METSÄSSÄ.

Näin elivät lapset toinentoisensa seurassa; tyttö oli pojan mielestä usein liian ujo, poika tytön mielestä usein liian tuima, mutta sekään ei eroittanut heitä. Melkein kaikki vapaahetket olivat he yhdessä, talvella vanhempainsa ahtaissa huoneissa, kesällä lehdikoissa ja nurmilla. Kun opettaja kerran Reinon kuulten torui Liisiä, survasi poika tuimasti taulunsa pöytään vetääksensä opettajan huomion itse puoleensa. Se jäi kuitenkin huomaamatta. Mutta Reino jätti tarkkaamatta koko sen hetkisen maantieteen opetuksen; sen sijaan sepitti hän pitkän laulun, jossa vertasi itsensä nuoreen kotkaan, kouluttajan harmaasen varekseen; Liisi taas oli valkonen kyyhkynen. Kotka lupasi kostaa varekselle kun vaan saa siipensä kasvaneiksi. Kyyneleet tulivat nuoren runoilijan silmiin; itse mielestänsä oli hän hyvinkin ylevä. Kotiin tultuansa hankki hän pienen jämeän paperikäärrön ja kirjoitti huolellisesti ensimäisen runoelmansa siihen. — Pian aikoin joutui hän toiseen kouluun; siellä teki hän tuttavuuden monen oman-ikäisensä pojan kanssa, mutta siitä ei loppunut seurustelemisensa Liisin kanssa. Niitä taruja, joita hän monet kerrat oli hänelle kertonut ja ne joista hän parhaimmin piti, rupesi hän nyt kirjoittelemaan ja sitä tehdessään halutti hänen hyvästi pistellä joukkoon omiansakin, joitakuita omia tunteitansa ja mielipiteitänsä, mutta sitä ei hän kuitenkaan tullut tehneeksi, mutta hän itsekään ei tietänyt miksikä se tekemättä jäi. Senpätähden kirjoitti hän ne tarkoin niinkuin hän itse ne oli kuullut. Ne lehdet antoi hän sitte Liisille, joka huolellisesti talletti ne satullinsa yhdessä laatikossa ja Reino oli suuresti mielihyvissään kun hän hänen läsnä-ollessaan kuuli tytön niistä kirjoitetuista vihkoista lukevan äitillensä.

Seitsemän vuotta oli kulunut. Hankkiaksensa enemmän opintoja, piti Reinon lähteä kaupungista. Vastoinmielinen oli Liisille koko se ajatus että hän nyt joku aika joutuisi olemaan ilman Reinon seuraa. Hän iloitsi kun Reino eräänä päivänä sanoi että hän, miten ennenkin, kirjoittaisi jutelmia ja lähettäisi niitä hänelle niitten kirjeitten muassa, joita hän panee tulemaan äitillensä. Hän pyysi tytön kirjoittamaan hänelle takaisin mitä hän niistä piti. Lähtöpäivä läheni, mutta sitä ennen syntyi runovihkoon monta laulupätkää. Se, ainoasti se oli salaisuus Liisille vaikka juuri hän oli syy koko sen kirjan syntyyn ja hän useampain lauluin esine. Niitä oli jo karttunut kirja puoliksi.

Oli kesäkuu; Reinon piti seuraavana päivänä lähteä matkalle. Yksi juhlallinen päivä tahdottiin vielä yhdessä viettää. Siksi pantiin toimeen käynti läheiseen lehtimetsään ja se oli tehtävä vähä suuremmassa seurassa. Metsän syrjään asti ajettiin vaunuissa; sinne kesti matka tunnin ajan; sitte eväsvasut käsiin ja jalkasin edemmäksi. Ensin tuli käydä läpi kuusimetsän; se oli kalpea ja siimeinen, maa yltä yli neulasia täynnä. Puolentunnin käymisen jälkeen tultiin kuusikosta rehevään lehtimetsään; se oli valoisa ja vehreä, auringon säteitäkin pääsi pilkoittelemaan runsaslehtisten oksain lävitse, heidän päänsä ylitse hyppi orava oksalta oksaan. Seurue pysähtyi paikalla, semmoisella missä ikivanhain pyökki-puitten latvat olivat yhdistyneet holvikuvun muotoiseksi. — Liisin äiti avasi yhden eväsvasun, muuan vanha herra rupesi ruuanasettajaksi. "Nyt kaikki minun ympärilleni, te linnunpoikaset!" huusi hän, "ja pankaa tarkoin mieleenne mitä nyt sanon teille. Aamuruuaksi saa kukin teistä kaksi kuivaa korppua; voi unohtui kotiin. Särpimen saa kukin hankkia itse. Mansikoita on metsässä kyllin; ne ovat sen omia, joka niitä hakee ja löytää. Siihen osaamaton saa syödä leipänsä kuivana; niin käy kaikkialla tässä elämässä. Ymmärrättekö?"

