LIISI.

Seuraavan päivän iltapäivänä käyskentelivät Reino ja Liisi järven toisella puolella, milloin metsässä, milloin korkealla järvenrannalla. Liisi oli saanut Erkiltä toimeksensa hänen ja äitin poissa-ollessa näytellä Reinolle ympäristön kauniimmat näky-alat, etenkin järven toisella rannalla. Niissä toimissa liikkuivat he paikasta toiseen. Liisi lopullisesti väsyi ja istuutui puitten varjoon. Häntä vastakohti seisoi Reino nojaten puunrunkoon. Etäämmästä metsästä kuului silloin käen kukkuna ja hänen mielestänsä oli kuin olisi kaikki tämä jo ennen tapahtunut samoin. Reino katsoi kummallisella tavalla hymyellen Liisiin. "Emmekö rupee mansikoita hakemaan?" kysyi hän.

"Ei nyt ole mansikkain aika", sanoi hän.

"Mutta se tulee pian."

Liisi pudisti epäilevästi päätänsä, sitte hän nousi ja molemmin pitkittivät he käyntiänsä. Käydessään siinä hänen sivullansa, kääntyivät Reinon silmät useasti hänen puoleensa, sillä hän kävi somasti, ihan kuin vaatteittensa kannattama. Ehdottomasti jäi Reino monta kertaa jonkun askelen taaksepäin saadaksensa nähdä hänen kokonaan ja kerrassa. Niin tulivat he aukealle, kukkia kasvavalle paikalle, josta oli avara näkö-ala maisemaan. Reino kumartui ja otti muutamia kasvia maasta. Noustuansa osotti muotonsa tuskallisimpaa kipua. "Tunnetko tätä kukkaa?" kysyi hän.

Hän katsoi kysyvästi häneen. "Käenkukkahan se on. Niitä löytää metsässä yltäkyllin."

"Minulla on kotona muuan vanha kirja", sanoi hän; "minun oli tapa siihen kirjoitella kaikenlaisia lauluja ja riimiä, mutta sitä en enää kauvan aikaa ole tehnyt. Sen kirjan lehtien välissä on minulla säilytettynä käenkukka, mutta tiedätkö kenen antama?"

Äänettömästi nyökäytti hän päätänsä, loi silmänsä alas eikä muuta nähnyt kuin Reinon kädessä olevan kasvin. Kauvan seisoivat he niin. Kun Liisi taaskin nosti silmänsä häntä kohden, huomasi Reino niitten olevan kyyneliä täynnä.

"Liisi", sanoi hän, "tuolla noitten vuorten takana kului meidän nuoruutemme. Minne on se joutunut?"

Enempää hän ei sanonut, vaiti astuivat he järven rannalle. Ilma oli kalsea; lännessä nousi musta pilvi. "Tulemassa on ukkosilma", sanoi Liisi jouduttaen käyntiänsä; Reino teki myöntävän merkin ja molemmin astuskelivat he reippaasti kunnes tulivat ruuhensa luokse. Järvellä soutamisaikana piti Liisi kättänsä ruuhen laidalla. Soutaessaan katseli Reino häntä, mutta hän katseli hänen sivutsensa etäälle. Senpätähden vaipui hänen katsantonsa alas ja jäi tähystelemään hänen kättänsä, ja se valju käsi ilmaisi mitä muotonsa ei ollut ilmaissut. Hieno käsi osotti sitä salaisen kivun muotoa, joka usein tulee niihin naisten käsiin, jotka yö-aikana lepäävät sairastavan sydämen päällä. Kun Liisi huomasi Reinon katselevan hänen kättänsä, päästi hän sen hiljaa ruuhen syrjältä veteen.

Pihalle tultua oli herrastalon edessä ympäri kuleksivan hivojan kärryt; mustatukkanen mies polki ahkeraan pyörää ja hyräeli mustalaislaulua, hänen valjastettu koiransa makasi läähöttäin vieressänsä. Rappusilla seisoi ryysyinen kerjäläistyttö kurottaen kättänsä Liisille. Reino kourasi taskuansa, mutta Liisi ennätti häntä ennen ja kaasi kukkaronsa koko sisällön kerjäläisen avattuun käteen. Sitte kääntyi hän pikaisesti pois ja Reino kuuli hänen rappusia mennessänsä nyyhkyttävän.

Hän koetti pidättää häntä, mutta malttikin mielensä ja jäi rappusille. Kerjäläistyttö seisoi liikkumattomana paikallansa, kädessänsä se lahja jonka hän oli saanut. "Mitä nyt vielä tahdot?" kysyi Reino.

