I

LENTOHIEKKAA

Vapaa! Hän tunsi olevansa vapaa!… Vapaa muista ja omasta itsestään! Intohimojen verkko, joka oli häntä kytkenyt kokonaisen vuoden, oli yhtäkkiä murtunut. Millä tavoin? Hän ei sitä laisinkaan tiennyt. Silmukat olivat antaneet myöten, kun hänen olemuksensa ryntäsi. Se oli tuollaista kasvuajan murroskautta, jolloin voimakkaat luonteet repivät väkivaltaisesti rikki menneen vuoden kuolleen kotelon, entisen, nyt heitä tukehuttavan sielunsa.

Christophe hengitti täysin keuhkoin, käsittämättä, mitä oikein oli tapahtunut. Jäätävän kylmä pohjatuuli vinkui kaupungin suuren portin holvissa, kun hän palasi maalta saattamasta Gottfriediä. Ihmiset painoivat päänsä kumaraan rajuilmaa vastaan. Työhön menevät tytöt ponnistivat vimmatusti päin tuulta, joka kiskoi heidän hameitaan; he pysähtyivät hengästyksissään hetkeksi, punoittavin poskin ja nenin, kiukustunein naamoin; näytti aivan siltä kuin heitä olisi itkettänyt. Christophe nauroi riemusta. Hän ei välittänyt vähääkään myrskystä. Hän ajatteli toista sisäistä myrskyä, josta hän viimeinkin oli päässyt. Hän katseli talvista taivasta, lumen verhoamaa kaupunkia, eteenpäin vaivalla ponnistelevia ihmisiä; hän katseli ympärilleen, katseli omaan itseensä: mikään ei sitonut häntä enää mihinkään. Hän oli yksin!… Yksin! Miten onnellista olla yksin, olla omaa itseään! Miten onnellista tuntea päässeensä kahleista, muistojen kidutuksesta, rakastettujen tai vihattujen kasvojen näkemisen harha-aistimuksista! Onnellista saada viimeinkin elää, ja olla nyt, — ei elämän raatelema uhri, vaan sen herra!…

Hän tuli kotiin aivan valkeana lumesta. Hän ravisteli itseään iloissaan kuin koira. Kun hän meni Louisan ohitse, joka oli lakaisemassa porraskäytävää, nosti hän äitinsä koholle, huudahdellen epäselviä ja helliä sanoja, aivan kuin jokelletaan pikku lapselle. Vanha Louisa riuhtoi vastaan poikansa käsissä ja tuli märäksi sulavasta lumesta; hän sanoi Christophea "suureksi hulluksi", ja nauroi iloista lapsen-naurua.

Christophe meni huoneeseensa, neljä porrasta kerrallaan harpaten. Vaivoin saattoi hän erottaa itseään pienestä kuvastimestaan, niin pilvinen oli päivä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi. Tuo ahdas ja matala kamari, jossa hän tuskin mahtui kääntymään, tuntui hänestä nyt kokonaiselta kuningaskunnalta. Hän väänsi ovensa lukkoon ja nauroi onnesta. Viimeinkin hän siis löysi itsensä! Kuinka kauan hän olikaan ollut eksyksissä! Nyt oli hänellä kiire syöksyä ajatustensa syvyyksiin. Ne tuntuivat hänestä ikäänkuin suurelta järveltä, joka sulautui ilmanrannoilla kullanhohtavaan utuun. Näännyttävän kuumeyön jälkeen hän huomasi olevansa rannalla, jalat raikkaassa vedessä, tuntien ruumiissaan kesäaamun tuulen lempeän hyväilyn. Hän heittäytyi uimaan; hän ei tiennyt, minne hän aikoi, eikä hän siitä välittänytkään: hänen ilonsa oli uida minne vain sattui. Hän vaikeni, hän nauroi, kuunteli sielunsa tuhansia ääniä: se oikein kiehui elämää. Hän ei voinut mitään erottaa, hänen päätänsä pyörrytti; hän tunsi ainoastaan häikäisevän onnen. Hän nautti, kun tiesi itsessään nuo lukemattomat oudot voimat; ja laiskasti heitti hän tuonnemmaksi kokeilun voimansa suuruudella, hän vaipui tuon sisäisen kukoistuksensa ylpeään huumaukseen, kukoistuksen, joka puhkesi yhtäkkiä kevääksi, kärsittyään monta kuukautta armotonta pakkovaltaa.

Äiti huusi häntä aamiaiselle. Hän meni alas, pää pyörällä aivan kuin hän olisi ollut koko päivän ulkoilmassa; mutta hänestä säihkyi sellainen ilo, että Louisa kysyi häneltä, mikä hänellä oli. Christophe ei vastannut; hän tempasi äitiään vyötäröiltä ja pakotti hänet tanssimaan kanssaan ympäri pöydän, jolla jo keittovati höyrysi. Louisa voivotteli hengähdyksissään, että Christophe oli hullu; sitten löi hän kämmenensä yhteen ja sanoi levottomana:

— Herranen aika, olet varmaan taaskin rakastunut.

Christophe purskahti nauruun. Hän heitti lautasliinaansa ilmaan ja huudahti:

— Rakastunutko!… En, todentotta!… Ei, ei, nyt se jo riittää! Ole sinä vain rauhassa. Nyt se loppui, loppui koko iäkseni!… Uh!

Ja Christophe kulahutti sisäänsä lasillisen vettä. Louisa katseli häneen, rauhoittui, pudisti päätänsä ja hymyili:

— Onpahan sekin vala, johon kannattanee luottaa! sanoi hän. Ehkä kestää tähän iltaan.

— No, sekin on jo jotakin, vastasi Christophe oikein hyvällä tuulella.

— Kyllä niinkin! virkkoi Louisa. Mutta miksi sinä olet nyt niin tyytyväinen?

— Olen vain tyytyväinen. Siinä kaikki.

Christophe istui vastapäätä äitiään, kyynärpäät pöydällä ja koetti kertoa hänelle kaikki, mitä hän aikoi kerran tehdä. Äiti kuunteli häntä hellästi ja samalla epäilevästi hymyillen, ja muistutti hänelle lempeästi, että keitto jäähtyy. Christophe tiesi kyllä, ettei äiti ymmärtänyt, mitä hän sanoi; mutta siitä hän ei ollut millänsäkään: hän puhuikin vain itselleen.

He katselivat hymyillen toisiaan: Christophe jutellen, Louisa ollenkaan kuuntelematta. Vaikka äiti olikin ylpeä pojastaan, ei hän kuitenkaan pitänyt hänen taiteilija-suunnitelmiaan liioin merkittävinä; hän ajatteli vain: "Hän on onnellinen: se onkin tärkeintä". — Juopuen omista sanoistaan katseli Christophe äitinsä rakkaita kasvoja, mustaa huivia, joka oli huolellisesti sidottu hänen päänsä ympärille, hänen valkeaa tukkaansa, hänen nuorekkaita silmiään, jotka loistivat sulaa hellyyttä, hänen ihanaa ja anteeksiantavaa tyyneyttään. Christophe näki äitinsä kaikki ajatukset. Hän sanoi hänelle leikillään:

— Kuulepas, sinulle on aivan yhdentekevää, mitä minä sinulle puhun?

Louisa intti heikosti vastaan:

— Ei, eihän toki! Christophe syleili häntä:

— Ohoh, onpas! Kuule, älä puolustele itseäsi. Ja sinä olet aivan oikeassa. Rakasta sinä minua vain! Minä en tarvitse sitä, että ihmiset minua ymmärtävät, — enempää sinä kuin muutkaan. Minä en tarvitse nyt ketään enkä mitään: minulla on kaikki itsessäni…

— Kas niin, äännähti Louisa, nyt taas uusi hullunpuuska!… No, jos sellainen kerran on välttämätön, on tämä kuitenkin parempi kuin entinen.

Miten suloista on antaa itsensä ajelehtia ajatustensa järvellä!… Maaten venheen pohjalla, ruumis auringonpaisteen hyväilemänä, tuntien kasvoillaan veden pintaa karehtivan herkän vihurin henkäykset nukahtaa Christophe, aivan kuin leijuen sinisissä ilmoissa. Mukavasti loikovan ruumiinsa ja keinahtelevan venheen alla tuntee hän syvien aaltojen käynnin; ja hän kastaa tuohon syvyyteen veltosti kättänsä. Siinä hän nousee hiukan ylös ja katselee leuka venheen reunaa vasten aivan kuin lapsena, kuinka vesi väikkyy ohitse. Hän näkee aalloissa kummallisten olentojen kuvaisia, jotka välkähtävät esiin ja katoavat kuin salamat… Ja sitten toisia, taas toisia… Koskaan ne eivät ole samoja. Hän nauraa kuvitelmainsa ihmeelliselle leikille, joka jatkuu hänessä; nauraa omille ajatuksilleen; hänen ei tarvitse kiinnittää niitä mihinkään erikoisesti. Miksi valitakaan jotakin noista tuhansista unista? Kyllä ennättää vielä!… Myöhemmin!… Kun hän sitten tahtoo, heittää hän vain verkkonsa ja vetää ylös nuo ihmeoliot, joiden hän näkee kuultavan veden alta. Nyt antaa hän niiden mennä menojaan. Myöhemmin!…

Kevyt venhe ajelehtii lempeän tuulen ja tuskin tuntuvan virran viemänä. Kaikki on suloista, pelkkää aurinkoa, hiljaisuutta.

Vitkastellen ja mukavasti hän viimein laskee verkkonsa. Hän katselee kumarassa karehtivaan veteen ja hänen silmänsä seuraavat verkkoja, kunnes ne katoavat syvyyteen. Muutaman minutin istuu hän horteessa ja nostaa sitten pyydyksensä hätäilemättä; sikäli kuin hän vetää, tulevat ne yhä raskaammiksi; hän keskeyttää hetkeksi hengäistäkseen, juuri kun ne nousevat vedestä. Hän tietää, että hänellä on nyt saalis, mutta ei, mitä se on; hän pitkittää odotuksen iloa.

Lopulta hän päättää nostaa: kaloja ilmestyy ylös vedestä sateenkaarena hohtavin suomuin; niitä kuhisee kuin käärmeen pesä. Christophe katselee uteliaasti niitä, kääntelee sormellaan, hän tahtoo ottaa hetkeksi kauneimmat käteensä; mutta tuskin ovat ne joutuneet vedestä pois, niin niiden värivivahdukset kelmenevät, ne katoavat hänen sormiensa välistä. Hän heittää ne takaisin veteen, ja ryhtyy pyytämään toisia. Hän tahtoo kiihkeästi nähdä kaikki itsessään liikkuvat unet, toisen toisensa jälkeen, kiihkeämmin kuin pitää niistä ainoatakaan: ne näyttävät hänestä kauniimmilta uidessaan vapaina tuossa läpikuultavassa vedessä…

Hän pyysi kaikenlaisia kaloja, toinen toistaan eriskummaisempia. Monta kuukautta olivat ne aatteet patoutuneet häneen eikä hän ollut niitä käyttänyt, nyt hän oli koottuja rikkauksia täynnä, aivan ratkeamaisillaan. Mutta kaikki ne olivat sikin sokin: hänen aivonsa olivat yhtä sekamelskaa, ne olivat oikea juutalaisten narinkka, johon oli kasattu harvinaisuusesineitä, kalliita kankaita, romurautaa ja vanhoja vaatteita samaan huoneeseen. Hän ei osannut erottaa, mikä siinä oli arvokkainta: kaikki huvitti häntä yhtä paljon. Siellä oli hiveleviä ja puoleksi tukahutettuja akordeja, värejä, jotka kumahtivat kuin kellon malmi, harmonioja, jotka sumisivat kuin mehiläiset, melodioja niin hymyileviä kuin rakastavan huulet. Siellä oli hämyisiä näkemyksiä: maisemia, ihmisolentoja, intohimoja, sielullisia katkelmia, luonnekuvia, kirjallisia ja metafysiikan aatteita. Siellä oli suuria suunnitelmia, niin valtavia, että ne kasvoivat mahdottomiksi, neliosaisia, kymmenosaisia runoelmia, joissa hän tahtoi käsitellä koko kaikkeuden ja maalata sen musiikilla. Ja enimmäkseen olivat ne epäselviä ja esiinvälkähtäviä tuntuja, jotka heräsivät yhtäkkiä aivan tyhjästä, kun vain kajahti jokin ääni, kun joku kulki kadulla, kun sade rapisi tai jokin sisäinen rytmi värähti. — Monien näiden suunnitelmain olemassaolo supistui pelkkään nimeen; enimmät niistä rajoittuivat pariin kolmeen kynänvetoon: siihen se jäi. Kuten kaikki nuoret ihmiset luuli Christophe jo luoneensa sen, mitä hän uneksi luovansa.

Mutta hän oli liian elinvoimainen tyytyäkseen pitkäksi aikaa tällaiseen tyhjään huuruun. Hän kyllästyi omistamisen kuvitteluun, hän tahtoi saada unelmat kouraansa. — Mihin hän kävisi ensin käsiksi? Ne näyttivät hänestä kaikki yhtä tärkeiltä. Hän käänteli ja katseli niitä; hän hylkäsi eräitä, hän otti ne taas esille… Ei, hän ei saanutkaan esille niitä: sillä ne eivät olleet enää koskaan samanlaisia, ne eivät antaneet itseään vangita kahdesti; alinomaa ne muuttuivat; ne muuttuivat hänen käsissään, hänen silmissään, kun hän niitä katseli. Hänen piti olla nopsa; mutta sellainen hän ei voinut olla: hän hämmästyi, miten hidasta hänen puuhansa oli. Hän olisi tahtonut tehdä kaiken yhdessä ainoassa päivässä, mutta hänen oli hirvittävän vaikeaa saada aikaan pienintäkään. Pahinta oli se, että hän kyllästyi heti, kun työ oli tuskin alussa. Unelmat väikkyivät ohitse, hän väikkyi niiden mukana; tehdessään juuri jotakin hän oli pahoillaan, ettei hän tehnytkin toista. Tuntui kuin hän olisi saanut valita jonkin kauniista aiheistaan ainoastaan sitä varten, ettei se valinnan jälkeen enää kiinnittäisi hänen mieltänsä. Niinpä ei hänen aarteistaan ollut hänelle mitään hyötyä. Hänen ajatuksensa elivät ainoastaan sillä ehdolla, ettei hän koskettanut niihin: kaikki, mihin hän sai pistetyksi sormensa, kuoli heti. Se oli Tantaluksen tuskaa: käden ulottumilla hedelmiä, jotka muuttuivat kiviksi heti kun hän tavoitti niitä; lähellä hänen huuliaan juoksi raikas puro, mutta se väistyi syrjään, kun hän kurottautui juomaan.

Janoa sammuttaakseen koetti hän saada virkistystä siitä lähteestä, joka jo oli hänen, nimittäin entisistä teoksistaan… Miten innoittavaa juomaa! Jo ensimäisen siemauksen sylki hän kiroten pois suustaan. Tuoko haalea vesi, tuo surkea ja typerä musiikki oli hänen sävellystään? — Hän luki kaikki entiset työnsä. Tulos kauhisti häntä: hän ei ymmärtänyt enää mitään, hän ei ymmärtänyt, kuinka hän oli voinut kirjoittaa sellaista. Hän punastui häpeästä. Kerran, kun hän oli lukenut erään muita tyhmemmän sivun, kääntyi hän ja katsoi ympärilleen, oliko kamarissa muita, ja meni ja painoi sitten kasvonsa vuoteensa pieluksiin aivan kuin lapsi, jota hävettää. Toisen kerran tuntuivat hänen omat teoksensa hänestä niin naurettavilta, että hän suorastaan unohti niiden olevan juuri hänen tekemiään…

— Oh, minkälainen idiootti! nauroi hän kirjoittajalle niin että oli haljeta.

Mutta mitkään Christophen omista sävellyksistä eivät kiusanneet häntä enemmän kuin ne, joissa hän oli muka koettanut kuvailla intohimoja: rakkauden surua ja iloa. Niitä lukiessaan hän ponnahti ylös tuoliltaan aivan kuin paarma olisi häntä pistänyt; hän nuiji pöytäänsä nyrkeillään ja iski niillä päätänsä ja ärjähteli raivosta; hän antoi itselleen törkeitä nimiä, sanoi olevansa sika, päähölmö, kirottu nauta ja klovni. Sellaista nimien latelua saattoi kestää tuntikausia. Viimein meni hän tulipunaisena ärjymisestä kuvastimensa ääreen; hän repi itseään leuasta ja sanoi:

— Katso, katso, lurjus, minkälainen aasin naama sinulla on! Kyllä minä sinut opetan valehtelemaan, roisto! Järveen sinut pitäisi heittää, hukuttaa!

Hän painoi päänsä pesuvatiin ja piti sitä veden alla, kunnes oli tukehtua. Kun hän nousi suoraksi, oli hän tulipunainen, hänen silmänsä pullottivat päästä Ja hän puuskutteli niinkuin hylje ja ryntäsi pöytänsä ääreen ennättämättä edes pyyhkiä pois vettä, joka virtasi hänen olkapäilleen; hän tempasi käsiinsä nuo kirotut sävellyksensä, repi ne raivoten kappaleiksi ja ärähteli:

— Kas niin, roisto!… Kas tällä tavalla!…

Se helpotti.

Varsinkin raivostutti Christophea hänen entisissä teoksissaan niiden valheellisuus. Mikään niissä ei ollut todella tunnettua. Kaikki oli ulkoa opittua, fraaseja, koulupojan retoriikkaa: hän oli puhunut rakkaudesta kuin sokea väreistä; hän oli lorunnut siitä kuulopuheitten mukaan, matkien tavallisia kuluneita lauselmia. Eikä ainoastaan rakkaus, vaan kaikki muutkin intohimot olivat olleet hänelle tyhjän deklamatsioonin aiheita. — Ja kuitenkin hän oli aina koettanut olla rehellinen. — Mutta eipä riitä, että tahtoo olla rehellinen: täytyy myöskin osata sellainen olla; ja kuinkapa voisi olla sellainen, kun ei vielä tiedä elämästä mitään? Mutta juuri noiden viimeisten kuuden kuukauden koettelemukset olivat vihdoinkin paljastaneet hänelle valheellisuuden hänen töissänsä, kaivaneet yhtäkkiä kuilun hänen ja hänen entisyytensä välille. Hän oli päässyt haavenäyistä; hänellä oli nyt oma todellisuuden mittansa, jolla hän voi arvioida kaikki ajatuksensa ja tuomita, missä määrin niissä oli totta tai valhetta.

Hänen entiset, ilman intohimoa syntyneet sävellyksensä inhoittivat häntä niin, että hän päätti olla koskaan vasta kirjoittamatta mitään muulloin kuin tuntiessaan rajun vakaumuksen pakottavan itseään siihen; olihan sellainen yhdestä äärimmäisyydestä toiseen meneminen hänessä niin tavallista. Nyt jätti hän kokonaan aiheiden haeskelun ja vannoi, että hän luopuisi ainaiseksi musiikista, jos ei luomisinto vaatisi häntä ukkosen voimalla siihen.

Hän puhui näin, koska hän tiesi, että myrsky oli tulossa.

Ukkonen iskee, milloin se tahtoo ja mihin tahtoo. Mutta on vuorenhuippuja, jotka vetävät sitä itseensä. Eräät paikat, — eräät sielut, — ovat oikeita ukkosen pesiä: ne synnyttävät ukkosta tai vetävät sitä puoleensa kaikilta ilmanrannoilta; ja niinkuin eräinä vuoden kuukausina, on eräinä aikoina ihmiselämässäkin ilma niin täynnä sähköä, että salamat syntyvät — elleivät juuri pelkästään toivomalla, — niin ainakin odotetulla hetkellä.

Koko ihmisen olemus on vireessä. Usein valmisteleikse rajuilma monta pitkää päivää. Valkeaa taivasta verhoavat hehkuvat, pumpulimaiset pilvet. Ei tuulen henkäystä. Liikkumaton ilma tuntuu käyvän, kiehuvan. Maa on äänetön, raskaan horteen vallassa. Aivot kihisevät kuin kuumeessa: koko luonto odottaa keväistä voimanräjähdystä, raskaasti kohoavan moukarin iskua, joka on lyövä pilvien yhtenäiseen möykkyyn. Laajat, synkät varjot väistyvät ohitse; tulinen tuuli herää; hermot vapisevat kaikkialla ruumiissa kuin kuivat lehdet… Sitten tulee jälleen hiljaisuus. Pilvet hautovat yhä salamaa sisässään.

