II (continued 2)
Reading edition
Ja kun hän katseli ympärilleen ja eteensä, näki hän tulleensa myllyjoen rannalle samaan paikkaan, johon hänen isänsä vuosia sitten oli hukuttanut itsensä. Ja hänen sisässään välkähti ajatus heittäytyä jokeen ja hukkua. Heti hän oli valmis hyppäämään.
Mutta kun hän kumartui, joen tyynen ja kirkkaan syvyyden lumoamana, tuijottamaan veteen, alkoi läheisessä puussa laulaa pikkulintu, — laulaa kuin vimmattu. Christophe nosti päänsä ja kuunteli. Vesi solisi. Kuului kukkivien kurjenmiekkain värinä, pehmeässä kesätuulessa keinahtelevien; poppelit värähtelivät. Eräässä puutarhassa tien toisella puolella täyttivät mehiläispesän asukkaat ilman tuoksuvalla musiikillaan. Joen takana lepäsi lehmä ja uneksi kaunein, kiiltäväreunaisin silmin. Vaaleahapsinen pikku tyttö istui eräällä aitamuurilla, harvareunainen vasu olkapäällä, istui aivan kuin pieni siivekäs enkeli, uneksi hänkin, heilutellen paljaita jalkojaan ja hyräillen pientä, sanatonta lapsenlaulua. Kauempana niityllä hyppeli valkea koira, pitkiä kierroksia juosten. Christophe nojailihe puuta vasten, kuunteli, katseli keväistä luontoa; ja hänelle tuli noiden toisten olentojen rauha ja ilo: hän unohti, unohti. Yhtäkkiä pusersi hän syliinsä upeaa puuta, jota vastaan hän oli poskensa painanut. Hän heittäytyi maahan; hän kätki kasvonsa ruohistoon; hän nauroi, nauroi riemusta. Kauneus, luonnon sulous, elämän lumous valtasi hänet, syöpyi häneen, tunkeutui häneen aivan kuin vesi merisieneen. Hän ajatteli.
— Miksi sinä, elämä, olet niin kaunis, ja he — ihmiset — niin rumia?
Ei väliä! Hän rakasti elämää, hän rakasti sitä, hän tunsi, että hän aina rakastaisi sitä, ettei mikään voisi saada häntä kyllästymään siilien. Hän syleili haltioissaan maata. Hän syleili elämää:
— Sinä olet minulla! Sinä olet minun. He eivät voi ryöstää minulta sinua. Turha yritys! Tehkööt vain minulle kärsimyksiä!… Kärsiä, sehän on elämää!
Christophe ryhtyi jälleen uljaasti työhön. Hän ei tahtonut enää olla missään tekemisissä "kirjallisten" henkilöiden kanssa, tosiaan sen arvonimen ansainneiden, sanasankarien, hedelmättömien suunpieksäjäin, sanomalehtimiesten, arvostelijain ja taiteella kaupustelijain. Mitä taas musiikkimiehiin tuli, hän ei halunnut enää hukata aikaansa koettamalla tapella heidän ennakkoluulojaan ja kateuttaan vastaan. He eivät sietäneet häntä? — Samantekevä, hänkään ei sietänyt heitä. Hänen oli tehtävä oma työnsä: hän tekisi sen. Hovi antoi hänelle hänen vapautensa takaisin: hän kiitti kauniisti. Hän kiitti kaikkia siitä, että olivat hänen vihollisiaan: nyt saisi hän tehdä työtä rauhassa.
Louisa iloitsi tästä koko sydämestään. Hänessä ei ollut kunnianhimon rahtuakaan: hän ei ollut mikään Krafft; hän ei muistuttanut Christophen isää eikä isoisää. Hän ei tahtonut pojalleen ei kunniaa eikä mainetta. Tosin olisi hän ollut hyvillään, jos Christophe olisi ollut rikas ja kuuluisa; mutta koska kerran nuo edut piti maksaa moisten kiusain hinnalla, oli hänestä paljoa parempi, että koko pyrkimykset heitettiin sikseen. Silloin, kun Christophen ja hovin välit rikkoutuivat, oli hän ollut paljoa enemmän tuskissaan Christophen surusta kuin itse tuosta tapahtumasta; ja pohjaltaan oli hän oikein ihastunut siitä, että hän oli riitautunut sanomalehtimiesten ja lehtien kanssa. Hän tunsi painettua kohtaan talonpoikaista epäluuloa: kaikki nuo tuotteet olivat hänestä ainoastaan ajanhukkaa ja monenlaisen harmin lähde. Louisa oli kuullut joskus, mitä nuo aikakauslehden nuoret herrat puhelivat Christophen kanssa: ja hän kauhistui heidän pahuuttaan; kaikki he repivät kappaleiksi ja julistivat hirvittäviä uutuuksia; ja kuta paremmin he siinä onnistuivat, sitä tyytyväisempiä he olivat. Louisa ei pitänyt heistä ollenkaan. He olivat kai varmaan sangen viisaita ja oppineitakin. Mutta he eivät olleet hyviä ihmisiä: Louisasta oli oikein mainiota, ettei Christophe seurustellut enää heidän kanssaan. Hän oli yhtä mieltä kuin Christophe: mitäpä Christophe heitä tarvitsi?
— Sanokoot, mitä tahansa, kirjoittakoot ja ajatelkoot, mitä tahtovat, virkkoi Christophe: he eivät voi estää minua olemasta oma itseni. Mitä minuun kuuluu heidän taiteensa, heidän ajatuksensa? Minä ne kiellän!
On kyllä kaunista kieltää maailma. Mutta maailma ei anna kieltää itseään nuorukaisen suurilla sanoilla. Christophe oli kyllä rehellinen aikeessaan; mutta sen onnistuminen oli kuitenkin kuvitelmaa, hän ei tuntenut hyvin itseään. Hän ei ollut mikään munkki, hänen luonteensa ei voinut tyytyä kieltäytymään maailmasta; ja ennen kaikkea se ei soveltunut hänen ikäänsä. Ensi aikoina ei hän tästä kovin kärsinyt: hän oli syventynyt sävellystyöhönsä; ja työn kestäessä hän ei tuntenut puuttuvansa mitään. Mutta kun tuli sitten se hervahtamisaika, joka aina seuraa työn täyttymisen jälkeen ja jota jatkuu, kunnes uusi aihe valtaa sielun, niin hän alkoi katsella ympärilleen; ja kun hän ajatteli, miten hyljätty hän oli, niin häntä suorastaan hyyti. Hän kyseli itseltään, minkä tähden hän oikeastaan kirjoitti. Silloin kun kirjoittaa, ei se kysymys voi tulla päähänkään: kirjoittaa siksi, että täytyy kirjoittaa. Sitten näkee valmiina synnytetyn työnsä; mahtava vaisto, joka on purkanut sen luojansa sisuksista, vaikenee; ei ymmärrä, mitä varten työ on syntynyt; silloin tuskin tuntee siinä itseään, se on melkeinpä vieras, tahtoisi sen unohtaa. Mutta unohtaminen on mahdotonta niin kauan kuin teos ei ole julkaistu, esitetty, niin kauan kuin se ei saa elää omaa elämäänsä maailmassa. Siihen asti on äskensyntynyt ollut äitiinsä sidottu, elävä olento, joka on ollut kytketty meidän omaan lihaamme: nyt täytyy se leikata irti millä ehdolla tahansa, että voisimme elää. Kuta enemmän Christophe sävelsi, sitä raskaammaksi kasvoi niiden hänestä lähteneiden olentojen paino, jotka eivät voineet nyt elää eivätkä kuolla. Mikä hänet niistä vapauttaisi? Hämärä voima liikkui hänen aatteidensa lapsissa; ne tahtoivat epätoivoisesti irtaantua jo hänestä, päästä leviämään toisiinkin sieluihin. Aivan kuin elävät ja hedelmöittävät siemenet, joita tuuli kaikkeudessa lennättää. Täytyisikö niiden jäädä hedelmättömän pakon muurien sisälle? Sitä tuntiessaan oli Christophe haljeta raivosta.
Koska kaikki muut uomat — teatterit, konsertit, — olivat Christophelta tukitut, ja koska hän ei kerrassaan millään ehdolla olisi alentunut kumartamaan jälleen tirehtöörejä, jotka olivat hänet kerran ulos kuskanneet, ei hänelle jäänyt muuta keinoa kuin julkaista sävellyksensä; mutta hän ei voinut haaveksia löytävänsä kustantajaa tuotteidensa levittäjiksi sen helpommin kuin orkestereja niitä soittamaan. Hän teki pari ylen kömpelöä yritystä siihen suuntaan, mutta ne jo riittivät; hän aikoi maksaa ennen itse kaikki kustannukset kuin alistua uudestaan saamaan reppuja tai hieromaan kauppoja noiden musiikin afäärimiesten kanssa ja sietämään heidän suojelevaa alentuvaisuuttaan. Tämäkin aikomus oli hulluutta: Christophe oli saanut ennen huvipaikastaan ja muutamista konserteistaan vähän säästöön rahoja, mutta ne säästöt olivat jo hyvin pienentyneet, ja kauan menisi ennenkuin hän voisi uutta rahaa hankkia. Olisi ollut viisainta pidellä varovasti tuota pikku omaisuutta; se olisi auttanut hänet kestämään helpommin sinä vaikeana aikana, johon hän nyt joutui. Mutta sitä hän ei tehnyt. Päinvastoin: kun ne säästötkään eivät kustannuskuluihin riittäneet, niin lainasi hän pelkäämättä lisää. Louisa ei uskaltanut sanoa mitään; hänestä se kyllä oli järjetöntä, eikä hän ymmärtänyt, minkä tähden ihmisten piti hukata rahojaan, että saisivat nimensä jonkin kirjan kanteen; mutta koska Christophe oli sellaista puuhatessaan onnellisempi ja koska hän sillä tavoin sai pitää Christophen kotona, niin hän iloitsi ja tyytyi.
