsa hedelmät. Hänellä ei ollut kykyä kuvitella mitään erinomaisia ihmisistä pelkästään siitä syystä, että he häntä ihailivat. Hän oli paljon vaativa olento. Hän ei tahtonut itseään ihailtavan minkään sellaisen vuoksi, mitä hän ei ollut; ja hän piti enemmän vihollisinaan kuin ystävinä niitä ihmisiä jotka olivat tulleet erehdyksestä hänen ystävikseen. Niinpä ei hän ollutkaan yhtään kiitollinen Klingille siitä, että Kling luuli näkevänsä hänessä Wagnerin oppilaan ja haeskeli yhtymäkohtia hänen Liediensä ja eräiden Tetralogian osien välillä, vaikka niissä ei ollut muuta yhteistä kuin eräitä skaalaan kuuluvia nuotteja. Eikä hän ollut laisinkaan iloinen, kun näki konsertissa kappaleensa muurattuna kahden wagnerilaisen draamallisen kallionmöhkäleen väliin, — ja erään aivan arvottoman Wagnerin-apinoitsijan sokerileivoksen viereen.

Christophea alkoi piankin tässä pienessä kappelissa tukehduttaa. Se oli pelkkä akademia, yhtä ahdas kuin kaikki entiset, ja vielä suvaitsemattomampi, koska se oli nousukas taiteen alalla. Christophelta alkoivat kadota kuvitelmat jonkun erikoisen taidemuodon tai aatteen ehdottomasta arvosta. Tähän saakka hän oli luullut, että suuret ajatukset hiovat kaikkialle valoansa. Nyt hän huomasi, että kuinka aatteet koettavatkin muuttua, ihmiset pysyvät aina samoina; ja että ainoastaan ihmiset merkitsivät tämän maailman menossa jotakin: aatteet elivät omaa elämäänsä. Jos ihmiset syntyivät keskinkertaisina ja orjamaisina, niin nerokin muuttui keskinkertaiseksi heidän sielujensa läpi kulkemaan joutuessaan; ja vapautuksen huuto, joka sankarilta pääsee, kun hän murtaa kahleensa, muuttuu tulevissa polvissa orjuuden ilmausmuodoksi. — Christophe ei voinut olla ilmaisematta näitä tunteitaan. Hän ei lyönyt laimin ainoatakaan tilaisuutta, milloin voi karata tällaisen taide-fetisismin kimppuun. Hän julisti, ettei niissä asioissa tarvita enää epäjumalia eikä klassikoita, ei minkäänlaisia, että ainoastaan sillä oli oikeus sanoa itseään Wagnerin hengen perilliseksi, jolla oli kyky tallata jalkoihinsa itse Wagner ja astella edelleen suoraa tietään, katsoen yhä eteen-, eikä koskaan taaksepäin, — ainoastaan sillä, jolla oli rohkeutta antaa kaiken sellaisen kuolla, jonka oli aika kuolla, ja pysyä kiivaassa elämän yhteydessä. Klingin tyhmyys sai ärsytetyksi Christophen hyökkäykseen. Christophe paljasti kaikki viat ja naurettavuudet, mitä hän huomasi Wagnerissa. Wagnerilaiset eivät jättäneet syyttämättä häntä narrillisesta kateudesta heidän jumalaansa kohtaan. Christophe puolestaan ei epäröinyt, että nuo samat herrat, jotka nyt ylistivät Wagneria, hänen kuoltuaan, olisivat olleet ensimäiset tukehduttamaan hänet hänen eläessään: — siinä suhteessa hän teki kuitenkin heille väärin. Jollakin Klingillä ja Lauberillakin oli ollut innostuksen aikansa; parikymmentä vuotta sitten he olivat taistelleet eturivissä; mutta, niinkuin ihmisistä enimmät, olivat he väsyneet keskelle tietä. Ihminen on yleensä niin heikko, ettei hän voi jatkaa matkaansa päästyään ensimäiselle vuorenpengermälle, vaan hengästyy pilalle; ylen harvoilla riittää keuhkoja noustakseen vielä ylemmäksi.