Siinä odotuksessa on kumma hekkumallinen ahdistus. Vaikka tuntee olennossaan ilkeän ahdistuksen, tuntee suonissaan myöskin koko kaikkeutta polttavan tulen. Täpö-täysi sielu kiehuu sulattimessaan aivan kuin rypälten mehu käy sammiossa. Tuhannet elämän ja kuoleman idut taistelevat keskenään. Mitä siitä kehittyy? Sitä ei olentomme tiedä. Niinkuin raskas nainen, se on vaiti, katse kiintyneenä omaan olemukseensa, kuunnellen hätääntyneenä sisuksiensa vavahduksia ja ajatellen: "Mitä syntyy minusta?"…

Joskus on odotus turhaa. Myrsky haihtuukin ukkoseksi purkautumatta; ja ihminen herää raskain päin, pettyneenä, väsyneenä, innoittavin tunnuin. Mutta tapahtuma on vain lykkäytynyt tuonnemmaksi: kerran se purkautuu kuitenkin: ellei vielä tänään, niin huomenna; ja kuta enemmän se myöhästyy, sitä rajumpi se on…

Nyt se hetki tuli!… Pilvet ovat nousseet kaikista olemuksen salaisimmista kätköistä, sinisen mustina möhkäleinä, joiden välissä salamat hurjina ja äkillisinä sinkoilevat, ne lähenevät vimmattua ja raskasta vauhtia, pimentävät sielun näköpiirin, ja peittävät yhtäkkiä siivillään läkähdyttävän taivaan, sammuttavat sen valon. Hulluuden hetki!… Raivostuneet Elementit ovat päässeet vankilasta, jossa sielun tasapainoa ja kaiken olemassaoloa säilyttävät Lait ovat niitä pitäneet, ne vallitsevat muodottomina ja kummallisina tietoisuuden yössä. Silloin tuntee kuolemanahdistuksen. Ei hengitä enää elääkseen; hengittää ainoastaan päästäkseen loppuun, kuolemaan, joka vapauttaa.

Ja yhtäkkiä leimahtaa salama!

Christophe huusi väkivaltaisesta riemusta.

Riemusta, raivoisasta riemusta, auringolle, joka valaisee kaiken, mikä on ja mikä on oleva, luomisen jumalaisesta riemusta! Ei ole muuta iloa kuin luomisen. Ei muita eläviä olentoja kuin ne, jotka jotain luovat. Kaikki muut ovat varjoja, maan kamaralla hiipiviä, elämälle muukalaisia. Kaikki elämän ilot ovat luomisiloja: rakkaus, nerous, toiminta, — voiman roihuja, yhdestä ja ainoasta ahjosta singonneita. Nekin, jotka eivät voi saada paikkaa tuon suuren lieden ympärillä, — maineen tavoittelijat, itsekkäät ja hedelmättömät nautiskelijat, — koettavat lämmitellä loitompana sen himmeässä hohteessa.

Luoda ruumiin tai sielun määräämällä tavalla on päästä ruumiinsa vankilasta, rynnätä mukana elämän myrskyssä, olla Se joka On. Luoda on surmata kuolema.

Onneton se hedelmätön sielu, joka jää yksinään ja unohdettuna maan päälle, katselemaan kuivunutta ruumistansa ja sielunsa yötä, jossa ei mikään elämän lieska koskaan leimahda! Onneton se sielu, joka ei tunne olevansa hedelmällinen, raskaana elämää ja rakkautta, kuin kukkiva puu keväällä! Maailma saa kukkuroida hänet kunnialla ja menestyksellä: se panee kruunun kuolleen ruumiin päähän.

Kun valonläimäys kävi Christopheen, kulki sähkövirta läpi koko hänen ruumiinsa; hänet valtasi vavistava tunne. Oli kuin hän olisi keskellä merta ja keskellä yötä nähnyt yhtäkkiä nousevan eteensä maan. Tai niinkuin hän kansantungoksessa olisi yhtäkkiä kohdannut outojen, syväin silmien katseen. Usein yllätti hänet sellainen tila monituntisen herpoutumisen jälkeen, lamaannuksen perästä, jolloin hänen sielunsa oli harhaellut epätoivoisena tyhjyydessä. Mutta vieläkin useammin illoin, kun hän ajatteli aivan muita asioita, puheli äitinsä kanssa tai asteli pitkin katua. Jos se sattui, kadulla, esti jonkinlainen sopivaisuuden tunne ihmisiä kohtaan häntä ilmaisemasta iloaan liian rajusti. Mutta kotona ei häntä siitä pidättänyt mikään. Hän hyppi ja polki jalkaansa; hän toitotti voiton-fanfaareja. Äiti tunsi kyllä nuo säveleet ja tottui lopulta aina tietämään, mitä ne merkitsivät. Hän sanoi, että Christophe oli kuin munimasta päässyt kana.

Sävelaiheet tunkeutuivat Christopheen joka taholta. Joskus olivat ne täydellisiä, muodoltaan erillisiä musiikkilauselmia; useammin sensijaan pelkkää suurta nebuloosaa, joka ympäröi koko luomusta: kappaleen struktuuri, yleiset viivat saattoi aavistaa ainoastaan udun läpi, jota paikka paikoin häikäisevät yksityisosat puhkaisivat, erottuen muun varjosta kuvanveistoksellisen tarkasti. Sellainen tuli kuin salama, ja katosi; joskus seurasi ensimäistä vielä toisia, välittömästi: ja jokainen leimaus valaisi yön eri kulmia. Mutta tavallisesti tuo oikullinen voima, joka oli kerran, ilmaissut itsensä aivan odottamatta, katosi moniksi päiviksi takaisin salaperäisiin olinpaikkoihinsa, jättäen jälkeensä valoviirun.

Se inspiratsioonin nautinto oli niin voimakas, että kaikki muu tuli Christophelle vastenmieliseksi. Kokenut taiteilija tietää hyvin, että inspiratsiooni on harvinaista ja että älyllisen toiminnan täytyy muovata intuitsioonin työtä; se vasta sijoittaa ajatukset viinipuristimeen ja pusertaa niistä viimeiseen pisaraan saakka mehun, jota ne ovat täynnä; — (eikä hän pelkää tarpeen tullen miedonnella nestettä vedelläkään.) — Christophe oli liian nuori ja liian varma itsestään, joten hän halveksi moisia vaivaisia keinoja. Hän uneksi sellaista mahdottomuutta, ettei hän loisi koskaan mitään taideteosta, joka ei olisi hetkessä syntynyt, aivan kokonaan. Ellei hän olisi tahallaan sokaissut itseään, olisi hän kyllä huomannut suunnitelmansa mielettömyyden; mutta Christophe elikin nyt sellaista sisäisen yltäkylläisyyden aikaa, ettei siinä ollut ainoatakaan rakoa eikä tyhjää paikkaa, josta tyhjyys olisi voinut pujahtaa sisään. Kaikesta hän sai sopivan syyn tähän ehtymättömään hedelmällisyyteen: kaikesta, mitä hänen silmänsä näkivät, kaikesta, mitä hänen korvansa kuulivat, kaikesta, mikä arkisessa, elämässä koski hänen olemukseensa; jokainen katse, jokainen sana kiihdytti hänen sielussaan versomaan kokonaiset unelmien laihot. Aatteittensa rajattomalla taivaalla näki hän miljoonien vaaleasti kuultavien tähtien eläväin valovirtain vierivän. — Ja kuitenkin tuli jo siihenkin aikaan niitäkin tuokioita, jolloin kaikki yhtäkkiä sammui. Ja joskaan pimeyttä ei kestänyt kauan, joskaan hänellä ei ollut vielä aikaa edes kärsiä sielun pitkällisestä äänettömyydestä, niin tunsi hän kuitenkin salaista kauhua tuota outoa voimaa kohtaan, joka lensi silloin hänen luokseen ja jätti hänet, tuli takaisin, katosi jälleen… Kuinka pitkäksi aikaa tälläkin kertaa? Tulisiko se koskaan enää takaisin? — Ylpeys masensi kaikki moiset arvelut ja sanoi: "Tuo sisässäni oleva voima, se olen minä. Sinä päivänä, jolloin sitä ei ole, ei ole enää minuakaan: silloin minä itseni tapan." — Ja kumminkin hän vapisi pelosta; mutta se vain lisäsi nautintoa.

Vaikka nyt ei uhannutkaan vaara, että lähde toistaiseksi kuivuisi, niin huomasi Christophe jo kuitenkin, ettei se ollut tarpeeksi runsas täyttämään kokonaista, eheää teosta. Aatteet ilmestyivät melkein aina alkeellisessa tilassa: ne täytyi vaivalloisesti hakata irti möhkäleestä ja aina esiintyivät ne katkonaisina, hyppäyksittäin ja rikkonaisina; jos mieli saada ne keskinäiseen yhteyteen, täytyi niihin sekoittaa aineosa älyllistä harkintaa ja kylmää tahtoa, jotka takoivat niiden aatteista uuden olemuksen. Christophe oli liian totinen taiteilija jättääkseen sen tekemättä; mutta sitä hän ei tahtonut vielä myöntää; hän koetti turhaan uskotella itselleen, että hän tyytyi pelkästään kopioimaan sisäistä malliaan, kun hän oikeastaan oli pakotettu muokkaamaan sen suuremmassa tai pienemmässä määrin aivan uuteen asuun saadakseen sen käsitettäväksi. — Sattuipa niinkin, että hän väärensi täydellisesti alkuperäisen ajatuksen. Kuinka väkevästi musikaalinen aihe häneen loikin, oli hänen monesti mahdoton sanoa mitä se oikeastaan merkitsi. Se nousi hänen olemuksensa maanalaisista kätköistä, kaukaa niiden rajain takaa, joiden luota tietoisuus alkaa; ja tuossa Voimassa, joka oli pelkästään voimaa, ei muuta, ja joka karttoi yleisesti tuttuja mittoja, ei tietoisuus jaksanut tuntea laisinkaan omia mielenliikkeitään eikä mitään yleisinhimillisiä tunteita, joita se aina määrittelee ja jakaa luokkiin; ilot, surut, kaikki olivat sekaisin yhtenä suurena kiihkona, käsittämättömänä, koska se kiihko oli älyn yläpuolella. Kuitenkin oli älyllisyydellä, ymmärsipä se tämän voiman tai ei, tarve antaa sille nimi, sitoa se johonkin niistä loogillisista rakenteista, joita ihminen uupumatta sommittelee aivoissaan niinkuin mehiläinen tekee pesäänsä.

Niinpä vakuutti Christophe itselleen — tahtoi itselleen vakuuttaa — että se hämärä voima, joka häntä kiihdytti, oli tarkoitusperiltään varma ja että sen tarkoitukset sointuivat myöskin hänen tahtoonsa. Tuo vapaa vaisto, joka oli kummunnut tiedottomuuden syvyydestä, pantiin pakostakin yhtymään järjen ohjaksissa selviin käsitteihin, joiden kanssa sillä alkuaan ei ollut mitään tekemistä. Sellaisista teoksista ei tullut muuta kuin valheellisia parituksia Christophen järjen suunnittelemain suurten aiheiden ja niiden villien voimain kesken, joiden sisältö oli aivan muuta ja joita Christophe itsekään ei tuntenut.

Hän kulki eteenpäin hapuilemalla, sokeasti puskien, niiden ristiriitaisten voimain viemänä, jotka ryntäsivät hänessä toisiaan vastaan, ja heitteli ympärilleen vielä kypsymättömissä teoksissa usvaista ja hehkuvaa elämää, jota hän ei osannut selvästi tulkita, mutta jonka voiman hän ylpeän riemukkaasti tunsi.

Koska hän oli tietoinen uudesta voimastaan, uskalsi hän nyt ensi kertaa katsella kasvoista kasvoihin kaikkea, mikä häntä ympäröi, kaikkea, jota häntä oli opetettu kunnioittamaan, minkä edessä hän oli ennen arvostelematta alistunut; — ja hän tuomitsi sitä nyt heti häikäilemättömän vapaasti. Peittävä harso revittiin pois: hän näki germaanilaisen valheen.

Kullakin rodulla, kunkin kansan taiteella on oma ulkokultaisuutensa. Maailman ravintona on hiukkasen totuutta ja paljon valhetta. Ihmisjärki on heikko; se ei jaksa kestää liioin puhdasta totuutta: sen uskonnon ja moraalin, sen valtiomiesten, runoilijain ja taitelijain täytyy esittää sille totuus valheisiin verhottuna. Nämä erilaiset valheet ovat kunkin maan kansallishengen mukaisia; ne eroavat laadultaan toisistaan: ja juuri ne tekevät kansoille niin vaikeaksi ymmärtää toisiaan ja niin helpoksi toistensa halveksimisen. Itse totuus on sama kaikkialla; mutta kullakin kansalla on oma valheensa, jota se nimittää ihanteikseen; kaikki sen jäsenet hengittävät sitä sisäänsä syntymästä hautaan saakka: siitä on tullut niiden elämänehto. Ainoastaan muutamat harvat nerot jaksavat pitkien ja sankarillisten taisteluiden jälkeen, jossa he ovat aina aivan yksin, vapautua tuosta ihanteellisuudesta ja pääsevät ajatuksensa vapaaseen kaikkeuteen.

Eräs varsin merkityksetön tapaus paljasti Christophelle yhtäkkiä saksalaisen taiteen valheen. Se, ettei hän ollut sitä vielä tähän saakka nähnyt, ei johtunut siitä ettei se olisi aina ollut hänen katseltavanaan; mutta hän oli ollut sitä liian lähellä, hänen silmillään ei ollut välimatkaa mittailla sen suhteita. Nyt ilmaantui vuori hänen eteensä, koska hän oli siitä päässyt tarpeeksi kauas.

Christophe oli konsertissa kaupungin musiikkihallissa: Städtische Tonhalle. Konsertti annettiin suuressa salissa, jossa oli kymmenen, kaksitoista pitkää riviä kahvilapöytiä, — kaikkiaan pari-, kolmesataa pöytää. Toisessa päässä oli näyttämö, orkesterin paikka. Christophen ympärillä istui upseereja, pitkissä, tiukalle puristetuissa, tummanvärisissä takeissaan, — punaisin, jäykin ja poroporvarillisin naamoin, joista parta oli siististi ajettu pois; ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat hälisevällä äänellä, ollen muka olevinaan vapaita ja luonnollisia; ja kilttejä nuoria tyttöjä, jotka nauroivat ystävällisesti ja näyttivät kaikki hampaansa; ja vanhoja herroja, kuin mitäkin lauhkeita, pyöreäsilmäisiä hämähäkkejä, isoine partoineen ja silmälasit päässä. He kilistivät juomalasejaan toistensa terveydeksi joka kerta nostaessaan ne. He toimittivat tuon tempun suorastaan uskonnollisella hartaudella; heidän kasvonsa ja äänensä muuttuivat silloin, he olivat aivan kuin messussa, ikäänkuin alttarin ääressä nauttimassa ehtoollista, ja heidän juhlallisuuteensa yhtyi kummallisella tavalla hullunkurisuus. Musiikki hukkui puheen porinaan ja ruoka-astiain kalinaan, vaikka kaikki koettelivat muka puhua ja syödä aivan hiljaa. "Der Herr Konzertmeister", kookas, iäkäs, kumarainen mies, jonka valkea leukaparta riippui kuin pukilla, ja jolla oli kyömynenä ja sillä silmälasit, oli näöltään kuin mikäkin kielitieteilijä. — Kaikki nämä tyypit olivat jo vanhastaan Christophelle tuttuja. Mutta juuri sinä päivänä tuli hänelle (hän ei tiennyt, minkä tähden), ilo nähdä heidät karrikatyyreinä. Sattuuhan sellaisia hetkiä, jolloin ihmisten ja asiain naurettava puoli, jota me emme tavallisessa elämässä huomaa, pistää ilman mitään ulkonaista syytä odottamatta ja yhtäkkiä silmäämme.

Orkesterin ohjelmassa oli Egmontin uvertyyri, muuan Waldteufelin valssi, Tannhäuserin toivioretki Roomaan, Nikolain sepittämän Iloisten rouvien uvertyyri, uskonnollinen marssi Athaliestä ja eräs fantasia Pohjantähdestä. Orkesteri soitti säntillisesti Beethovenin uvertyyrin, ja valssin hurjalla vauhdilla. Tannhäuserin toivioretken aikana kuului pullonkorkkien paukkumista. Muuan lihava mies, joka istui Christophen vieruspöydässä, löi tahtia Iloisiin rouviin, ja irvisteli matkien Falstaffia. Eräs iäkkäänlainen ja lihava rouva, jolla oli taivaansininen puku ja valkea vyö, kultasankaiset kakkulat latuskaisella nenällä, punaiset käsivarret ja leveä vyötärö, lauloi mahdikkaasti Schumannin ja Brahmsin Liedejä. Hän kohotteli kulmakarvojaan, tähysti välistä kulisseihin päin, loi luomensa alas, nyökkäsi päätään oikealle, vasemmalle, ja hymyili imelää, leveää hymyä, joka paistoi koko hänen kasvoiltaan, laajoilta kun kuu; hän tuhlasi niin tavatonta mimiikkiä, että näytös olisi suuresti muistuttanut varieteetä, ellei hänestä samalla olisi paistanut majesteettinen siveyden tunto. Tuo kunnon perheenemäntä koetti nähtävästi apinoida nuoruuden hulluutta, veitikkamaisuutta ja intohimoa; ja niin saikin Schumannin runo epäilyttävän ummehtuneen lastenkamarin sivuhajun. Yleisö oli hurjana ihastuksesta. — Mutta tarkkaavaisuus kasvoi suorastaan hartaudeksi, kun lavalle ilmestyi laulukuoro "Etelä-Saksan Lauluveikot", (Süddeutschen Männer Liedertafel), hymisten ja karjuen vuorotellen tunteellisia ja hempeitä kuorolauluja, yhden toisensa jälkeen. Heidän lukunsa oli neljäkymmentä ja he lauloivat niinkuin neljä miestä. Heidän tarkoituksenaan näytti olevan hävittää esityksestä kuorovaikutuksen pieninkin leima: esityksestä tuli pelkkä meloodisten efektien tavoittelu, pienten, arkojen ja vetisteleväin vivahdusten, kuulumattomiin haipuvien pianissimojen, hurjasti jyriseväin nousujen, aivan kuin olisi lyöty bassorumpua; kokonaisuus täyteläisyyden ja tasapainon puutetta; makeaa ja äitelää tyyliä, joka sai ihmisen ajattelemaan Kesäyön unelman Pulmaa:

"Antakaa minun näytellä jalopeuraa. Minä koetan karauttaa ääntäni, niin että kiljun niin lystikkäästi kuin maitokyyhky; minä kiljun niin että luulisitte kuulevanne satakieltä."

Alusta alkaen Christophen ällistys kasvoi kasvamistaan, kuunnellessa moista, joka kuitenkaan ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tunsi hyvin nämä konsertit, tämän orkesterin ja saman yleisön. Mutta yhtäkkiä tuntui hänestä kaikki valheelliselta, odottamattomalta. Kaikki, yksinpä Egmontin uvertyyrikin, josta hän enimmän piti; sen mahtaileva hillittömyys ja järkevä kiihko loukkasivat häntä tällä hetkellä aivan kuin rehellisyyden puute. Tosin ei hän nyt kuunnellut Beethovenia ja Schumannia itseään, vaan heidän naurettavia tulkkejaan ja heidän märehtivää yleisöään, jonka laumamainen typeryys ympäröi mestariteokset nyt kuin paksu sumu. — Niin oli asia tosin; mutta kuitenkin tunsi Christophe tällä hetkellä kauneimmissakin sävellyksissä jotakin, joka teki hänet rauhattomaksi ja jota hän ei ollut koskaan ennen tuntenut… Mitä se sitten oli? Hän ei uskaltanut asiaa aprikoida, sillä rakkaiden mestariensa arvostelemista hän olisi pitänyt pyhyyden herjauksena. Mutta vaikka hän kuinka koetti olla näkemättä, niin hän oli jo nähnyt. Ja vasten tahtoaankin hän näki yhä enemmän; näki läpi sormiensa aivan kuin Pisan Vergognosa.

