LAPSI TIEN VARRELLA.

Joulu-aaton ilta oli lähenemässä. — Oli vielä iltapäivä kun Reino toisten ylioppilasten kanssa istui ravintolasalin vanhan tammisen pöydän ääressä. Lamput olivat jo sytytetyt sillä maakerroksessa oli jo hämärä, mutta vieraita oli vielä vähä; palvelijat nojailivat laiskasti pilareita ja seiniä vastaan. Salin yhdessä sopessa istui muuan viulunsoittaja sekä kanteletta soittaja tyttö, hienokasvoinen, mustalaiselta vivahtava. Hän piti soittokonettansa sylissänsä ja väliäpitämättömästi katselivat he kumpikin eteensä.

Ylioppilasten pöydässä pamahti samppanjapullon tulppa. "Juo, tyttöseni", huusi muuan nuori urheanmuotoinen mies, tarjoten tytölle täytettyä lasia.

"En jaksa nyt enää", sanoi hän, asentoansa muuttamatta.

"Kun et sitä tee, niin laula sitten!" huusi ylvästelijä heittäen hopearahan hänen helmaansa. Tyttö käytti sormensa verkkaan lävitse mustan tukkansa, mutta viulunsoittaja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Mutta tyttö puisti päätänsä, nojasi leukansa kanneltansa vastaan ja sanoi: "en minä sen miehen pyynnöstä soita."

Lasi kädessänsä kavahti Reino pystyyn ja asettui tytön eteen. "Mitä tahdot?" kysyi hän ynseästi.

"Nähdä sinun silmäsi."

"Mitä tulee sinun minun silmiini?"

Välkkyvin silmin katseli Reino häntä. "Minä tiedän sinun silmäsi petollisiksi!" Tyttö nojasi päänsä käteen ja tirkisteli häntä. Reino vei lasin suuhunsa. "Sinun ihanain, syntisten silmäisi muistoksi!" sanoi hän ja joi.

Tyttö nauroi ja käänsi päänsä. "Annatko?" sanoi hän, ja iskien mustat silmänsä nuorukaisen silmiin, joi hän maljaan kaadetun juoman vitkaan. Tarttui sitte kanteleesensa ja lauloi syvästi innostuneella äänellä:

"Miks' on rakkaus sokea, Sokeampi syksyn yötä? Siks' on rakkaus sokea Sokeampi syksyn yötä, Ettei yhtänä näkisi, Kuin omansa ainokaisen."

Sill'aikaa kuin viulunsoittaja riuskasti säesti laulua, tuli ryhmän lisäksi muuan uusi tulokas.

"Minä tulin noutamaan sinua Reino", sanoi hän. "Sinä olit jo poissa, mutta joulupukki oli käynyt luonasi."

"Joulupukki?" sanoi Reino; "ei se enään minua muista."

"Eikö? Koko sinun kamarisi haisi kuuselta ja jouluruualta."

Reino laski lasin kädestänsä ja otti lakkinsa.

"Mitä tahdot?" kysyi tyttö.

"Minä tulen pian takaisin."

Tyttö rypisti otsaansa. "Jää tänne!" sanoi hän hiljaa ja katsoi ystävällisesti häneen.

Reino viivytteli. "En minä voi jäädä", sanoi hän.

Naurahtaen töyttäsi hän häntä varpaillansa. "Mene", sanoi hän. "Et sinä ettekä te kaikki kelpaa minnekkään." Ja hänen poispäin kääntyessä astui Reino verkkaan ravintolan rappusista.

Ulkona kadulla oli jo hyvin pimeä; kylmä, talvi-ilma jäähdytteli hänen kuumaa otsaansa.. Useasta ikkunasta näkyi jouluvalaistusta ja joulupuita, kuului torvien ja huilujen soittoa sekä riemuitsevia lasten ääniä. Laumottain kerjäläislapsia kävi talosta taloon ja koettivat ikkunoista nähdä sitä komeutta, jonka osalliseksi he eivät voineet päästä. Toisinaan aukeni joku ovi ja toruva ääni ajoi lauman sellaisia lapsia ulos kadulle; toisissa paikoissa kuului laulettavan vanhaa joululaulua; äänten joukossa kuului sointuvia tyttöjenkin ääniä. Niitä ei kuullut Reino; hän kävi ripeästi sivutse kaiken, astui kadulta toiselle. Päästyänsä omaan asuntoonsa, oli jo melkein vallan pimeä; hän kiipesi rappusia myöten omaan kamariinsa. Häntä vastaan tuli makea haju; se tuntui kun oman äitinsä joulutuvassa. Värisevin käsin sytytti hän kynttilänsä; pöydällänsä oli iso käärrös-köntti ja kun hän sen sai avatuksi, oli siinä koko joukko oivallisia joulukakkuja; muutamain päälle oli sokurista tehty hänen oman nimensä alkukirjaimet; niitä varmaankaan ei ollut tehnyt kukaan muu kuin Liisi. Toisessa käärröksessä oli hienoja uusia liinavaatteita, lopullisesti kirje äitiltä ja Liisiltä. Reino avasi ensin Liisin kirjeen ja luki siinä seuraavaa:

