NÄKY

NÄKY.

Tulin luoksesi etsien iloa maista, en tuntenut murheen murtamaa naista.

Tulin luoksesi etsien onnea lauhaa, et tuntenut laaksojen lempeetä rauhaa.

Minut huikaisi silmies säihkyvä valo, kyti niissä tuskien tumma palo.

Mua kutsui kulmies öiset kaarteet, ne kätki kyynelten kiiluvat aarteet.

Mua huusi huultesi polttava jano. Ma saavuin. Sa tuijotat vain, et sanaa sano.

Et vastaan käy, et syliä avaa, sa säikkynet lieskaa leimahtavaa.

On silmäsi hehkuva, helmasi jäinen, olet tähti, kylmässä kimmeltäväinen.

On polkusi pilkkopimeä, öinen. Tulit, poistuit, ah iät sua ikävöinen.

SURU.

Kun taukosi tanssi, kun loppui viini, ja ystävät uksen työnsivät kiini, ma yksin pöytäni ääreen jäin.

Kun kynttilät sammui, ja himmeni hiillos, kun leikkasi syäntä kuin veitsen viillos, tuli takaisin ainoa ystäväin.

Hän äsken ääneti katseli naljaa, ei nostanut huulille riemujen maljaa, hänet unhotin, ainoan, uskollisen.

Kun kaikki mun jätti, hän palasi jälleen; käden antaen orvolle ystävälleen hän istui viereeni vaieten.

"Oli ovella salvat?" — "Ne eessäni aukee." "On syämeni jäässä." — "Se murheessa raukee." "Ei lämmitä liesi, tie tähdetön on."

Ma tyhjensin sarkkani saakka sakkaan. Hän tuijotti hiljaa hiiltyvään takkaan: "Tie aina ei kulje aurinkohon."

Tupa tummeni, ulkona ulvoi tuuli, yön hallaa-huokuva, hyinen huuli mun lieteni hiiliin henkäili.

Mut alla tummuvan tuhkan piili viel' lämmössä heikosti hehkuva hiili, mi ilmiliekkihin leimahti.

Kävi suureksi pirtti, sen seinät siirtyi, kajo kullan-kiiluva kattoon piirtyi, ylt'ympäri hohteen hehkuvan loi.

Mies nousi, sylkähti sydämen juuret, surun lahjat on laupiaat, ylhäiset, suuret, sysimustakin purppuraan puhjeta voi.

TYHJYYS.

Suru sydämen suli, meni pois elon huoli, ah, rintani parhain ja kaunein kuoli.

On pirtti autio, tummana liesi, pää käsien varassa istuu miesi.

Ohi kulkee muistojen musta saatto, on saapunut kuoleman kolkko aatto.

Ei enää valkene päivän armaus, pian lankee iäinen, äänetön harmaus.

Ei tähdet tuiki, ei paista kuudan, ei kenkään kuule, jos apua huudan.

Ei kuisketta käy, sana huulille hyytyy sydän, uhmaava ennen, nyt taakkaansa tyytyy.

Kovan uskalsi kohtalon arvan heittää, yö ikuinen murtuneen miehen peittää.

On hetki soinnuton, autio lyönyt. Voi miestä, ken murheensa lahjat on myönyt.

YÖLÄULU.

Yö tumma, päällä puistojen puolikuu, vyö kumma kultatähtien kaareutuu.

Soi hento helinä suihkuvain vetten vyön, käy lento siipien valkeiden helmassa yön.

Kuin kieli hopeaharpun, mi värjyen soi, kuin pieli pilven, min kuutamo kultahan loi

on verho, mi maassa väikkyy, käy oksilla puun yön perho silkkisiipinen helmissä kuun.

Jo viihdy, sydän, mi oudon kylmänä lyöt. Et kiihdy, sua saartaa jo valkeat, iäiset yöt.

On mieli sulla yön iki-tyhjyyteen. Soi, kieli, unhon soittimen uupuneen.

Yö tumma, sydän outona unelmoi… yön kumma kultakantele sammuen soi.

MANAN MATKALLA.

Ranta autio, mykkä maa. Tuuli itkevä tutjuttaa

puiden oksia vaikertain. Raosta pilvien purjehtivain

tähti turvaton pilkistää. Vuoret, tanteret kattaa jää.

Iankaikkinen ikävyys luonnossa, jonka jäyti syys.

On kuin jossakin nyyhkytys sois. Hyinen henkäys senkin pois

kantaa äärihin kolkon maan. Varjot varjoja ajaa vaan.

Valo viimeinen sammunut lie, eessä pilkkopimeä tie.

Määrä ainoa: taivaltaa, hetkeäkään ei levätä saa.

Sielussa ääretön autius, öisten kenttien kimallus.