KIRJE.

Lähes kaksi vuotta tämän jälkeen istui Reino pöytänsä ääressä, jolla paloi lamppu, oli kirjoja ja paperia. Hän odotteli erästä ystäväänsä jonka seurassa hänellä oli tapa harjoitella opintojansa. Rappusissa kuului askeleita. "Tulkaa sisään." Se oli hänen emäntänsä. "Teille kirje, hyvä herra!" Hän antoi sen ja meni sitte tiehensä.

Kotona olostansa asti ei Reino ollut Liisille kirjoittanut eikä häneltä kirjettä saanut. Tämäkään ei ollut häneltä vaan äitiltänsä. Reino avasi ja luki seuraavan:

"Sinun i'älläsi, poikaseni, on melkein jokaisella vuodella oma muotonsa eikä nuoruus aina köyhtymässä ole. Täällä on moni asia toiseksi muuttunut ja joku niistä ehkä surettaa sinua, jos aikanansa asian oikein ymmärsin. Erkki on kosinut Liisiä ja sai lopullisesti eilen hänen myöntymisensä vaikka hän viimeisenä vuoden neljänneksenä kahdesti sai kiellon. Vaikeasti mutta kuitenkin lopullisesti suostui hän siihen; hän onkin vielä niin aivan nuori. Häät pidetään piakkoin, ja äiti lähtee sitte hänen muassansa."

IMMENJÄRVI.

Taaskin oli vuosia kulunut. — Myötävietoista varjoisaa metsätietä astuskeli lämpösenä kevätiltana nuori väkevä mies, jonka muoto oli vahvasti päivettynyt. Vakavilla harmailla silmillänsä tähysti hän tarkoin eteenpäin ihan kuin odottaen muutosta yksitoikkoisessa maisemassa, jota kuitenkaan ei tullut. Vihdoin tuli vastaansa kärryillä ajava mies. "Ystävä hoi!" huusi jalkamatkailija hevosmiehelle, "olenko oikealla tolalla pyrkiessäni Immenjärvelle?"

"Ihan oikealla", vastasi mies koskien hattuansa.

"Vieläkö sinne on paljonki matkaa?" "Olette nyt jo aivan lähellä. Puolen tupakkapiipun ajalla näette järven; herrastalo on ihan sen rannalla."

Maanmies ajoi sivutse; toinen astui riuskaammin tietänsä eteenpäin. Neljännestunnin kuluttua loppui äkkiä varjo hänen vasemmalla puolellansa, maa tuli niin alasvierteiseksi että satavuotisten honkain latvat tuskin näkyivät ylös tirkistäviksi. Niitten takana näkyi avara valoisa maisema. Vielä alempana oli järvi, tyyni, tummansininen, melkein kaikkialta metsäin ympäröimä; ainoasti yhdessä paikassa oli aukeema, josta näki vieläki kauemmaksi kunnes senkin näkö-alan sulkivat vuoret. Keskellä lehtimetsää näkyi jotakin valkoista, lumenmuotoista, mikä ei muuta ollut kun suuri joukko kukkivia hedelmäpuita. Niitten takana taas kohosi keltaiseksi maalattu herrastalo punaisine tiilikattoinensa. Savutorven nenästä lensi haikara joka vitkaan leijaeli yli järvenpinnan. "Immenjärvi!" huudahti matkailija. Oli melkein kuin olisi hän tuntenut olevansa matkansa perillä, sillä hän seisoi liikkumattomana ja katseli yli puitten latvain toiselle rannalle, missä herrastalon varjokuva päilyi vedessä. Taas jatkoi hän äkkiä käyntiänsä. Tie oli hyvin jyrkkä niin että alempana kasvavat puut taaskin antoivat varjoa, mutta samalla sulkivat näkö-alan järveä kohden, jota vaan pilkuttain sai nähdä puitten välistä. Jopa taas tuli vastamaata, mutta silloin katosikin metsä selkä oikealta että vasemmalta; sen sijaan tuli tien kummallakin puolella huolellisesti hoidettuja viljelysmaita. Matkustajaa vastaan tuli muhkea mies, puettu ruskealta vivahtavaan pukuun. Jo melkein vastassa ollessaan heilautti hän hattuansa ja huusi iloisella äänellä: "tervetullut, ole tervetullut Reino-veikko Immenjärven tiluksille!"

"Terveisiä sinulle, ja kiitos onnittelemastasi Erkki-ystäväni!" huusi toinen häntä vastaan.

