III (continued 2)

Kun hän heräsi, paistoi aurinko kirkkaasti, koko maalaistalo oli jo työssä. Hän ei tavannut enää alahuoneessa muita kuin vanhan emännän ja pienet lapset. Nuoret olivat pellolla, ja Modesta oli mennyt lypsämään; häntä haettiin turhaan, ei löytynyt mistään. Christophe ei tahtonut odottaa Modestaa: syvimmässään hän ei välittänyt paljoa hänen näkemisestään, ja nyt hän sanoi, että hänellä oli kiire. Hän lähti jälleen matkaan, pyytäen vanhaa emäntää sanomaan hänen puolestaan hyvästit muille.

Ehdittyään kylän ulkopuolelle näki hän eräässä tienmutkassa, ylempänä rinteellä sokean tytön istumassa orapihlajan juurella. Modesta nousi, kun kuuli hänen askelensa, tuli hymyillen hänen luoksensa, otti häntä kädestä ja sanoi:

— Tulkaa!

He kulkivat ylämäkeen pitkin nurmikoita ja tulivat pienelle hautausmaalle, jossa oli varjostavia puita ja koko kylä. Modesta vei Christophen erään haudan luo ja sanoi hänelle:

— Tässä se on.

He laskeutuivat polvilleen. Christophe muisti erään toisen haudan, jonka ääreen hän oli polvistunut Gottfriedin kanssa; ja hän ajatteli.

— Pian on minun vuoroni.

Mutta siinä ajatuksessa ei ollut nyt mitään surullista. Suuri rauha nousi maasta, Christophe kumartui ja kuiski kiihkeästi alas hautaan Gottfriedille.

— Tule minuun!…

Modesta rukoili kädet ristissä, liikuttaen hiljaa huuliaan. Sitten kulki hän haudan ympäri polvillaan, hapuillen ruohoa ja kukkia; niitä hän aivan kuin hyväili; hänen älykkäät sormensa näkivät: ne vetivät hellävaroen pois kuolleiden murattien rönsyt ja lakastuneet orvokit. Päästäkseen ylös hän nojasi kättänsä hautapaateen; Christophe näki hänen sormiensa sivelevän salavihkaa Gottfriedin nimeä, kosketellen jokaista kirjainta. Modesta sanoi:

— Maa on suloista tänä aamuna.

Hän ojensi Christophelle kätensä; Christophe antoi hänelle omansa. Modesta painoi Christophen käden lämmintä ja kosteata maata vasten. Christophe ei hellittänyt sokean kättä; heidän sormensa työntyivät toisissaan kiinni multaan. Hän syleili Modestaa. Modesta samoin Christophea.

He nousivat. Modesta antoi hänelle muutamia poimimiaan tuoreita orvokkeja, ja kätki lakastuneet povelleen. Pyyhittyään mullan polvistaan he lähtivät pois, hiiskumatta sanaakaan. Kiurut lauloivat pelloilla. Valkeat perhoset lepattivat heidän päänsä ympärillä. He istahtivat nurmikolle, jonkun askelen päähän toisistaan. Kylästä nousi sauhu suoraan taivasta kohti, joka oli kirkastunut sateesta. Kanavan liikkumaton vesi välkähteli poppelien lomitse. Sinertävä, utuinen valo harsosi pehmeästi vainiot ja metsät.

Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoi Modesta puhua. Hän puhui puoliääneen päivän kauneudesta, sellaisena kuin hän sen näki. Hänen huulensa olivat raollaan, hän aivan kuin joi ilmaa; hän seurasi tarkoin elävien olentojen ja kaikkia ääniä. Christophe tiesi myöskin tuollaisen musiikin arvon. Hän puhui nyt sanoja, joita Modesta ajatteli, vaikkei olisi voinut niitä ilmaista. Hän mainitsi nimeltä eräitä huutoja ja tuskin tuntuvia värähdyksiä, joita kuului ruohistosta ja ilmojen syvyyksistä. Modesta kysyi häneltä.

— Ah, näettekö te nekin? Christophe vastasi, että Gottfried oli opettanut hänet ne erottamaan.

— Teitäkö niinikään opetti? kysyi Modesta hiukan kateellisena.

Christophen teki mieli sanoa hänelle:

— Älkää olko minulle mustasukkainen.

Mutta hän näki jumalaisen valon, joka heitä ympäröi, ja katsoi sitten noita elottomia silmiä, ja hänelle tuli kiihkeä sääli.

— Gottfried on siis teille ne opettanut? kysyi hän.

Modesta vastasi myöntävästi; ja sanoi nauttivansa nykyään paljon enemmän entistä… — (Hän ei sanonut "kuin ennen"; hän karttoi lausua sanoja "silmät", tai "sokea".)

He olivat vaiti, tuokion. Christophe katseli Modestaa surkutellen. Tyttö tunsi itseään katseltavan. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka hän sääli häntä, olisi tahtonut, että tyttö olisi tuntenut sääliä itseään kohtaan ja uskonut surunsa hänelle. Christophe kysyi hellästi:

— Oletteko ollut hyvin onneton?

Modesta oli vaiti ja aivan kuin jäykistyi. Hän tempoi ruohonkorsia ja pureksi niitä hiljaa. Jonkun hetkisen perästä, — (leivon viserrys kiiri taivaankantta kohti), — sanoi Christophe, että Gottfried oli tehnyt hänelle hyvän työn. Hän kertoi surunsa, vastoinkäymisensä, aivan kuin ajatellen ääneen tai puhuen sisarelle. Sokean kasvot kirkastuivat, kun hän kuunteli tätä kertomusta tarkkaavasti. Christophe katsoi häneen, näki, että hän aikoi jo ruveta puhumaan: Modesta liikahti jo häntä lähemmäksi ja antoi hänelle kätensä. Christophe siirtyi myöskin likemmäksi; — mutta silloin Modesta vetäytyi jälleen entiseen tunteettomuuteensa; ja kun Christophe lopetti, ei hän vastannut hänen juttuunsa muuta kuin joitakin jokapäiväisiä sanoja. Hänen mykevässä, rypyttömässä otsassaan oli talonpoikainen sulkeutuneisuus, kova kuin kivi. Modesta sanoi, että hänen täytyi nyt mennä kotiin, katsomaan veljensä lapsia: hän puhui aivan levollisesti ja iloisesti. Christophe kysyi häneltä:

— Te olette onnellinen?

Modesta näytti sitäkin onnellisemmalta, kun kuuli toisen niin sanovan. Hän vastasi myöntävästi; hän keksi monenmoisia syitä, joiden vuoksi hänen täytyi olla onnellinen, hän koetti saada Christophen vakuutetuksi asiasta; hän puhui lapsista, talosta, kaikesta, mitä hänellä oli siellä tehtävää…

Oh, minä olen oikein onnellinen! sanoi hän.

Christophe ei vastannut mitään. Modesta nousi ja aikoi lähteä; Christophe nousi myöskin. He hyvästelivät toisiaan välinpitämättömän iloisella äänellä. Modestan käsi vapisi hiukan Christophen kädessä. Hän sanoi Christophelle:

— Teillä on tänään kaunis ilma kävellä.

Ja hän neuvoi häntä, että siinä ja siinä tienhaarassa ei saanut mennä väärää polkua. Tuntui kuin Christophe olisi heistä ollut sokea eikä Modesta.

He erosivat. Christophe laskeusi alas rinteeltä. Kun hän tuli maantielle, kääntyi hän katsomaan taakseen. Tyttö seisoi mäellä, äskeisellä paikallaan; hän huiskutti nenäliinaansa, ja viittoili hänelle aivan kuin olisi hänet nähnyt.

Tuossa itsepintaisessa vammansa kieltämisessä oli jotain sankarimaista ja naurettavaa, joka liikutti Christophea ja oli hänestä samalla ilkeää. Hän tunsi, että Modesta ansaitsi samalla sekä suurta sääliä että ihailua; eikä kuitenkaan olisi voinut elää kahta päivääkään hänen seurassaan. — Kulkiessaan kukkivien pensasaitain välitse ajatteli hän nyt myöskin ukko Schulzia, hänen vanhuksen-silmiään, kirkkaita ja helliä, jotka olivat nähneet niin monet surut, mutta jotka eivät tahtoneet huomata loukkaavaa todellisuutta, eivätkä sitä huomanneet.

— Minkälaisena hän nähnee minut, mietti Christophe. Minä olen erilainen kuin hänen käsityksensä minusta! Minä olen hänelle sellainen kuin hän tahtoisi minun olevan. Olentoni on hänen muotonsa mukaista, puhdasta ja jaloa niinkuin hän itse. Hän ei jaksa sietää elämää, jos hän näkisi sen sellaisena kuin se on.

Ja hän ajatteli tuota tyttöä, jonka oli yllättänyt sokeuden yö, mutta joka kielsi yönsä, ja koetti vakuuttaa itselleen olemattomaksi sen, mikä oli, samoin kuin olemattoman olevaiseksi.

Silloin näki hän saksalaisen idealismin suurenmoisen puolen, idealismin, jota hän oli niin monta kertaa vihannut, koska se keskinkertaisissa ihmisissä on teeskentelyn ja typeryyden lähde. Hän näki tuon uskon suuruuden, joka luo itselleen keskelle maailmaa maailman, ja aivan erilaisen kuin ympäristö on, ikäänkuin saaren valtamereen. — Mutta hän ei voinut omalta kohdaltaan sietää tuota uskoa, hän kieltäytyi pakenemasta siihen Kuolleiden saareen… Elämää! Totuutta! Hän ei tahtonut olla valheellinen sankari. Ehkä oli moinen optimistinen valhe, jonka muuan Saksan keisari aikoi säätää laiksi koko kansalleen, tarpeellinen heikoille sieluille, heidän elämänsä ainoa tuki; ja Christophesta olisikin ollut rikos riistää noilta onnettomilta tämä heitä pystyssä pitävä kuvitelma. Mutta hän puolestaan ei voinut turvautua sellaisiin hätävaroihin: hän tahtoi mieluummin kuolla, kuin elää kuvitelmissa… Eikö sitten taidekin ollut kuvitelma? — Ei, se ei saanut sellainen olla. Totuutta! totuutta! Hengittää silmät auki ja täysin rinnoin elämän väkevää tuulta, nähdä kaikki sellaisena, kuin se oli, katsoa onnettomuuttaan kasvoista kasvoihin, — ja sille nauraa!

Meni useita kuukausia. Christophe oli kadottanut kaiken toivonsa päästä pois kotikaupungistaan. Ainoa, joka olisi hänet voinut pelastaa, Hassler, oli kieltänyt häneltä apunsa. Ja vanhan Schulzin ystävyys oli annettu hänelle ikäänkuin sitä varten, että se häneltä kohta riistettäisiin.

Christophe oli kirjoittanut hänelle kerran tuon matkansa jälkeen; ja hän oli saanut kaksi sydämellistä kirjettä; mutta jonkinlaisen kyllästymisen ja senkin vuoksi, että hänen oli vaikea ilmaista ajatuksiaan kirjeellisesti, jäi häneltä kiittämättä vanhusta hänen kalliista sanoistaan; hän lykkäsi vastauksen laatimisen päivästä päivään. Ja kun hän viimein päätti kirjoittaa, sai hän Kunzilta pari riviä, ilmoituksen, että hänen vanha toverinsa oli kuollut. Schulzille oli tullut, kertoi Kunz, jälleen kova katarri, joka oli pahentunut keuhkotulehdukseksi; Schulz oli kieltänyt häntä häiritsemästä Christophea, josta hän puhui alinomaa, tällä sairausuutisella. Vaikka Schulz oli hyvin heikko ja sairastanut monet vuodet, ei hän ollut säästynyt pitkästä ja tuskallisesta lopusta. Hän oli pyytänyt Kunzia ilmoittamaan kuolemastaan Christophelle, lähettäen terveiset, että hän oli viimeiseen saakka ajatellut häntä ja että hän kiitti Christophea kaikesta onnesta, mitä oli häneltä saanut, ja siunasi häntä kaikilla hänen elämänretkillään. — Ainoastaan erästä seikkaa ei Kunz ilmoittanut, nimittäin sitä, että luultavasti oli taudinkohtaukseen ja kuolemaan syynä se Christophen kanssa vietetty päivä.

Christophe itki itsekseen; ja silloin tunsi hän kadotetun ystävän koko arvon, ja kuinka hän oli häntä rakastanut; ja hän kärsi jälleen, niinkuin tavallisesti, siitä, ettei ollut rakkauttaan paremmin ilmaissut. Nyt se oli liian myöhäistä. Mitä oli Christophella enää jäljellä? Kiltti Schulz oli ilmestynyt parhaiksi niin lyhyeksi aikaa, että tyhjyys tuntui sitten sitä tyhjemmältä ja yö kahta synkemmältä, kun häntä ei enää ollut. — Mitä Kunziin ja Pottpetschmidtiin tulee, heillä ei ollut Christophelle muuta arvoa kuin heidän ystävyytensä Schulzia ja Schulzin ystävyys heitä kohtaan. Christophe osasi arvostella heidän luonnettaan. Hän kirjoitti heille yhden ainoan kerran, ja siihen ne välit sitten loppuivat. — Hän koetti kirjoittaa myöskin Modestalle, mutta tyttö teetti hänelle joutavanpäiväisen vastauksen, jossa hän kertoi kaikenlaisista pienistä ja tavallisista asioista, vähääkään syventymättä. Christophe jätti senkin ystävyyssuhteen silleen. Hän ei kirjoittanut enää kenellekään, eikä kukaan hänelle.

Syvä hiljaisuus. Päivä päivältä hiljaisuuden raskas asu painoi yhä enemmän Christophea. Se vaipui hänen päällensä kuin murskaava murhe. Ilta näytti jo tulevan; ja Christophe oli tuskin vielä elämään päässyt: hän ei tahtonut alistua moiseen. Ei ollut vielä nukkumisen aika. Oli elettävä.

Mutta hän ei voinut enää elää Saksassa. Kärsimys, jonka pikkukaupungin ahtaus hänelle tuotti, tukehutti hänen neroaan, katkeroitti hänet väärämielisyyteen saakka. Hänen hermonsa olivat raastetut paljaiksi: kaikki haavoitti häntä sydänjuuriin asti. Hän oli kuin nuo villit metsänpedot, jotka kituivat kuoliaaksi kopeissaan tai häkeissään Stadtgartenissa (kaupungin puistossa). Christophe kävi niitä katsomassa, veljellisestä säälistä; hän tuijotti kauan niiden ihmeellisiä silmiä, joissa loimusi — päivä päivältä himmeten — hurja ja epätoivoinen liekki. Ah, ne olisivat kai toivoneet armotonta pyssynlaukausta, joka olisi ne vapauttanut, tai rautaa vertavuotaviin sisälmyksiinsä! Kaikki mieluummin kuin nuo julmat, välinpitämättömät ihmiset, jotka estivät niitä elämästä ja kuolemasta.

Kaikkein tukahuttavinta ei Christophesta ollut ihmisten vihamielisyys, vaan heidän epämääräinen luonteensa, muodoton ja pohjaton. Ei tiennyt, miten heitä ymmärtää. Parempi olisi ollut jonkun ahdaskalloisen ja kovan rodun itsepäinen oppositsiooni, joka kieltäytyi jyrkästi käsittämästä mitään uutta aatetta, kuin noiden hyllyminen. Voimaa vastaan on toisellakin voima, porat ja ruutia, joilla hän voi kallionkin halkaista. Mutta mitä tehdä pehmeälle massalle, joka antaa myöten kuin hyytelö, painuu vähimmästäkin puserruksesta, ja nousee taas, eikä jätä mitään jälkeä? Kaikki aatteet, ponnistukset menivät hukkaan tuohon rapakiveen: kun kappale irtaantui, jokin rako pinnassa tuskin värähti; kita aukesi ja sulkeutui heti jälleen: tehdystä ei jäänyt merkkiäkään.

