SOTA! MISSÄ SIVISTYS?!

Taistelu! ― ― ―

Erämaa raikui… ― ― ―

Yksinäisyyden suljettu syli kummasti kohisi. ― ― ―

Outous osan riisti rauhaa… vihaako? Kaunaa… ― ― ―

Komeroista korpimaille… kalliovuorilta kankahille, kajoi meteli, eteni melske… ― ― ―

Hiilloksena hohti rinta… henki hehkui… syttyi sydän. Rinnallasi käsikädessä kävi kuolema, kävi elämä.

* * * * *

… Oli sota!…

Oli ilmi ihmislahtaus ja murha!

Verikevään kumisi kello Tuhatjärvien maassa… Kumisi kolkosti kamala kaiku… Koskien kuohuisten partahilla kapsahti kuolemanratsun kavio. Satulassa sankarina Tuoni musta, tiellä murhe… Kauhunkannukset kylkiin iski, upposi säikeinä sieluun että ytimiin ihmisajovimma… Pelko että pakko ajoi joka miestä mukaan… Yksilöahneudessa himo saaliin käski saitaa. Osatointa orpous kutsui. Este elämän eteen asettui rauhanastunnalle.

Vuossatain vääryys versoi… Katkeruuden kyyt kypsyivät. Syttyivät salamat ja sinkosivat sisällissodan synkässä ukkospilvessä…

Päivä ja yö… rikas ja köyhä… ihmisyys ja petomaisuus… viisaus ja hulluus… yksinoikeus ja osattomuus, veljeskansassa versoi perintönä. Isäin perintönä…

Ihminen ihmistä metsästeli. Suku suvun seassa kavalana käyskenteli… valkoiset himosivat verta. Verta kaipasi kovaosaisenkin kalpa. Aseilla sekä käsikähmässä karkasivat kimppuun… miesten mielissä mitteli hulluus. Harmaana, lyijynraskaana virtasi verissä viha… Eläin ja peto astuivat ihmiseen. Saavutetut uhrit otuksina silvottiin. Luomakunnan korkein kohlittiin kuin kuollut kappale.

Viha katseessa, viha aikeessa. Voittajalla kuolana valui suusta vaahto. Sinkosi vasamina isäin sisu. Perintönä juutasteli härkä ja perkele… Sonnien oli se inu, sekä munuaisten pöyree mulko. Veresti katse, veresti tanhuu ja taivaanranta…

Mutta toki toiset osasivat olla pinnaltapiten tyveniä, kyllin ovelia auttamaan osattoman läkähdystä. Telottajat saivat hienoja huomautuksia. Osviittaus, silmäniskentä, "viatoin" vihjaus vain saattoi hengenoton olla merkkinä. Hymyt hirtehisten jäähtyi, jäykistyi… Toisinaan murhaajan sysimustaan poveen painui ikuinen kauhun haamu. Verityö saattoi hampaitaan kiristellä. Kammo kulkea kaikkialla yksinäisimmänkin pimeyden peitossa. Moni lahtari jahtautui omaan hirsipuuhun, omin käsin kuristi kirotun hengen. Kalpea saatana istui tahi teuhasi manttaalijehujen kenttätuomiotuvissa. Vaikerrus, valitus, itku ja kyyneleet olivat ainoa nardusöljy ja ihmeellinen voide emälahtarin sydämelle. Ja murhahekumaa ei suinkaan heinäsirkansylkynä tirkattu tämän maasammakon silmään.

― ― ―

Mistä syy?

Mistä seuraamus?

Mistä hirmuiset rikokset?… Mistä tuomio tämän karvainen esiin astui?… Oliko yleensä ihanteilla, sivistyksen ja raakalaisuuden olemassaolevaisuudella ollenkaan rajaa? Mitään merkitystä oliko menneisyydellä, historialla? Mitä olivat tuoneet kirjallisuus, runous, polemikot?… Mitä sivistystä olivat saattaneet filosofit, sanomalehdistö?… Mitä kansantaloustieteilijät, arvostelijat?… Mitä koulumestarit, tiedemiehet?… Mitä maanraivaus, viljelys?… Keksijät ja politiikot?… Mitä kaiken maailman uskonnot?…

Mitä kaikkea, sanalla sanoen, olivat nämä vaikuttaneet Suomen kansaan?… Sotainnostustako ne liehtoneet olivat? Intoisänmaallisuusko tässä ylinnä riekkui! Ja mistä kaikesta tämä haltioituminen…? "Rakkauden laeilla suojattu yhteiskunta" kultaisena sorsana ajan ulapoilla uiskenteliko? Tahi tuomittuko hukkumaan, kuten aaltojen alle vajonnut heinäsaari?

Kaikki tämä, ja paljon muuta pyyhkäistiin pois. Eihän tomuhiukkasen vertaa menneisyys painanut nykyisen "valistuksen" vaakakupissa… Sanakokoelmana vain helähtivät koko kulttuurikorut, ihmisyys, arvot, kunnia ja maine. Kaikella oli käyty turulla kauppaa isänmaan ja uskonnon puolesta. Armopalukoilla kärrytty kansalainen sai ottaa vastaan iskut, häväistykset, maata verissään valkoisten pakanain kalmantanssissa. "Paremmat ihmiset" hekumoitsivat hulluudessa. Ilmoille kajahti kokonaan uusi ilmiö:

"Isänmaanpetturit hirteen!"… "Kuoppaan ryssän kätyrit!" "Koirahaudoille kansankavaltajat!" "Kartanovarkaille kuulaa!" "Mäkeen maineettomat!" "Punikkipäällystölle kuolema!" "Pistimestä punaisille!"

Hurmion hihkutanssit jauhoivat. Ulvonta etsi oman korvansa. Mökämanttaalijekunat tököttivät. Kouhahtaneet mehentäjät eivät tarvinneet kahta käskyä. Punaniskaisille köyhien kynijöille vihjaus oman itsensä mustassa mielessä kuiski "viimeistelyä"… Saatikka sitten julkinen "suomalaisen sana ja miehuuden lupaus", kiersi änkyröiden ylvään mielen isänmaalle ylenpalttiseen uhrautuvaisuuden irveen. Eipä ihme, jos havuhattuiset voittajat näin runoilivat, että lauloivat:

"Raitti se oikeen rytkähteli ja raitti se oikeen rytkähteli! ― ―"

"Roiskuu rapa hyrrystä hei! Rumiskuormia kirkoolle tuaraan. ― ― ―"

"Niskasta kiinni ja puukolla selekään ellei se sinuhun suostu… ― ― ―"

"Sormia, korvia, kappalehia rumasilppua poijat lyärään! ― ― ―"

"Jumal'aut tämä maahan on turvaton tän' ymmärsi Hiiskoo kyllä! ― ― ―"

Isänmaalliset laulut olivat muuttuneet "taistelulauluiksi", joiden säveleet peräisin kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta, vaikka sanat olivatkin teon, sekä nykyajan tapojen mukaiset.

* * * * *

Gotlantilaiset merirosvot ammoin Itämeren aalloista nousivat kohden kainoina rannoillemme. Heillä oli ihmisyyttä, pesät ja pennut emorosvojen kanssa kotoisella saarellansa. Niille isät ase kourassa etsivät saalistansa. Osa heistä perusteli tännekin tukikohtia ja linnakkeita. Raastoivat ja ryöstivät kansaamme. Tappoivat ja teurastivat talonpoikia kuin karjaa ja jokaisen ken heille kaikkeansa ei antanut. Väkevämmän oikeudella ja aseen avulla asumaan jäivät. Linnaherroiksi heittäysivät. Veroilla alueet orjuuttivat. Rotunsa kumminkaan ei kyennyt summilta sikiytymään. Vuosisatain varrella rautapaidan ratkoi ruuti. Tiedoissa sekä taidoissa alakynteen joutuneet olivat. Kuningas sekä kansa lähentyivät. Pohjalaiset "seivässodassa" tyrehtyivät linnaherrojen ja huovien tapparoihin. Nyt aateliston entisten apajissa taasen isänmaanuskossa ponnistelivat… Metsäherroiksi ölvistyneitä parooneja puolustamaan kävivät, turpoutuneita tehdasturilaita, jotka naisten ja lasten hikeä imeneet olivat. Pankkiirien, koronkiskureiden itaria asioitsijoita, lakimiehiä, kansan kupista omin luvin litkijöitä tukivat, leveitä ja leuhkia manttaalimötköjä, suulaita suurtilojen omistajia, kiljunkeittäjiä, jonkalaiseksi roikaksi entiset linnaherrat ja rosvoritarit meidän maassamme muodostuneet olivat. Kas tämä roikka se asestautui "isänmaan puolesta", uskotteli mukaansa pohjalaisen talonpojankin tukemaan aseen avulla ryöstövaltaa, jota ryssän valtikan varjolla viimeisen vuosisadan harjottivat. "Vapaussotaa" ulvoivat ja sen nimissä ennen kauheudessa kuulumattomat Suomen kansan veritalkoot toimeenpanivat. Kärsimättömiä, helapäisiä Hansin-Jukkia alkoikin laputtaa herrain husuttamina. Kaikenlaiset kipuraudat ja linttapyssyt kainalossa työkansan niskaan. Vahvasti uskoteltu näet oli, että bolshevikit vievät muka omistusoikeuden maahan ja mantuun, ja että emännästä etanaan asti otetaan talot tavaroineen ja puille paljaille ryöstetään, että isännän selästä nyljetään monta nahkaa ja loppu ruoto myydään ryssille, suin päin Siperiaan, kaivoksiin ja korpiin kuolemaan… Tästäpä ei ihme, että isänmaan pyhät öökärit kauhtuivat… Seurasi Suomen historian ennen näkemätön aika. Poislähtemättömästi peittyy katkeruus, kosto ja huokaukset tähän sisällissotaan. Syyttömästi murhattujen huuto ja tyrehdysten epätoivoinen ääni asuu koirahautain läheisyydessä. Alta väkivalloin luodun mullan astuvat muistot mittaamattomat. Voitetut, osattomain edun puoltajat taistelivat sankareina, sankareina kaatuivat. Kiinni metsästetty, tulen uuden tuoja, mökkiläisvanhus, isä ja äiti koston kohteeksi joutui… Tapahtui rikos!… Synti saatanallinen sikisi!… Verityö tahraisin tahdottiin peittää kivikkoisen mäkitöyryn kamaraan… Läkähtyi uljain, uskalijain elämä! Oikeuden etsijä kaatui…

― ― ―

Suomen porvari.

Mikä on Suomen porvari?… Se on paatunut ja katumatoin. Vailla rehellisyyttä on tämä rotu!… Että peräytyisi, korjata käpälänsä sivuun veriseltä tieltä… Ei!… Sitä hän ei halua. Pikemmin peittää, pikemmin kavaluus uudessa muodossa keksiä. Jopa käsiänsä pestä tahtoo tekopyhänä ja uskonnollisena esiintyy. Hirmutöille homehtuneet lakipykälät eivät riitä. "Laillisuutta" etsii! Ei edes valjeta ymmärrä.

Voitaisi siitä rodusta kenties! uskoa jotakin hituista hyvyyttä. Ehkä jossain löytyisi siemen, joka lapsen lailla uskoisi "suomalaiseen rehellisyyteen" — kentiesi. Kenties! — huokaustenkin alta joku löytäisi kohoutumassa vastaisuuden valoa ennustavan häivän.

Villitys jälkimäinen onkin ensimäistä pahempi.

Paatunut porvaristo rypee saastassa ja "omantunnon puhtauteen" tulematta jatkaa astuntaansa aljetulla tiellä. Tietoisesti se yhä kasvattaa ympäristöänsä "isänmaallisessa" ilmakehässä. Haudankaivajan henkimaailmaa hengittää heidän hallitsemansa kansa. "Kulttuurin esitaistelijat" ovat lyhytkatseisia siinä suvussa. Kansamme kohtaloa ohjaavat herrat sokeaan vastaisuuteen. Tie edessänsä ojentuu uudelle tulivuoren kraaterille. Sotaorpoja koetetaan saada oppimaan inhoamaan isäinsä hautoja. Ja entäs vainajien muisto sitten?

Sehän pitäisi olla kuin laskeva illan rusko, joka kertoo millainen päivä on ollut. Sitä näkymätön kangastus ihmismielessä kaihoilee. Kuollut kuittaa kaiken elämän eronsa hetkellä. Mainettansa muistelee hengenheimolaisensa. Ja vihaisinkin vainolainen vaikenee. Ystävät kautta matkan ja tehdyn taipaleen heittävät katseen onko se ollut myrskyä vaiko myllerrystä, tavallista tuultako, rankkasateita ja tyveniä kuuropäitä, vaiko kauttaaltaan kaunista kuultavaa kulkua. Moni on puurtanut pysyvän, moni pysymättömän muiston, toinen iloisen, toinen suruisan sävyn. Historiasta häipyneet kansat kykenivät itsestänsä merkkejä jättämään vain ne, jotka kulttuurinsa korkealle olivat luoneet. Mutta aniharvoja on ollut uurtamassa vuosituhantisia poislähtemättömiä merkkejä jälkimaailmalle.

Kenellä heistä on pyramiideja, kenellä multakumpuja, kenellä koottuja ihmisluista poltettuja tuhkakunnaita jälellä ammoin unohtuneista eläjistä ja sukupuuttoon kuolleista roduista. Tuhatvuotisilta taipaleilta saattaa olla jälellä vain raunioita, tomua ja tuhkaa. Kenties! tyhjä aro ja sileä seutu siinä, missä kukoistavat kaupungit satoine tuhansine ihmisineen iloisina sykkäilivät. Egyptiläisistä kivikasoista, kurkanilaisista polttokunnaista, meksikolaisista simpukankuorivuorista, ranskalaisista luolista, Kalevalan aikaisista uhripyhätöistä ja kivikodista, lukemattomista muista löydetään todistuksia tuhansista miljoonista ihmisolennoista, jotka tuonelaan ovat taivaltaneet. Mongolian kivipaadet, kreikkalaiset rauniot ja taide, roomalainen maailmankausi meille kouraan tuntuvasti johdattavat tien unhoitusten yöhön. Keskiaika jo meille paljonkin yksityiskohtaisemmin monistuneet muistomerkit tarjoo ja tulkitsee. Tapaamme kokonaisia säilyneitä kalmistoja ja yksityisiä hautoja mitä moninaisimmissa määrin. Ihmisluonne on kaikkina aikoina pyrkinyt luomaan kalmistonsa tuonelan tuntuun, sekä taiteen, että elävän silmän ja hengen palvelusta varten.

Meidänkin päivinämme vainajien lähimmät ystävät, puoliso, omainen ja toveri on vainajan haudalle rakentanut rauhallisen kappelin, tunteiden tyyssijan — ehkä yksinkertaisen tarhan erottanut lehvesistutuksineen, kukkaisineen, kapuaitoineen, portteineen ja pienine penkkeineen. Täällä moni hellä käsi on huolien hoidellut kukkaispengermät. Ajatusmaailmassa, vaiteliaisuudessa viettää yksin jäänyt hitaasti loittonevaa muistoa. Monikin levoton ja lohduton henki löytää rauhan täällä, paikassa missä uskoo asuvan mielikuvain luoman yhtymäkohdan. "Ihminen haluaa keskustella vainajien kanssa" ja siirtyy ajatuksissaan muistojen maille. Uudelleen käy läpi pois painuneita päiviä. Vuodet ja tapahtumat vilisevät sielun silmäin editse. Kauneimmat, merkillisimmät niistä pysähtyvät kauemmaksi aikaa aatoksiin. Herkät ja ihanteelliset tunteet tuppautuvat esille illan hämärissä, milloin päivä sammuu ja elämäkin muistuttaa tuonelata. Jalavien lehvekset liikkuvat, yötuuli yksin uskaltaa henkäistä hautausmaan yli… Ja lepattava lehti kertoo vainajien muistolle. Yksinäinen huokaus kohoaa sieltä ja täältä. Milloin kyynelin, milloin kirkastunein katsein ja toivein kalpean kuun puoleen aatoksilla siitä, että lepo meitä lähestyy ja rauhan palkkaan saa kertakin laskeutua raihnas rinta…

— — —

Kertoo historia miten Viikingit purjelaivoillansa seilasivat Itämeren halki Suomenlahden poukamaiseen perukkaan, samosivat Nevajoen nietoksien ja uomien kautta Laatokalle ja nousivat veneillänsä pennalaisten kuuluisille kalmistoille saakka rikkautta riidalla hakemaan. Tällä matkallansa ryöväsivät haudat ja kulottivat kaiken kalleuden pois. Ja sittemmin kaikkialla sen jälkeen ja sitäkin aikaa ennen on tunkeutunut hautoihin ajan hammas. Luvaton käsi koskettanut ja vainajain mukaan annetut esineet ja arvot pois korjannut. Nykypäiväisiin aikoihin asti ja sotien yhteydessä on ruumiidenryöstö vauhdikkaasti edistynyt.

Mutta onko koskaan kuultu, että vainajien muistoa eivät jälkeenjääneet saa kunnioittaa?!… Onko koskaan nähty, että manalle menneiden haudoille pystytetyt merkit, kukkalaitteet ja seppeleet kiskotaan pois ja törkeästi häväistään? Että ihminen on kuin itsensä täyteen syönyt härkä sontineen ja sorkkineen, joka jalkoihinsa tallaa ja tunnottomasti rypee ruusupenkerettä?… Ja onko milloinkaan ennen nähty niin tökerötä vihan törmäystä, joka haudan taakse ylettyy ja käy kalmistojen kostantaan? Mitä kaikkea tämä tarkottaa? Ja mikä "kulttuuri" tämä onkaan?

Se on valkoisen Suomen manttaalimötköjen yninää. Se on ylöskammatun ja saksetun pystytukkaisen sarkatakin tohloa pökötystä. Se on metsäherrojen hounaa kalman kihoilemista, joka holtittomasti haltioituneena möyrästää sarvet syvällä oman sukunsa sontatunkiolla.

Kas tämän sivistyksen sotilaat eivät kunnioita haudalle polvistuneen äidin kyyneleitä. Valkoinen mies "ottaa niskasta kiinni ja puukolla selekään, ellei se sinuhun suostu!" Mistä joukosta kuului taistelulaulu: "Roiskuu rapa hyrryistä hei! Rumiskuormia kirkoolle tuoraan?" Tehtaan työläinen, vaatimaton, köyhä ja yksinkertainen, kunnioittaa ja pyhittää aatteensa edestä taistelleiden sankareiden muistoa. Ja kuten alhainen ja suora, veistelemätön hengeltä ja mieleltänsä, niin myös vaatimatoin ja karkea on köyhän hautakivi. Vasta sellaiseen on osanoton uhrannut ja palkkapenningit likoon laittanut. Matkaansaattanut yhteisen muiston punasankareiden kummulle, mikä vaatimatoin ja mykkä… Kivi… Suuton, sanaton. Kas…

Kas sitäpä ihaillen yhtä sanattomasti, katsellen ja myhäillen kulki kalmiston ohi työkansa. Mutta kuinkas kävi yökautena eräänä? Saapui valkoinen mies ja pyhän paaden muruiksi moukaroitsi!

Häväistys oli tapahtunut! Kas siitäpä sana saapui kautta tehtaiden ja työpajain, jopa pelloillekin ehti. Ja kansa vaelsi seuraavana sunnuntaina kalmistolle… Ja mitä tästä sanoi tyyni työmies? Suunsa sanattomana sulki… Katsoi… Katsoi kiven kirpaleita hetken. Tovin seisoskeli, lakin lujaan puhumatta painoi ja takaisin kotikorsuun ääneti astui. Mitä mietti? Mitä tehdä aikoi? Sitä maailma tuskin tiennee.

Onko valkoinen mies arvellut mitä tauontansa tarkottaa?

Mikä mykkyys mielessänsä? Ja mikä katse pojassa polven korkuisessa, jonka tapetun isän haudalla on tällätavoin teuhattu…

Taikka mikä valkoisella oli ajatus vangita avuttomia ihmisiä kymmenin tuhansin ja unohtaa heidät nälkäkuolemaan? Veretön murha verisen seuralaisena. Vaiko valkoisen oman heimon ja hengen murha?

— — —

Astelipa vastaani kalpea mies. Tammisaaren yhdeksän vuoden asukas.

— Minkätähden istuit vankilassa näin kauan?

— Olin punakaartin rivimies, jossa toimessa en ampunut yhtään laukausta.

— Mutta ettehän ollut punikki? — En ollut silloin vielä, mutta nyt sitä olen. Hengitän ilmaa elääkseni taistelua varten.

Silmiensä outo leimu kätki polttavaa kuumetta.

Mietinpä kaikkea, kunnes muistan erään talvisen tammikuun illan pimeässä Siperiassa. Silloin istuin karkoitetun Kalle Forssin kämpässä. Juttujansa kuunneltuani tulin johtopäätökseen, että viisikymmenvuotinen vankeus oli ennen kuulumattomalla tavalla miehen sisua kärmistänyt. Puheensa loppulauseen vieläkin muistan:

— Ja kun lepoonmenemiseni hetki minulle koittaa, on testamenttini maailmalle kolkko kirous. Suomen virkavalta riisui minulta sukuni ja kansani silmissä kunnian ja ihmisyyden.

Pelkäänpä että Kalle Forssin testamentin olemassaolo ei koskaan kulu umpeen, eikä vanhene, vaan tulee kuulluksi kotimaassa ja että siitä perillisille tavalla tahi toisella tieto kulkeutuu.