He kurottivat toinen toisellensa kättä. "Todellakin olet sinä Reino itse", sanoi Erkki, tirkistäen entisen koulukumppaninsa vakaviin silmiin.

"Olenpa kyllä, ja olethan sinäkin siinä vaikka oletkin iloisemman muotoinen kuin ennen olitkaan."

Iloinen hymyelmä sai Erkin muodon entistä paljo iloisemmaksi. "Niin, Reino veikkoseni", sanoi hän, vieläkin kerran kurottaen ystävällensä kättä. "Minä olen osallinen ollut suurissa arpajaisissa; sainkin oikein hyvän voiton. Etköhän sitä tiedä?" Hän hieroi käsiänsä ja sanoi mielihyvissänsä: "siitähän tulee odottamaton kohtaus. Sinua ei hän osaa odottaa; eipä totisesti osaakkaan!"

"Odottamaton kohtaus?" kysyi Reino. "Entä kenelle?"

"Liisille? Etkö minun tulostani ole hänelle mitään sanonut?"

"En sanaakaan, veikkoseni; ei hän sinua ajattelekkaan, äiti tekee sitä yhtävähän. Minä kutsuin sinun vallan salaisesti jotta ilo tulisi sitä suuremmaksi. Tiedäthän minun aina olleen vähä salaperäisen."

Reino tuli miettiväisen näköiseksi, hänen hengityksensä tuli raskaammaksi mitä likemmäksi he tulivat herrastaloa. Tien vasemmalla puolella loppuivat viljavainiot ja niitten sijaan tuli avara ryytimaa, jota kesti lähes järvenrantaan asti. Haikara oli laskeutunut alas ja astuskeli vakavana istutusten keskellä. "Hei", huusi Erkki, "tuo pitkäkoipinen egyptiläinen on kai tuolla istutuspapuja varastamassa!" Lintu lensi erään rakennuksen katolle, joka oli istutusmaan reunalla ja jonka ympärillä kasvoi oudomman lajisia hedelmäpuita. "Se on minun vasta pari vuotta sitten valmiiksi saamani öljymylly", sanoi Erkki. "Kaluhuonerakennukset teetti isävainajani, asuntorakennus on iso-isäni ajoista. Näin sitä eteenpäin päästään vähä kerrassaan."

Tällaisia puhellen tulivat he avaralle paikalle, jota yhdeltä puolelta rajoitti kaikenlaiset talous- ja kalustohuoneet, toiselta itse herrastalo, jonka kumpaankin päätyyn yhtyi korkea puutarhan aitaus; sen takana näkyi hedelmäpuita koko metsä, joitten oksia siellä täällä riippui yli aitauksen. Päivettyneitä, hikoilevia miehiä kävi yli sen pihan, lakkia nostaen ystäväparille. Erkki antoi toisille käskyjä, toisilta kysyi hän jotakin päivän työtä koskevata j.n.e. Jopa ennättivät he asuntoon. Etehinen oli korkea ja vilpas, sen vasemmalta poikkesivat he vähä pimeämpään sivusolaan. Siellä avasi Erkki oven ja he astuivat avaraan puutarha-saliin, joka ikkunoita varjoavain puitten tähden oli joksikin vähävaloinen, mutta ikkunain välisistä avatuista kaksois-ovista pääsi kevätaurinko vapaasti paistamaan ja niistä sai nähdä huolellisesti hoidetun kukkais- ja puutarhan kaikkine kaunistuksineen. Sen keskeltä oli suora ja leveä käytävä hamaan järvenrantaan asti. Kun ystävät olivat saliin tulleet, toi vetohenki heitä vastaan koko hyvähaju-virran.

Penkereellä puutarhan portin ulkopuolella istui valkoiseksi puettu nuori rouva. Hän nousi tulijoita vastaanottamaan, mutta pysähtyikin äkkiä niinkuin maahan tarttunut ja katseli tarkastellen vierasta. Se kurotti hymyellen hänelle kättä. "Reino!" ratkesi hän sanomaan, "Reino? sinähän se oletkin! Siitä on aikoja kun me toinen toisemme näimme."

"Niinpä kyllä", sanoi hän, mutta ei osannutkaan sen enempää sanoa, sillä kuultuansa Liisin äänen, tunsi hän pistosta sydämessänsä, ja kun hän häntä katsoi silmiin, oli hän siinä ihan sama lemmittävä olento, jolle hän vuosia sitten syntymäkaupungissansa sanoi jäähyväiset.