He eivät olleet edes vihollisia. Olisipa Jumala suonut, että he olisivat olleet vihollisia! Ei, he olivat olentoja, joilla ei ollut voimaa rakastaa, ei uskoa eikä olla uskomatta, — enemmän uskonnon ja taiteen asioissa tai politiikassa kuin jokapäiväisessä elämässäänkään: — kaikki heidän kykynsä tarkoitti ainoastaan sovitella keskenään ehdottomasti sovittamattomia asioita. Varsinkin Saksan voittojen jälkeen yrittivät he kaikin mokomin tehdä kompromissia, keittää innoittavaa sekasotkua maan uudesta voimasta ja sen muinaisista periaatteista. Vanhaa idealismia ei hyljätty: se olisi ollut suoruutta, johon he eivät pystyneet; tyydyttiin pelkästään sitä väärentämään, että se olisi kelvannut Saksan hyödyn palvelukseen. Hegeliä seurasi järkevä ja kaksimielinen schwabilaisuus, joka Leipzigin ja Waterloon taistelujen jälkeen sulatti filosofiansa asian Preussin valtioasiaan; — periaatteet olivat muuttuneet etujen mukaan. Silloin, kun Saksa kärsi tappioita, oli sanottu, että sen ihanne oli ihmisyys. Mutta nyt, kun lyötiin toisia, sanottiinkin, että Saksa oli ihmisyyden ihanne. Kun muut isänmaat olivat mahtavampia, sanottiin Lessingin tapaan, että "isänmaanrakkaus oli sankarillinen heikkous, josta voi vaivatta päästä", ja kutsuttiin itseään nimellä: "maailman kansalainen". Nyt, kun oltiin voittajia, ei osattu kyllin syvästi halveksia "utopioita Ranskan muotiin": kansainvälistä rauhaa, veljeyttä, rauhan edistysaskeleita, ihmisen oikeutta, luonnollista yhdenvertaisuutta. Väitettiin, että voimakkaammalla kansalla on toisia kohtaan ehdoton oikeus, ja ettei toisilla, heikommilla, ole oikeutta voimaa vastaan. Voima oli elävä Jumala ja lihaksi tullut Aate, jonka edistysaskelet saavutettiin sodalla, väkivallalla, sorrolla. Voimasta tuli pyhä silloin, kun siitä tuli oma. Voima muuttui maan ainoaksi idealismiksi ja hengeksi.

Totta puhuen oli Saksa kärsinyt niin paljon, monet vuosisadat, idealistina, mutta voimaa vailla, joten ymmärtää helposti, jos se tekikin sellaisten koettelemusten jälkeen tämän murheellisen tunnustuksen: tarvitsemme ennen kaikkea Voimaa, minkälaista tahansa. Mutta mikä katkeruus piilikään tässä Herderin ja Goethen kansan tunnustuksessa! Ja mikä perinpohjainen saksalaisesta ihanteesta luopuminen ja alentuminen Saksan voitto olikaan!… Ah, helposti kävi se luopuminen päinsä, koska saksalaisen luonteen suurin, valitettava taipumus on juuri alistuvaisuus.

— "Saksalaisille luonteenomaisinta on tottelevaisuus", sanoi Moser jo vuosisatoja sitten.

Ja M—me de Staël:

— "He ovat pontevasti alistuvaisia. He käyttävät filosoofista järkeilyä selittääkseen asiaa, joka on kaikkein vähimmän filosoofista maailmassa: koettavat järjellä perustella kunnioitustaan voimaa kohtaan, ja pelosta johtuvaa herkkämielisyyttään, joka muuttaa tuon kunnioituksen suorastaan ihailuksi."

Christophe näki tämän taipumuksen kaikissa saksalaisissa, suurimmasta pienimpään asti; — se oli Schillerin Wilhelm Tellissä, tuossa tunnoltaan turhantarkassa porvarissa, jolla on rengin lihakset ja joka kulkiessaan Gesslerin, "rakkaan herran", pystyttämän hattupaalun ohitse luo silmänsä maahan siitä syystä, että hän koettaa sovitella yhteen kunniankäsitettä ja pelkoa, koska hän silloin voi uskotella, ettei hän ole ollut tottelematon, kun ei kerran nähnyt muka hattua, — sanoo vapaa ja rohkea Boerne. Ja sama tunne kuin hänessä oli esimerkiksi sellaisessakin kuin vanhassa ja kunnioitettavassa professori Weissessä: hän oli seitsemänkymmenvuotias ja kaupungin huomatuimpia tiedemiehiä, mutta kun hän näki kaupungilla tulevan vastaansa jonkin Herr Lieutenantin, niin hän antoi kiireesti hänelle paikan katukäytävällä ja väistyi itse alas ajotielle. Christophen veri kiehui, kun hän huomasi tuollaisia alinomaisia orjamaisuuden ilmauksia. Hän kärsi sellaisesta niinkuin hän olisi itse häpäissyt ihmisyyttään. Upseerien ylimielinen käytös, jonka hän näki, kulkiessaan heidän ohitseen kadulla, heidän hävytön pöyhkeytensä sai hänet salaisen vihan vammaan: hän ei välittänyt laisinkaan häiritä mukavuuttaan antamalla heille tietä; ja hän sinkautti heille takaisin heidän hölmön-ylpeät katseensa. Vähällä oli hän monta kertaa joutua sellaisesta ilkeään selkkaukseen. Näytti aivan kuin hän olisi hakenut tilaisuutta kaksintaisteluun. Kuitenkin oli hän ensimäinen huomaamaan, että sellaiset vaaralliset urotyöt olivat aivan hyödyttömiä; mutta siitä tiedostaan huolimatta hän joskus vimmastui: pakko, johon hänen täytyi alinomaa kuristaa kerääntyneet vankat voimansa, saamatta niitä mihinkään purkaa, teki hänet aivan raivoisaksi. Sellaisilla hetkillä hän oli valmis mihin tyhmyyteen tahansa; hän tunsi, että jos hän olisi siellä vielä vuoden, hän tekisi tuhot itselleen. Hän vihasi töykeää militarismia, tunsi sen itseään painavan, vihasi noita pitkin katukäytäviä kalisevia sapeleita, pystyyn kytkettyjä kivääreitä ja tykkejä kasarmien porteilla kidat ammollaan kaupunkia kohti, valmiina lauaistaviksi. Skandaalijutut, joita oli siihen aikaan tavattomasti, paljastivat kasarmien pieniä ja suuria turmeluksia; upseerit esitettiin pahantekijöinä, jotka eivät osanneet paitsi automaattista ammattihommaansa tehdä muuta kuin vetelehtiä, juoda, pelata, upottaa itsensä korviin saakka velkoihin, antaa sukulaistensa elättää itseään, panetella toisiaan, ja käyttää ylimmästä alimpaan saakka sapelivaltaansa toisia kansalaisia kohtaan. Jo se ajatuskin, että hänen kerran täytyisi totella noita, kuristi Christophen kurkkua. Hän ei jaksaisi sietää sellaista, häpäistä itseään omissa silmissään taipumalla heidän nöyryytyksiinsä ja vääryyksiinsä… Hän ei tiennyt, mitä moraalista suuruutta eräissä heissä saattoi olla, ja mitä kaikkea he itse kärsivät: niin paljon pettyneitä kuvitelmia, väärinkäytettyä voimaa, nuoruutta, kunniallisuutta, uskoa, syvää uhrautumisintoa, joka kaikki meni hukkaan heidän järjettömällä alallaan; alalla, joka, jos se on pelkästään virkaura, niin ettei sen päämääränä ole uhrautuminen, on ainoastaan tylsää meiskausta, tolkutonta paraadia, ulkoaluettua läksyä, jota jankataan, mutta ei uskota, mitä luetaan.

Isänmaa ei enää riittänyt Christophelle. Hän tunsi sisällään tuon oudon voiman, joka herää voittamattomana yhtäkkiä eräissä linnuissa, määrätyillä ajoilla, aivan kuin meren luode ja vuoksi: — muuttolintujen vaiston. Lukiessaan Herderin ja Fichten teoksia, jotka Schulz-vainaja oli hänelle testamentannut, hän löysi niistä samanlaisia henkiä kuin hän oli itsekin, — ei "maanpoikia", orjamaisesti turpeeseen takertuneita, vaan "sieluja, auringon lapsia", jotka pyrkivät vastustamatta valoa kohti, mistä se tulleekin.

Minne hän lähtisi? Hän ei sitä oikein tiennyt. Mutta vaistomaisesti tähystivät hänen silmänsä latinalaista Etelää kohti. Ja ensinnä Ranskaa. Ranskaa, Saksan alinomaista hätävaraa! Kuinka monta kertaa olikaan Saksan aate turvautunut siihen, sitä yhä kuitenkin panetellen! Mikä vetovoima olikaan, yksinpä vuoden 70 jälkeenkin, tuolla Kaupungilla, joka oli sauhunnut ja sortunut soraksi saksalaisten kanuunain edessä! Vallankumouksellisimmat ja taantuneimmat aatteiden ja taiteiden muodot olivat löytäneet siinä kaupungissa, joko vuorotellen tai usein aivan yhtaikaakin, itselleen esimerkkejä tahi herättävää inspiratsioonia. Christophe, niinkuin monet muutkin suuret saksalaiset säveltäjät, kääntyi lohduttomassa tilassaan Parisin puoleen… Mitä tunsi hän ranskalaisista? — Parin naisen kasvot ja muutamia sattumalta käsiinsä joutuneita kirjoja. Se riitti saamaan hänet kuvittelemaan maata, joka oli pelkkää valoa, iloa, rohkeutta, näkemään asioita hieman suurisuiseen gallialaiskuosiin: sehän ei suinkaan ollut sopimatonta rohkeasieluiselle nuorelle. Hän uskoi siihen maahan sentähden, että hänellä oli ehdoton sisäinen kaipuu uskoa siihen, sentähden, että hän toivoi koko sielustaan, että se maa olisi hänen toivojensa mukainen.

Hän päätti lähteä. — Mutta hän ei voinut lähteä, äitinsä tähden.

Louisa tuli jo vanhaksi. Hän jumaloi poikaansa, joka oli hänen ainoa ilonsa; ja Christophe puolestaan rakasti äitiään enimmän maailmassa. Kuitenkin he tuottivat toisilleen kärsimystä. Louisa ei ymmärtänyt laisinkaan Christophea, eikä tullut edes ajatelleeksi häntä ymmärtää: hän tahtoi ainoastaan rakastaa. Hänen järkensä oli ahdas, arka, epäselvä, ja sydän ihailtava: siinä asui ääretön tarve rakastaa ja. saada rakkautta, sellainen, että se oli samalla sekä liikuttavaa että vaivaksi. Hän kunnioitti poikaansa siksi, että Christophe oli hänestä sangen oppinut; mutta hänen nerouttaan hän kaikin tavoin tukahutti. Äiti ajatteli, että Christophe olisi kaiken ikänsä hänen luonaan, siellä pikkukaupungissa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, eikä Louisa jaksanut enää kuvitella, ettei Christophe olisi siellä aina. Äiti oli onnellinen tällä tavoin eläen: kuinkapa hän ei olisi ollutkaan? Hänen unelmansa pojasta eivät menneet sen pitemmälle kuin että hän toivoi Christophen ottavan vaimokseen jonkun varakkaan kaupunkilaistytön; saavansa itse kuulla hänen soittelevan urkuja sunnuntaisin omassa kirkossa ja tietää, ettei Christophe koskaan jättäisi häntä. Hän näki poikansa sellaisena kuin olisi hän ollut yhä kaksitoista-vuotias; hän ei olisi tahtonut häntä sen varttuneemmaksi. Niin kiusasi hän kaikessa viattomuudessaan onnetonta miestä, jota moinen ahdas ilmakehä tukahutti.

Ja kuitenkin oli tuossa tiedottomassa äidin filosofiassa, joka ei voinut ymmärtää kunnianhimoa, vaan käsitti koko elämänonnen pelkkinä perhetunteina ja vaatimattomana velvollisuuden täyttämisenä, paljon totuutta, — moraalista suuruutta. Louisa oli olento, joka tahtoi rakastaa, eikä tahtonut muuta kuin saada rakastaa. Ennen sai mennä elämä, järjellisyys ja muu, logiikka, koko todellisuuden maailma kuin rakkaus! Ja se rakkaus oli rajatonta, se oli vetoavaa, vaativaa; se antoi kaikki, ja tahtoi, että sille oli kaikki annettava; se luopui rakkautensa puolesta omasta elämästään, ja tahtoi, että toisten, hänen rakastamainsa ihmisten, oli luovuttava samoin. Se oli yksinkertaisen sielun mahtavaa rakkauden voimaa! Se antoi hänen löytää ensimäisellä kosketuksella sen, mitä neron sellaisen kuin Tolstoin epävarmat järjelliset hapuilut tai kuolevan kultuurin liikahienostunut taito saavuttavat vasta koko elämän — vuosisatojen — kestäneiden epätoivoisten taisteluiden jälkeen ja hirvittävillä ponnistuksilla!

Mutta Christophen sisässä pauhaava mahtava maailma tahtoi noudattaa toisia lakeja ja vaati toisenlaista viisautta.

Kauan oli Christophe jo aikonut ilmoittaa päätöksestään äidilleen. Mutta ajatus, minkä surun hän äidille siten tuottaisi, toi hänelle tuskaa; ja aina, kun hän yritti puhua, tuli hänelle pelkuruus, ja hän jätti asian vielä tuonnemmaksi. Pari kolme kertaa hän kuitenkin jo vihjaili arasti aikeeseensa lähteä ulkomaille; mutta Louisa ei pitänyt sitä totena: — tai ehkä hän vain ei ollut pitävinään sitä totena, vaan koetti vakuuttaa itselleen, että Christophe laski ainoastaan leikkiä. Silloin ei Christophe tohtinut jatkaa; mutta hän tuli synkäksi ja hajamieliseksi; ja saattoi aavistaa, että hänellä oli sydämellään vaivaava salaisuus. Nais-raukka aavisti kai vaistomaisesti, mikä se salaisuus oli, ja koetti peloissaan lykätä tuonnemmaksi niin paljon kuin mahdollista hetkeä, jolloin Christophe sen tunnustaisi. Kun he illoin istuivat yhdessä lampunvalossa, ja tuli äänetön tuokio, tunsi Louisa yhtäkkiä, että nyt Christophe aikoisi sen sanoa; ja silloin valtasi hänet kauhu, ja hän rupesi heti juttelemaan jos jotakin, hyvin nopeasti, mitä hyvänsä: hän tuskin tiesi, mitä hän puhui; mutta millä hinnalla tahansa oli nyt estettävä Christophe puhumasta. Tavallisesti neuvoi vaisto hänelle parhaimman syyn, joka pani Christophen pysymään hiljaa. Louisa näet valitteli liikuttavasti heikkoa terveyttään, että hänen kätensä ja jalkansa olivat niin pöhöttyneet, että jalkoja jäykisti; hän kuvaili vaivojaan aivan liiallisesti, sanoi itseään ikäkuluksi, josta ei enää ollut mihinkään. Christophe huomasi kyllä hänen naiivin oveluutensa; hän katsoi äitiään surullisena, mykästi moittien; ja hetken päästä hän nousi ja poistui, sanoen olevansa muka väsynyt ja menevänsä nukkumaan.