"Kyllä ymmärrämme", vastasivat lapset. "Niin", sanoi vanhus, mutta minä en vielä sanonut kaikkea sanottavaani. "Me vanhat olemme jo kyllin hääränneet elämässä, me sentähden jäämme kotiin, se on näitten puitten varjoon, me kuorimme perunia, teemme tulen ja valmistamme ruuan; sydänpäiväksi olemme jo muniakin keittäneet. Kaikesta siitä olette meille velkaa puolet mansikoistanne, jotta on meillä teille jälkiherkkuakin tarjottavana. Käykää nyt itään ja länteen sekä muistakaat olla toimellisia!"

Lapset iskelivät leikillisesti silmiä. "Malttakaat", huusi vanha herra vielä kerran. "Enhän minä sitä tarvinne sanoa että ken ei mitään löydä, sen ei mitään tarvitse antaa; mutta sekin pankaa muistiinne että meiltä vanhoilta niinikään ette mitään saa. Nyt on teillä täksipäiväksi hyviä neuvoja kyllin; kun niitten lisäksi nyt vielä hankitte mansikoita, tulette kylläkin toimeen, ainakin tämän päivän."

Niin arvelivat nuoretkin ja parittain lähtivät he löytömatkallensa.

"Tule Liisi", sanoi Reino, "minä tiedän mansikkapaikan; ei sinun ole tarvis leipääsi kuivana syödä."

Liisi sitoi olkisen hattunsa vehreät rihmat yhteen ja ripusti sen käsivarteensa. "Tule", sanoi hän, "minun vasuni on valmis."

Sitte kävivät he yhä syvemmältä metsään, puhki kasteisen, melkein läpipääsemättömän pensaston missä kaikki oli hiljaa, kuulumassa oli vaan ylhäällä ilmassa näkymättömäin poutahaukkain vinkuna. Muuttuipa pensasto vielä niin tiheeksi että Reinon oli polun tekijänä käyminen edellä. Tarvitsi näet, milloin murtaa estelevän oksan tai sivullepäin siirtää karakan. Jopa kuuli hän jälessänsä Liisin huutavan hänen nimeänsä. Hän kääntyi. "Reino", huusi hän, "uota toki Reino!" Hän ei häntä ensin nähnytkään, mutta käyden takasin, löysi hän hänen kappaleen matkan takana taistelemassa pensasten ja vaatteihinsa tarttuneitten ruohojen kanssa, jota oli niin pitkää että vaan hänen päänsä näkyi takkiaisten ja putkien yli. Ruohostosta autti hän hänen sileälle avoimelle paikalle, missä kasvoi joitakuita kauniita metsäkukkia. Reino pyyhki hänen kosteat luvuksensa kuumilta kasvoiltansa, tahtoi sitte sovittaa olkihatun hänen päähänsä, jota hän ei tahtonut sallia, mutta kun hän pyysi saada se tehdä, sai se niin tapahtuakin.

"Mutta minnekkä jäivät mansikkasi?" kysyi lopullisesti tyttö, joka seisoi siinä hänen edessänsä ja huokui raskaasti.

"Tässä niitä oli", vastasi hän, "mutta meitä ennen ovat ennättäneet sammakot, näädät tai kenties Ahtolan tyttöset."

"Niinpä kyllä", sanoi Liisi, "tässä on vielä mansikan varsia; mutta älä mitään virka Ahtolan tyttölöistä. Käykäämme vaan edemmäksi, minä en ole ensinkään väsynyt; haetaanpa muualta."

Heidän edessänsä oli pieni metsä-oja, sen toisella puolella taaskin metsä. Reino otti Liisin syliinsä ja kantoi hänen yli ojan. Pian pääsivät he varjoisesta lehtimetsästä aukealle mäenrinteelle. "Tässä varmaankin on mansikoita", sanoi tyttö, "sen arvaan makeasta tuoksusta."