Hän näki saksalaisen taiteen aivan alastomana. Kaikki, — sekä tosiaan suuret että joutavat taiteilijat, levittelivät sielujaan nähtäville liikuttavan vilpittömästi. Tunteet kuohuivat kaikessa yli laitojensa, ylevyys juoksi virtoina, sydän pursui haltioituneita tunnelmia; kaikki sulkuluukut avattiin hirvittävälle germaanilaiselle tunteellisuudelle; se teki väkevimpien tarmon vetiseksi, se hukutti heikot sekaisiin lätäköihin: se oli oikeaa vedenpaisumista, joka painoi saksalaisen ajatuksen piiloon ja hukutti allensa. Ja minkälaiset olivatkaan joskus Mendelssohnin, Brahmsin, Schumannin ja kokonaisen heidän seuraaja-liutansa ajatukset, tuon legioonan pikkusäveltäjiä, jotka olivat synnyttäneet noita kyyneleisiä ja mahtailevia Liedejä! Kaikki ne olivat lentohiekkaa. Ei vankkaa kalliota alla. Liukasta ja muodotonta savea. — Moinen tuntui niin typerältä ja lapselliselta, ettei Christophe saattanut uskoa, kuinka se ei pistäisi yleisönkin silmään. Christophe katseli nyt ympärilleen; mutta hän näki vain autuudessa kylpeviä naamoja. Kuinka olisivat nuo ihmiset pystyneet arvostelemaan, kun he olivat jo edeltäkäsin vakuutetut, että kaikki, mitä he saivat täällä kuulla, oli kaunista ja että heidän täytyi siitä iloita? He kunnioittivat ankarasti entisiä, pyhitettyjä nimiä. Mitäpä he eivät muuten olisikaan kunnioittaneet? He kunnioittivat ohjelmaa, joka oli heidän edessään, olutlasia, itseään. Tunsi, että he kaikessa hiljaisuudessa antoivat arvonimen "Ylhäisyys" kaikelle, mikä läheisesti tai kaukaisesti oli jotenkin heitä itseään.

Christophe tarkasteli vuorotellen yleisöä ja näitä sävellyksiä: sävellyksissä heijastui yleisön kuva ja yleisössä sävellysten, aivan kuin maisema lasisessa puutarha-pallossa. Christophea alkoi naurattaa yhä enemmän, vaikka hän vielä hillitsi irvistyksensä. Mutta kun "Etelä-Saksan Lauluveikot" astuivat taas esille ja toitottivat juhlallisesti nuoren, punastuvan tytön Tunnustusta, niin ei Christophe enää mahtanut itselleen mitään. Hän purskahti kaikuvaan nauruun. Ympäriltä kuului suuttuneita: "Hyst, hyst". Vierustoverit vilkaisivat kauhistuneina häneen; heidän ällistyneet eleensä yllyttivät yhä enemmän Christophen riemua: hän nauroi kohti kurkkua, hän nauroi, nauroi niin, että vedet silmistä vuotivat. Yhtäkkiä suututtiin, alettiin huutaa: "Ulos, ulos!" Christophe nousi ja meni matkaansa hartioitaan kohauttaen, nauru täristi hänen selkäänsä. Hänen lähtönsäkin oli skandaali. Niin alkoi vihollisuus Christophen ja hänen synnyinkaupunkinsa välillä.

Kun Christophe palasi tämän kokeilunsa perästä kotiin, pisti hänen päähänsä lukea noiden pyhitettyjen mestarien teoksia. Ja silloin hän tyrmistyi huomatessaan, että eräät heistä, joita hän oli rakastanut kaikkein enimmän, olivat valehdelleet. Hän koetti epäillä omaa arvosteluaan, koetti uskotella, että hän oli erehtynyt. — Mutta ei, se ei onnistunut… hän aivan ällistyi, mikä määrä keskinkertaisuutta ja valheita voi muodostaa koko suuren kansan taiteellisen aarteen. Kuinka harvat sivut läpäisivätkään tässä tutkinnossa!

Siitä alkaen ryhtyi hän suorastaan vapisevin sydämin lukemaan vielä toisten mestarien teoksia, jotka olivat hänestä rakkaita… Oi, hän oli kuin noiduttu, aina tunsi hän saman pettymyksen. Eräiden suurten säveltäjäin suhteen huomasi hän tämän tuskaisin sydämin; tuntui kuin hän olisi kadottanut rakastetun ystävän, kuin hän olisi huomannut, että tuo ystävä, johon hän oli ehdottomasti luottanut, olisi häntä vuosikausia pettänyt. Christophe itki sen tähden katkeria kyyneleitä. Öisin ei hän voinut nukkua; hän kiusasi yhä itseään. Ja hän syytti itseään: ehkäpä hän ei osannut arvostella asiaa? Oliko hän tullut idiootiksi?… Ei, se ei ollut mahdollista, hän näki nykyään selvemmin kuin koskaan ennen päivän säteilevän kauneuden, tunsi raikkaammin ja rakkaampana kuin milloinkaan elämän ihanan yltäkylläisyyden; hänen sydämensä ei pettänyt häntä…

Pitkään aikaan ei hän vielä uskaltanut koskea niihin, jotka olivat hänestä parhaat, kaikkein puhtaimmat, kaikkien Pyhimysten Pyhimyksiä. Hän vapisi ajatellessaankin, että hänen uskonsa heihin pettäisi. Mutta mikä saattaa vastustaa rohkean ja totuutta rakastavan sielun armotonta vaistoa, sielun, joka tahtoo syventyä pohjaan saakka ja nähdä kaiken sellaisena, kuin se on, vaikka siitä seuraisikin katkerin kärsimys? — Christophe avasi siis nuokin pyhät teokset, uhrasi viimeisen reservinsä, keisarillisen kaartinsa… Ensimäisellä silmäyksellä hän näki, etteivät he olleet muita tahrattomampia. Silloin hän ei uskaltanut jatkaa Joissakuissa kohdissa hän keskeytti, hän sulki kirjan; niinkuin Nooakin poika hän peitti viitalla isänsä alastomuuden…

Sitten seisoi hän siinä, murtuneena, keskellä raunioita. Hän olisi mieluummin menettänyt toisen kätensä kuin tahtonut hävittää noita kaikkein pyhimpiä illusioonejaan. Suru kalvoi hänen sydäntään. Mutta hänessä kävi sellainen elämän mahla, niin suuri elämän uudistus, ettei hänen luottamuksensa taiteeseen kuitenkaan horjunut. Nuorukaisen yksinkertaisella uskalluksella alkoi hän elämän uudestaan, aivan niinkuin ketään ei olisi elänyt ennen häntä. Uudistuneen voimansa juopumuksessa hän tunsi, — eikä ehkä syyttä, — ettei, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, ollut mitään yhteyttä elävien kiihkojen ja niiden intohimon ilmausten välillä, joita taide vimmatuilla ponnistuksilla koetti niille antaa. Mutta siinä hän erehtyi, kun luuli itseään onnellisemmaksi tai taitavammaksi muita, ryhtyessään itse ilmaisemaan niitä. Koska hän oli tulta täynnä, oli hänen helppo löytää sitä myöskin kaiken sen takaa, mitä hän kirjoitti; mutta kukaan muu eli olisi sitä tuntenut niiden epätäydellisten aakkosten alta, joilla hän sitä merkitsi paperille. Monet hänen tuomitsemistaan taiteilijoista olivat aivan samassa asemassa. Heissäkin oli elänyt syvä tunne ja he olivat koettaneet sitä tulkita; mutta heidän oma salakielensä oli kuollut heidän kerallaan.

Christophe ei ollut suinkaan psykoloogi, hän ei vaivannut itseään kaikilla näillä aprikoimisilla: mikä hänestä oli kuollutta nyt, oli hänestä ollut sellaista aina. Hän lausui kaikki menneisyyttä koskevat tuomionsa nuoruuden koko itsestään-varmalla ja julmalla väärämielisyydellä. Hän riisui alasti jaloimmatkin sielut eikä säälinyt heidän naurettavia puoliaan. Siinä näki hän Mendelssohnin komeilevan synkkämielisyyden, haeskellun mielikuvituksen, oikeinajattelevan tyhjyyden. Siinä olivat Weberin lasinhauraat helyt, hänen sydämen-kuivuutensa, hänen aivo-liikutuksensa. Siinä Lisztin ylhäinen isämäisyys, sirkusratsastajan taito, joka tarjosi samalla kertaa uusklassillisena ja markkinamaisena sekoituksena yhtä paljon todellista ja väärää ylevyyttä, kuultavaa ihanteellisuutta ja vastenmielistä virtuoosimaisuutta. Siinä oli myöskin Schubert, joka hukkui tunnelmallisuuteen aivan kuin virstoja laajaan, läpikuultavaan ja seisovaan järveen. Sankariaikain vanhoja viisaitakaan ei säästetty, noita puolijumalia, Profeettoja, Kirkko-isiä. Ei edes suuri Sebastian, kolmisen vuosisadan mestari, joka sulki sisäänsä menneisyyden ja tulevaisuuden, ei edes hän, — Bach — ollut puhdas kaikesta valheesta, kaikesta muotisaivartelusta ja kouluviisaudesta. Tuo mies, joka oli nähnyt Jumalan, tuo mies, joka eli Jumalassa, tuntui Christophesta joskus alenevan älyttömään ja sokerimaiseen uskonnollisuuteen, jesuiitta- ja rokoko-tyyliin. Eräissä hänen kantaateissaan oli sävelmiä jotka olivat täynnä haikeaa rakkauden-riutumusta — (kiemailevaa kaksinpuhelua Sielun ja Jeesuksen välillä). — Ne inhoittivat Christophea erikoisesti: hän oli näkevinään pulleaposkisia enkeleitä lihavine kinttuineen ja ilmassa heiluvine uuma-verhoineen. Sitäpaitsi oli hän tuntevinaan, että tuo nerokas Cantor kirjoitti aina huoneessa lukon takana: se löyhki ummehtuneelta; hänen musiikissaan ei ollut sitä raikasta ulkoilmaa, joka puhaltaa sen sijaan toisista, jotka eivät ehkä ole yhtä suuria muusikkoja, mutta suurempia persoonallisuuksia, — miehekkäämpiä olentoja, — sellaiset kuin esimerkiksi Beethoven tai Händel. Christophea kiusasi enimmän klassikoissakin heidän vapaudenpuutteensa: melkein kaikki heidän teoksissaan oli "rakenneltua". Joskus kehiteltiin jotakin tunnetta kaikilla musiikkiretoriikan kuluneilla fraaseilla, toisinaan oli se ainoastaan pelkkä rytmi, jonkinlaista ornamentaalista koristetta, jota toistettiin, käänneltiin ja sovitettiin kaikkiin suuntiin aivan mekaanisesti Tällaiset symmetriset ja samaa asiaa jankkaavat konstruktsioonit — sonaatit ja sinfoniat — raivostuttivat Christophea, joka oli tähän aikaan sangen vähän altis järjestyksen kauneudelle, laajoille ja hyvin sommitelluille perussuunnitelmille. Sellainen tuntui hänestä paremminkin muurarin kuin säveltäjän työltä.

Ei tarvitse luulla, että hän oli lauhkeampi romantikkoja kohtaan. Kummallista kyllä, — seikka, joka häntä itseäänkin ensiksi ällistytti, — ei ollut olemassa säveltäjiä, jotka olisivat ärsyttäneet häntä enemmän kuin ne, jotka olivat väittäneet olevansa (ja tosiaankin olivat olleet) kaikkein vapaimpia, välittömimpiä, ne jotka olivat luoneet kaikkein vähimmin rakentelemalla, — nuo, jotka, niinkuin esimerkiksi Schumann olivat lahjoittaneet ihmisille pisara pisaran jälkeen joka minutti koko sisäisen elämänsä lukemattomina pikkutöinä. Hän raivosi heitä vastaan sitäkin rajummin, koska hän tunsi heissä oman nuoren sielunsa sekä kaiken sen joutavanpäiväisyyden, jonka hän oli vannonut itsestään hävittävänsä. Todentotta ei kukaan voinut syyttää puhdasmielistä Schumannia valheellisuudesta hän ei sanonut juuri koskaan mitään sellaista, jota hän ei ollut tosiaan tuntenut. Mutta hänen esimerkkinsä opetti Christophelle, ettei saksalaisen taiteen suurin valheellisuus ollut sitä, että sen harjoittajat tahtoivat ilmaista tunteita, joita eivät tunteneet, vaan enemmänkin siinä, että he tahtoivat purkaa tunteita, joita he kyllä tunsivat, mutta jotka olivat — valheellisia tunteita. Musiikki on armoton sielunkuvastin. Kuta naiivimpi ja herkkäuskoisempi saksalainen säveltäjä on, sitä selvemmin näyttää hän saksalaisen hengen heikkoudet: tuon hengen häilyvän perustan, sen velton sentimentaalisuuden ja suoruuden puutteen, sen hieman luihun ihanteellisuuden; sen kyvyttömyyden nähdä omaa itseään, pelon uskaltaa katsoa itseään kasvoista kasvoihin. Tuollainen väärä ihanteellisuus oli suurempienkin vikana, — esimerkiksi Wagnerin. Kun Christophe luki hänen teoksiaan, kiristeli hän hampaitaan. Lohengrin oli hänestä sellainen valhe, että se sai suorastaan karjumaan. Hän vihasi moista rihkama-makasiinista tarjottua ritarillisuutta ja ulkokultaista jumalisuutta; tuollaista sankaria, joka oli peloton ja sydämetön, itsekäs ja kylmä, ruumiillistunut hyve, joka ihailee itseään ja rakastaa erikoisella hellyydellä itseään. Christophe tunsi sellaisen sankarin hyvin, hän oli nähnyt hänet monta kertaa todellisessa elämässä, tuon saksalaisen fariseustyypin, joka oli niin uljaileva, nuhteeton ja kova, joka palveli polvillaan omaa kuvaansa ja uhrasi sangen helposti toiset sen kuvan jumalallisuuden vuoksi. Lentävän hollantilaisen jykeä tunnelmallisuus ja tylsä ikävyys aivan lamasivat häntä. Tetralogian dekadentti-barbaarit tuntuivat hänestä rakastuneina inhoittavan äiteliltä. Siegmund lauloi sisartaan ryöstäessään salonkiromanssin. Götterdämmerungin Siegfried ja Brünhilde olivat uin kunnon saksalainen aviopari, niin he lorusivat toinen toisilleen ja varsinkin yleisölle aviollista autuuttaan, mahtailevan hölläsuisesti. Kaikki valheet, mitä olla saattoi, olivat kasaantuneet näihin sävellyksiin: niissä oli väärää ihanteellisuutta, väärää kristillisyyttä, väärää goottilaisuutta, väärää satutunnelmaa, väärää jumalallista ja inhimillistä. Koskaan ei vanha ja sovinnainen ollut rehennellyt suuremmalla komeudella kuin juuri tuolla näyttämöllä joka väitti kaatavansa kaiken sovinnaisuuden. Siitä ei silmä, sielu eikä korva voineet erehtyä hetkeksikään; olisi tarvittu tahallista omaa tahtoa pettämään niitä — Ja eräillä tahoilla ne tahtoivatkin itse pettyä. Koko Saksahan nautti tästä vanhan-hedelmättömästä ja lapsellisesta taiteesta, jossa irtipäässeet hirviöt raivosivat pienten, mystillisten ja makeain koulutyttöjen seassa.

Mutta vaikka Christophe arvostelikin näin: heti kuin hän kuuli tätä musiikkia, valtasi hänet samoin kuin muutkin, vieläpä enemmänkin, sen miehen demooninen tahto ja tunnevirta, joka oli päästänyt nuo sävelet valloilleen. Christophe nauroi ja vapisi, hänen poskiaan poltti, hän tunsi itsessään kokonaisten ratsaslaumain hurjat sotahuudot. Hän ajatteli, että kaikki on sallittua niille, jotka kantavat moisia aronmyrskyjä sisässään. Kuinka hän riemuitsikaan, kun hän tunsi noiden yleisesti pyhitettyjen teosten, joita hän nykyään selaili aina ylen arastellen, herättävän itsessään saman liikutuksen, jonka ne olivat hänessä ennen synnyttäneet saman kiihkeän hurmauksen, jopa niin puhtaana, ettei sitä mikään tahrannut! Sellaisissa kohdissa oli hän ikäänkuin pelastanut haaksirikossa kunniakkaita sirpaleita. Kuinka onnellinen hän silloin olikaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi pelastanut osan omaa itseään. Ja eivätkö ne olleetkin hänen omaa itseään? Eivätkö nuo suuret saksalaiset, joita vastaan hän nousi kapinaan, olleet hänen omaa lihaansa ja vertansa, hänen omaa kalleinta olemustaan? Hän oli ankara heille ainoastaan sentähden, että hän oli ankara itselleen. Kuka rakasti heitä enemmän kuin hän? Kuka tunsi paremmin kuin hän Schubertin hyvyyden, Haydnin viattomuuden, Mozartin hellyyden, Beethovenin suuren sankarisydämen? Kuka oli pyhemmin ja hartaammin tuntein kuin Christophe paennut Weberin suhisevain metsien turviin, ja Johan Sebastianin valtavien tuomiokirkkojen varjoon, jotka kohottavat Saksan tasangoilla pohjolan harmaata taivasta kohti kivisiä vuoriaan ynnä jättiläismäisiä tornejaan ja niiden läpileikkauksin koristettuja viirejä? Mutta hän kärsi heidän valheistaan, hän ei voinut heissä niitä unohtaa. Hän arvioi ne rodun syyksi, mutta noiden miesten suuruuden sen sijaan heidän omaksi ansiokseen. Siinä hän erehtyi. Sekä suuruus että heikot puolet ovat molemmat sen rodun ominaisuuksia, jonka mahtava, vaikkakin samea ajatus vierii sellaisena musiikin ja runouden virtana, että koko Europa sammuttaa siitä janoaan. Ja minkä muun kansan keskuudessa olisi hän löytänyt sen yksinkertaisen puhtaudenkaan, joka innosti häntä tällä hetkellä sinkoamaan kansastaan moisia tuomioita!

Sitä ei Christophe kuitenkaan aavistanut. Niinkuin hemmoiteltu lapsi käänsi hän kiittämättömänä äidiltään saamansa aseet itse äitiään kohti. Myöhemmin, myöhemmin oli hän tunteva, mitä hän oli hänelle velkapää, ja kuinka syvästi hän häntä rakasti…

Mutta nyt oli hänellä silmitön reaktsioonikausi kaikkia lapsuutensa epäjumalia vastaan. Hän oli vihainen itselleen ja niille, siitä, että hän oli uskonut, intohimoisen antautuvasti niihin. — Ja se hänen kautensa olikin aivan paikallaan. On eräs jakso ihmisen elämässä, jolloin täytyy uskaltaa olla väärämielinen, jolloin täytyy tohtia tehdä selvää jälkeä kaikista opituista ihailun ja kunnioituksen esineistä, täytyy kieltää kaikki — sekä valheet että totuudet, — kaikki, mitä ei ole tuntenut todeksi omassa itsessään. Koko kasvatuksessaan ja kaikessa ympäriltä nähdyssä ja kuullussa imee lapsi itseensä sellaisen määrän valheita ja typeryyksiä elämän olennaisimpiin totuuksiin sekoitettuina, että nuorukaisen ensimäinen velvollisuus on sylkeä kaikki tuo opittu suustaan, jos hän aikoo olla terve mies.

Christophe eli kyllästymisen tervettä murroskautta. Vaisto pakotti hänet vieroittamaan olennostaan kaikki sulamattomat ainekset, jotka sitä rasittivat.