Christophe ei tarjonnut yleisölle niitä sävellyksiään, jotka noudattivat enimmän yleistä makusuuntaa; ei suinkaan: hän valitsi käsikirjoituksistaan sarjan kaikkein omintakeisimpia töitään, niitä, joista hän piti paljon. Ne olivat pianokappaleita, joukossa joku Lied, eräät hyvin lyhyitä ja sävyltään kansanomaisia, toiset sangen kehitettyjä ja melkeinpä dramaattisia. Kaikkiaan muodostivat ne jakson iloisia ja suruisia vaikutelmia, jotka liittyivät toisiinsa luonnollisesti ja tulkittiin vuorotellen pianolla tai laululla, yksinään tai säestyksen avulla. "Sillä", sanoi Christophe, "uneksiessani minä en määrittele aina, mitä minä tunnen: minä kärsin, olen onnellinen niin sanoakseni ilman sanoja; mutta sitten tulee hetki, jolloin minun täytyy puhua, laulaa, sitä itsekään ajattelematta: joskus ovat ne vain epämääräisiä sanoja, irrallisia lauselmia, joskus taas kokonaisia runoelmia; ja sitten vaivun jälleen uneksimaan. Niin menee päivä: ja juuri sellaisen päivän olen tahtonut esittää. Miksi julkaistaan sellaisia kokoelmia, joissa on pelkästään lauluja tai pelkästään pianokappaleita? Se on ylen teennäistä ja epäharmoonista. Täytyy koettaa ilmaista sielun vapaata leikkiä." — Sen vuoksi antoi hän sarjalleen nimeksi: Muuan päivä. Julkaisun eri osilla oli alaotsikkonsa, jotka selittivät lyhyesti kunkin eri unelman sisällön. Niihin oli Christophe kirjoittanut syrjäisille salaperäisiä omistuksia, nimien alkukirjaimia ja päivämääriä, jotka hän yksinään ymmärsi ja jotka toivat hänen mieleensä eräiden menneiden runollisten hetkien muistoja tai entisiä rakkaita olentoja: nauravan Corinnen, kaihoisan Sabinan, ja tuon tuntemattoman pienen ranskalaisen tytön.
Paitsi tätä teostaan julkaisi hän toisenkin, johon hän valitsi kolmisenkymmentä Liediään, — ne, joista hän piti kaikkein enimmän ja joista siis yleisö piti kaikkein vähimmän. Hän valikoi tarkasti, ettei hän ottanut vihkoon "meloodisimpia" melodioitaan; ei, hän otti niistä kaikkein ominaisimmat. (Sehän tiedetään, että "oikeat" ihmiset pelkäävät aina kaikkea, joka on "ominaista". Heitä miellyttää enemmän sellainen, jossa ei ole mitään omaa, ei luonnetta.)
Nämä Liedit olivat sävelletyt eräihin vanhoihin, 1700-luvulla eläneiden schlesialaisten runoilijain tekemiin lauluihin; Christophe oli löytänyt ne eräästä helppotajuisesta runojulkaisusta ja hän piti niistä niiden koruttomuuden ja rehellisyyden vuoksi. Varsinkin kaksi noista runoilijoista oli hänelle rakkaita kuin veljet, neroutta säkenöiviä miehiä, molemmat kuolleet kolmikymmen-vuotiaina: toinen oli ihana Paul Fleming, Kaukasian ja Ispahanin vapaa samooja, joka oli säilyttänyt puhtaan, rakastettavan ja kirkkaan sielunsa keskellä sodan raakuutta, elämänsuruja ja ajan turmelusta; ja toinen Johann Christian Günther, hillitön nero, joka raivoisassa riemussa ja synkässä epätoivossa poltti itsensä loppuun, hajoitti elämänsä kuin tuhkan tuuleen. Güntherin sanoilla oli hän tulkinnut kostavan uhman- ja pilkanhuutonsa Jumalaa vastaan, jota hän vihasi, jolla oli voima murskata, kahlitun titaanin raivoisat kiroukset ja hänen taivasta vastaan takaisin sinkoamansa salamat. Flemingiltä sai hän rakkaudenlaulut Anemonelle ja Basilenelle, lempeille ja suloisille kuin kukat, — ja kirkkaiden ja iloisten sydänten laulun, tähtitanssin, Tanzliedin (tanssilaulun), — sekä tyynen sankarisonetin: Itselleni (An Sich), jota Christophe usein aamuisin luki itsekseen kuin rukousta.
Samoin hurmasi Christophea hurskaan Paul Gerhardtin optimismi. Se oli hänelle lepoa kärsittyjen surujen jälkeen. Hän rakasti tätä Jumalana olevan luonnon viatonta visioonia, kasteisia ketoja, niittyjä, joilla haikarat juhlallisesti astelevat tulpaanien ja valkeain narsissien keskellä, pitkin purojen reunaa, joiden vesi soittaa hiekassa, läpikuultavaa ilmaa, missä pääskyset lentävät siroin siivin ja kyyhkyset lehahtelevat; iloista auringonpaistetta läpi sateen, ja loistavaa taivasta, joka hymyilee pilvien raosta, illan majesteettista tyyneyttä, metsien, karjain, kaupunkien ja majain lepoa. Hän oli kyllin julkea säveltääkseen uudestaan useita vanhoja Gerhardtin virsiä, joita laulettiin vielä protestanttisissa kirkoissa. Eikä hän suinkaan säilyttänyt niiden virrenluonnetta. Kaukana siitä: sellainen olisi ollut hänelle kauhistus; hän antoi niille vapaan ja elävän muodon. Muinaista Gerhardtia olisi varmaan pöyristänyt, jos hän olisi kuullut, mitä saatanallista ylpeyttä eräät hänen Kristityn matkamiehen laulunsa säkeet nyt paisuivat, tai millainen pakanuus kuohui yli reunojensa hänen vienossa Kesälaulussaan.
Julkaisu saatiin aikaan, ja tietysti toimitettiin se vasten kaikkea järkeä. Kustantaja, jolle Christophe maksoi Liediensä painattamisen ja jakelun, ei ollut joutunut tähän kustannusyritykseen sen paremmalla syyllä kuin että hän oli Christophen naapuri. Hän ei pystynyt näin tärkeään hommaan: painatus myöhästyi kuukausia; tuli painovirheitä ja kalliita korjauksia. Christophe ei tuntenut ollenkaan kirjapainoasioita ja antoi maksattaa itsellään kolmanneksen liikaa; kustannukset nousivat niin suuriksi, ettei hän ollut moista aavistanutkaan. Ja kun viimein kaikki oli valmista, ei Christophe lopuksi tiennyt, mitä hän nyt tekisi tuolla valtavan suurella painoksella. Kustantajalla ei ollut ostajapiiriä; hän ei tehnyt mitään levittääkseen julkaisua. Hänen velttoutensa sopi muuten erinomaisesti Christophenkin mielialaan. Kun kustantaja tuntoaan rauhoittaakseen pyysi Christophea kirjoittamaan jonkun rivin teoksesta reklaamiksi, vastasi Christophe "ettei hän tahdo reklaamia: jos hänen musiikkinsa on hyvä, niin se puhukoon itse puolestaan". Toinen kunnioitti pyhästi Christophien tahtoa: hän nimittäin sulloi painoksen kauppansa takimmaiseen perukkaan. Siellä säilyikin se hyvin; sillä kuuteen kuukauteen ei sitä myyty yhtään ainoata kappaletta.
Odottaessaan, että yleisö lopultakin taipuisi häntä lähestymään, oli Christophen pakko keksiä jokin keino, että se tyhjä paikka olisi täyttynyt, joka oli syntynyt hänen säästöihinsä; siinä suhteessa ei auttanut mikään kursailu, sillä olihan elettävä ja maksettava velkansa. Viimeksimainitut olivat kuitenkin paljoa suuremmat kuin hän oli aavistanutkaan, ja kun hän katseli kassaansa, huomasi hän sen pienemmäksi kuin oli laskenut. Oliko hän hukannut rahaa huomaamattaan, vai oliko hän laskenut väärin, — mikä oli paljoa uskottavampaa? (Sillä koskaan ei hän ollut osannut oikein yhteenlaskua.) Olipa miten tahansa, rahaa vain ei ollut, se oli varma asia. Louisan täytyi ponnistaa kaikki voimansa auttaakseen poikaansa. Christophea poltti tunnontuska, ja hän koetti selvitä asioistaan niin pian kuin mahdollista, maksoi mitä maksoi. Hän ryhtyi siis etsimään pianonopetus-tunteja, vaikka hänestä olikin hirveän kiusallista mennä niitä anelemaan ja saada usein jyrkkä kielto vastaukseksi. Hänen suosionsa yleisön keskuudessa oli laskeutunut; suurella vaivalla sai hän muutamia oppilaita.
Niin ollen hän oli hyvin iloissaan, kun puhuttiin, että eräässä koulussa oli musiikinopettajan paikka avoinna.
Koulu oli puolittain uskonnollinen laitos. Rehtori, ovela mies, huomasi heti, vaikkei hänellä ollutkaan taipumuksia musiikkiin, mitä etua hänen asioilleen voisi olla Christophesta, jopa sangen halvalla hinnalla; hän oli siis taipuisa ottamaan Christophen virkaan, ja tarjosi huonon palkan. Kun Christophe rohkeni huomauttaa hänelle hiukan tuosta palkasta, niin ilmaisi rehtori hänelle suopeasti hymyillen, että kun viranhakijalla ei nykyään ollut tunnettua arvonimeään, ei hän voinut vaatiakaan enempää.
Mikä surullinen ammatti! Ei ollut kysymyksessä opettaa oppilaille musiikkia, vaan uskotella heidän vanhemmilleen, että lapset sitä osasivat. Tärkeintä oli saada heidät harjoitetuiksi jonkin verran laulamaan koulujuhlissa, joihin yleisöllä oli pääsy. Samantekevä, millä keinoilla. Christophea inhoitti sellainen; hän ei voinut lohduttaa itseään edes sillä, että hän oli tehnyt velvollisuutensa täyttäessään hyödyllistä työtä: hänen tuntonsa sanoi hänelle, että se oli petosta. Hän koetti opettaa lapsia perusteellisemmin, innostaa heitä tuntemaan ja rakastamaan musiikkia; mutta oppilaat eivät liioin siitä välittäneet. Christophe ei saanut heitä kuuntelemaan opetusta; hänellä ei ollut auktoriteettia; ja totta puhuen: hän ei ollut luotu lasten opettajaksi. Christophen mieltä eivät heidän jokelluksensa musiikkiasioissa kiinnittäneet; hän tahtoi selvittää heille heti koko musiikin teorian. Kun hänen oli annettava pianotunti, pani hän oppilaan istumaan jonkin Beethovenin sinfonian eteen ja soitti sitä hänen kanssaan nelikätisesti. Tietystikään siitä ei tullut mitään; Christophe vihastui, ajoi oppilaan pianotuolilta pois ja soitti yksinään kauan hänen paikallaan. — Samoin kohteli hän yksityisoppilaitaanko perheissä. Hänellä ei ollut pisaraakaan kärsivällisyyttä: hän sanoi esimerkiksi jollekin pienelle, kiltille tytölle, joka tahtoi näytellä ylimysnaista, että hän soitti kuin kyökkipiika; taikka hän kirjoitti hänen äidilleen, että hän jättää nämä tunnit, että hän kuolee, jos hänen täytyy yhä jatkaa moisen ihmisen kanssa, jolla ei ole taipumuksia laisinkaan. — Tällainen ei tietysti parantanut hänen raha-asioitaan. Hänen vähät oppilaansa jättivät hänet: ainoaakaan heistä ei hän jaksanut pitää kahta kuukautta kauempaa. Äiti koetti saada häntä järkiinsä, samoin hän itsekin. Louisa vaati häneltä lupauksen, ettei hän rupeaisi rettelöimään ainakaan koulussa, jossa hän oli saanut paikan, sillä, jos hän menettäisi sen, niin millä ihmeellä hän sitten eläisi? Christophe alistuikin koulutoimeensa, inhostaan välittämättä: hän oli mallikelpoisen täsmällinen. Mutta kuinka hän olisi voinut salata ajatuksiaan, kun jokin oppilas-aasi katkaisi kymmenennen kerran saman kohdan tai kun hänen täytyi seuraavaan koulukonserttiin, opettaa luokkansa laulamaan jokin järjetön köörilaulu. (Sillä hän ei itse saanut edes valita ohjelmaansa: hänen makuaan pidettiin huonona.) Ymmärtää helposti, ettei hän voinut sellaiseen innostua. Mutta hän jatkoi kuitenkin, äänettömänä, jörönä, ilmaisematta sisäistä raivoaan muulla tavoin kuin iskien joskus nyrkkinsä pöytään, niin että oppilaat koholla hyppivät. Mutta joskus oli pilleri liian katkera: hän ei jaksanut enää sitä niellä. Keskellä kappaletta hän käski laulajainsa vaieta:
— Oh, antakaa nyt olla! Minä soitan teille vaikka — Wagneria!