— — —

Punaisen työkansan tappio tässä maassa merkitsi vuosisatojen aikana ryöstetyn rikkauden rosvoille edelleen jäämistä. Valko-varjagilais-huliganismi yhä elää ja hallitsee. Suomalaiselle maaperälle vielä kerran lujitettiin puoliveristen vierasheimoisten veroherrojen valta, voima ja kunnia. Merirosvojen äpärille annettiin uudelleen tilaisuus iskeä leijonankyntensä kansan säkeen ja satulaan. Nämä kansallisten aatteiden ja ihanteiden ryövärit, palleamahaiset porvarit, suomalaisen työläissuvun raiskaajat, ovat ottaneet itselleen koko lauteet ja karsinan kalevaisessa pirtissä. Isäntinä ylvästelevät, metsäpohattoina pakanat puhisevat. Pankkiirina ja tehdasparoonina kiskovat kansalta varoja ja työvoimaa… Samat suutarit ovat kansallisia, — isänmaallisia herra paratkoon!

Sanovat rakastavansa isänmaata, vaikka eivät vaivaseen launaan ikänä kuokaniskua sen kamaraan ole iskeneet, vielä vähemmin sitä suojelleet. Mutta vieraan vallan tukijoina kyllä tämän maan talonpoikaa ja rahvasta nylkeneet. Milloin on tarvittu miestä sotatantereille, veroja ja nahkoja linnanherralle ja kuninkaalle, keisarille ja ruhtinaalle, kyllä porvari apua on antanut kansan kuristamisessa, mutta itse aina lämpimällä liedellä istunut ja kodin kissana pankolla pysynyt.

Kuka voisi sanoa toisin tästä roturoikasta?

Kenen syy muiden, ettei Suomi ole nyt suuri ja vapaa?!

Kuka tässä on isänmaata myöskennellyt ja kansaa kavaltanut?

Kuka poikkiteloin edistyksen tielle astunut ja yksityisedut alhaiset syliinsä ahminut? Kenellä tässä kansan kohtalo kalliimpana kumottaa, ruokottomalla ahkiollako, vaiko poloisella työläisellä?… Kenen taskussa ne sadat tuhannet pullottavat, ja manttaalimäärät metsiä kasvaa jytistää? Kenellä kartat ja rajapyykkilinjat ainoana vaivannäkönä? Kenellä valtavat kosket ja tehtaat kehrää? Mutta kuka asustaa mäkimökkiläisenä kartanon tallin takana kallion kupeella? Tahi kenellä perunamuru tupakkipelto? Verotaakka ja orjan työ?

Joka näistä oloista Suomessa ei tiedä, hän ei käsitä luokkasodan syitä 1918, joihin vaiheisiin myöhemmin palaamme.

Se oli verikyynelten kevät, josta koskaan ei vaimene äänet multihin maan…

2.

PIRKKALAN PAHOLAISET.

Pirkkalan pitäjä, ja "Kivikirkko", olivat jo ammoin 1300 luvulla tunnetut hämäläisenä keskuspaikkana. Tämä oli alunpitäen ainoa kuulu kohta koko heimon pohjoisilla Tapion tanhuilla ja hallitsi se Suomen saloja hamaan pohjolaan saakka. Kristinopin saatua jalansijaa tämän "pakanallisen" kansan keskuudessa kävivät kymmenet penikulmat kirkkomatkoilla kerran vuodessa kevään kerstänneillä ja hankien kantoaikana Hämeen pakanat. Suurena miehen mullikkana hiihti kolmikymmenvuotias "poika" kivikirkolle herran pyhälle kasteelle. Isät poikineen yöpyilivät, jopa viikotkin viipyivät ja samalla sakramentin, pyhän ehtoollisen nautitsivat. Tekivät kauppaa tuomillaan nahkakimpuilla. Pitivät markkinoita porolaumoineen etelän asujanten kanssa. Sekä henkinen että maallinen meno oli kanssakäymisessä keskenänsä. Paitsi että liikettä tehtiin kirkon ja vaihtokaupan muodossa, asui Pirkkalassa kuuluisia noitia ja tietäjiä, joista yksinomaan kansa tiesi ja avun moninaisille taudeillensa sai. Korjasi pahan pureman asian, "jopa lennätti kiron sinne, mistä se oli tullutkin", vaikka se useimmiten menikin syyttömän henkilön nilkkaan, teki luoman lapaan.

Ikimuistoisista ajoista aikain asuivat hämäläiset Pyhäjärven ja Näsijärven ympärillä ja yhtymäkohdassa. Synkät salot olivat saalista täynnä. Järvissä lukemattomissa kalaa ja vesieläintä. Maanviljelyksen alkuajoista asti kieputti pahanpäiväinen vesiratas jalkamyllyjä Tammerkosken kuohuisten kivien kaltailla. Mutta vasta sangen myöhään, kuningas Kustaa III aikanansa käytyään Pirkkalassa päätti perustaa tänne muutamia tehtaita. Pian sitten tämä Pirkkalan kirkonkylän taaja markkina-asutus siirtyikin vähin erin lähemmäksi kosken vaiheita ja muodostui jo sitä aikaa ennen kaupungiksi. Hämeen ja Satakunnan pellava-, hamppu- ja villatuotanto kehittyi ja antoi raaka-aineita, kumminkin vähäisessä määrin. Vasta kun Ruotsin yliherruus Suomessa oli muuttunut Venäjän valtikan alle antoi keisari Aleksanteri I Tampereella käyntinsä muistoksi kaupungille vapaakaupan oikeudet. Tämän määräyksen mukaan saatiin Tampereelle tuoda ulkomailta tullivapaasti kaikkia koneita ja raaka-aineita.

Varsin myöhäisiin aikoihin asti, vielä pari miespolvea sitten, oli kansan puhekielessä vanhat tavat ja nimitykset. Maanteitse kun matkaa tehtiin oli hollituvissa laajalti puhuttu "Kivikirkko." Kivikirkolta alkoivat virstat ja penikulmat. Ja Kivikirkolle ne päättyivät. Mutta myöskin Pirkkalan "punaiset pirut" kiersivät huudossa ja maineessa. Suusta suuhun kulki kertomuksia ja legendoja, mitkä olivat yhteydessä Kivikirkon vallan ja paholaisen kanssakäymisessä. "Pirkkalan piruja" saattoi olla pitkilläkin matkoilla ja voivat ne ilmestyä yllätyksenä siellä missä niitä ei voitu aavistaakaan. Jos Pirkkalan piispa ajoi korskuvilla hevosillansa, oli kannaksilla tavallisesti Pirkkalan piru. Näkymättömässä muodossa tietenkin. Mutta tietäjät ja noidat, joiden valtaa eikä silmää voinut vääräksi kääntää, he yksin kertoivat kuinka piru astuu häntä solmussa jokaisen "mustatakin" kannaksilla. "Piru ja pappi ajaa samalla kyydillä", on vanha pirkkalainen sananlasku.

Paitsi että papisto kulki ehtoolliskaluineen maakunnissa sairaiden luona, lukukinkereillä, raamatunselityksillä, kirkkoonottamisja vihkimysmatkoilla, tahi palkkojen kokoomisissa ja verojen kiskonnassa. Ei se tyytynyt omien tehtäviensä täyttämiseen.

Papistolla oli vastassa siihen aikaan "paha saatana", joka kujeili ja koukkuili, heitteli verkkojansa apajalle keskellä pyhintä seurakuntaa ja veti sieluja uistinkaupalla.

Kuten hengellisessä työssä yleensä, oli maallisena edustajana taivaan asioilla lihallistuneessa muodossa papisto. Pahan asioilla taasen touhusi tavallinen rahvaan mies, tahi nainen, se joka oli oppinut tietämisen ja taikojen salaperäisen käsitteen siitä, mikä järjen kannalta oli hyvä, mikä paha. Tietäjät olivat vaikutusvaltaisia henkilöitä. Hänen sanansa saattoi painaa enemmän kuin koko papiston ja virkavallan yhteensä. Sentähden ei ollutkaan ihme, että mahtavat kirkonpylväät varsin myöhäisinä aikoina vielä saattoivat löytää edestänsä hämmästyttävän kovakouraista ja niskottelevaa vastarintaa, varsinkin jos se koski maallisia ja taloudellisia etuja.

"Poukkalan noita" oli Hämeen takamaiden pohjoisilla perukoilla. Tavallisesti tie Kivikirkolle kulki Poukkalan kautta. Kun näet hengelliset asiat oli ajettu, myöty nahkat, ostettu leivisköissä suolaa ja takorautaa, tarvitsi tulomatkalla tietäjän puheille poiketa. Kuka etsi tehostamista metsästystamineillensa, kuka kalaonnea kysyi. Kenen karjaan karhu tuiki taajaan tungeksi. Olipa kareensilmä katastanut katiskat, tahi porsaan purtilon pilannut. "Liika" oli tarttunut jotakuta jalkaan, sitä porotti ja poltti pakanasti. Sattuipa Hiisi hyväkäs hyyryläiseksi metsille ja maille, sotkien talon tavat. Emäntienkin asioille puuttui. Turhaan silloin kuka voita meinasi. Kalskuttaa kyllä kirnua aamusta iltaan turhan vuoksi sai, mutta voita siihen ei tullut. Eipä hyväkään viili happameen käynyt. Ja entäs sitten "pahasta päästö." Ihmisen viat ja vaivat kukapa ne parahiten pintehistä pelasti ellei Poukan muori. Kenen viikate "kärmeesti kihahti" ja kateettoman heinän katkaisi ellei Poukan sepän. Kukas varsaonnea varoi ja tallin tietäjän neuvonnalla napoi, oli sillä hepo hyvä.

Kussa kulki tietomies ja sukunsa suuri, siellä siunaus samosi ladulla. Tämän tiesi koko kansa. Koko heimo miehissä multiin mennehissä uskoi taionnasta apua… Uskoi apua ja tyydytyksen elämälle etsi… Mutta mikä menneheksi oli luotu, sepä mennä annettiinkin.

Koska kirkkokansaa ei ollut Poukan suku, vain nimeksi kansa kulki, kun siihen oli pakko. Muutoin täytti tarkoin tehtävät, lain mukaisesti verot maksoi. Jopa joulukynttelitkin lahjaks ruunuun seitsenhaaraiseen antanut miesmuistiin oli.

Kumminkaan kateenkorvan kuulematta ei mennyt iankaiken tietäjän työ. Kivikirkollepa saapui meren takaa uusi herra. Tämä ruhtinas paavin oli kätyri kärkkä. Pakanuus ja noituus tuli perinjuurin kiskoa kansasta, koska juuri Hämeessä pienenä pysyi seurakunta. Paatuneisuus paavin korviin asti kulki. Pirkkalan noidista juoru juontui ja pakanuuden musta maakunta oli uhkana entiselle työlle.

Uusi komento ja kopea tapa astui esiin. Noituus tarkoin tutkittiin ja paljon noitia otettiin kiinni. Noitaneuvoja myöskin kuormittain kuletettiin Kivikirkon kuuluun pappilaan, jonka pihalla ne kansan nähden poltettiin. Enimmin syylliseksi selvisi Poukkalan isä ja poika. Korkean kirkkoraadin edessä Poukka joutui häpeällisesti paljastetuksi. Hautausmaasta hän oli hankkinut kaikenlaisia välineitä, kuten kirstun lautoja, Kiesus madonnan kuvia, ristejä, pääkalloja, sääriluita, ruumiinkouria ja kuolleiden hikiliinoja. Tuotiin esiin kirnuja, joissa oli kaksi pohjaa, joiden väliin tehdessä oli asetettu elävä käärme. Pieksämällä muutamia Poukan parantamia ihmisiä saatiin tietää saunotuksesta, missä sairaan oli loikoiltava lauteella yhteen raasiin yhdeksän yötä, jonka jälkeen leini ja luusärky oli heittänyt uhrinsa. Jouluaamuna pimeässä olivat paholaiset huudelleet Poukan riihikoivuissa kirkkoon menijöille: "Pirkkalan pirut Poukan saunassa!"

Poukka itse ei ollut tunnustanut mitään.

Ei tämä mies pyytänyt armoa, eikä syyllisyyttänsä valeeksi ajanut.

Ankara Kivikirkon herra päät katkoi noidilta muilta, paitsi Poukan itsensä Turkuun laittoi. Kirjotti kamalan kirjeen tuomiokunnan kapituliin: "Tässä mukana seuraa kahlehdittuna emä-perkele, joka asuinsijansa oli ottanut tänne pimeään Härkämaahan. Visusti on häntä vartioitava. Kahleista kyllä ei irti pääse, jotka täällä olen antanut kinttuihinsa takoa vahvoilla rautasepän käsivarsilla ja herran jumalan voimalla, jolta kaikkinainen ylenpalttinen hyvyys tulee. Tämä mies on lähetettävä Tukholmaan ja sieltä itsellensä pyhälle isälle tutkittavaksi Vatikaaniin, jotta meidän kunniamme nousisi hänen silmissänsä. Ja että pyhä isä saisi nähdä itsensä perkeleen siinä haahmossa kuin se päällensä pukenut on… Kaikkinaisella nöyryydellä ja alistuvaisuudella…"

"Mutta muistakaa sentään yksi seikka. Älkää jättäkö linnan vankilassa avaimenreikää tukkimatta, mihin tämän tuomittavan suljette, sillä hän voi hyvinkin luikerralla käärmeenä matkoihinsa. Tämä on justiinsa se Vanha Mato, mistä edelläkävijät kirjoittaneet ovat."

— — —

Koskaan ei Poukka perille Turkuun tullut.

Eikä pyhä isä Roomassa saanut nähdä hämäläistä Pirkkalan noitaa. Turhaan lipoi kieltään uhrihimoinen Turun musta veljeskunta. Turhaan kuvitteli korskea kirkkoruhtinas Pirkkalassa maineensa kohoamista ja kuuluisuutta. Turhaan tämä kiukkusäkki puhkui ja puhisi pyhää vihaa…

Kun sekä kyytimiehet että kyydittävä oli taivaan tuuliin huvennut ja tietoja ei alkanut onnitteluista tulla, alkoivat perillä Pirkkalassa jäytää epäluulojen kiusalliset kyyt. Kevätholseen aikoina, jolloin vedet aukenivat ja kalastaja syti poreeseen tilaa pyydyksille, tuli toki jotakin selvää merkkiä salaperäisyydestä. Pappilan isäntärenki saapui Näsiselältä, Siilinkikarin kärjestä kalastamasta. Olallansa kantoi vempelettä, mikä muka kivenkovaan koko väen kera kinatessa kuului olleen pappilan valjaista ja juuri silloin matkaan asetettu kun noitaa Turkuun aijottiin. Asiaa papilta itseltään tiedusteltaessa kauhistui tämä sanattomaksi, eikä voinut selittää sitä seikkaa, miksi todella Turusta kenkään ei takaisin tule, ei viestiä tuo, ei luun surua matkueesta tämän mokomampaa kuulu. Olihan hän, herran mies, sekä sanoilla että töillä täysin kourin ruvennut raivaamaan herran viinitarhaa hämäläiseen korpeen. Oli ottanut ensi töikseen kiinni yhdeksän noitaa, joista päätäsuoraa seitsemän "tuliseen järveen" toimitti mestauskirveen ja pölkyn kautta. Yhden noidista, kavalimman, pääpahaksi uskoi. Poukan kodin kimppuun karkasi. Poltti poroksi "pirujen pesän." Savunkin pakoon ajaa aikoi, mutta sen juuret liian suuriksi ja syviksi osottausivat. Olisi pitänyt puolet Pirkkalasta pois ajaa jos mieli tarkoin noidan suvun seasta tämän kansan perata. Saarnoissansa kävi kiinni lakiin kuin leijona. Pahalla paikalla ja tulikiven käryllä uhkasi kaikkia niitä, jotka palvelevat epäjumalia, puita ja lähteitä. Kutka Tapiolan taikoja teettävät, Vellamon palvovat pyydyksiä hänelle horna ja kuolema valmiina oleman pitää.

Kumminkaan ei ylpeän papin ja pyövelin seurakunta kohonnut, ei laajentunut. Päinvastoin pakanuus ja entiset palvonnat likentyivät ja tulivat läheisemmiksi kansalle. Ihan kuin kimmalla mykistyivät nekin, jotka kirkkoa olivat liki. Maallisen vallan palvelijat joutuivat riitoihin ja ilmi tappeluihin. Tottelemattomuus vierasta orienteerausta vastaan kasvoi joka päivä. Salaperäisyys paistoi mykistyneen kansan kasvoista ja katseista. Vallan selvään näki siellä syvällä liikkuvan jotakin vastaista, jopa pelottavaa. Jumalattomuus ja uuden opin välinpitämättömyys ilmeni arkielämässä. Noituutta harjotti joka mies ja joka talossa. Pyhille puille ja paikoille lähetti kansa syvimmät huokauksensa. Papiston ponnistukset kilpistyivät teräspaitojen uhmaan, joita hengenvalta avukseen kutsui ja kalpasi. Väkivoima kumminkin sai aikaan toiselta puolen suuttumusta. Pakolla käydä kirkossa kuulemassa papiston haukuntaa, pakolla käydä pyhällä ehtoollisella ja pakolla luovuttaa kymmenykset kaiken verojen keralla tuntui paksunahkaisesta pakanastakin jo sentään liialta.

Kiihkeätä kirkollista edesottamista seurasi pahan vastapaino.

Pappilaan tuotiin pöyristyttäviä tietoja, kuinka pirut ovat riihineet kaikki pappilan aumat takamailla ruiskaskilta. Nauriskuopat ovat tyhjennetyt tuiki tarkkaan. Ja jäljistä päättäen ensi lumilla vallan selvästi saattoi nähdä, olivat kavio ja kenkä rikirinnan kaikkialla. Ja kun rovasti itse sattui liikkumaan sairaiden sielujen viimeistä hetkeä keventämässä, lentelivät pimeällä metsätiellä "noidannuolet" yltympärinsä. Ja kehno oli huudellut Kangasalan Haralan harjulta nuottamiehille: "Kerinkömä?!… Kerinkömä?!" Kaiken iltaa oli huuto uudistunut. Ja vaikka pappilan nuotturit vallan hyvin tiesivät, että paha se siellä itse huutelee, niin renki ei malttanut olla huutamatta että: "Keri nyt —kele!" Ja kun nuottavalkeilla siinä saaren kalliolla kuunneltiin mitä siihen vastaukseksi kuului, niin lakkasikin huutelemasta kokonaan. Mutta kuinkas olla aamulla, kun venheet selventyivät sumusta ja piti taasen mennä kalastusta jatkamaan, olivatkin molemmat nuotat neljällä kerällä. Työ oli tehty niin moitteettomasti, että jokainen solmu oli avattuna ja kiertyi nyt silkosten sileäksi keräksi.

Keskellä kiireintä heinäaikaa tuli isäntärenki ilmottamaan rovastille kuinka sama renki oli illalla kironnut huikeasti pappilan ruokia huonoksi. Oli heittänyt viikatteensa pehkoon ja huutanut: "Hiokoot nyt tuhannet pikkuäijät kaikkia pappilan viikatteita." Iltahämärissä olikin heinäväkeä vastaan tullut tien täydeltä ukkoja kovasimet käsissä, viimeisellä jo tahkon puolikaskin kainalossa. Rohkeni jo isäntärenki tältä ontuvalta äijältä kysyä: "Mihin sitä niinkuin on matkan määrä?" Ontui tämä sivu ja sanoi: "Kans' hivvoon! Kans' hivvoon!" Aamulla olivatkin kaikki pappilan yhdeksäntoista kallittua viikatetta hijoittuina hamaan pinniin saakka…

Nyt ei kiivas pappi enää jaksanut pysyä nahkoissaan. Antoi kruununmiesten vangita tämän kavalan rengin ja alkoi hautoa hänelle kauheata kuolemata. Hänet suljettiin samaan kellariin missä oli Poukkalan vanhin poika, se viimeinen niistä yhdeksästä, jotka talvella tieltä oli toimitettu.

Mutta tämä ei ollut kylliksi.

Noituus ja pimeyden ruhtinas itse oli uuden kerran irti. Nyt se alkoi riehua pappilassa, öillä oli riihissä ja saunoissa merkkejä siitä, että rienaaja mellasti täällä vallan julki. Väki voi todistaa omin silmin ja korvin kuulemansa. Ja vaikka "vihkivedellä" siveltiin kaikki pihtipielet, huiskittiin pyhääsavuä pirtin peräkarsinaan ja kaikkien sieramiin. Vielä kulkivat juhlapukuiset papit joka huoneen ja potsottelivat heprean ja latinan kielisiä värssyjä, ei mistään ollut apua. Nurinkätisyyttä huomattiin pienistä asioista alkain.

Poukkalan vanha äijä kummitteli kaikkialla. Toisinaan se ilmestyi lammaskarsinasta, tahi lehmäläävästä. Asettui tiepuoliin pitkillä taipaleilla ja pysäytti pappilan hevoset. Muuttihe itsensä kerta säkiksi ja kieriskeli hevosten jaloissa. Lenteli luutipuulla ja laulatti kaiket yöt pappilan kukkoa.

Visuista vartioimisista huolimatta päästi Poukkalan vanha äijä eräänä yönä kellarista poikansa ja rengin pintehistä. Irrotti koko talon karjan jouluviikolla kytkyimistä ja killitti yön selkään lumisen laitumen perälle. Noitui karhuja navettaan ja susia porraspieliin vahtikoiriksi.