Ennen kaikkea koski tämä seikka sitä äitelää hempeämielisyyttä, joka tihkuu saksalaisessa kansallishengessä kuin maanalaisessa, homeelta löyhkävässä kellarissa. Valoa! Valoa! Raitista ja kuivaa tuulta, pyyhkäisemään pois nuo rämehöyryt, tukahuttavat tuoksut, kaikki nuo, joiden nimi on Lied, Liedchen, Liedlein, lukuisat kuin pisarat sateella, pisarat, joissa vuolaanaan purkautuu germaanilainen Gemüt. Pois nuo lukemattomat: Sehnsucht (Kaipuu), Heimweh (Koti-ikävä), Aufschwung, (Sielunlento) Frage (Kysymys), Warum (Miksi?), an den Mond (Kuulle), an die Sterne (Tähdille), an die Nachtigall (Satakielelle), an den Frühling (Keväälle), an den Sonnenschein (Auringonpaisteelle); kaikki: Frühlingslied (Laulu keväälle), Frühlingslust (Kevätiloa), Frühlingsgruss (Tervehdys keväälle), Frühlingsfahrt (Kevätretki), Frühlingsnacht (Kevätyö), Frühlingsbotschaft (Kevätviesti); nuo Stimme der Liebe (Lemmenääni), Sprache der Liebe (Lemmentunnustus), Trauer der Liebe, (Lemmenmurhe) Geist der Liebe (Rakkaudenhenki), Fülle der Liebe (Rakkaudenuhkeus) Blumenlied (Kukkien laulu), Blumenbrief (Kukkaiskirje), Blumengruss (Kukkien tervehdys); nuo sadat: Herzeleid (Sydäntuskaa), mein Herz ist schwer ("Raskas sydämein"), mein Aug ist trüb ("Suruinen sydämein"); nuo pikkuimelät vuoropuhelut, joissa pakisijoina ovat Röslein (ruusunen), puronen, kyyhkynen, pikku pääsky; kaikki nuo perusteettomat kysymykset: — "Jos ruusunen okaitta olla vois", — "Entisen armaansa kanssako pääskynen pesänsä lois vai uudenko lemmen löytänyt ois": — koko tuo ummehtuneen hellyyden, äitelän liikutuksen, hengettömän melankolian ja lattean runouden tulva… Kuinka paljon kaunista sillä tavoin vedetään alas, kuinka paljon harvinaisia asioita kulutetaan tarpeettomasti, jokaisen aiheen tullen, ja aiheettomastikin! Sillä pahinta oli, että kaikki tämä oli aivan hyödytöntä: se oli pelkkää tapaa paljastaa sydämensä yleisölle, joutavanpäiväistä ja hempeämielistä kunnon saksalaisten taipumusta purkaa hälisevästi itseään toisilleen. Ei mitään sanomista, ja kuitenkin puhutaan kilpaa! Eikö moinen lörpöttely koskaan loppuisi? — Hei, pitäkää jo, kurnuttavat sammakot, suunne kiinni!

Varsinkin rakkaudenpuheissa tunsi Christophe kaikkein paksuimpana valheen: sillä siinä asiassa hän osasi jo helpoimmin verrata sitä todellisuuteen. Nämä sovinnaiset lemmenlaulut, kyyneleiset ja siivot, eivät vastanneet missään määrin miehen kiivaita haluja eikä naisen sydämentunteita. Mutta olivathan nuo, jotka olivat sellaista kirjoittaneet, toki rakastaneet, ainakin kerran elämässään! Oliko mahdollista, että he olivat rakastaneet tällä tavoin? Ei, he olivat valehdelleet, valehdelleet niinkuin kaikessa muussakin, olivat tahtoneet kaunistaa itseään ihanteellisiksi… Ihannoida! nimittäin: peljätä nähdä elämää kasvoista kasvoihin, ei pystyä erottamaan asioita miehen tavalla, sellaisina kuin ne ovat. — Kaikkialla samaa arkuutta, samaa miehisen rehellisyyden puutetta. Kaikkialla samaa hengetöntä haltioitumista, samaa mahtavaa ja valheellista juhlallisuutta, isänmaallisuudessa, juomapöydässä, uskonnossa. "Die Trinklieder" (juomalaulut) olivat ylistyksiä viinille tai maljalle: ("Oi, ihana malja…"). Uskonto — seikka, jonka piti olla välittömintä maailmassa, puhjeta sielusta yhtäkkiä kuin odottamaton lähde, — se oli tehdastavaraa, kaupaksi sopivaa valmistetta. Isänmaalliset laulut taasen rustatut lauhkeaa ja yhteen tahtiin määkivää lammaslaumaa varten… Karjukaa siis!… Hitto vie, yhäkö te jaksatte valehdella — "ihannoida" — teittepä sen sitten juopottelun, miestapon tai mielettömyyden kunniaksi!…

Christophe oli päässyt sille kehitysasteelle, että hän vihasi kaikkea ihanteellisuutta. Hän piti rehellistä raakuutta parempana kuin tällaista valhetta. — Pohjaltaan oli hän suurempi idealisti kuin muut, eikä hänellä ollut, — hänellä ei voinut olla, — pahempia vihollisia kuin nuo julkean selvät realistit, joista hän luuli pitävänpä.

Oma kiihkeä aate teki hänet sokeaksi. Häntä jääti tuo usva, tuo verettömyyttä sairastava valheellisuus, nuo "auringottomat aate-fantoomit". Hän kaipasi aurinkoa olemuksensa kaikilla voimilla. Nuorekkaassa halveksumisessaan ulkokultaisuutta kohtaan, joka häntä ympäröi tai jota hän ulkokultaisuutena piti, ei hän huomannut sitä rotunsa suurta käytännöllistä viisautta, jonka avulla se oli rakentanut vähitellen suurenmoisen ihanteellisuutensa, hillitäkseen rajuja luonnonvaistojaan ja käyttääkseen niitä hyvän palvelukseen. Rotujen sieluja eivät muuta eivätkä suuntaa uusille urille useinkaan mielivaltaiset syyt, uskonnolliset tai moraaliset määräykset, lainsäätäjät tai valtiomiehet, papit tai filosoofit: vuosisatoja kestäneet onnettomuudet ja koettelemukset karkaisevat elämään ne kansat, jotka tahtovat elää.

Samalla Christophe kuitenkin sävelsi, joskaan hänen sävellyksensä eivät olleet vailla samoja vikoja, joita hän moitti muissa, sillä taiteellinen luominen oli hänessä vastustamaton vaatimus, joka ei alistunut hänen älynsä määräämiin sääntöihin. Taiteilija ei luo järkisyistä. Hän luo pakosta. — Silloin ei riitä, että on tuntenut valheen ja enimmissä tunteissa piilevän liioittelun estääkseen itseään niihin vikoihin suistumasta: siihen vaaditaan pitkäaikaista ja vaivalloista ponnistusta; mikään ei ole vaikeampaa kuin olla täysin rehellinen nykyaikaisessa yhteiskunnassa, sillä kullakin on raskaana perintönä sukupolvesta toiseen siirtyneet mukavat tottumukset. Ja vaikeinta se on sellaisille ihmisille ja kansoille, joilla on itseään-hallitsematon tapa antaa sydämensä lakkaamatta puhua, vaikka sen olisi useasti kaikkein parhainta vaieta.

Christophien sydän oli tässä suhteessa täysin saksalainen: hän ei ollut vielä oppinut vaikenemisen hyvettä; eikähän se vielä ollut hänen iälleen ominaistakaan. Hän oli siinä kohdin isäänsä, että hän tahtoi puhua alinomaa ja puhua melua herättävästi. Hän tiesi sen vikansa, ja hän taisteli sitä vastaan; mutta se taistelu lamautti osaltaan hänen voimiaan. — Sitäpaitsi oli Christophe saanut vielä toisenkin perinnön, joka oli yhtä vaikea hävittää, se oli isoisältä tullut suunnaton vaikeus ilmaista tarkan selvästi ajatuksiaan. — Hän oli virtuoosin poika. Ja hän tunsi virtuositeetin vaarallisen viehätyksen: — suorastaan fyysillisen ilon näyttää nopsaa taitavuuttaan, tyydyttää lihastenkäyttely-haluaan, iloa voittaa, häikäistä omalla itsellään suuri, tuhatpäinen yleisö; se ilo oli melkoisen anteeksiannettavaa, melkeinpä viatonta laatua niin nuolessa miehessä kuin hän, mutta kuitenkin oli se kuolettavaa myrkkyä hänen taiteelleen ja sielulleen: — Christophe tunsi, että se oli hänen veressään; hän halveksi sitä, mutta kuitenkin antoi hän sille myöten.

Niin riuhtoivat häntä keskenään rodun ja hänen oman neronsa vaistot, hänellä oli taakkana menneisyyden painolasti, loiskasvi, joka imi hänen voimaansa ja josta hän ei jaksanut päästä irralleen. Siten hän kulki eteenpäin haparoiden, ja siinä joutui hän paljoa lähemmäksi kaikkea kelvottomaksi manaamaansa kuin hän luulikaan. Kaikki hänen sävellyksensä olivat kummallista totuuden ja pöyhkeilevän paatoksen, kirkkaan voiman ja sopertelevan typeryyden sekoitusta. Ainoastaan muutamina harvoina tuokioina kykeni hänen oma itsensä tunkeutumaan esille siitä outojen olennoiden kuolleesta kuoresta joka esti sen liikkeitä.

Hän oli aivan yksin. Hänellä ei ollut minkäänlaista opasta, joka olisi auttanut häntä nousemaan tuosta nevasta. Kun hän luuli päässeensä siitä pois, niin hän olikin vain vaipunut syvemmälle. Hän kulki edelleen sokkona ja hukkasi aikaansa ja voimiaan turhiin yrityksiin. Hän ei säilynyt miltään katkerilta kokemuksilta; eikä hän osannut tässä luomisintonsa kaaosmaisessa epäjärjestyksessä arvostella, mikä kaikesta hänen luomastaan oli parhainta. Hän sotkeutui mielettömiin suunnitelmiin, sinfoonisten runoelmien haaveksimiseen, joiden tarkoituksen piti muka olla filosoofinen ja jotka olivat suhteiltaan suorastaan eriskummaisia. Hänen henkensä oli liian rehellinen, joten hän ei voinut kiintyä niihin pitkäksi aikaa; hän hylkäsi ne suunnitelmansa äitelin mielin jo ennenkuin oli luonnostellut niistä ensimäistäkään osaa. Joskus hän otti tulkitakseen sävelillä runouden saavuttamattomimpia tuotteita. Silloin hän joutui rämpimään alalla, joka ei ollut hänen omansa. Kun hän sommitteli itse näyttämöasetuksiaan, — (sillä hän ei epäröinyt ryhtyä mihin tahansa), — syntyi siitä suurinta mielettömyyttä; ja kun hän takertui Goethen, Kleistin, Hebbelin tai Shakespearen mestariteoksiin, ymmärsi hän ne aivan päin mäntyyn. Ei sentähden, ettei hänellä olisi ollut älyä, vaan siksi, ettei hänellä ollut itsekritiikkiä. Hän ei voinut vielä ymmärtää toisia, koska hänellä oli selvittämistä vielä itsessäänkin; minnepäin hän kääntyikin, löysi hän aina vain oman lapsellisen ja pöyhistelevän sielunsa.

Näiden jo ennakolta kuolemaantuomittujen epäsikiöiden ohella kirjoitti hän myöskin joukon pikkuteoksia, jotka olivat hetkellisten tunteiden välittömiä ilmauksia, — ja ne juuri olivat luodut elämään: sävelillä tulkittuja ajatuksia, Liedejä. Niissä asettui hän kuten kaikessa muussakin rajusti entistä ja tavanomaista vastaan. Hän valitsi kaikkein kuuluisimmat laulut, jotka olivat jo sävelin käsiteltyjä, ja oli kyllin hävytön halussaan säveltää ne toisin ja totuudenmukaisemmin kuin Schumann ja Schubert. Joskus koetti hän antaa Goethen runoelmain olennoille, Mignonille, Wilhelm Meisterin harpunsoittajalle niiden todella yksilöllisen luonteen, monista vivahduksista kokoonpannun ja kuitenkin tarkan. Joskus iski hän taasen kiinni eräihin lemmen-Liedeihin, jotka säveltäjän heikkous ja yleisön latteus olivat pukeneet yhteisestä sopimuksesta äitelään ja imelään sentimentaalisuuden asuun; hän riisui ne nyt armotta alasti ja puhalsi niihin niiden alkuperäisen aistillisen ja villin rohkeuden. Lyhyesti sanoen: hän koetti kaikin voimin antaa runouden olennoiden ja niiden intohimojen elää omaa elämäänsä, etteivät ne olisi pelkkiä leluja saksalaisten perheiden käsissä, jotka halusivat ainoastaan helppotajuista taideherkytystä istuessaan sunnuntaisin oluen ääressä jossakin Biergartenissa.

Mutta tavallisesti olivat runoilijat hänestä liian kirjallisia; ja hän haki mielellään yksinkertaisempia tekstejä: vanhoja Liedejä, muinaisia hengellisiä virsiä, joita hän oli lukenut eräästä kuluneesta hartauskirjasta. Hän ei koettanut suinkaan säilyttää niissä niiden kirkollista leimaa: hän käsitteli niitä häikäilemättä, aivan maallisesti, vapaasti ja elämänmukaisesti. Tai hän valitsi jonkin lyhyen raamatun psalmin, tai sananlaskuja, joskus pelkästään ohikulkiessaan kuulemansa pakinan, katkelman rahvaanomaista juttelua, lapsukaisten tuumia: — monesti kömpelöitä ja proosallisia sanoja, joiden alta kuulsi puhdas tunne. Sellaisia asioita käsitellessään hän oli omalla alallaan, ja silloin hän saavutti syvyyden, jota hänen muissa sävellyksissään ei ollut ja jota hän ei itsekään aavistanut.

Olivatpa hänen teoksensa hyviä tai huonoja, ja useimmin ne olivat huonoja kuin hyviä, yleensä ne olivat täynnä ylitsekuohuvaa elämää. Kaikki niissä ei ollut uutta: ei lähimainkaan. Christophe oli monta kertaa lattea ja proosallinen, juuri rehellisyytensä tähden; monesti hän toisti jo käytettyjä muotoja, siksi, että juuri ne tulkitsivat hänen ajatustaan, siksi, että hän tunsi juuri sillä tavoin eikä toisin. Millään ehdolla hän ei olisi pyrkinyt olemaan omintakeinen: hänestä olisi mies, joka kiusasi itseään moisilla huolilla, ollut melkoisen keskinkertainen. Hän tahtoi ainoastaan olla omaa itseään ja sanoa juuri sellaista, mitä ajatteli, välittämättä siitä, oliko se, mitä hän sanoi, sanottu jo ennen häntä vai ei. Hänellä oli ylpeä usko luullakseen sitä parhaaksi tavaksi olla omintakeinen, ja usko, ettei Jean-Christophea ollut koskaan ennen ollut ja ettei häntä tulisi olemaan milloinkaan muuta kun yhden kerran. Häikäilemättömän varmana kuin nuori ainakin tuntui hänestä kaikki vielä tekemättömältä: ja kaikki näytti hänestä olevan tehtävissä, tahi tehtävissä uudestaan. Tällainen sisäinen kyllyys, jota rajattomia lupaava elämä antoi, heitti hänet huumaten ja hiukan varomattomasti onnen helmaan. Alinomaista riemua. Se riemu ei kaivannut edes iloa, se pystyi ammentamaan voimansa surustakin: sen lähteenä oli hänessä pursuva elämän yltäkylläisyys, hänen oma voimansa, kaiken onnen ja kunnon synnyttäjä. Elää, elää täydellisesti!… Se, joka ei tunne itsessään tuota voiman huimausta, tuota elämisenhalun riemua, — suurimmankin onnettomuuden keskellä, — se ei ole taiteilija. Tämä on juuri kompastuskivi. Todellisen suuruuden tunnusmerkki on se, että hän osaa sekä ilosta että surusta riemuita. Jotkut Mendelssohn ja Brahms, lokakuisen usvan ja tihkusateen jumalat, eivät ole koskaan tunteneet sitä jumalallista voimaa.

Christophe tunsi sen itsessään; ja hän levitteli iloaan varomatta ja peittelemättä näytteille. Hän ei käsittänyt siinä mitään pahaa, hän tahtoi ainoastaan jakaa omaansa myöskin muille. Hän ei huomannut, että sellainen ilo oli enimmille ihmisille loukkaavaa, sellaisille, joilla sitä ei ole koskaan ollut ja jotka sitä aina kadehtivat. Muuten: hän välitti vähät siitä, oliko hän toisille mieleen vai ei; hän oli varma itsestään, eikä mikään tuntunut hänestä yksinkertaisemmalta kuin ilmaista vakaumuksensa toisille, — ja voittaa. Tiedottomasti hän vertaili omia rikkauksiaan muiden nuotinlykkääjien yleiseen köyhyyteen; ja hän luuli, että hänen olisi sangen helppoa saada ylemmyytensä tunnustetuksi. Liiankin helppoa. Hänen ei tarvinnut muka muuta kuin näyttäytyä.

Ja hän näyttäytyi.

Häntä odotettiin.

Christophe ei ollut koskaan salannut mielipiteitään. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli huomannut saksalaisen fariseismin, mikä ei tahdo nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat, oli hän vannonut olevansa aina ehdottomasti ja armottoman rehellinen, olipa puhe mistä asiasta tai henkilöstä tahansa. Ja koska hän ei voinut tehdä mitään menemättä äärimmäisyyksiin, niin liioitteli hän kaikkea eriskummaisesti; hän puhui suorastaan suunnattomuuksia ja kauhisti sellaiset ihmiset, jotka eivät olleet tuhannetta osaakaan niin naiiveja kuin hän. Hän oli tavattoman tietämätön. Hän julisti jokaiselle, kenen kohtasi, mitä hän saksalaisesta taiteesta ajatteli, ja oli siitä teostaan tyytyväinen kuin ainakin ihminen, joka ei tahdo kätkeä arvaamattoman kalliita huomioitaan pelkästään itselleen. Hän ei kuvitellutkaan, että hänelle saatettaisiin olla siitä vihaisia. Heti paikalla, kun hän keksi jonkin pyhitetyn sävellyksen houkkamaisuuden, kiiruhti hän ilmoittamaan siitä asiasta kaikille, jotka tulivat häntä vastaan, niin innoissaan hän oli keksinnöstään. Hän lausui onnesta säteilevin kasvoin mitä mielettömimpiä tuomioita. Ensin ei häntä käsitetty vakavasti; hänen töykeyksilleen naurettiin. Mutta piankin huomattiin, että hän palasi samaan asiaan liian usein ja hävyttömän itsepäisesti. Näytti tosiaankin siltä kuin Christophe olisi omiin paradokseihinsa uskonut; ja tämä ei ollut enää laisinkaan hauskaa. Hän sai aikaan julkista pahennusta; keskellä konsertteja hän purki hälisevää ivaansa tai ilmaisi suuria mestareita kohtaan halveksumisensa milloin tai missä tahansa.

Kaikki asiat levisivät kuin kulo pikkukaupungissa: ainoaakaan hänen sanaansa ei unohdettu. Hänelle oltiin suuttuneita jo hänen viimevuotisen elämänsä tähden. Ei oltu unohdettu, kuinka julkeasti hän kuulutti seurusteluaan Aadan kanssa, eikä sitä tapausta seuranneita epäilyttäviä aikoja. Itse hän ei muistanut siitä enää mitään; kukin päivä vei tullessaan edellisen muistot, ja hän oli nykyään jo sangen kaukana siitä, mitä hän oli ollut kaksi kuukautta aikaisemmin. Mutta muut muistivat hänen puolestaan erinomaisesti: ne nimittäin, joiden tehtävänä kaikissa pikkukaupungeissa on pistää tunnontarkasti kirjoihinsa kaikki naapurien viat, kaikki heitä koskevat surulliset, rumat ja loukkaavat tapahtumat, ettei mitään vain hukkaan joutuisi. Christophen uudet kummallisuudet sijoitettiin nyt hänen nimelleen kirjoihin hänen entisten syntiensä alle. Ne seikat valaisivat toinen toistaan: moraalisten tunteiden loukkaamiseen lisäksi tuli nyt sopimaton käyttäyminen. Suopeimmat sanoivat hänestä:

— Hän tahtoo olla erikoinen.

Mutta enimmät vakuuttivat:

Total verrückt! (Pähkähullu).

