TIBERIUS ROOMAN KEISARI

1.

MIETTEITÄ CURIASSA.

Päämaalia ei taivaan kannen alla niin suurta, tähtiseijastavaa, johon ma poltteestani katseen voisin luoda. Jumalat julmat kuolemattomalla voimallaan säätivät mun kohtalohon, min karvaan kalkin sakkaan saan ma juoda. Juon kiron maljan, pisar pisaralta vain kiihtyy, kasvaa ahdistuksen valta, juon maljan, missä kaikkeudet läikkyy, juon iäisyyttä, mutta sielu säikkyy tyhjyyttä kuitenkin, mi kuilun lailla ammottaa alla pohjaa, äärtä vailla. Juon, vaikken janoo, mitä janoisin! ma kaikkialla kohtaan valmihin. Jos kättä nostan, nousee valtameret, lyö hyrskyt pilviin, pirstoo kallioihin tuhannet taistopurret purje-ylväät, jos jalkaa poljen, purskuu puna-veret, yön ilmat puhkee sini-salamoihin, maa järkkyy, kaatuu valtakuntain pylväät.

Ma mainettako janoon? Nimeäni maat, meret, ilmat, avaruudet kaikaa, niin kaukaista ei kansaa eikä aikaa, min tielle säteet ei sais säilästäni, germaanit joka lannisti, löi Idän. Valtaako halaan? Kaikkivalta suotu on mulle, niskat kumarat vain näen, ei vertaista oo rinnalleni luotu, oon oma mittapuuni, muita pidän ma mittana vain viisaan roskaväen.

Oi roomalaiset, orjansielut, jotka kahleita rakastatte, kultakotka maailman-vallan uupui lennossansa, jalkoihin orjuuttajan lankee kansa, min voima maat ja meret kammitsoi. Nyt päänne päällä viha salamoi sen miehen, jonka valtaan taivutte. Te ette nouse, niinpä vaivutte te ylenkatseen paasitaakan alle. Ma teitä ylenkatson, taivahalle, mi vapaana ja korkeana kaartaa vapaata maatanne, ma painan merkin, mi tuskalla ja häpeällä saartaa mielenne yön, kun kerran jäljin herkin viimeinen kunto hiipii sielustanne.

Te raatelette toinen toisianne, on nöyryytenne petollinen, väärä, ma uskoisinko kauhun kylvöön, satoon! Ken ystävänsä tuhoo, häll' on määrä myös valtiaansa syöstä perikatoon. Siks teitä ruoskin tulitutkaimilla, toisenne raastakaa, ma viuhuvilla nuolilla teidät luotain karkotan. Ma yksin olen, yksinäni kannan myös kohtaloni, halveksuen annan poveeni lyödä turman salaman.

2.

SEJANUKSEN SURMA.

Sejanus kuollut, ase kammottavin, mi tuhoterän tähtäs käyttäjäänsä, mut itse siihen suistui. Ammottavin nyt aukes kuilu, joka täyttäjäänsä ei saa; ma tällä puolen, toiset tuolla, ken yli pyrkii, hänen täytyy kuolla. Tää ruumis raja kaiken on, mut raja, mi rajatonta kieltä huutaa turman, ja huutaa kunnes rauhaisinkin maja on raastettu, ja vauhkot orhit surman haamuina hirmuisina kaupungista kaupunkiin kiitäneet, ja ihmismaa, viel' äsken ylväs, hautaamattomista ruumiista asukkaansa ainoot saa.

Sejanus kuollut, side viimeinenkin katkennut ihmisiin, nyt yksin olen. Yks oli säie, vilppi taittoi senkin, nyt halveksien herkintäni polen, mies yksinäisin, jonka kumppanina vain ylenkatse on, ei epäily, mi ennen kalvoi mieltä, tulisina käärmeinä kierti aivoja ja haki saaliiksi hennoimman mun hengestäni. Tää kohtaloni rautainen on laki: muut tuhota ja seista yksinäni kuin ylenkatse tuhoo tunteet muut.

En usko hyvän voimaan, ihmisiä ken nostaa tahtoo, nostaa esiripun, mi peittää kurjuuteensa nääntyviä vain sotijoita pahan voittolipun, ja verhon kohotessa kalalampi vain näky seuraa näkyä ja anoo, ett' yhä saisi olla matalampi se teko, jota ihmissielu janoo. En ylennä, on tehtäväni syöstä, he alemmaksi aina vaipukoot ja myrkyn juokoot häpeänsä yöstä, rikokseen jäljitönnä haipukoot.

Nyt tahdon elää, nousen verestä, jääpatsas päivän-paahtehessa elon, ma kohoan kuin myrsky merestä ja kylvän kaikkialle kuolon pelon. Nyt kiiluu yksin silmät Medusan, on aamutähti aalloin rauennut, maa väistyy pois, on Hades auennut, ma kuulen kalman siiven kohinan.

3.

CAPRIN KALLIOILLA.

— Kirottu olkoon Caesar! huutaa kansa.

— Oon kirollenne kylmä, tuomarini ma itse olen, mies mi haavojansa tulella ruoski. Yrttitarhoihini ken uskaltaa? On köynnös tulvillansa nyt rypäleitä, jotka vuotaa verta, kun viiltää tunnontuskan teräs-sini arinta pintaa. Monta valtamerta siell' läikkyy, joiden aallot kiertää kyinä ja vaivan haahdet huuhtoo vaahdissansa. Lyö rantaan kolkot kuohut sydän-syinä, yön pielet salamoi, kykloopein sota taivasta tapaa, vapisevi maa, välkähtää Juppiterin peitsen ota, titaanirinnat tuskaa huohottaa. Ken yrttitarhoihini halajaa?

Paljastan yössä poven raadellun, min sielun soima tutkaimillaan repi, syänjuuriin kauhun kylmä käärme sepi ruumiinsa. Jumalien valitun se kohtaloa on. He meidät nostaa huipuille, riemun, tuskan antavat suurimman, syystä syyhyn kantavat, ja erheen saamme ypöyksin kostaa.

En ano armoa, ma kruunu päässä käyn tilintekoon kanssa elämäin, ma ylpeänä seisoin, myrskysäässä jumalten iskin, kaiken tyhjäks näin. Päämaalia ei ihmisellä mitään, hän leimaus on, mi lentää lännest' itään ja päätyy sinne, mistä lähti retki, toistansa kaulaa synnyin-, kuolinhetki, hän etsii, tuska saaliinsa on ainut. Jos nouset, alemmaksi aina painut, se laki kirjoitettu tähdest' tähteen on yllemme, soi elon alkulähteen laulusta korvahamme kolkko sana: lyö tehty, lähdet tuskan kruunaamana.

Ma itseäni ylenkatson, muut tuomitsin, hetki oman tuomion on tullut, yössä virrat vaahtosuut jo kuohuu, aaltos avaa, Akeron.