Se oli oppilaista erinomaista. He pelasivat korttia hänen selkänsä takana. Joku oli aina niin viisas, että kanteli rehtorille; ja Christophelle huomautettiin silloin, ettei häntä oltu pantu innostamaan oppilaita rakastamaan musiikkia, vaan opettamaan heidät laulamaan. Hän vapisi kuullessaan näitä toria; mutta hän otti ne äänettömänä vastaan: hän ei tahtonut rikkoa välejään koulussa. — Kuka olisi arvannut muutamia vuosia sitten, jolloin hänen uransa näytti niin loistavalta ja varmalta (vaikkei hän vielä ollutkaan mitään tehnyt), että hänen täytyisi maistaa tällaisia nöyryytyksiä, juuri silloin, kun hän alkoi jo olla jotakin?
Jos Christophen itserakkaus kärsi hänen asemastaan koulussa, niin yhtä kiusallista oli hänestä sekin, että hänen täytyi käydä tavanomaisilla vierailuilla virkatoveriensa luona. Hän lähti pari kertaa heidän luokseen, valikoimatta vierasisäntiään; mutta se oli hänestä niin sietämättömän ikävää, ettei hän jaksanut mennä enää uudestaan sinne. Nuo kaksi etuoikeuden saanutta eivät olleet hänelle siitä millään tavoin kiitollisia; mutta toiset loukkautuivat pahoin, kun hän ei käynyt heidänkin luonansa. Kaikki pitivät Christophea sekä älyn että aseman puolesta itseään alempana; ja he kohtelivat häntä suojelevasti kuin järkevämmät ainakin. Se kiusasi Christophea joskus niin, että hän tuskin jaksoi sitä kestää: sillä he olivat niin varmoja itsestään ja omista mielipiteistään häneen nähden, että hänen täytyi olla melkein samaa mieltä kuin hekin; hän tuli aivan älyttömäksi heidän seurassaan; mitä hänellä olisi ollut heille sanomista? He olivat pelkkää omaa uraansa eivätkä nähneet yhtään sen ulkopuolelle. He eivät olleet eläviä ihmisiä. Kunpa he olisivat olleet edes kirjoja! Mutta he olivat pelkkiä kirjain nootteja, filoloogisia selityksiä.
Christophe koetti kaikin voimin välttää, ettei olisi joutunut heidän joukkoonsa; mutta joskus pakotettiin hänet siihen. Rehtori piti vieraskutsut kerta kuukaudessa, iltapuolella päivää; ja hän vaati, että hänen kaikkien opettajiensa oli saavuttava tilaisuuteen. Christophe oli luiskahtanut pois ensimäisistä kutsuista, lähettämättä rehtorille edes peruutusta, ikäänkuin heittäytyen kuolleeksi, sillä hänellä oli petollinen toivo, ettei hänen poissaoloaan huomattaisi. Mutta seuraavana päivänä hän sai siitä menettelystään kaikessa ystävyydessä kirpeän huomautuksen. Tulevalla kerralla läksytteli äiti häntä, joten hän päätti mennä; mutta hän oli yhtä innostunut siitä kuin hautajaiskutsusta.
Hän joutui keskelle oman opistonsa ja eräiden muiden koulujen opettajia ja heidän rouviaan ja tyttäriään. Kaikki he istuivat ylen ahtaaseen saliin suljettuina, mutta siitä huolimatta oli heidät pantu säntilliseen arvo-järjestykseen. Christophea ei kukaan huomannut. Lähin ryhmä puhui pedagogiikasta ja keittiöasioista. Kaikilla opettajain rouvilla oli omat keittoreseptinsä, joista he luennoivat ylikuohuvan innostuneesti ja yksityiskohtaisen tarkasti. Miehet olivat yhtä innostuneet näihin asioihin, ja luultavasti yhtä pystyviäkin. He olivat yhtä ylpeitä rouvainsa taloudellisista lahjoista kuin rouvat miestensä oppineisuudesta. Christophe seisoi seinää vasten, ikkunan vieressä, eikä tiennyt, miten oikein olla: milloin hän hymyili hölmösti, milloin tuli tuiman synkäksi ja tuijotti jäykistynein kasvoin eteensä; hän oli läkähtyä ikävästä. Jonkun askelen päässä hänestä istui ikkunan syvennyksessä muuan nuori nainen, jolle kukaan ei puhunut mitään ja jolla oli yhtä ikävä kuin hänelläkin. Molemmat katsoivat he saliin päin, eivät toisiinsa. Meni melkoinen aika ennenkuin he huomasivat toisensa, juuri, kun kumpikin heistä kääntyi syrjään haukotellakseen. Silloin heidän katseensa yhtyivät Heidän silmistään puhui täydellinen kanssarikollisuus. Christophe meni tuon naisen luokse. Nainen sanoi hänelle hiljaa:
— Täällä huvitellaan?
Christophe käänsi selkänsä saliin, katsoi ikkunaan päin ja pisti kielensä ulos suusta. Nainen purskahti nauruun, malttoi sitten mielensä ja viittasi Christophea istumaan viereensä. Siinä tutustuivat he toisiinsa. Nainen oli professori Reinhartin rouva; hänen miehensä opetti koulussa luonnonhistoriaa; he olivat äskettäin tulleet tähän kaupunkiin, eivätkä tunteneet siellä vielä ketään. Rouva ei ollut laisinkaan kaunis, hänen nenänsä oli kömpelö, hampaat rumat, iho ei raikas; mutta hänen silmänsä olivat vilkkaat ja melkoisen älykkäät, ja hän hymyili ystävällisesti kuin lapsi. Hän puhua säkätti kuin harakka: Christophe nakkeli hänelle nopeita vastauksia; rouva oli niin suora, että teki oikein hyvää, täynnä hauskoja sutkauksia. He puhuivat toisilleen vaikutelmiaan, aivan ääneen, välittämättä muista läsnäolijoista. Toiset, jotka eivät olleet suvainneet heihin vakaistakaan, vaikka pelkkä ihmisrakkauskin olisi jo vaatinut heitä auttamaan noita yksinään ja ikävissään kituvia, loivat heihin nyt tyytymättömiä ja uteliaita silmäyksiä: oli sopimatonta tuolla tavoin iloitella… Mutta näistä kahdesta suunsoittajasta oli yhdentekevää, mitä heistä ajateltiin: he kostivat puheissa keskenään.
Viimein esitteli rouva Reinhart Christophen miehelleen. Professori oli tavattoman ruma: kelmeä, rokonarpinen naama, jossa ei kasvanut parranhaiventakaan; mutta ilme oli kuitenkin kovin ystävällinen. Hän puhui kurkustaan ja lausui sanat tarkoitusperäisen opettavasti, jankkaamalla, pysähtyen joka tavun välillä.
Reinhartit olivat olleet naimisissa muutamia kuukausia, ja nuo kuvatukset olivat kovin rakastuneet toisiinsa: keskellä muuta ihmisjoukkoa katselivat he toisiaan hellästi, pakinoivat keskenään, ottivat toisiaan kädestä; — se oli koomillista ja liikuttavaa. Mitä toinen tahtoi, aina tahtoi sitä toinenkin. He pyysivät nyt heti Christophea tulemaan luokseen illalliselle, tämän vastaanoton jälkeen. Christophe kielteli ensin tulemasta, laski leikkiä, että parasta olisi tänä iltana jo mennä nukkumaan: ihminen oli niin väsynyt ikävästä kuin olisi taivaltanut viisi peninkulmaa. Mutta rouva Reinhart vastasi, että juuri nyt oli vaarallista heittäytyä viettämään yötänsä hautaustunnelmassa. Christophe antoi ottaa itseltään lupauksen mennä Reinharteille. Yksinäisyydessään tuntui hänestä hyvältä, että hän oli kohdannut nämä kiltit ihmiset, jotka eivät olleet tosin hienostuneita, mutta koruttomia ja gemyytlisiä.
Reinhartien pieni koti oli "gemyytlinen" niinkuin he itsekin. Se oli hiukan suulasta Gemütiä, päällekirjoituksilla varustettua Gemütiä. Huonekalut, talousastiat, kaikki siellä puhuivat, hokivat alinomaa iloaan saada nähdä "rakkaan vieraansa", ne kyselivät hänen terveyttään, antoivat hänelle ystävällisiä neuvoja ja hyveellisiä ohjeita. Sohvalla — joka oli muuten varsin kova — komeili pieni korvapielus, joka supisi ystävällisesti:
— Ainoastaan neljännestunnin torkahdus! (Nur ein Viertelstündchen!)
Kahvikuppi, joka Christophelle tarjottiin, vaati välttämättä häntä ottamaan uutta lisää:
— Vielä pikku tilkka! (Noch ein Schlückchen!)
Lautaset höystivät moraalilla ruokaa, joka muuten oli aina erinomaista. Yksi niistä sanoi:
— Ajattele kaikkea: muuten ei sinulle hyvin käy. Toinen virkkoi:
— Hyvyys ja kiitollisuus ovat kaikille ihmisille mieluisia. Riittämättömyys ei kenellekään.
Vaikkei Christophe polttanut tupakkaa, ei uunin reunalla oleva tuhkakuppi malttanut olla hänelle ehdottamatta:
— Pikku levähdyspaikka palaville sikareille. (Ruheplätzchen für brennende Cigarren).
Hän aikoi pestä käsiään. Saippua pesupöydällä sanoi:
— Rakkaalle vieraallemme. (Für unseren lieben Gast.)
Ja opetushaluinen pyyheliina, aivan kuin kohtelias ihminen, jolla ei ole mitään sanomista, mutta jonka mielestä on kuitenkin velvollisuus jotain virkkaa, lausui hänelle sen järkevän, mutta varsin vähän paikalleen sopivan mietelmän, että "täytyy nousta varhain ylös ja nauttia aamusta".