Christophen jyrkkyys vieroitti pian hänestä uudet ystävät. Heidän suopeutensa oli ollut jonkinlaista kauppatarjousta: hänen olisi pitänyt olla heidän puolellaan, muuten eivät he häntä tukeneet; ja nyt huomattiin hyvinkin pian, ettei Christophe tinkisi mitään itsestään: hän ei pestautuisi rekryytiksi. Silloin kääntyi tuuli kohta. Se ylistys, jonka hän kielsi puolueen jalustalle kohottamilta suurilta tai pieniltä patenttijumalilta, kiellettiin nyt vuorostaan häneltä. Hänen sävellyksiään ei enää otettu vastaan niin hartaasti kuin ennen; ja eräät alkoivat jo jyrkästi paheksua, että hänen nimensä oli liian usein ohjelmissa. Häntä pilkattiin takanapäin, ja kritiikki ärtyi päivä päivältä; Kling ja Lauber olivat vaiti ja osoittivat siten yhtyvänsä kritiikkiin. Kuitenkin varoivat he vielä rikkomasta välejään Christophen kanssa: ensinnäkin siitä syystä, että Rheinin maiden ihmiset pitivät yleensä ratkaisun lykkäämisestä, siis ratkaisuista, jotka eivät ole mitään ratkaisuja, koska niillä on etuoikeutena jatkaa äärettömiin epämääräisiä asiantiloja; ja toiseksi sentähden, että toivottiin vielä voitavan tehdä hänelle, mitä vain tahdottiin: joskaan ei luultu enää voitavan muuttaa hänen mielipiteitään, niin ainakin uskottiin hänen väsyvän.

Christophe ei antanut heille aikaa heidän yrityksensä toteuttamiseen. Jos hän milloin oli tuntevinaan, että joku oli pohjaltaan hänelle epäsuopea, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa ja koetti sen sijaan kuvitella olevansa hänen miehiään pysyäkseen hänen kanssaan hyvissä väleissä, niin hän ei levähtänyt ennenkuin hän sai tuolle henkilölle osoitetuksi, että hän oli hänen vihollisensa. Ja kun hän eräänä iltana Wagner-Vereinissä huomasi vastassaan niin ulkokullatun vihollisuuden muurin, ettei hän enää jaksanut sitä sietää, ilmoitti hän Lauberille kursailematta eroavansa seurasta, Lauber ei voinut ymmärtää tästä mitään; ja Mannheim ryntäsi Christophen luokse ja koetti sovittaa asiaa. Kuullessaan hänen ensimäiset sanansa, purkautui Christophen sisu:

— Ei ei, ei, ja vielä kerran ei! Älä puhu minulle enää koko joukkiosta. Minä en tahdo heitä nähdä… Minä en voi, minä en välitä heistä enää… Olen hirveästi kyllästynyt ihmisiin; minä tuskin viitsin katsoa heitä kasvoihin.

Mannheim nauroi sydämensä pohjasta. Hän ei ajatellut liioin, miten hän voisi rauhoittaa kiihtynyttä Christophea, vaan miten hän itse saisi iloa tästä kohtauksesta:

"Tiedän kyllä, etteivät he kauniita ole; mutta sehän ei ole mikään uutuus; sanopas, mitä nyt oikein on tapahtunut?"

— Ei kerrassaan mitään. Minä se vain olen saanut tarpeekseni, minä… Niin, naura vain, pilkkaa sanojani: tietysti minä olen hullu. Viisaat ihmiset noudattavat logiikan ja terveen järjen lakeja. Minä en ole sellainen; minä olen mies, joka toimin omien vaikutusteni mukaan ja välittömin puuskin. Kun minuun on kasaantunut varma määrä sähköä, täytyy sen purkautua, maksoi mitä maksoi; ja sen pahempi muille, jos se polttaa heidän nahkaansa! Ja vielä pahempi minulle itselleni! Minä en ole luotu elämään ihmislaumassa. Tästä alkaen minä tahdon olla vain itseni omaisuutta.

— Et suinkaan aikone tulla toimeen ilman jotakin maailmaa? kysyi Mannheim. Ethän voi soittaa yksin sävellyksiäsi. Sinä tarvitset laulajia, laulajattaria, orkesteria, orkesterinjohtajia, yleisöä, kättentaputusystäviä…

Christophe huudahteli:

— En tarvitse, en, en!…

Mutta viimeisen sanan kuullessaan hän ryntäsi ylös:

— Ystäviä sellaiseen! Etkö jo häpeä puhua?