Sitäpaitsi alkoi levitä hänestä toinen yhtä ankara ja vielä vaarallisempi mielipide, — ja sen menestyksen takasi tuon mielipiteen korkea alkuperä: kerrottiin, että Christophe linnassa, jossa hän edelleen kävi säännöllisesti virallisessa tehtävässään, oli ollut kerran niin epähieno, että oli itsensä suurherttuan kanssa puhuessaan ilmaissut suorastaan vihastuttavalla tavalla mielipiteitään maan kunnioitetuista mestareista. Hän oli, niin juteltiin, sanonut Mendelssohnin Eliasta "ulkokultaisen papin isämeidäksi", ja eräitä Schumannin Liedejä halveksivasti "Backfisch-musiikiksi": — ja sen oli hän tehnyt juuri kun kunnioitettu ruhtinas oli tullut ilmaisemaan erikoista mieltymystään noihin sävellyksiin. Suurherttua oli tehnyt hänen nenäkkyydestään sievän lopun virkkaen kuivasti:

— Teitä kuullessaan ei luulisi, herraseni, että te olette saksalainen.

Nämä niin korkealta tulleet rangaistuksen sanat upposivat myöskin syvälle alas; eikä kukaan, jolla mielessään nyt oli jotakin kaunaa Christophea kohtaan, joko hänen menestyksensä tähden tai jostakin persoonallisesta, joskaan ei sen kiihkeämmästä syystä, jättänyt muistamatta, ettei hän tosiaan ollut puhdas saksalainen. Hänen sukunsa oli isän puolelta — sen muistamme — kotoisin Belgiasta. Ei siis ollut yhtään kumma, että tuo hävytön siirtolainen koetti mustata kansallista kunniaa. Tämä selitys valaisi kaiken; ja germaanilainen itserakkaus löysi siitä erinomaisen syyn ihaillakseen vielä lisää omaa arvoaan, halveksien samalla vastustajaansa.

Tätä aivan platoonista kostoa elähytti Christophe vielä itse sangen tuntuvalla ravinnolla. On hyvin varomatonta arvostella muita silloin, kun valmistautuu itse antamaan itsensä alttiiksi muiden arvostelulle. Taitavampi ja vähemmän rehellinen taiteilija olisi ollut häveliäämpi ja kunnioittavampi puhuessaan edeltäjistänsä. Mutta Christophe ei ymmärtänyt olevan mitään syytä salata halveksumistaan keskinkertaisuutta kohtaan, enempää kuin sitä onneakaan, jota hänen oma voimansa hänelle tuotti. Ja hän toitotti tuota onnea suorastaan tahdittomalla tavalla. Vaikka Christophe oli lapsuudesta asti tottunut sulkeutumaan omaan kuoreensa, koska hänellä ei ollut seuraa, jolle hän olisi voinut uskoa ajatuksiaan, tuli hänelle viime aikoina halu purkaa muille sisuaan. Hänen ilonsa oli niin suuri, ettei hän voinut yksin sitä kantaa; hänen rintansa liian pieni, että se olisi siihen mahtunut: se olisi haljennut, ellei hän olisi saanut ilmaista iloaan muille. Muun ystävän puutteessa oli hän nyt ottanut uskotukseen vierustoverinsa orkesterissa, toisen Kapellmeisterin, nimeltään Siegmund Ochs; hän oli nuori würtenbergiläinen, lauhkea ja ovela poika, käytöksessään Christophea kohtaan aivan ylenpalttisen kunnioittava. Christophe ei voinut epäillä häntä; ja vaikka hän olisi epäillytkin, olisiko hän koskaan saattanut kuvitellakaan, että oli sopimatonta uskoa iloaan jollekin oudollekin henkilölle tai vaikkapa suorastaan viholliselle? Eikö kaikkien toisten päinvastoin pitänyt olla siitä hänelle kiitollisia? Sillä eikö Christophe tehnyt työtä heidänkin puolestaan? Hänellä oli onnea kaikille, ystäville ja vihollisille. — Hän ei aavistanut, ettei mikään ole vaikeampaa kuin pakottaa ihmiset ottamaan vastaan jotain uutta onnea; he pitävät melkeinpä entistä onnettomuuttaankin parempana kuin sitä: he tarvitsevat vuosisatoja märehdittyä ravintoa. Mutta eräs seikka on heistä vieläkin selittämättömämpää, se, että heidän pitäisi kiittää jotakuta toista tuosta onnestaan. He eivät anna sitä loukkausta anteeksi muulloin kuin ehdottomasta pakosta; ja silloinkin he valmistautuvat antamaan lahjoittajan vielä kerran sen kalliisti maksaa.

Tuhannestakaan syystä ei Christophen luottavia mielenilmauksia siis otettu kovin innokkaasti millään taholla vastaan. Mutta oli olemassa noiden tuhannen päällisiksi vielä yksi syy lisää, miksi juuri Siegmund Ochs ei sitä tehnyt. Ensimäinen Kapellmeister, Tobias Pfeiffer, aikoi näet piakkoin vetäytyä yksityiselämään; ja vaikka Christophe oli vielä sangen nuori, oli hänellä kaikki edellytykset päästä hänen seuraajakseen. Siegmund Ochs oli liian saksalainen ollakseen tunnustamatta, että Christophe ansaitsikin sen paikan, koska kerran hovi häntä siihen puolusti. Mutta hänellä oli myös liian hyvä käsitys itsestään ollakseen uskomatta, etteikö hän itse olisi ansainnut sitä paikkaa paremmin, jos vain hovi olisi hänet paremmin tuntenut. Niinpä ottikin hän Christophen kaikki mielenpurkaukset vastaan omituinen hymy huulillaan, kun Christophe saapui aamuisin teatteriin ja alkoi puhua, koettaen pysyä muka totisena, vaikka hänen koko kasvonsa säihkyivät sisällistä intoa.

— No, sanoi silloin Ochs hänelle salakavalasti hänen ohitseen mennessään, onko taas jokin uusi mestariteos päässyt päivänvaloon?

Christophe pisti kätensä hänen kainaloonsa:

— Ah, ystäväni, mikään entinen ei ole tämän veroista… Jos sinä sen kuulisit!… Perhana vieköön, se on niin hyvä. Sellaista ei ole vielä nähty, ei kuultu. Jumala auttakoon ihmisiä, kun se räjähtää heidän korviinsa! Sen jälkeen tuntee sielussaan ainoastaan yhden halun: kuolla.

Nämä sanat eivät langenneet tien oheen. Ochs ei suinkaan hänelle nyt hymyillyt eikä leikillisesti kujeillut hänen lapsellisen innostuksensa kustannuksella, sillä silloin Christophe olisi varmaan ollut valmis itse ensimäisenä nauramaan ja pyytämään anteeksi, jos hänelle vain olisi ilmaistu, että hän oli naurettava; ei, Ochs päinvastoin alkoi häntä petollisesti ylistellä; ja siten hän yllytti Christophen päästämään uusia hullutuksia; ja kun hän oli eronnut Christophesta, kiiruhti hän levittelemään niitä kaikkialle ja vääristeli ne vieläkin naurettavammiksi. Niille hohotettiin musiikkimiesten toveripiirissä kohti kurkkua, ja jokainen odotti jännityksessä vain tilaisuutta, jolloin saisi tuomita perinpohjin Christophen poloiset sävellykset. — Tuomio oli jo etukäteen aivan valmis.

Viimein se tilaisuus tuli.

Christophe oli valikoinut etevimmät koko sekasotkustaan. Ensin oli ohjelmassa hänen Hebbelin Judithiin säveltämänsä uvertyyri, runoon, jonka hurja voima oli viehättänyt häntä, tavallisen saksalaisen ponnettomuuden vastapainona; (tähän aiheeseensa hän oli alkanut jo hiukan kyllästyä, sillä vaisto sai hänet aavistamaan, että Hebbel oli ottanut tehtäväkseen näytellä neroa aina ja millä hinnalla tahansa). Sitten seurasi sinfonia, jonka nimenä oli Arnold Böcklinin pateettinen: Elämä on unelma, ja mottona Vita somnium breve. Loppuosan muodosti sarja Liedejä ja eräitä klassillisia kappaleita, ynnä muuan Ochsin sepittämä Festmarsch, juhlamarssi, jonka Christophe oli tarjoutunut toveruuden vuoksi ottamaan ohjelmaansa, vaikka hän pitikin sitä melkoisen vähäpätöisenä.

Näistä sävellyksistä ei harjoituksissa mennyt paljoa hukkaan. Vaikkei orkesteri laisinkaan ymmärtänyt näitä uusia esityksiään ja vaikka jokainen sen jäsen olikin mielessään tällaisesta uudesta musiikista ällistynyt, niin ei kukaan heistä vielä ollut ehtinyt muodostaa siitä omaa mielipidettään, varsinkaan, koska kukaan heistä ei siihen pystynyt ennenkuin yleisö oli ilmaissut siitä ajatuksensa. Sitäpaitsi teki Christophen varmuus voimakkaan vaikutuksen noihin soittajiin, jotka olivat tottelevaisia ja kuriin kasvatettuja niinkuin ainakin hyvässä saksalaisessa orkesterissa. Ainoa tukaluus tuli laulajattaresta. Hän oli tuo Tonhallen konserttien sinipukuinen kuuluisuus. Hän oli siihen aikaan maineessa kaikkialla Saksassa: tämä erinomainen perheenäiti tulkitsi Brünhildeä ja Kundryä Dresdenissä ja Bayreuthissä keuhkojen voimalla, jota vastaan ei ollut väittämistä. Mutta jos hän olikin wagnerilaisessa koulussa oppinut sen taidon, josta tuo koulu syyllä ylpeilee, nimittäin lausumaan selvästi, sinkauttamalla kerakkeet kauas läpi ilman ja erottamaan ääntiöt ja nakkaamaan ne kuin nuijalla lyöden ällistelevälle yleisölle, niin ei hän siellä kuitenkaan ollut oppinut taitoa olla luonnollinen, — senhän ymmärtää. Jokaisesta sanasta tuli kohtalokas: kaikki oli korostettua; tavut kulkivat lyijyanturoin; jok'ainoasta lauseesta muodostui oikea murhenäytelmä. Christophe pyysi häntä hiukan hillitsemään dramaattista voimaansa. Laulajatar suostui siihen ensin melkoisen taipuisasti; mutta sitten saivat hänen luonteenomainen raskautensa ja halunsa näyttää äänivarojaan hänet valtaansa. Christophe hermostui. Hän huomautti kunnianarvoiselle naiselle, että hän tahtoi tulkita sanoilla eläviä ihmisiä eikä Fafner-käärmettä puhetorvineen. Laulajatar otti, — kuten voi arvata, — tämän nenäkkyyden hyvin pahakseen. Hän sanoi tietävänsä, Jumalan kiitos, mitä oli laulaa, ja että hänellä oli ollut kunnia esittää Brahmsin Liedejä itsensä tuon suuren mestarin läsnäollessa, ja ettei Brahms koskaan kyllästynyt kuulemaan niitä hänen esittäminään.

— Sen pahempi! Sen pahempi! huudahti Christophe.

Laulajatar kysyi ylimielisesti hymyillen häneltä, mitä tuo arvoituksellinen huudahdus merkitsi. Christophe vastasi, että koska Brahms ei ollut kertaakaan elämässään tiennyt, mikä on luonnollista, niin olivat hänen ylistyksensä niin pahaa moitetta kuin olla saattaa, ja vaikka Christophe joskus oli sangen kohtelias, kuten laulajatar tässä oli huomauttanut, niin koskaan ei hän olisi mennyt sanomaan laulajattarelle mitään niin epäkohteliasta kuin tuo Brahms.

Inttelyä jatkui tähän tapaan; ja laulajatar esitti laulut yhä itsepäisesti omaan kuosiinsa, pateettisesti ja työntäen ne täyteen melodramaattisia efektejä, — kunnes Christophe viimein sanoi hänelle jyrkästi huomaavansa hyvin, että se oli laulajattaren luonteesta johtuvaa ja ettei sitä voinut muuttaa; ja koska ei hänen Liedejään osattu laulaa oikein, oli parasta olla esittämättä niitä ollenkaan: Christophe sanoi pyyhkivänsä ne ohjelmasta. — Silloin oli jo konsertin edellinen ilta, noihin Liedeihin luotettiin paljon: laulajatar itsekin oli niistä puhunut; hän oli tarpeeksi musikaalinen ymmärtääkseen edes osaksi niiden arvon. Christophe asettui nyt häntä vastustamaan, mutta koska hän ei ollut varma, etteikö huominen konsertti ehkä saattanut perustaa tuon nuorenmiehen mainetta, niin hän ei tahtonut joutua huonoihin väleihin ehkä nousevan tähden kanssa. Laulajatar taipui siis yhtäkkiä; ja viimeisessä harjoituksessa alistui hän kärsivällisesti kaikkeen, mitä Christophe häneltä vaati. Mutta kuitenkin hän oli itsepintaisesti päättänyt noudattaa omaa makuaan, — konsertissa.

Suuri päivä tuli. Christophe ei ollut yhtään rauhaton. Hän oli liiaksi musiikkinsa vallassa voidakseen asiaa arvostella. Tosin hän kuitenkin tunsi, että hänen teoksensa tarjosivat paikka paikoin tilaisuuden naurettavalle tulkinnalle. Mutta mitä se nyt merkitsi? Ei voi kirjoittaa mitään suurta joutumatta vaaraan olla naurettava. Päästäkseen asian pohjaan täytyy uhmata yleistä mielipidettä, kohteliaisuuden ja häveliäisyyden tapoja, olla välittämättä yhteiskunnan valheista, joiden alla sielu nukkuu tukahdutettuna. Ellei tahdo säikyttää ketään ja pyrkii ainoastaan menestykseen, täytyy tyytyä koko iäkseen pysymään sovinnaisella keskitasolla ja antaa keskinkertaisille ihmisille ainoastaan keskinkertaista totuutta, sitäkin laimennettuna, vedellä sekoitettuna, sillä sitä he ainoastaan kykenevät sulattamaan. Mutta oikean kyvyn tulee olla omalla puolellaan elämää. Ei ole suuri, ellei ole tallannut tuollaista levottomuutta jalkoihinsa. Christophe sen tallasi. Hänelle saatettiin kyllä viheltää: hän oli varma, että välinpitämättömäksi ei yleisö jäisi. Häntä huvitti, kun hän ajatteli, miten eräiden hänen tuttaviensa naamat vääntyisivät, kun he kuulisivat sen tai sen hiukan uskalletun kappaleen. Hän odotti tuimaa kritiikkiä: hän hymyili sille jo etukäteen. Joka tapauksessa täytyi sellaisen olla sokea — tai kuuro, joka — kieltää, ettei hänen tuotteissaan ollut voimaa, — miellyttävää tai ei, mitä väliä sillä?… Miellyttävää! Rakastettavaa!… Voima, se yksinään riitti. Sen oli päästävä uomaansa ja vietävä kaikki mukanaan niinkuin Rhein…

Tuli ensimäinen vastoinkäyminen. Suurherttua ei saapunut tilaisuuteen. Ruhtinaallisessa aitiossa istui ainoastaan hovin vähäpätöisiä statisteja: muutamia hovinaisia. Christophe ärtyi siitä, käsittämättä oikein, miksi. Hän ajatteli: "Se hölmö tahtoo näyttää epäsuosiotaan. Hän ei tiedä, miten suhtautua teoksiini: pelkää nolaavansa itsensä." Hän kohautti hartioitaan eikä ollut välittävillään sellaisesta joutavasta pikkuseikasta. Muut ottivat sen kyllä huomioonsa: se oli ensimäinen kelpo läksy, ja uhkaus tulevaisuuden varalta.

Yleisö ei ollut sen halukkaampi kiiruhtamaan tilaisuuteen kuin sen isäntäkään: kolmannes salia oli tyhjänä. Christophe ei saattanut estää itseään katkerin mielin ajattelemasta, miten täynnä sali oli hänen lapsuutensa konserteissa. Jos hän olisi ollut hiukan kokeneempi, ei hän olisi tätä muutosta ällistynyt; Christophesta olisi nyt ollut aivan luonnollista, että häntä kuulemassa oli vähemmän ihmisiä hänen esittäessään jotakin arvokasta kuin hänen soittaessaan jotakin joutavaa: sillä suurinta osaa yleisöstä ei vedä suinkaan puoleensa musiikki, vaan itse soittaja; ja onhan luonnollista, että soittaja, joka on täysikasvuinen ja samanlainen kuin muutkin ihmiset, kiinnittää paljoa vähemmän mieltä kuin lapsenmekkoon puettu taiteilija, joka liikuttaa helliä tunteita ja huvittaa töllistelijöitä.

Kun Christophe oli turhaan odottanut salin täyttymistä, päätti hän alkaa. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että näin oli parempi: "Vähän ystäviä, mutta hyviä". — Se hänen optimisminsa ei näyttäytynyt kuitenkaan kauan hyvin perustelluksi.

Kappaleet seurasivat toisiaan hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa. Yleisö saattaa kuunnellessaan olla vaiti sentähden, että sen tunne on valmis joka hetki purkautumaan yli laitojensa, niin on se joutunut esityksen valtaan. Mutta tässäpä hiljaisuudessa ei ollut yleisössä mitään sisältöä. Ei kerrassaan mitään. Se oli pelkkää torkkumista. Aivan tyhjää. Tunsi, että jokainen sävel suistui välinpitämättömyyden kuiluun. Christophe seisoi yleisöön selin ja johti orkesteriaan, mutta kuitenkin hän huomasi kaikki, millaista salissa oli, huomasi sen sisäisillä tuntosarvillaan, jollaiset jokaisella oikealla soittajalla on ja joilla hän voi aavistaa, saako hänen soittonsa kaikua kuuntelijain sydämissä. Hän löi yhä tahtia ja koetti kiihdyttää itseään, vaikka häntä hyytikin jo se ikävystymisen sumu, joka nousi häntä kohti tuolta alhaalta katsomosta ja hänen takaansa aitioista.

Viimein loppui uvertyyri; ja sali taputti käsiään. Se taputti veltosti, kylmästi, ja sitten se vaikeni. Christophesta olisi ollut parempi, jos hänet olisi huudettu alas… Vihellys edes! Yksi ainoa vihellys! Jonkinlainen elämänmerkki, ankara mielenilmaus hänen sävellystään vastaan!… — Christophe katseli yleisöä. Yleisö katseli häntä. He tutkivat mielipidettä toistensa silmistä. He eivät kuitenkaan sitä löytäneet ja vaipuivat välinpitämättömään tilaansa.

Soitto aikoi uudestaan. Nyt tuli sinfonian vuoro. — Christophe tuskin jaksoi johtaa sitä loppuun. Monta kertaa hän oli heittää tahtipuikkonsa nurkkaan ja rynnätä matkaansa. Ympäröivä tylsyys tarttui häneen, viimein hän ei ymmärtänyt itsekään, mitä hän johti, hän ei saanut henkeä keuhkoistaan, hänellä oli tuntu, että hän vajosi auttamattomasti ikävystymiseen. Ei tullut edes niitä pilkallisia supatuksia, joita hän oli odottanut eräissä sävellysten kohdissa: yleisö oli painautunut lueskelemaan ohjelmaa. Christophe kuuli takaansa ohjelmalehtien jokaisen kuiva-äänisen kahahduksen; ja sitten seurasi taas hiljaisuus, viimeiseen sointuun saakka, jolloin äskeiset veltot kättentaputukset jälleen totesivat, että ymmärrettiin nyt sen sävellyksen loppuneen. — Ainoastaan pari kolme henkilöä taputti uudestaan käsiään, kun muut lakkasivat: mutta ne taputukset eivät herättäneet vastakaikua, ja sitten ne häpeissään vaikenivat: silloin tuntui tyhjyys yhä tyhjemmältä, ja tuo pieni erehdys todisti yleisölle ainoastaan, miten ikävä sillä oikeastaan oli ollut.