Mutta mitkään temput eivät voineet kauan pelastaa Louisaa. Eräänä iltana, kun hänen täytyi taas niihin turvautua, kokosi Christophe kaiken rohkeutensa, laski kätensä vanhuksen kädelle ja sanoi hänelle:

— Ei, äiti, kuulkaahan, minulla on teille puhumista.

Louisa tyrmistyi, mutta hän koetti olla iloisen näköinen, ja vastasi sydän kurkussa:

— Ja mitä sitten, poikani?

Christophe ilmoitti sammaltaen aikeensa lähteä ulkomaille. Louisa koetti käsittää asian leikkinä ja kääntää jutun toiselle tolalle, niinkuin tavallisesti; mutta nyt ei Christophe tullutkaan hänen sutkauksistaan hilpeäksi, vaan jatkoi niin päättäväisen ja totisen näköisenä, ettei hänen tarkoituksestaan ollut enää epäilemistä. Silloin äiti vaikeni, veri lakkasi virtaamasta suonissa, ja hän istui mykkänä ja jäykistyneenä, katsellen Christopheen kauhistunein silmin. Ja sellainen tuska kohosi äidin silmiin sikäli kuin Christophe puhui, että hänenkin sanansa viimein katkesivat; ja he olivat kumpikin aivan vaiti. Kun Louisa vihdoin sai hengen kulkemaan kurkussaan, sanoi hän, — (ja hänen huulensa vapisivat) —:

— Se ei ole mahdollista… Se ei ole mahdollista…

Kaksi suurta kyyneltä juoksi hänen poskiaan pitkin. Christophe käänsi päänsä lohduttomana pois, ja painoi kasvonsa käsiinsä. He itkivät. Jonkun hetken päästä meni Christophe kamariinsa ja sulkeutui sinne huomiseen asti. Silloin eivät he vihjailleet sanallakaan eiliseen tapahtumaan; ja kun Christophe ei enää siitä puhunut, niin koetti Louisa vakuuttaa itselleen, että hän olikin jo luopunut aikeistaan. Mutta silti hän eli ainaisessa kuolemankauhussa.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin Christophe ei enää voinut olla vaiti. Täytyi puhua, vaikka hän olisi murskannut äidin sydämen: hän kärsi itse liian katkerasti. Oman tuskan itsekkyys masensi häneltä ajatuksen, mitä tuskaa hän sillä puhumisellaan tuottaisi äidille. Ja hän puhui. Puhui pohjaan saakka, karttaen silloin katsoa äitiinsä, sillä hän pelkäsi antavansa jälleen keskeyttää itsensä. Hän määräsi jo lähtöpäivänkin, ettei hänen olisi tarvinnut kestää toista keskustelua tästä asiasta: — (Christophe ei ollut varma, voisiko hän toisen kerran olla niin rohkea kuin nyt, tässä surullisessa tilaisuudessa). — Louisa huudahteli:

— Ei, ei, ole hiljaa!…

Christophe tiukkeni, ja jatkoi päättävästi, hellittämättä. Kun hän lopetti, — (Louisa nyyhki), — sulki hän äidin kädet käsiinsä ja koetti kaikin tavoin selittää hänelle, kuinka ehdottoman välttämätöntä oli hänen taiteelleen, hänen elämälleen, että hän lähtisi ulkomaille joksikin aikaa. Louisa kieltäytyi häntä kuuntelemasta, hän itki, hän hoki:

— Ei, ei. Minä en tahdo sitä!…

Kun Christophe oli turhaan koettanut saada häntä ymmärtämään asiaa, lähti hän hänen luotaan, toivoen, että äidin mieli muuttuisi yön kuluessa. Mutta kun he sitten seuraavana päivänä tapasivat toisensa ruokapöydässä, alkoi hän taas armotta puhua tuosta suunnitelmastaan. Louisalta putosi leipäpala, jota hän oli juuri pistämässä suuhunsa, kädestä, ja hän sanoi tuskallisen moittivalla äänellä:

— Miksi sinä tuolla tavoin minua aina kiusaat?

Christophe heltyi, mutta sanoi kuitenkin:

— Rakas äiti, täytyy.

— Ei, mitenkä niin! toisti vain Louisa; ei sellaista täydy… Sinä tahdot vain minua kiusata… Sehän on hassu päähänpisto…

He koettivat selittää toisilleen, mutta he eivät kuunnelleet toistensa sanoja. Christophe huomasi, että väittely oli turhaa, se ainoastaan katkeroittaisi heidän tuskaansa; ja hän ryhtyi itsepäisesti matkavalmistuksiin.

Kun Louisa näki, etteivät mitkään rukoukset auttaneet, vaipui hän synkän surun valtaan. Hän vietti päiväkaudet kamariinsa sulkeutuneena, sytyttämättä illoin lamppuakaan; hän ei puhunut mitään; ei enää syönytkään; Christophe kuuli hänen yöllä itkevän. Se raateli hänen sydäntään. Hän olisi tahtonut vuoteessaan huutaa tuskasta, tahi vääntelehti hän kaiken yötä unta saamatta, tunnonvaivoissa. Hän rakasti niin kovin äitiä! Minkätähden täytyi hänen tuottaa hänelle kärsimystä?… Oi, äiti ei ollut oleva ainoa, jolle hän sitä tuottaisi… sen näki Christophe selvästi… Miksi oli kohtalo luonut häneen halun ja voiman sellaiseen elämäntehtävään, jonka täytyi tuottaa tuskaa niille, jotka häntä rakastivat?

— Ah, ajatteli Christophe, jos minä olisin vapaa, jos ei tuo julma voima, joka vaatii minua olemaan se, mikä olen, pakottaisi minua itseään tottelemaan, tai ellen tottele, kuolemaan häpeästä ja itseäni inhoten, kuinka minä silloin tekisin teidät onnellisiksi, kaikki ne, joita rakastan! Antakaa minun ensin elää, toimia, kamppailla, kärsiä; ja sitten minä tulen teidän luoksenne takaisin, entistä alttiimpana. Oi, en tahtoisi muuta kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa!…

Christophella ei olisi ollut voimaa kestää ylen onnettoman Louisan ainaisia moitteita, jos ne moitteet olisivat vain jaksaneet pysyä vaiti. Mutta Louisa oli heikko ja hiukan löyhä suustaan, eikä voinut pitää sisällään tukahuttavaa tuskaansa. Hän puhui asiasta naapureille. Hän puhui siitä kahdelle toiselle pojalleen. Veljet eivät voineet jättää käyttämättä hyväkseen tilaisuutta, kun saivat kerrankin hiukan oikaista Christophea. Ei varsinkaan Rudolf, joka kadehti yhä vanhempaa veljeään, vaikkei hänellä nykyään liioin ollut siihen syytä. Niin, Rudolf, jota pieninkin ylistys, mitä hän kuuli Christophesta, katkeroitti ja joka pelkäsi, joskaan hän ei uskaltanut sitä alhaista ajatusta tunnustaa, Christophen tulevaa menestystä, — (sillä hän oli tarpeeksi älykäs nähdäkseen veljensä voiman ja aavistaakseen, että ehkäpä muutkin ihmiset sen vielä tuntisivat), — Rudolf oli nyt oikein onnellinen, kun sai nujertaa Christophea arvollaan. Hän ei ollut koskaan välittänyt paljoa äidistään, vaikka tiesi hänen tukalan asemansa; hän oli kyllä hyvissä varoissa auttaakseen Louisaa, mutta jättikin sen asian yksinomaan Christophen huoleksi. Kun hän nyt kuuli Christophen suunnitelmasta, niin näytti hän heti koko sydämensä odottamattoman hellyyden. Hän vihastui, että Christophe tohti aikoakin hyljätä äitinsä, ja nimitti moista tekoa luonnottomaksi itsekkyydeksi. Hän ei kursaillut mennä sanomaan sitä suoraan itselleen Christophellekin. Hän läksytteli Christophea juhlallisesti ja vakavasti, kuin lasta, jonka pitäisi saada vitsaa; hän muistutti kopeannäköisenä Christophelle hänen velvollisuuksistaan äitiä kohtaan, ja puhui kaikista uhrauksista, mitä äiti oli hänen tähtensä tehnyt. Christophe oli haljeta raivosta. Hän lennätti Rudolfin ulos ovesta, potkaisten häntä takalistoon, ja sanoi häntä veijariksi ja ulkokullatuksi koiraksi. Rudolf kosti hänelle, ärsyttämällä äitiä häntä vastaan. Hänen yllytyksestään alkoikin Louisa uskotella itselleen, että Christophe käyttäytyi tässä asiassa huonon pojan tavalla. Hän kuuli itselleen väitettävän, ettei Christophella ollut oikeutta lähteä, ja niitä sanoja hän mielellään uskoi. Sen sijaan, että olisi turvautunut kyyneliinsä, jotka olivat hänen vahvin aseensa, moitti hän Christophea katkerasti ja väärämielisesti; ja se kiihoitti Christophen vastarintaan. He puhuivat nyt toisilleen monta kiusallista sanaa; ja tulos oli, että Christophe, joka tähän asti oli vielä epäröinyt, ryhtyi nyt todentotta jouduttamaan matkaansa. Hän tiesi, että armeliaat naapurit surkuttelivat hänen äitiään, ja että korttelin yleinen mielipide esitti Louisan jonkinlaisena uhrina ja hänet itsensä pyövelinä. Christophe puri hammasta, eikä tinkinyt päätöksestään.

Päivät menivät. Christophe ja Louisa tuskin puhuttelivat toisiaan. Nauttimatta viimeiseen pisaraan saakka niistä hetkistä, mitä he vielä saivat viettää yhdessä, hukkasivat nuo toisiaan rakastavat ihmiset nyt vähää kallista aikaansa — niinkuin usein käy — hedelmättömään jöröyteen, joka hävittää monet hellät tunteenilmaukset. He eivät tavanneet toisiaan muulloin kuin ruokapöydässä; siinä he istuivat vastatusten, mutta eivät puhuneet keskenään, koettivat syödä jonkin palan, ei juuri syödäkseen, vaan näyttääkseen muka rauhallista ryhtiään. Christophe sai tuskin jonkun sanan kurkustaan: mutta Louisa ei vastannut hänelle; ja kun hän puolestaan tahtoi puhua, niin oli Christophe vaiti. Tällainen asema kävi heille molemmille sietämättömäksi; ja kuta kauemmin sitä kesti, sitä vaikeampi oli siitä päästä. Pitikö heidän nyt lopulta erota tällä tavalla? Louisa alkoi vähitellen huomata, että hän oli tehnyt vääryyttä ja ollut typerä; mutta hän kärsi liiaksi jaksaakseen ymmärtää, kuinka hän saattaisi voittaa takaisin poikansa sydämen, jonka hän luuli kadottaneensa, ja estääkseen hänet miten hyvänsä lähtemästä matkalle, sillä sitä ajatusta hän ei itsepintaisuudessaan tahtonut käsittää. Christophe katseli salavihkaa äitinsä kalpeita ja itkusta pöhöttyneitä kasvoja, ja häntä runteli tunnonvaiva; ja kun hän oli jo päättänyt lähteä, ja tiesi, että se oli hänen elämänsä ehto, niin toivoi hän pelkuristi mielessään, että hän olisi jo lähtenyt, niin hän olisi välttänyt nämä tuntonsa raatelut.

Lähdön piti tapahtua ylihuomenna. Eräs heidän viimeisiä yhdessäolonsa surullisia hetkiä oli päättynyt. Illallisen jälkeen, jota syödessä he eivät olleet virkkaneet toisilleen sanaakaan, oli Christophe poistunut kamariinsa. Ja siellä hän istui nyt pöydän ääressä, pää käden nojassa, voimatta tehdä mitään työtä, ja kidutti itseään. Yö kului, oli jo melkein kello yksi. Yhtäkkiä hän kuuli kolauksen, tuoli kaatui vierashuoneessa; ovi aukesi ja äiti, paitasillaan ja paljain jaloin, heittäytyi hänen kaulaansa nyyhkyttäen. Häntä poltti aivan kuin kuume, hän suuteli poikaansa, ja hän valitteli kesken epätoivoisia nyyhkytyksiään:

— Älä lähde! Älä lähde! Minä pyydän, rukoilen sitä! Poika-kultani, älä lähde!… Minä kuolen, jos lähdet… Minä en voi, minä en voi sitä kestää!…

Tyrmistyneenä ja peljästyneenä Christophe suuteli häntä, hokien:

— Rakas äiti, rauhoitu, rauhoitu nyt!

Mutta Louisa jatkoi:

— Minä en jaksa sitä kestää. Minulla ei ole enää ketään muita kuin sinä. Jos lähdet, mitä minusta tulee? Minä kuolen, jos lähdet. Minä en tahdo kuolla sinusta erilläni. Odota, kunnes minä olen kuollut!…

Nuo sanat raatelivat Christophen sydäntä. Hän ei tiennyt, miten äitiä lohduttaa. Sillä mitkä perustelut pystyivät tuollaiseen hillittömään rakkauteen ja tuskaan! Christophe veti äidin syliinsä ja koetti häntä rauhoittaa suuteloin ja hellin sanoin. Vanhus vaikeni vähitellen ja itki hiljaa. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, sanoi Christophe hänelle:

— Mene nukkumaan, sinä vilustut.

Äiti sanoi yhä:

— Älä lähde!

Christophe vastasi, aivan hiljaa:

— Minä en lähde.

Louisa säpsähti, ja otti häntä kädestä:

— Onko se totta? kysyi hän. Ihanko totta?

Christophe käänsi kasvonsa poispäin, lohduttomana:

— Huomenna, virkkoi hän, huomenna sanon sen sinulle… Jätä nyt minut, minä rukoilen!…

Louisa nousi sävyisästi ja meni kamariinsa.

Seuraavana aamuna hän häpesi tätä epätoivon puuskaa, joka oli noussut hänen päähänsä keskellä yötä; ja hän kauhisteli, mitä hänen poikansa nyt sanoisi; hän odotti Christophea, istuen kamarinsa nurkassa; hän oli ottanut käsille neulomuksen; mutta sormet herposivat sitä pitelemästä, hän antoi sen pudota maahan. Christophe tuli sisään. He toivottivat toisilleen hyvää huomenta, katsomatta toisiaan kasvoihin. Christophe oli synkkä, hän meni ikkunan ääreen seisomaan, selin äitiinsä, eikä puhunut. Hän kävi ankaraa sisäistä taistelua; hän tiesi hyvin jo ennakolta tuloksen, ja hän koetti lykätä sitä tuonnemmaksi. Louisa ei tohtinut virkkaa hänelle mitään, hän pelkäsi vaatia tuota vastausta, jota hän kauhulla odotti. Hän pakotti itsensä ottamaan neulomuksensa käsiinsä; mutta hän ei nähnyt eteensä, kutoi, ja silmukat menivät sekaisin. Ulkona satoi. Pitkän äänettömyyden jälkeen Christophe tuli hänen viereensä. Louisa ei liikahtanut; mutta hänen sydämensä, sykki kovasti. Christophe katsoi häneen, hievahtamatta paikaltaan; sitten hän yhtäkkiä heittäytyi polvilleen, kätki kasvonsa äidin helmaan, ja virkkamatta sanaakaan hän itki. Silloin huomasi äiti, että Christophe jäisi, ja hänen sydämensä pääsi aivankuin kuolemankauhusta; — mutta sitten tuli hänelle heti tunnonvaiva: sillä hän tunsi, miten paljon hänen poikansa uhrasi hänen tähtensä; ja hän alkoi itse kärsiä kaikkea samaa, mitä Christophe kärsi silloin, kun hän aikoi uhrata äitinsä. Hän kumartui Christophen puoleen ja suuteli monesti hänen tukkaansa ja otsaansa. He itkivät yhdessä hiljaa tuskiaan. Viimein Christophe nosti päätänsä; ja Louisa otti hänen päänsä kättensä väliin ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hän olisi tahtonut Christophelle sanoa:

— Lähde!

