SOTA! MISSÄ SIVISTYS?! (continued 2)

Kas täällä oli yksinkertaista ja teeskentelemätöntä. Liinapäiset työläistyttäret riemuitsivat elämän eräpalastakin. Sielläpä se liukkaana liikkui Marttakin valkeine vyöliinoineen. Ja kuutamoisena lokakuun iltana kun Arvid asteli yksin äänettömänä hongiston polkua pitkin kotikylään, ponnahtelivat jalkansa tutuilla teillä ja kivilöillä, joissa poikana paitaressuna sadat kerrat kiitelemässä oli ollut. Ja jos tätä kertaa tarkemmin muisti ja mietti, olivat ajatuksetkin säilyneet sellaisina, miksi ne sinä iltana kuvastuivat.

Sittemmin siitä oli muistoon seurannut kalpea syyssunnuntai-ilta kalliosaaren takana. Oli vastassa siellä rannalla ollut Martta, veikon veitikan keralla. Nuotiolla kalaa paistettiin ja maistettiin. Oli sanonut Arvid ujostelevalle tytölle: "Sinun kalasi maistuu kaikista parhaimmalle. Taitaapa sinusta emäntä tulla." Tyttö oli punastellut ja väittänyt vastaan: "Ettei hänestä koskaan, ei koskaan tule kenenkään emäntää." Tämä viaton väittely erittäin huvitti nuorta miestä.

Tämä kohtaaminen oli ollut ainoa syksyn lyhyen aikana, minkä tyttö osakseen oli saanut. Mutta sehän ei johtanut minnekään. Siitähän ei minkäänlaista alkua, ei johdelmaa voi päätellä. Kauan ja ainaisesti väikkyili Martalla mielessä tämä hetki. Väikkyi sittenkin, vaikka Arvid jo vuosia oli ulkomailla ollut. Ja kuta enemmän aika kului, se sitä kirkkaammaksi seestyi. Kerran sitten tytön elämässä oli tullut vastaan ihmeellinen lauantai-ilta. Posti näet oli jättänyt Pylväistön pirtin pöydälle kortin. Siinä osotteen puoleisella sivulla oli piirretty: "Pikkutyttö Martta Norola." Se oli leimattu ja pantu postiin San Franciscossa tasan neljä vuotta jälkeen lähtöpäivästä. Piirretty oli siinä: "Puhtoiselle Martalle ja pikkuveikollesi olen ostanut onget. Kun tulen kotimaahan käymme Kalliosaaren poukamaan… Iltana suvisunnuntain."

Kirjekortti povellansa siitä aikain oli tyttö kuljeksinut sekä illat että aamut… Ja vasikoiden hakumatkalla vainion takana sai poiketa aukealle kivikkoaholle, minkä keskellä sijaitsi laakeana Kilien kivi. Kiven seinustalla sijaitsi leikkimaja kivisine pöytineen ja penkkeineen. Tänne tyttö hiipi, istui avokattoisen onkalon kivipaadelle ja sykkivin sydämin etsi kortin poveltansa. Luki sen ja mietti… Luki uudelleen ja uupui ajatuksiin. Kaukomaille unelmat kiisivät. Unohtui tunniksi, unohtui kahdeksi ja pieni karja ammui turhaan vasikkahaan veräjällä puolapuiden avaamista. Nyt ei Martta sitä kuullut. Hän kiven alta käärön veti ulos ja kirjoitusesineet kaikki ennen varatut otti esiin. Tykyttävin sydämin pani paperille rivit:

"Kilienkivellä 18.6.1910.

Isomies Arvid: —

En uskalla kirjottaa kaikkea sitä mitä sydän mulla sanoo. Siitä kortista monta kertaa kiitos… Mutta isä on kertoillut siellä Californiassa olevan mammottipetäjiä suuret määrät, simpukankuoria, kultaa ja kiinalaisia, neekereitä ja intiaaneja ja että siellä kasvaa etelän hedelmät. Oletko näitä hedelmiä syönyt? Oletkos uinut siinä punaisten lohien lahdessa? Eivätkö ne lohet ole kaikki paljonkin parempia kuin meidän Kalliosaaren onkiahvenet? Oletko tavannut Jack Londonia?