— Morgenstund hat Gold im Mund.
Christophe ei lopulta uskaltanut tuolillaan käännähtää, niin hän pelkäsi kaikenlaisten muiden äänten sekautuvan huoneen joka nurkasta juttuun. Hänen teki mielensä sanoa niille:
— Olkaa hiljaa, pikku hirviöt! Eihän tässä kuule omaa ääntään. Ja yhtäkkiä hänelle tuli niin hurja naurunhalu, että hänen täytyi koettaa sitä jotenkin selittää isännilleen; hän väitti siihen syyksi muka sitä, että oli nyt muistanut äskeisen istunnon koulunrehtorin luona. Millään ehdolla hän ei olisi tahtonut isäntiään loukata. Muuten hän ei ollutkaan kovin herkkä naurettaville huomioille. Hän tottui sangen pian näiden esineiden ja ihmisten suulaaseen sydämellisyyteen. Mitäpä hän ei heille olisikaan antanut anteeksi! He olivat niin hyviä. He eivät olleet ikäviäkään; ja jos heillä ei ollut makua, olivat he silti melkoisen älykkäitä.
Reinhartien pari oli vielä hiukan ymmällään tästä seudusta, sillä he olivat muuttaneet sinne aivan äskettäin. Pikkukaupungin sietämätön arkanahkaisuus ei suvainnut, että sen piiriin tultiin kuin mihin myllyyn, nimittäin anomatta sääntöjen mukaisesti kunniaa astua sen jäseneksi. Tuota maaseutukaupunkien juhlamenojärjestystä, joka määrää tulokkaiden velvollisuudet heitä ennen kaupungissa asuneita kohtaan, eivät Reinhartin olleet ottaneet tarpeeksi huomioonsa. Tiukan tullen olisi kyllä itse Reinhart nyt alistunut mekaanisesti sellaiseen. Mutta hänen vaimoaan ikävystytti moinen vierailu-urakka hirveästi, ja kun hän oli luonteeltaan kursailematon, lykkäsi hän kyläilyt päivästä päivään. Hän valitsi sitten vierailujen luettelosta ainoastaan ne, jotka hänestä olivat vähimmin ikäviä, ja teki ne ensin; muut hän jätti epämääräiseen aikaan. Mutta tähän viimeiseen ryhmään joutuneet kaupungin arvohenkilöt suuttuivat moisesta halventavasta epäkohteliaisuudesta kovasti. Angelika Reinhart — (hänen miehensä kutsui häntä tavallisella nimellä Lili) — oli tavoiltaan melkoisen vapaa; hän ei voinut sulautua jäykkään, viralliseen sävyyn. Hän puhutteli hierarkisia ylempiään tuttavallisesti, ja silloin lensivät puhutellut punaisiksi närkästyksestä; niin, hän ei peljännyt tarpeen tullen oikaistakaan heidän mielipiteitään. Hänen kielensä oli löysässä kannassa, hänellä oli halu puhua aina kaikki, mitä vain hänen päähänsä pälkähti; joskus olivat hänen sanansa tavattomia tyhmyyksiä, joten hänelle naurettiin niiden tähden hänen selkänsä takana; mutta ne saattoivat olla myöskin häijyjä, vasten naamaa annettuja pistoksia, ja silloin ne hankkivat hänelle verivihollisia. Hän oikein puri kieltään, kun ne tulivat kielelle, sillä hän olisi tahtonut niitä pidättää: mutta se oli aina liian myöhäistä, hän oli ne jo lausunut. Hänen miehensä oli ihmisiä kohtaan niin lauhkea ja kunnioittava kuin suinkin olla saattaa, ja hän teki vaimolleen tässä suhteessa arkoja huomautuksia. Silloin Lili syleili miestään ja sanoi hänelle olevansa typerys ja myönsi miehen olevan oikeassa. Mutta tuokion päästä hän jo alkoi uudestaan saman, ja jopa juuri sellaisella hetkellä, jolloin olisi tullut kaikkein vähimmin puhua eräitä asioita, Lili Reinhart niistä puhui: hän olisi läkähtynyt siihen paikkaan, ellei hän olisi saanut silloin puhua. — Hän oli kuin luotu sopimaan Christophen seuraan. Niiden monien mielettömyyksien joukossa, joista ei olisi saanut puhua ja joista Angelika Reinhart siis puhui, oli hänellä nykyään erikoisena intona vertailla toisiinsa Saksan ja Ranskan oloja. Hän oli kyllä itse saksatar — (kukaan ei ollut sellainen enempää kuin hän), — mutta hänet oli kasvatettu Elsassissa, ja kun hän siten oli joutunut yhteyteen ja ystävyyteenkin Elsassin ranskalaisten kanssa, oli latinalaisen kultuurin vetovoima vaikuttanut häneen suuresti, tuo voima, jota niin monet saksalaiset ranskalaisilta anastetuissa maakunnissa eivät voi vastustaa, eivätkä varsinkaan ne heistä, joiden luulisi parhaiten siihen pystyvän. Ja tätä vetovoimaa oli lisännyt pohjaltaan myöskin jonkinlainen vastaanhangoittelunhalu; ehkä se oli syntynyt silloin, kun Lili meni naimisiin nykyisen miehensä kanssa, sillä tämä oli pohjois-saksalainen, joten vaimo joutui hänen parissaan mitä täydellisimpään germaanilaiseen ympäristöön.
Jo ensimäisenä iltana, kun Christophe oli heillä, tarttui Lili nyt tähän tavalliseen väittelynaiheeseensa. Hän alkoi kehua ranskalaisten rakastettavaa vapautta pakinoissa. Christophe yhtyi innokkaasti hänen mielipiteeseensä. Ranska oli hänelle Corinne; se oli hänelle Corinnen kauniit, loistavat silmät, nuori ja naurava suu, hänen suora ja vapaa käytöksensä, hänen kauniisti soiva äänensä. Christophe halusi nyt suuresti tuntea sitä hyvää vielä enemmän.
Lili Reinhart taputti käsiään, kun Christophe oli samaa mieltä hänen kanssaan.
— Mikä vahinko, sanoi hän, ettei minun pikku ranskalainen ystävättäreni ole enää täällä; mutta hän ei jaksanut tätä sietää: hän matkusti pois.
Corinnen kuva sammui heti Christophen mielestä. Aivan kuin haipuva savu antaa yhtäkkiä tummalta taivaalta näkyä tähtien suloisen ja syvän tuikkeen ilmestyi hänelle nytkin eräs toinen kuva, ilmestyivät erään toisen henkilön silmät.
Kuka? kysyi Christophe ponnahtaen tuoliltaan. Tuoko pieni kotiopettajatar?
— Kuinka, tunnetteko tekin hänet? äännähti rouva Reinhart.
He kuvailivat nyt toisilleen tuota tyttöä: piirteet sopivat täydellisesti yhteen.
— Te tunnette hänet? toisti Christophe. Oh, kertokaa minulle kaikki, mitä hänestä tiedätte!…
Rouva Reinhart alkoi silloin sillä vakuutuksella, että he olivat aivan läheisiä ystäviä ja että he uskoivat toisilleen kaikki asiansa. Mutta kun hänen sitten piti joutua yksityiskohtiin, supistuivatkin ne sangen niukoiksi. He olivat tavanneet toisensa ensi kerran eräillä vieraskutsuilla. Rouva Reinhart oli lähestynyt ensin tuota nuorta tyttöä; ja sydämellisenä niinkuin aina oli hän pyytänyt häntä tulemaan itseään katsomaan. Tyttö oli käynytkin hänen luonaan pari kolme kertaa, ja he olivat jutelleet keskenään. Mutta ainoastaan suurella vaivalla oli utelias Lili päässyt saamaan joitakin tietoja pikku ranskattaren elämästä: tuo tyttö oli kovin suljettu; häneltä sai nyppiä hänen elämänsä tarinan kappale kappaleelta. Rouva Reinhart tiesi parhaiksi, että hänen nimensä oli Antoinette Jeannin; hänellä ei ollut mitään varoja, ja omaisia ainoastaan nuori veli, joka oli jäänyt Parisiin ja jota Antoinette piti kovin uhrautuvasti yllä. Hän puhui veljestään lakkaamatta: se oli ainoa asia, johon koskettaessa hän tuli avomieliseksi; ja olipa Lili Reinhart saavuttanut suorastaan hänen luottamuksensa pelkästään sillä, että hän ilmaisi säälinsä ja suopeutensa tuota nuorta poikasta kohtaan, joka oli yksinään siellä Parisissa, ilman omaisia ja ystäviä, erään lukion täyshoitolaisena. Antoinette oli suureksi osaksi ainoastaan siksi, että olisi saanut lisätuloja veljensä kasvatukseen, hankkinut itselleen paikan ulkomailla. Mutta sitten eivät nuo lapsi-raukat voineetkaan elää ilman toisiaan; he kirjoittivat toisilleen joka päivä; ja jos odotettu kirje viivästyi hetkenkin, joutuivat he molemmat aivanpa sairaalloisen levottomuuden valtaan. Antoinette eli veljensä tähden alinomaisessa huolessa: pojalla näet ei ollut aina uljuutta salata häneltä surullista ja yksinäistä elämäänsä; ja veikon valitukset kaikuivat Antoinetten sydämessä vihlovina; hän tuskitteli, että veli kärsi, ja kuvitteli usein, että hän oli sairas, vaikkei tahtonut siskolleen sitä tunnustaa. Rouva Reinhartin oli täytynyt monta kertaa kaikessa ystävyydessä torua Antoinettea tällaisen aiheettoman pelon vuoksi; ja hänen onnistuikin ainakin siksi hetkeksi saada Antoinette rauhalliseksi. — Antoinetten kaukaisemmista sukulaisista, hänen yhteiskunta-asemastaan ja syvemmistä sielullisista ominaisuuksistaan ei rouva Reinhart ollut päässyt sen tarkemmin perille. Kuullessaan häneltä ensimäisen kysymyksen siihen suuntaan vetäytyi nuori tyttö ihmisarkana kuoreensa. Siitä vähästä, mitä hän jutteli, huomasi, että hän oli saanut oppia ja oli älykäs; hänellä näytti olevan varhaisvanhan kokemuksia; hän tuntui olevan samalla kertaa naiivi ja elämän opettama, harras uskossaan ja samalla kuitenkin kaikki kuvittelunsa kadottanut. Antoinette ei ollut onnellinen täällä, tuossa perheessä, jossa ei ollut kohteliaisuutta eikä hyvyyttä. Hän ei sitä valittanut, mutta saattoi huomata, että hän kärsi siitä. — Kuinka hän oli johtunut täältä lähtemään, sitä ei rouva Reinhart oikein tiennyt. Väittivät, että hän olisi viettänyt huonoa elämää. Angelika ei sellaista uskonut; hän olisi antanut vaikka katkaista kaulansa, että se oli inhoittavaa juorua, tämän typerän ja ilkeän kaupungin arvon mukaista. Mutta jotain pientä siinä oli ollut alla; saman tekevä, mitä, eikö niin?