Christophe oli istuutunut keskelle orkesteriaan, hän ei uskaltanut katsoa ei oikealle, ei vasemmalle. Häntä itketti, ja samalla hän vapisi vihasta. Hän olisi tahtonut kavahtaa ylös ja huutaa kaikille: "Ah, kuinka te olette minusta ikäviä! Te olette minusta sietämättömän ikäviä! Minä en jaksa tätä kärsiä!… Menkää matkaanne kaikki, kaikki!…"

Sitten vilkastui yleisö hiukan, sillä se odotti nyt laulajatarta, jolle se oli tottunut antamaan suosiotaan. Tässä Christophen kummallisten uutuuksien valtameressä, jossa yleisö harhaili ilman kompassia, oli edes tuo laulajatar jotain varmaa; tunnettu ja vankka pohja, maa, jossa ei tarvinnut peljätä eksyvänsä. Christophe aavisti yleisön ajatuksen; ja hän nauroi ilkeästi. Laulajatar puolestaan tiesi hyvin yleisön hartaan odotuksen: Christophe huomasi sen hänen kuningatarmaisista kasvonilmeistään, mennessään ilmoittamaan hänelle, että nyt oli hänen vuoronsa esiintyä. He katsoivat toisiinsa vihamielisesti. Christophe ei tarjonnut hänelle käsivarttaan, vaan pisti päinvastoin kädet taskuunsa ja antoi laulajattaren mennä näyttämölle yksin. Laulajatar meni hänen ohitseen raivoissaan ja nolattuna. Christophe seurasi häntä kyllästyneen näköisenä. Heti, kun laulajatar ilmestyi, puhkesi sali osoittamaan ihastustaan hänelle: se oli koko yleisölle helpotus; kaikkien kasvot kirkastuivat, ihmiset vilkastuivat, kaikki kiikarit summattiin näyttämöä kohti. Varmana voimastaan iskeysi laulajatar Christophen Liedeihin tietysti omalla tavallaan, välittämättä ollenkaan niistä huomautuksista, joita Christophe oli hänelle tehnyt edellisenä iltana. Christophe säesti häntä, ja kalpeni. Hän tunsi kohta tämän kapinan. Heti, kun laulajatar teki ensimäisen muutoksen, löi Christophe rajusti koskettimiin, ja sanoi vimmoissaan.

— Ei!

Laulajatar jatkoi. Christophe puhalsi hänelle hänen selkänsä takaa, käheällä ja raivostuneella äänellä:

— Ei! Ei! Ei sillä tavalla…

Tuo raivoisa ärähtely, jota yleisö ei voinut kuulla, mutta josta sanaakaan ei mennyt ohi orkesterin korvain, ärsytti laulajatarta ja hän jatkoi itsepäisesti, venyttäen uhmallaan esitystä, tehden siihen pausseja, voimakohtia. Christophe ei ottanut näitä muutoksia varteen ja jatkoi vain omaa tahtiaan: niin meni kaikki lopulta hajalle. Yleisö ei huomannut mitään: oli näet hyväksytty jo pitkän aikaa sitten selviöksi, ettei Christophen musiikki voinut olla korvalle miellyttävää eikä puhdasta. Mutta Christophe oli toista mieltä ja irvisteli kuin mielipuoli; ja viimein hänen vimmansa purkausi. Hän lopetti keskellä tahtia:

— Riittää! huusi hän kohti kurkkua. Laulajatar jatkoi intonsa vauhdista vielä puoli tahtia, ja sitten keskeytti hänkin vuorostaan.

— Riittää! toisti Christophe kuivasti.

Salissa syntyi hetken ällistys. Jonkun sekunnin päästä sanoi Christophe jäätävällä äänellä.

— Aletaan alusta!

Laulajatar katsoi ymmällään häneen; hänen kätensä vapisivat; hänen teki mieli heittää nuottivihko vasten Christophen kasvoja; myöhemmin hän ei käsittänyt, kuinka hän ei ollut sitä tehnyt. Mutta hän oli nyt täydellisesti Christophen käskevän voiman ja hänen vastustamattomien sanainsa vallassa: — hän alkoi alusta. Nyt lauloi hän koko Lieder-sarjan seuraten tarkoin kaikkia neuvottuja vivahduksia: sillä hän tunsi, ettei Christophe armahtaisi hatuistakaan häntä; ja hän vapisi ajatellessaan, että tästä tulisi uusi kohtaus.

Kun hän lopetti, huusi yleisö haltioitumisen vimmassa hänet lavalle takaisin. Liedeille se ei taputtanut käsiään, vaan kuuluisalle ja ammatissaan vanhenneelle laulajattarelle, sillä se tiesi, että hänelle se voi taputtaa aina: se tiesi, että häntä se voi ihailla pelkäämättä erehtyvänsä. Sitäpaitsi tahtoi yleisö antaa hänelle hyvitystä äskeisestä kohtauksesta. Se aavisti hämärästi, vaikkei se ollutkaan aivan varma asiasta, että laulajatar oli ollut väärässä, mutta siitä oli sopimatonta, että Christophe oli uskaltanut laulajattarelle siitä huomauttaa. Huudettiin: "Uudestaan, Uudestaan." Mutta Christophe painoi päättävästi pianon kannen kiinni.

Laulajatar ei tätä uutta nenäkkyyttä edes huomannut; hän oli liian kuohuksissaan voidakseen edes ajatellakaan laulaa uudestaan. Hän poistui kiireesti näyttämöltä ja sulkeutui pukuhuoneeseensa; ja siellä purki hän neljännestunnin sydäntään, joka kuohui suuttumusta ja raivoa: hän sai hermokohtauksen, tuli oikea tulva kyyneleitä, vihaisia haukkumisia, sadatuksia Christophea vastaan, — mitään ei puuttunut. Hänen raivoisa kirkunansa kuului läpi suljetun ovenkin. Ne hänen ystävistään, joiden onnistui päästä sisään, kertoivat ulos tullessaan, että Christophe oli käyttäytynyt kuin täysi kollo. Yleinen mielipide leviää pian teatterissa. Ja kun Christophe ilmestyi takaisin lavalle johtamaan viimeistä kappaletta, uhkasikin yleisö suorastaan hirmumyrskyllä. Mutta se kappale ei ollutkaan hänen: se oli tuo Ochsin Festmarsch, jonka Christophe oli toverillisesti liittänyt ohjelmaansa. Yleisö, joka tunsi olonsa tätä vetelää musiikkia kuunnellessaan kotoisaksi, löysi silloin yksinkertaisen keinon ilmaistakseen tyytymättömyytensä Christopheen, keinon, jota käyttäen sen ei tarvinnut olla niin rohkea, että se olisi Christophelle viheltänyt: se taputti Ochsille hurjasti käsiään ja huusi tekijän esille kaksi, kolme kertaa; eikä hän suinkaan jäänyt tulematta. Ja sillä tavoin se konsertti loppui.

Arvaa helposti, että suurherttua ja hovi, — koko tuo pieni, juorunhaluinen ja ikävä maaseutukaupunki — sai tarkoin tietoonsa kaiken, mitä konsertissa oli tapahtunut. Ne sanomalahdet, jotka olivat laulajattaren ystäviä, eivät vihjailleet millään tavoin skandaaliin; mutta sen sijaan ne kaikki yksimielisesti ylistivät laulajatarta, ja tyytyivät mainitsemaan ohjelmasta ohimennen ne Liedit, jotka hän oli laulanut. Mitä taasen Christophen muihin sävellyksiin tuli, niistä lausuttiin vain pari riviä, samat tai melkein samat kaikissa lehdissä: "… Taitava kontrapunktissa. Monimutkainen kirjoitustapa. Heikko mielikuvitus. Ei melodiaa. Kirjoitti päällään eikä sydämellään. Vailla rehellisyyttä. Tahtoi olla omintakeinen…" — Seurasi sitten opettava lauselma todellisesta omintakeisuudesta, siitä, jota oli manalle menneitten mestarien, Mozartin, Beethovenin, Loeven, Schubertin, Brahmsin töissä, "noiden, jotka olivat omintakeisia ajattelematta olla sellaisia". Sen jälkeen siirryttiin luontevasti puhumaan, että suurherttuallisessa teatterissa oli päätetty esittää uudestaan Konradin Kreutzerin ooppera Nachtlager von Granada, Granadan yövartio; selitettiin pitkästi kuinka tämä "ihana musiikki oli aina yhtä raikasta ja nuorekasta kuin muinoin ensimäisenä päivänään".

Parilla sanalla: Christophen sävellykset saivat suopeammankin arvostelun puolelta osakseen täydellisen ja ällistelevän ymmärtämättömyyden; — ja niiltä, jotka eivät hänestä pitäneet, salakavalaa vihamielisyyttä, joka varustautui jo vastaisuudenkin varalta; — suuri lauma taasen, jota ei vihamielinen tai ystävällinen kritiikki liikuttanut, oli aivan vaiti. Omien ajatustensa varaan jätettynä ei suuri yleisö ajattele mitään.

Christophe oli lamaan lyöty.

Eikä hänen vastoinkäymisensä kuitenkaan ollut yhtään kummastuttavaa. Oli ainakin kolme syytä, jotka tekivät hänen teoksensa yleisölle epämiellyttäviksi. Ne eivät olleet täysin kypsät. Ja lisäksi ne olivat liian paljon edellä aikaansa, että ne olisi ensi kerralla ymmärretty. Ja lopuksi oltiin sangen hyvillään, kun saatiin hiukan läksyttää pöyhkeää nuorta miestä. — Mutta Christophen äly ei ollut niin tyyni, että hän olisi voinut huomata tappionsa jollakin tavalla oikeutetuksi. Etenkin puuttui häneltä tuota kylmää selvänäköisyyttä, jonka todelliselle taiteilijalle antaa tuskallinen kokemus, nimittäin tietoisuus, etteivät ihmiset koskaan oikein opi ymmärtämään ja että heidän tuhmuutensa on auttamaton. Christophen yksinkertainen luottamus yleisöön ja menestykseen, jonka hän luuli saavuttavansa pelkästään siitä syystä, että hän sen ansaitsi, luhistui tuossa tuokiossa. Hänestä olisi ollut luonnollista, että hänellä oli vihamiehiä; mutta se ällistytti häntä, ettei hänellä ollut ainoatakaan ystävää. Kenelläkään niistä, joihin hän oli luottanut ja jotka tähän asti olivat näyttäneet seuraavan harrastuksella hänen sävellyshommiaan, ei ollut konsertin jälkeen hänelle yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa. Hän koetti saada selville heidän mielipiteensä, mutta he vetäytyivät epämääräisten pakinain suojaan. Sitten tahtoi hän itsepintaisesti saada tarkan selvän heidän mielipiteistään: silloin vetivät suorimmat heistä turvakseen hänen ensimäiset teoksensa, nuo aloittelijan typeryydet. — Monta kertaa hän oli myöhemmin saava kuulla, kuinka hänen uudet teoksensa hyljättiin muka hänen entisten sävellyksiensä hyvyyden vuoksi, — ja sen tekivät samat henkilöt, jotka muutama vuosi ennen olivat tuominneet huonoiksi juuri nuo entiset teokset, silloin, kun ne aikoinaan olivat uusia: se on tavallinen sääntö. Mutta Christophe ei sitä ymmärtänyt; hän päästi nurisevan vastalauseen. Häntä ei hyväksytty, yhdentekevää; se oli hänestä vain mieleenkin, hän ei tahtonut olla kaiken maailman ystävä. Mutta se, että oltiin hänestä pitävinään eikä kuitenkaan suotu hänen kasvaa, että tahdottiin häntä pysymään kaiken ikänsä entisellään, lapsena, se meni yli rajojensa! Sellainen, joka kelpaa kaksitoista-vuotiaana, ei sovellu enää kaksikymmen-vuotiaana; ja hän toivoi, ettei hän tähän nykyiseenkään pysähtyisi, vaan muuttuisi aina, alinomaa… Millaisia hölmöjä, koettaa seisauttaa elämän juoksua!… Mielenkiintoista hänen lapsuuden sävellyksissään ei ollut itse tuo lapsellinen joutavuus, vaan voima, joka siinä piili ja joka lupasi jotakin tulevina aikoina. Ja tämän tulevan he nyt tahtoivat häneltä tappaa!… Ei, he eivät olleet koskaan ymmärtäneet, millainen hän oli, he eivät olleet milloinkaan häntä rakastaneet, enempää ennen kuin nytkään; he pitivät hänessä ainoastaan siitä, joka oli heikkoa, matalasisältöistä, siitä, joka oli hänessä samaa kuin muissa, keskinkertaisuuksissa, eivätkä suinkaan sellaisesta, mitä hän todella oli: heidän ystävyytensä perustui ainoastaan väärinkäsitykseen…

Christophe ehkä liioitteli. Mutta kuitenkin on hyvin tavallista, että kunnon ihmiset eivät kykene pitämään mistään uudesta, vaan huomaavat sen kauneuden vasta silloin, kun se on parikymmentä vuotta vanha. Heidän huonoille päilleen on uudella elämällä liian väkevä haju: ajan tuulen täytyy lieventää sen tuoksua. He ymmärtävät taideteoksen vasta silloin, kun sen on peittänyt vuosien home.

Mutta Christophe ei hyväksynyt sitä, ettei häntä ymmärretty silloin, kun hän itse oli läsnä, vaan vasta, kun hän oli mennyt. Hänestä oli hauskempi uskoa, ettei häntä ymmärretty ollenkaan eikä milloinkaan ymmärrettäisi. Ja hän raivosi. Hän teki nyt sen naurettavan virheen, että koetti tehdä ymmärretyksi itsensä, selittää, väitellä, vaikkei sellaisesta voi olla mitään apua: siinä suhteessa olisi täytynyt muuttaa koko ajan maku toiseksi. Mutta hän ei epäillyt voimiaan. Hän oli päättänyt puhdistaa väkivallalla ja täydellisesti saksalaisen maun. Siihen hänellä ei ollut mitään keinoja: moinen ei onnistunut muutamilla pakinoilla, hapuillen epämääräisiä sanoja, joilla hän karkasi rajusti ja loukkaavasti suurien mestarien kimppuun, jopa niidenkin henkilöiden, joille hän koetti asiaansa vakuuttaa. Sillä tavoin hän hankki itselleen ainoastaan muutamia vihollisia lisää. Hänen olisi pitänyt kirkastaa omat ajatuksensa, ja pakottaa sitten yleisö itseään kuuntelemaan…

Mutta silloin tarjosi onni — tai paremminkin kova onni — hänelle siihen erään keinon.

Hän istui teatteriravintolan pöydän ääressä, keskellä orkesteritovereita, jotka ottivat kovin pahakseen hänen taiteelliset tuomionsa. He eivät suinkaan olleet aivan kokonaan toista mieltä kuin hän; mutta kaikkia heitä kiehutti Christophen sanojen julkeus. Vanha Krause, altto, kunnon mies ja hyvä soittaja, joka piti vilpittömästi Christophesta, olisi tahtonut kääntää pakinan toisaalle; hän ryiskeli ja odotti tilaisuutta lyödäkseen kaiken leikiksi. Mutta Christophe ei häntä kuunnellut; hän jatkoi kahta uhemmin; ja Krause oli huolissaan ja ajatteli:

— Miksi hänen pitääkin nyt puhua kaikkea tuollaista? Jumala varjelkoon miestä! Voihan sellaista ajatella: mutta eihän sitä sovi sanoa, piru vie!

Omituisinta oli, että hän ajatteli itse "tuollaista" samoin kuin Christophe; ainakin hän tunsi aavistuksellisesti samaa, ja Christophen mielipiteet saivat kyllä hänessä heräämään kaikenlaisia oikeutettuja epäilyjä. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta tunnustaa sitä suoraan, ei ainakaan näin joukossa, — esteenä oli osaksi pelko nolata itsensä ja osaksi vaatimattomuus ja itseluottamuksen puute.

Weigl, kornetti, ei tahtonut oppia mitään; hän kaipasi ainoastaan tilaisuutta ihailla, olipa ihailtava mitä tahansa, hyvää tai huonoa, tähti tai kaasuvalo: kaikki oli hänelle samanarvoista; hänen ihailullaan ei ollut mitään rajoituksia: hän ihaili, ihaili, ihaili. Se oli hänelle sokea elintarve; hän kärsi, kun hänen ihailulleen tehtiin aitoja.

Sellonsoittaja Kuh kärsi vielä enemmän kuin hän Christophen sanoista. Hän rakasti sydämensä pohjasta huonoa musiikkia. Kaikki, mihin Christophe kohdisti myrkyllisen ivansa ja herjauksensa, oli hänestä kuvaamattoman rakasta: vaistomaisesti valitsi hän parhaikseen juuri kaikkein sovinnaisimmat; hänen sielunsa oli oikea kaikenlaisen kyynelöivän ja komeilevan liikutuksen säiliö. Tosin oli hänen hellä nöyryytensä kaikkia vääriä suurmiehiä kohtaan rehellistä. Hän valhetteli ainoastaan uskotellessaan itselleen, että hän jumaloi todellisia suuruuksia, — valhetteli kaikessa viattomuudessa. Onhan olemassa niitä "Brahmineja", jotka luulevat epäjumalassaan tuntevansa menneitten vuosisatain nerojen henkäystä: he rakastavat Brahmsissa Beethovenia. Kuh teki vielä enemmän: hän rakasti Brahmsia Beethovenissa.

Mutta kaikkein vimmastunein Christophen paradokseista oli fagotti, nimeltä Spitz. Hänessä ei loukkaantunut hänen musiikki vaistonsa niin paljoa kuin hänen luontainen orjallisuudentunteensa. Ennen muinoin oli muuan Rooman keisari, joka tahtoi kuolla seisoallaan. Spitz olisi tahtonut kuolla nenällään, aivan samoin kuin hän oli elänytkin: se oli hänen luonnollinen asentonsa; hän oli suorastaan autuas, kun sai maata maan tomussa kaiken sellaisen edessä, joka oli yleisesti hyväksyttyä, pyhitettyä, sellaisen, joka oli "onnistunut"; ja hän joutui aivan suunniltaan, kun estettiin häntä tuollaisesta pikentinasemasta, jota hän rakasti.

Niinpä siis Kuh nyt vaikeroitsi, Weigl viittilöi toivottomana, Krause puhui puuta heinää, ja Spitz kirkui kimeästi. Mutta Christophe ei horjunut, vaan piti äänensä ylinnä ja antoi sen kuulua, lasketellen kauheita tuomioitaan Saksasta ja saksalaisista.

Lähellä toisessa pöydässä istui muuan nuori mies, joka kuunteli heitä ja vääntelehti naurusta. Hänellä oli musta, kiharainen tukka, kauniit, älykkäät silmät, kookas nenä, joka ei kärkipuolelle päästyään tiennyt, kääntyisikö se oikealle vai vasemmalle vai ojentaisiko kasvunsa suoraan, ja siksi se hajosikin kummallekin puolelle; hänen huulensa olivat paksut ja kasvonsa yleensä vilkkaat ja sukkelat. Hän seurasi tarkoin Christophen puhetta, tähystäen hänen huuliinsa, ja jokainen Christophen sana heijastui hänen kasvoillaan mieltyneenä koiranleuan ilmeenä; koko ajan meni hänen otsansa pieniin ryppyihin, samoin ohimot, silmänurkat, sieraimien pielet ja posket. Hän irvisteli kuunnellessaan, ja vähän väliä vääristi hänen koko ruumistaan tukahdutettu nauru. Hän ei puuttunut keskusteluun, mutta ei hukannut siitä ainoatakaan sanaa. Hän oli erikoisen ihastunut, kun hän näki Christophen eräässä todistelussa Spitzin pistoksia vastaan sotkeutuvan sanoihinsa, änkyttävän, joutuvan pussiin, mongertavan vimmoissaan, kunnes hän löysi hakemansa sanan, — kokonaisen kalliomöykyn, jolla hän tahtoi murskata vastustajansa. Ja hänen riemunsa oli rajaton, kun kiihko vei Christophen kauas ajatuksen ulkopuolelle ja hän sinkosi eriskummaisia paradokseja, jotka saivat kuulijat karjumaan kuin metsänpedot.

Viimein väittelijät erosivat, väsyivät kukin omain parempain uskojensa vakuuttamiseen. Juuri kun Christophe, joka oli jäänyt yksin saliin, aikoi mennä ulos ovesta, tuli hänen luokseen tuo nuori mies, joka oli kuunnellut häntä niin ihastuksissaan. Christophe ei ollut vielä silloin häntä huomannut. Toinen otti kohteliaasti hatun päästään, hymyili ja pyysi saada esitellä itsensä:

— Franz Mannheim.