Mutta hän ei voinut.

Olisi tahtonut sanoa hänelle:

— Minä olen onnellinen jäädessänikin. Hän ei voinut sitä tehdä.

Asia oli mahdoton selvittää; kumpikaan heistä ei voinut sitä muuttaa. Louisa huokasi tuskallisessa rakkaudessaan.

— Oi, jos ihmiset syntyisivät yhdessä saadakseen kuolla yhdessä!

Se yksinkertainen tunnustus liikutti ja järkytti Christophea; hän pyyhki kyyneleensä, ja sanoi, koettaen hymyillä:

— Me kuolemme yhdessä.

Louisa ei oikein uskonut:

— Onko se varma? Etkö sinä lähde?

Christophe nousi ylös:

— Se on sanottu. Ei puhuta siitä enää. Tarpeetonta siihen palata.

Christophe piti sanansa; hän ei lähdöstään enää puhunut. Mutta se ei ollut hänen syynsä, ettei hän voinut sitä olla ajattelematta. Hän jäi kotiin; mutta hän sai maksaa kalliisti tämän uhrinsa äidin hyväksi, surulla ja synkkämielisyydellä. Ja Louisa oli niin kömpelö, — mikä oli sitäkin järjettömämpää, kun hän itse tiesi olevansa typerä, mutta teki kuitenkin ehdoin tahdoin sellaista, jota hänen ei olisi pitänyt tehdä, — Louisa oli sellainen, että vaikka hän tunsi varsin hyvin syyn Christophen suruun, vaati hän häntä puhumaan, mitä hän muka suri. Hän kiusasi Christophea hellyydenosoituksillaan, ainaisella levottomuudellaan, saarnaamalla järkeä; se muistutti Christophelle alinomaa, miten erilaisia he olivat, — ja juuri senhän Christophe tahtoi nyt unohtaa. Kuinka monesti hän olisi halunnut avata äidille luottavan sydämensä! Mutta kun hänen piti puhua, kohosi heidän välilleen Kiinan muuri; ja Christophe kätki jälleen salaisuutensa sisäänsä. Louisa aavisti hänen mielialansa; mutta hän ei uskaltanut antaa hänen purkaa tunteitaan, tai hän ei osannut sitä tehdä. Kun hän koetti, niin hän vain painoi yhä syvemmälle nuo salaisuudet, jotka rasittivat Christophea niin, että hän olisi välttämättä tahtonut ne ilmaista.

Tuhannet pikkuseikat, eräät Louisan viattomat pahat tottumukset ärsyttivät sitäpaitsi Christophea ja eroittivat häntä äidistä. Kunnon vanhus oli hiukan laverteleva. Hänellä oli tarve jutella naapureista, tai jutella helliä imettäjänasioita, — tuollaisia, jotka välttämättä pyrkivät muistuttelemaan mieleemme ensimäisten elämänvuosiemme joutavuuksia, kaikkia sellaisia seikkoja, jotka koskevat kehtoamme. Ihmisen on ollut niin vaikea siitä tilasta päästä, kasvaa mieheksi! Ja nyt tulee moinen Julian imettäjä ja levittelee aina eteemme likaisia kapalovöitä, keskolaisia ajatuksia, koko tuota onnetonta ja kohtalokasta aikaa, jolloin syntyvä sielu kamppailee halpaa materiaa ja tukehuttavan ahdasta piiriänsä vastaan!

Keskellä kaikkea tätä tuli Louisalle liikuttavan rajuja hellyydenpuuskia, — aivan kuin pientä lasta kohtaan —; sellainen osui Christophea suoraan sydämeen, ja hän heittäytyi sen hellyyden valtaan — aivan kuin pikku lapsi.

Pahinta oli elää yhdessä aamusta iltaan, kuten he tekivät, aina kahden kesken, erillään kaikista muista ihmisistä. Kun kaksi kärsii voimatta lievittää toistensa tuskia, on vaarallista tulla katkeraksi: kumpikin ryhtyy lopuksi syyttämään toista siitä, mitä itse kärsii; ja kumpikin alkaa sitä luuloaan uskoa. Parempi on olla yksin: kärsimyksessä on ihminen yksin.

Jokainen päivä oli heille yhtä samaa kidutusta. — He eivät olisi siitä koskaan päässeet, ellei olisi sattunut, niinkuin usein käy, eräs tapahtuma, joka, näköjään onnettomalla tavalla — pohjaltaan onnellisella — lopetti heidän julman epäröimisensä, josta he itse turhaan koettivat vapautua.

Oli lokakuinen sunnuntai. Kello neljä iltapuolta. Säteilevän kirkas ilma. Christophe oli istunut koko päivän kotona huoneessaan, tutkistellen itseään, hautoen alakuloisuuttaan.

Lopulta hän ei sitä enää sietänyt, hänelle tuli vimmattu halu päästä ulos, kävellä, purkaa voimaansa, väsyttää itseään ponnistuksilla, että olisi saanut nuo ajatuksensa pois.

Hän oli ollut eilisestä äitinsä kanssa kylmissä väleissä. Nyt hän oli vähällä lähteä sanomatta Louisalle hyvästejä. Mutta porraskäytävässä hän ajatteli, miten suruinen äiti olisi siitä kaiken iltaa, jäädessään yksin kotiin. Christophe meni sisään, sen tekosyyn varjolla, että hän oli muka unohtanut jotain huoneeseensa. Äidin kamarin ovi oli raollaan. Christophe pisti päänsä sisään ovesta; hän näki äitinsä, ainoastaan muutaman sekunnin… (Mikä sija noilla sekunneilla tulikaan sitten olemaan koko hänen elämässään!)…

Louisa oli juuri tullut kotiin messusta. Hän istui mielipaikallaan, ikkunan kulmauksessa. Vastapäätä olevan talon seinä, likaisen valkea ja halkeillut, tukki näköalan; mutta siitä syvennyksestä, jossa Louisa istui, saattoi nähdä oikealta puolelta, naapuritalojen pihain ylitse, pienen nenäliinan laajuisen nurmikaistan. Ikkunan pielessä kiipeili päivänkierto ruukustaan rihmoja pitkin ja levitti noilla ilmatikapuillaan hienoja verkkojaan, joita auringonsäteet kultasivat. Louisa istui matalalla tuolilla, selkä koukussa, suuri raamattu helmassa; mutta sitä hän ei lukenut. Kämmenensä hän oli laskenut kirjalle, nuo kädet, joissa suonet olivat paisuneet, kynnet työntekijän, nelikulmaiset ja hiukan kuperat; — hän katseli hellin silmin pikku kukkaansa, ja kapeaa taivaan kaistaa, joka näkyi ikkunasta kukan lehtien läpi. Kullan-vihreisiin lehtiin sattuva auringonsäde valaisi hänen väsyneitä kasvojaan, jotka olivat hiukan kesakkoiset, hänen hienoa, vaaleaa, ei varsin sakeaa tukkaansa, ja suuta, joka oli puoliavoimia ja hymyili. Hän nautti tästä levosta, se oli hänen parhain hetkisensä koko viikossa. Hän käytti sen vaipuakseen tuohon sureville olennoille suloiseen tilaan, jolloin ihminen ei ajattele mitään, vaan on ikäänkuin horteeseen rauennut, ja jolloin ainoastaan sydän puhuu, unelmiinsa uupuneena.

— Äiti, sanoi Christophe, minun mieleni tekee ulos. Minä lähden kävelemään Buiriin päin; tulen kotiin melkoisen myöhään.

Melkeinpä torkahteleva Louisa vavahti hiukan. Sitten käänsi hän päätänsä Christopheen, ja katsoi häneen, rauhallisilla, hyvillä silmillään.

— Mene, rakkaani, sanoi hän: sinä olet oikeassa: käytä hyväksesi kaunista ilmaa.

Louisa hymyili Christophelle, Christophe hänelle. He katsoivat tuokion toisiaan; sitten he toivottivat toisilleen hellästi ja lyhyesti hyvää yötä, silmillään ja päätä nyökäten.

Christophe sulki hiljaa oven. Louisa vaipui jälleen unelmiinsa, joihin pojan hymy loi nyt valoisaa heijastustaan, niinkuin auringonsäde tuossa kukkasen kalpeille lehdille.

Niin erosi Christophe hänestä — koko iäkseen.

Lokakuun ilta. Päivänpaiste on lämmin ja kalpea. Maaseutu vaipuu riutuvaan lepoon. Kyläkirkkojen kellot kalahtelevat verkalleen luonnon hiljaisuudessa. Keskeltä kynnöksiä kohoaa hitaasti sauhupatsaita. Ohut utu häilyy kaukana. Valkeat usvat, jotka hiipivät pitkin kostean maan pintaa, odottavat yötä ylemmäksi noustakseen… Metsästyskoira, kuono maassa, juoksee pieniä piirejä tehden valkojuurikaspelloilla. Harmaalla taivaalla lentelee suuria korppilaumoja.

Christophe kulki unelmissaan ja varmaa määrää ajattelematta kuitenkin vaistomaisesti tiettyä paikkaa kohti. Jo muutamia viikkoja olivat hänen kävelynsä kaupungin ympäristössä vieneet hänet aina, tahtoi hän tai ei, muuatta kylää kohti, jossa hän oli varma näkevänsä erään kauniin tytön. Tuo tyttö se häntä sinne viehätti; se tunne ei ollut muuta kuin ulkonaista viehätystä, mutta sangen kiivasta ja hieman epäselvää. Christophe ei koskaan voinut olla rakastamatta jotakuta; hänen sydämensä oli harvoin tyhjä: aina oli siinä jokin kaunis olento jumalana alttarilla. Tavallisesti oli hänestä yhdentekevää, tiesikö epäjumala, että hän sitä rakasti: hänen tarvitsi vain rakastaa; tuli ei saanut koskaan sammua, ettei pimeys olisi tullut hänen sydämeensä.

Tuon uuden lemmen esine oli tällä kertaa muuan talonpoikaistyttö, jonka hän oli kohdannut, kuten Eliasar muinoin Rebekan, kaivolla; mutta tämä Rebekka ei ollut tarjonnut vettä hänen juodakseen, vaan oli heittänyt sitä hänelle vasten naamaa. Tyttö oli ollut pesemässä pyykkiä joen rannalla, vuoren painanteessa, kahden raidan välissä, joiden maasta kohoavat juuret muodostivat hänen ympärilleen ikäänkuin linnunpesän; hän ahersi voimakkaasti, eikä hänen kielensä ollut laiskempi kuin hänen käsivartensakaan: hän jutteli ja nauraa hälisi kilpaa toisten kyläntyttöjen kanssa, jotka pesivät puron toisella puolella, vastapäätä häntä. Christophe oli heittäytynyt ruohikkoon, muutaman askelen päähän, ja nojaten poskeaan käteensä hän katseli tyttöjä. Siitä eivät tytöt olleet millänsäkään: he lorusivat kuin ennenkin, jotkut sangen rehevästi höystettyyn tyyliin. Christophe tuskin kuunteli heidän sanojaan: hän erotti ainoastaan heidän nauravat äänensä ja karttujen paukkeen, kauempaa laitumelta lehmäin ammuntaa; ja niin hän uneksi, tähystellen koko ajan tuota kaunista pyykinpesijäänsä. Nuorten, hilpeäin kasvojen näkeminen antoi hänelle iloa koko päiväksi. — Piankin huomasivat muut tytöt, ketä hän niin piti silmällä; he vihjailivat kurillaan asiasta keskenään; ja Christophen valittu teki hänestä aivan yhtä purevia huomautuksia kuin muutkin. Kun Christophe ei liikahtanut, oikaisihe tyttö, otti kasan pestyjä, jo väännettyjä vaatteita, ja alkoi levitellä niitä pensaihin kuivamaan, tullen lähemmäksi Christophea ja päästen sen tekosyyn nojalla katselemaan häntä. Mennessään Christophen lähitse lätkäytti hän ikäänkuin vahingossa häntä märillä vaatteilla ja katsoi häneen kursailematta ja nauraen. Tyttö oli laiha ja lujatekoinen, leuka vahva, hiukan ämmänleuka, nenä lyhyt, kulmakarvat kauniinkaarevat, silmät tummansiniset, rohkeasti sädehtivät ja kovat; huulet paksut, suu kaunis, hiukan ulkoneva, aivan kuin kreikkalaisen naamion, vaaleat hiukset kierretyt nutturalle niskaan; ja hipiä päivettynyt. Hän piti päänsä pystyssä, laski sutkauksen joka sanalla ja käveli kuin mies, heilutellen ruskettuneita käsiään. Nyt levitteli hän pyykkiään kuivamaan, ja katsoi Christopheen rohkaisevin ja uhittelevin silmin, — odottaen, että tämä puhuisi. Christophe tarkasteli myöskin häntä, mutta hänen ei laisinkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella. Viimein purskahti tyttö nauramaan hänelle päin silmiä ja kääntyi takaisin ystävättäriensä puoleen. Christophe jäi loikomaan paikalleen iltahämärään saakka, kunnes näki tytön lähtevän pois, vaatekori selässä, paljaat käsivarret ristissä rinnoilla, hartiat kumarassa, yhä jutellen ja nauraen.

Hän näki pari päivää senjälkeen saman tytön kaupungin kauppatorilla, keskellä porkkana-, tomaatti-, kurkku- ja kaalisvuorta. Christophe kuljeskeli siellä katselemassa kauppiaita, jotka seisoivat koriensa ääressä, rivissä niinkuin kaupattavat orjat. Poliisi kulki heidän editseen ja pysähtyi kunkin luokse rahapussineen ja vastalippu-kääröineen, saaden kultakin lantin ja antaen poletin. Kahvinmyyjätär kulki pitkin tuota riviä, kantaen vasua, joka oli täynnä pieniä kahvipannuja. Muuan vanha nunna, rattoisa ja pyylevä, teki torikierrostaan, kainalossa kaksi isoa koria, kerjäillen yhtään nöyristelemättä vihanneksia ja puhellen hyvästä Jumalasta. Huudot kaikuivat; vanhain vaakain vihreiksi maalatut kupit kalisivat ja kilistivät ketjujaan; suuret koirat, jotka oli valjastettu pienten rattaiden alle, haukkuivat iloissaan ja ylpeinä tärkeästä tehtävästään. Keskellä kuhinaa Christophe huomasi Rebekkansa. — Tytön oikea nimi oli Lorchen (Eleonora). — Vaalean tukkansa päälle oli tyttö pistänyt kaalinlehden, vihreän- ja valkean-kirjavan; se oli hänen päässään kuin mikäkin kirjauksilla kaunistettu ja pykäläreunainen kypäri. Hän istui korin kannella, myytäväin tavarainsa edessä: kullan-kiiltävien sipulien, ruusunpunaisten rediisien, viheriäin herneiden ja hohtavanpunaisten omenain; ja hän syödä rauskutti omenia, yhden toisensa jälkeen, välittämättä niitä liioin kaupitella. Siihen syöntiin hän ei näyttänyt kyllästyvän. Silloin tällöin hän pyyhki leukaansa ja kaulaansa esiliinalla, kohotti käsivarrellaan tukkaansa, hieroi kaulaansa olkapäähän, tai nenäänsä kädensyrjällä. Tai hän istui kädet sylissä ja solutteli ajan kuluksi herneitä kädestä toiseen. Hän katseli ympärilleen, oikealle ja vasemmalle, joutilaan ja velton näköisenä. Mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta mitään, mitä ympärillä sattui, ja hän sieppasi heti kaikki katseet, jotka olivat hänelle tarkoitetut, vaikkei muka ollut niistä tietävinään. Hän näki kyllä Christophen. Pakinoidessaan ostajien kanssa oli hänellä tapana rypistää kulmakarvojaan ja vilkaista kulmiensa alitse ja ostajien pään ohi ihailijaansa. Hän oli silloin arvokas ja vakava kuin pappi; mutta mielessään hän naureskeli Christophelle. Christophe ansaitsikin sen: hän seisoi koko ajan siinä samalla paikalla, muutaman askelen päässä hänestä, hotkien Lorchenia silmillään; ja sitten hän meni hänelle mitään virkkamatta matkaansa. Hänen ei ollenkaan tehnyt mieli tyttöä puhutella.