Riemuitsevan muotoisena oli Erkki jäänyt ovelle. "No Liisi, omistatko, ettet kumminkaan häntä osannut odottaa, etpä toki odottanutkaan."

Sisaren silmillä katseli Liisi häntä. "Sinä Erkki olet minulle niin sanomattoman hyvä!" sanoi hän lopullisesti.

Hän otti vaimonsa pienen käden omaansa ja sanoi hyväillen: "nyt saimme hänen tänne emmekä vallan helposti häntä enää laskekkaan irti. Hän on pitkän poissa-olonsa aikana villistynyt, meidän tulee hänen kesyksi tehdä. Katsoppas vaan miten ylevän ja vieraan muotoiseksi hän on tullut."

Reino huomasi Liisin silmissä aran iskun. "Villistynyt oli vaan se aika kuin toinen toisiamme emme nähneet", sanoi hän.

Avainkimppu kädessä tuli ovesta juuri samassa Liisin äiti. "Hei!" huudahti hän nähtyänsä Reinon, "kas tuossa vieras, aivan niin rakas kuin odottamatonkin." Ja nyt alkoi keskustelu tavallisine kysymyksinensä ja vastauksinensa. Rouvat istuivat työnsä ääreen, Reino nautti hänelle tuotuja virvotuksia, mutta Erkki oli hankkinut suuren hopeahelaisen merenvahapiipun, sytyttänyt sen ja istui pakisten ja vahvasti tupakoiden Reinon vieressä.

Seuraavana päivänä täytyi Reinon hänen kanssansa ulos pelloille ja niityille, istutusmaille ja humalistoon, talliin ja öljymyllyyn. Kaikki oli oivassa kunnossa, kaikki työväki oli reippaan ja terveen muotoisia. Päivälliseksi kokoontui perhe puutarhasaliin ja loppupäivä oltiin sitte enemmin tai vähemmin yhdessä, tullen siitä miten isännän työ ja aika sen salli. Ainoastaan joku hetki iltaruuan edellä ja aamupäivän ensimäiset hetket työskenteli Reino hänelle erittäin osotetussa huoneessa. Jo aikoja sitten oli hän alkanut koota kansan-runoja ja lauluja, missä vaan niitä sai; hän rupesi nyt keräelmiänsä järjestämään ja, jos mahdollista, niitä ympäristöstä lisäämään. — Liisi oli joka aika hilpeä ja ystävällinen; Erkin joka aika yhtäläisen kohteliaisuuden vastaanotti hän lähes nöyrällä kiitollisuudella. Reino ajatteli itsekseen ettei hän luullut niin virkusta lapsesta niin hiljaista rouvaa tulevan.

Jo täällä olonsa toisesta päivästä alkaen asti oli Reinolla tapana iltasilla käydä järvenrannalla kävelemässä. Tie sinne johti ihan puutarhan sivutse. Pienellä mäen kummulla sen lopulla oli korkeain koivuin alla istumapenkki. Äiti oli sille antanut nimen iltapenkki sentähden että se paikka oli auringonlaskun puolella ja että sitä juuri siihen aikaan enimmästi käytettiin. Kävelymatkaltansa tuli Reino eräänä iltana juuri sitä tietä kun hänen saavutti sade. Hän haki suojaa erään niinipuun alla mutta senkin lehdet rupesivat pian vuotamaan vettä. Märkänä lähti hän astumaan edemmäksi. Pimeä läheni ja sade yltyi yhä. Päästyään liki iltapenkkiä, oli hän koivun runkoin välissä näkevinään valkoisen naisen haahmun. Se seisoi liikkumattomana, ja miten hän lähemmäksi tultuaan oli huomaavinaan, käännettynä häntä kohden, niinkuin jotakuta odottamassa. Hän arveli sen olevan Liisin, joudutti sentähden käyntiänsä, hänen seurassansa päästäksensä puutarhan lävitse kotiin. Mutta oli se kuka olikin, haahmo katosi pimeämäisiin sivukäytäviin. Se oli hänestä odottamatonta; hän oli Liisille pahoissa mielin, mutta kuitenkin epäili hän oliko se todenteolla Liisi, mutta hän aristeli sitä häneltä kysyä. Tullessansa eipä hän käynyt puutarhasalin lävitsekään vallan sen tähden ettei saisi nähdä Liisin tulevan puutarhan portista sisään.