Hän anoi anteeksi epäkohteliaisuuttaan, että hän oli kuunnellut äskeistä väittelyä, ja onnitteli Christophea moisen maestrian johdosta, jolla hän oli musertanut vastustajansa. Ja hän nauroi yhä sitä ajatellessaan. Christophe katsoi häneen iloissaan ja hiukan epäluuloisesti:

— Onkohan se totta? kysyi hän; kunhan ette kujeilisi kustannuksellani?

Toinen vannoi kaiken pyhän nimessä tarkoittavansa totta. Christophen kasvot kirkastuivat:

— Minä olen teistä siis oikeassa? Te olette samaa mieltä kuin minä?

— Kuulkaa, sanoi Mannheim, totta puhuakseni minä en ole musiikkimies, minä en ymmärrä laisinkaan musiikkia. Ainoa musiikki, josta minä pidän, — (tätä en sano teitä imarrellakseni), — on juuri teidän… No niin, sen sanon näyttääkseni teille, ettei makuni kuitenkaan ole kovin huono…

— Ahah! — äännähti Christophe epäluuloisena ja kuitenkin imarreltuna, — se ei ole mikään todistus.

— Teitä on vaikea tyydyttää… No hyvä!… Minä sanon siis, niinkuin tekin: se ei ole mikään todistus. Enkä minä uskallakaan ryhtyä arvostelemaan sitä, mitä te puhuitte Saksan musiikkimiehistä. Mutta ainakin pitää se puheenne paikkansa saksalaisiin nähden yleensä, vanhoihin saksalaisiin nimittäin, kaikkiin noihin romanttisiin idiootteihin, joiden ajatus on härski, joiden mieli on kyyneleistä heltymystä ja joiden ikäloppua lorua meitä vaaditaan ihailemaan, tuota "iäti Eilistä, joka aina on ollut ja aina on oleva, ja joka on laki huomenna, koska se on laki tänään…"

Hän lausui pari, tämän ajatuksen sisältävää säettä eräästä Schillerin kuuluisasta runosta:

"… … … Das ewig gestrige, Das immer war und immer wiederkehrt."

— Ja häneen nähden ensimäisenä! — huudahti Mannheim keskellä lausumistaan.

— Keneen? kysyi Christophe.

— Torven päryyttäjään, joka tämän on kirjoittanut!

Christophe ei häntä ymmärtänyt, Mutta Mannheim jatkoi:

— Minä omalta osaltani tahtoisin, että joka viideskymmenes vuosi pantaisiin toimeen taiteen ja ajattelun kenraalisiivous eikä jätettäisi jäljelle mitään, joka on sitä ennen ollut.

— Sepä olisi perinpohjaista, sanoi Christophe hymyillen.

— Eipä läheskään, vakuutan. Viisikymmentä vuotta, sekin on jo liikaa; täytyy sanoa: aina kolmenkymmenen vuoden päästä… Tai vielä useammin!… Terveydenhoitokin sitä vaatisi. Eihän meidän kotonammekaan pidetä kokoelmittain isoisiämme. Heidät lähetetään, silloin kun he ovat kuolleet, kohteliaasti muualle, ja pannaan kivi vatsan päälle, että saadaan olla varmat, etteivät he tule takaisin. Laskevatpa muutamat hienot sielut kivelle vielä kukkiakin. Tehkööt sen, sillä ei väliä. Ainoa, mitä minä pyydän, on se, että he antavat minun olla rauhassa. Minusta nähden he puolestaan saavat olla rauhassa! Kukin taholleen: elävät toisaalle, kuolleet toisaalle.

— Onpa kuolleita, jotka ovat elävämpiä kuin itse elävät.

— Ei suinkaan! Parempi olisi sanoa, että on eläviä, jotka ovat kuolleempia kuin kuolleet.

— Ehkäpä. Joka tapauksessa on vanhaakin, joka on vielä nuorta.

— No olkoon, jos se on vielä nuorta, kyllä me sen itsekin löydämme… Mutta minä en sitä uskokaan. Se, mikä on ollut kerran hyvää, ei ole sellaista enää toista kertaa. Mikään muu kuin muuttuminen ei ole hyvää. Ennen kaikkea me tarvitsemme päästä irti vanhoista. Saksassa on liian paljon vanhaa. Surma vanhoille!

Christophe kuunteli näitä kompia sangen tarkkaavasti, ja ponnisti aivojaan vastatakseen niihin; ne miellyttivät häntä osaksi, hän tunsi niissä eräitä omia ajatuksiaan; mutta samalla hän oli tavallaan nolo, kun kuuli niitä esitettävän näin irvikuvallisessa asussa. Mutta koska hän luuli, että muut olivat yhtä vakavia kun hänkin, niin ajatteli hän, että ehkäpä Mannheim, joka näytti oppineemmalta kuin hän ja puhui sujuvammin, oli oikeassa ja teki Christophen omista mielipiteistä loogilliset johtopäätökset. Tuo ylpeä Christophe, jolle ihmiset eivät voineet antaa anteeksi muka hänen itsetuntoaan, oli päinvastoin sangen vaatimaton, joten ne, jotka olivat saaneet paremman kasvatuksen kuin hän, voivat helposti vetää häntä nenästä, — jos he vain suostuivat olemaan kopeilematta siitä, epämiellyttävää kiistaa välttääkseen. Mannheim huvitteli omilla paradokseillaan ja antoi kielensä laulaa niin vapaasti, että joutui lopulta sellaisiin hulluihin loruihin, joille hän itsekin sisällisesti nauroi; hän ei ollut tottunut siihen, että hänen sanansa käsitettiin vakavasti; ja häntä huvitti tavattomasti, kun hän näki, millä ankaralla ponnistuksella Christophe ryhtyi aivan todella pohtimaan hänen sutkauksiaan ja koetti ymmärtää niitä. Ja vaikka hän loikin oikeastaan asian leikiksi, oli hän hyvillään, että Christophe piti häntä niin tärkeänä olentona; Christophe oli hänestä samalla naurettava ja viehättävä.

He erosivat hyvinä ystävinä; eikä Christophe hämmästynyt yhtään, kun hän sitten kolme tuntia myöhemmin samassa teatterissa, harjoitusten ajalla, näki Mannheimin pään pistäytyvän sisään siitä pienestä ovesta, joka toi orkesteriin, säteilevänä ja irvistelevin ilmein Ja iskien hänelle salaperäisesti silmää. Kun harjoitus loppui, meni Christophe Mannheimin luokse. Mannheim pisti kätensä tuttavallisesti hänen kainaloonsa:

— Onko teillä hetkinen aikaa?… Kuulkaapas, minulle tuli eräs ajatus. Ehkä se teistä on aivan mieletön… ettekö tahtoisi kirjoittaa kerran oikein perinpohjin, mitä ajattelette musiikista ja muusikoista? Sen sijaan, että tuhlaatte vain sylkeä saarnatessanne neljälle soittokuntanne hölmölle, joista ei ole muuhun kuin puhaltamaan ja kihnaamaan puunkappaleita, eikö teidän olisi parempi kääntyä suuren yleisön puoleen?

— Eikö muka parempi? Ja että tahtoisinko?… Peijakas vie! Ja te haluatte, että minun pitäisi kirjoittaa? Minun, kaikkea nyt!…

— Tällainen on ehdotukseni… Meitä on muutamia, eräitä ystäviäni ja minä: Adalbert von Waldhaus, Raphael Goldenring, Adolf Mai ja Lukianus Ehrenfeld, — jotka olemme perustaneet aikakauskirjan, kaupungin ainoan kunnollisen aikakauskirjan, sen nimi on Dionysos… (Tunnette kai jo sen?…) Me ihailemme teitä kaikki, ja me iloitsisimme, jos te liittyisitte avustajiimme. Tahtoisitteko hoitaa siinä musiikkiarvostelua?

Christophe joutui aivan ymmälle moisesta kunniasta: hän paloi halusta myöntyä; mutta hän pelkäsi, ettei hän olisi siihen hommaan kyllin arvokas: hän ei osannut kirjoittaa artikkeleita.

— Mitä joutavia, sanoi Mannheim, olen varma, että te osaatte sangen hyvin. Kun teistä tulee kriitikko, on teillä oikeus kaikkeen. Yleisöä ei tarvitse kursailla. Se on aina auttamaton nauta. Taiteilija ei vielä ole mitään: taiteilija on jonkinlainen komediantti, jonka kaikki saavat viheltää ulos. Mutta kriitikko taas on mies, jolla on oikeus sanoa: "Viheltäkää ulos tuo taiteilija!" Koko yleisö jättää ajattelemisen vaikeudet hänen huolekseen. Ajatelkoon mitä tahansa, kun hän vain on jotain ajattelevinaan. Kunhan vain annatte noille kaakattaville ankoille ruuan, on samantekevä, mitä rehua ne syövät: ne ovat hyvin kaikkiruokaisia.

Christophe suostui viimein ehdotukseen ja kiitti ylen hartaasti. Hän vaati ainoastaan yhtä seikkaa, nimittäin oikeutta puhua kaikki, mitä hän tahtoi.

— Tietysti, tietysti, vastasi Mannheim. Täydellisin vapaus! Me olemme kaikki vapaita.

Mannheim karkasi kolmannen kerran Christophen kimppuun eräänä iltana näytännön jälkeen esitelläkseen hänet Adalbert von Waldhausille ja toisille ystävilleen. He ottivat hänet sydämellisesti piiriinsä.

Paitsi Waldhausia, joka oli seudun vanhaa aatelissukua, olivat he kaikki juutalaisia ja hyvin rikkaita: Mannheim oli pankkiirin poika; Goldenring tunnetun viiniviljelysten omistajan; Mai taasen erään metallitehtaan johtajan, ja Ehrenfeld mahtavan jalokivikauppiaan. Heidän isänsä olivat tuota vanhaa israeliittiheimoa, uutteraa ja sitkeää, joka pysyy lujasti kiinni rotunsa hengessä ja nostaa varallisuutensa kukoistukseen tuimalla tarmolla, nauttien enemmän juuri tuosta tarmosta kuin itse rahoista. Pojat näyttivät vakituisesti luoduilta hävittämään, mitä isät olivat rakentaneet: he pitivät pilkkanaan perheittensä ennakkoluuloja ja noiden vanhojen kokoamiskiihkoa, joka muistutti säästäväin ja toimeliaiden muurahaisten hommaa. He näyttelivät taiteilijaa ja olivat halveksivinaan rikkautta, nakkelevinaan sitä muka tuuleen. Mutta tosiasiassa ei heidän käsistään paljoakaan luiskahtanut; ja mitä hullutuksia he tekivätkin, aina he säilyttivät jossakin määrin selvänäköisyytensä ja käytännöllisen vaistonsa. Sitäpaitsi pitivät isäukot heitä silmällä ja tarpeen tullen aisoissa. Mannheim, tuhlaavaisin heistä kaikista, olisi tosiaankin antanut mennä kaiken, mitä hän omisti: mutta hän ei omistanut koskaan mitään; ja vaikka hän sadatteli kamalasti isänsä ahneutta, nauroi hän kuitenkin itsekseen sanoilleen partaansa, ja arveli, että ukko on oikeassa. Kaiken kaikkiaan ei heistä ollut muita kun Waldhaus, joka oli omaisuutensa herra; hän ottikin asian vakavasti ja antoi rahaa ja piti taloudellisesti pystyssä aikakauskirjaa. Hän oli runoniekka. Hän kirjoitti "Polymetrejä", Arno Holzin ja Walt Whitmanin tyyliin, värssyjä, joista joka toinen rivi oli sangen pitkä ja joka toinen hyvin lyhyt, joissa oli paljon pisteitä, kaksia ja kolmia pisteitä, huutomerkkejä, ajatusviivoja, isojakirjaimia, harvennuksia, alleviivauksia: ne näyttelivät niissä sangen suurta osaa, samoin kuin alliteratsiooni ja toistaminenkin, — yhden sanan, rivin tai kokonaisen lauseen uudistaminen. Hän pujotti runoihinsa myöskin kaiken maailman muukalaiskielisiä sanoja. Hän väitti noudattavansa runoilussaan (ei tiedetty oikein, millä tavoin) Cezannea. Totta puhuaksemme hän oli sievä runollinen sielu, jossa joutavat pikkuseikat herättivät hienoja, erikoisia aistimuksia. Hän oli sentimentaali ja kuiva, naiivi ja keikaileva; hänen suurella työllä rustatut runonsa kiemailivat muka huolimattomalla ja hienostelevalla vapaudella. Hän olisi kyllä kelvannut runoilijaksi hienoston piireissä. Mutta hänen tapaisiaan oli jo yllin kyllin aikakauslehtien palstoilla ja salongeissa; ja hän tahtoi olla ainoa laatuaan. Hän oli saanut päähänsä näytellä ylimystä, joka on kaikkien luokkansa ennakkoluulojen yläpuolella. Oikeastaan hän oli kiinni niissä lujemmin kuin moni muu; mutta sitä hän ei tunnustanut. Hän oli keksinyt huvikseen ympäröidä johtamassaan aikakauskirjassa itsensä juutalaisilla, ärsyttääkseen omaisiaan, jotka olivat kiihkeitä antisemiittejä, ja näyttääkseen itselleen, että hän oli vapaa henki. Hän käyttäytyi sanomalehtitovereitaan kohtaan muka hyvin hienostuneen tasa-arvoisesti. Mutta pohjaltaan hän halveksi tyynesti ja rajattomasti heitä. Hän tiesi hyvin, että he käyttivät mielellään kyllä hänen nimeään ja rahojaan; ja hän salli heidän niin tehdä, saadakseen suloisen ilon halveksia heitä.

Ja hekin puolestaan halveksivat häntä, että hän luulotteli muka sitä jalomielisesti sallivansa, sillä he tiesivät sangen hyvin, että siitä sallimisesta oli hänelle etua. Lahja lahjasta! Waldhaus luovutti heille nimensä ja varallisuutensa; ja he toivat hänelle kykynsä, liikevaistonsa ja tilaajia. He olivat älyllisesti paljoa vikkelämpiä kuin hän. Eivät silti suurempia persoonallisuuksia. Päinvastoin ehkä paljon pienempiä. Mutta tässä pikkukaupungissa olivat he, kuten juutalaiset aina ja kaikkialla, — rotueronsa vuoksi, joka on vuosisatoja eristänyt heidät toisista ja teroittanut heidän ilkkuvaa huomiokykyään, — tässä kaupungissa he olivat muita kaukonäköisemmät, kaikkein herkimmät huomaamaan naurettavat puolet kaikissa lahonneissa laitoksissa ja vanhenneissa ajatuksissa. Mutta kun heidän luonteensa ei ollut läheskään niin vapaa kuonasta kuin heidän älynsä, niin ei tuo tarkkanäköisyys estänyt heitä suinkaan pilkatessakin käyttämästä hyväkseen noita laitoksia ja ajatuksia, sensijaan, että he olisivat ryhtyneet niitä uudistamaan. Vaikka he julistivat vapaita ja riippumattomia oppeja, olivat he samoin kuin aatelismies Adalbert pelkästään pikkukaupungin keikareita, rikkaita ja joutilaita nuoriaherroja, jotka harjoittivat kirjallisuutta urheilun ja kuhertelun kannalta. He pukeutuivat kyllä maailmanmullistajiksi, mutta olivatkin sangen vaarattomia pikku piruja, jotka eivät koskaan karanneet muiden kuin muutamien aseettomien ihmisten kimppuun, sellaisten, joiden he eivät peljänneet pystyvän heitä vahingoittamaan. He varoivat rikkomasta välejään yhteiskunnan kanssa, sillä he tiesivät, että siihen he kerran joutuisivat itsekin, elääkseen siinä aivan rauhassa niinkuin kaikki muutkin, tyytyen hyvin noihin ennakkoluuloihin, joita vastaan he aikoinaan nuorina olivat taistelleet. Ja kun he joskus uskalsivat tehdä valtiokeikauksen, tai reklaamikeikauksen, ja ryntäsivät pauhaten taisteluun jotakin päivän epäjumalaa vastaan, — sellaista nimittäin, joka alkoi jalustallaan jo horjua, — niin silloinkaan he eivät toki polttaneet laivojaan; vaaran tullen he pujahtivat niihin takaisin. Ja kuinka taistelu lopulta päättyikin, kun se päättyi, aina meni pitkä aika ennenkuin alettiin uusi; poroporvarit saivat heistä nähden nukkua rauhassa. Ainoa, mitä nämä uudet Davidsbündlerit tahtoivat, oli tunnustus, että he olisivat kyllä voineet olla kamalia, jos olisivat tahtoneet: — mutta sellaista eivät he tahtoneet. Heistä oli hauskempaa sinutella taiteilijoita ja istua illallisilla sieväin näyttelijättärien kanssa.

Christophe tunsi olonsa oudoksi tässä piirissä. Nuo herrat puhuivat ennen kaikkea naisista ja hevosista; ja he puhuivat niistä sangen mauttomalla tavalla. He olivat sangen oksattomia. Adalbertin ääni oli väritön ja hidas, hän puheli perinpohjaisen hienostuneesti, sekä ikävystyneen että ikävystyttävän kohteliaasti. Adolf Mai, aikakauslehden sihteeri, raskastekoinen ja tanakka, pää painuksissa hartioiden välissä, töykeän näköinen mies, tahtoi aina olla oikeassa; hän sanoi aina lopullisen, ratkaisevan sanan, ei kuunnellut koskaan, mitä muut hänelle väittivät, näytti halveksivan puhuttelutoverinsa mielipiteitä ja vielä enemmän itse puhuttelijaa. Goldenringia, kuvaamataiteiden taidearvostelijaa, vaivasivat hermonykäykset ja hänen silmänsä räpyttivät alinomaa suurten silmälasien takaa, — ja hän piti, luultavasti taiteilijatuttaviaan matkiakseen, pitkää tukkaa, tupakoi vaiti ja märehti lauselmia, joita hän ei koskaan puhunut loppuun saakka, ja viittaili epämääräisesti peukalollaan ilmaan. Ehrenfeld, joka oli peni, kaljupäinen, hymyilevä ja vaaleapartainen, hienon ja rasittuneen näköinen, kyömynenä, kirjoitti aikakauskirjaan muodeista ja ylhäismaailman pakinoita. Hän puhui leikittelevällä ja lauhkealla äänellä mitä törkeimpiä asioita; hän oli älykäs, mutta ilkeä ja joskus epäjalo. — Kaikki nämä nuoret miljonäärit olivat anarkisteja kuten heidän arvoonsa sopi: kun omistaa yhteiskunnassa kaiken mahdollisen, on suurin ylellisyys kieltää tuo yhteiskunta; sillä tavoin pääsee kaikista velvollisuuksista sitä kohtaan. On silloin kuin varas, joka ryösti matkustajan ja sanoi hänelle: — "Mitä sinä tässä vielä teet? Mene matkaasi! Minä en tarvitse sinua enää."