Poltetun Poukkalan isä ja poika saattoivat jumalanmiesten aseman Pirkkalassa niin tukalaksi kuin mahdollista. Tätä ensiaikaista kristinopin juurruttamista tähän kansaan ja maahan alettiinkin katsoa melkein mahdottomaksi. Verinen viha virkamiehiä ja uskonnon apostoleja vastaan yltyi ilmiliekkiin. Noitien mestaus ja polttaminen ei raakalaiskansassa laisinkaan tehonnut. Aseellista turvaa tarvitsi papisto ja virkavalta. Niinpä käytiin monia verisiä taisteluita erämaan yksinäisyydessä. Poukkalan vanha noita oli päättänyt kostaa poltetun kotinsa ja vuotaneen veren ja taistella vapautensa puolesta. Kivikirkon tienoille kokosi hän hämäläisen metsämies joukkonsa. Kastetulta kiusattiin ja käskettiin luopumaan uudesta uskosta, tahi yhtymään vapaiden jousimiesten mukaan. Äkkinäisellä yllätyksellä valtasivatkin pakanat Pirkkalan kirkonkylän. Papiston kätyrit viime tingassa vaarasta varottivat ja pääsivät pakenemaan. Mutta voiton jälkeen Poukkala kokosi miehensä Kivikirkon suojiin ja nousi alttarille, jossa piti tämäntapaisen lyhyen saarnan:

— Te Pirkkalan pähkähullut pässit!… Kuinka kauan teillä kärsivällisyyttä riitti? Kiesus-Maarian loippatakit tänne ovat tulleet noituuttansa harjottamaan. Väinön vapaille kankahille kirkkojansa rakentelemaan. Kynivät aseen avulla oravia meiltä summat. Ilman nyhtävät näädän nahat, pilkkahinnalla saukot ja majavat! Korpikontion peijaiden pidot kyyrin kieltävät. Salojen sinisilmälle uhrata eivät anna. Vetehisille kieltävät loitsuja lukemasta, Tapion karjapaimenia lahjomasta… Ilmarisen tuliterälle taikoa tekemästä… Maahiselle maineestamme nimeämästä… Pohjantähteä ja Otavata ounastamasta, pahan kiroista päästämästä. Kieltää vielä vapahana kulkemasta — tietäjätä ijänikuista kumartamasta.

Ottaapa otuksina meijän tietoniekat, ottaa kiinni kuin kurjan karitsan. Minutkin otti. Olisinpa nyt etelän mailla, Rooman mailla olisin ilman teitä, veljet. Olisin pyynä paavin pivossa. Olisin Pirkkalan paistettuna piruna. Mutta nyt vallan ja vapauden uuesti itselle otamme. Pois ajamme herjat hosarit näiltä mailta. Jälleen heimon uros olkoon ohjaksissa. Partaniekka viisahin ja vanhin peräsintä pitäköön. Pysyköön vapisematta valta itsellämme, kuten on pysynyt esi-isien ikipäivistä asti. Aseilla vierasta hosukaamme. Väkivalta väkivaltaan vaipukoon. Tällä tanhualla ja tantereella mitellään miesten voimat. Ylhäisen ukon avulla käsivarsin vahvoin seistään. Kalevan urohot kalpojansa kalskeessa kirkastaa. Eikö paasinen maja tässä tämä, käsin omin ole tehty? Se oivallinen olkoon meille paikka. Huippukatto ja risti ales riisukaamme. Tehkäämme tämä pirtiksi pyhäksi tietomiesten. Mutta pappipakana ja Kiesus kaukana pysyköön. Hämeen härkämiesten maine, voimasta ja pelosta viholliselle polkemaan panee maata… Mikäs meillä ollaksemme, oman koin, oman kurkihirren alla…

— — —

Kuuta kaksi Pirkkalassa seisoi Väinämön vanhan valta.

Vanhat tavat ja taijat vapahasti esiin astuivat. Ei kenkään entiselle elolle estettä asettanut. Mutta perästä tuli toista. Tuima tieto ja käsky asemiesten kera Turkuun tuli: "'Pirkkalan pirut' on kiireimmiten kukistettava!" Eikä kestänyt kauan kuin tuta saivat jousimiehet rautapaitain tapparata. Verisesti viikingit hakkasivat metsäihmiset maahan. Viaton luonnonlapsi paremman puolesta vastaan pani. Hartiavoimin ja käsivarsin kiviin rysynä kiinni kärkäs. Paiskoi vastaan juurakolta. Kanget korkealla kävi kahakkaan. Meteli ja myrä Kivikirkon ympärillä päivän kesti, kesti yönkin aamuun asti. Tantereella makas miestä molemmin puolin, makas pakanoita kasalla, taljat hajalla häiskin. Mutta makasi siinä myöskin monta rautapaitaa, ritaria kuulua, ulkoista urosta. Poukka poikineen väkensä kanssa vastaan oli pannut tulisen tuimasti. Vihdoin taidossa ja tässä työssä etevimmän oli voitto ja hajalle lyödyn joukon kanssa hädin tuskin pakoon korpien kätköön pääsi Poukka.

Vavisten vihasta vaimeni hämäläisten viime vastaanpano väkivallan ja voiman edessä. Isketty korven kontio verisenä makasi maassa. Pakolla täytyi katsoa vääryyttä ja sallia vapaan elinohjeen vieraalle raakalaiselle. Pakolla ottivat mitä ikinä irti saivat. Orjikseen ja alamaisikseen asettivat. Maan ja metsät, järvet ja joet omistivat. "Armosta" elinkeinonsa etsiä veroa vastaan luvan sai synnynnäinen kansa. Jopa joukkueissa mokomata pakoon pyrki niskurimmat. Siirtyivät synkille saloille pois pohjolaan. Samosivat itää kohden kymmenissä peninkulmissa tiettömässä taipaleessa. Aina Vienan ja Karjalan maille monet menivät. Mutta Poukkalan vanhan äijän neuvoa noutivat toiset, koska tämä jäämään paikoilleen pyysi. Ja päivän uuden ennusteli ukko, joka kerta koittaa ja kamasaksat karkottaa. Sotasovun edessä on aina aseettoman alistuttava. On varrottava aikaa parempaa oikeuden hankinnalle.

Kristinuskon maallinen valta voimistui nyt entistä ripeämmin.

Vaikutus ja seurakunta laajeni pohjoiseen. Kangasalle rakennettiin miespolvea myöhemmin myöskin kivikirkko. Samoin herran temppeleitä rakennettiin puusta maakuntiin jo monioita. Asutus vaurastui maanviljelyksen ohella. Mutta kauan kitui rahvas henkisen orjuuden kahleissa. Maallisetkin vastoinkäymiset kirouksena kiersivät sotien ja levottomuuksien yhteydessä. Hallat haaskasivat pelloilta sadon. Metsäpalot kaskimailta karkasivat ja kulottivat peninkulmittain kartanoherrain metsiä. Maa koko kihlakunnassa jaettiin suurtilallisten kesken niin että "vapaakin" talonpoika oli tavalla tahi toisella riippuvainen veroherrasta. Riistaa, siivinlentävää tuskin tapasi muualla kuin sisämaassa, "jonne sen Tapion tietäjät kuskasivat." Järvissä kävi kalakato yleinen. Nuottaa monissa taloissa vuosiin ei kastettu ja mätänivät ne talailleen rannoille. Nelijalkaiset, viirusuuta myöten koipelsivat muiden muassa pois koko tanhuilta. Kaakkoisella ilmansuunnalla soittusivat sodat yhteen menoon monia vuosia. Papisto ja kartanoherrat hallituksen kanssa yhdessä kerestivät miestä taisteluun. Sotaverojen varjolla nyljettiin koko maakunta putisen puhtaaksi. Vieraskieliset kamasaksat, asiamiehet, verovoudit ja huovit ottivat kukin osansa vuorolleen. Kansa köyhtyi köyhtymistään. Nälkä ja taudit raivosivat. Talonpojan hapuileva aatos ja katse kurkki pelastuksen hienoa häivää. Oljenkorteen ja petäjän kuoreen lukemattomat kerrat eineen etsinnässä oli turvauduttava. Kivikirkolta kuolinkellojen kumina ei lakannut kuulumasta…

Näennäisesti hämäläisen kamarankansan itsepäisyys tällä tieneen näytti nujerretulta. Itsepäisenä ja sanattomana kulki pinnalta pitäen, kuin kylmä kappale oli tämä ihminen. Kuin mikään ei olisi häneen tehonnut, ei vaikuttanut. Vaati vuosisatoja aikaa tässä hitaimmassa miehessä ennenkuin se jaksoi koota voimia, ennenkuin sen sisu uudelleen paisui härjän sisuksi.

Mutta meillä tämän päivän elänehillä on tilaisuus tarkastaa vuosisatain takaa kuinka sentäänkin seisoo juurillaan tämä raataja. Kuinka kivisen maansa on perannut viljaviksi vainioiksi. Mutta myöskin meillä on ikävä kokemus siitä, että samaiset kartanoherrat ovat virkavallan keralla sikiytyneet harvinaisen voimakkaiksi. Ja kylläännys raatajarahvaassa pulpahtaa esiin meidän päivinämme. Sisäinen sota ja taistelun temmellys käydään samoilla Pirkkalan tanhuilla. Taasenkin vuotaa veroherran herjan, jos talonpojankin veri. Kivikirkon ympärillä taistelevat taaskin kamaran sankarit viime taistelunsa. Asianansa ovat samat, suunnitelmat samat, samat ovat päämäärät kuin vuosisatoja sitten. Vapauteen!… Vapauteen pyrkii tämä kansa, vaikka se kulkisi vuosisatain vastaisuuden ja tulen ja tuhkan kautta.

3.

TAMPERE.

On koittanut uusi päivä…

Kahdeksan vuosisataa vierähtänyt…

Missä ovat Pirkkala ja pirkkalaiset?…

Missä Kalevan kansa ja Hämeen heimo?…

Missä sijaitsevat savupirtit, pitkät prikonat ja pihamaat?…

Missä uhkeat umpiset aarniometsät?… Missä kylät ja kaivonvintit?

Kussa porot ja koiralaumat? Markkinamäki missä?… Missä huoneentarpeen myllyt? Matalat majat ja maakunnan tiet. Ja turkkitamineissa kansa kussa?… Heimon miehet ja naiset, mihin onkaan uponnut ammoin ollut usko ja tapa tämän kansan… Kussa Poukkalan tietomiehet, taikaintekijät ja takojat? Missä Kivikirkko, paavin käskynantaja, röyhkeä pappi… herranhuone, joka nousi kuin kumma korkeana rojona yli turvetupien ja kyläryhmän, kalmiston ja koivumetsän… kussa?

Kainona ja häpeissänsä hieman viittoo uusi aika: Kas tuolla… Tuolla Messukylän puolla… notkelmassa nojallansa… Ja kun katsot sinne niin tosiaankin siellä seisoo maatuneena, matalana, pikkuikkunaisena vanhuksena lääpällänsä kivikirkko. Ahah!… Vai siinä sun nyt näen!… Vai siinä sinä nyt nuokut? Olitkin ennen uutena aikoinasi röyhkeä! Röyhkeä olit!… Polvillensa vaadit eteesi pakanat. Pihallasi tuossa verta vaadit! Pyövelisi poltti ja murhasi. Uhrit, ihmisuhrit sun alttarillesi Moolokki, kannettiin! Kuolleet, sekä elävät, rahat että tavarat hamusit. Siinä lepäät luukasasi keskellä kuin koira. Vieraan väkivallan edustajana tähän maahan tulit. Et autuuden, vaan mammonan ja saaliin himoissa. Viikingin ja linnaherran keppihevosena kuljit… Min' siunauksen mukanasi tänne tuonut olet?… Et siunausta, et sopua, mutta kirousta ja eripuraisuutta kyllä. Yksityisomistuksen alkujuurena itusi siemen on kamalan sadon kantanut. Et mestarin sanaa, suoraa ja korutointa köyhille kantanut, vaan paavin ja paholaisen, aatelin ja ylimyksen, verovoudin ja virkaherran vierellä sun papistosi kulki.

Syytit siitä muita mistä itse olit vikapää… Saatanan töiksi sanoit ikitaikojen tekijätä. Revit raa'asti alas ihanteet ja kauniin uskon. Itämaista tekopyhyyttä ja luostarimuurien tomua nielemään tyrkytit. Ansiosi kuulla kentiesi on raskas, mutta miespolville raskaampi kantaa on se kylvö, jonka veren ja kyynelten kautta tulla on tarvinnut. Kykenetkö kaiken sen rikollisuuden kantamaan, josta seuraukset vastaisuudessa yhä suurenevat?…

Pysyy mykkänä menneisyys. Mutta historialliset johtopäätelmät meillä aina ovat näkyvissä.

— — —

Kohoovat kivimuurit Tammerkosken partahilla.

Ihmisneron tulokset ovat sanomattomat… Kehräämöt ja valimot, tehtaat ja kutomot, paperimyllyt ja kirjapainot. Rakennustaide ja kulttuurin kiireinen kulku riehuu nykypäiväisessä Tampereessa. Kadut ja kaupunki laajenee ja leviää Pirkkalan pitäjän joka suuntaan. Väestö lasketaan puolessa sadassa tuhannessa… Rikkauden ja varallisuuden pitäisi kohota ja olosuhteitten kehittyä kaikille siedettäviksi.

Mutta eipä ollut sisältä sitä kuin mitä se päältä näytti. Ammoin irti laskettu ahneus ja yksityisomistus maahan ja tuotantolaitoksiin oli täällä koonnut kuumia hiiliä köyhälistön jalkain alle. Ja kun Suomen kansan verikevät koitti, astuivat historialliset Pirkkalan haamut ylös Tammerkosken kuohuista… Nokinen tehtaantyömies ja -nainen kävi vallankumoukseen. Tiilikirkkojen kylvö oli liian komean verilaihon kasvattanut. Tilanherrat olivat liian paljon kopeutuneet. Tehdasparoonit ölvästyivät änkeiksi. Pankkiherrat ja rahanvaihtajat uinuivat prosenteilla koottujen kultakasojensa äärillä. Virkavalta vallesmannia myöden pöyhisteli ja röyhisteli valkoryssäin kesyttäminä riikinkukkoina…

Ja kun sisällissodan lieskat pohjoisella rajalla tammikuun päivinä 1918 leimahtivat, sinne riensivät kuulun Pirkkalan ja Tampereen miehet.

— — —

Tehtaiden savupiiput eivät tupruttaneet.

Kaupunki kuhisi kansaa täynnä. Työmiehet pitivät taasenkin valtikkaa, kuten kerta kauan sitten… Nytkin oli kuskattu virkavalta ja kopea porvari pellolle…

Äänettöminä ja leppoisina laskeusivat suuret lumihiutaleet talvipäivinä kaduille… Poliisia ei näkynyt. Järjestystä valvoi punakaartilainen punaisine nauhoilleen… Silloin tällöin marssi reippaasti pääkaduilla patrulli. Toisinaan konttiselkäiset joukko-osastot lapikasjalkaisina ja sarkapukuisina, porilaislakit päässä, kiväärit olalla, astelivat rivakasti rautatieasemalle päin… Elintarveviranomaiset hoitivat sota-aikaista tehtäväänsä tarmokkaasti… Punakaartin ravintolat kaikille oli sijoitettu sillankorvaan T:n teatterin taloon. Työläisnaiset valppaina ja ahkerasti jakoivat annoksia aamusta aikaisesta iltaan myöhään. Jopa yölläkin antoivat rintamalta palaaville joukoille "kuumaa suuhun." Mutta kauppatorilla päivisin käytiin markkinoita maalaisten tuotteiden kanssa.

Muutamilla välinäytöksillä oli kulunut kohta kahdeksan viikkoa sodan alkamisesta.

Kansa alkoi siihen tottua…

— — —

Valkenipa verikevään maaliskuussa 20 päivän aamu.

Tampereen kaikilla kaduilla ahtui ihmistungos. Valtakadun varrella seisoi kansaa taajana ja tasapäisenä ja katseli tulvailevaan ihmispaljouteen kuin virran rantamalla, jonka sivu kevään jäätikkö voimakkaana hyökkää. Tammelan puolelta Kyttälän sillan kautta Hämeenkadulle ruhka solui. Valtaisassa uomassa siellä täällä roikkui ilmassa mustapäärteinen punalippu. Huudahduksia eikä ääniä ei kuulunut. Syvä sanattomuus kätki kaiken.

Tämä ennen kuulumaton kansanliike oli surusaatto.

Olkapäillä kantausi hitaasti ja varoen kantopaareja. Vallankumoussankareita siinä hautaan vietiin. Punaisten ja mustain arkkujen loppumatoin jono kulki halki kaupungin. Soittokunnat puhalsivat suruvoittoisia säveleitä, mitkä selventyivät sieltä ja täältä hiljemmin tahi mahtavammin. Tunnelma tuli syvältä tuonen tuvilta.

Tämä päivä oli murheen musta juhla.

Vilppulan rintaman perääntyminen ja kaatuneiden, ennemmin tuotujen hautaus sattui yhteen… Kohtalon vastoinkäymisen ilkamoivat korpit konkottivat ja lensivät laumoissa tästä kautta ilman halki.

Rautatieaseman korkeilta kiviaskelmilta saattoi nähdä mustan kansan peittävänä ojentuvan Hämeenkadun sillan ja torin poikki, aina Pyynikin törmälle asti… Tämä vaikutelma on punaisen Tampereen mieliinpainuvin päivä. Liikehtihän nyt koko kaupunki… Saapuihan kansa katsomaan kuultuja punaisia hautajaisia… Tämän unhoittumattoman taulun historiallisena taustana tuolla vihersivät kaupungin takana havuiset harjut… Mutta kun jaksoi katsoa syvemmälle entisyyden synkille rajoille, paistoi siellä loppumatoin jono teräskypäriä, rautapaitoja ja keihäitä, Ruotsin ja Tanskan lippuja, aatelis- ja ritari vaakunoita, piispan hiippoja ja kalottipäisten pappien säihkyviä kultaristikasukoita, huiskuvia suitsutuspatoja, pyhäinkuvia, sipratauluja, kuin myöskin kokonaisia virsikirjavuoria, kahlerautaröykkiöitä ja rautaristikkoikkunoita… Kokonainen sekamelska siinä pimeydessä kuvastui kulttuuri- ja sivistysvälineitä… Mikä rihkama olikaan tämä, joka kahlehti entisajan eläjän sekä sielua että ruumista. Kas näiden välikappalten kautta monet vuosisadat oltiin ulkoisin ja kotimaisin porvarivoimin uinutettu kansaa orjuuden yössä. Ja vielä vihdoinkin, kun se kaiken tämän törkeyden halusi harteiltansa heittää, vielä kerta mustien korppien voiton viestit taistelutantereilta vierivät surun synkeyttä lisäämään näihin punaisten pirkkalaisten hautajaisiin…

Mutta sinne ylös, verkkaan kulki surun synkkä saattue.

Pyynikille oli punaisten pyhättö avattu. Avoimet veljeshaudat luotu kuohkeaan ruskeaan multaan. Orpojen ja leskien sanattomiksi sielun aarteiksi se oli suunniteltu. Kuolemattoman aatteen palvonnalle, kunniassa, kruunupäisnä kulki nyt kansa. Sammuneen sankarin elämän ikimuistoksi astui. Kulki hitaasti ja hiljaa kuin tauonnan tulten nuotioilla, kuolemanvirran pikimustilla partahilla.

Puoliso puolisoa, veli veljeä, sisko siskoa ja sulho morsiantansa saattamaan oli tullut. Ne paareilla tuolla kuoleman kukkina taintuneet ja lakastuneina lepäsivät. Vartijoita, jotka maakunnan rajalla valkoiseen vihan viimaan kaatuivat.

Seisoivat oikealla äänettömyyden ankarassa tauonnassa tehtaat. Seisoivat tornit tiiliset tupruamatta. Kivitalot katsoivat kummissansa. Mitä merkitsi meno tää?… Mitä kalpea, laihtunut kansa kokonaan aikoi? Mitä ilmeni katseissansa, mitä kasvoilla kulki? Mikä ajatus ja ankeus mielessänsä?… Kun valkoinen vaha, kuin kuva kiveen tehty, niin vakaa joka mies ja nainen… Ja mitä olikaan tapahtunut!? Asuihan epätoivo takana ja eessä. Ilkeä juoru kuiski korvaan ja kytti. Sanomaton synkeys, hyinen kyy povella puisti… Korvesta kaupunkiin — korvasta korvaan kuihu kurja kuului:

— Valkoiset tulevat…

— Vilppula on antautunut…

— Lahtaria lisää Saksasta saapunut summa…

— Tukholmasta tulossa merirosvojen prikaati…

— Mannerheimin palkkajoukot paisuvat ja painavat päältä.

— Vaasan valta vyöryy etelään… pian yli maan.

Uuden Pirkkalan uusi porvaristo huokasi helpotuksesta.

Valko-isänmaallinen sydän riemusta rehahti… Jopa jäntereihinkin tulta tuli. Piilopaikka ja komero, vaatekaappi, kammio ja kivijalka jo alkoi olla liian ahdas. Syttyneen toivon tuli kintereissä kinnasteli. Kiiskotutti koko lihavan lötköä ruumista. Toiminnan puutteen takia kahden kuun lepo olikin jo lihakset että luuston lekottelemaan saattanut. Mutta nyt se virkistyi. Kuin vieterille lempo laittoi. Iski ihan kuin iiliäisen kevään ketustamaan hiehoon. Piti oikein pimeässä kammiossa tepata ja tehdä temppuja kiväärin kanssa. Intoa tuli taltuttaa paikallansa polkemisella. He olivat todellisia "isänmaan leijonia" rautahäkissä, joiden temmellystä taisto vaanii portin avaamista. Ja nyt se portti kuului jo pohjoisessa rytisevän. Hämeen portti pahasti parkui puisilla saranoillansa. Ja valkoisten petojen lauma pian saa ikeniinsä otukset, joita tässä myräkässä metsästämään on alettu.