— Kyllä, vastasi Christophe painaen päänsä alas.
— Ja sitten hän matkusti.
— Ja mitä hän teille sanoi lähtiessään?
— Ah, minulle sattui kova onni! vastasi Lili Reinhart. Minä olin juuri silloin matkustanut kahdeksi päiväksi Kölniin. Kun tulin takaisin… Zu spät! (Liian myöhäistä!)… nuhteli rouva samassa sisäkköään, joka toi liian myöhään sitruunaa hänen teehensä.
Ja Lili Reinhart lisäsi totisen viisaasti, niinkuin ainakin saksalaiset sekoittaen juhlalliset asiat jokapäiväisiin perhetoimituksiinsa:
— Liian myöhäistä, kuten usein elämässä!
(Ei käynyt selville, koskiko tämä huomautus sitruunaa vai äsken keskeytynyttä tarinaa). Rouva Reinhart jatkoi:
— Palatessani sain häneltä pari sanaa, hän kiitti minua kaikesta ja sanoi matkustavansa täältä pois: menevänsä takaisin Parisiin. Hän ei ilmoittanut mitään osoitetta.
— Eikä ole sitten enää kirjoittanut?
— Ei mitään.
Christophe näki noiden alakuloisten kasvojen ja silmien katoavan jälleen yöhön, silmien, jotka olivat äsken yhtäkkiä johtuneet hänen mieleensä sellaisina kuin hän oli nähnyt ne viimeisen kerran läpi junan ikkunoiden.
Kysymys Ranskan oloista tuli sitten esille entistä hartaammin. Christophe ei väsynyt tiedustelemasta rouva Reinhartilta kaikenlaista tuosta maasta, jonka rouva väitti tuntevansa. Eikä Lili, vaikkei hän ollut koskaan käynyt Ranskassa, jättänyt jakamatta Christophelle näitä tietojaan. Reinhart itse oli mallikelpoinen saksalainen patriootti ja täynnä ennakkoluuloja Ranskaa vastaan, jota hän ei tuntenut sen paremmin kuin hänen vaimonsakaan; ja niinpä uskalsi hän joskus tinkiä vaimonsa sanoja, milloin Lilin ihastus nousi aivan ylenpalttiseksi; mutta silloin jatkoi rouva väitteitään kahta suuremmalla tarmolla, ja Christophe yhtyi ehdottomasti häneen, pelkästä luottamuksesta ja asiaa laisinkaan tuntematta.
Mutta vielä arvokkaampia kuin Lili Reinhartin tiedot Ranskasta olivat Christophelle hänen ranskalaiset kirjansa. Rouva oli hankkinut itselleen pienen ranskalaisen kirjaston: kouluissa käytettyjä valikoimia, muutamia romaaneja ja umpimähkään ostettuja teoksia. Christophesta, joka oli ylen halukas oppimaan jotain Ranskasta eikä tiennyt siitä vielä mitään, olivat nuo kirjat, kun Reinhart meni niitä etsimään ja antoi ne sitten ystävällisesti ja kohteliaasti hänen käytettäväkseen, oikea suuri aarre.
Aluksi kävi Christophe käsiksi niihin niistä, jotka sisälsivät valittuja kappaleita Ranskan kirjallisuudesta; ne olivat koulukirjoja, joita sekä Lili Reinhart että hänen miehensä olivat ennen koulussa ollessaan lukeneet. Reinhart vakuutti hänelle, että hänen täytyi alkaa niillä, jos halusi olla eksymättä keskellä hänelle outoa ranskalaista kirjallisuutta. Christophe kunnioitti syvästi yleensä kaikkia henkilöitä, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ja hän totteli siis hartaasti; ja jo samana iltana hän ryhtyi lukemaan. Hän koetti ensin saada ylimalkaisen käsityksen siitä, mitä kaikkia rikkauksia hänellä oli nautittavinaan.
Hän tutustui seuraaviin ranskalaisiin kirjailijoihin: Théodore-Henri Barrau, François Péris de la Croix, Frédéric Baudry, Emile Delérot, Charles-Auguste-Désiré Filon, Samuel Descombaz ja Prosper Baur. Hän luki runoja, joiden tekijöitä olivat abbé Joseph Reyre, Pierre Lachambaudie, herttua de Nivernois, André van Hasselt, d'Andrieux, M:me Calet, Salm-Dyckin, ruhtinatar Constance-Marie, Henriette Hollard, Gabriel-Jean-Baptiste-Ernest-Wilfrid Legouvé, Hippolyte Violeau, Jean Reboul, Jean Racine, Jean de Béranger, Frédéric Béchard, Gustave Nadaud, Edouard Plouvier, Eugène Mannel, Hugo, Millevoye, Chênedollé, James Lacour Delâtre, Félix Chavannes, François-Edouard-Joachim s.o. François Coppée ja Louis Belmontet. Tähän runouden vedenpaisumukseen oli Christophe hukkua aivan umpikorviin, ja siirtyi sitten proosaan. Hänen kirjoistaan löytyi Gustave de Molinari, Fléchier, Ferdinand-Edouard Buisson, Mérimée, Malte-Brun, Voltaire, Lamé-Fleury, Dumas vanhempi, J.-J. Rousseau, Mézières, Mirabeau, de Mazade, Claretie, Cortambert, Fredrik II ja monsieur de Vogue. Ranskalaisista historioitsijoista lainailtiin useimmin Maximilien-Samson-Frédéric Schoellin sanoja. Christophe löysi tässä ranskalaisessa antologiassa uuden Saksan valtakunnan perustamisjulistuksen; ja hän sai lukea Frédéric-Constant de Rougemontin saksalaisista tekemän kuvauksen, jossa opetettiin, että "saksalainen syntyy elääkseen hengen maailmassa. Hän ei ole metelöivän ja keveän iloinen niinkuin ranskalainen. Hän on hyvin sielukas; hän on tunteiltaan hellä, hyvä. Hän on väsymätön työssä ja sitkeä yrityksessä. Ei löydy siveellisempää kansaa, eikä ihmisten ikä ole missään, niin pitkä kuin Saksassa. Saksalla on joukko erinomaisia kaunokirjailijoita. Sillä on nerokas taipumus taiteisiin. Kun muut kansat pitävät suurimpana kunnianaan olla pelkästään ranskalaisia, englantilaisia, espanjalaisia, niin saksalaisen rakkauteen sulkeutuu koko ihmiskunta. Lisäksi: koska Saksan maantieteellinen asema on Europan keskeisin, niin näyttää Saksan kansakunta olevan yhtaikaa ihmiskunnan sekä sydän että ylempi järki."
Christophe kummastui ja väsyi, painoi kirjan kiinni ja ajatteli:
— Ranskalaiset ovat kilttejä poikia; mutta aivan selväpäisiä he eivät ole.
Hän tarttui toiseen kirjaan. Se oli tarkoitettu korkeampaa tasoa, isompia kouluja varten. Musset oli saanut siinä kolme sivua, ja Victor Duruy kolmekymmentä. Lamartine seitsemän sivua, mutta Thiers lähes neljäkymmentä. Le Cid annettiin kokonaisuudessaan, — melkein kokonaisuudessaan: (— oli poistettu ainoastaan don Diegon ja Rodrigon monoloogit, pitkäveteisyyden vuoksi). — Lanfrey ylisteli Preussia Napoleon I:stä vastaan: hänelle ei oltukaan annettu tilaa mittaamalla; hän oli saanut yksinään enemmän kuin kaikki 1700-luvun suuret klassikot. Lukuisia kuvauksia ranskalaisten tappioista vuonna 1870 oli ammennettu Zolan la Débâclesta. Kokoelmassa ei näkynyt yhtään sennimisiä miehiä kuin Montaigne, Rochefoucauld, Bruyère, Diderot, Stendhal, Balzac, Flaubert. Sensijaan ilmestyi Pascal, joka oli edellisestä kirjasta poissa, ihmeeksi ja kummaksi tässä; ja Christophe oppi ohimennen, että tuo vetotautinen "oli Port-Royalin luostarin, lähellä Parisia olevan nuorten tyttöjen kasvatusopiston munkkeja…"
[Ne valikoimat ranskalaista kirjallisuutta, jotka Christophe sai lainaksi ystäviltään Reinharteilta ovat:
I. Valikoima ranskalaista kirjallisuutta ylempien koulujen tarpeeksi, tehnyt Hubert H. Wingerath, filosofian tohtori, Strassburgin Pyhän Johanneksen koulun johtaja. — Toinen osa, keskiluokkia varten. — 7:s painos, 1902, Dumont-Shaubergin kustannuksella.
II. L. Henrig ja G. F. Burguy: Ranskan kirjallisuutta; parannellut F. Tendering, Hampurin Johanneum-reaalilukion rehtori, — 1904. Braunschweig.]
Christophe oli vähällä heittää koko kirjat nurkkaan: hänen päässään vilisi; hän ei käsittänyt enää mitään. Hän sanoi itsekseen: "Näistä en tule hullua hurskaammaksi." Hänen oli mahdoton muodostaa itselleen arvostelua. Hän selaili tuntikausia kirjojaan, käsittämättä, minne hän joutui. Hänen oli verrattain vaikea lukea ranskaa; ja kun hän oli suurella vaivalla saanut selvän jostakin lauseesta, oli se melkeinpä aina jotain merkityksetöntä ja mahtipontisen pöyhkeilevää.