Koko joukosta oli Christophe mieltynyt ainoastaan Mannheimiin: hän oli tosiaan elävin heistä. Häntä huvitti kaikki, mitä hän itse sanoi ja mitä yleensä sanottiin; hän änkytti, mongerteli, etsi sopertaen sanoja, virnakoi, puhui, sekasotkua, hänen oli mahdotonta seurata minkään asian järkevää pohdintaa tai tietää tarkoin, mitä hän itsekään ajatteli; mutta hän oli hyvä poika, ei kantanut kaunaa kenellekään, eikä ollut rahtuakaan kunnianhimoinen. Ehkä hän ei tosin ollut aivan rehellinen: hän näytteli aina jotakin osaa, mutta sen hän teki viattomasti, eikä hän sillä vahingoittanut ketään. Hän pillastui alinomaa joihinkin eriskummaisiin utopioihin, — jotka tavallisesti olivat hyvin yleviä. Hän oli liian älykäs ja ilveilevä uskoakseen täydellisesti sellaiseen; hän osasi hyvin säilyttää kylmäverisyytensä kiivaissakin kohtauksissa, eikä hän koskaan nolannut itseään rupeamalla sovittamaan teorioitaan käytäntöön. Mutta hän tarvitsi jotakin narrinnahkaa: sellainen oli hänelle leikkiä, ja hän tahtoi aina uutta lelua. Nykyään oli hänen narrinkulkusenaan hyvyys. Hänelle ei tietysti riittänyt se, että hän olisi ollut pelkästään hyvä; hän tahtoi näyttää hyvältä; hän saarnasi hyvyyttä, ja omisti itselleen sen ulkonaiset naamiot. Omaistensa kuivan ja kylmän liikemieshengen ja saksalaisen rigorismin, militarismin ja poroporvariuden vastustamishalusta hän oli tolstoilainen, Nirvanan palvelija, evankelisti, buddhalainen, — hän ei tiennyt itsekään, mitä kaikkea hän oli, — pehmeän, selkärangattoman, anteeksiantavan ja siunaavan moraalin apostoli, moraalin, jonka mukaan oli hyvin helppo elää ja joka antoi summakaupalla anteeksi kaikki synnit, varsinkin liekkuman aiheuttamat; hän ei salannut suoranaista suopeuttaan noita syntejä kohtaan, jopa antoi paljon niukemmin anteeksi hyveelle kuin niille; tuo moraali oli siis pelkästään jonkinlainen huvittelusopimus, joka oli tehty keskinäisen ymmärtämyksen pohjalle kevytmielisyyttä varten ja koristettu huvin vuoksi sievällä pyhimyssäteiköllä. Siinä piili pieni ulkokultaisuus, joka ei herkistä hajuhermoista haiskahtanut oikein hyvältä ja olisi ollut aivanpa iljettävää, jos asianomaiset olisivat ottaneet sen vakavasti. Mutta niin he eivät tehneet; he huvittelivat sillä itsekin. Tällainen koirankurinen hyvyys ja kristillisyys odotti muuten vain jotakin sopivaa tilaisuutta valitakseen jonkin uuden narrinhiipan, minkä tahansa, yhdentekevää: sen sopi olla esimerkiksi raa'an voiman, imperialismin, "nauravain jalopeurain" ihailua. — Mannheim näytteli tätä ilveilyä koko sydämensä halusta; hän antautui siihen sieluineen; hän puki ylleen vuorotellen kaikki sellaiset tunteet, joita hänellä ei todellisuudessa ollut, ja riisui ne sitten päältään ja muuttui jälleen samaksi, vanhaksi kunnon juutalaiseksi kuin nuo muutkin, säilyttäen koko ajan rotunsa älyn. Hän oli sangen miellyttävä ja ärsyttävä olento.

Nyt otti Mannheim joksikin aikaa Christophen keppihevosekseen. Mannheim käytti vannoskellessaan pelkkää Christophen nimeä; hän toitotti sitä kaikkialle. Hän päryytti ystäviensä korvat lukkoon virittäessään dityrambeja Christophelle. Niistä päättäen täytyi uskoa, että Christophe oli nero, harvinainen mies, joka sävelsi hassunhyvää musiikkia ja varsinkin puhui hämmästyttävällä tavalla ja oli kovin älykäs, — vieläpä kaupan päälle kaunis: puhdaspiirteinen suu, ihanat hampaat! Mannheim lisäsi siihen vielä, että Christophe ihaili häntä.

Viimein hän vei Christophen kotiinsa eräänä iltana päivällisille. Ja Christophe sai olla tuttavallisessa seurassa uuden ystävänsä Franzin isän, pankkiiri Lothar Mannheimin, ja hänen sisarensa, Judithin kanssa.

Ensi kertaa hän nyt tunkeusi juutalaiseen kotiin. Vaikka juutalaisia oli tuossa pikkukaupungissa sangen runsaasti ja vaikka heillä oli siellä merkittävä paikka, koska he olivat rikkaita, koossapysyvät ja älyllisesti huomattavia, niin elivät he kuitenkin melkoisesti erillään muista kaupunkilaisista. Kansassa piili heitä kohtaan itsepintaisia ennakkoluuloja ja salainen vihamielisyyskin, joka oli vahingotonta, mutta kuitenkin halveksivaa. Samaa mieltä oli myöskin Christophen suku. Hänen isoisänsä ei ollut pitänyt juutalaisista; mutta aivan kuin kohtalon ivalla olivat hänen kaksi parasta oppilastaan — (toisesta tuli sittemmin säveltäjä, toisesta kuuluisa virtuoosi) — olleet molemmat juutalaisia. Siitä oli tuo kunnon mies aivan onneton: sillä joskus hän olisi tahtonut halailla heitä hyvinä musiikkimiehinä, mutta sitten hän murheekseen muisti, että he olivat ristiinnaulinneet Jumalan; eikä hän ymmärtänyt, miten hän olisi saanut moiset erilaiset tunteensa sopimaan yhteen. Lopulta hän kuitenkin syleili heitä. Hän oli näet taipuisa uskomaan, että Jumala antaisi heille anteeksi, koska he rakastivat niin suuresti musiikkia. — Christophen isä, Melchior, joka oli olevinaan vapaa-ajattelija, ei suinkaan häikäillyt ottaa rahaa juutalaisten käsistä; ja se oli hänestä aivan parhaiksi, perästä päin hän piti heitä pilkkanaan ja halveksi heitä. — Mitä taasen tulee Christophen äitiin, hän ei ollut varsin varma, etteikö hän tehnyt syntiä myöntyessään palvelemaan juutalaisia keittäjättärenä. Ne, joiden kanssa hän joutui tekemisiin, olivat muuten melkoisen ynseitä häntä kohtaan; mutta siitä hän ei kantanut heille kaunaa, enempää kuin yleensä muillekaan ihmisille; hän vain sääli noita poloisia, jotka Jumala oli kironnut; hän suorastaan heltyi, kun näki jonkun tuollaisen perheen nuoren tyttären ja kuuli juutalaisherrasväen lasten iloista naurua:

— Niin kaunis tyttö!… Niin suloisia pienokaisia!… Miten onnetonta!… ajatteli Louisa.

Hän ei uskaltanut virkkaa Christophelle mitään, kun Christophe ilmoitti mainittuna iltana menevänsä päivällisille Mannheimeille; mutta hieman hänen sydäntään kuitenkin kouristi. Louisa ajatteli, että tosin ei tarvinnut uskoa kaikkea pahaa, mitä juutalaisista puhuttiin — (panetellaanhan koko maailmaa) — ja että hyviä ihmisiä saattaa olla kaikkialla, mutta että olisi kuitenkin parempi, jos kukin pysyisi omalla paikallaan, juutalaiset tahollaan, kristityt omallaan.

Christophella ei ollut yhtään tällaisia ennakkoluuloja. Paremminkin häntä veti tuon toisen rodun puoleen, sillä hänellähän oli ainainen ja luontainen halu asettua omaa ympäristöään vastaan. Tuota rotua kokonaisuudessaan hän ei laisinkaan vielä tuntenut. Hän oli ollut tekemisissä pelkästään juutalaisväestön kaikkein alhaisimpien ainesten kanssa: pikku kauppiaiden ja roskarahvaan, jota kuhisi eräillä kapeilla kujilla Reinin ja tuomiokirkon välillä, muodostaen sinne kaikissa ihmisissä piilevästä yhteenlykkäytymisvaistosta eräänlaisen pikku ghetton. Hän maleksi sangen usein tuossa kaupunginkorttelissa, tähystellen ohimennen hyvin uteliain ja suopeinkin silmin juutalaisia naistyyppejä, joiden posket olivat painuneet, huulet ja poskipäät ulospistävät ja joiden kasvoilla oli sellainen hymy kuin Vincin madonnilla, vaikka hieman alhaisessa muodossa; noita naisia, joiden karkea puhetapa ja puuskapäinen nauru häiritsivät ikävä kyllä heidän muutoin lepäävien kasvojensa sopusointuista rauhaa. Yksinpä tässä juutalaisten pohjakerroksessakin, noissa isopäisissä olennoissa, joiden silmät olivat lasimaiset ja naama monesti eläimellinen ja jotka olivat alamittaisia ja lyhytjalkaisia, niin, yksinpä näissäkin maailman jaloimman rodun kaikkein rappeutuneimmissa jälkeläisissä näkyi joskus paksussa ja löyhkäävässä rämeessä syttyviä kummallisia fosfori-liekkejä, aivan kuin virvatulia, jotka soilla hyppelevät. Siellä näki ihmeellisiä silmiä, huomasi loistavaa älyllisyyttä, nopeasti välkähtävää sähköä, joka erosi omasta maaperästään ja joka Christophea lumosi ja teki hänet rauhattomaksi. Hän ajatteli, että siellä kitui kauniita, taistelevia sieluja, että siellä oli jaloja sydämiä, jotka koettivat päästä rapakosta ylös. Ja hän olisi halunnut tavata heitä, auttaa heitä; hän rakasti heitä tuntemattomina, pelkäsikin hiukan heitä. Mutta koskaan hän ei ollut joutunut heidän kanssaan tuttavallisiin väleihin. Eikä hän ollut ennen saanut tilaisuutta lähestyä varsinkaan juutalaisen yhteiskuntaluokan valioita.

Mannheimien kodissa nautituilla päivällisillä oli hänelle siis uutuuden viehätys ja samalla kertaa kielletyn hedelmän makeus. Se Eeva, joka nyt tarjosi hänelle hedelmää, teki sen vieläkin maukkaammaksi. Heti, kun Christophe tuli tuohon kotiin, ei hän huomannut enää ketään muita kuin Judith Mannheimin. Judith kuului siihen kaikista muista naisista eriävään naislajiin, jollaisia Christophe ei vielä ollut siihen saakka tavannut. Judith oli kookas ja hoikka, laihanlainen, mutta vahvarakenteinen. Kasvoja ympäröi musta tukka, joka ei ollut kovin pitkä, mutta sakea; hiusmarto oli alhaalla, joten tukka kätki ohimot ja luisevan, kullanhohtavan otsan. Hän oli hiukan likinäköinen, silmäluomet olivat raskaat, silmät hieman ulkonevat, nenä melkoisen iso ja sieraimet paisuneet, posket älykkäästi laihat, leuka raskastekoinen, hipiä värikäs; hänellä oli kaunis profiili, tarmokas ja selväpiirteinen; edestä päin oli sensijaan kasvojen ilme hämärämpi, epävarmempi, sekatyylinen; silmät ja posket eivät oikein sointuneet yhteen. Hänessä tunsi vahvan rodun olennon, mutta rodun alkuperäiseen muottiin oli hänessä nakkautunut sekaisin kaikenlaisia ja moninaisia epäilyttäviä ja eriarvoisia lisäaineksia, joista toiset olivat sangen jaloja ja toiset halpoja. Kaunista hänessä oli varsinkin vaitelias suu ja silmät, jotka näyttivät likinäköisyytensä tähden syvemmiltä koin ne olivatkaan, samoin kuin sinertävät läikät niiden alla tekivät ne luonnollistaankin tummemman näköisiksi.

Olisi tarvittu tottuneempaa katsetta kuin Christophien ymmärtääkseen, että sellaiset silmät ovat enemmän rodun omaisuutta kuin yksilön, ja nähdäkseen niiden kostean ja hehkuvan harson takaa oikealla tavalla tuon naisen sielua, joka seisoi hänen edessään. Israelin kansan sielu, se kohtasi Christophea noissa palavissa ja synkän-hohtavissa silmissä, jotka kantoivat sitä tiedottomasti mukanaan. Christophe harhautui niissä silmissä kokonaan. Vasta paljoa myöhemmin ja vähitellen oppi hän löytämään oikean väylänsä tuolla itämaisella merellä, ajettuaan monta kertaa sievästi eksyksiin.

Judith katseli Christophea; eikä mikään sekoittanut hänen katseensa kirkkautta; missään suhteessa hän ei näyttänyt jäävän epätietoiseksi tuosta kristitystä sielusta. Christophe tunsi sen. Hän tunsi tuon naisellisen katseen viettelevän voiman takana miehisen tahdon, kootun ja kylmän; ja se tahto tunkeutui hänen lävitseen melkein julkean väkivaltaisesti. Siinä väkivallassa ei ollut mitään pahansuopaa. Judith tempasi Christophen valtaansa. Ei suinkaan sillä tavoin kuin jokin pikku koketti, joka tahtoo vain vietellä, välittämättä, kenen hän viettelee. Hän oli kyllä koketti enemmän kuin kukaan muu; mutta hän tiesi mahtinsa ja jätti luonnollisen vaistonsa asiaksi vaikuttaa pelkästään vaiston voimalla, — varsinkin, kun edessä oli niin helposti pyydettävä saalis kuin Christophe. — Oikeastaan kiinnitti hänen mieltään enemmän tuntea tuo vastustajansa (kaikki miehet, kaikki tuntemattomat olivat hänelle vastustajia, — vihollisia, joiden kanssa saattoi myöhemmin, jos sopi, tehdä liiton). Judith tahtoi tietää, mitä Christophessa löytyi. Elämä oli peliä, jossa taitavin voitti, täytyi nähdä vastustajansa kortit eikä näyttää omiaan. Kun hän onnistui siinä, nautti hän voittonsa hekkumaa. Ei väliä, voiko hän käyttää sitä sitten hyödykseen vai ei. Se oli hänelle huvitusta. Hän ihaili intohimoisesti älyllisyyttä. Ei abstraktista älyä, vaikka hänen omat aivonsa olivat kyllin vahvat, joten hän olisi voinut onnistua millä tieteenalalla tahansa, jos olisi tahtonut, ja joten hän olisi paljoa paremmin kuin hänen veljensä Franz ollut luotu pankkiiri Lothar Mannheimin seuraajaksi. Ei, hän oli viehättynyt elävään älyyn, sellaiseen, joka kohdistaa tutkimuksensa ihmisiin. Hän nautti saadessaan tarkastella perinpohjin sieluja, punnita niiden arvoja — (hän toimitti sen yhtä tunnontarkasti kuin Matsyn Juutalaisnainen vaakaa kultarahojaan); — hänellä oli ihmeellinen taito keksiä heti paikalla heikko kohta panssarissa, viat ja puutteet, jotka ovat sielun avain, ja saada salaisuudet käsiinsä; sillä tavoin hän pääsi niiden omistajaksi. Mutta hän ei välittänyt sitten enää yhtään voitostaan; eikä hän käyttänyt saalistaan mihinkään tarpeeseen. Kun vain hänen uteliaisuutensa ja ylpeytensä olivat tyydytetyt, ei koko juttu enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, ja hän alkoi tutkia toista olentoa. Koko hänen suuri voimansa jäi siten hedelmättömäksi. Tuossa niin elävässä sielussa oli jotakin kuollutta. Hänen älykäs henkensä oli uteliaisuuden ja ikävystymisen henkeä.

Judith siis katseli Christophea, joka taas puolestaan katseli häntä. Judith tuskin puhuikaan. Riitti melkein huomaamaton hymy, joka välähti Judithin suupielessä: se jo hypnotisoi Christophen. Se hymy hälveni, Judithin kasvot muuttuivat kylmiksi, silmät välinpitämättömiksi; hän puhui palvelijoille ja piti huolta tarjoilusta; hän ei näyttänyt enää kuuntelevankaan. Sitten kirkastuivat hänen silmänsä uudestaan: ja pari kolme selvää, sanaa osoittivat, että Judith oli kuullut kaikki ja ymmärtänyt kaikki.

Judith otti kylmästi tarkistaakseen veljensä Christophea koskevaa arvostelua: hän tunsi ennestään hyvin Franzin kerskailut; ja hänen taipuisuutensa ivaan sai hyvän syyn ilveilyyn heti, kun hän näki Christophen ilmestyvän sisään, tuon ihmeen, jonka kauneutta ja hienostunutta ulkomuotoa veli oli kehuskellut — (tuntuipa kuin Franzilla olisi ollut erikoinen kyky nähdä asiat aina ihan päinvastoin kuin ne todellisuudessa olivat; tai sitten tuotti uskottelu Franzille paradoksaalista huvia). Mutta kun Judith sitten tutki paremmin Christophea, tunnusti hän, ettei kaikki Franzin kuvailussa ollut väärää; ja sikäli kuin hän keksi uutta, huomasi hän Christophessa vielä lisäksi jonkinlaista epävarmaa ja tasapainoonsa ennättämätöntä voimaa, joka kuitenkin oli lujatekoista ja rohkeaa: se miellytti häntä, sillä hän tiesi erinomaisen hyvin, miten harvinaista voima on maailmassa. Judith osasi saada Christophen puhumaan kaikesta, mitä vain tahtoi, paljastamaan kaikki ajatuksensa, näyttämään hänelle sielullisten kykyjensä rajoitukset ja puutteet. Hän antoi Christophen soittaa pianoa: hän ei pitänyt musiikista, mutta hän ymmärsi sitä; ja hän huomasi selvästi Christophen säveltäjä-omintakeisuuden, joskaan nuo sävellykset eivät herättäneet hänessä minkäänlaisia tunnelmia. Judith teki Christophelle muutamia lyhyitä, sattuvia eikä suinkaan imartelevia huomautuksia, ollen käytöksessään häntä kohtaan yhäti aivan kohteliaan kylmä, kuten äskenkin; ne huomautukset osoittivat, minkälaista mielenkiintoa Christophe hänessä yhä enemmän herätti.

Christophe keksi tämän seikan; ja hän oli ylpeä siitä; sillä hän tunsi Judithin arvostelun päteväksi ja aavisti, kuinka harvoin tuo nainen tuhlasi hyväksymistään. Christophe ei salannut haluaan voittaa puolelleen Judithin hyväksymistä; ja sitä hän tavoitteli niin lapsellisen hartaasti, että se huvitti hänen kestitsijöitään: Christophe ei näet puhunut enää kenellekään muille kuin Judithille ja Judithia varten; hän ei välittänyt noista toisista kahdesta henkilöstä enää enempää kuin jos heitä ei olisi ollut olemassakaan.

Franz katseli, kun Christophe puhui; ja hän seurasi silmin Christophen suun liikkeitä hänen puhuessaan, ja supisi huulin hänen sanojaan, puoleksi ihaillen ja puoleksi pilkaten; hän oli purskahtaa silloin tällöin nauruun, ja vilkaisi kujeilevasti isäänsä ja sisareensa; viimeksimainittu ei ollut muka mitään huomaavinaan, vaan pysyi ankaran vakavana.

Lothar Mannheim oli kookas vanhus, vankkatekoinen, hiukan kumarainen; hänen kasvonsa olivat punertavat ja tukka harmaa, leikattu harjaksi, viikset ja kulmakarvat pikimustat, kasvojen sävy raskas, mutta tarmokas ja koirankurinen, ilmaisten henkilönsä valtavaa elintarmoa. Hänkin oli koko päivällisten alkupuolen tutkinut Christophea, pisteliään hyvänsävyisesti; ja hänkin oli kohta huomannut, että tuossa pojassa "oli jotakin". Mutta hän ei ollut millään tavoin kiintynyt musiikkiin eikä musiikkimiehiin: se ei ollut hänen alansa, hän ei tiennyt siitä mitään, eikä hän sitä salannutkaan; päinvastoin hän sillä kerskui: — (kun hänenlaisensa mies tunnustaa tietämättömyytensä, tekee hän sen paremminkin omaksi kunniakseen). — Kun Christophe sitten puolestaan ilmaisi selvästi ja epäkohteliaasti, tahtomatta tietysti suinkaan olla ilkeä, että hän tuli toimeen ilman herra pankkiirin seuraa ja että keskustelu neiti Judith Mannheimin kanssa riitti hänelle täydellisesti tänä iltana, niin vetäytyi vanha Lothar huvitettuna erilleen takan ääreen; ja siinä hän luki sanomalehteään ja kuunteli ainoastaan ohimennen ivallisella korvalla Christophen mielettömiä päähänpistoja ja hänen omituisia sävellyksiään, jotka saivat hänet joskus sisäisesti nauramaan, ajatellessa, että saattoi löytyä ihmisiä, jotka välittivät tuollaisesta ja joita se huvitti. Pian ei hän sitten huolinut enää seurata koko pakinaa; hän jätti tyttärensä työksi ilmoittaa hänelle myöhemmin, mikä arvo tällä uudella vieraalla tarkalleen oli. Judith täyttikin tunnollisesti tämän tehtävänsä.