Tässä Kilienkivellä minä olen nyt yksin. Tätä tuskin siellä enää muistaa. Rastaanaholle tästä suurin on näköpiiri. Pukkipaimenessa vuolit kierokepin leppäsen. Se on nyt siellä kotona katonrajassa Rantatuvassa. Meidän vanhalta pukilta katkesi toinen sarvi kun tappeli Hakalan pukin kanssa. Nyt sillä ei ole sitä "majesteettia." Vasikat ja lampaat huutavat Notkoveräjällä. Täytyy lopettaa. Tuskin tulette milloinkaan! Turhaan kai vuottavat täällä. Vissiin olette vallan vihanen "sinästä." Voikaa sitten hyvin! Nyt minä lähden juoksemaan…

Martta."

Neljä vuotta kirjeen postiinpanosta oli taasenkin kulunut.

Tämä oli pitkä aika. Eipäs hiiren hivausta enää muista? Lieneekö mennyt koko mokoma lippu?… Mutta syksyllä sitten saapui Arvid ihan odottamatta. Miten paljon toisenlainen hän nyt oli kuin lähtiessään! Hänen kasvoillansa lepäsi alinomaa itsetietoisuuden taukea ilme. Ulkokuorelta näytti hän kuin kaiken entisyyden olisi unohtanut. Kaukaa ja pettyneenä katseli nyt Martta kaunista miehevää miestä. Lähelle häntä ei päässyt kenkään. Enemmät ajat mietteissänsä yksin käyskenteli kuin että mitään puhui. Säästeli sanojansa. Yksin olla halusi. Asettuipa ehdoin tahdoin tyttö kerta jo tiellekin, mutta harhaileva miehen katse kartteli. Se liikkui jossakin kaukana kuin ei mitään olisi muistanut. Sitten pettyneenä allapäin oleili Marttakin. "Olkoonpa omissa ylpeissä oloissaan. Ei minusta ainakaan vaivaa eikä estettä."

— — —

Päivät menivät ja tulivat.

Kansa parhaillaan puuhasi puita vallankumousroviolle. Mutta roihuja ei oltu vielä sytytetty… Kumminkin arkiset aatokset karkasivat itse kultakin.

Tapahtuipa Pyhän Mikhaelin lauantaina pieni seikka.

Arvid katseli Pylväistön pirtin peräikkunasta kauas Kalliosaaren selälle ja valkamaan. Silloin huomasi hän parahiksi parven koskeloita kiidättävän Petokorven kainalosta. Lintuparvi kierteli ja kaarteli sinne ja tänne vaarojen ja vuorten vaiheilla, kunnes likenivät lahtea ja lopulta laskivat kuin laskivatkin saaren poukamaan… Nyt haulikoineen rantaan mies juoksi. Sousi sukkelasti saaren vastaiselle rannalle. Pian koskeloa keltapukuista kolme ampui mies ja iloitsi ylen saaliistansa. Sattuipa Martta olemaan Antero veikon kera ukon vieraina venheinensä. Martalla oli nyt vapaaviikko työstä.

Vaikka olikin jo syksy ja pohjolan ilma kävi koleaksi, lämmitti aurinko keskipäivällä suojaiseen saaren lahdelmaan. Täällä tyvenellä tapasi Arvid ystävänsä kalaa kokemassa. Hetki siinä iloiltiin, sitten rannalle soudettiin. Nuorimies oli erinomaisella tuulella äskeisestä saaliistansa. Eipäs muuta mainiompaa voinut ajatella kuin asettua tunniksi kahdeksi talosille. Pian kallion kielen alle humisevan tulen tekivät ja kilvan siihen risuja kantoivat ja rantakiviltä ahventa onkivat. Nyt alkoi kalanpaisto. Antero juoksi suolansaantiin ukon mökille. Silloin sanoi mies nuorelle tytölle:

— Kiitos kirjeestäsi Martta… En ole unohtanut sen sisältöä. Aikaa ei ole ennemmin ollut mulla vastatakseni. Sen tahdon suullisesti tässä nyt tehdä.

Punastui Martta. Sai sanattomaksi. Kumminkin iloisena ja reippaana voitti äkisti tunnelman; — Oh'hoh sitä kiirettä!… Eikö vuodessa neljässä vastausaikaa?…

— Tosiaankin! Siltä on kulunut jo neljä pitkää vuotta!…

Molemmat nauroivat ja Arvid jatkoi:

— Tahdoit tietää ovatko hedelmät, simpukat ja lohi parempia ahvenesta? Vastaan; Eivät parempia minulle olleet — kenties! muille.