Jopa uuden tuoksahduksen innoittamina uskalsi usea astua oikein ulos. Isomahaiset änkyrät väännättivät ja rykäsivät rohkeina… Sanoja ja aatoksia tuli vaihtaa aateveljen kera kahdenkesken. Asiata naapuriin tuli tuhkatiheään. Tämä liikehtiminen riivatusti reenas terveyttä. Pohatoilla loistivat kasvot ja läikähtelivät. Valkaisijan ennen kuulumaton sädekehä häikäisi. Tekipä mieli nauraa, laulaa ja tanssia, rallittaa oikein ääneen siinä oman putiikin parvekkeella. Pönäköiden perheiden ikkunoihin ilmestyi iloisia naisten kasvoja. Hyvätuulisia tyhjäntoimittajia kurkisteli katujen kulmauksissa, tahi kurkkoili vinttikerrosten ikkunoissa.

Mikä peloittava vastakohta!

Kadulla kansa kylvi toivottomuuden kuumia kyyneleitä. Liikkui hitaasti, päät riipuksissa, sysimustan surun ja katkeruuden koskettama joukko. Pelko, kammo ja kauhistuttava vastaisuuden aave kintereillä kulki ihmiselämä. Tappion huhut tullessansa toivat taisteluista viestivimmaisia, mikä tunti tunnilta turposi ja toistui.

Mutta porvareilla oli syttymässä riemu ja ratki ratto, tunne, jolle tulkintaa ei ole edes runoudessa. "Rakkaissa isänmaan ystävissä" virisi tunteeton tajuntavaisto. Perintöveri veti taasenkin etuisuuksien tasajaolle… Ne nousivat ensin hitaina, kaipaavina, sitten janoavina, vihdoin himokkaina hynkijöinä.

— — —

Kuta edemmä iltapäivän tunnit tulivat, sitä todenperäisemmäksi ja alastomammaksi tilanne riisuutui. Yöllä saapui kaupunkiin lisää taisteluista poistuneita… Heillä ei ollut mukana raskaita aseita. Sen jälkeen saattoi tulla sakki sakilta, jopa juna junalta. Ja vaikka mitään eivät ilmaisseet, synnytti tämä hätää ja tuskan tunnetta työläisissä.

— — —

Nestori Norolan ja Ollin joukot olivat saapuneet onnellisesti kaupunkiin. Lopen uupuneita ja väsyneitä he olivat. Paljon marssineet punakaartilaiset laahustivat kipeillä jaloillansa. Hitaasti se eteenpäin meno tapahtui. Kohmeisin, hiestyksen moninkertainen väsymys ja vaiva painoi olemusta. Mutta enemmän mielissä alakuloisuus ja sisäinen kärsimys, tukalampana kaikista.

Tampereen työläiset avosylin ottivat vastaan taistelijat.

Apuansa kiireimmiten taritsivat… Nyt ei ollut kyselyihin aikaa, eikä haluakaan. Pikemmin äänettä annettiin asiat olla. Uteleminen ja kummastelu enemmän vain olisi uuvuttanut. Joukkoja majoitettiin venäläisille kasarmeille Tammelan puolella. Lämmin ruoka ja lepo rauhoitti kaiken uupumuksen umpi uneen. Virkeämmille puhelivat työläistoverit:

— Olkaa huoletta… Ei hätää meillä mitään. Yhdessä vihollisen vastaan otamme… Antaapas kalman samoilijain saapua Pirkkalan pitkille pihoille.

Lohduttava kohtelu, lämmin ruoka ja lepo palauttivat rauhan. Tasautti mielet. Järkytyksen jyrkät laineikot laskeusivat miesten mielissä. Jopa tasainen keskustelu ja halu tarttui virkeänä puheluun:

— Niin!… tästä emme etelämmäksi astu. Kävi kuinka kävi… Jos kerta sakki päättää, yhtenä seisomme, yhtenä kaadumme.

Ja oikein tuntui turvallisemmalta. Maalaisjoukoista täällä kaupungissa oli ehkä toista kuin korvessa. Oli seinien suojassa taistelukin kodikkaampaa, tappelu turvallisempaa. Tottakai muiden ihmisten joukossa ja yksissä jotakin aikaansaadaan. Rohkenee toki luonto, rohkenee vaikka kilpasille, jos kerta se silleen sattuu… Olkikupojen päällä kuvittelivat nuorukaiset kuinka vastaisessa taistelussa sitä koetetaan kuka se on orasa… Koetetaan ketjussa kuka sitä päältä painaa.

Aamusella nousivat toiset ketterästi, mutta toiset vitkaan sujuttelivat ja hieroskelivat kangistuneita jäseniänsä taipuisiksi. Ja kun joukot astuivat sitten reippaina kaduille ja marssivat keskikaupungille, kohtasivat heitä hautaus joukot, jälessä tulleet päättömät huhut ja vasta saapuneet pakolaisten lukemattomat laumat. Ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä sakeammaksi paisui saapuvien pakolaislaumain virta, jotka naisten ja lasten kanssa laskettiin sadaksi viideksikymmeneksi tuhanneksi.

— — —

Tässä ihmiskihelmässä etsivät Norola ja Olli turhaan aseman seutuvilta Arvidia ja Aapoa… Kukaan ei kuullut kyselyitä. Kukaan ei joutanut niihin vastaamaan. Jokainen kiinnitti huomiota punaisiin rakuunoihin, jotka huusivat jotakin ja raivasivat kansan läpi tietä itsellensä.

Joku sentään tiesi sen verran, että he jälkijoukoissa jossain taistelivat ja vihollista hidastuttavat etenemisessä. Toiset kertoivat pienistä ryhmistä, jotka ovat hajonneet pääjoukoista sinne tänne. Asemalla he näkivät miten tämän kähyn keskellä saapui kaikilta radoilta tulevia tavarajunia. Avo- ja umpivaunuissa oli evakuoitua tavaraa tykistön kanssa sekaisin. Samassa junassa saattoi olla sairaita, haavoittuneita, siviilipakolaisia, punasotilaita nauhat käsivarsissa ja hatuissa. Tuolla on tavaravaunun ovi avoinna, mistä ulkona pistäikse ihmisjalat. Ja kun katsot tarkemmin, on siinä ulkopuolelle kiinnitetty kuuset, merkkinä kuoleman viittatielle. Mutta siviilipakolaisten summa yhä paisuu. Siksi eivät kadut nielemään kerkiä.

Ratojen puoleisella odotussalin seinällä avoimet laajat pariovet ahmivat menevää ja tulevaa kansaa. Paksu asemapoliisi, joka muutamien tovereidensa kanssa sodan alussa virkavormunsa vapaaehtoisesti vaihto punakaartin pukuun ja merkkeihin, oli siitä pitäen ollut mukana. Nyt hän seisoi tuossa ovella ja avuliaana ohjaili kansaa ja kuunteli kyselyjä. Toimessa häntä avustivat reippaat punikit. Kaikesta huolimatta junia läksi lastattuina Poriin ja etelään.

Tampere ilmeisesti vaikutti kaiken toiveensa menettäneihin pakolaisiin. Olihan tämä keskus ikäänkuin koti ja turva, joka tervehti ja vastaanotti hädässään olevia työläistaistelijoita vielä lyötyinä ja verissäänkin. Tässä paikassahan kieltämättä tultiin lopulta ratkaisemaan häpeälläkö, vaiko miehuudella punaisen Suomen puolesta seistään. Tässä tullaan koettamaan sortuuko tämä rahvas vaiko kestää? Antautuuko se ja nöyrtyy, vaiko kuten ennen kertaa monta, kaatuu, kätkee ja taittuu juurillansa. Sankarina taistelee vapautensa puolesta, joka siltä tyyten pois on otettu. Tässä katsotaan mainintaa vastaisuuden, siunaavatko nousevat proletariaatin sukupolvet taistelua tätä, vaiko kiroavat muistoa häpeällistä…

Tiesiväthän valkoiset voimat Tampereen.

Tiesivät paikaksi, mikä puolustettuna on raskaiden uhrien ja lunnaiden takana ostettavissa. Tämän takia heillä olikin sanomattoman kiire. Tuli työntää sivustoita sekä oikealta että vasemmalta.

— — —

Kuinka ripeästi valkoiset etenivät?

Huomataan pian siitä että Oriveden valtauspäivänä heti huomenissa, 21 maaliskuuta, etenivät Kuhmoisista. Ja jo 24 päivä valtasivat Kyröskosken. Oikealla Viljakkalan, Kangasalan ja Lempäälän, jolloin katkesi Porin rautatie.

Korpion joukot Siurosta etenivät Vetserin johdolla kaupunkia vastaan ja olivat jo taisteluvalmiina 23 päivän iltana maaliskuuta. Pommitukset alkoivat heti, jopa hyökkäyksiäkin yön aikoina vastaan otettiin. Tästä pikaisesta vihollisen toimenpiteestä johtuikin, että punaiset luopuivat alunpitäen suurisuuntaisesta puolustusvyöhykkeestä. Juoksuhautatyöt kaupungin ulkopuolella keskeytyivät. Ja mikä kiusallinen seikka oli se, että hyökkääjille heti jäi jalansijaa eteläisillä kasarmeilla.

Tämä vihollisen odottamaton saavutus masensi aluksi mieliä.

Mutta toisaalta varmistui punaisissa joukoissa itseluottamus. Tämä ikäänkuin ravisti puolustajia hereille. Pelon ja paon synnyttämän tunteen tilalle tuli yllätyksistä huolimatta syttyvä viha ja pikainen taisteluhalu. Samalla punaisille vihamieliset ainekset levittivät kaupungissa huhua siitä, että saksalaiset ovat Hangossa herroina, lujittavat jalansijaa Suomen kamaralle, ja että avuntuloa suinkaan etelästä käsin ei ole odotettavissa. Täytyihän punaisten suojella ennenkaikkea selkärankaansa: Hämeenlinna—Viipuri.

Asiain tällä kannalla ollessa oli kaikesta päättäin Tampereen itsensä kyettävä selviytymään vastustajista. Joka tapauksessa se oli nyt jäänyt oman onnensa nojaan. Sen oli tultava toimeen omin apuinensa. Jos kyettiin vihollista torjumaan ja missä määrin. Saatavissa olevat voimat tuli jännittää vastarintaan viimeistä miestä myöten. Mutta tätä periaatetta ei toimeenpantu kyllin ripeästi. Porvaristoa ei mobilisoitu ollenkaan. Naisia ei aseistettu, eikä alunpitäen ymmärretty heidän taisteluhaluaan eikä kykyänsä. Päinvastoin viivytys vei aikaa hukkaan. Osa miesväestä, "puolueettomista", piiloittautui, tahi heittäytyi välinpitämättömäksi kantaa edesvastuuta tällä tärkeällä hetkellä. Valkoisen ylipäällikön kopea ja arvioimaton vaatimus oli kaupungin valloittaminen väkirynnäköllä yöllä kahtakymmenettä viidettä päivää vastaan. Uhkarohkeata määräystä seurasikin uskomaton rynnäkkö. Tämä oli jo punaisten mielestä liikaa ja kokonaan odottamatonta. Saksasta saapuneet jääkärit tahtoivat kunnostautua. Maine ja arvo vaati kouraantuntuvia "isänmaallisia urotöitä." Maailmansodan malliin ja tapaan käytiin ammattimiehinä hanakasti "töihin." Taistelu alkoi tuima. Mutta punaiset joukotpa Pirkkalassa ottivatkin tuholaisen vastaan armahtamatta. Vihollinen syöstiin verissäpäin takaisin suuria tappioita kärsien.

Tämän selkäsaunan jälkeen eivät sinä yönä enää kynnet syyhyneet.

Valkoinen peto nuoli haavojansa. Vetääntyivät Messukylän vainioille ja Kivikirkon tienoville. Estääkseen punaisten perään hyökkäystä alkoivat kolmituumaisilla tykeillä ruiskutella kaupunkia.

Tässä tilanteessa olisi ollut tehoisaa kaupungin puolustajien tehdä uloshyökkäyksiä, mutta vaikka sotilaat sitä innoissaan vaativat, ei ollut johdossa kykyä järjestää, sillä yleinen anarkia tahtoi olla vallitsevana. Uusia vasta saapuneita maalaisia ei oltu keritty edes lukumäärältä selville saada. Keskusjohdon kontrolli tapaili kyllä ohjaksia, mutta joukko-osastot, jotka kotipaikoiltansa asti olivat yksissä olleet, tekivät summanpäältä siten kuten parhaaksi näkivät. Siten joutui puolustuslinjalla hämminkiä. Monasti vietiin voimia sinne missä niitä vähimmin kaivattiin, mutta taasen heikommalla rintaman osilla ketjut olivat harvat, taisteluiden vaimentamat ja laukaukset harvat. Miesten vaihdosta ei huolehdittu. Toiset saivat näännyksiin asti taistella, ampua vuorokausikaupalla, vaikka ei silmä eteen eroittaiiut. Käsi ja ruumis herpousi ja vaati lepoa, mutta näille vain ei apua annettu. Sen sijaan kasarmeissa ja kaupungilla viettivät aikaa suulaat ja kurittomat jätkät. Puhuivat sodasta suuria, mutta osanotto siihen oli toisten tehtävänä.

Kivikirkon puolelta kaupunki sanan todellisessa merkityksessä ei ollut linnoitettu. Olihan Tampere Hämeen sydämessä ja niinmuodoin maailmansodalle melkein merkityksetöin paikka, jota kumminkin venäläiset vähäpätöisesti olivat linnoittaneet, kaivaneet juoksuhautoja, sekä rakentaneet lintaaseja. Nämäkin varustukset olivat suurelta osalta käyttökunnottomia, varsinkin nyt lumen ja jään peitossa. Juoksuhautain puhdistamisessa olisi pitänyt olla aikaa. Eihän niitä toimenpiteitä oltu huomattu. Eivät punaiset Tamperetta olleet varustaneet puolustuskuntoon. Olivathan siihen omat syynsä. Valmistumattomuus ja johdon kokemattomuus. Eihän vallankumousjoukkoja sidottu muka tarpeettomiin ja aiheettomiin linnatöihin. Tarkoitushan oli edetä yhtämittaa Pohjanmaalle. Voittaa ilman muuta vihollinen ja perustaa pikaisesti punainen valtakunta. Ei käytetty siviiliväkeä ja yleensä työläisiä, vangittuja ja pidätettyjä porvareita tähän tarkotukseen.

Vastaiskun opettamina käsittivät valkoiset vastassansa olevan sittenkin huomiota ansaitsevia voimia, joita suinkaan ei pidä ala-arvioida. He huomasivat, että yksin röyhkeydellä ja ajattelemattomuudella ei tule toimeen. Suomalainen härkäpäisyys vei vikaan. Valkoinen pääkortteerikin tajusi, ettei niin vain "marssimalla mennä" punikkipesään. Niinpä heti saksalainen eversti Ansfeld saapui paikalle ja ryhtyi ylempänä mainitun jääkärikomppanian kanssa neuvottelemaan kaikista niistä uudenaikaisen sodankäynnin teknillisistä väli- ja apukeinoista, joiden avulla Tampere tullaan ottamaan haltuun. Päätöksen ensi tuloksena alettiin perusteellinen Tammelan työläiskaupungin pommitus. Sitä varten tarvittiin suunnattomasti tulipommeja ja kranaatteja, jotta puusta rakennettu kaupunginosa pikimmiten palaisi poroksi. "Tule raivata silme ala", olivat Saksan ja Ruotsin "ekspertit" arvelleet. "Tule punalehme aja silla taa."

Sitten se "punalehme" ajaminen alkoikin.

— — —

Valjuna kevättalven maaliskuulla 24, 25 ja 26 päivinä ja öinä ampui kamasaksa, viikinki ja lahtari yhteisvoimin Pirkkalan punaisten pesää. Muinoin nämä ryövärit olivat Hämettä ahdistaneet aina etelästä käsin, nyt ne tunkivat päälle pohjoisesta. Avukseen oli "valkoinen veli" tuonut veriheimolaisensa. Siinä se seisoi Messukylän pellolla apureineen kiikaroimassa kaupunkia. Pönäkkänä ja vahingoniloisena osviittaili merirosvolle suuntaa, mihin tykinsuu vintrata ja mihin laukaista. Kun leikillä siinä siikunoivat komeata suomalaista kaupunkia. Kuin leikillä lähettivät sinne ladattuja helvetinkoneita. Ja kun kivimuurit sortuivat, talot paloivat ja kaatuilivat savuavaksi soraläjäksi, kasvoi "isänmaanpelastajien" hurtanhalu. Kosken ja rautatieaseman pohjoinen puolihan oli työläisten kaupunkia. Tiesiväthän piirittäjät sen. Siksi sitä leikattiin huone huoneelta, kortteli korttelilta. Olihan tarkotus kostaa tämän luokan naisille ja lapsille, jotka palavissa taloissa asuivat. Räjähtelevät tulikranaatit putoilivat lakkaamatta. Sekamelska ja pauke oli saatanallinen. Öin leimusivat liekit. Tulipalot järkyttivät jäykimpiäkin mieliä. Kerta kaikkiaan vihollinen tahtoi näyttää punaisille, että kaikki taistelu ja vastaanpano on turhaa. Kumminkaan eivät piiritetyt menettäneet malttiansa. Pikemmin ottivat nämä kaiken vastaan tyynesti. Käyttivätpä vielä hyväkseen oivallista tykistöänsä. Aijemmin olivat sijotukset tehneet jotenkuten onnistuneesti. Olihan punaisella Pirkkalalla kolmekymmentäkuusi tykkiä, joista yksi yksitoistatuumainenkin. Tämäkin itse "härkä-punikki" oli saatu mylvähtelemään. Toiset pienemmät "vasikkanutiket" ynseilivät avuksi. Merirosvojen rakkikoirille tässä piti näyttää huutia. Suomalainen työmies alkoi lämmetä. Tässä justeerattiin juurakon irroittamista. Kaapaistiin kuvetta ja niskaa. Hanattiin kiinni sakilla. Jopa loikkaritkin asiaan innostuivat. Tässä päätettiin panna kova kovaa vastaan ja nostaa jopa joukkotappelu ja jytinä, jos kerran ei muusta apua ole. "Katsotaanpas rapiammasti, kuka tässä kettuilee ja isänmaata pettää."

Ja kyllä se toimitus arvokasta oli mitä tämä hetken innostus aikaan sai. Iskut vastattiin iskuilla osavasti. Ja kun valkoinen hädissään jo ahisi, huusi väliajoin Varjaageille: "Pus kiinni!" Ja kun vainolainen oli iskenyt, lojahti silloin rankaiseva ruoska ja vertahimoovat hyökkääjät perääntyivät pahasti vikisten.

— — —

Koska ammuksien lisäämiseen ei kuulunut apua, ja entisiä varastoja yhä käytettiin lakkaamatta, merkitsi se sitä, että jokainen lähetetty pommi vähensi puolustajien varastoja. Jopa jossain patterilla paloi kokonainen kellari… Tästä oli seurauksena, että ammuksien käyttöä säännösteltiin. Jopa monioita vähemmin tehoisia kohtia sammutettiin kokonaan. Ja ammuntalupa annettiin korkeintaan sinne, mistä kautta arveltiin tuholaiselle enemmän vaurioita tuotettavan. Tarkoituksena oli pitentää puolustusaikaa mahdollisimman monilla päivillä avun etelästä antamisen varalle…

Joka tapauksessa ei sekään keino tepsinyt pitkälle. Mitä enemmän kuulia säästi, sitä likemmäksi vihollinen tuli, sitä enemmän kaupunkia poltti ja hävyttömämmäksi kävi.

Tykkipattereilla purtiin hammasta. Miksi annettiin otuksien uiskennella ilman että niitä hätisteltiin. Mutta milloin tilaisuus viekotteli, pistettiin "kipu kirnuun" ja annettiin valkoisten malliin "paakahtaa."

Mutta vihollinen oli tästä vajavaisuudesta vakoojiensa avulla saanut vihiä. Urkinnan, vaiko kokeilun kautta taisi tietää kaikki. Toisinaan saksalainen alkoi pommittaa eri aikoina päivässä. Toisinaan taasen piti väliaikaa. Mutta hämärän tullen antoi tulipommeja niin että liekit leiskusivat lakkaamatta. Jyry oli aika-ajottain niin ankara, että yksinäisiä räjähdyksiä tuskin tykeiltä kuului. Jokaista ryöppyä seurasivat hyökkäilyt… Tämä kahakoiminen kesti yhtämittaa neljä vuorokautta. Vainolainen ei hetkeksikään hellittänyt antaakseen rauhaa kaupungin puolustajille. Etukaupungin osat paloivat järjestelmällisesti. Siellä missä ennen olivat vasta raketut korttelit, olivat nyt rauniot ja savupiiput pystyssä.

Tämän kaltaiseen julkeuteen ei uskottu valkoisten ryhtyvän.

Isänmaan pelastajat olivat etsineet avukseen verisen Europan ammattilahtarit, raunio-dinosaurukset ja muurien murtajat. Maailmansodan saksalaiselta idän rintamalta tuodut grottemyllyt ja pääkallomyllärit. Eipä aseveljeä tässä tarvinnut enää suuresti usuttaakaan. Kesyt pedot puhkesivat alkuvaistojensa huumaan. Kaikkea elämää ja ihmiskätten valmistamaa särjettiin surkeilematta.