Tyttö säpsähti. "En minä mitään nyt enää tahdo", sanoi hän, ja kääntäen päänsä häntä kohden, tuijotti hän häneen mielettömällä katsannolla ja meni sitten porttia kohden. Reino huusi jonkun nimen, mutta tyttö ei sitä enää kuullut; pää painuksissa ja kädet hermottomina kävi hän yli pihan.

Kuolla, oi kuolla mun täytyy yksinäni.

Kuullessaan tätä vanhaa laulua, kävi hengitys hänelle vaikeaksi; niin seisoi hän siinä hetkisen mutta meni sitte kamariinsa.

Hän istui työnsä ääreen, mutta ajatuksensa eivät pysyneet koossa. Vähän ajan sitä turhaan koetettuansa, meni hän perheenhuoneesen. Siellä ei ollut ketään, ei muuta kuin kalpea hämärä; Liisin ompelupöydällä oli punanen rihma mikä iltapäivällä oli ollut hänen kaulassansa. Hän otti sen käteensä mutta aristelikin sitä ja laski sen taas paikallensa. Lepoa hän ei saanut; kävi sentähden järven rannalle ja irroitti veneen. Hän souti yli järven ja kävi vielä kerran kaikki ne paikat, jotka hän vähää ennen oli Liisin seurassa käynyt. Kotiin tultuansa oli jo pimeä; pihalla tapasi hän kuskin viemässä hevosia laitumelle; matkailijat olivat äsken tulleet kotiin. Etehiseen tultuansa kuuli hän Erkin käyskelevän puutarhasalissa. Hän ei mennyt hänen luoksensa vaan seisoi hetkisen kohdallansa ja meni sitte hiljaa omaan kamariinsa. Siellä asetti hän tuolin ikkunan eteen; teki valmistuksia, sellaisia kuin tahtoisi hän kuulla metsikössä laulelevia satakieliä, mutta ei kuunnellutkaan muuta kuin oman sydämensä sykkinää. Alikerroksessa menivät jo kaikki levolle; yö kului, mutta ei hän sitä huomannut. — Tunnittain istui hän niin. Vihdoin nousi hän ja istui avoimen ikkunan eteen. Yökaste tiukkui lehdistä ja satakieli oli laulamasta lakannut. Tumma sininenkin poistui vähittäin itäiseltä taivaalta ja sen sijaan tuli vaaleankeltainen raita. Nousi raikas tuuli, mikä virvoitti Reinon kuumaa otsaa ja riemuiten kohosi ensimäinen leivo ilmaan. Äkkiä kääntyi Reino ja astui pöydän ääreen. Hän tavoitteli lyijykynää, minkä hän löysikin, istui ja kirjoitti muutaman rivin puhtaalle paperille. Sen tehtyänsä otti hän hattunsa ja keppinsä ja jättäen paperin, astui hän jäykästi ovesta ulos. Aamuinen hämärä valtasi vielä kaikki kulmat, talon suuri kissa makasi olkisella lattianpeitteellä ja köyristi selkäänsä vasten hänen kättänsä, jolla hän ajattelemattomasti kissaa koski. Mutta puutarhassa olivat varpuset jo täydessä hälinässä ja ilmoittivat kaikille yön jo olevan menneen. Hän kuuli ylikerroksessa ovea avattavan, rappusissa kuului askeleita ja kun hän silmänsä nosti, näki hän Liisin. Hän laski kätensä hänen käsivarrellensa, hänen huulensa liikkuivat, mutta Heino ei kuullut sanaakaan. "Et sinä enää tule", sanoi hän lopullisesti. "Minä tiedän sen, äläkä valehtele; sinä et enää milloinkaan tule."

"En milloinkaan", sanoi hän. Hän helpotti kätensä eikä enää mitään sanonut. Yli pihan meni hän porttia kohden ja kääntyi vielä kerran. Liisi seisoi liikkumattomana samalla paikalla ja katseli sammuvin silmin hänen jälkeensä. Reino astui askeleen eteenpäin ja kurotti hänelle käsiänsä. Mutta Reino kääntyi väkisin ja astui portista ulos. — Ulkona oli raikas aamu-ilma; kastepisarat hämmähäkin verkoissa kiilsivät auringon ensimäisissä säteissä. Hän ei katsonut taaksensa, hän vaan astuskeli riuskasti eteenpäin ja yhä taaemmaksi jäi tuo hiljainen maahovi, mutta hänellä oli edessänsä koko suuri avara maailma.