— Turhaa kuvittelua. Te varmaankin olette äärettömän isänmaallinen?

Mies suurensi silmänsä ja katsoi tyttöön, joka puhui "isänmaallisuudesta." Tyttö jatkoi kiusaillen:

— Ja mikä täällä viehättäisi? Sanokaapa mikä?…

— Martta ei ole koskaan ollut syinnyinmaan rajain ulkopuolella, eikä tunne…

— Kalaukko on ollut. Hän on kertonut, ettei suinkaan ikävät vaivaa vaikka meriäkin kulkee ja kyntää jos siellä vain on kyllin kauan ettei "nahkapoikana" heti kotirannoille kipase…

— Nahkapoikana kipase… kertasi Arvid enemmän ihmetellen kuin vastatuksensa. Onpas tuolla tytöllä oivat tuumat…

— No sanokaa sitten mikä täällä minua kaipaisi ja mitä te juuri enimmän ikävöitte?

Toinen mietti, sanoi sitten:

— Oman äidin kirnupiimä. Ja… ja myllärin Leenan talkkunajauhot. Mikä muu olisi niiden veroista… Tyttö nauroi helakasti:

— Nepäs herkkuja!…

— Nuo kaislikot ja kivet, rannikon pohja jurmuinen, kotilahden laineiden loiskinta… ulpukat ja ummut… vesi väritön ja kuulea. Tämä on toista kuin kaukana siellä vihreä savilieju helmiaarteineen… Ja sitten koti… ja…

Nuorimies ei sanonut enempää vaan käänsi katseensa järvelle kuihtuneen kaislikon taa. Marttakaan ei halunnut häiritä, leikki vain siinä savuavalla kepaleella, pyöritti sitä ilmassa ja katseli syvälle tuleen. Tyttö ei tosiaan muistanut kotia, ei äitiä joista Arvid nyt kertoi. Tälle totuudelle veitikoiminen ei ollut eduksi. Äänettömyyden jälkeen nuorimies jatkoi:

— Vaikka en minä ole täällä tavannut juuri sitä mitä olin lapsen muistoissa kanssani kaikkialla kulottanut. Muuttunut on muuksi. Kylmennyt ja vieraantunut. Kumminkin sentään… Hän aikoi jotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, tahi muutti keskustelun muuksi:

— Etkös laittaisi ateriata… Paistamme onkiahventa kuten kerran kauan, kauan sitten. Sinä olet suuri tyttö nyt, vaikka silloin pieni…

Tyttö vastasi iloisena:

— Pieniä nyt kalamme, eivät silloisen veroisia.

Juoksipa poikakin siihen suoloilleen ja nyt alkoikin reipas askartelu. Metsästyslaukussa oli Arvidilla aamuselta kirjavarintainen pyy. Hän laittoi linnusta paistin. Kaivoi sitten kaukaa ostetut onget syvältä kukkarosta. Arvid oli ne tuonut mukanansa kaukomailta. Anterolle antoi. Nyt säteilivät tämän silmät. Pyytä paistaessansa nuotiolla kertoili saapunut kuinka nuoret miehet kulkivat joskus maan laidasta laitaan. Mitenkä kapitalistien rautateitä "piittasivat", onkivat kanatarhoista talonpoikain kanoja, joutilaiden joukoissa metsämailla ne nuotioilla korvensivat, tahi saven sisässä paistoivat. Eihän pataa parempata kenelläkään selässä. Olivathan aikoinaan villi-ihmisetkin samoin tehneet. Rehevässä, luonnonrikkaassa maassa, missä kotoiset eläimet alkuisin villeinä ovat olleet, niin samoin luonto ihmistäkin houkuttelee luokseen huolista vapauteen. Moni sieltä on palannut kaikesta kulttuurista esi-isäin asuinmaille. Asiantuntemuksella ja taidolla Arvid siinä nytkin lintuansa paistoi ja "pommareista" monta kaskua kertoi. Maan rannasta rantaan kertoi joustavata juonta, pientä ja suurta, missä oli samoillut. Lapset kuuntelivat hartaina juttua ja kukaan ei heistä huomannut ukkoa joka ilmestyi joukkoon, ennenkuin vapajava vanhus päästi äänen ja kanervaiselle kivelle istui:

— Poika, olet kotiutunut. Matkasi on ollut pitkä, kuulemma. Merituulia monia ja tuimia olet tuntenut… Olenhan tuota minäkin sillä puolen matkustellut… Arvid nosti ihmeissään silmänsä ja kummissaan kuunteli, kuinka ukko Välimerestä ja Marseillesta, Brasiliasta ja Rio Janeirosta, Chilestä ja Valparaisosta, Port Stanleystä sekä Etelä-Amerikan tulimaasta kertomuksen monimutkaisen alkoi. Yhä suurenivat hänen silmänsä. Ukko kasvoi hänen edessänsä uljaimmasta uljaimmaksi, merikarhuista kokeneista kaikista kovakouraisemmaksi. Milloin keinuilivat Intianmeren aaltoja seiliparkilla, milloin Kap-Hoornin kärjen ympäri kiersivät kanotilla. Milloin Kongon rannikoilla soutuveneissä afrikalaisten kanssa kilpaa soutivat ja näitä orjiksi pyydystivät. Musta mies oli palkkaorjista kapteinille mieleisin… Kertoi Kalkutasta, kertoi Keltaisesta merestä, Sahalinista ja Kamtshatkasta. Ja kun nuorimies siinä kertomusta kuunnellessaan kokoili ajatuksiaan ukosta, muisti hän kuinka kummallinen tämä oli ollut muisti-iän Arvidille, kuinka salainen ja suljettu luonteeltaan ja kuoreltaankin. Aavistamaan hän nyt alkoi tämän suljettua salaisuutta.

Tästä aikain tuli heistä erottamattomat ystävykset.

Sekä tämän salaperäisen paljastuksen, että yhteisten harrastusten vuoksi johtui seikka siihen, että ukon erakkoasunnosta sen jälkeen yht'äkkiä Arvidin kotiin palattua sukeusi mitä viehättävin, vaatimattomin ja herttaisin vallankumousnuorison kokoontumispaikka.

Vanhuksen ulkonainen muoto pehmentyi. Umpimielisyys ja yrmeys sulivat hänessä yhteisymmärrykseen. Ja olihan hänellä, vanhalla miehellä, vanhuuden illan viime hämärillä leimahtanut sammuneeksi luullun tuhkan alta uusi kytö. Ja kipinä siitä toivosta sinkosi, mitä ukko yksin oli kauan povellaan kantanut.

Tämä kerta oli ainoa mitä Arvid Martan kera muistoista keskusteli.

Sen jälkeen seurasivat toimien ja tehtävien kuumeiset ja kiireet ajat. Millekään muulle ei enää saattanut olla sijaa kumoussydämessä.

— — —

Kas tämä sekä paljon muuta olivat vitkaan vierineet Arvidin ajatusmaailmassa sen jälkeen kun hän synnyinkodin ja äidin armaan, sekä siskon kotiin kevätyön hoivaan ja valkoisten valtaan jätti. Se mille hänen elämässä vapaa-aikoina ei ollut sijaa, eikä hetken ajatusta suvainnut, astui nyt esiin vaikeimpana yksinäisenä unhoituksen aikana.

8.

ELÄMÄ ON KUOLONSUUDELMA.

Muistamme kuinka Antero ja Arvid ratsastivat pois Pylväistöltä.

Kauas heidän jälkeensä kuului kotikartanolta koiran haukunta.

Heidän suuntansa oli suoraan etelään… Valtatieltä tuli poiketa, koska vainolainen saattoi karata päälle ja käydä peliin kohta kaikkialla. Ja kuta pidemmälle yö kului, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että tie etelään sekä itään on kohta kaikkialla katkaistu. Kumminkin kuluivat penikulmat. Taipale taittui kilometri kilometriltä. Mieli ja murhe oli keventynyt, ellei outo ajatus jostakin epäonnistumisesta olisi eteen astunut. Olihan tämä jo kaikki onnen kauppaa. Kiitää joukkojen jälessä siksi kuin ne saavuttaisi. He tulivat ratsain metsäisen seudun kautta jo siksi pitkälle, että piti tulla näkyviin ihmisasunnoita. Arvid katsoi eteen sekä taakse, sitten pysähdytti päristelevän hevosensa, laskeusi ahteen päällä satulasta ja odotteli notkossa vielä tulevaa poikaa. Tässä hän tunnusteli paikkakuntaa ja kun pääsi siitä selville, olikin juuri otaksuttu kirkko lähimailla. Kirkon taustalla metsässä päättyi oikotie hiekkakuopille, missä lähellä oli haudankaivajan mökki. Pikaisen päätöksen jälkeen pistäysi poika sisälle matalaan majaan. Ja kun varmuuden saivat liikuntaan, jättivät hevoset metsään, koska yksin kotona oleva töllin emäntä ilmotti suuren vaaran väijyvän juuri täällä. Mutta kun palaamisestakaan omia jälkiään myöten ei ollut kysymystä, miettivät he kaikin kolmisin mitä tässä oli tehtävä. Ja terhakka työläisvaimo keksi joutuisasti avun, sekä puheli seuraavaan tapaan:

— Herran huoneesta eivät teitä keksi. Kas sieltä kaikkein vähimmin osaavat vainota teitä. Neuvoi ja kuiskaili kellotornin kivijalasta, joka on umpinainen. Kas siellä kellarissa on varustettu aimo piilopaikka.

Kivijalassa osui irtain paasi neuvon mukaan kohta kouraan. Pimeässä hapuilivat sieltä ja täältä, mutta muuta kohtaa ei osunut eteen. Tornin perustuksiin ryömivät sisään. Erittäin ahdas oli tästä ison miehen tunkeutua, mutta kun se oli tapahtunut ja kivi takaisin tiloilleen kiskottu, kuuluikin jo maantieltä valkoisten äänekäs melu. Etsiskelijät nuuskivat kylässä innokkaasti joka talon ja loukon.

Pilkkopimeässä ja ikkunattomassa sokkelossa hapuilivat piilottelijat kellarin ovea. Ovi löytyi, mutta se oli tuntemattomalla tavalla tiukasti kiinni. Vanhanaikaiset, paksut rautakankiraudat ja saranat olivat koristeellisesti kiemurreltu haaroille puoleen ja toiseen. Ne tuntuivat olevan jykevästi niitatut ja paksun ruosteen vallassa.

Kellotornin pohjakerros ja kaava tuntui olevan alkuperäisen arkitehtuurin suunnittelema neljään yhtä suureen kammioon. Yksi näistä huoneista toimitti vainajien kappelin virkaa siihen aikaan kun ei ollut varsinaista lämmityslaitoksella varustettua leikkaushuonetta. Yksistään ajatuskin olisi tavallisissa oloissa kammottanut heikkoluontoista ja pelkoa ihmistä. Arvid muisti kotipitäjän kirkon ja kellotornin rippikouluvuosien ajoilta, että se oli suhteellisesti aivan saman tyylinen. Muisti vainajien huoneen ja kuoleman huonekalut. Muisti kantopaarit, rautalapiot ja kuluneet kanget. Tarkoin muisti kahdet kantoliinatkin, joista toiset uudet, toiset vanhat. Köyhiä oli laskettu hautaan kuluneilla, reuhkasyrjäisillä ja virttyneillä liinoilla, kun taasen rikkaita ja arvohenkilöitä uudemmilla, joista toinen syrjä oli valkoinen, toinen musta. Muisti vielä "siunatun mullan lapionkin." Vallan hyvin muisti Arvid mitenkä oli yhdeksän vuotiaana, viluisena talvipäivänä ollut Isänsä viime matkalla. Muisti kutka olivat olleet mukana, kutka mitä ja kuinka sanoivat. Muisti tarkistaneensa kaikki nämä kuolemankojeet.

Niiden käsittely oli saanut aikaan kummallisen kammon. Mustat paarit olivat olleet korkeajalkaiset ja kohtuuttoman puisevat. Miten paksut jalkain alapäät? Tuntuipa kuin kuolema itse ne olisi rakentanut Tuonen mustassa tuvassa. Oli tuntunut kuin olisivat olleet kootut suurista kuolleiden luista.