Christophe tuli monta kertaa maleksimaan torille tai sen kylän teille, jossa tyttö asui. Jos Lorchen sattui kotinsa pihalle, seisattui Christophe häntä katselemaan. Christophe ei myöntänyt itselleen tulleensa sinne tuon tytön tähden; ja tosiaankin: hän oli tullut melkeinpä sitä asiaa ajattelematta. Kun hän oli syventynyt sommittelemaan jotain teosta, oli hän aina hiukan kuin unissakulkija: kun hänen tietoinen sielunsa noudatti hänen musikaalisia ajatuksiaan, oli muu osa hänen olemustaan toisen ja tiedottoman sielun hallussa, joka odotti vain hänen jokaista hajamielistä hetkeään livistääkseen karkuun. Hänen päätään usein aivan huumasi musikaalisten ajatusten surina, juuri siinäkin, kun hän seisoi Lorchenin edessä ja unelmoi, katsellen samalla tyttöön. Hän ei olisi saattanut sanoa häntä rakastavansa, hän ei sellaista edes uneksinutkaan; mutta hänelle tuotti mielihyvää nähdä häntä: muuta se ei ollut. Hän ei ajatellutkaan, mitkä halut veivät häntä tytön lähettyville.

Moinen alinomainen kiertely sai juorut liikkeelle. Kylässä laskettiin siitä pilaa, ja tiedettiin lopulta, kuka Christophe oli. Mutta rauhassa hän sai olla; sillä hänestä ei ollut vaaraa. Suoraan sanoen hän näytti aivan tolkuttomalta: hänestä ei oltu millänsäkään.

Oli kyläjuhlat. Pikku pojat paukuttivat palavia hiiliä kahden kiven välissä ja huusivat: "Eläköön keisari". ("Kaiser lebe! Hoch!") Lehmä ammui läävässä, miehet naukkivat ja lauloivat kapakassa. Leijat lensivät pelloilla ilmassa, pyrstötähden-häntineen; kanat raaputtivat innoissaan kultatunkiota: tuuli pörhisteli niiden höyheniä kuin vanhan akan helmoja. Punertava sika kellotti mukavasti kyljellään auringonpaisteessa.

Christophe kuljeksi "Kolmen kuninkaan" ravintolaa kohti, jonka katolla liehui pieni lippu. Talon oven päälle oli ripustettu köynnökseksi sipulirihmoja, ja ikkunat oli kaunistettu punaisilla ja keltaisilla krassinkukilla. Hän meni kapakkasaliin, joka oli täynnä tupakansavua; seinillä loisti koreita kellastuneita kuvia, kunniapaikalla värillinen Keisari-kuningas, tammenlehdillä seppelöitynä. Tanssi pyöri parhaillaan. Christophe oli varma, että hänen kaunis tyttönsä oli siellä. Ja tosiaan, hän näki hänet ensimäiseksi. Christophe asettui sellaiseen salin kolkkaan, että hän saattoi rauhassa katsella tanssivain liikkeitä. Mutta vaikka hän koettikin vetäytyä kätköön, huomasi Lorchen kyllä hänet sieltä nurkasta. Lentäen valssista toiseen hän loi Christopheen parinsa olan yli vilkkaita silmäyksiä, nähdäkseen, katseliko Christophe yhä häntä; ja häntä huvitti kiihoittaa Christophea: hän kiemaili kylänpojille, kaunismuotoinen suu nauraessa levällään. Hän puhui ääneensä, ja lorusi aivan samaan tapaan kuin nuoret herrastytötkin, jotka pitävät tarpeellisena nauraa, kun heitä katsellaan, touhuta, näyttää tyhmyyttään, sen sijaan, että kätkisivät sen itseensä. — Eivätkä he siinä suhteessa olekaan varsin tyhmiä, sillä hehän tietävät, ettei heitä kuunnellakaan, vaan katsellaan. — Christophe istui kyynärpäin pöydän nojassa ja leuka nyrkkien varassa, ja seurasi tytön temppuja säkenöivin ja vimmastunein silmin: hänen järkensä oli kyllin vapaa, niin että hän huomasi tytön kujeet, mutta ei niin vapaa, ettei hän olisi antanut niiden itseään kiehtoa; ja nyt hän vuoroin ärähteli kiukusta sille, että hän meni satimeen, ja vuoroin vain nauroi partaansa ja kohautti olkapäitään.

Eräs toinenkin henkilö katseli Christophea: hän oli Lorchenin isä. Pieni, vanttera, kaljupäinen ukko, — iso pää, lyhyt nenä, — päälaki päivän rusketuttama; tukka, joka oli ollut vaaleaa, kiersi tiheinä ja pieninä kiharoina tuota kaljua paikkaa kuin milläkin Dürerin Pyhällä Johanneksella; kylmistä kasvoista oli parta tarkoin ajeltu. Hän jutteli tuolla, pitkävartinen piippu suupielissä, hitaasti toisten talonpoikien kanssa, seuraten syrjäsilmällä koko ajan Christophen naaman eleitä; ja mielessään hän niille ilkkui. Nyt hän ryiskeli, ilvehtivä tuike välkähti hänen pienissä, harmaissa silmissään, ja hän tuli istumaan Christophen viereen pöydän ääreen. Christophe rypisti kasvojaan ja kääntyi tyytymättömänä häneen päin. Hän näki vanhuksen ovelat silmät; ottamatta pois piippua suustaan mies alkoi puhella hänelle, varsin tuttavallisesti; Christophe tunsi hänet: hän tiesi, että ukko oli vanha kettu; mutta heikkous hänen tytärtään kohtaan teki Christophen armeliaaksi isällekin, ja hänestä oli omituisen hauskaakin seurustella nyt hänen kanssaan. Tuo vanha veitikka huomasikin sen kohta; puhuttuaan sateista ja poudasta ja sutkautettuaan jotain noista kauniista tytöistä tuolla, ja ettei Christophe tanssinut, arveli hän lopuksi, että Christophe oli oikeassa, kun ei viitsinyt joutavaa vaivaa nähdä, sillä parempi oli tässä pöydän luona könöttää haarikkansa ääressä; ja kursailematta tarjousi hän tyhjentämään yhden seidelin. Hörppiessään jutteli ukko yhä verkalleen, niinkuin äskenkin. Hän puheli pienistä afääreistään, toimeentulon vaikeudesta näinä pahoina aikoina, kaiken kalleudesta. Christophe ei kuunnellut häntä yhtään, ja vastasi silloin tällöin ainoastaan murahduksella; ne asiat eivät häntä liikuttaneet: hän katseli Lorchenia. Syntyi tuon tuostakin hiljaisuus, isäntä odotti puhetta; ei tullut vastausta: ja hän jatkoi sitten yhä itse. Christophe ihmetteli, mistähän hyvästä tuo ukko tuli hänen seuraansa ja uskoi hänelle asioitaan. Mutta lopuksi hän sai sen tietää. Valiteltuaan niitä ja näitä siirtyi ukko nyt uuteen lukuun: hän kehui erinomaisia maantuotteitaan, vihanneksiaan, siipikarjaansa, kananmuniaan, maitoaan. Ja yhtäkkiä hän kysyi, eikö Christophe hankkisi hänelle ostajia herttuallisesta linnasta. Christophe käännähti jyrkästi:

— Mistä hiidestä isäntä tiesi?… Hän siis tunsi hänet?

— Kyllähän, vastasi ukko; kaikki tiedetään…

Hän ei lisännyt:

— … kun ottaa vaivakseen vähän itse nuuskia.

Mutta Christophe lisäsi sen hänen puolestaan. Ilkeäksi ilokseen hän läksytti ukkoa, että vaikka "kaikki tiedettiin", niin ei varmaankaan tiedetty, että hän oli sotkenut hyvät välinsä tuon pikku hovin kanssa, ja että jos hän milloin olisikin voinut kerskua omaavansa luottamusta linnan ruoka-aittain ja keittiön puolella, — (eikä hän pitänyt sitäkään seikkaa varsin varmana), — niin oli se luotto nyt ollutta ja mennyttä. Ukko rypisti tuskin huomattavasti suutaan. Mutta kuitenkaan hän ei menettänyt vielä toivoansa; ja hetken perästä hän kysyi Christophelta, eikö tämä voinut suositella häntä herrasperheille. Ja hän mainitsi todellakin nimeltä kaikki ne perheet, joissa Christophe ennen oli käynyt: sillä isäntä oli ottanut kauppatorilla niistä tarkan selon; ja siitä voi olla varma, ettei hän unohtanut ainoaakaan pikkuasiaa, josta saattoi olla hänelle etua. Christophe olisi vimmastunut moisesta nuuskimisesta, ellei häntä olisi nyt sydämellisesti naurattanut, kun hän ajatteli, että ukko sai kaikesta oveluudestaan huolimatta pitkän nenän (luottaessaan täydellisesti noihin toivomiinsa Christophen suosituksiin, jotka olisivat paremminkin vieneet häneltä ostajat kuin pystyneet hankkimaan hänelle uusia). Christophe antoi siis isännän punoa aivan hukkaan pieniä kömpelöitä oveluuksiaan; eikä hän vastannut ukolle muuta kuin "kyllä" tai "ei". Mutta ukko ei hellittänyt; ja viimein takertui hän paremman puutteessa itseensä Christopheen ja Louisaan, säästäen heidät hätävaraksi, ja koetti tyrkyttämällä tyrkyttää heille maitoaan, voitaan ja kermaansa. Hän väitti, että koska Christophe oli "musikisti", niin mikä oli sen parempaa hänelle kuin nielaista joka aamu ja ilta raaka muna: ja hän vannoskeli hommaavansa ne hänelle aivan lämpimältään kanan hännästä. Se, että ukko luuli häntä laulajaksi, purskahutti Christophen äänekkääseen nauruun. Talonpoika käytti hyväkseen hänen iloisuuttaan tilaamalla uuden putelin pöytään. Sitten lypsi hän Christophelta kaikki edut, mitä tällä hetkellä sai hänestä irti, ja meni maksamatta matkaansa.

Oli tullut jo yö. Tanssi oli yhä vilkastunut. Lorchen ei enää huomannut Christophea: hänellä oli kylliksi urakkaa koettaessaan saada erään kylän hulivilin päätä pyörälle, rikkaan talon pojan, josta kaikki tytöt keskenään riitelivät. Christophea huvitti katsella tuota ottelua: nuo neitoset hymyilivät toisilleen, ja olisivat raapineet mielellään silmät toistensa päästä. Christophe, jota ei kateus kalvanut, unohti oman asiansa ja toivoi sydämestään, että Lorchen voittaisi kiistassa. Mutta kun Lorchen sitten sai tuon pojan itseään tanssittamaan, tunsi Christophe mielensä hiukan surulliseksi. Hän moitti siitä itseään; hän ei ollut Lorcheniin rakastunut, hän ei tahtonutkaan, että tyttö olisi hänestä pitänyt: olihan luonnollista, että Lorchen piti kenestä tahtoi. — Se on selvä. Mutta hän ei ollut kovin iloissaan, kun hänen osakseen tuli niin vähän suosiota, hänen, joka sillä hetkellä kaipasi niin suuresti sitä antaa ja saada. Täälläkin hän oli yksin niinkuin kaupungissa. Kukaan noista talonpojista ei välittänyt hänestä muuta kuin kiskoakseen hänestä jotakin hyötyä, ja nauraakseen hänelle takanapäin. Christophe huokaisi, katsahti hymyillen Lorcheniin, joka nyt oli kymmenen kertaa entistä sievempi, ärsyteltyään kilpasiskonsa raivoihin; ja Christophe varustautui jo lähtemään tanssipaikasta. Kello oli lähes yhdeksän illalla: hänellä oli hyvinkin kymmenen kilometrin matka takaisin kaupunkiin.

Hän nousi jo pöydästä, kun ovi aukesi, ja kapakkaan ryntäsi kymmenkunta sotamiestä. Heidän tulonsa mykisti koko tanssipaikan. Ihmiset alkoivat supista keskenään, eräät parit lakkasivat yhtäkkiä tanssimasta ja loivat tulokkaihin levottomia silmäyksiä. Oven suussa seisoskelevat talonpojat käänsivät heihin selkänsä ja olivat muka juttelevinaan toistensa kanssa; mutta he antoivat heille hyvin viisaasti kuitenkin tilaa, vaikkeivät olleet muka tietävinään siitä kohteliaisuudestaan. — Jo muutaman ajan oli lähiseutu ollut pikku sodassa kaupunkia ympäröivien linnoitusten sotilaiden kanssa. Sotilaat olivat läkähtyä ikävään, ja he kostivat talonpojille; he pilkkasivat heitä törkeästi vasten naamaa, he pitelivät heitä pahoin, ja kohtelivat tyttöjä aivan kuin voittosaaliitaan. Edellisellä viikolla olivat jotkut heistä menneet humalassa häiritsemään erään naapurikylän juhlaa ja pieksäneet siellä melkein hengiltä erään isännän. Christophe oli sattunut kuulemaan tästä tapahtumasta ja oli samanlaisessa mielentilassa kuin talonpojatkin sotamiehiä kohtaan; nyt hän istuutui jälleen paikalleen ja odotti, mitä tapahtuisi.

Sotamiehet eivät välittäneet pahansuovasta sävystä, jolla heidät otettiin vastaan, vaan menivät meluten istumaan jo täysiin pöytiin, ja tyrkkivät ihmiset niistä pois, päästäkseen itse paikoille: se kävi tuossa tuokiossa. Enimmät väistyivät nuristen syrjään. Muuan ukko istui erään penkin päässä eikä siirtynyt tarpeeksi: sotilaat nostivat penkkiä, ja vanhus putosi takalistolleen permannolle, ja aika nauru remahti. Christophe tunsi veren syöksyvän päähänsä; hän kavahti suuttuneena ylös; mutta juuri, kun hän oli mennä väliin, näki hän vanhuksen jo pyytävän vaivalloisesti permannolta kömpiessään sotilailta ylen matelevasti anteeksi, sen sijaan, että olisi heitä moittinut. Kaksi sotamiestä tuli Christophen pöytään: hän näki heidän tulevan ja puristi kätensä nyrkkiin. Mutta hänen ei tarvinnutkaan vielä puolustaa itseään. Miehet olivat jättiläis-kookkaita, suopeita lalluksia, jotka seurasivat kuin lampaat paria huimapäätä ja koettelivat heitä matkia. Nyt masensi Christophen ylemmyys ja jyrkkä muoto heti heidät; ja kun hän sanoi heille kuivasti:

— Pöytä on käytössä!

niin he pyysivät anteeksi ja vetäytyivät kohta pöydän toiseen päähän, etteivät olisi häntä häirinneet. Christophen äänessä oli käskemään luodun olennon sävy: sotamiesten luonnollinen orjamaisuus voitti heidät. He näkivät hyvin, ettei Christophe ollut talonpoika.