Tässä kaaoksessa välkähti kuitenkin jo valonsäkeniä, aivan kuin miekaniskut; ruoskivia ja vinhaisevia sanoja, sankarien naurunpuuskia. Vähitellen erkani jokin määritelty vaikutelma tästä ensimäisestä lukemisesta, luultavasti juuri luetun tendensimäisen perusrakennelman vuoksi. Saksalaiset kustantajat olivat joko ehdoin tahdoin tahi huomaamattaan valinneet ranskalaisesta kirjallisuudesta kaiken sen, joka saattoi näyttää ranskalaisten viat ja saksalaisten paremmuuden, ranskalaisten omain todistusten nojalla. Mutta sitä eivät kustantajat epäilleetkään, että he vetivät ennakkoluulottoman sielun silmissä, jollainen Christophe oli, sillä tavoin ainoastaan päivänvaloon ranskalaisten hämmästyttävän henkisen vapauden, koskapa he arvostelivat itseäänkin ja kiittelivät vastustajiaan. Michelet ylisti Fredrik II:sta, Lanfrey englantilaisia Trafalgarin taistelun sankareita, Charras vuoden 1813 Preussia. Kukaan Napoleonin vihollisista ei ollut uskaltanut puhua hänestä niin tuimasti kuin tämä mies. Kaikkein kunnioitetuimmatkaan asiat eivät olleet turvassa ranskalaisten moitiskelunhalulta. Suuren Kuninkaan ajoista saakka olivat peruukkipäiset runoilijat suorasuita. Molière ei säästänyt mitään. La Fontaine irvisteli kaikkea. Yksinpä sellainen kuin Boileau muokkasi ylimystöä. Voltaire herjasi sotaa, ruoski uskontoa, pilkkasi isänmaata. Moralistit, satiirikot, häväistyskirjain tekijät kilpailivat keskenään iloisessa tai synkässä rohkeudessa. Siinä kirjallisuudessa vallitsi yleinen epäkunnioitus. Kunnon saksalaiset kustantajat suorastaan kauhistuivat sellaista; heille oli tullut halu rauhoittaa omaatuntoaan, ja he koettivat puolustella Pascalia, kun tämä pisti samaan pussiin kokit, murtovarkaat, sotamiehet ja kollot; he väittivät näet alamuistutuksessa, ettei Pascal olisi puhunut näin, jos hän olisi tuntenut nykyaikaiset jalot armeijat. He eivät jättäneet myöskään huomauttamatta, miten onnistuneesti Lessing oli korjannut La Fontainen Satuja, muuttaen, geneveläisen Rousseaun neuvon mukaan, mestari Korpin juuston myrkytetyksi lihankappaleeksi, johon katala kettu kuolee:
"Olkoon myrkky osanne aina, kirotut imartelijat."
He räpyttivät silmiään alastoman totuuden edessä; mutta Christophe nautti siitä: hän rakasti valoa. Silloin tällöin se kolahti kyllä häntäkin vastaan; hän ei ollut tottunut tähän hillittömään riippumattomuuteen, joka vaikuttaa vapaimmankin saksalaisen silmissä anarkialta, koska hän on sittenkin piintynyt järjestykseen ja yhteiskunnalliseen kuriin. Sitäpaitsi saattoi ranskalainen ironia Christophen usein ymmälle: hän käsitti muutamat paikat liian vakavasti; toiset taasen, jotka olivat leppymätöntä kieltämistä, tuntuivat hänestä päinvastoin leikitteleviltä paradokseilta. Mutta se ei paljoa haitannut. Olipa hän hämmästynyt tai sai töytäyksiä vastaansa, niin nuo ajatukset vetivät häntä kuitenkin vähitellen yhä enemmän puoleensa. Hän oli jättänyt vaikutelmien luokittelemisen; hän siirtyi jo tunnelmasta toiseen: hän eli. Ranskalaisen kerronnan hauskuus — Chamfort, Dumas vanhempi, Mérimée, sekaisinkin hotkittuina, — vapautti hänen sieluaan; ja silloin tällöin leyhähti joltakin sivulta Vallankumousten huumaava ja hurja tuoksu.
Aamu alkoi jo lähestyä, kun Louisa, joka nukkui viereisessä huoneessa, heräsi ja näki valon kiiltävän Christophen oven raosta. Äiti koputti seinään ja kysyi oliko Christophe sairas. Tuoli narisi lattiaa vasten, ovi Louisan huoneeseen aukesi; ja Christophe ilmestyi ovelle, kalpeahkona, paitasillaan, kirja ja kynttilä kädessä, kummallisin elein, juhlallisen kömpelöin ja hassunkurisin. Louisa peljästyi ja nousi vuoteessaan istualleen, ajatellen, että hulluko Christophe oli. Christophe alkoi nauraa, ja heilutellen kynttiläänsä hän luki ääneen erästä Molièren näytelmän kohtausta. Keskellä lausetta hän purskahti taas nauruun; hän istahti äidin vuoteen jalkopuoleen, selvitäkseen naurusta, johon oli tikahtua; kynttilä vapisi hänen kädessään. Louisa rauhoittui ja parpatti hellästi:
— Mikä nyt? Mikä nyt on? Menetkö siitä makaamaan!… Poika-parka, ihanko sinä joudut päästä sekaisin?…
Mutta Christophe jatkoi kahta uhemmin:
— Sinun täytyy kuunnella tätä!
Ja hän asettui istumaan sängyn viereen ja ryhtyi lukemaan äidille näytelmää, alusta alkaen jälleen. Hän oli aivan näkevinään Corinnen; hän kuuli hänen lörpöttelevän äänensä, kivakan ja kirkkaan. Louisa tiuski vastaan:
— Mene, mene matkaasi! Sinä vilustut siinä. Sinä kiusaat minua. Anna minun maata!
Christophe jatkoi heltymättä. Hän paisutti ääntään, hän heilutti käsiään, oli katketa naurusta. Ja hän kysyi äidiltään, eikö se ollut erinomaista. Louisa oli kääntynyt häneen selin, kiskonut peiton ympärilleen ja tukki korviaan ja sanoi:
— Anna minun maata!…
Mutta itsekseen hän kuitenkin nauraa tyrski kuunnellessaan Christophen naurua. Viimein hän lakkasi inttämästä vastaan. Ja kun Christophe lopetti ensimäisen näytöksen ja vaati Louisaa turhaan näyttämään mielenkiintoaan luettua kohtaan ja kumartui häntä katsomaan, näki hän, että äiti nukkui. Silloin hän hymyili, suuteli hellästi äidin tukkaa ja meni hiljaa omaan kamariinsa.
Christophe meni ottamaan uutta ranskalaista lukemista Reinhartien kirjastosta. Kaikki sen kirjat joutuivat sikin sokin hänen käsiinsä. Christophe ahmi ne kaikki. Hänellä oli niin suuri halu rakastaa Corinnen ja tuntemattoman tytön maata ja innostua kaikkeen sitä koskevaan, että hän sen tekikin. Toisenkin luokan teoksissa saattoi jokin sivu, jokin herkkä sana antaa hänelle oikean vapaan ilman tuulahduksen. Hän liioitteli sen vapauden suuruutta, varsinkin puhuessaan siitä rouva Reinhartille, joka puolestaan vielä lisäili sitä monin verroin. Vaikka hän olikin Ranskasta tietämätön kuin turska, asetti hän usein mitä suurimmaksi ilokseen ranskalaisen kultuurin saksalaisen rinnalle ja haukkui viimeksimainittua tuon toisen kunniaksi, tahtoen siten enimmäkseen ainoastaan ärsyttää miestään ja kostaa ikävyyksiä, joita hän oli saanut sietää tämän saksalaisen pikkukaupungin puolelta.
Herra Reinhart vihastui hyvin usein moisesta. Paitsi oman alansa tietoja oli hän, mitä Ranskaan tuli, pysähtynyt kouluopetuksen alkeisiin. Hänestä olivat ranskalaiset suoria, älykkäitä käytännöllisissä asioissa ja miellyttäviä, erinomaisia pakinoissa, mutta keveitä, herkkiä, kerskuvia, pystymättömiä mihinkään vakavaan, mihinkään tunteeseen, minkäänlaiseen totiseen, — kansa, jolla ei ollut musiikkia, ei filosofiaa, ei runoutta (lukuunottamatta Bouleaun "Runousoppia", Beranger'ta ja François Coppéeta), — paatoksen, komeain eleiden, liioiteltujen sanain ja pornografian kansa. Hän ei löytänyt tarpeeksi vahvoja sanoja ruoskiakseen latinalaista siveettömyyttä; ja paremman puutteessa käytti hän aliomaa uudestaan sanaa frivooli, joka hänen suussaan, samoin kuin useimpain muidenkin hänen kansalaistensa, sai eräällä tavalla erityisesti halventavan merkityksen. Ja kaikki päättyi lopultakin jalon Saksan kansan ylistysvirteen, — moraalisen kansan ("Siinä suhteessa, sanoo Herder, eroaa se kaikista muista kansoista"), uskollisen kansan (treues Volk… Treu, joka merkitsee: rehellinen, uskollinen, vilpitön ja suora), — kansana valion, kuten Fichte sanoo; — niin, saksalaisen Voiman, kaiken oikeuden ja totuuden vertauskuvan, ylistykseen, — saksalaisen Ajatuksen, — saksalaisen Gemütin, — saksankielen, ainoan alkuperäisen ja puhtaana säilyneen niinkuin rotu itsekin, — Saksan naisten, Saksan viinin, Saksan laulun riemuhuutoon… "Saksa, Saksa kaikkialle!"
Christophe intti Reinhartia vastaan, rouva nauraa räkätti. He huusivat kaikki kolme kilpaa. He sopivat mainiosti yhteen: he tiesivät kaikki kolme olevansa kunnon saksalaisia.
Christophe tuli usein juttelemaan ja päivällisellekin näiden uusien ystäviensä luokse, ja kävi teidän kanssaan kävelemässä. Lili Reinhart hemmoitteli häntä, varusti hänelle hyviä illallisia: hän oli mielissään, kun sai näin tekosyyn tyydyttää omaa herkutteluhaluaan. Hän keksi kaikenlaisia tunteellisia ruoka-asioihin liittyviä kohteliaisuuksia. Christophen syntymäpäiväksi leipoi hän kakun, johon oli pistetty kaksikymmentä kynttilää ja jonka keskellä seisoi pieni sokeriolento, kreikkalaisessa puvussa, esittäen muka Ifigeneiaa kukkakimppu kädessä. Christophe, joka oli omaksi harmikseenkin syvästi saksalainen, heltyi tällaisista todellisista ystävyydenilmauksista, joskin ne olivat hiukan meluavia ja mauttomiakin.
Kunnon Reinhartit keksivät muitakin ja hienompia keinoja osoittaakseen ystävyyttään. Vaimonsa kehoituksesta oli Reinhart, joka tuskin tunsi nuotteja, ostanut parikymmentä vihkoa Christophen Liedejä (ensimäiset kappaleet, mitä kustantajan varastosta vielä oli lähtenyt); — hän oli levittänyt niitä Saksaan kaikkialle, yliopistotuttaviensa joukkoon; hän oli lähetyttänyt niitä myöskin jonkun määrän niille Leipzigin ja Berlinin kirjakauppiaille, joiden kanssa hän oli koulumiehenä suhteissa. Tämä liikuttava ja kömpelö yritys, josta Christophe ei tietänyt mitään, ei muuten kantanut hedelmää, ei ainakaan vielä. Sinne tänne lähetetyt Liedit näyttivät hukkuneen huomaamatta sille tielleen: kukaan ei niistä hiiskunut mitään; ja Reinhartit, joita tällainen välinpitämättömyys suretti, olivat hyvillään, kun eivät olleet puhuneet Christophelle hommastaan mitään; sillä jos hän olisi tiennyt tuloksen, olisi se enemmän häntä tuskastuttanut kuin lohduttanut. — Mutta todellisuudessa ei mikään maailmassa katoa, se on meillä monesti tilaisuus elämässä huomata; mikään yritys ei mene hukkaan. Vuosikausiin ei usein työn tehosta tiedetä mitään: sitten yhtäkkiä, jonakin päivänä huomaa, että ajatus onkin edistynyt. Kuka tietää, eivätkö Christophen Liedit olleet joutuneet joidenkin maaseutukolkissa asuvien kunnon ihmisten sydämiin, jotka olivat liian arkoja, tai liian laiskoja ilmaistakseen hänelle ihailuaan!
