LAPSET.

Pienen ajan kuluttua tuli hänen luoksensa pieni somavartaloinen tyttö. Sen nimi oli Liisi ja i'ältänsä saattoi hän olla viisivuotias. Hänellä oli kaulassa punainen silkkinen huivi, somasti soveltuva hänen ruskeihin silmiinsä.

"Reino!" huudahti… tyttö, "meillä on vapaa; koko päivänä emme mene kouluun, emmepä vielä huomennakaan."

Laskutaulunsa, mikä hänellä jo oli kainalossa, pisti Reino sukkelaan oven taakse, sitte juoksivat molemmat lapset puutarhaan ja puutarhan portista ulos niitylle. Odottamaton loma oli lapsille erinomaisesti mieliin. Reino oli Liisin avulla niitylle ruohoisista turpeista rakentanut majan; siinä arvelivat he kesä-iltasina asua, mutta siinä puuttui vielä penkki. Nyt ryhtyi hän heti työhön; hänellä oli jo varoilla nauloja, vasara sekä tarpeelliset laudat. Sill'aikaa juoksenteli Liisi niityllä keräämässä kukkia, joista aikoivat tehdä kiehkuroita ja seppeliä. Monta naulaa hakkasi Reino vääräksi mutta sai lopullisesti kuitenki penkkinsä valmiiksi. Hänen majasta ulos tullessansa oli Liisi jo kaukana siitä niityn toisella puolella.

"Liisi!" huusi hän, "Liisi!" ja tyttö tulikin sitä vauhtia että hiussuortuvansa heiluivat. "Tule", sanoi hän, "majamme on nyt valmis. Onhan sinun oikein vari; käy nyt sisään istumaan uudelle penkille. Minä kerron sinulle jonkun tarinan."

Molemmin astuivat he majaan ja istuivat sen uudelle penkille. Liisi otti helmastansa kukkia ja sidelankaa; Reino alkoi kertoa: "Oli kerran kolme kehrääjätärtä — — —."

"Oi", sanoi Liisi, "osaanhan minä sen jutelman jo ihan ulkoa; et saa jokakerta samaa kertoa."

Reinon oli sillensä jättäminen tarina kolmesta kehrääjä-akasta ja sen sijaan kertoi hän jutelman mies-polosesta, joka laskettiin jalopetoin luolaan. "Tuli sitte yö", sanoi hän, "tiedätkö, vallan pimeä yö, ja jalopedot nukkuivat. Mutta unissansa haukottelivat ne ja pistelivät punaisia kieliänsä; silloin värisi mies ja odotti aamun tuloa. Mutta äkkiä valaisi ympärillänsä kirkas valo ja kun hän päänsä nosti, seisoi edessänsä enkeli. Se viittasi hänelle kädellänsä ja meni suoraan kallion sisään."

Liisi oli tarkoin kuunnellut. "Enkeli?" sanoi hän: "Oliko sillä siivetkin?"

"Se on vaan jutelma", vastasi Reino; "eihän niitä enkeleitä olekkaan."

"Hyi, Reino!" sanoi hän ja katsoi poikaa vakavasti silmiin. Mutta kun se katseli häntä kolkosti, kysyi tyttö epäilevästi: "miksikä sitä sitte aina sanotaan? Äiti ja täti sanoo, koulussakin sanotaan niitä olevan."

"Sitä en tiedä", vastasi hän.

"Mutta", sanoi Liisi, "eiköhän ole jalopetojakaan?"

"Jalopetojako? Niitä on varmaan. Intiassa valjastavat epäjumalain papit niitä vaunujen eteen ja ajavat niillä puhki erämaan. Kun minä tulen mieheksi, tahdon itsekin sinne. Siellä on tuhatvertaisesti kauniimpi kuin meillä: ei siellä talveakaan ole. Sinunkin pitää tulla sinne. Tahdotko?"

"Tahdon", sanoi Liisi; "mutta äitinkin pitää tulla muassa, niinpä sinunkin äitisi."

"Ei", sanoi Reino; "he ovat silloin jo liian vanhoja, heitä emme voi ottaa."

"Mutta en minä uskalla yksinäni."

"Jopa uskallat; silloin olet minun todellinen rouvani, eikä ole toisilla sinuun mitäkään valtaa."

"Mutta äitini tulee itkemään."

"Mutta tulemmehan me takaisin", sanoi Reino kiivaasti; "sano suoraan tuletko muassani? Muuten matkaan yksinäni, enkä sitte tule milloinkaan takasin."

Pieni tyttö oli puhjeta itkuun. "Älä vaan katsele niin pahasti", sanoi hän, "kyllä minä tulen muassasi Intiaan."

Riemullisesti syleili Reino häntä ja veti hänen ulos niitylle. "Intiaan, Intiaan", lauloi hän ja pyöritti häntä niin että putosi hänen punainen huivinsa kaulastansa. Mutta äkkiä laski hän hänen taaskin irti ja sanoi totisena: "ei siitä sentään mitään tule, sinä puutut rohkeutta."

— "Liisi! Reino!" huudettiin silloin puutarhan portista. "Täällä olemme", vastasivat lapset ja juoksivat käsi kädessä kotiin.