Christophe lauhtui hiukan tästä alistumisesta, ja saattoi nyt seurata kylmäverisemmin tapahtumain kulkua. Hän huomasi helposti, että koko joukkiota johti muuan aliupseeri, — pieni, tylysilmäinen buldoggi, naama ulkokullatun ja ilkeän lakeijan: hän oli yksi viimesunnuntaisia tappelusankareita. Hän asettui Christophen vieruspöytään; oli jo juovuksissa, katsoa mullisteli ihmisiin ja nakkeli heille hävyttömiä pistoksia, mutta niitä he eivät olleet muka kuulevinaan. Varsinkin tanssijoita hän vainosi, kuvaillen heidän ruumiillisia hyviä puoliaan ja vikojaan niin julkein sanoin, että hänen toverinsa nauroivat kohti kurkkua. Tytöt punastelivat, ja kyyneleet tulivat heille silmiin; pojat purivat hammasta ja heidän sisunsa kuohui. Tuo hirtehinen tarkasteli salin joka puolen eikä säästänyt ketään: Christophe näki irvistelijän kääntävän päätänsä jo häneenkin päin. Hän tarttui seideliinsä, käänsi sen alassuin pöydälle, ja oli valmis heittämään sen miehen kalloon heti, kun ensimäinen haukkumasana tulisi. Hän ajatteli:

— Minä olen hullu. Nyt olisi parasta lähteä ulos. Minä voin pistättää täällä vatsani puhki; ja jos pääsen sitten livistämään, niin minut pannaan vankilaan: se huvi ei maksa vaivaa. Lähdenpä ennenkuin he ehtivät minua ärsyttää.

Mutta hänen ylpeytensä kielsi häntä lähtemästä: hän ei tahtonut näyttää väistyvänsä moisten joutavien edestä. — Aliupseerin luihu ja raaka katse suuntausi nyt Christopheen. Christophe suoristautui ja katsoi häntä vihaisesti, silmästä silmään. Aliupseeri mulkoili häneen hetken: hän oli kai huomaavinaan Christophen naamassa jotain hauskaa, hän nykäisi kyynärpäällään vierustoveriaan ja osoitti hänelle jo pilkallisesti nuorukaista, ja avasi suunsa sättiäkseen. Christophen valtasi pikavihaisuus, hän oli aivan heittämäisillään seidelinsä päin miestä. — Sattuma pelasti hänet vielä tälläkin kertaa. Samassa, kun juopunut aikoi avata suunsa, töytäsi muuan kömpelö tanssiva pari häneen ja pudotti hänen seidelinsä lattialle. Hän käännähti raivoissaan, ja tyhjensi nyt tuon parin niskaan oikean tunkion häväistyssanoja. Hänen huomionsa oli kääntynyt muualle, hän ei ajatellut enää Christophea. Christophe odotti vielä muutaman minutin; kun hän sitten näki, ettei vihollinen enää ryhtynyt jatkamaan seurustelua, nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti kiirehtimättä ovelle päin. Koko ajan hän katsoi siihen penkkiin, jolla aliupseeri istui, osoittaakseen hänelle, ettei hän hänen tähtensä lähtenyt. Mutta aliupseeri oli varmaan hänet jo unohtanut: kukaan ei häntä huomannut.

Christophe tarttui jo oven ripaan: joku sekunti vielä, ja hän olisi ollut ulkona. Mutta oli sallittu, ettei hän niin pääsisi sieltä. Salin perukassa nousi samassa kova rähinä. Sotamiehet olivat maisteltuaan päättäneet tanssia; ja koska kaikilla tytöillä jo oli tanssittajansa, niin sotamiehet ajoivat tanssijat pois, ja nämä alistuivatkin. Mutta Lorchen ei suostunut siihen suutaan avaamatta. Turhanpäiten eivät hänen silmänsä olleet tuikeat ja leukansa itsepäinen; nepä ne hänessä Christophea miellyttivätkin. Hän tanssi parhaillaan oikein sydämen halusta, kun tuo aliupseeri, joka oli valinnut hänet uhrikseen, tuli riistämään häntä hänen pariltaan. Lorchen polki jalkaa, tyrkkäsi sotilasta rintaan, ja sanoi, ettei hän tanssi milloinkaan sellaisen kollon kanssa kuin hän. Mies ryntäsi hänen perästään. Hän iski nyrkillään ihmisiä, joiden taakse Lorchen koetti vetäytyä; viimein tyttö pakeni erään pöydän taakse; ja kun hän siellä sai tuokion olla mieheltä turvassa, hengähti hän hetken ja haukkui sitten häntä taas; hän näki, ettei vastarinta auttaisi, ja hän oli haljeta kiukusta, ja haki nyt kaikki mahdolliset loukkaavat sanat, vertaili aliupseeria kaikkiin takapihan elukoihin. Sotilas kurottelihe hänen kimppuunsa pöydän yli, hän hymyili häijysti ja nolosti, ja hänen silmänsä kiiltelivät vihasta. Yhtäkkiä hän otti vauhtia ja hyppäsi yli pöydän. Hän otti Lorchenin kiinni, Lorchen tappeli nyrkeillä ja potkuilla vastaan, oikein karjatytön voimalla, niinkuin hän olikin. Sotamies ei ollut varsin tukeva jaloiltaan ja oli lentää tytön tuustista nurin. Raivoissaan hän työnsi silloin Lorchenin seinää vasten ja löi häntä korvalle. Hän ei ennättänyt lyödä uudestaan: joku oli rynnännyt hänen niskaansa, heitteli häntä kahden puolen korville ja paiskasi hänet keskelle ryypiskelevää joukkoa takalistoon potkaisten. Christophe oli rynnännyt hänen kimppuunsa, kaataen pöydät ja ihmiset, hetkeäkään harkitsematta. Aliupseeri kääntyi häneen päin, hulluna raivosta, hän veti esiin sapelinsa. Ennenkuin hän ehti sitä nostaa, kaatoi Christophe hänet maahan ravintolatuolin iskulla. Kaikki kävi niin nopeasti, ettei kukaan katselijoista ennättänyt tulla väliin. Mutta kun sotamies keikahti permannolle kuin härkä, nousi kauhea meteli. Toiset sotamiehet juoksivat päin Christophea, paljaat sapelit kädessä. Talonpojat karkasivat heidän kimppuunsa. Syntyi yleinen temmellys. Seidelit lensivät ilmassa, pöydät kaatuivat. Talonpoikien vimma heräsi: heillä oli vanhaa velkaa maksettavana. Miehet pyöriskelivät permannolla, ja purivat raivoissaan toisiaan. Lorchenin häädetty tanssittaja, vankka renki, oli tarttunut erääseen sotamieheen, joka oli häntä äsken haukkunut, ja jyskytti hänen päätään kaikin voimin seinään. Lorchen oli saanut käteensä paksun ja pitkän kalikan ja huitoi sillä kuin silmitön. Muut tytöt pakenivat kirkuen, paitsi paria kolmea, jotka yhtyivät sydämenhalusta leikkiin. Yksi heistä, — lihava, vaaleaverinen tallukka, — näki erään jättiläiskokoisen sotamiehen, — saman, joka oli istuutunut äsken Christophen pöytään — rusentelevan polvellaan kaatuneen vastustajansa rintaa; tyttö juoksi pankon luokse, tuli takaisin, kiskaisi julmurin pään taaksepäin ja nakkasi hänen silmiinsä kourallisen palavaa tuhkaa. Mies ölisi tuskasta. Tyttö riemuitsi, haukkui aseetonta vihollistaan mielensä mukaan, ja talonpojat rusikoivat häntä. Viimein lähtivät sotamiehet, joita oli liian vähän, ulos salista, jättäen kaksi toveriaan tanssipaikan permannolle. Tappelua jatkui sitten kylän kadulla. Sotamiehet hyökkäsivät taloihin, karjuivat kuolemanuhkauksia ja tahtoivat ryöstää kaikki. Talonpojat ajoivat heitä tadikot kädessä takaa; he asuttivat kiukkuiset koiransa vihollisen kimppuun. Kolmas sotamies kaatui, vatsassa hangonpiston haava. Toisten täytyi paeta, heitä ajettiin aina kylän ulkopuolelle asti; mutta kauempaa, peltojen poikki pakoon juostessaan he huusivat menevänsä hakemaan lisää tovereita ja tulevansa kohta takaisin.

Talonpojat olivat päässeet voittajiksi ja palasivat nyt kapakkaan. He riemuitsivat; se oli kauan odotettu kosto kärsityistä häväistyksistä. He eivät ajatelleet vielä kahakan seurauksia. He haastoivat kaikki yhtaikaa ja jokainen kerskui urotöitään. He olivat hyvää pataa Christophen kanssa, joka oli hyvillään, että he olivat nyt häntä lähestyneet. Lorchen tuli ja otti häntä kädestä, ja seisoi hetken ja piteli sitä kovassa kourassaan, kujeillen hänelle vasten kasvoja. Christophe ei enää ollut hänestä naurettava.

Sitten pidettiin huolta haavoittuneista. Kylän väelle ei ollut tapahtunut muuta kuin että oli lyöty irti muutamia hampaita, joiltakuilta oli katkennut kylkiluu, jotkut olivat saaneet kuhmuja ja mustelmia; ne vammat eivät olleet vaarallisia. Mutta toisin oli sotamiesten laita. Kolme heistä oli vahingoittunut vakavasti: siltä jättiläiseltä, jolta silmät oli poltettu, oli toinen olkapää isketty kirveellä melkein irti; se heistä, jota oli pistetty vatsaan, korahteli jo; ja kolmas oli Christophien kaatama aliupseeri. Heidät oli nostettu permannolle lähelle takkaa. Lievimmin haavoitettu heistä, aliupseeri, oli avannut silmänsä. Hän katseli kauan ja vihaa kiehuvin silmin talonpoikia, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa. Ja tuskin pääsi hän selvyyteen, mitä oli tapahtunut, niin hän alkoi heitä sättiä. Hän vannoi kostavansa, maksavansa heille kaikille, hän oli tukehtua raivosta; näki, että hän olisi heidät tappanut, jos olisi voinut. Talonpojat koettivat nauraa, mutta nauru oli väkinäistä. Eräs nuori isäntä huusi haavoitetulle:

— Pidä turpasi, tai minä sinut tapan!

Aliupseeri koetti vääntäytyä pystyyn, ja luoden puhujaan verestyneet silmänsä hän sanoi:

— Tunkiojussit, tappakaa vain! Silloin joudutte hirteen.

Upseeri haukkui yhä edelleen. Sotamies, jolta vatsa oli puhkaistu, kirkui kimeästi, niinkuin tapettava sika. Kolmas makasi liikkumatta ja jäykkänä kuin ruumis. Jäätävä kauhu valtasi talonpojat. Lorchen ja eräät muut naiset kantoivat haavoitetut pois toiseen huoneeseen. Aliupseerin sadattelut ja kuolevan huudot hiljenivät. Talonpojat olivat nyt vaiti: he jäivät äskeiselle paikalleen, piiriin, aivan kuin nuo kolme sotamiestä olisivat vielä maanneet heidän jaloissaan; he eivät uskaltaneet liikahtaa, ja katsoivat toisiinsa pelon vallassa. Viimein sanoi Lorchenin isä:

— Kyllä teitte kauniit tekoset!

Vastaukseksi kuului hätääntynyt mutina: miehet nielivät sylkeään, sitten he alkoivat kaikki yhtaikaa puhua. Ensin he supattelivat, aivan kuin heitä kuunneltaisiin ovella. Mutta pian tulivat sanat kuuluviksi, ja tuimiksi: he syyttelivät toisiaan; he moittivat toinen toistaan siitä ja siitä iskusta. Väittely kiivastui: he olivat ryhtymäisillään jo käsirysyyn, siltä näytti. Lorchenin isä sai heidät sovintoon. Käsivarret ristissä ryntäillä kääntyi hän Christopheen päin ja viittasi leuallaan häneen:

— Entä tuo tuossa, mitä hänellä täällä oli tekemistä?

Koko joukon viha kohdistui Christopheen.

— Niin juuri! huudettiin; hän se aloitti. Jos ei häntä olisi ollut, ei olisi mitään tullut.

Christophe ällistyi ja koetti vastata:

— Sen, mitä tein, en tehnyt itseni, vaan teidän tähtenne, sen tiedätte hyvin.

Mutta talonpojat vastasivat raivostuneina:

— Emmekö me osaa itse puolustautua? Tarvitsemmeko me täällä kaupungin herroja neuvomassa, mitä on tehtävä? Kuka teiltä on neuvoja kysynyt? Ja kuka teitä on tänne käskenyt tulemaan? Olisitte ollut kotonanne?

Christophe kohautti hartioitaan, ja lähti ovea kohti. Mutta Lorchenin isä tukki häneltä tien, ja huusi vinkuvalla äänellä:

— Kas, kas niin, nyt hän yrittää lipettiin, kun on ensin pistänyt meidät kiipeliin. Tämä mies ei lähde!

Talonpojat rääkyivät:

— Hän ei lähde! Hänen syynsä on koko asia. Hänen se on maksettava, kaikkien edestä.

He tulivat nyrkkejään heristellen Christophen ympärille. Christophe näki joka puolella uhkaavia naamoja; pelko sai heidät vihan vimmaan. Christophe ei virkkanut sanaakaan. Irvisti halveksivasti, nakkasi hattunsa eräälle tuolille ja meni istumaan salin perälle selin heihin.

Mutta Lorchen ryntäsi vihastuneena keskelle talonpoikaparvea. Hänen kauniit kasvonsa olivat tulipunaiset ja rypyssä kiukusta. Hän tyrkki nyrkillään tieltään ne, jotka ympäröivät Christophea.

— Pelkurit! Lampaat! huusi hän. Ettekö häpeä? Te koetatte syytellä, että hän muka on tehnyt kaikki! Niinkuin tässä ei teitä olisi nähty! Niinkuin ei jokainen teistä olisi heilunut parhaansa mukaan!… Jos täällä olisi ainoakin, joka olisi istunut kädet ristissä, kun muut tappelivat, minä sylkisin häntä silmille, ja sanoisin: Raukka, kelvoton raukka!…

Talonpojat ällistyivät tästä väliintulosta ja olivat hetken hiljaa; ja sitten alkoivat he taas rähistä:

— Mutta hän se alkoi! Jos ei hän olisi ollut täällä, ei olisi mitään tullut.

Lorchenin isä vaati silmäniskuina tytärtään vaikenemaan, mutta turhaan; tyttö jatkoi:

— Niin, tosiaan, hän se alkoi! Sillä ei kannata teidän kehua! Jos ei häntä olisi ollut, antaisitte te haukkua itseänne, antaisitte häväistä meitä, pelkurit, jänikset!

Hän sätti tanssitoveriaankin:

— Entä sinä sitten, sinä et sanonut mitään, sinä puit nyrkkiä taskussasi, sinä pyllistit takalistosi ja annoit potkaista; kas, kun et vielä kiittänyt! Etkö häpeä? Teillä ei ole häpyä kenelläkään. Te ette ole miehiä ettekä mitään! Arkoja kuin lampaat, aina häntä koipien välissä? Tuon täytyi näyttää teille esimerkkiä! — Ja nyt te tahdotte lykätä syyn hänen niskoilleen?… Mutta siitä ei tule mitään, sen minä sanon! Hän antoi meidän puolestamme; joko nyt hänet pelastatte tai joudutte hänen kanssansa samaan karsinaan: siitä minä pidän huolen!