Olihan niillä kotipitäjän ruumiskantopaareilla saatettu monta vainajata lepoon. Selvät kulumisen ja paljon käyttämisen perstaantuneet kohdat sen osottivat. Kaksitoista miestä oli isää osavasti ollut kantamassa. Pylväistön koturi-Oskari oli heitä kovasti etukäteen varottanut kompastelemasta, tahi muutoin huonosti tätä työtä tekemästä. Ja jykevästi sitä sitten jykeviin paareihin olivat väkevät miehet tarttuneet kiinni. Isä oli siellä korkealla, mustassa nikkari-Jussin tekemässä honkalauta-arkussa. Kirstu oli huojahdellut pahasti, koska kaikki astuivat eri jalkaa kohti kirkon suurta läpikäytävää… Kyllä tämä oli väkevä ja kova joukko yhdeksän vuoden vanhan pojan mielestä. Missään muualla ei hän sellaista kulkuetta ollut nähnyt paitsi siinä kuvaraamatussa, jonka isä itse eläissään vasaran alta oli huutanut Ala-Kolhin muorivainaan avisioonista. Tässä tukevassa puukantisessa kirjassa muisti poika nähneensä yhtä jyryn kulkueen kuvassa kuin siinä viittoihin puetut israelilaiset kantoivat voitonliiton arkkia…

Siinä pilkkosten pimeässä kellotornin kivi sokkelossa hetken istuessa olivat Arvidin silmäin ohi kiitäneet kaikki nämä lapsuusaikaiset kuvat. Mutta vierellään olevan pojan kosketus hänen käsivarteensa herätti nuoren miehen tällä erää ikävään arkiseen todellisuuteen. Miehuus oli hänet jo saavuttanut ja mikä edesvastuu? Mikä ääretön velvollisuuksien ja pettymysten kiviraunio paasi paadelta kasaantuikaan alituiseen yhä korkeammaksi ja uhkaavammaksi hänen harteillensa. Hapuiltuaan lattiata pään päältä löytyi luukku, jonka kautta molemmat nousivat vaivalla koleihin, kylmiin ja kolkkoihin huoneisiin. Ja osavasti, kuten Arvid oli aavistanutkin, olivat kapineet saman tapaiset täälläkin paikoillaan aivan kuten ennen muinoin kotikirkossa. Vankoissa honkaseinissä ei ollut ainoatakaan ikkunaa. Kylmän, sammalettoman varan kanssa hakattu jymy rakennus kajahteli korkeana ja tyhjänä pienestäkin kolahduksesta. Pohjakerroksen paksuissa väliseinissä ei ollut ovia eikä pihtipieliä. Aukot olivat siltäseltään sellaisina, millaisiksi ne kirvesmiehet alunpitäen olivat jättäneet. Yhdessä seinässä teki toki harva, pystylautainen yksinkertainen lukuton luukku oven virkaa. Raapaistun tulen valossa he kurkistivat tänne sisälle. Puolikasvuinen poika kauhistui, sillä siellä seisoi puisia pyhäinmiesten puumuumioita. Nämä puuapostolit muistuttivat vielä niitä katoolisajan aikoja, jolloin niitä palveltiin ja jolloin niillä kirkkoja koristeltiin. Myöhemmin oli uskonpuhdistus ne riisunut alas ja korjannut kirkon seiniltä tänne pimeään kellotornin loukkoon. Huolellisempi kokoelman tarkistelu osotti, että sinne joukkoon oli saanut tehdä seuraa myöskin pari ulospalvellutta ja puoliksi lahonnutta vaivaispoikaa. "Vaivaspyssyjen" tökerösti tehdyt kasvot oli ajan hammas halkeillut ja taivastuttanut. Tavallinen kylänikkari oli koettanut panna parhaansa ja etsinyt ulkomuistilta ihmisen muotoa, jotta olisi kirveen ja taltan avulla voinut piirteet taiteilla tukevaan puupölkkyyn. Niinpä olikin anelevan, laihan ja kurjan kerjurin sijasta sattunut tulemaan tavattoman lihavakasvoinen "kirkonäijä."

Muistuipa siinä mieleen kertomus vanhoilta ajoilta, että juuri tämän seurakunnan kirkon olivat rosvot ryövänneet sanomattoman monta kertaa. Ja joka kerta oli vaivaispoikakin tullut tutkittua. Ja kun nyt katseli noita "ryöstetyltä raukkoja", oli niitä aikanansa todellakin teräaseella ulkoinen tuholainen pahoin tärvellyt. Myöhemmin oli niitä raudoituksen avulla kyhätty kokoon.