Saapuipa jo Tampereen työläisten murhatalkoihin merirosvojen mustaprikaatikin. Ja valkoryssän kenraalit potsottivat osviittoja antibolshevismista. Tässä touhussa tuoksuivat sekaisin tervan ja tärpätin, kalarasvan ja kaalin, sillin ja sipulin sekainen haisu. Valkoinen veli kohautti housuja, kiristi tuppivyötä, silmäsi palavaa kaupunkia, irvisti. Toisinaan pääsi röhäkkä röhönauru, sillä "masinan työ" oli toista kuin käsikeinot ja kamsut. Oliko hänellä ylenpalttinen riemu, vaiko pahan omantunnon tahallinen tyyneys? Katseliko saksalaista ja ruotsalaista raakimusta vierellänsä häveten, vaiko naivilla kainoudella. Huomasiko hikisen kiireensä keskellä, että vieras perkele lohkoo suomalaista kaupunkia! Huomasiko valkea veli, että Suomen kansaa ja työn sankareita ammutaan hajalle. Että kauaksi kuultu ja ammoin ihailtu "Tammerkosken helmi" nyt häväistään. Ja että vieraat vornat ovat tulleet teuhaamaan Pirkkalan pitkille pihoille. Että suomalaista kansaa taasenkin murhauttaa kaukaisen maan kapitalisti. Heidän renkinsä prenikoita rintoihinsa tienailee, ansaitsee arvonnousuja, nauhoja ja "kunniaa."

— — —

Houna ihminen el ajattele mitään.

Mutta hurtta häärii tuhmasti, tahtoo telata toista, jossa syyn on uskonut olevan… Muussa tapauksessa olisi asettunut vastaan. Olisi kääntynyt kahdennellatoista hetkellä katumukseen ja alkanut ajaa haalimiansa rosvoja pois tästä maasta. Olisi kentiesi hyljännyt kihisevän himonsa ja yhdessä työmiesten kanssa kyörännyt asiattoman ulos. Ehkä vieläkin olisi voitu pestä historiasta lahtarin verinen nimi…

Mutta ei…

Valkoiset ajoivat tehdaskapitalistien, metsäparoonien ja pankkiirien asiaa. Tukkiyhtiön tuhmat pösöt "isänmaan asioilla" heiluivat. Kotimainen saalistaja liittolaisineen poltti poroksi orjuuteen taipumattomien, vapaiden miesten talot. Ampui nuuskaksi omaisuuden ja ihmiset, rienasti kansallista rikkautta.

Tämä väkivaltaan, taitoon, arvoon ja aseisiin sonnustanut sakki elosteli ja oli jo ammoin viskautunut raatajakansan rekiin ja leipiin. Virkamiesinto ja ruumiillisen työn lommo houkuttell maaturpeesta manttaalimököjen sukujuurta keljunkonstiin. Vieraissa kannuksissa ja vouhojen vormuissa pokkaamaan ja matkimaan hoviloikkarien kumarruksia ja siroja ruumiin käivertelyjä. Sivistyksen syvällisyys esiintyi kirosanoissa, vertatihkuvissa puheissa, pussihousuissa, silkkisukissa, kiiltokauluksissa, sikaareissa ja hajuvesissä. Keppi ja silmälasit piti kuulua tervejalkaiselle ja tervesilmäiselle miehelle. Totta kyllä, olisihan voitu harmaat "maapässin silmät" havaita tolkuttoman älyttömiksi jänörenkaiksi… Perhekirjastot (tosin käyttämättömät), nahkanidekansineen puhuivat puolestaan henkisestä isänmaan omaisuudesta.

Retkujen aristokratia-aate oli Suomessa päässyt maailmansodan aikana pelottavaan vauhtiin. Pahe oli tarttunut syvälle erääseen ainekseen talonpoikaisluokassa. Varsinaiset porvarit saivat mieleistään kannattajakarjaa, jota edessä kiehtoilivat, mutta takana pilkkasivat ja josta tekivät purevaa ivaa. Tarkoitus oli painaa köyhälistö paariaisorjuuteen, jotta se ymmärtäisi oman arvonsa "parempien ihmisten" rinnalla ja jotta vastaan panematta taipuisi edelleenkin ryöstettäväksi, piiskattavaksi juhdaksi.

Sentähden tässä apumiesten ja palkkajoukkojen kera porvaristo päälle kävi. Sentähden ase asiat ratkoi, että tässä taisteli kaksi luokkaa, joilla kummallakin elinehto ja asema oli puollettavana. Vaikkapa vuosiakin saisi ratsastaa vielä kansan harteilla entisillä loistovaunuilla…

Mutta porvareiden voittovyöryä pantiin Pirkkalassa vastaan! Työmiehet asettuivat iskentään. Kun on yritetty niin ei ole kaduttu… Joko painui voittoon, taikka paloi paikalleen. Kansan ja maan vapautuksen puolesta tässä nyt taistellaan!

Kunnia tamperelaisille, sillä he taistelivat!

4.

TAISTELU TAMPEREESTA.

Kahdeksaa päivää myöhemmin kaupungissa tapahtui kaatuneiden hautaus. Tällöin normaalielämästä oli nähtävänä yhtä ja toista. Taloista asujamet olivat asettuneet kivijalkoihin ja kellareihin. Puutaloista järjestään tunkeusivat ihmiset kivisuojiin. Oikeastaan maanpäällinen elämä olikin käynyt sietämättömäksi. Yhtämittainen pommitus kiihtyi ulkoa päivä päivältä. Maa järisi putoilevista ja laukeavista pommeista. Tärinä yhtämittaisena saattoi muutamat totuttaa vallan pelkäämättömiksi. Sentähden monet elivät ja liikuskelivat kuin tavallisessa ukonilmassa tai sitten hiiviskellen siellä ja täällä.

Valkoiset voimat saivat lisää tykistöä.

Sitä tuotiin kiireimmiten paikalle pohjoisesta ja sijoitettiin Messukylän, Lempäälän ja Tammelan suunnalle… Rata pohjoiseen jäi punaisilta epposten ehyeksi. Yhtään siltaa ei räjäytetty. Sentähden Vaasan hallituksen tuhoaikeet joukkojen siirroissa joutuivat. He siirtelivät ja ryhmittelivät voimiansa aivan avoimesti. Lahtareiden liikettä seurasivat kaupungin puolustajat kiihkein ja hieman levottomin mielin. Kumminkin kaikesta "häiritsemisestä" oli nyt kielletty. Ainoastaan säästäväisyyssyistä silloin tällöin pamahtelivat punaisten tykit.

Toki jokaisella oli selvillä se, että päällekarkaajat valmistautuivat johonkin ennen näkemättömään ja kuulemattomaan otteeseen… Mitä se mahtoi olla, sitä ei tarkalleen voitu aavistaa. Että raskaan aseistuksen kuntoonpano oli kyseessä oli selvää. Illan tullen kumminkin näytti yö tulevan rauhallinen. Mutta tässä ei erehdytty. Myrskyn tullen tiedettiin olevan ilman tyventä. Punainen päällystö puolestaan ei antanut aihetta lepoon. Tykistölle menivät määräykset aikanansa. Vielä kerta katsottiin mahdolliset sijoitukset. Ja tykkipattereiden ihastukseksi jaettiin panoksia tällä erää runsaasti. Että annokset olivat viimeiset, sitä miehistö ei tiennyt. Vielä annettiin punaisille pattereille selvyys toiminnasta siinäkin tapauksessa, jos taistelussa joudutaan eristetyiksi…

Kului keväinen ilta.

Kuluivat tunnit, jopa yökin alkoi ehtiä. Jännitys kohosi joka hetki. Punasotilaan olemus vavahteli. Ei pelosta, mutta toiminnan halusta. Tämä kiusallinen ratkaisu oli edessä, joka saattoi tuoda sen, mitä ei kukaan sanoa halunnut. Tieto se siellä välineenä oman sydämen alla kullakin viihtyi. Työssä ja iskennässä se tuokioksi tuonnemmaksi poistunut oisi. Ja kentiesi, kentiesi toiseksi vielä kaikki kääntyy. Onhan tämä vallankumousta, rajattomain voimain ja innon joukkoponnistelua.

Kello yhdentoista aikaan yht'äkkiä alkoivat piirittäjät kamalan pommituksen. Hetki hetkellä se kiihtyi. Uusi valkoinen tykistö toi tuhoa aivan odottamattomalta suunnalta. Tuli kaikesta päättäen kysymys kaupungin omistamisesta. Nyt ei punaistenkaan tarvinnut säästellä ammuksia, mitkä aijemmin luultiin olevan tyyten lopussa, koska vastaisuus oli kaupungin puolustukseen silloin laskettu viikoissa eteenpäin. Puolustajat voivatkin vielä käyttää kaikkia kanuunoitansa. Ja mikä hämmästys olikaan tuholaiselle siinä, että "tulta ja rautaa" syöksyi kaupungista vastaan miltei samalla mitalla kuin sinne lähetettiinkin. Mylvähtelihän pääkapellimestarina iso "härkäpunikki." Sanan todellisessa merkityksessä ruiskivat savea ja rapaa, kiviä ja multaa laajalle ympäristöön. Ja mihin ikinä panokset putoilivatkin, tukkeutui siellä "isänmaanystävien" kaikki yhdeksän läpeä tarkkaan, niin että tarvitsi aikaa niiden auki rassaukselle. Tässä nikotuksessa valkoiset viipyivät toipuakseen toista vuorokautta. Eipä syytä jos punikit alkoivat uskoa "tien aukenevan Inaria myöten." Mutta kumminkaan nytkään ei ollut viimemainituissa älyä pikaiseen uloshyökkäykseen, jota piirittäjät kauheasti pelkäsivät.

[Parhaan käsityksen taistelun vaikutuksesta ulospäin antaa porvarien oma lehdistö. M.m. "Otava" kertoo: "Hirvittävä tulisade, joka tuli punaisten puolelta, vei meidän joukkomme vallan hajalle… Miehet valtasi kammo ja hirveä pelko, sekä taisteluun haluttomuus, että pakokauhu. Ruoska ja ase kädessä saatiin miehiä uudelleen taisteluun paikoilleen."]

Samoin "Suomen sotilaassa" kuvaa eräs nais-sanitaari Messukylästä, miten siellä epätoivoon ja menehdykseen asti tuotiin haavoittuneita, että usko alkoi horjua… Monet muutkin valkoiset lehdet valittavat ja vaikeroivat "syviä haavoja", joita kärsien "piti pelastaa isänmaata." Leikkeleitä voisi myöskin esittää ulkomaisista silminnäkijöiden kertomuksista, mitkä ovat olleet seuraamassa mieskohtaisesti Tampereen proletariaatin sankarillista taistelua.

Tämä yöllinen viime tervehdys sai yhä vähenemään punaisten ammusvarastot. Taistelu oli tuottanut niihin nähden tuhoisan tappion. Tosin oli vaurioita viholliselle saatettu summa, sekä ankara pommitus ja hyökkäysaije torjuttu takaisin, mutta kaikesta tästä huolimatta jäi useita tärkeitä kohtia pattereilla vallan kylmille. Siellä miehet siirtyivät kivääreihin ja ruiskuihin. Vihollinen huomasikin heti yhden kolmanneksen työläisten tykistöstä vaijenneen ja seuraavana vuorokautena punaisten mielenkarvaudeksi toimi niistä enää vain puolet.

Mutta siitäkin huolimatta taistelu jatkui.

Tällä ajalla ajoivat viholliset lakkaamatta laumoja Tamperetta kohden. Rynnäköissä kaatuneiden rivien tilalle nousi sakeana uusia. Vasta niitetyn vastuksen jälkeen huomasivat punaiset eteensä kasvaneen uuden. Valkoiset reservitkin tuotiin tuleen. Perinpohjainen, mekaninen masinoiminen murha-aseittensa ympärillä kävi rosvoleirissä spesialisoiduilla käsillä. Insinöörejä, mekanikkoja, punnnitsijoita, tähtääjiä ja tähystäjiä ei puuttunut.

Jääkärit häärivät uusissa Saksan univormuissa. Pussihousuiset tekivät työtä ja ärhensivät toljaileville maajusseille. Ja kun he olivat vihdoin saaneet kuusituumaisensa hilailtua paikalle, laitettiin niille ensi töiksi lavetit. Seurasi vatraukset ja tarkistukset.

* * * * *

Uusi taistelu alkoi.

Yöllä huhtikuun kolmatta päivää vastaan kello kaksi olivat valkoiset valmiina. Tulipommeilla päättivät he polttaa Kyttälän puurakenteista kaupunkia. Mutta punaisetkin selvisivät pian seuraavan hyökkäyksen valmistelusta. Huhuttiin ruotsalaisen mustan prikaatin teppaavan telteillään. Merirosvot kuuluivat juuri saapuneiksi ja "halasivat kuumeisesti taisteluun." Skandinavialainen sinikeltainen sankari liehui siinä sotalippuineen tsuhnalan kamaralla. Oikein hykertelivät "Lotta Svärdit" tätä hoikkaa vartaloa katsellessa. No mikseivät sitten ylpistyneet muutkin tästä historiallisesta sotajoukosta. Olivathan kolmikymmenvuotisen sotaretken muistot tässä ikäänkuin "veljeskansoilla" verestymässä. Olihan Kustaa II Adolf tuossa sotajoukon edessä ratsuineen hengessä ja totuudessa saapunut "Hakkapeliittojen" maata perkaamaan kaalivellin katkusta. Seisoivathan siinä hoikat ja uljaat "kaarlolaiset" uurtamassa uudelleen auki ammoin jo umpeen mennyttä verisarkaa. Oltiinhan sitä käyty Saksat, Puolat, Tanskat ja Itämeren maat, jopa Novgorodin ruhtinaillakin karkua ajettu. No miksei sitten nytkin tässä kuuluisassa Suomen sisällissodassa? Miksei voida mainetta ikuista niittää suomalaisen työmiehen häpäisemisessä ja vapauden veriin tallaamisessa, lihaksi piiluamisella?… Ja tämä sankarillinen sotajoukko teppas ja oli telteillään. He tiesivät, että "kaikkien silmät vartioitsivat heitä." Että jotakin suurta nyt tulee tapahtumaan. Olihan tässä historiallisesti taattu joukko. Sentähden he "paloivat taistella." Ja kun hyökkäys Tampereen proletariaatin rintamaa vastaan vihdoin heille luvattiin, väikkyi Kaarlo Kahdennentoista henki ja haamu heille tietä näyttämässä tuleen ja iankaikkisuuteen.

[Persoonakohtaisessa haastattelussa muutamia vuosia jälkeenpäin kertoi se rohkea punapäällikkö V.L., joka oli työläisarmeijaa johtamassa ruotsalaista "sankarikaartia vastaan seuraavanlaisen lyhyen kuvauksen tapahtumasta:]

[— Me olimme jollain tavalla saaneet mustista merirosvoista vihiä. Kuulimme heidän saapuneen tänne todella sankarimainetta leikkaamaan ja laakereita Tukholmaan tuomaan. Sentähden päätimme heitä tervehtää ja kestitä lämpimästi näitä lahtareiden aatekavereita.]

[Olimme asettuneet aluksi sille lakealle lumihautalinjalle kaupungin pohjoispuolella, mikä on Finnin sillan ja Hatanpään hovin vasemmalla. Kumminkin paikkaa en tarkoin osaa pimeyden takia enää määritellä, koska vuosia on jo kulunut ja taistelua valmi tellessa muutimme suunnitelmaa. Vihollinen kun tarkoin tiesi asemamme, pudotteli vaarallisia pommeja ympäristöön. Hyökkäystä odotellessa minua kaiken aikaa vaivasi paha omatunto siitä, että meidän asemat vihollinen tietää ja me voimme kärsiä kahakassa. Ja vaikka aika oli täpärällä; niin pimeän keskellä tein rohkean päätöksen. Se suunnitelma oli tosin omapäinen ja jos se epäonnistui, tiesi se pääni menoa. Mutta ei auttanut, piti uskaltaa panna kaikki alttiiksi. Oikealla osa kuusiaitaa sahattiin metsästä ja taaempana hankittiin kiireessä kuusen näreitä lisää. Nyt se siirrettiin viisikymmentä syltää suoraa sille suunnalle, rautatien ja sairaalan puolelle, mistä cpäilimme hyökkääjien päälle painavan. Liike onnistui erinomaisesti ja tuskin kaikki oli kunnossa kun röyhkeät, korkearintaiset rosvot ryntäsivät esiin. He marssivat kuin paraatissa, taajoissa kolonioissa, tahdikkaasti kuin yksi mies… Laajaa peltoa he astelivat kuusiaitaukselle aukeaman vastaiselle, minkä suojissa poikain ruiskut olivat. Varotin olemaan hiljaa kunnes koko parvi porhaltaa esiin… Se se oli koira vieköön jännittävää se. Mutta ei ihmel Kylläpä siinä oli apajaakin. Siinä kykittiin kuin sorsanammunnassa pikkupoikana. Ja kun käskin sitten poikain "niistää", oli siinä edessämme ei vähempää kun tuhannen miestä, voi olla puolitoistakin. Tulos tässä kahakassa oli se, että Suomen köyhälistö antoi auttavan koston merentakaiselle mustalle keikarille. Olivatkin harmaantuneet palvelusinnossaan valkoisten hyväksi. Apunsa valkoiselle veljelle koitui ruotsalaisen kuolemaksi.]

[Tämä Tukholmalle valitettava tapaus tuli piankin kuuluksi kotikaupungissansa ja laakeriseppeleiden asemasta alkoi sinne uida mustia surunseppeleitä. Isänmaan hurmeissa riekkujille saatettiin kalman sanoma, että prikaati "svenskahärinkiä" makaa kylmänä punaisen Tampereen edustalla Pirkkalan pitäjässä.]

Tässä taistelussa tulikin tuho tuolle ruotsalaiselle mahtavuudenaikain prikaatille…

Muutamien tuntien aikana muuttui asema yhä kriitillisemmäksi.

Seurasivat uudet ja uudet hyökkäykset, mitkä tehtiin haupitsien suojassa, johon punainen tykistö — suurelta osaltaan jo valjennut — ei voinut ottaa vastatakseen. Jalkaväen taajat hyökkäilyt otettiin vastaan kuularuiskuja kivääritulella. "Isänmaalliset" taistelivat kohoutuvassa moraalissa. Hurraa huudot alinomaa uudistuivat. Valkoinen Suomi kokonaan riippui tästä taistelusta. Tämä tietoisuus kiihotti. Olihan heillä sitäpaitsi ylivoima ja aseistus. Lakkaamatta saapui apuvoimia, syöneitä ja levähtäneitä, taisteluhaluisia miehiä. Heitä vastaan paljon valvoneet, huonosti ravitut punaiset joukot saivat levähtämättä seista. Ahdinko tilanteesta täytti muutoinkin tuskaisena mielet. Asian tyyni harkintakyky säilyi muutamilla tallella. Valkoiset lentolehdet "tarjosivat rauhaa." Valloittajan vahva propaganda ja kaikenlainen valkoinen agitatsio täytti ilman. Taisteluteho oli huomattavasti laskemassa. "Piispalan lähetystö" juonitteli joukot horjumaan siihen määrään, että paikalliset taistelijat jättivät rivit ja heittivät aseet luotaan, juoksivat koteihinsa, tahi kätkeytyivät mikä minnekin kykkimään kiväärinkuulilta suojaan.

Nekin pohjoisesta peräytyneet ja taisteluissa nyt mukana olleet, tulivat hämmästyksellä lyödyiksi. Esimerkki aseiden hylkäämisestä ehkä tarttui, tahi sitten koski se heihin kipeästi. Muutamat osastot kumminkin pitivät kutinsa. Aavistivat mitä tarkotti valkoisten veljeily heille. Eivät luottaneet valheellisiin lupauksiin, joissa kurjina ehtoina: "Henki sotilaille säästetään, jos päälliköt luovutetaan." Selvänäköiset ja rehelliset työmiehet suuttuivatkin tästä törkeästä juudas-ehdosta. Aatteen ja ihmisyyden loukkauksen nimessä eivät katsoneet voivansa ostaa itselleen armoja tovereiden verellä. Mikä hävyttömyyden huippu ja aito lahtarin tapainen houkutus.

Tapahtuneen viimeisimmän ja raskaimman hyökkäyksen seurauksena syntyi pako mainitulla tavalla tiedottomissa taistelijoissa. Mutta ne joukot, jotka päättävästi jatkoivat kamppailua, niitten tuli vetäytyä kokonaan kosken siltain taakse mikä puolestaan merkitsi Kyttälän kaupungin kokonaan luovuttamista. Toiselta puolen piti perääntyä radan varteen ja lujittua uusiin asemiin.

Tampere oli täydellisessä eristetyssä tilassa melkeinpä saarron alusta alkain. Etelästä el tullut minkäänlaista vuorovaikutusta eikä tietoa. Minkäänlaista ajatelmaa, ei päätelmää voitu tilanteesta lausua, mikä joten kuten olisi joukkoja rauhottanut. Kiihkeihin alinomaisiin kysymyksiin ei kenkään kyennyt vastaamaan. Mutta kumminkin oltiin herkkiä mielikuvituksille. Tähyiltiin apua ja sanomaa ilman kautta joka päivä ja yö… Mutta mitään ei kuulunut. Sanotaan lentokoneen heitelleen ilmoituksia, joissa huomautettiin jonkunlaista vihjausta taistelun välttämättömyydestä, koskapa apua ollaan touhussa lähettää. Toiselta puolen arveltiin maihin nousseiden saksalaisten saattaneen hidastusta aikaan. Toijalan kautta, sekä Lempäälän puolelta kuulutettiin komennetun apuvoimia Tampereen hätään, mutta etenemisen alkuun päästyä koitui sille vaikeita, jopa ylitsepääsemättömiä esteitä. Niiden tieltä raivaaminen kysyi aikaa muutamia päiviä. Tuli hankkia erinäisiä välineitä, tuli keskittää miehiä. Lentokone lähetettiin Siuroon, minne vasta viisituhatta porilaista punakaartilaista oli saapunut… Mikä kumminkin avunannon viivästymiselle oli syynä, ei saatu selvää, koska lentokone ei palannut. Ei myöskään joukkoja piiritettyjen avuksi kuulunut. Varmaankin apua toivottavilla itsellä oli kädet täysi touhua. Laajenihan vaara uhkaavasti joka puolella, koska vieraiden sotajoukkojen maihin lasku yleisesti oli tiedossa… Katsoiko punainen päämaja Tampereen jo silloin olevan toisarvoisen kohdan hallussapitämiselle? Ehkä tämä työläiskaupunki oli jo kulon keskelle palamaan tuomittu rovio.