Lorchenin isä kiskoi tytärtään käsivarresta, hän oli suunniltaan ja kirkui:

— Pidä suusi kiinni… Pidätkö siinä, letukka! Mutta Lorchen tyrkkäsi isänsä tieltään ja jatkoi kahta uhemmin. Talonpojat huusivat ja rähisivät, Lorchen heitäkin kovemmin, kimeällä äänellä, niin että toisten korvat olivat haljeta:

— Sinäkin siinä, mitä siinä mölötät? Luuletko, etten minä nähnyt sinun äsken survovan kantapäinesi tuota miestä, joka on tuolla vierushuoneessa kuolemaisillaan? Ja näytäpäs sinä kätesi!… Ne ovat vielä veressä. Ettenkö minä muka nähnyt sinua puukko kädessä? Minä haastan kaikki, mitä näin, jos te olette hävyttömiä hänelle. Minä toimitan teidät kaikki linnaan. Talonpojat katkeroituivat, työnsivät vimmastuneet naamansa aivan Lorchenin kasvoihin kiinni ja karjuivat hänelle. Yksi heistä näytti aikovan antaa hänelle vasten suutakin; mutta Lorchenin hyvä ystävä tarttui häntä niskaan, ja he ravistelivat nyt toisiaan, ja olivat vähällä ruveta tappelemaan. Muuan ukko sanoi Lorchenille:

— Jos meidät tuomitaan linnaan, niin tuomitaan sinutkin.

— Niin tuomitaankin, vastasi tyttö. Minä en olekaan niin pelkuri kuin te.

Ja hän alkoi taas haukkua.

Talonpojat eivät enää tienneet, mitä tehdä. He kääntyivät isän puoleen.

— Etkö sinä voi tukkia hänen suutansa?

Ukko käsitti, ettei ollut hyvä ärsyttää Lorchenia aivan pahimmilleen. Hän kehoitti viittauksin heitä rauhoittumaan. Tuli hiljaisuus. Lorchen puhui nyt yksinään; ja kun hän ei saanut vastausta, niin hän keskeytti, aivan kuin tuli sammuu polttoaineen loppuessa. Tuokion päästä ryiskeli hänen isänsä, ja sanoi:

— No, mitä sinä sitten tahdot? Et suinkaan halua meitä turmioon?

Lorchen vastasi:

— Minä tahdon, että hänet pelastetaan.

Miehet ryhtyivät asiaa pohtimaan. Christophe ei ollut liikahtanut paikaltaan: ylpeässä uhmassaan hän ei näyttänyt kuulevankaan, että asia koski häntä; mutta Lorchenin hätääntulo liikutti häntä. Myöskin Lorchen käyttäysi kuin Christophea ei siellä olisi ollutkaan: hän nojaili pöytään, jonka ääressä Christophe istui, ja katseli halveksivan näköisenä talonpoikiin, jotka polttivat piippujaan ja tuijottivat permantoon. Viimein sanoi hänen isänsä, imeskeltyään hetken piippuaan:

— Puhutaanpa sitä tai tätä, — jos hän jää tänne, hänen juttunsa on selvä. Majoitusmestari tuntee hänet: hän ei häntä armahda. Ei ole muuta kuin yksi keino, hänen täytyy heti livistää rajan tuolle puolelle.

Ukko oli näet tullut siihen johtopäätökseen, että heille olisi edullista, jos Christophe lähtisi pakoon: sillä tavoin hän ilmaisisi itsensä syylliseksi; ja kun hän ei olisi täällä itseään puolustamassa, ei mikään estäisi panemasta hänen niskoilleen koko kahakkaa. Toiset hyväksyivät hänen mielipiteensä. He ymmärsivät asiansa hyvin. — Nyt, kun he olivat tehneet päätöksensä, tuli heille hoppu saada Christophe pois. Häpeämättä laisinkaan äskeisiä puheitaan lähestyivät he nyt häntä muka hyvin huolissaan hänen kohtalostaan.

— Ei saa hukata minuttiakaan, herra, sanoi Lorchenin isä. He tulevat pian takaisin. Puolen tunnin matka linnoitukseen. Sama sieltä takaisin… Ei ole aikaa kuin parhaiksi päästä livistämään.

Christophe oli noussut. Hänkin oli harkinnut asiansa. Hän tiesi, että jos hän jäisi, olisi hän tuhon oma. Mutta lähteä, lähteä näkemättä äitiä?… Ei, se oli mahdotonta. Hän sanoi käyvänsä vielä kaupungissa; hänelle jäisi vielä aikaa paeta yön pimeässä ja ehtiä yli rajan. Mutta talonpojat alkoivat silloin huutaen häntä vastustaa. Juuri äsken olivat he tukkineet häneltä oven, ettei hän olisi päässyt pakoon: nyt he kiivastuivat siitä, ettei hän lähtenyt pakoon. Mennä kaupunkiin oli sama kuin antaa itsensä kiikkiin, se oli aivan varma: ennenkuin hän kotiinsa ehtisi, ilmoitettaisiin kaupunkiin asiasta; hänet vangittaisiin kotonaan. — Mutta Christophe ei tahtonut lähteä käymättä kaupungissa. Lorchen oli ymmärtänyt hänet:

— Te tahdotte nähdä äitinne?… Minä menen teidän puolestanne hänen luokseen.

— Milloin?

— Tänä yönä.

— Aivanko totta? Teettekö sen?

— Minä menen.

Lorchen otti huivinsa ja kääri sen päähänsä.

— Kirjoittakaa hänelle jotain, minä vien. Tulkaa tuonne, annan teille mustetta.

Lorchen veti Christophen mukanaan peräkamariin. Kynnyksellä hän kääntyi; ja huutaen tanssitoveriaan hän sanoi:

— Ja sinä, varustaudu matkaan, sinä saatat hänet rajalle. Sinä et jätä häntä ennenkuin näet hänet toisella puolella rajan.

— Hyvä, hyvä, vastasi poika.

Hänellä oli yhtä kiire kuin muillakin saada Christophe Ranskaan, ja vaikkapa kymmenen kertaa kauemmaksi, jos mahdollista.

Christophe meni Lorchenin kanssa toiseen huoneeseen. Hän epäröi yhä. Hänen sydäntään viilsi tuska, kun hän ajatteli, ettei hän saisi edes syleillä äitiään. Milloin näkisikään hän äidin vasta? Äiti oli niin vanha, niin väsynyt, niin yksin. Tämä uusi isku olisi hänelle sama kuin kuolema. Mihin hän joutuisi ilman poikaansa?… Mutta mihinkä hän joutuisi, jos hän, Christophe, antaisi itsensä kiinni, ja tulisi tuomituksi vuosikausiksi vankilaan? Eikö äiti silloin vielä varmemmin joutuisi avuttomaksi ja kurjuuteen? Kun Christophe oli vapaa, vaikkapa kaukanakin, saattoi hän toki auttaa äitiään, ja äiti tavata häntä. — Christophella ei nyt ollut aikaa selvitellä tarkoin ajatuksiaan. Lorchen oli tarttunut hänen käsiinsä; hän seisoi aivan lähellä Christophea ja katseli häntä; heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiinsa; hän heittäytyi Christophen kaulaan ja suuteli häntä:

— Joutuin, joutuin! sanoi hän aivan hiljaa ja osoitti hänelle pöytää.

Christophe ei enää koettanut harkita. Hän istahti. Lorchen repäisi eräästä talouskirjasta neliskulmaisen, punaviivaisen paperilehden.

Christophe kirjoitti:

"Rakas äiti. Anna anteeksi! Minä tein sinulle suuren surun. Minä en voinut muutoin menetellä. Minä en tehnyt mitään väärää. Mutta nyt minun täytyy paeta ja jättää maa. Henkilö, joka tuo sinulle tämän kirjeen, kertoo sinulle kaikki. Minä tahdoin tulla hyvästelemään sinua. Ei suostuta. Väittävät, että minut ennätetään vangita. Minä olen niin onneton, etten jaksa itse päättää. Lähden yli rajan, mutta pysyn siellä lähellä, kunnes saan sinulta kirjeen; henkilö, joka tuo sinulle kirjeeni, toimittaa minulle vastauksen sinulta. Ilmoita minulle, mitä minun on tehtävä. Sano vain, minä teen. Tahdotko, niin minä tulen takasin? Pyydä minua tulemaan. Minä en jaksa kestää sitä, että jätän sinut yksin. Kuinka sinä tulet sitten toimeen? Anna anteeksi! Anna minulle anteeksi! Minä sinua rakastan ja suutelen…"

— Joudutaan, herra, muuten on liian myöhäistä, sanoi Lorchenin ystävä raottaen ovea.

Christophe kirjoitti nopeasti nimensä alle, ja antoi kirjeen Lorchenille.

— Te viette sen itse?

— Minä lähden heti, vastasi Lorchen. Hän oli jo valmis menemään.

— Huomenna, jatkoi tyttö, tuon minä teille vastauksen: te odotatte minua Leidenissä, — (ensimäinen asema Ranskan puolella) — asemasillalla.

Utelias tyttö oli lukenut Christophen kirjeen hänen olkansa takaa, kun hän sitä kirjoitti.

— Te kerrotte minulle kaikki, kuinka hän kesti tämän iskun, ja kaikki, mitä hän teille sanoo? Te ette salaa minulta mitään? aneli Christophe.

— Minä kerron teille kaikki.

He eivät enää voineet rauhassa puhua kahdenkesken: tuo nuori mies katseli heitä ovelta.

— Ja sitten, herra Christophe, sanoi Lorchen, minä tulen teitä joskus katsomaan, ja lähetän teille tietoja: älkää olko mistään levoton.

Lorchen löi hänelle kättä, lujasti kuin mies.

— Nyt mennään, sanoi nuori talonpoika.

— Mennään, vastasi Christophe.

He lähtivät ulos, kaikki kolme. Tiellä he erosivat. Lorchen lähti yhtäälle. Christophe oppaansa kanssa toisaalle; he eivät puhelleet keskenään mitään. Usvan ympäröimä puolikuu katosi metsien taakse. Kalpea valonhohde kuulsi vainioilla. Painanteista oli noussut usvaa, sakeaa ja valkeaa kuin maito. Puut värisivät kosteassa ilmassa. Tuskin olivat he kulkeneet pari minuttia kylästä, niin talonpoika pysähtyi yhtäkkiä, ja käski merkillä Christophea pysähtymään. He kuuntelivat. Tieltä heidän edestään kuului lähenevää, tahdikasta miesjoukon astuntaa. Opas harppasi pensasaidan ylitse ja katosi sen toiselle puolelle pellolle. Christophe noudatti esimerkkiä. He riensivät yli kynnösten. He kuulivat, miten sotamiehet marssivat maantietä pitkin ohitse. Talonpoika heristi heille nyrkkiään pimeässä. Christophen sydäntä ahdisti, aivan kuin ajetun elukan, kun se kuulee koiralauman ryntäävän sivuitse. He jatkoivat matkaa, karttaen kyliä ja yksinäisiä taloja, joissa koirien haukunta olisi ilmaissut heidät koko seudulle. Metsäisen harjanteen takana kaukana huomasivat he rautatielinjan punaiset tulet. He päättelivät näistä valoista, missä paikoin he olivat, ja aikoivat nyt mennä ensimäiselle asemalle. Se ei käynyt aivan leikillä. Kuta alemmaksi laaksoon he laskeutuivat, sitä enemmän he sumussa eksyivät. Pari kolme kertaa saivat he hypätä pienien jokien ylitse. Viimein joutuivat he suunnattomalle aukeamalle, jossa kasvoi valkojuurikasta tai jossa maa oli kynnetty paljaalle mullalle; he eivät luulleet kuunaan siitä selviävänsä. Tasanko oli kumpuinen: siinä oli alinomaa notkelmia ja hautoja, joihin he olivat vähän väliä pudota. Viimeinkin, umpimähkään sumussa harhailtuaan, huomasivat he yhtäkkiä rautatien merkkilyhdyn aivan edessään penkereellä. He kiipesivät ylös radalle. Peljäten joutuvansa kiinni he kulkivat pitkin rataa noin sadan askelen päähän asemasta: siinä he laskeusivat taas maantielle. He tulivat asemalle kaksikymmentä minuttia ennen junan lähtöä. Lorchenin kehoituksesta välittämättä jätti Christophen opas hänet ilman muuta siihen: hän tahtoi nopeasti takaisin, näkemään, miten muiden ja hänen asiansa oli käynyt.

Christophe osti lipun Leideniin, ja odotteli yksinään tyhjässä kolmannen luokan salissa. Muuan virkailija, joka oli torkkunut penkillä, tuli junan saavuttua tarkastamaan Christophen pilettiä ja avasi hänelle oven asemasillalle. Vaunussa ei ketään. Junassa kaikki nukkuivat. Koko seutu nukkui. Christophe yksinään ei vain nukkunut, niin väsynyt, kuin olikin. Sikäli kuin juna raskain pyörin läheni rajaa, yltyi hänen vapiseva kiihkonsa päästä tästä odotuksen jännityksestä. Tunti vielä, ja hän olisi vapaa. Mutta siihen mennessä: yksi ainoa sana, ja hänet vangittaisiin!… Vangittaisiin! Se ajatus vimmastutti hänet kapinaan. Vihatun väkivallan tukehutettavaksi!… Sitä kuvitellessaan hän ei voinut suorastaan hengittää. Äiti, isänmaa, jonka hän jätti, olivat hänen mielestään kadonneet. Uhatun vapautensa itsekkyydessä hän ei ajatellut muuta kuin tuota vapauttaan, henkeään, jonka hän tahtoi pelastaa. Millä hinnalla hyvänsä! Niin, vaikka tulisi rikos… Hän katui katkerasti, että hän oli tullut junaan, eikä mennyt jalkaisin rajalle asti. Hän olisi tahtonut näin voittaa muutaman tunnin aikaa. Mitäpä se auttoi! Hän oli kuitenkin joutuva suden kitaan. Sillä varmaan häntä rajalla odotettiin; sinne oli tietysti annettu määräys: hänet vangittaisiin… Christophe aikoi hypätä junasta ennen ensimäistä asemaa; hän avasi jo vaunun oven; mutta se oli liian myöhäistä: tultiin asemalle. Juna pysähtyi. Viisi minuttia. Niinkuin iankaikkisuus. Christophe oli vetäytynyt osastonsa perimmäiseen nurkkaan, ikkunaverhon taakse, ja tuijotti kuolemantuskassa asemalle, jossa seisoi santarmi liikkumatta. Asemapäällikkö tuli konttoristaan, sähkösanoma kädessä, ja meni nopeasti santarmin luo. Christophe oli varma, että asia koski häntä. Hän etsi asetta. Ei löytynyt muuta kuin luja, kaksiteräinen linkkuveitsi. Hän aukaisi sen taskussaan. Muuan asemamies, lyhty rintaan kiinnitettynä, oli tullut asemapäällikköä vastaan, ja juoksi nyt pitkin junan sivua. Christophe näki hänen lähestyvän. Hän puristi veitsen päätä kouraansa, hän ajatteli:

— Tuho tulee!