Seinillä oli siellä ja täällä puisia kolmihaaraisia kynttilän kannattimia. Seinustalla hämärästi tuntuva, lyhyen lieskan avulla nähty taidemaalaus. Helvetti siinä sisuskotasiltaan oli pantu puitteisiin. Sarvipäitä piruja ja perkeleitä hääräili hiilihankoineen…

Poika pelästyi kaikesta tästä ja tarrasi sylin kaikin aikamiehen vyötäisille kiinni. Sen kynttilän pätkän avulla jonka he löysivät korkealle asetetusta puisen kattokruunun koukusta oli heillä kylliksi mahdollisuutta tutustua tähän pimeyteen, missä kättä myöten sokkoilivat.

— — —

Vainolainen piti kirkon ympärillä ja kylässä ajojahtia.

Suursiivouksen seuraukset alkoivat kylän raitillakin näkyä ja kuulua. Huutoja, itkua ja laukauksia. Kaiken yötä elämöivät hevosilla ajavat miehet maantiellä. Hätähuutojen seassa lauloivat juopuneet jotakin rekilaulua, tahi suoraan raakamaisia sotalauluja. Kiinni saatuja punaisia ajettiin ulos. Riemu ja verenhimoinen vimma valtasi tämän tienoon. Hevosia ja mieskuormia kulki äänistä päättäen kirkon sivu metsään sorakuopille.

— — —

Tässä asemassa ja ulkonaisessa tietämättömyydessä sekä kauhussa olivat nämä kaksi ihmistä olleet värisemässä kylmässä kellotornissa. Vilussa ja kärsimyksessä he saivat olla kaksi päivää ja kolme yötä. Korkean rakennuksen eri kerroksissa kierrellen ja kuikkaillen he kuluttivat aikaa. Lämpöisikseen liikkuivat alinomaa portaita milloin ylös, milloin alas. Korkeimmasta huipusta he saattoivat nähdä koko laajan ympäristön sikäli kuin kellohuoneen suljettujen luukkujen raot siihen antoivat myöten. Oli selvää, että valkoiset joukot herrastelivät ja hallitsivat kylää. Kirkonvartijan vaimon näkivät he vangitun. Valkoinen asemies kuljetti hänet pois, koska ei hän osannut sanoa mihin hevosten omistajat olivat hävinneet. Vaimo oli sisukas. Ei uhkauksista eikä pieksännästäkään suostunut sanomaan töllin takana hiekkakuopilla olevien hevosten omistajia, vaikka jäljet päivänselvästi johtivat haudankaivajan mökkiin. Piiloutuneet saivat niinmuidoin olla oman onnensa nojassa kenenkään heistä tietämättä, tahi apua arvaamatta.

Kolmannen päivän iltapuolella huomasivat lymyyjät korkealta tornista, miten kaukaa järven jäällä kirkkoa kohden saapui jono hevosia. Hevosroikka lähestyi hitaasti kylää. Lähemmä saavuttua saattoi reissä olla jotakin loimilla peitettyä… Ja kaiken ihmeen ja kumman vuoksi ne pysähtyivät kohdalle ja käänsivät kuormansa suoraa kellotornille. Vanhan ja entisen hautaustavan mukaan ei tässä kylläkään olisi ollut mitään ihmettä. Olihan reessä edimmäisessä musta kirstu.

Ylitse kivisten ja korkealle johtavien askelmain, sisälle kellotapuliin kävi heidän kulkunsa. Seurue oli sanatoin ja suruisa. Vahvasti ruostuneen lukon avasivat ja Tuonelaan tulijat kantoivat sisälle. Sanattomina ja kauan kantoivat. Kuinka pitkä aika se ja kuinka paljon heitä mahtoikaan olla? Rikirintaiseen riviin, pitkälleen siihen lattialle, kylki kylkeen he kunkin säännöstelivät.

Piileksijät hätääntyivät jäämään ylös.

He pujottelivat ylhäällä kolmannen lattian päälle vinottain, poikitse ja pitkinpäin olevien paksujen ryhtäysparrujen sokkeloissa. Siellä suojissa he seurasivat tapahtumia alhaalla, kuuntelivat kolinaa ja kuiskailevaa puhetta. Ja vihdoin kun vainolaiset toimituksensa tehtyään paiskasivat raskaan, vuoritetun ja raudoitetun oven jyrinällä kiinni, tuli tornin alakerta jälleen pilkkopimeäksi. Ruosteinen salparauta sorahti pahalla vikinällä kahdesti kierrettynä lukkoon. Tämä kaikki rauhoitti jälleen ja toi mukanaan helpoituksen huokauksen.