Hakien kävivät he sillä poutaisella rinteellä, mutta eivät löytäneet marjoja. "Ei", sanoi Reino, "tuoksu minkä me tunsimme, oli matararuohon tuoksu."

Vaaramapensaita ja horsmaheinää kasvoi kaikkialla, matararuohoa ja virnaheinää kasvoi yltä-yli ja niitten väkevä tuoksu täytti ilman. "Tässä olemme niin aivan yksinämme; missä lienevät toiset?"

Takasin matkaa ei ollut Reino ajatellut. "Maltappa vaan: mistä tulee tuuli?" kysyi hän nostaen kätensä ylös. Mutta tuulta ei nyt käynytkään.

"Hiljaa", sanoi Liisi, "minä olen kuulevinani heidän puheensa äänen. Huudappas heille!"

Kuperan kätensä lävitse huusi Reino: "tulkaa tänne!" — "Tänne!" kuului ääni takaisin.

"Siellä vastataan!" sanoi Liisi ja taputti käsiänsä.

"Ei se mitään ollut, se oli vaan kaiku."

Liisi otti Reinon käden. "Minua kammottaa", sanoi hän.

"Ällös olko millänsäkään", sanoi Reino. "Onhan tässä oikein oiva olla. Istu tuonne varjoon pensasten väliin. Levätkäämme kotvasen aikaa, kyllähän me seuralaisemme vielä löydämme."

Liisi istui riippuva-oksaisen puun alle ja kuunteli tarkoin kaikille tahoille. Reino istui muutaman askeleen siitä eräällä kannolla ja katseli vaieten häntä. Aurinko oli suoraan heidän ylitsensä ja päivän paahde oli ankara; pieniä kullan kimeltäviä kärpäsiä surisi ilmassa, ylt'ympäri kuului jos jonkinmoista ääntä, milloin tikan takana puuhun tai muitten metsälintuin piipatus.

"Kuuletko?" sanoi Liisi, "kuuletko kellon soimista?"

"Missä?" kysyi Reino.

"Takanamme. Etkö kuule? Nyt on päivällisaika."

"Kaupunki on siis takanamme, ja jos käymme suoraan sitä kohden, niin silloin tapaamme toiset."

He lähtivät takaisin. Marjastamisesta olivat he luopuneet, sillä Liisi oli väsynyt. Mutta vihdoinkin helähti puitten välistä iloinen nauru. Heidän kumppaninsa olivat' siellä. Maassa oli valkoinen peite, se oli pöytä ja siinä oli pulskeita mansikoita oikein runsaasti. Se vanha herra oli täydessä atrioimispuuhassa, kävi ankarasti suuren paistikänkäleen kimppuun mutta pitkitti samalla erää manauspuhettansa.

"Tuossapa tulevat viivyttelijät", huusivat lapset, nähdessään puitten välistä Reinon ja Liisin tulevan.

"Tänne", huusi se vanha herra. "Purkakaa huivit, tyhjentäkäät hatut! Näyttäkää mitä teillä on muassanne!"

"Nälkää ja janoa", sanoi Reino.

"Jos se on kaikki", vastasi vanhus, ja nosti täysinäisiä vatia heitä vastaan, "niin saatte ne pitääkin. Tiedättehän te suostumuksen; ei täällä laiskureita ruokita."

Kuitenkin myöntyi hän lopullisesti ja sitte atrioitiin; satakieli lauloi pöytävirttä.

Niin kului päivä. — Jotakin löysi Reino sittenkin; jollei mansikoita niin ainakin metsässä kasvanutta. Kotiin tultuansa kirjoitti hän lauluvihkoonsa:

Jo se tuli aika armas, Odotettu, oiva tuo; Jo se tuli, tuliaiset Hunajaiset mulle suo.

Kesä tuli, riemu tuli, Pois on huolet haikeat, Tuoll' on linnut tuolla laulut, Tuossa marjat makeat.

Lapsi olen, laulelmani Suloa sai suven vaan; Riemun tunnen rinnassani, Muut' en vielä tunnekaan.

Terve kesän lehdot, linnut, Niityn kukat, kunnahat! Terve ahot mansikkaiset, Oi, te lasten rakkahat!

Lemmitty holhottinsa oli aina hänen vieressänsä; hän oli hänen alkavan elämänsä kaiken sulan ja ihmeellisen näkyvä perikuva.