Piiritysajan kolme ensimäistä päivää saivat kaupungin puolustajat sisällä asuvilta vihollisilta olla rauhassa. Jokapäiväinen vakuuttelu porvariston taholta kävi yhä omituisemmaksi. "Olemme täysin puolueettomat viimeiseen hetkeen" kuului heidän lausuntonsa. Olipa sellainenkin ihme tapahtunut, että muutamat heistä täydestä todesta tarjosivat palveluksiansa. Myötätuntoisina lähennellen otti oppineistostakin henkilöitä kaupungin puolustusosuuden. Olipa ylioppilaita osa etsinyt tiensä suoraa punaiseen kaartiin ja kivääri kädessä seisoi työläisen rinnalla. Oli heittänyt pois valkoisen lakin ja tittelit, touhusi kuin periaatteen mies konsaan, työpuserossa ja tamineissa. Aluksi epäiltiin näiltä palveluksia ottaa vastaan. Miksi isänmaallisuutensa hyljänneet olivat, tahi olivatko omistaneetkaan sitä koskaan? Vai ihmisyyskö esiin astui? Oikeudentuntoko voitti viime tingassa?… Ehkä toiselta puolen kannusti pelko vastaisesta. Vai oliko äärettömän pitkälle kehitetty valkoinen urkinta? Kujeiliko rikollisuus työläisiä kohtaan tämän tien kautta? Tahtoivatko isänmaansa aatteiden innoittamina valita alhaisimmat petturin keinot rehellistä Suomen työmiestä kohtaan?… Paljon mahdollista. Joukossa saattoi olla niitäkin. Mutta lopputulos kaikesta oli kumminkin se, että Tampereen porvareita työväen punainen hallitus aikansaolon säilytti kuin silmäterää. Ja ne pettivät lopulta puolustajat. Monista vakuutteluista huolimatta ilmestyivät sala-ampujat punaisten selän taakse. Kaupungissa pesiytyneet suojelijalahtarit olivat onnistuneet ase-etsinnässä säilyttämään kätketyt varastonsa. Olivat luovuttamatta pitäneet hädän viimeisen varalle… Nyt he alkoivat puolestaan maksaa hyväntekijöillensä "mitäkuuluu."

— — —

Liikkuminen kaupungilla tuli erittäin vaaralliseksi.

Vallan tuntemattomasta paikasta saattoi lentää murhaava, hyvin tähdätty kuula ja tappaa punasotilaan tahi pikalähetin, joka sattui tärkeissä asioissa liikkumaan sinne tahi tänne. Sala-ampujia vastaan järjestettiin metsästä jäjoukkueita siitä huolimatta että nämä patrullit olisi tarvittu tiukasti ulkoiseen taisteluun. Varsinkin nyt, jolloin läheni katutaisteluiden aika ja sen alkaminen oli tuntien kysymys. Näihin asti oli saanut rautatien asema vieläkin olla punaisten hallussa, ja olisikin se pitkäaikaisesti tehnyt kiusaa valkoisten tulon viivyttämiseen Kyttälän kaupungista. Mutta Hämeenkadulla aseman puoleista osaa alkoi kummaltakin taholta rakennusten ullakoilta, ovista ja ikkunoista paukkua. Kellarikerroksistakin lensi kuulia.

Vihollinen hääri edessä ja takana. Tarkoitettu "valkoinen nousu" oli alkanut. Hämminki ja epäjärjestys oli punaisissa ilmeinen. Vieläpä juudasmaiset veljeskavaltajat valkoisten joukoissa ilmestyivät punaiset nauhat ja merkit hatuissa sekä hihoissa, käyttivät väärennettyjä tahi varastettuja jäsenkirjoja hyväkseen, tunkeutuivat joukkojen keskuuteen tekemään "isänmaanpalvelusta." Jo aijemmin agitatsionin merkeissä, nyt kivääreillä, kuularuiskuilla ja heittopommeilla.

Kuten yleisesti tunnetaan, tuli eräänä iltana piirityksen aikana pidätetyksi valkoinen insinööri, joka myrkytti kaartilaisten ruuan. Toiset pitivät huolta mieltenkuohuista ja järkytyksistä alinomaisilla hälyytyksillä ja kähinöillä.

Tämä sisällä syttynyt sekasorto ja anarkia joudutti monin verroin kaupungin antautumista.

Huhtikuun kolmannen päivän iltana julkeni porvaristo häikäilemättä ottaa taisteluihin osaa valloittajien rinnalla. Toiselta puolen yrittivät erinäisinä yksityisinä ryhminä siellä ja täällä paraillaan tapahtuvassa katutaistelussa punaisia vastaan. Sitä mukaa kuin lahtarivoimat tunkeutuivat kaupunkiin, sitä mukaa ihmisyys ja hyvätahtoisuus katosi. Viha, röyhkeys ja ylvästely kasvoivat ja karvat pörhistyivät… Äskeiset makeilevat herrat häärivät murisevana petona patterin ja joen tuolla puolen, kiväärin takana irvistelivät hampaitaan.

Katutaisteluissa käytettiin kivääreitä.

Siellä ja täällä räiskyi kuularuisku.

Käsipommit paukahtelivat talossa sisällä, tahi ikkunoista alas kadulle viskattuina. Barrikaadeja tuskin moniakaan rakennettiin. Tämä vanha ja historiassa tunnettu tehoisa tapa niiden käyttämisestä suomalaisen kaupungin kaduilla oli tuntematoin. Kuuma ranskalainen sen olisi rakentanut pikaisesti ja hallinnut ojentuvia katuja neljään suuntaan. Puuttuihan barrikaadeista kokonaan kokemus. Ne olisi pitänyt rakentaa jo kaupungin puolustuskuntoon saattamisen yhteydessä. Ehkä hädänhetkenäkin vielä olisi tullut vetää törkyä, kasata kiviä ja rautaa suojaksi miehille ja aseille. Eikö kaupunkiin ollut eksynyt yhtään Pietarin kaduilla äsken ollutta taistelijaa?… Tottakai ei, koska merkkejä siihen suuntaan ei ollut olemassa. Ei voitu siis vertailla lokakuussa ollutta taistelua rajan takana ja kotona täällä meillä. Mitään eivät suomalaiset työläiset olleet bolshevikeiltä oppineet. Mikä olikaan lokakuun kumous?… Mitä Suomen sosialidemokraattinen puolue? Eihän tämä enemmistön johtava puolue meillä ollut mennyt hiuskarvaakaan yli ohjelmansa. Kuumeisista katukahakoista ja suluista oltiin toki luettu kertomuksissa, runoissa ja historiassa. Yksi ja toinen tiesi jotakin Parisista, gladiaattoreista ja Kartagosta. Oltiin ihailtu taiteilijain tauluja, joissa vallankumoussankarit tukahtuivat kuuliin, savuun ja vereen. Ihailtiin äärettömästi uljuutta. Jumaloitiin aatteita, joka kansan nostaa ja paisuttaa kuin ankaran kosken rukkaan ja laukeamiseen saakka. Mutta ihailua pitemmälle ei mikään järjestö ollut kyennyt menemään. Puhumattakaan ohjeiden ja osviittojen antamisesta tässä tapauksessa. Kuin ihana uni oli se heräämättömälle työläiselle, jonka utuisissa maailmoissa kuvastuivat menneiden kansain kohtalot ja vaiheet. Mutta käydä tietoisena käsiksi työhön, mikä historian sääntönä sinulle on annettu, siihen meillä ei voimaa eikä kokemusta ollut. Niin auliisti kuin vuorikauris saattoi peto kintereillä tulla. Hengen ja elämänuhkaiseen otteluun tässä murhaavassa tulessa tuskin enää oli päämäärä. Eihän ollut kokemusta, ei opetusta, ei osanottoa entistä… Kenen syy?… Kuka vastaa?…

Ihmeellistä kyllä, mutta sitkeästi punaiset viime hetkeen asti taistelivat. Alttiina kuulille, alttiina tiedon, alttiina taidon puutteen takia… Joka talosta tässä kumminkin kysymys oli. Parhaimman puolustuskyvyn pimeälläkin tiellä tässä jännittää tuli. Olihan heillä elämä ja kuolema oikeastaan yhdentekevää. Kuolema taistelussa, kuolema antautumisessa! Vain kaksi oli ehtoa:

Valitse hauta, tahi hauta.

Kumpainenkin veivät samaan tulokseen. Mitä muuta valinnan varaa ollut oisi?… Vastatkaa. Valintaa ei mitään muuta…

Luotettavin, uskollisin tovereista, ystävistä: kivääri, käsipommi, sitten revolveri. Eivätkö nämä olleet ainoat elämän ehdot, välikappaleet ja avaimet?… Käydä puolustukseen tyynesti. Mitä muuta vallankumousmies olisi ajatellut päällekarkaajia vastaan? Vain taistelun avulla tuli elämänhetkien jako kysymykseen. Ja taisteluun painuvan soihdun valo ruskotti kauan proletariaatin orjuuden sysimustassa yössä. Taistelun soihtu vain yksin johtaa kärsivät voittoon ja valoisiin maailmoihin.

— — —

Tampereen työläisnaiset.

Kuuluisuuteen ja maineeseen kohonneet tamperelaiset naiset, jotka voivat miesten murentuneen rohkeuden voittaa. Ne samat naiset, joita jälkimaailman porvaristo on raa'asti loukannut, häpäissyt ja ruokotonta kieltä heistä käyttänyt, pilkannut ja syytänyt sylkyä ja lokaa heidän nimensä kaiken ylle.

Näistä taisteluun osaaottaneista naisista totuuden sanoja tietää aniharva. Historia heistä kirjoittakoon, mainettansa sankarittareista kuulematta ei saa olla yksikään koti, matala maja, ei kansamme korva. Kaukainen taru kertoo Kartagon naisten puolustaneen kaupunkiansa uljaammin kuin aikakirjat muut mistä mainitsee. He yötä päivää jousien jänteitä punoivat, hiuksensa keritsivät ja kuiduiksi kehräsivät. He muureille nuolikimppuja kiihkeesti valmistivat. Ja sen jälkeen miehen rinnalla kilpi ja keihäs kourassa roomalaista vastaan karkasivat. Yhdessä kaatuivat urosten oivallisten kanssa. Taistelussa tulisessa muurien alle sortuivat, tahi paloivat kaupungin kanssa armoille antautumatta…

Niinkö taisteli Tampereen mies tuhon tuimalla hetkellä? Eikö enemmistö heistä asetta luotaan heittänyt? Tämän näki katkerasti nainen, jota ihailtu ei ennen oltu milloinkaan. Tampereen työläisnainen, jonka askeleissa kulki aina alentuvainen osa ja miesten iva ja pilkka, jopa arkinen ajatuskin… Nytpä vihdoinkin oli hetki lyönyt, tullut päivä keväinen kelmee, milloin pestään puhtaaksi häpeä. Nyt katsoa saapi naista urhoisaa mokoma housujoukko mihin tässä kelpaa mies, niihin "halpa nainen." Hetket kalliit kun kunnian ja maineen paloivat nyt alttarilla menneen elon, sekä vastaisuuden. Tässä ratkaistavana eikö osa osattoman nyt, kun sydän löi lujimmin, kiihko oli korkein ja kalpa kuumin… Jättivät miehet monet paikan — mutta naiset eivät!

Mitä maksoi kurjan elonlieskan lepattaminen kellarin kiviholvissa? Sammuttaahan viheltävä valkoinen viima sen myöhemmin… Parempi viime rovioon käydä ja kepalen heittää, palaa pois kirkkaassa loistossa ja työssä ennenkuin koirana kelvottomana sorakuopille käydä, missä ilkku ja ivanauru rähinöi.

Ei!…

Tampereen naiset nousivat!

Kotiin pötkineet miehensä kanssaan takaisin taisteluihin ajoivat. Ja kun tämä ei mennyt, astui äiti itse kiväärin kanssa kadulle ja kaupungin puolustukseen. Tahtoivathan he, että oltaisi koteja puolustettu tuleen ja tuhkaan asti. Että historia ei häpeästä, vaan miehuudesta mainitsisi. Että pois pestään enteet ja ennakkoluulot… Että vuos'tuhantenkin takaa nousisi kuva verrattomana, voimakkaana ja eheänä… Että koetus orastaisi uljaana orjataisteluiden merkkinä Pohjolassa. Kas tätä tahtoivat työläisnaiset! Eikö miehuullista silloin Suomen proletariäitien ollut tuuma?…

— — —

Taistelu kiihkeänä jatkui.

Minne miehet enää eivät uskaltaneet, sinne naispataljoonat läksivät.

Missä kaiken kaatanut jo oli kalpa, pois pyyhkinyt kuuma kuula, sinne vastavallin ja tulen uuden aseihin astunut nainen toi. Punainen kaarti vahvistui uudestaan. Uusilla voimilla ja innolla tässä nyt kamppailuun käytiin…

5.

MINÄ OLEN VALLANKUMOUS, SINÄ OLET SANKARI.

Kahdeksan päivää kului monivaiheisina kaupungissa.

Norola ja Olli olivat kiihkeissä taisteluissa mukana. Se oli kestänyt aina Maarianpäivän lauantaista asti.

Heidän mukanansa Vilppulan rintamalla olleet joukot ja nyt Tampereelle perääntyneet taistelivat jo neljättä päivää. Jopa pommituksen ensi-iltana tapahtui suuri onnettomuus. Norolan miehistä kaatui kokonaista kuusikymmentä. Nämä tuhon suuhun joutuneet paloivat kaikki Tammelan raunioihin… Tässä ottelussa Olli haavoittui pahoin ja makasi tunnottomana sairaalassa… Lääkärit totesivat miehen parantumattomaksi.

Joukot hupenivat päivä päivältä. Norolan johdolla taisteli jäännöksiä enää kahdeksankymmentäneljä miestä. Huolimatta kaikista varoituksista eivät miehet osanneet pelätä vihollisen kuulaa ja henkeänsä. Samanlainen rohkeus pysyi alusta loppuun asti. Liikuskeleminen kuulasateessa maalitauluna oli liian rohkeata ja turhaa ansiota. Sentähden joukot hetki hetkellä harvenivat. Hankittu verikoe jälkeenjääneille oli kovin kalliisti ostettu.

Jäännökset pohjoishämäläisistä talonpojista seisoivat paikallaan. Uskollisuus aatteelle velvoitti. Olivathan he kuusi viikkoa kontanneet juoksuhaudoissa, tahi kaivaneet suojauransa lumeen ja jäiseen kamaraan. Tämä joukko oli nietoksia rypenyt Ruoveden kuusikkokankahilla, tahi kahlinut Juupajoen kalliovuorilla, samonnut Kuoreveden kruunun puistoja. Nämä miehet olivat varjelleet Länkipohjaa ja kulkeneet Leppäkosken kuumalla tiellä. He Virtain ja Kurun, Vilppulan ja Väärinmajan kulmakunnat sytyttivät ikimuistoisiin vallankumouspaloihin. Mies talosta ja kaksi töllistä jokaisesta oli matkalle tälle lähtenyt. Miksei kokemus tää, jo kalliskin heille, kelpaisi maineeksi ja esikuvaksi meille monille.

Heitä ripe sieltä, toinen täältä yhteen osui.

Päällikkönä vanha mies, Nestori Norola. Elämän koulun ja opin tiesi ja taisi. Karaistu oli hän jos joukkokin vastaanottamaan tulta ja turmaakin. Järkkyikö tunne ja unohtuiko ihmisyys, sitä laatua tienraivaus tää. Kuluiko hermot? Korpesiko loppuun kaiken rinnalla tämän sammuvan elämän? Päällikkö jäyhä, päättäväinen, kaatui kuhun kaatui… Entisyys kumminkin kangasteli. Lakkaamattomina kuvina väikkyi kuin unelmien taustana eletty elämä. Kotoiset rantamaisemat ja kukkulat pehmoisina piirtyili sielun silmään siellä ja täällä. Keskellä tulisen tuiskeen karkasi aatos kauas korpimaille. Omille teilleen ujui mieli. Rantatupanen, Sirkka ja lapset… Missä olivatkaan lapset?… Nehän olivat enemmän kuin elämä. Elämä… Tämä kohtalokas vaihe, mikä jokaisen punasoturin eteen oli astunut ja virtana viillätti eellehen päämäärään, vissiin päätökseen riensi.

Mutta ajatuksista näistä ja monista muista tuli tuskienkin keskellä vilvoittava tuulahdus. Itsestään raikas ajatus ja lämmin tunne kumpusi povesta. Se nousi kuin jumalainen henki, puisti suonia ja sydäntä. Se kuiski "minä olen vallankumous, sinä olet sankari!" Toivorikkaat, taisteluiden voitokkaat tulokset viekoitelivat, viekottelivat sittenkin, vaikka ne veikeästi väistyivätkin.

Toisinaan taasen väsymys ja alinomainen valvominen saattoivat ärtyisyyttä aikaan. Nestori ajatteli lepoa. Viluisina öinä hän kaipasi Sirkan lämmintä ruokaa. Usein kun vihollinen salli kevätyön rauhan laskeutua tunniksi tahi kahdeksi pimeään kaupunkiin, tähyilivät hänen katseensa harhailevina tähtitaivaan rantamia. Mutta kuvat taasen heti häipyivät.

— — —

Eräänä iltana Norola oli saanut lepoa.

Odotteli miehineen "suuhunpantavaa" kun ylipäälliköltä tuotiin kutsu pikaisesti saapua hänen luoksensa. Norola aavisti mistä tässä on kysymys. Hän tiesi tehtävätä taasen tarjottavan…

Norola nousi ylös teknillisen opiston portaita.

Harmaaseen sarkatakkiin puettu, lyhyenläntä, tanakka, avokatseinen, sinisilmäinen Salmelan Hugo seisoi vasemmalla vastaanottohuoneessa jo vastassa. Käsi toverin ja johtajan oli vakuuttava ja rauhoittava. Isällinen puristus oikeammin kuin miehevä. Ylipäällikkö ilmotti tarvitsevansa pikaisesti luotettavan joukon. Piti vaarallista tietä pyrkiä viemään apua A:n kenkätehtaalle, missä on suuri vaara tulla saarretuksi varastoja sekä väkeä.

Kaiken aikaa Salmela katseli Norolaa silmiin. Tämä katse vaikutti enemmän, pyytävämmin kuin sanat, joita kaikkia hän ei kuullut. Norola näki muidenkin kiertyneen ympärillensä, puhuneen jotakin, kyselleen ihmetyksellä taisteluista, joita hän oli johtanut. Mutta ammunnasta ja paukkeesta tuntuivat hänen korvansa lukituilta. Vastaamatta mihinkään kysymyksiin ja ihmetyksiin kykeni hän olemaan selvillä uhkaavasta vaarasta, jota pelastamaan hänen piti miehineen joutua. Norola kuunteli kun puhuttiin. Hän istui kun tarjottiin tuoli. Käveli huoneessa jos viitattiin, tahi kädestä talutettiin… Nyt hän tajusi ylipäällikön käsivarressa astelevansa ulko-ovelle. Sentähden tuli teroittaa korviansa ja kuulla mitä oikeastaan häneltä vaadittiin. Päällikkö puhui:

— Keskustele sentään miestesi kanssa… Jaksaisivatko käydä leikkiin? Jaksaisivatko käydä vihollista pidättämään sillä taholla tänä yönä?… Vaikkapa tunniksikin jaksaisitte… Tämän sanottuansa tarttui puhuja äkkiä otsaansa ja kuin apua etsien ja turvaa puristi Norolaa käsivarresta ja kuin rukoillen sanonut kuiskaten olisi:

— Ellen sinusta apua tällä hetkellä saa, olen hukassa. Veroistasi toista ei muualla miestä… Syleillen toverukset erosivat. Jälkeensä Norola kuuli Salmelan puhelevan:

— Lepoa tulee joukoillesi saada…

Mitä Norola olikaan luvannut sitä hän ei itseltään selväksi saanut. Ei ymmärtänyt, ei tajunnut… Taukoamatta hänellä pää humisi kuin honka. Hänen korvansa olivat lukossa. Ne soittivat villiä sotarumpua. Itse hän oli kuin puu, joka seisoo kun muutkin puut seisovat, huojuu ja humisee kun muutkin humisevat. Kumminkin hän seisoi paikallansa, seisoi juurillansa vakaana vankkumatta… "Lepoa joukoillesi!" Kertaus! korvissansa. Lepoa?… Niin oikein!… Lepoa hän juuri kaipasikin. Lepoa! Lepoa! uusituivat sanat. Sitten esiintyi ajatus levosta ja tuli miellyttäväksi ja rakkaaksi.

Askeleet tulivat päällikölle joustavammaksi. Suoraan joukkojensa luokse hän halasi. Kaipasi ottelua kuuminta jo uudelleen, "missä lämpenee." Sykähtelivät suonet ja sydän.