Hän oli niin luonnottomasti kiihtynyt, että olisi voinut iskeä puukkonsa tuon miehen rintaan, jos toinen onnettomuudekseen olisi sattunut tulemaan häntä kohti ja avannut hänen vaunuosastonsa oven. Mutta virkailija seisattuikin viereisen vaunun kohdalle, tarkastamaan erään vaunuun nousseen matkustajan pilettiä. Juna lähti liikkeelle. Christophe koetti hillitä sydämensä kiivasta sykintää. Hän ei hievahtanut. Hän tuskin uskalsi hiiskua itselleen, että oli pelastettu. Hän ei tahtonut sanoa sitä ennenkuin oli päässyt rajan yli… Aamu alkoi sarastaa. Puut erottuivat varjoina hämärästä. Jotkin ajoneuvot kulkivat ohi tuolla tiellä, kuin kummallinen haamu, kalisevin kulkusin ja tuli lyhdyssä… Christophe painoi kasvonsa ikkunaruutuun ja koetti nähdä keisarillisin vaakunoin koristetun rajapylvään, joka merkitsi hänen orjuutensa loppua. Hän tähysteli sitä vielä, kun juna päivän koitteessa vihelsi jo saapumistaan ensimäiselle belgialaiselle asemalle.

Christophe nousi, aukaisi oven selälleen, veti sisäänsä aamun kylmää ilmaa. Vapaa! Koko elämä hänen edessään! Riemu saada elää!… — Ja silloin valtasi hänet kuin yhdellä iskulla jo kaiken jätetyn suru, huoli, mitä hänellä olisi edessä; ja tämän yön ponnistukset ja mielenliikutukset väsyttivät häntä hirveästi. Hän heittäytyi loikomaan penkille. Tuskin oli enää minutin matkaa asemalle. Kun muuan virkailija minutin päästä avasi vaunun oven, näki hän Christophen siellä nukkuvan. Hän ravisti häntä käsivarresta, Christophe heräsi pökerryksissään, ja luuli nukkuneensa kokonaisen tunnin; hän laskeusi raskain jaloin asemalle ja kulki hiljaa tullikonttoriin; ja kun hän nyt lopultakin oli joutunut vieraalle maalle eikä hänen enää tarvinnut itseään puolustaa, heittäytyi hän rauhassa makaamaan odotussalin penkille, ja vaipui uneen kuin tukki.

Hän heräsi noin kello kaksitoista. Lorchen ei voinut saapua ennen kello kahta tai kolmea. Odottaessaan Saksasta tulevia junia Christophe kuljeksi edestakaisin pienen aseman lyhyellä asemasillalla. Siinä jatkoi hän kulkuaan myöskin kauemmaksi tasangolle. Oli harmaa ja iloton päivä, siinä tuntui jo lähestyvän talven tulo. Valo oli horteinen. Ainoastaan raiteita vaihtavan junan vihellys kajahti surullisessa hiljaisuudessa. Christophe pysähtyi muutaman askelen päähän rajasta, aution luonnon keskelle. Hänen edessään oli pieni lammikko, läiskä kuultavaa vettä, joka heijasti alakuloisen taivaan. Lammikkoa ympäröi aitaus, ja reunalla kasvoi kaksi puuta. Oikealla puolella värisi poppeli lehdettömin latvoin. Sen takana oli suuri pähkinäpuu, mustin ja paljain oksin, kuin kummallinen mustekala. Korppiparvet keikkuivat raskaasti sen oksilla. Viimeiset kelmenneet lehdet irtaantuivat itsestään puista, ja tippuivat liikkumattomaan lammikkoon…

Christophesta tuntui kuin hän olisi jo nähnyt tämän: nuo puut, lammikon… — Ja yhtäkkiä tuli hänelle taas tuokion huimaus, jollaisia hänen elämänsä tasaisessa kulussa aukesi silloin tällöin kuin kuilu. Syöksy Ajan syvyyksiin. Ei tiedä, missä on, kuka on, missä vuosisadassa elää, montako sataa vuotta on sellaista ollut. Christophesta tuntui kuin tämä olisi jo tapahtunut, kuin nyt olevainen ei olisi ollut tällä hetkellä, vaan jossakin toisina aikoina. Hän ei ollut enää itseään. Hän näki itsensä ulkopuolelta itseään, sangen kaukana, niinkuin jonkun toisen olennon, joka oli seissyt tässä, tällä paikalla. Hän kuuli tuhantisen parven muistoja ja tuntemattomia olentoja surisevan sielussaan; hänen veressään soi:

Niin… Niin… Samoin… samoin… Vuosisatojen pauhu kulki hänen lävitsensä… Moni muu Krafft oli ennen häntä kärsinyt samoja koettelemuksia kuin hän tänään, ja maistanut samaa viimeisen synnyinmaassa vietetyn hetken lohduttomuutta. Aina harhaillutta sukua, kaikkialta pois kirottua, riippumattomuutensa ja levottomuutensa tähden. Rotua, joka oli sisäisen demooninsa vallassa, demoonin, joka ei antanut sen asettua minnekään. Rotua, joka oli kuitenkin kiintynyt siihen maahan, josta se temmattiin irti, ja jota se ei voinut olla rakastamatta.

Christophe kulki nyt vuorostaan entisten tuskallisten pysäyspaikkojen kautta. Ja hänen jalkansa löysivät tiellään niiden olentojen jäljet, jotka olivat siitä ennen häntä kulkeneet. Hän näki kyyneleet silmissä isien maan hämmentyvän tuonne usviin, maan, jolle hänen täytyi nyt sanoa jäähyväiset… Eikö hän ollut palavasti tahtonutkin jättää sen? Kyllä; mutta nyt, kun hän sen tosiaan jätti, tunsi hän ahdistavaa tuskaa. Ainoastaan tylsäpäinen saattaa erota synnyinmaasta ilman mielenliikutusta. Ihminen on elänyt siinä ja sen mukana, olipa hän sitten ollut siellä onnellinen tai onneton; se maa on ollut hänen äitinsä ja toverinsa: hän on nukkunut siinä, sen kamaralla, se on syöpynyt häneen; se kätkee poveensa meidän unelmiemme aarteet, koko menneen elämämme; ja niiden tomun, jotka ovat meitä rakastaneet. Christophe näki koko entisten päiväinsä juoksun ja ne rakkaat olennot, jotka hän jätti tuohon maahan, tai sen alle. Hänen kärsimyksensä siellä olivat hänelle yhtä kalliit kuin hänen ilonsakin siellä. Minna, Sabina, Aada, isä, isoisä, Gottfried-eno, vanha Schulz, — kaikki ilmestyivät nyt hänen sieluunsa, muutaman minutin kuluessa. Hän ei voinut tempautua irti näistä vainajistaan, (sillä Aadankin hän luki kuolleiden joukkoon). Ajatus, että hän jätti äitinsä, ainoan elävän rakkaansa, noiden aaveiden joukkoon, oli hänestä sietämätön. Hän oli vähällä lähteä yli rajan takaisin: niin raukkamainen hän mielestään oli, kun oli paennut. Hän päätti mennä kotiin, kävi miten kävi, jos siinä vastauksessa, jonka Lorchen hänelle äidiltä toisi, ilmeneisi kovin katkera suru. Mutta jospa hän ei saisikaan vastausta? Jospa Lorchen ei ollut päässyt Louisan luokse, tai ei voisikaan tuoda vastausta? Silloin, silloin lähtisi hän itse kotiin.

Christophe palasi asemalle. Kolkon odotuksen jälkeen juna viimein tuli. Christophe tähysteli vaunujen oville, nähdäkseen raisun Lorchenin: sillä hän oli varma, että tyttö pitäisi sanansa. Mutta Lorchenia ei näkynytkään. Christophe juoksi levottomana vaunulta toiselle: hän päätteli itsekseen, että jos Lorchen olisi tullut junalla, olisi hän kai ensimäisenä hypännyt alas. Niin töytäsi Christophe matkustajain virtaa vastaan, joka tungeksi asemalla, ja nyt huomasi hän erään olennon, joka ei hänestä näyttänyt aivan tuntemattomalta. Hän oli noin kolme-, neljätoista-vuotias tyttö, jäntterä, pulloposkinen, punainen kuin omena; hänellä oli pieni ja paksu nykerönenä, iso suu, ja vankka, pään ympärille kiedottu palmikko. Katsellessaan tyttöä tarkemmin, huomasi Christophe, että hänellä oli kädessä matkalaukku, joka muistutti hänen omaansa. Tyttö katsoi samoin Christopheen, syrjäsilmällä kuin lintu; ja kun hän keksi, että Christophe katseli häntä, tuli hän pari askelta Christophea kohti, mutta töksähti sitten siihen Christophen eteen ja tarkasteli häntä sanaakaan virkkamatta pienillä hiirensilmillään. Christophe tunsi hänet, se oli Lorchenin talon pieni piikatyttö. Christophe osoitti matkalaukkua ja virkkoi:

— Tuo on minun, eikö niin?

Tyttö ei liikkunut paikaltaan, ja vastasi hölmön näköisenä:

— Ken tietää. Ensin, mistä tullaan?

— Buirista.

— Ja kuka tämän teille lähetti?

— Lorchen. No, antakaa nyt.

Vintiö ojensi hänelle matkalaukkua:

— Tuossa on.

Ja sitten hän lisäsi:

— Kyllä minä teidät heti tunsin.

— No, mitä sinä sitten vitkastelit?

— Odotin, kunnes sanoisitte, että se olitte te.

— Entä Lorchen? kysyi Christophe. Miksi hän ei tullut?

Tyttö ei vastannut. Christophe ymmärsi, ettei hän tahtonut puhua näin keskellä väkijoukkoa. Heidän täytyi ensin mennä tulliin tarkastuttamaan matkatavaransa. Kun siitä päästiin, vei Christophe tytön asemasillan toiseen päähän:

— Poliisit tulivat sinne, kertoi tytön-veitikka, muuttuen nyt aivan suulaaksi. Ne tulivat melkein heti, kun te olitte lähtenyt. Ne tunkeutuivat taloihin ja kuulustelivat kaikkia, he vangitsivat pitkän Samin, ja Kristianin, ja ukko Kasperin. Ja Melanian ja Kertunkin, vaikka he huusivat, etteivät he olleet tehneet mitään, ja itkivät; ja Kerttu raapi santarmeja. Ei auttanut, vaikka sanoivat, että te olitte tehnyt kaikki.

— Minäkö kaikki! huudahti Christophe.

— Niin, tietysti, vastasi tyttö rauhallisesti. Mitä se nyt haittasi, vai kuinka, kun te olitte päässyt pakoon? Silloin hakivat he teitä joka paikasta; ja lähetettiin ajamaan teitä takaa joka suunnalle.

— Entä Lorchen?

— Lorchen ei siellä ollut. Hän tuli vasta myöhemmin, käytyään kaupungissa.

— Tapasiko hän minun äitini?

— Tapasi, tässä on kirje. Lorchen tahtoi tulla itse, mutta hänetkin ottivat kiinni.

— Ja kuinka sinä sitten pääsit?

— Sillä tavoin, että hän tuli kylään poliisin näkemättä; ja hän aikoi juuri lähteä ulos. Mutta Irmina, Kertun sisar, antoi hänet ilmi, ja poliisit tulivat häntä ottamaan. Silloin hän, kun näki santarmien tulevan, juoksi yliskamariinsa, ja huusi heille, että hän tulee kohta alas, kun saa vaatteet päällensä. Minä olin kartanon takana viinitarhassa, hän äänsi minulle hiljaa ikkunasta: "Lydia, Lydia!" Minä menin hänen luokseen; hän antoi minulle laukkunne ja kirjeen, jonka oli saanut äidiltänne; ja selitti, missä teidät tapaisin; käski minua juoksemaan, eikä antamaan itseäni kiinni. Minä juoksin, ja tässä nyt olen.

— Lorchen ei puhunut mitään muuta?

— Kyllä. Hän käski minua antamaan teille tämän huivinsa, että näkisitte minun tulevan hänen asemestaan.

Christophe tunsi tuon valkean, punarimpsuisen ja kukilla kirjatun huivin, jonka Lorchen oli eilisiltana pistänyt päähänsä hänestä erotessaan. Eikä Christophe suinkaan nauranut sille kömpelölle verukkeelle, jolla Lorchen lähetti hänelle tämän pienen lemmenmuistonsa.

— Nyt tulee juna toisaalta päin, sanoi pikku tyttö; minun täytyy matkustaa takaisin kotiin. Hyvästi.

— Odotahan, sanoi Christophe. Entä millä rahoilla sinä matkustit?

— Lorchen antoi minulle.

— Ota nyt kuitenkin nämä, sanoi Christophe ja pisti hänen kouraansa muutaman kolikon.

Hän pidätti vielä käsivarresta tyttöä, joka tahtoi jo lähteä.

— Ja sitten,… virkkoi Christophe.

Ja hän kumartui ja suuteli tyttöä kummallekin poskelle. Tyttö oli närkästyvinään.

— Älä suutu, sanoi Christophe kujeillen. Eivät ne olleet sinulle.

— Oh, sen minä kyllä arvaan, sanoi tytön-veitikka kujeillen; ne ovat Lorchenille.

Mutta Christophe ei suudellut pelkästään Lorchenia, kun hän suuteli tuon pikku piian poskia: hän hyvästeli näin koko Saksaansa.

Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja juoksi junan luo, joka jo liikkui. Hän jäi vaunusillalle seisomaan, ja heilutti Christophelle nenäliinaansa kunnes Christophea ei enää nähnyt. Christophe tähysteli hetken tuota maalais-airuttaan, joka toi hänelle viimeisen tuulahduksen isänmaasta ja niistä henkilöistä, joita hän rakasti.

Kun tyttö oli näkyvistä kadonnut, jäi Christophe nyt tosiaan aivan yksin, muukalaiseksi vieraalle maalle. Hänellä oli kädessä äidin kirje ja lempivän tytön huivi. Hän painoi huivia rintaansa vasten, ja tahtoi avata kirjeen; mutta silloin vapisi hänen kätensä. Mitä siinä kirjeessä lukisikaan? Minkä kärsimyksen hän näkisi siinä? Ei, hän ei jaksaisi kantaa sitä murheellista moitetta, jonka hän oli jo kuulevinaan; hän menisi takaisin kotiin.

Christophe avasi viimein kirjeen ja luki:

"Lapsi-raukkani, älä ole suruissasi minusta. Minä olen järkevä. Jumala on rangaissut minua. Minun ei pitänyt olla itsekäs eikä vaatia sinua pysymään täällä. Mene Parisiin. Ehkäpä sinun on siellä parempi. Älä ole huolissasi minusta. Minä kyllä pystyn selviämään asioista. Tärkeintä on, että sinä olet onnellinen. Suutelen sinua, poikani. Äiti".

"Kirjoita minulle, kun voit." Christophe istahti matkalaukulleen ja itki.

Aseman ovimies huusi matkustajille, että juna lähtee Parisiin. Raskas juna tuli jyristen raiteille. Christophe pyyhki kyyneleensä, nousi ja sanoi itsekseen:

— Täytyy.

Hän katseli taivasta, sinne päin, jossa Parisin piti olla. Taivas, synkkä kaikkialta, oli synkin sieltä. Se oli kuin mikäkin pohjaton, hämärä syvyys. Christophen sydäntä kouristi; mutta hän toisti itsekseen:

— Täytyy.

Hän nousi junaan, ja kumarassa ikkunaa vasten katseli hän yhä uhkaavaa ilmanrantaa:

— Oi, Parisi! ajatteli hän; Parisi, tule avukseni! Pelasta minut! Pelasta minun aatteeni!

Synkkä sumu sakeni. Christophen takana, tuon maan kohdalla, jonka hän jätti, hymyili pieni kaista taivasta, kalpean-sininen, avonaisena niinkuin kauniit silmät, — kuin Sabinan silmät, — surullisesti raskaiden, hämärtäväin pilvien keskeltä, ja sammui. Juna lähti. Tuli sade. Tuli yö.