Yksi ainoa kirjoitti Christophelle. Kaksi kolme kuukautta siitä, kun Reinhart oli lähettänyt nuo vihkot, tuli Christophelle kirje: liikutettu, juhlallinen, haltioitunut, sanamuodoltaan yli-ikäinen; se tuli eräästä Türingenin pikkukaupungista ja allekirjoittaja oli "Universitätsmusikdirector Professor D:r Peter Schulz."
Tämä oli suuri ilo Christophelle, ja vielä enemmän iloitsivat Reinhartit, kun hän avasi tuon kirjeen heidän luonaan, unhoitettuaan sen ensin kahdeksi päiväksi taskuunsa. He lukivat sen yhdessä. Reinhart loi vaimoonsa salavihkaa silmäyksiä, joita Christophe ei huomannut. Christophe näytti säteilevän riemusta, kunnes Reinhart yhtäkkiä näki hänen synkkenevän ja keskeyttävän kirjeen lukemisen, aivan keskellä sitä.
— No, miksi sinä keskeytät? kysyi Reinhart.
(He sinuttelivat jo toisiaan.)
Christophe heitti kirjeen vimmoissaan pöydälle.
— Ei, tämä on jo liikaa! sanoi hän.
— Mikä niin?
— Lue!
Hän käänsi selkänsä pöytään ja meni itsekseen nurkkaan jöröttämään.
Reinhart luki vaimonsa kanssa, eikä huomannut kirjeessä muuta kuin aivan haltioituneita ihailunilmauksia.
— En minä mitään erikoista tässä näe, sanoi Reinhart hämmästyneenä.
— Etkö näe? Etkö sinä nyt näe?… — huusi Christophe ottaen jälleen kirjeen ja levittäen sen Reinhartin nenän eteen. — Etkö sinä osaa lukea? Etkö näe, että hänkin on "Brahmini?"
Silloin vasta Reinhart huomasi, että Universitätsmusikdirector vertaili eräissä kirjeensä riveissä Christophen Liedejä Brahmsin sävellyksiin. — Christophe voihki:
— Ystävä, vihdoinkin olen löytänyt ystävän!… Ja tuskin hänet sain, niin siihen jo kadotin!…
Häntä läkähdytti tuollainen vertaus. Jos hänen olisi annettu, olisi hän heti paikalla vastannut Schulzille pelkillä typeryyksillä täytetyllä kirjeellä. Tai ehkä hän tarkemmin asiaa punniten olisi pitänyt sangen viisaana ja jalomielisenä olla vastaamatta hänelle mitään. Onneksi Reinhartit estivät häntä tekemästä jotain uutta eriskummaista, lyöden hänen pahan tuulensa leikiksi. He saivat hänet kirjoittamaan pari riviä kiitokseksi. Mutta nuo rivit, jotka Christophe väkinäisesti kirjoitti, olivat kylmät ja teeskennellyt. Siitä huolimatta ei Peter Schulzin innostus laimentunut: hän lähetti Christophelle vielä kaksi kirjettä, jotka tulvivat ihastusta. Christophe ei ollut erikoisen vahva kirjeiden kirjoittamisessa; ja vaikka hän hiukan leppyikin tuntemattomalle ystävälleen nähdessään vilpittömän ja todellisen mieltymyksen sävyn hänen riviensä välistä, jätti hän kirjevaihdon silleen. Myöskin Schulz vaikeni lopulta, eikä Christophe enää asiaa muistanutkaan.
Hän tapasi nyt Reinharteja joka päivä, ja usein montakin kertaa päivässä. He viettivät melkein kaikki iltansa yhdessä. Oltuaan koko päivän yksin ja keskittyneenä itseensä, tunsi Christophe suorastaan ruumiillista tarvetta puhua, ilmaista ajatuksiaan, vaikkei häntä ymmärrettäisikään, nauraa syystä tai aivan syyttä, tuhlata itseään, virkistäytyä.
Christophe soitti heille. Koska hänellä ei ollut muuta keinoa osoittaa kiitollisuuttaan, istahti hän pianon ääreen ja soitti tuntikausia. Rouva Reinhart ei ollut laisinkaan musikaalinen ja hänen oli vaikea olla haukottelematta; mutta hän oli suuresti mieltynyt Christopheen ja oli muka kovin tarkoin seuraavinaan, mitä Christophe soitti. Reinhart ei ollut paljoa musikaalisempi kuin hänen vaimonsakaan, mutta häntä liikuttivat eräät soitetut kappaleet, eräät sivut, tahdit, joskin aivan puisevalla tavalla; ja silloin hän järkyttyi rajusti, jopa niin, että sai vedet silmiinsä: ja se tuntui hänestä itsestään idioottimaiselta. Muulloin ei hän tuntenut mitään: kaikki oli hänelle pelkkää räminää. Yleisenä sääntönä muuten oli: häntä ei saanut liikutetuksi mikään muu kuin jokin heikoin puoli teoksessa, — aivan merkityksettömät kohdat. — Reinhartit koettivat vakuuttaa kumpikin itselleen, että he ymmärsivät Christophea; ja myöskin Christophe tahtoi sitä itselleen uskotella. Tosin hänelle tuli silloin tällöin halu ilveillä heidän kustannuksellaan; hän viritti heille loukun: soitti heille sellaista, jossa ei ollut mitään järkeä, typerää sekasotkua, ja väitti soittavansa omia sävellyksiään. Ja kun he sitten olivat häntä oikein ihailleet, sanoi hän heille, mitä tuo soitettu oli. Silloin tulivat he epäluuloisiksi; ja kun Christophe sitten tekeytyi hyvin salaperäiseksi ruvetessaan heille jotain soittamaan, luulivat he, että hän aikoi nytkin heitä puijata; ja he arvostelivat kappaletta ankarasti. Christophe antoi heidän puhua, yhtyi samaan virteen, myönsi, ettei tuosta musiikista ollut hiiteenkään, ja sitten hän yht'äkkiä purskahti nauruun:
— Senkin peijakkaat! Te olette aivan oikeassa!… Sehän on minun sävellyksiäni!
Hän oli ylen iloissaan, kun sai heidät pussiin. Rouva Reinhart närkästyi hiukkasen ja tuli ja läimäytti häntä poskelle; mutta Christophe nauroi niin onnellisena, että he yhtyivät nauruun. He eivät vaatineetkaan olla erehtymättömiä. Ja kun he eivät nyt enää tienneet, mille puolelle kallistua, niin otti Lili Reinhart osakseen moittia kaikkea, ja hänen miehensä kiittää kaikkea: siten he olivat varmat, että jompikumpi heistä oli samaa mieltä kuin Christophe.
Muuten ei heitä Christophessa viehättänytkään niin paljon musiikkimies kuin kunnon poika, hiukan löysäjärkinen, mutta hyväsydäminen ja vilkas. Kaikki pahat jutut, mitä heille oli hänestä kerrottu, olivat vain tehneet heidät suosiollisemmiksi häntä kohtaan: heitäkin tukahutti pikkukaupungin ilmakehä niinkuin Christophea; he olivat suoria niinkuin hänkin, ja arvostelivat asioita omalla päällään; ja Christophea he pitivät ikäänkuin suurena lapsena, joka ei liioin soveltunut elämään ja oli rehellisyytensä uhri.
Christophe ei kuvitellut liikoja uusista ystävistään; ja hänen täytyi alakuloisesti itselleen tunnustaa, etteivät he ymmärtäneet hänen syvintä olemustaan, etteivät he koskaan tulisi sitä ymmärtämään. Mutta hän oli nykyisin niin suuresti vieroitettu kaikesta ystävyydestä ja kaipasi sitä niin palavasti, että oli heille rajattoman kiitollinen, kun he häntä hiukan rakastivat. Hän oli saanut oppia viime vuoden kokemuksista: hän ei myöntänyt enää itselleen oikeutta olla kovin vaatelias. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän olisi ollut näin kärsivällinen. Hän muisti tunnonvaivakseen ja samalla huvitettuna, kuinka tuima hän oli ollut ikäviä, mutta kunniallisia Eulerejä kohtaan. Oi, kuinka hän oli muuttunut viisaaksi!… Se pani aivan huokaisemaan. Salainen ääni kuiskasi hänelle.
— Kyllä, mutta kuinka pitkäksi aikaa?
Se sai hänet jälleen hymyilemään, ja hän oli tyytyväinen.
Kuinka hän olisikaan ollut valmis uhraamaan kaiken, jos hänellä olisi ollut ystävä, yksi ainoa sellainen ystävä, joka ymmärsi täydellisesti hänen sielunsa! — Mutta vaikka hän oli vielä aivan nuori, oli hänellä kyllin kokemusta maailmasta tietääkseen, että se hänen toivomuksensa oli niitä, joita elämä kaikkein vähimmän toteuttaa, ja ettei hän saattanut vaatia, suurempaa onnellisuutta kuin useimmat häntä ennen eläneetkään oikeat taiteilijat. Hän oli saanut lukea eräiden heidän elämäntarinoitaankin. Jotkut Reinhartien kirjastosta lainatut kirjat olivat näyttäneet hänelle ne hirvittävät koettelemukset, joita Saksan musiikkimiehet seitsemännellätoista vuosisadalla olivat saaneet kestää, ja sen tyynen miehuuden, jota yksi noista suurista hengistä oli osoittanut — suurin heistä kaikista: sankarillinen Schütz, joka kulki horjumatta tietään keskellä sotia, poltettujen kaupunkien raunioita, ruton saastuttamia maita, valloitetussa, koko Europan sotalaumain jalkoihinsa tallaamassa isänmaassaan, ja joka, — mikä oli pahinta kaikista, — ei lopultakaan, murrettuna, uupuneena, onnettomuuden sortamana, enää koettanut taistella, vaan oli välinpitämätön kaikesta ja kaipasi ainoastaan lepoa. Christophe ajatteli: "Kenellä olisi syytä valitella sellaista esimerkkiä muistellessaan? Heillä ei ollut yleisöä, ei tulevaisuutta; he sävelsivät pelkästään itselleen ja Jumalalle; sen, minkä, he yhtenä päivänä kirjoittivat, hävitti ehkä seuraava perinpohjin. Ja kuitenkin he kirjoittivat, eivätkä olleet suinkaan surullisia: mikään ei voinut hävittää heidän sitkeää ja leppoisaa hyväätuultaan; he tyydyttivät itsensä laulullaan, he eivät anoneet elämältä enempää kuin saada elää, kuin ansaita leivänmurunsa, purkaa sielustaan, mitä ajattelivat, ja löytää ystävikseen pari kolme kunnon ihmistä, yksinkertaista ja hyvää, jos ei taiteilijoita, niin sellaisia, jotka eivät varmaankaan ymmärtäneet heitä, mutta jotka luottivat heihin ja joihin he puolestaan luottivat. — Kuinka hän olisi uskaltanut vaatia enempää kuin hekään? On jonkinlainen onnen minimi-määrä, jota ihmisen sopii pyytää. Mutta kenelläkään ei ole oikeutta enempään: kunkin oma asia on itse antaa itselleen lisää; se ei ole muiden tehtävä."