Kerta viimeinen oli tää toverusten tapaaminen. Valkoinen kosto pian korjasi päälliköt molemmat pois.

— — —

Yöllinen aavistettu päällekarkaus tapahtui.

Vihollinen tungeksi sinne mistä ylipäällikkö oli puhunut… Mutta juuri siellä seisoikin nyt Norola uskollisena uskollisimpainsa kanssa. Urhoollisen ylimpänsä pyynnön hän tahtoi täyttää pyhästi. Kunnialla kantaa uskotun luottamuksen… Niinpä olivatkin Nestorin joukot seisoneet tamperelaisten ketjuissa siellä missä vaino uhkasi ja suurin vaara päälle painoi. Toisinaan tuli yöt läpeensä maata hangella matalien suojusten takana, joiden yli kuulat surisivat.

Pinnin sillasta uudelle sairaskodille, siinä missä ratalinja leikkaa hiekkaharjun, oli pohjoisesta päin hyökkääviä vastaan asetettu uskottu Norola. Ja kuten aavistettua ja todenperäistä oli, pyrki vainolainen tämän alueen asettamaan tulensa kohteeksi ja karkoittamaan punaiset pois tukikohdastansa. Yön pimeydessä painoivat valkoiset sitkeästi päälle. Jo voitostaan varmat hyökkääjät samosivat törmän jyrkännettä vastaan. Mutta siellä yhä sinkosivat puolustajien kuulat vaarallisina ja itsepintaisina. Punaiset tähtäsivät tarkasti ja piirtelivät pysyviä arpia valkoisten nahkaan. Tuholainen työnnettiin kerta kerralta takaisin. Jopa Norolan miehiin valahti uutta, entistä taistelun tulta. He syttyivät vihaan ja paloivat toiminnan halusta.

Edellämainitun sillan suunnalta etenivät viholliset useita kertoja, mutta aina heidät työnnettiin tappioin takaisin. Nyt he huomasivat kiertää niin, että saattoivat ampua suoraan leikkaukseen sivuilta. Sairaalankin puoleiselta puolen, vastaiselta taholta, työntyi santaharjulle taasen lakkaamatta tuhon tuojia. Kahdenpuoliseen ristituleen yllätettyinä urhoolliset puolustajat tuskin löysivät itselleen mitään suojaa. Peräytymiseenkään ei ollut mahdollisuutta. Punaisia kaatui kuin heinää… Ääntelemättä, valittamatta, mitään lausumatta vaipuivat sankarit maahan. Ahdistetuista osa sattui avoimessa tulessa onnistumaan vetäytyä harjun takana tehtaiden suojiin. Kolmannen osan päälle hyökkäsivät nyt valkoiset vimmoissa. Santaharjun pienessä leikkauksessa sukeusi lopulta käsikähmäinen kahakka. Taistelussa käytettiin aseina vierinkiviä. Kivääreiden ja taskuaseiden uudelle lataukselle ei ollut aikaa…

Tässä villissä tappelussa tuli Norolalle loppu.

Työväen ja köyhälistön asian ajaja sortui täysin tietoisena ja "katumattomana." Hänellä oli tämä tie ainoa pelastuksen tahi tuhon tie. Hänen eteensä oli kirkastunut suunta selvänä ja puhtaana. Taistelun tämän kautta vasta voi kansain kulku käydä lepoon ja rauhaisaan elämään. Vasta tänään aamulla kalpasi oiva soturi lepoa, lepoa syvää, kaiken tauontaa, tuokiota päättyneelle päivätyölle… Lepo oli tullut…

— — —

Muistamme Norolan kumouksen ensi kuukausilta.

Muistamme miehen suurena hengeltänsä jo syksyn suussa… Muistamme syksyn sunnuntain tyvenenä ja kumminkin koleana. Hän souteli poikinensa verkostamassa. Rauhan miehenä hän silloin kalaa koki. Toistaviikkoisen muonarengin elonkipeneeksi ei makupaloja montaa osaksi osunut. Vierellä leipäpalukan vajaan oli vuosikymmenet olla saanut. Perheen kolmihenkisen elinehtojen puolesta taisteli. Rantatupasessa vaatimattomina, kaikkien tieltä poissa koettivat olla. Pienen, oman suljetun maailmansa elivät ja salasivat.

Sirkan Tummike monesti antoi maitoa myöhään. Kenties! kyntteliksi vasikan kantoi. Vaatimukset sitä mukaa täällä unohtuneessa Pylväistön kuusitupasessa. Suu asetettiin säkin mukaan. Vähään aina tyydyttiin. Maidottomana aikana litkaistiin vettä. Silavan siasta sai perunalle painikkeena olla suola. Juhlapäivien jaoksi Sirkka papuvientelin kehruulla keresti. Perheen tyystä emäntä tyhjänpäiväisestä ihmeellisen aterian asetteli. Kasvitarhakin tuotti useana sotasyksynä melkoisen määrän. Olivathan ennenvanhaiset Leppävirran kokemukset joskus iloksi, jos taasen katkeruudeksikin…

Saapuipa sitten kumous. Se kutsui luokseen kärsineitä, raihnaisia ja ontuvia, jopa sokeitakin haastella halusi. Kaikki tylyn kohtalon ja kovaosaisten "onnen" alaiset kutsui kumous luokseen. Ihmisoikeuksien armo ja laupeus oli luvassa. Kohu kuului kaikkien kärsimyksien ja vääryyksien vihdoinkin oikenemisesta… Tuomari… punainen tuomari astui alas ihmisten keskuuteen. Köyhille ojensi käteen aseen ja osotti tien…

Norolan sydän sykähti. Hän punnitsi tarkoin ja kuunteli omantunnon ääntä. Syvällä povessa Sirkallakin oli uskovaisen vaisu tulkinta todennut tämän jumalan ääneksi. "Olkootpa sitten seuraukset mitkä tahansa", oli tämä Nestorille sanonut. Sälytetyn velvollisuuden päälleen ehdoin tahdoin otti…

Ja nyt… Nyt seuraukset siitä olivat tällä hetkellä näkyvissä.

Näkyvissä siinä nyt olivatkin uroot. Yksissä siinä seuraa toisilleen tekivät…

— — —

Aamun valjetessa vasta voivat valkoiset nähdä paikan ja tekivät tarkastusta hiekkaharjanteella ja leikkauksella. Valloittajat paraillaan miehittivät uusia asemiansa. Leikkaus joutui nyt tarpeelliseksi tukikohdaksi. Paikalle saapunut päällystö asteli erittäin röyhkeänä ja kohotteli olkapäitänsä teeskennellyllä itsetietoisuudella. Mukana tässä päällystössä sattui olemaan kapteeni Korpiokin. Muut silmäilivät etäisyyteen. Eivät ympäristöstä olleet tietääkseenkään. Korpio kumminkin katseli vainajia. Kuolleiden ruumiit peittivät melkoisen alan maata. Hiekkatöyränteen kokonaan kaatuneet täyttivät.

Tarkastelijan katse siirtyi sivumennen vainajasta vainajaan. Seassa siellä muiden näki miehen, pitkän ja laihan, joka oli ihmeellisessä asennossa. Kuollut katseli avoimilla silmillänsä paikalle saapujiin. Ken sen huomasi hänet eläväksi uskoi. Joku sanoi:

— Pitkäsäärinen punikki…

— Ja laiha.

— Huonot laitumet näin vielä kevätpälveillä.

— Saatanasti siinä sarvikarjaa…

— On siinä nutike löytänyt leposijan.

— Mutta älkääs… Pojat se elää?

— Eikä elä.

— Elää se…

— Elääkö?

— Eikä eläkään.

— Ei elä.

Joku takimaisista hapuili mauseria puisesta tupestansa ja kun oli saanut sen esille nousi aseen kanssa mahtavasti hiekkatöyränteelle päin puhellen:

— Koetetaanpasta tuota pojaat. Korpio komensi:

— Tuhmaa!… Vainajille tulee antaa toki rauhansa. Tämän tähden uhkaajalta jäi ampumatta. Mutta jääkäreistä yksi nousi sinne ylös, koska ei saanut katsettaan käännettyä kuolleen puolesta. Toiset nauroivat:

— Herra Korpiolle se taitaakin olla tuttu punikki…

— Tarkastakaa onko korvassa läpi vaiko lovi. Kuinka siellä teidän puolessa niitä nyt merkattiin?

Vakaa päällikkö ei oikeastaan pitänyt tällaisesta puheesta. Hän meni kuin menikin sinne ylös ja jäi katselemaan kuollutta.

— Tunnen minä tämän miehen…

— Vai tunnet?!… Taitaa työmiehesi oma olla? Vai renkikö lie? Tarkkailija tuli yhä tyynemmäksi ja jatkoi totisena: — Sotapäälliköksi tunnen tämän…

Toiset katsoivat. Mutta edellinen jatkoi:

— Entinen köyhtynyt tilanhoitaja Niels Nordessen on hän.

— Kuinkas sen arvaatte?… Että olisi ollut…

— Rikas aikoinansa.

Tovin hiljaisuuden jälkeen kompuroi joku sinne ylös ja Runebergin sanoja tapaillen sanoi:

— Tasan ei käy onnen lahjat, niin se luojan sääntö on…

— Sinne sosialistien helmaanhan ne kaikki muutkin köyhtyneet talojensa juojat juoksevat…

— Ehkäpä ukko olikin katkeroitunut kovaosaisuudestaan?

— Siitä kai ne muutkin katkeroituvat…

— Mutta ei sitä kaikki taloansa juo…

— Toiset taitavat syödäkin itsensä putipaljaaksi, jopa nurkkakiviä myöten syövät. Syömällä ne sosialistit paljo taloja ovat hävittäneet.

— Ja mitä syömiseen tulee, niin ryssä se justiinsa paraillaan syö koko valtakunnankin paljaaksi, eikä taloja yksin. Syöneet ovat herrain hovitkin keisariin asti. Kaupungit ovat syöneet. Nyt siinä sivussa kaluavat jo naapurimaita kun kotona limppu ja kaali on loppu. Niin että kyllä se köyhä sitten syö!

— Ainahan se köyhä syö…

— Syö se…

— Syö laiha paljon enemmän kuin lihava.

— Ja jos taas siitäkin asiasta puhutaan, niin se laihojen saki se siihen junttiin kulkeekin, että rikkaita syö. Mikä piru lieneekin siinä sosialistien roikassa, että mikään niille ei piisaa. Ei ne ruokaansa tunne. Se on kuin riisitautinen. Mahaa sillä on punikilla ja syödä ahtaa kuin onneton. Mutta ruoka ei ota tuntuakseen. Niin se kasvaa karva päähänpäin karrilleen, kaula on kuin elämänlanka josta hautaperuna ja silakka vaeltaa vaivalla… — Siinä on rasvan puute. Sama se on elukan niinkuin ihmisenkin, kuinka sitä ruokitaan…

— Koira kalvaa luuta. Köyhä kalvaa rikasta…

— Ja mato kalvaa vainajaa… Ja, ja…

— Piru kalvaa perkelettä. — Ukot nauroivat ja laskivat leikkiä.

Totinen Korpio ei ottanut keskusteluihin osaa. Katseli vain äänettömänä kivi kouraan kuollutta miestä, jonka olivat ympäröineet mahakkaat manttaalijekunat. Silmäili sitten muita maassa lepääviä siellä ja täällä, kunnes puhkesi puhumaan:

— Tunnen tämän vainajan elämäkerran. Sattumalta sen olen kuullut. Mulla uutinen olisi ollut miehelle ilmaistavana eläissänsä. Kentiesi hyvinkin suosiollinen. Kukaties! olisi lauhtunut kiukustaan kun olisi kuulla ehtinyt. Tämä mies omaisten sekä lähimmäisten avun puutteen takia sortui. Näette asentonsa tuossa kuoliossakin kiivaanlaiseksi. Kateissa olleet lapsensa, ihmettelen, että vasta äsken olivat kotiutuneet. Villejä olivat. Ulkomailla olivat pahuutta oppineet. Ja pahuutta tahtoivat täälläkin kylvää. Mitä on isä, sitä on kakara. Eipä lastu kannolta kauaksi lennä. Kuka olisi uskonut Katarina Saloheimon?… Kuka olisi uskonut häntä Pylväistön muonarengin tyttäreksi? Ja kuka tiesi heitä paremmiksi ihmisiksi. Merkillinen on heidän elämänsä juoksu. Merkilliset luonteet muutamilla. Kuinka tyytyväisinä elivät?! Ei arvot, ei omaisuus, tiedän ma, viimeisenä tätä miestä ilahduttanut. Eipä suunnasta poikkeamaan pois… Niinpä niin. Kärsivät aikansa, sitten sodan nostivat. Kuka kerta on parempaa saanut maistaa, ei sen jälkeen hevin huonoon osaan tyydy.

Mutta mitä minä näenkään tuolla ylempänä?… Eikö se siinä makaa Runnilan Aleksi?… No ompas tietenkin… Vai siihen päättyi sinunkin äijä elämäsi juoksu!

No! Ei se ihme hänelle, ei ihme. Mutta ukkorukka, pahoin olet takkisi saveen sotkenut. Ja lakkisi on lentänyt tuonne loitolle.

Korpio otti askeleen, pari ja kankeasti vaivautui ottamaan lakkia ja asetteli sitä ähisten kuolleen lakuaiselle puhellen:

— Ohhoh äijänkakkula… Eipä eukkosi Lovisa varmaankaan pidä moisesta mekastuksesta, jossa nuttu tahriintuu ja lakki rapakkoon lentää… Kukas käski sinun muuttaa suuntaa? Olisitpas isänmaallesi ollut uskollinen. Eipäs kenties! kalpaten olisi käynyt. Hunttien roikassa saa huntin suuruksen. Sutta lyödään selkään jos vatsaankin… Näen teidät siinä. Kuski, tallimestari, kuhun asti oletkaan isäntääsi kuskaillut?… Vai siinä se Pirkkalan pinteillä teillä hollitupa ja kestikevari?… Kevari, viimeinen kevari…

Jääkäreistä kysyi joku sävyisältä, tällä kertaa kummalliselta Korpiolta:

— No, heh, eivätkö olleet punaisia?…

Tähän ei jäykkä päällikkö vastannut mitään. Kääntyi vain kuin ovi, joka kääntyy toiseen suuntaan saranoillansa. Koko asiasta ei sen enempää tiennyt, tähyili vain kaukoputkellansa kauaksi notkelmaisen esikaupungin ja vainioiden taa metsään. Sitten suuntasi kiikarinsa kohden kaupunkia ja Pyynikin harjanteita. Joku joukosta haasteli enemmän itselleen kuin muille:

— Vai punikkipäällikkö?… Vai päällikkö? Johan niitä päälliköitä aletaan kaatamaan, koska jo kolmas kaatuneen kuului…

— Ketäpäs ne muut…?

— Kertovat tiedustelijat Hugo Salmelan saaneen surmansa…

Keskustelun kestäissä oli yksi ja toinen ottanut kiikarit laukuistansa ja alottanut Korpion esimerkkiä seuraten kaukaisen tarkastelun asemista, missä parhaillaan kuului kiihkeätä ammuntaa. Joku ylpeäliikkeinen teeskentelevä nuori upseeri puhui huonoa saksaa:

— Mitäs pojat arvelette jos hivautamme häkkärit tuolta ryssänkirkon katolta…? — Kukaan ei vastannut. Nuoremmat katsoivat hymyillen vanhempiin. Mutta joku lisäsi matalalla, kumminkin kiihoittavalla äänellä:

— Hivautetaan…! Puhe kääntyi suomeksi:

— Hivautetaan perkkiis… Ja minä annan merkin pojille, jotta vitraavat tähtäintä hieman.

— Vai hivautammeko?

— No, jos kerta hivauttaa, niin hivauttaa sitten…

Molemmat viiksettömät vintiöt juoksivat patterille päin ja huusivat tykistön apumiehille:

— Hei siellä töyräällä!… Siellä kaupungin laidassa näette ryssänmuskoon. Veistäkää sen himmelit sillä kuusituumaisella. Herrat eivät oikein "reiruun" näe, koska se kaihtaa.

Tämä huuto huvitti tykkimiehiä. Patterin päällikkö ei kumminkaan sattunut olemaan siinä. Kuitenkin miehet hieman arvellen kävivät toimeen. He avasivat sulkulaitteen ja työnsivät paalunpaksuisen panoksen siitä sisään. Kun sitten sotakone seisoi kuono pystyssä ja valmiiksi "sihdattuna" ja sirkilöitynä, ei laukaisijalla riittänyt ominpäin "ruutia" kiskaista narusta. Mutta molemmat vintiöt viittelöitsivät ja näyttivät käsin kuinka kiskaista. Mutta sittenkään ei tykki lauennut. Jostain edempää asteli siihen pohjalainen ruskeissa lapikoissaan ja asettui hajasäärisenä tykkimiehen viereen kehoitelien:

— Kiskaase hitoohna äläkä mykyytä!

— Pomo ei ole paikalla…

— No jos ei ole niin ei… Aukaase vain taivahan portit.

— Enkä aukase.

— Anna tänne naruu!

— Enkä anna! Herra päällikkö on sanonut…

— No herrahan sitä sanookin, että verä!

— Ei se ole minun herrani.

— No ja mitä he halajavat?

— Ampumaan kirkkoo…

— Kyllä se tärvelöö herran huonehen.

— Sitä kai ne meinaavatkin.

— Mutta minä kehootan, että verä! Verä pakanaa! Verä helekkunas, jotta nährähän kuin siliitetähän Tamperon puoloosten kisukorsteinia. — Ei ole käsketty kosken taakse ampua…

— Mutta kirkoostahan nyt on kysymys, inttää lapikasvarsinen, hajasäärinen, ja lisäsi:

— Vai eikö he sitä tarkoittanutkaan?

— Tarkoitti tahi ei… Ja jos mielesi tekee, niin mene ja kysy. Pieksujalkainen huusi ylös:

— Oikeinko tuota monaasteria se herra ylipäällikkö pyytää lohkomahan?

Päällystö kumminkin oli syventynyt johonkin tärkeään kysymykseen ja tarkastuksiin. Ei nuori piimäpartainen jääkärikään ottanut kysymystä kuuleviin korviinsa. Mutta miehet patterilla riitelivät innokkaasti asiasta. Heitä kiinnosti nähdä tuhoisan laukauksen seuraukset. Laukaisemiseen väitti toinen olevan kivenkovaisen pakon. Pohjalainen selitti:

— Tuo päällikkö tuoliako sitä sanoi, että laukaise?

— Ei se ole minun herrani…

— Mutta ettekös te tierä että ylipäälliköt ovat herroojen herroja. Niitä määräyksiä laimin ei saa lyörä.

Tämä pieksujalkainen el kuulunut edes koko patteriin, mutta kumminkin hän hioi kynsiänsä yhä lähemmä laukaisunuoraa.

— Kissa syö sinut, ellet avaja tulta.

— En minä laukaise… Jumalat ja pirut lopunikääni korvissa marisevat.

— Missä…?

— Ryssän kirkossa…

Pieksujalkainen oli hiissaillut nuoraan käsiksi, josta yht'äkkiä tempasi:

— Antaa marista ja miristä! Ulvahti unkea otus ja puski savua sanomattomasti. Piimäparta oli seurannut tapausta ja kohotti kiikarinsa juuri sillä hetkellä. Tutki tuloksia ja sanoi äkkiä:

— Sivuitse, herra kapteeni! Mutta aseman edustalla rakennuksiin sattui!

Käänsi Korpio päänsä hitaasti ja katsoi kummastuksella ales tykkimiehiin, sitten lausujaan ja sanoi:

— Mitä tämä merkitsee?… Kukaan ei kysymykseen vastannut.

Kaupungista vastattiin seitsemällä peräkkäisellä pommilla. Tuiskuna pölisi multa ja kivet rautatien leikkauksella, sillä punaisten tykinkuulat kyntivät vakoja ylt'ympärinsä sen paikan missä Nestori Norolan tie oli päättynyt. Lahtarit hätkähtivät ja juoksivat ruumiskasojen keskitse ales töyränteeltä ja asettuivat uusiin suojuksiin.

Vastanoussut kevätaurinko kultaili idästä paksunevia pilviä, joita tuuli kantoi lännestäpäin idän taivaalle.

Tykistötaistelun huomattiin alkaneen siellä ja täällä ja keskeytymättä kulettiin kohti edessä olevaa ratkaisua. Ilmassa ikäänkuin kuului ääni: Minä olen vallankumous, sinä olet sankari!

6.

ULOSMURTAUTUMISET — ANTAUTUMINEN.

Valkoisten rautarengas vahvistui keskeytymättä.

Piirittäjät olivat saaneet entisten lisäksi kaksitoistatuhatta soturia. Monen kirjavaa, rotuista ja eri aselajeilla varustettuja. Valkoisessa renkaassa sulautui sopusointuisesti kansainvälinen porvaristo väreineen ja univormuineen sulaksi veljeydeksi. Johdossa tässä sakissa oli saksalaisia sekä valkoryssien prenikkakenraaleja, jotka myöhäinen Venäjän vallankumous oli aikoja sitten tunkiolle kärrännyt… Olihan näillä korppikotkilla nyt syytäkin parveilla ja tarjota apua valkoiselle aateveljelle. Tässä kun jo oltiin kerta punaisen Pietarin porteilla. Paistoihan bobrikoffilaisaikainen menneisyys monella mielessä, miten he sapelisenaattiin asti olivat auttaneet toinen toistansa. Olihan vanha suomalaisuus ja "vot sun tiela" yhdessä rakentaneet monta ryssäläistä isänmaallista laitosta tähän maahan… Miksei sitten työttömille kenraaleille sulasta sydämestä mielihyvin ohjanperiä nytkin annettu. Avosylin tässä kaiken maailman apu ja orvastelu otettiin vastaan. Mikä vain suinkin tehoisammin tuhota työläistä voi, se se enemmän oli kuin heimoa, enemmän kuin sukua, enemmän kuin orpanoita. Valkoisen leijonan vaakunalla leimattiin kamasaksat, valkoryssät, merirosvot ja purkkimannit. Ja kuka sikamaisemmin metsäkarjuna osasi karjua Kalevan kankahilla, se oli isänmaallisinta ja ylösnostattavinta "heimojuhlaa", mitä vuosisatoihin ollaan vietetty.

