IHMISEN LAULU

TYÖN LAULU.

Ehtoo tummuu, rusko sammuu mustaan yöhön, Syttyy hiillos, leimuu liesi, hehkuu rauta. Ryhtyy työhön töiden miesi,

kirkas viillos ilmaan piirtyy. Muodot muuttuu, sinne siirtyy aine jossa toinen aine toista puuttuu. Musta laine suvannossa elon liikkuu.

Iskee tulta ilman ukset, kirkkaat kulta- kangastukset yössä aukee. Ukkospilvet synkät laukee, tärisevät avaruudet, värisevät ihanuudet salamoivat elon yössä. Työn ja tarmon vasket soivat, sävelvyössä hymni helää ihmisyyden, joka armon luotaan heittää, joka elää, vaikka taivaan ylevyyden jumalviha julma peittää.

Työ on elon valtavirsi: laulat, lahoo kalman hirsi, isket, suistuu mereen vuoret, käsket, nousee touot nuoret. Päivä saatu taivahasta, laulun laatu toiminnasta.

ELÄMÄN LAULU.

Alussa ääretön, määrätön meri, toinen aalto musta, toinen niinkuin veri.

Aaltojen harjalla Tuonen tumma pursi, musta aalto kantoi, punainen sen mursi.

Manan kolkko mahti aaltojen alla, pinta puna-purppuraa, syvyyksissä halla.

Purppurakuohuissa elon heljä haaksi, päivän palo oppaaksi, kuolon kajo taaksi.

Aaltojen alla mahtivirret Manan, yllä iki-ihmeet elon, ihmissanan.

Aaltojen yössä Tuonen tumma loihtu, ilmojen vyössä taivaan tulisoihtu.

Pohjalla kalman lasten kaamea soitto, aalloilla ihmiselon ikuinen voitto.

IHMISYYDEN LÄULU.

Ihmisyys hengen ylhäisin kukka, mieli jäinen elon mahlan hyytävä hukka.

Synkkä on elon huoli, viiltävä sen hätä, iskee haavan sydämeen, ei murtamatta jätä.

Iskee haavan sydämeen, saa herkiksi mielet, värisevi ihmisrinnan korkeat kielet.

Sytyttävi oudot tulet, sielun aateluuden, kanteleisiin virittävi hengen laulun uuden.

Laulamme, kuinka viikot, kuut ja vuodet vaihtuu, syttyy sytö sydämen ja jälleen jäähtyy, haihtuu.

Laulamme, kuinka aatos matkaa Manan maita, kirkastuu ja polkuja astuu autuaita.

Kuinka kannel korkeana, voitokkaana kaikaa, kuuluttaen kauneuden, sopusoinnun aikaa.

Meret astinlaudaksi jalkojemme lyömme, taivaan soihdut sytytämme helmaan synkän yömme.

Viritämme ihmisyyden korkean virren, yöhön päivän laulamme, talveen kevätkirren.

IHMISEN LAULU.

(Eleusilainen kuoro.)

Laaksosta nousemme, veren alkuvaisto pyhä, puhdas, ehtymätön eloamme johtaa. Kauaksi nuolensa kirjokulta-jousemme jännitys ohjaa. Suuri on taisto, kuilu ja korkeus toisensa kohtaa.

Astuu alas aatos etsien pohjaa, meri alla välkkyy ja päivä päällä hohtaa, kuilusta kultaiset, kimaltavat langat taivaalle kehrää, mi outona puuntaa. Purppurapurtensa, heljät helmihangat, poukaman pohjasta aavalle suuntaa.

Aavoja harhaamme, vailla äärtä, rantaa. Tahdomme parhaamme uhriksi kantaa hengelle, jonka hehkuva tuli aineemme polttaa ja uudeksi muovaa. Etsimme tarhaamme, kangastuskaarta keskeltä kaukaisen, keinuvan meren, autuuden saarta. Laulamme luovaa laulua veren, jonka lieskassa kahleemme suli, ääret oudot aukes, pilvien pyhä, pitkä jännitys laukes.