Nämä ajatukset tekivät hänen mielensä jälleen kirkkaaksi; ja hän rakasti yhä enemmän kunnon ystäviään Reinharteja. Hän ei aavistanut, että häneltä tahdottiin riistää tämä viimeinenkin osanotto ja hellyys.
Hän ei ottanut huomioon pikkukaupungin ilkeämielisyyttä. Siellä on kauna pitkävihaista, — sitä pitempää, kuta tarkoituksettomampaa se on. Oikea viha, joka tietää, mitä se tahtoo, lauhtuu, kun se on tahtomansa saanut. Mutta ihmiset, jotka tekevät pahaa ikävystymisensä tähden, eivät heitä aseitaan pois koskaan; sillä heillä on aina ikävä. Christophe oli heidän joutilaisuudelleen sopiva uhri. Hän oli kyllä lyöty mies; mutta sellainen, joka uskalsi olla millään tavoin näyttämättä lannistumistaan. Hänestä ei ollut enää kenellekään huolta; mutta hän ei itsekään ollut muista huolissaan. Hän ei anellut ihmisiltä mitään; häntä vastaan ei voitu mitään. Hän oli onnellinen uusien ystäviensä parissa ja aivan välinpitämätön siitä, mitä hänestä sanottiinkin. Moista ei kaupunki voinut sietää. Ja rouva Reinhart ärsytti kaupunkia vieläkin enemmän kuin Christophe. Ystävällinen suhde, jossa hän oli vastoin koko kaupungin tahtoa julkisesti Christophien kanssa, tuntui rouvan puolelta suorastaan yleisen mielipiteen uhmaamiselta. Kunnon Lili Reinhart ei epäillyt ketään eikä mitään: hänen päähänsäkään ei pälkähtänyt ihmisiä uhmata; hän teki niinkuin hänestä oli hyvä, välittämättä kysellä muiden mieltä. Mutta se olikin pahinta ärsytystä.
Heidän kahden käytöstä vaaniskeltiin. He eivät olleet tarpeeksi epäluuloisia. Toinen heistä oli kummallisuuksiin menevä, toinen huimapää, eivätkä he siis noudattaneet viisauden sääntöjä, kun lähtivät yhdessä ulos tai juttelivat ja nauroivat illoin kotona nojaten ulkoparvekkeen kaiteeseen. He sutkauttelivat kaikessa viattomuudessa ja tuttavuudessa sellaisia sanoja ja käyttäytyivät niin vapaasti, että hävytön juoru sai helposti vettä myllyynsä.
Eräänä aamuna tuli Christophelle nimetön kirje. Häntä syytettiin julkein ja halpamielisin sanoin rouva Reinhartin rakastajaksi. Hänen kätensä hervahtivat alas. Koskaan ei hänen mieleensä ollut tullut ajatusta rakkaudesta tai edes leikittelevästä veikeilystä Lili Reinhartin kanssa: Christophe oli siihen liian kunniallinen, hänellä oli aviorikosta kohtaan puritaaninen kauhu: tuollaisen epäpuhtaan jakamisen ajatuskin tuotti hänelle ruumiillista ja sielullista vastenmielisyyttä. Ottaa vaimo ystävältä olisi hänestä ollut rikos; ja Lili Reinhart olisi ollut viimeinen olento maailmassa, jonka kanssa hän olisi yrittänytkään sitä tehdä. Tuo naisparka ei ollut tosiaan kaunis; Christophen intohimo ei siis olisi löytänyt edes puolustusta.
Christophe meni ystäviensä luokse seuraavalla kerralla häpeissään ja häiriytyneenä. Sielläkin hän huomasi samanlaista häiriytymistä. Kumpikin Reinharteista oli puolestaan saanut samansuuntaisen kirjeen; mutta he eivät uskaltaneet sitä toisilleen sanoa; ja kaikki kolme tekivät he nyt huomioita toisistaan, ja tarkastivat itseään, eivätkä uskaltaneet enää liikahtaakaan, eivätkä puhua, vaan tekivät alinomaa pelkkiä tyhmyyksiä. Jos Lili Reinhartin huoleton luonne silloin tällöin pääsikin voitolle ja jos hän alkoi jälleen nauraa ja lasketella päättömyyksiä, niin yhtäkkiä hän nolostui miehensä tai Christophen katsetta. Tuo saatu kirje johtui taas hänen mieleensä; hän keskeytti yhtäkkiä lauseensa ja sekaantui; samoin joutuivat Christophe ja Reinhart ymmälle. Jokainen heistä ajatteli:
— Eivätköhän toiset mitään tiedä?
Kuitenkaan eivät he virkkaneet toisilleen mitään, vaan koettivat elää kuten ennenkin.
Mutta nimettömiä kirjeitä tuli yhä lisää, yhä hävyttömämpiä ja likaisempia; ne syöksivät heidät sietämättömään hermostumisen tilaan ja häpeäntunteeseen. He pistivät ne piiloon, kun saivat ne, eikä heillä ollut voimaa niitä polttaa lukematta niitä: he avasivat kukin yksinään kirjeitään, vapisevin käsin; ja rohkeus tahtoi pettää, kun he käänsivät sivua; ja sitten, lukiessaan viimein sellaista, mitä jo pelkäsivät, — mikä tavaton määrä toisintoja samasta asiasta olikaan noissa kirjeissä: pahaantekoon taipuisan luonteen kaikki ovelat ja epäjalot keksinnöt, — niin he itkivät itsekseen. He koettivat kukin kaikin mokomin päästä perille, kuka se kurja oli, joka oli ottanut tehtäväkseen vainota heitä.
Eräänä päivänä ei rouva Reinhart tätä enää jaksanut, vaan tunnusti miehelleen, minkälaisen vimman uhriksi hän oli joutunut; ja mieskin tunnusti silloin kyyneleet silmissä hänelle, että samoin oli hänenkin laitansa. Puhuisivatko he asiansa Christophelle? He eivät uskaltaneet sitä tehdä. Kuitenkin täytyisi Christophea varoittaa, että hän osaisi olla tarpeeksi älykäs. — Heti, kun rouva Reinhart punastuen alkoi Christophelle tästä puhua, näki hän ällistyneenä, että myöskin Christophe oli saanut noita kirjeitä. Moinen perinpohjainen ilkeys saattoi heidät suunniltaan. Rouva Reinhart oli aivan vakuutettu, että koko kaupunki nyt uskoi tällaisia salaisuuksia. Sen sijaan, että he olisivat tukeneet keskenään toisiaan, he menettivät lopulta täydellisesti rohkeutensa. He eivät tienneet, mitä enää tehdä. Christophe sanoi menevänsä ja halkaisevansa kallon joltakulta! — Mutta keneltä? Ja sittenpä vasta juorut pääsisivät voimaan!… Ilmoittaako kirjeistä poliisille? — Se olisi ollut samaa kuin tehdä niiden salavihjaukset julkisiksi. Ei olisi muka muuta keinoa kuin olla niistä välittämättä. Mutta sekään ei ollut enää mahdollista. Heidän ystävyyssuhteensa oli jo turmeltu. Reinhart saattoi luottaa ehdottomasti vaimonsa ja Christophen kunniallisuuteen: hän epäili vastoin tahtoaankin heitä. Hän tunsi itse, miten järjettömiä ja häpeällisiä tuollaiset epäilykset olivat; hän tahtoi olla niistä välittämättä ja jättää Christophen ja vaimonsa kahden kesken toistensa seuraan. Mutta hän kärsi; ja hänen vaimonsa näki sen hyvin.
Vielä pahempi oli rouvan laita. Koskaan ei hän ollut ajatellutkaan kiemailla Christophelle, enempää kuin nuorukainenkaan hänelle. Mutta nuo juorut saivat hiipimään hänen mieleensä sellaisen naurettavan ajatuksen, että ehkäpä Christophe sittenkin tunsi häntä kohtaan jotakin hellempää; ja vaikkei hän millään ehdolla ilmaissut sitä luuloaan Christophelle, piti hän tarpeellisena kuitenkin puoltaa itseään sellaiselta, ei varmoilla vihjauksilla, vaan kaikenlaisilla kömpelöillä tempuilla, joita Christophe ei ensin ymmärtänyt ja joista hän joutui, kun hän ne viimein ymmärsi, aivan suunniltaan. Ei tiennyt, nauraako vai itkeä, niin typerää tällainen oli! Hänkö rakastunut tuohon pikku porvarittareen, kilttiin, mutta rumaan ja keskolaiseen!… Ja että Lili Reinhart luuli sellaista!… Ja vielä sekin ilkeä, ettei hän voinut puolustaa itseään, sanoa hänelle, hänen miehelleen:
— Mitä joutavia! Olkaa rauhassa! Täältä ei tule vaaraa!…
Mutta ei, hän ei voinut solvata sillä tavoin noita hyviä ihmisiä. Ja sitäpaitsi Christophe harkitsi mielessään, että jos Lili Reinhart varjeli itseään muka hänen rakkaudeltaan, johtui se varmaan siitä, että hän alkoi itse häntä salaisesti rakastaa: nuo nimettömät kirjeet olivat saaneet aikaan sen kauniin tuloksen, että olivat työntäneet hänen päähänsä moisia romanttisia typeryyksiä.
Asema oli tullut samalla niin kiusalliseksi ja järjettömäksi, että sitä oli mahdoton enää jatkaa. Lili Reinhart, jolla ei sanakerskailusta huolimatta ollut luonteen voimaa, menettikin lopulta pikkukaupungin kytevän vihamielisyyden ympäröimänä kaiken malttinsa. Reinhartit keksivät noloja tekosyitä, ettei heidän olisi enää tarvinnut Christophea tavata:
"Rouva Reinhart oli hiukan sairas… Reinhartilla oli työtä… He olivat lähteneet muutamaksi päiväksi matkoille…"
Kömpelöitä valheita, jotka sattuma pian iloksensa paljasti.
Christophe oli vilpittömämpi, hän sanoi:
— Erotkaamme, ystävä-raukat. Meillä ei ole tähän voimaa.
Reinhartit itkivät. — Mutta heistä tuntui helpoitukselta, kun se seurustelu loppui.
Kaupunki saattoi nyt tosiaan riemuita. Christophe oli viimeinkin aivan yksin. Häneltä oli ryöstetty kaikki, viimeinenkin ilma, jota hän voi hengittää: — lähimmäisten rakkaus, jota vailla, olipa se vaikka pienikin, yksikään ihminen ei jaksa elää.