— En tarkoita ostettuja taputtajia (vaikka se, totta puhuen, onkin ainoa vielä keksitty keino, jolla saadaan näytetyksi yleisölle jonkin taideteoksen arvo). — Mutta aina tarvitaan jonkinlainen apujoukko: pieni ryhmä, joka ympäröi tekijää ja tottelee hänen viittauksiaan. Siinä ovat ystävät tarpeen.

— En tarvitse ystäviä!

— Silloin sinulle vihelletään.

— Ja minä tahdonkin, että minulle vihelletään! Mannheim oli varsin voitonvarma.

— Sitäkään iloa ei sinulle kauan kustanneta. Sinun teoksiasi ei soiteta.

— Hyvä, olkoot soittamatta. Luuletko sinä, että minä välitän kavuta miksikään suuruudeksi? Kyllä, minä olin jo vähällä joutua tavoittelemaan sitäkin päämäärää… Mitä tyhmyyttä! Mielettömyyttä! Älyttömyyttä!… Aivan kuin tuon kaikkein alhaisimman ylpeyden lajin tyydyttäminen olisi kyllin suuri palkinto kaikista sitä ennen tehtävistä uhrauksista, — ikävystymisestä, kärsimyksistä, töykeistä loukkauksista, alentumisesta, häpeällisestä myöntymisestä — kaikesta, mikä on moisen kunnian hinta! Piru minut vieköön, jos annan koskaan sellaisten huolten enää kiusata aivojani! Ei kysymystäkään siitä enää! Minä en tahdo olla missään tekemisissä yleisön, yleisenä olemisen kanssa. Julkisuus on konnain humbuugia. Minä tahdon olla yksityishenkilö, ja elää itseäni ja niitä varten, joista minä pidän…

— Aivan niin, myönsi Mannheim ivallisesti. Miksipä et rupeaisi joksikin käsityöläiseksi. Esimerkiksi suutariksi?

— Ah, jos minä olisinkin suutari, sellainen kuin esimerkiksi tuo verraton Hans Sachs! huudahti Christophe. Kuinka elämä silloin olisi iloista ja mukavaa! Suutari arkipäivisin, — musiikkimies sunnuntaisin ja ainoastaan pienessä tuttavapiirissä, omaksi ilokseni ja parin ystävän? Se olisi ihmisen arvoista!… — Olenko minä hullu, hukkaan aikaani ja vaivaani saadakseni pelkästään ilon joutua kaikkien nautain tuomioiden uhriksi? Eikö ole paljoa parempi ja kauniimpi olla muutamien kunnon ihmisten rakastama ja ymmärtämä kuin tuhansien idioottien ymmärtämä, arvostelema, naperoima, imelöimä?… Ylpeyden ja kunnianhimon piru ei vedä minua enää koskaan nenästä: siihen saat luottaa!

— Sen uskon, sanoi Mannheim.

Mutta hän ajatteli:

— Tunnin päästä hän puhuu aivan toisin.

Ja hän jatkoi rauhassa:

— No niin, minä siis hieron jälleen sovinnot Wagner-Vereinin kanssa?

Christophe kohotti molemmat kätensä:

— Näin, näinkö olen kokonaisen tunnin kiusannut kurkkuani vakuuttaakseni sinulle juuri päinvastaista!… Ei, sanon sinulle vielä kerran jyrkästi, että minä en astu sinne enää jalallanikaan. Minä vihaan kaikkia noita Wagner-Vereinejä, kaikkia Vereinejä, kaikkia tuollaisia lammastarhoja, joita ihmiset tarvitsevat saadakseen pusertua toisiaan vastaan ja määkyä yhteen ääneen. Mene sanomaan puolestani noille lampaille, että minä olen susi, että minulla on hampaat, ja että minä en ole luotu kaluamaan heidän laitumillaan!

— Hyvä, hyvä, se heille sanotaan, myönsi Mannheim ja poistui, sangen ihastuneena aamuunsa. Hän ajatteli:

— Hän on hullu, aivan pähkähullu…

Hänen sisarensa, jolle hän sitten heti kertoi kohtauksen, kohautti hartioitaan ja sanoi:

— Hulluko? Kuvittelee vain sitä nyt meille!… Hän on tyhmä, ja narrillisen ylpeä…

Kuitenkin Christophe jatkoi vimmattua sotaansa Waldhausin aikakauslehdessä. Ei silti, että se olisi häntä huvittanut: arvostelu-homma ikävystytti häntä, ja hän oli jo heittämäisillään kaikki hiiteen. Mutta kun hänen suutansa koetettiin tukkia, niin hän yltyi: hän jatkoi itsepäisesti, hän ei tahtonut näyttää siltä kuin olisi antanut myöten.