Maailma ääretön allamme aukee, syöksyy syvyys pilviin ja päivä yöhön raukee, syttyy tähdet korkeat kannelle taivaan, riemu yhtyy tuskaan ja huumaus vaivaan. Raukee rajat ihmisyyden, aukee avaruudet, kaukana heläjävi hengen laulut uudet. Sulaa sydän ihmisen ja suurempaansa yhtyy, maailmoiden mestari työhönsä ryhtyy. Kulkee pyhä väristys ja vaipuu tomuun mielet, tulet taivaan sammuu, ja kaikkeuden pielet äärettömiin ääriltänsä ahtailta siirtyy, iäisestä iäisyyteen tulikirjat piirtyy. Alas syöksyy miljoonat, kuohuen aukee kaikkeuden syli, nousee sillat siintävät syvyyksien yli.

KAUNIS — IÄINEN…

Kaunis — sana suurin, min käskystä taivaat aukee. Iäinen — sydän syypää sen edessä tomuksi raukee.

KATOAVAISUUDEN KUORO.

Mitä elämä on? Kevyt Kuuttaren kultarihma, mi liittää yhtehen maan ja taivaan, välisilta yön sekä auringon. Mitä elämä on? Päivänpaistehen hopeavihma, mi lankee lempeenä ihmisen vaivaan.

Mitä ihminen on? Sävel helkkyvä, kulkeva kylmässä yössä, jumal-aate suuressa luomisen työssä. Meri valtava, vyöryvä maailman ääriin, aineen kytkevä kahleiden määriin. Veri voimakas, syöksyvä, häipyvä harhaan, lieska, nouseva tähtien tarhaan. Mitä ihminen on? Säen väikkyvä, väistyvä varjohon.

Mitä maailma on? Kuvasarja suuri ja loppumaton. Hetken sointu, mi helkkyen haihtuu, kesä kerkeä, syksyyn mi vaihtuu. Merten myrsky, mi yössä ärjyy, auer, mi auringon suukosta värjyy. Jumal-juhlien autuas, ainainen tanner, kadon-kaunis, kylmä ja kuihtuva manner.

Mitä elämä on? Soi yössä ylhäinen, kolkko kuoro: Ken suuresti eli, sen ensin on vuoro elo uhrata, jättää jäljelle parhain, min löysi, kulkien kautta harhain. Ken kauimmin harhasi, laulun kuuli, sen kantoi korvahan oudoin tuuli, sen sieluun kuiskasi äänetön huuli. Sydän kuulijan raukesi, muuttui mieli, soi yössä helisten kanteleen kieli. Se hetki on korkein, mi helkkyen haihtuu, elo runsain, min riemut ja tuskat vaihtuu, mies suurin, mi pyydä ei kylvöstä satoa, tyynesti katsoen kaiken katoa polkunsa niinkuin aurinko kulkee, yön uksen jälkeensä siunaten sulkee.

PROMETHEUS.

Putoo vasaran iskut kaikuvaan malmiin, kohta voin näyttää elontyön valmiin.

Piirretyn vaskeen, kirjotun kultaan, säästänyt sydämen ahjo ei tultaan.

Lietsoi rinnan riehuvat palkeet. Väkivaltaiset leimahti lieskat valkeet.

Pään päällä tuskien rovio paloi. Vaiva ääretön muotohon valoi

aineen, valtavan alkuvoiman, nyt rautakaavojen kammitsoiman.

Työ valmis on kohta, mi teitä uhkaa, korkeat jumalat! Eessänne tuhkaa

ja tomua ihmisten lapset on vainen. Te sorrutte, voittohon käy suku mainen.

Teit' iskuni uhkaa, te vallat taivaan! Minut löitte, polkuni vaivasta vaivaan

ikiviisautenne ja voimanne johti, vei luotunne luomisen valtaa kohti:

Tie tuskien näytti korkeat kunnaat, sydänverellä suoritin elämän lunnaat.