"Sokurikirjainten luulen sinulle sanovan kuka on ollut avullinen kakkujen leipomisessa; se sama henkilö on sinulle ommellut hihan reunuksia. Nykyinen joulu-aatto tulee meillä hyvin hiljaiseksi; äitini asettaa jo kello kymmenen aikoina iltasina vokkinsa nurkkaan. Tänä talvena on niin ikävä kun et ole sinä täällä. Menneenä sunnuntaina kuoli se hamppuvarpunen, minkä sinä lahjoitit minulle; sitä itkin minä aikalailla, mutta hyvin minä sen aina hoitin. Se lauloi aina iltapäivällä kun aurinko paistoi sen häkkiin. Muistathan: saadaksensa se vaikenemaan kun se oikein halukkaasti lauloi, oli äitin tapana peittää häkki. Senkintähden on kamarissa niin hiljaa, mutta sinun vanha ystäväsi Erkki käy toki toisinaan meillä. Kerran sanoit sinä hänen olevan ruskean päällistakkinsa muotoinen. Sen muistan minä joka kerta kun hän ovesta tulee sisään ja se on oikein pilamaista; mutta älä sitä äitille sano, hän siitä ehkä suuttuisi. Arvaa mitä minä sinun äitillesi jouluksi lahjotan! Sitäpä et arvaa. Minä lahjotan itseni! Erkki tekee mustalla liidulla minun muotokuvani; minä olen jo kolme kertaa sitä varten istunut hänen edessänsä, joka kerta koko tunnin. Minua ei ensinkään huvita että vieras ihminen oppii noin ulkoluvulta minun muotoni. En minä sitä tahtonutkaan, mutta äiti kehoitti minua; sanoi Ruunin rouvalle siitä tulevan suuren ilon.

"Mutta sinä Reino et ole pitänyt puhettasi; et olekkaan lähettänyt jutelmia. Sitä olen minä usein sinun äitillesi valittanut, mutta hän sanoo sinulla nyt olevan parempaa tekemistä kuin sellaisia lapsellisia. Mutta en minä sitä usko; asia on arvattavasti toisin."

Sitten luki Reino äitinsäkin kirjeen. Molempain luettua ja laskettua tuli hänen ankara koti-ikävä. Hetkisen ajan kävi hän kamarissansa edestakaisin; hän mumisi hiljaa itseksensä ikävöimisestä ja kaipaamisesta, avasi sitte laatikkonsa, otti vähän rahaa ja lähti taaskin kadulle.

Siellä oli liike lähes loppunut; joulupuut olivat sammuneet ja lapsiparviakaan ei enää liikkunut. Tuuli tuoksutteli yksinäisiä katuja.

Kun Reino tuli ravintolan lähelle, kuuli hän viulun vinkunaa ja kantele-tytön laulua; ravintolan ovessa kilisi kello ja leveitä huonosti valaistuja rappusia myöten tuli oudon miehen haahmo. Reino siirtyi huoneitten varjoon ja astui sitte reippaasti eteenpäin. Hetkisen kuluttua tuli hän hyvästi valaistun korukalu-puotin luokse, osti siellä punasista korallihelmistä tehdyn ristin ja kävi sitte samaa tietä takaisin kun hän tullutkin oli.

Lähellä omaa asuntoansa näki hän pienen ryysyihin puetun tytön erään talon portilla turhaan koettaen sitä avata. "Tahdotko, minä autan sinua?" kysyi hän. Lapsi ei vastannut mitään, mutta laski portinsäpin irti. Reino oli jo avannut portin. "Ei", sanoi hän; "sieltä sinä ehkä ajettaisiin pois. Tule minun muassani; minä annan sinulle joulukakkua!" Hän sulki portin, tarttui tyttöä käteen ja sanaa lausumatta saatti hän hänen omaan asuntoonsa. Lähteissänsä oli hän jättänyt kynttilän palamaan. "Tässä saat kakkua", sanoi hän ja laski tytön helmaan puolet ruokatavaroistansa, mutta ei niitä, joissa sokurikirjaimia oli. "Käy nyt kotiin ja anna äitillesikin." Lapsi katsoi arkamaisesti antajata; näytti siltä kuin olisi hän tottumaton sellaiseen anteliaisuuteen eikä osannut siihen mitään sanoa. Reino avasi oven ja valaisi hänelle. Iloisena kuin lintu, lensi tyttö kakkuinensa kotiansa kohden.

Reino korjasi tulen uunissansa, asetti pölyttyneen lakki-astian pöydällensä, istui sitte kirjoittamaan ja kirjoitteli koko yön kirjeitä äitillensä ja Liisille. Joulukakkujen jäännökset olivat kajoamatta vieressänsä. Liisin lähettämät hihan reunustimet oli hän pukenut ranteillensa ja somilta ne tuntuivatkin hänen harmaan sarkanuttunsa rinnalla. Pöydän ääressä istui hän vielä kun jo tuli talvi-aurinko jäätyneille ikkunaruuduille. Vastaisella seinällä oleva peili näytti hänelle valjun, vakavan muodon.