Waldhaus alkoi tulla rauhattomaksi. Niin kauan kuin hän oli säilynyt keskellä läimäyksiä koskemattomana, oli hän seurannut sotaa tyynin mielin kuin mikäkin Olympon jumala. Mutta joku viikko sitten näyttivät eräät lehdet kadottaneen tietoisuutensa hänen persoonansa loukkaamattomasta laadusta; ne keksivät käydä hänen kirjailija-itserakkautensa kimppuun, ja niin harvinaisen ovelasti, että Waldhaus olisi aivan huomannut siinä jonkun tuttavan kynnet, jos olisi ollut älykkäämpi. Itse asiassa nämä hyökkäilyt olivatkin Ehrenfeldin ja Goldenringin salakavalaa keksintöä, jolla he olivat päättäneet, kun eivät enää muuta neuvoa löytäneet, tehdä lopun Christophen polemiikeista. He laskivat oikein. Waldhaus julisti heti paikalla, että Christophe alkoi häntä hermostuttaa; eikä hän Christophea enää kannattanut. Koko aikakauslehti vaivasi siitä lähtien päätänsä saadakseen Christophen vaikenemaan. Mutta menepäs pistämään kuonokoppa koiralle, joka parhaillaan ahmii saalistaan! Kaikki, mitä hänelle sanottiin, ärsytti häntä kahta uhemmin. Christophe sanoi toisille, että he olivat akkoja, ja väitti puhuvansa kaikki, — kaikki, mitä hänen velvollisuutensa oli puhua. Jos he tahtoivat potkia hänet pois, oli se heidän asiansa! Koko kaupunki saisi silloin tietää, että he olivat yhtä suuria raukkoja kuin muutkin; mutta hän puolestaan ei lähtisi lehdestä omasta aloitteestaan.

Herrat katselivat ällistyneinä toisiinsa, ja sitten he haukuskelivat Mannheimia, että hän oli hankkinut mokoman hullun heidän kimppuunsa. Mannheim nauroi yhä vain, lupasi nolata kunnolleen Christophen, ja löi vetoa, että Christophe jo seuraavassa artikkelissaan sekoittaisi koko lailla vettä myrkkyynsä. Toiset eivät liioin häntä uskoneet; mutta todellisuus näytti, ettei Mannheim ollut turhaa kerskunut. Christophen seuraavassa kirjoituksessa ei ollut ainoaakaan solvaavaa huomautusta kenellekään, vaikkei se ollutkaan mikään kohteliaisuuden näyte. Mannheimin keino oli kovin yksinkertainen; kaikki ihmettelivät, etteivät he olleet ennen sitä keksineet: Christophe ei lukenut koskaan myöhemmin, mitä hän oli aikakauslehteen kirjoittanut; niin ja näin luki hän edes korrehtuureja, ja teki senkin sangen nopeasti ja huonosti. Adolf Mai oli monen monta kertaa tehnyt siinä suhteessa hänelle happamen-makeita huomautuksia: hän sanoi, että painovirhe vie siistin aikakauslehden arvon. Christophe ei käsittänyt tätä arvostelua aivan vakavasti ja vastasi, että ne, joita hän haukkuu, ymmärtävät kyllä asian painovirheineenkin. Mannheim käytti nyt hyväkseen tätä Christophen laiminlyöntiä: hän sanoi, että Christophe oli oikeassa, että korrehtuurin luku oli faktorin hommaa; ja hän halusi vapauttaa Christophen siitä kokonaan. Christophe suorastaan heltyi kiitollisuudesta; mutta kaikki toiset vakuuttivat hänelle yhteisestä sopimuksesta, että sellainen järjestely oli heillekin hyödyksi, sillä se säästi aikaa. Christophe jätti siis korrehtuurinsa Mannheimin käsiin ja pyysi häntä korjaamaan ne hyvin. Mannheim ei jättänytkään sitä tekemättä: se oli aivan uutta ja ihastuttavaa leikkiä. Ensin hän ei uskaltanut muuta kuin laimentaa joitakuita liian jyrkkiä sanoja, jättää pois sieltä täältä muutamia epäkohteliaita nimityksiä. Mutta menestys rohkaisi häntä, hän tohti pitemmälle: hän alkoi muokata toisin kokonaisia lauseita ja niiden ajatustakin; hän saavutti pian siinä ammatissa erinomaisen kätevyyden. Koko temppu oli säilyttää lauseen ulkonainen kuori ja sen karakteristinen muoto ja kuitenkin saada sillä sanotuksi aivan päinvastaista kuin Christophe oli tarkoittanut. Mannheim otti nähdäkseen suuremman vaivan väärentäessään Christophen artikkeleita kuin hänellä olisi ollut, jos hän olisi tehnyt ne itse kokonaan; koskaan hän ei ollut työskennellyt näin ankarasti. Mutta hän nauttikin tuloksesta: moni musiikkimies, jota Christophe tähän asti oli vainonnut myrkyllisiin sarkasmeihin saakka, aivan ällistyi, kun näki hänen vähitellen lauhtuvan, jopa sulavan viimein häntä suorastaan ylistelemäänkin. Aikakauslehti riemuitsi voitostaan. Mannheim luki toimitukselle yöpesunsa tulokset. Ja kaikki nauroivat kohti kurkkuaan. Ehrenfeld ja Goldenring sanoivat joskus Mannheimille:

— Varohan itseäsi! Sinä menet liian pitkälle!

— Ei se tee mitään, vastasi Mannheim.

Ja hän jatkoi kahta innokkaammin.

Christophe ei huomannut mitään. Hän pistäysi toimituksessa, jätti sinne artikkelinsa, ja unohti sitten koko asian. Joskus vei hän kuitenkin Mannheimin syrjään ja sanoi:

— Nyt minä annoin heille oikein vasten suuta, niille huijareille. Luepas tätä…

Mannheim luki.

— No, mitäs siitä ajattelet?

— Murhaavaa, hyvä veli! Heistä ei jää kuin märkä läikkä jäljelle.

— Mitä luulet heidän nyt sanovan?

— Oh, siitä nousee hemmetinmoinen meteli!

Mutta siitä ei noussut minkäänlaista meteliä. Päinvastoin: kaikki kasvot kirkastuivat, mikäli Christophe huomasi; ihmiset, joita hän vihasi, tervehtivät häntä kadulla kohteliaasti. Kerran hän tuli toimitukseen rauhattomana ja otsa nyrpeästi rypyssä; hän heitti pöydälle käyntikortin ja kysyi:

— Mitä tämä merkitsee?

Kortti oli erään musiikkimiehen, jonka hän oli äskettäin haukkunut; mutta sen reunaan oli kirjoitettu: "Syvimmällä kiitollisuudella."

Mannheim vastasi nauraen:

— On olevinaan pilkallinen. Christophe henkäisi helpotuksesta:

— Oh, sanoi hän, minä jo pelkäsin, että artikkelini olisi miellyttänyt häntä.

— Hän on vimmoissaan, virkkoi Ehrenfeld; mutta hän ei tahdo näyttää, että asia niin on: hän on muka yläpuolella, hän pilkkaa.

— Pilkkaako?… Se sika! äännähti Christophe, uudestaan kuohahtaen. Teenpä siis toisen artikkelin. Ken viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.

— Ei ei, sanoi Waldhaus rauhattomana. Minä en luule, että hän koettaa pilkata. Se on nöyryyttä, hän on kunnon kristitty: kääntää toisen poskensa, kun lyödään toiselle.

— Sen parempi! sanoi Christophe. Oh, sellainen raukka! Kun tahtoo, niin saa kunnon löylyn.

Waldhaus koetti sovittaa. Mutta toiset nauroivat.

— Antaa mennä… sanoi Mannheim.

— No niin… arveli silloin Waldhaus, rauhoittuen jälleen. Hiukka lisää ei haittaa!…

Christophe lähti toimituksesta. Virkaveljet alkoivat hyppiä ilosta ja nauroivat haljetakseen. Kun he olivat hiukan selvinneet, sanoi Waldhaus Mannheimille:

— Nyt sinä kuitenkin olit joutua vähällä kiinni itse työssä… Varo itseäsi. Sinä panet meidät pahaan kiikkiin.

— Pyh, vastasi Mannheim, siihen on paljon aikaa, ja iloista aikaa. Ja sitäpaitsi: minähän hankin hänelle vain ystäviä.