Tampereen piiritys oli oivallinen koekenttä.

Täällä intohimot saivat teuhata mielinmäärin. Ja Suomen työmiehestä oli saatu koekaniini valkoiselle pöydälle. "Kotimaista vihollista" valtikoitiin lahtarin luvalla…

— — —

Puolustuksessa saattoi vielä olla kahdeksan tuhatta työläismiestä ja naista.

Kaksituhatta kaupunkilaista oli menettänyt taistelukykynsä, heittänyt aseensa, palannut koteihin, ehkä muutoin piiloutunut. Kaatuneiden paikat täytettiin naistarjokkailla, joita reserveissä alinomaa parveili aseistamattomina. Taistelukykyisten lopullinen luku saattoi nousta kuudeksi tuhanneksi.

Vihollisen uusien karkauksien ja päälletunkemisten takia kävi asema yhä tukalammaksi… Punainen esikunta harkitsi asiaa, odotteli apua etelästä, johon tosin kukaan ei luottanut. Hetki hetkellä kävi selvemmäksi ajatus perääntymisestä, jossa ehkä olisi saattanut piillä jonkunmoinen pelastuksen toivo.

Vihollisella oli nyt hallussaan sekä Tammela että Kyttälä, jossa se kiihkeästi vahvisti asemiansa uuden yrityksen varalta.

— — —

Huhtikuun neljättä päivää vastaan yöllä kello yksitoista yritti ensimäinen ryhmä ulos. Piti koettaa siitä huolimatta että edessä saattoi olla varma kuolema, kahakoiminen ja hengenuhka. Yritys piirittäjiltä ei jäänyt huomaamatta. Sentähden he alottivat vimmatun ammunnan, Ensimäinen hyökkäys epäonnistui. Mutta kumminkaan ajattelematta uhreista eteni viisisataa miehinen ryhmä hirveästä pommituksesta huolimatta. Valkoinen ketju murtui ja sen seurauksena syntyneestä aukosta etenivät Vesilahden kautta Lempäälään, missä yhtyivät siellä oleviin punaisiin voimiin. Toinen osa samasta joukosta palasi Pyhäjärven jäältä takaisin kaupunkiin.

Seuraavana iltayönä läksi seitsemänsataa miestä ja sata viisikymmentä hevosta varustettuina kuudellatoista kuularuiskulla, kivääreillä y.m. keveillä aseilla hyökkäämään Näsijärven puolelta saartoketjua vastaan. Tämä yritys onnistui, sillä valkoiset ampuivat harhaan yön pimeydessä. Pommit ja kranaatit paloivat nytkin kuin ilotulitukset. Valkoisten tähtäämät ammukset osuivat hyvin huonosti maaliin, mikä koitui punaisille onneksi.

Teiskon ja Viljakkalan, Hämeenkyrön ja Mouhijärven sydämaiden halki Kulovedelle samosivat piirityksestä päässeet joukot. Hämeenkyrössä valkoiset uskalsivat panna rajusti vastaan. Kumminkin he tässä kahakassa kärsivät tappioita. Punaisia oli täällä estämässä suuriakin voimia. Kirkkoon ja kellotapulin torniaukkoon ylös olivat rähjänneet ruiskuja.

Porinradan poikki, Tottijärven kautta Narvaan, missä tapasivat punaiset kiinteät joukot. Täällä olikin asemissa oleva taisteluhaluinen valpas kantajoukko. Perääntyneet vangitsivat matkan varrella valkoisia ja kulettivat niitä mukanaan…

Jospa kaupungista ulosmurtoon tällä erää olisi ottanut osaa suuret joukot, olisivat kentiesi voineet päästä pälkähästä. Mutta kumminkin on kaupunkiin jääneiden ansioksi laskettava se seikka, ettei suinkaan lähtö yht'aikaisesti olisi käynyt laatuun. Ja paikalleen jääneethän juuri hosuivatkin vihollista loitolle siksi kunnes peräytyminen siinä määrin onnistui.

Seuraavat uloshyökkäykset pakotarkoituksissa kävivät vastaisina öinä mahdottomiksi. Vihollinen vahvisti saartorenkaan miehitystä kaikilla suunnilla. Varsinkin siellä tukettiin tie, mistä se äsken oli murrettu. Alkoipa olla jo täysi työ kaupungissakaan varjella silmiänsä, huolimatta siitä, että varustusten takana puolustuksessa taisteltiin.

Puolustus muuttui tästä aikain helvetilliseksi kuumuudeksi.

Oltiinhan tähän asti sentään eletty vielä päivittäin ja vuorokausittain. Nyt oli kysymys vain tunneista taistelun kestävyydessä. Elämän ja kuoleman arpaa tässä heitettiin. Lopputulosta katsoi joka mies. Kestetäänkö kenties! vielä tämä peli, vai pyyhitäänkö lauta ja kaikki on mennyttä.

Vallankumouksen hallussa ollutta kaupunkia puolustavain riveissä kävi kuiske ilkeänä: "Pakoonko ovat pötkineet?" "Kaupungin alttiiksi jättivät…" Hampaat lujaan purtuina puuhasivat jälelle jääneet pyssyjensä kanssa. Toiset niistä olivat puhdistuksen puutteessa, tahi muutoin paljon ammunnan tähden tahraantuneita ja kankealukkoisia. Sentähden niihin tuli keskellä kiireenkin antautua, vaivautua rasvailemaan siellä ja täällä.

Olivathan miesten rivit melkoisessa määrin harventuneet, aseet ja ammustarpeet vähentyneet. Puolustustyö lisääntyi monin verroin. Se tehtävä, mitä eilen vielä suoritti kolme miestä oli annettu yhdelle. Ja se ala patterilla, mitä vasta kolmin keskin puolustettiin, oli nyt joko naisten hallussa tahi hääri siellä yksinäinen mies. Kumminkin täytyi puristavan renkaan pakottamana antaa takaisin talo talolta. Eipä tulleet enää kysymykseen levähdykset ja vuorojen vaihdot. Yhtämittaa tässä oli oltava ase kädessä ja toiminnassa. Monista miehistä näyttivät ponnistelut epätoivoisilta. Taistelukyky paikoin tyrehtyikin… Naiset, jotka vasta olivat alkaneet, paloivat innostuksesta, ja mitä korkeammalle vaara nousi, sitä suuremmalla syyllä he osanottoon tahtoivat. Pelkäämättä tähtäsivät he ja laukaisivat. Valittamatta kaatuivat ja kuolivat. Taistelijoiden rinnalla tahdissa astuivat. Viimeistä hetkeä kiihkeästi etsivät… Tampereen työläisnainen seisoi pää pystyssä sittenkin, vaikka jo lahtarit hengenoton hurmoissa rähisivät.

Antautumisessakin taloihin pakenivat ja sieltä ampuivat. Itsepintaisina vieläkin vastaan panivat. Mutta sielläpä tuli uusi este heille vihollisen avuksi. Asukkaat huomasivat kauhukseen lahtareiden valmistautuvan tykeillä hajoittamaan taloja. Silloin nämä alkoivat rukoilla ja huutaa, pyytää ja anoa puolustajilta, että heittäisivät "turhan taistelun." Ilmestyi siis uusi vastakohta.

— — —

Antautumisessa ottivat valkoiset vankeja kuusi tuhatta.

Eroituksetta vangittiin kaikki. Vangittiin nekin pelkurit, jotka aseen luotaan viskasivat. Kodeissansa heille kohtasi kosto yhtä lujana, jospa ei vielä kunniattomampanakin kuin ase kädessä olijoille ja antautuneille. Häpeällinen ajometsästys kulki äänekkäänä rähinöimisenä talosta taloon ja korttelista kortteliin. Ehdottomassa antautumisessa eivät mitkään valkoisten lupaukset pitäneet paikkaansa. Eivät pitäneet sielläkään, missä niistä vakuuttelut oltiin saatu. Taisteluiden vielä kestäessä sai aikaan hajaannusta ehdoin tahdoin keskustelu ja ajan hukka. Jospa päämäärästä (haudasta) tietoinen joukko olisi ollut iskeissä yksimielinen, päättäväinen ja loppuun asti luja oikeutetun taistelunsa puolesta, ihmiskunnan ja kansan vapauttamisen puolesta, tuskin loppunäytös sitten olisi sellaiseksi muodostunut kuin se muodostui kaikessa hirvittäväisyydessään… Olisihan yhdessä taisteltu kaatuen ja kuollen ollut ase kädessä uljaampaa… ei kuten koiran kiikkuminen kaakinpuussa.

Tutkien ja tutkimatta, tuomiot olivat samat.

Kuula, kivääri ja pistin valkean luki lakia. Kaduilla, toreilla, pihoissa ja pimeimmissä solissa kävi teurastus, teilaus armoton…

Mutta vieläkin taisteltiin… Vieläkin siellä ja täällä paukkui ja kuula kimakasti etsi valkoista miestä. Kaupungintaloa puolustaneissa kolmessakymmenessä kuudessa oli henki… Sieltä vielä tuli vastaan tuisku ja murhaava nuoli. Talossa siellä oli heitä alunpitäen ollut melkoinen määrä ja puolustus jatkui miehuullisesti viime päivän umpeen. Olipa vihollisen sinne vaarallinen lähestyä… Tässäkin ratkaisi tykistö asian… Ampua uhallakin talo tykeillä soraläjäksi, sitä eivät puolustajat säikkyneet… Taloon oli kumminkin tunkeutunut vanhuksia, naisia ja lapsia… Uhkaan kuului huuto: "Anna tulla lahtari!" Mutta taistelijoiden sisällä tuli sääli avuttomia ja aseettomia enemmän kuin itseään, ja niinpä katkerin mielin antoivat elävinä "ruumiin sekä sielun" lahtarien huomaan.

Vasta seitsemäntenä vuorokautena valtauksen jälkeen sanotaan "täydellisen rauhan" saapuneen.

— — —

Näin oli käynyt vielä kerta.

Vielä kerta viikingit hakkasivat sapelinsa Suomen vapaan miehen olkapäähän. Vielä kerta lounaalta teutoonirosvon sotapurret tänne ryöstöön ja rötökseen tulivat. Itämeren aallot kantoivat kirousta ja vyöryttivät vainovalkeita liehtomaan. Suomen rannikolle tuhon ja turman tuojat sotasopaa tarpoi. Kauan, kauan sitten kulkeissansa siemenen suvustansa saastaisesta piroitteli. Kamasaksojen kylvö vihannoi ja orasti Pohjolassa. Lumien maassa ruusut valkoiset kasvoivat katkerina veripellossa kovan ja kolkon kamaran alla. Raatajakansan hiessä ja harteissa käskijänä kulkenut kopea vieras mies ja verohurtta.

Mutta Kalevan kansan pohjamudista möyrästivät esiin uudet vapaat miehet. He syvälle sydänmaille jyryn kuulivat. Kuulivat itäisen talonpojan ylösnousemuksen keväisen jyminän. Tämäpä tantereella tälläkin uhkas vihan viimoihin viedä vieraan vallan ja voiman. Pohjan pois puhaltaa uhkaus porvareilta… Elostelijat hölkkäsivät etsimään apua ulkomailta. Suvulta suurelta ja miekoissansa mainehikkailta apu lähti. Ehtivätpä parahiksi kuten aina ennen. Ja raakimukset ruoskivat, murhasivat meidän miestä. Nautoina ja punikkeina teurastivat kotoiset ylimykset yhdessä vieraan maan rosvojen kanssa kotoisia elättäjiään — työläiskansaa.

Sanaa olivat saarnanneet, nyt miekkaa sivelivät. Isänmaata ihailivat, ihannoivat, työläisten isänmaata, ei omaa. Orjuutetuille "ominluvin" osapalan ottajille irvistelivät, purasivat petohampaillansa.

Kuten aina ennen, niin tälläkin erää oli hakattu maahan paras.

Raatajarahvas oli aivoituksin sekä töin osviittaa oikeuden sekä rehellisyyden tietä tallannut. Se oli elänyt ja käynyt uraa uskollista kalevaisen. Mutta orjuus mitä julkein astui vielä esiin. Miksi ei valoon, vapauteen käykään tie?… Kysyjä kaatui kalpaan sekä väkivaltaan…

Mutta miksi?

Kulkihan pimeän Pohjolankin kansa nöyryyden sekä alistuvaisuuden nuhteetointa tietä. Vuosisadasta vuosisataan oli astunut. Oli uskonut armoon ja ihmisyyteen, luotti lakiin ja oikeuteen paremman päivän toivossa. Mutta mitä enemmän uskoi ja vuotti, sitä tummemmaksi kävi toivojen taus. Koettelemuksen kuorma suureni ja yhäkin suureni. Papisto luki tyyten kuluneita lauseitansa tuhatkerroin. Musta mies syntien suunnattomien painoa huusi. Veriruskeuden ja paatosten kohu korvissa kulki. Rahvaassa muhii muka pesiytynyt pahuus ja perinjuurin punainen piru siinä työtä tekee ja aitaa turmeluksen tarhaa.

— — —

Keskellä kaiken meuhasi maailmansota.

Suuret tapahtumat astuivat esiin. "Kansankavaltajien" parvi uhkasi uida yli porvarien valheverkoista. Siellä ja täällä tuo verkko ratkeili, tietoisuuden säteet tungeksivat paahteisina ja hurmaavina. Porvariston epärehelliset elämisenkeinot lain ja laitosten varjolla paljastuivat. Syntyi kahinoita ja kamppauksia. Kiihtyivät kansat kaikissa maissa. Isänmaa-aate selkeni keppihevoseksi, joka takaa vain muutamille leipää ja rauhaa. Mutta köyhille siitä rakkaus on kaukana. Heidän osansa on viha, myrkyllinen viha.

— — —

Kolmannen kerran oli Pirkkalan miesten tuho tullut.

Vapaan Suomen työmieheltä ja naiselta riisuttiin häpeällisesti ja väkivalloin alas se valtikka, minkä historian suuri päivä sille käteen oli kiidättänyt. Tässä Tammerkosken partailla uusiutui sama verikaste, joka Nokian virralla uudenvuoden yönä, 322 vuotta aikaisemmin luetaan murheena historiassa. Sekä tämänpäiväinen että silloinen kamppaus käytiin Pirkkalan pitäjässä. Mutta myöskin 318 vuotta aikaisemmin Nokian taistelua olivat Hämeen "pakanat" ynseilleet. Poukkalan noita johti silloin juosimiehensä tuparien ja tapparain kanssa Paavilaisten veroherjojen tuville. Tömy ja tuokse siinä silloinkin oli käynyt. Väinölän partaiset urohot sivakoilla ja keihässommilla liuhtoivat ja puoliansa pitivät. Taviloilla ja kurikoilla mötkivät tomuja pois "turkistorakoilta." Lampsivat maahan Kivikirkon rimpsut ja rampsut yhteen lykkyjen. Karkua ja kanakvyöriä pohatoilla ja papeilla ajoivat. Pitkin Pirkkalan pinteleitä marina ja vilkas käpälän nosto… Siellä ja täällä äyhähti ja äyskäs Eesaun punainen pakana. Vallan ottivat, mutta valtaa eivät enää pitäneet. Teräspaidat vieraat tulivat. Paavin ja kuninkaan, piispan ja papiston asemiehet voittivat. Herjat "Pirkkalan punaisen pirun" peijaita pitivät.

Jo silloin äärellä mustan murhan valkoinen kansa riekkui ja tanssi.

— — —

Tänäänkin sama valkoinen väki tanssi.

Verikevään Tampere kylpi kyynelissä… Vimmaisa hengenoton hetki oli punaisille tullut. Ajojahti kävi kaikkialla. Vikinä ja naisten avunhuudot tyrehtyivät siellä ja täällä. Kiropäiväin verenlaskuvinkuna kuului kujilta ja tavaramakasiineilta. Valkoisten sikolahtipäivä oli muuttunut nyt syksystä ja sydäntalvesta kevään kirkkaaseen aurinkoon…

Tampere oli kerran vielä voitettu.

— — —

Nousee kevät… Pirkkala… Historian iskut uusiutuvat taajempaan. Välimatkat lyhenevät… Tulee aika, nousee päivä jolloin kurikka- ja keihäsmies kohottaa kamaran alta paaden. Ryömii esiin manan musta mies… Kalskaa kilvet… Suhkaa jouset… Käy esiin uudelleen Pirkkalan nainen ja mies. Sankarisydän lämpenee… Uusi polvi voimia kokoo… Osattomain oikeus viedään kerta vihdoinkin voittoon… Nousee poljettu. Nousee Hämeen korvesta talonpoika. Tammerkosken hyöristä astuu proletaari. Käsikäteen käyvät. Ei voita heitä silloin rosvo…

On silloin kevät… On aamu.

7.

MUUTAMIA MUISTOJA.

Mihin Norolan Martta oli joutunut?

Siihen kysymykseen nuorimies ei vastausta saanut. Enemmän teki tämän tiedustelun itselleen kuin muille.

Tosin montaa yhteistä sattumaa ei Arvid muistanut. Mutta ne mitä olivat, juontuivat varhaisilta ajoilta asti. Mies muisteli niitä enemmän leikin kuin toden kannalta. Olihan aate viime aikoina tehtäviä asettanut. Kas niitäpä tässä täytettyä tulikin.

Mutta joka kerta kun ajatukset palasivat synnyinkotiin ja askartelivat rakkaan äidin ympärillä, sukelsi sieltä jostakin kartanolta reipas tyttö juoksemasta. Lyhyt, pyykinpuhtoinen esiliina vyötäisillä veikasteli aitanportaalta toiselle. Pihan poikki pistäysi, tahi karjakartanolta jotakin tiedusti. Yksinkertainen arkinen puuha työläistyttärellä Pylväistön talossa oli jo kestänyt vuosia. Askarteli varpusen vikkelyydellä.

Miten olikaan tyttö muuttunut ja kasvanut matkan pitkän aikana. Pitkän pirtin pöydän ja keittiön kynnyksen tunsi tämä tarkoin. Tunsi tiskin, joka puulusikankin tunsi. Tunsi jokaisen rengin katseen niskassansa. Tunsi ajatukset ja käytöstavan monenkin "moukkamiehen." Mutta yhtä tyttö ei tuntenut — Arvidia. Tämä nuorimies pysyi alinomaisen välimatkan päässä, eivätkä mitkään seikat olleet häntä lähentäneet. Arvidkin käsitti elämän umpukukkaiseksi lapsen unelmaksi, joka alituiseen tyttöä ympäröitsi. Katse toki silloin tällöin kaukaa kaihosi, mutta sekin heti häipyi, kääntyi muualle. Ja mitäpäs siinä, olihan niitä naisia nuorimies nähnyt. Maailmalla rikkaita ja köyhiä, arvokkaita ja alhaisia, kauniita ja rumia. Tosin oli joskus viehättäviä, ehkä ihan hurmaavia varieten ulkokultaisia ja siivekkäitä olennoltakin tullut katseltua. Mutta oli ylpeitäkin, erittäin arvokaskäytöksisiä, jopa itsekkäitäkin nähnyt. Joskus taasen mairittelevia, liian imeliä, ehkä epämääräistä sanoa: tungettelevia. Mutta harvoin tapasi rohkeata ja päättäväistä, veikeätä ja yksinkertaista kuten Martta.

Olihan tämä mies jo kokemuksien karkaisema kuoreltansa. Kaikkiin mahdollisiin sekä mahdottomiin asioihin osasi ottaa oman kantansa. Jotenkin kaikki vastaansattumat tuntuivat tavallisilta, elämässä ilmeneviltä varjotahi valopuolilta. Langenneet naiset ja miehet tuntuivat ensi kertaa julkeasti nähtyinä loukkaavan sitä uinailevaa maalaispojan ihannetta, minkä varaan hän sukupuolien keskinäiset suhteet oli rakentanut. Mitä pitemmälle hän kumminkin näki ja koki, sitä enemmän tietoisuus paheista alkoi aueta silmäin eteen. Lopulta hän johtui tutkiskelemaan oloja ja yhteiskuntaa, hyviä ja huonoja, sekä tervettä, että mätäpaiseita.

— — —

Sisällissodan edellisenä syksynä, suurlakkopäiväin aattona, Arvid vasta Suomeen saapuneena teki yhtä ja toista merkillistä huomiota. Ylimystöä apinoivat pohatoitten tyttäret turhamaisuuksilleen, herrasrimpsuineen. Ne tympäisivät, vaikka varsin viisaan osaa olivat näyttelevinään. Manttaalijekunat sotasaaliineen kuvittelivat olevansa "vanhaa aatelia", peräisin kuninkaallisesta perheestä ja perikunnasta, sekä että on tavattoman alhaista olla tekemisissä sellaisen roskan kuin työläisten kanssa. Ja mikä ilmeinen ihme, ettei ennemmin oltu osattu rikastua ja ylpistyä… Tämän röyhkeän sakin ajatukset ja aivoitukset paistoivat ulos itse kunkin naamasta paremmin kuin peilistä. Sentähden Arvid käänsi tälle sakille selkänsä ja asteli työväen talolle.