Päivä kului iltaan.

Tänään tuli tuskin mitään muuta muutoksia asioissa. Kiihtyvä nälkä muuttui kumminkin polttavaksi tuskaksi. Ajatellessakin ruokaa valui vettä kitalaesta kurkkuun ja tuntui kuin olisi ollut tarpeen imeä omia sormiansa. Visusti alettiin miettiä keinoja ensiyöllisestä poistumisyrityksestä. Poislähtöön houkutteli sekin, että vihollisen valppaus ihmisjahtiin alkoi nähtävästi laimeta, tahi sitten olivat oletetut otukset kaikki ansassa. Mutta ennenkuin illan myöhäinen hämärä lakkasi muutamista seinänraoista kumottamasta, oli päätös pakoilijoilla valmis. Hitaasti laskeusivat he alas sinne missä vastatuotujen vainajien tiesivät olevan. Ketä ne olivat, siitä ei heillä ollut vähääkään halua ottaa selvää. Pääasia oli päästä tavalla tahi toisella sieltä kautta lattialuukulle. Kättämyöten he hapuilivat pimeässä paikkaa tarkoitetun luukun luo tullakseen. Kumminkin huomasivat he kaikeksi vastuksekseen sille paikalle kirsturivin ladotuksi koko lattian pinta-alan täyteiseltä.

Tässäpä ei ollut muuta keinoa neuvoksi kuin käydä niitä varovasti siirtelemään… Siinä puuhaillessaan pidätetyillä henkäyksillä ja ähinällä arkkujen kanssa hätkähtivät molemmat miehet jotakin ääntä, minkä oivalsivat ulkoa kuuluvaksi. Tämän jälkeen oltiin erittäin hiljaa. Seisottiin toisjalkaa hengittämättä juuri siinä mihin asento sillä hetkellä sattui. Mutta kun mitään ei kuulunut, kuiskasi Arvid:

— Pelkäätkö…? Poika ei vastannut. Toinen uudisti:

— Kuolleita… tarkoitan? Rohkeutta teeskennellen kuiskasi tämä:

— Enkä minä niin pelkääkään…

— Jos pelkäät, kuulee korvasi väärin, sillä minä en kuullut mitään.

Taasenkin yritettiin, mutta yhtä huonolla tuloksella. Syntyihän jyrinää sittenkin. Kirstuja oli kerrassaan liian paljon. Niillä ei ollut tilaa muutoin kuin siirtää koko huoneen levyinen rivi, joka oli aloitettu toiselta puolen seinän viereltä. Siinä tapauksessa piti liikutella joka ainoata kuollutta. Ja kun tästä osa oli tehty, osottausi tila sittenkin pieneksi. Senpätähden päätti voimakas mies käydä käsirysyssä mustaa komia keskeltä kiinni ja nostaa niitä muutamia toisten päälle poikiten. Tässä ensimäisessä painiskelemisessa oli tarakkaa, sillä olihan ruumis suuri ja painava. Mutta nytpäs kuului kuin kuuluikin seinän takaa selvää ääntä. Kuuluipa ihkailmeistä rahinaa… Kirstu sylissä kuunteli mies maltillisesti. Molemmat kivettyivät siihen paikkaan. Sydän läpätti ja uhkasi lujilla ja harvoilla iskuilla. Korvia huumasi kun kuului selvän selvästi, että siellä ulkona myöskin osattiin olla ovelasti hiljaa… Mitä tehdä. Eihän siinä väkeväkään voinut tuntikaupalla suurta ruumiinrökälettä polvien päällä kometoineen päivineen punnita, täytyi hiljaa laskea… Laskea hiljaa, niin hiljaa kuin putoavan höyhenen sammaleiselle maalle. Ja kun se oli tehty, aprikoi Arvid kolmea ajatusta: Joko juosta ylös korkealle torniin, rynkästä luuku väkivalloin auki, tahi asettua ovelle huimaan taisteluun… Vaikkapa arkun kansi kouraan… Mutta sittenkin, sittenkin tuli siirtää häthätää kirstuja, ehkä se oli luonnollisin ja viisain keino. Mutta ennenkuin se ajatus oli valmis, kuului liikettä ja nyt päättivät he paeta ylös kaikessa tapauksessa.

Ulkoa kuului todella askeleita… Poika takertui toverinsa vyötäisille, juuttui kiinni kuin takkiainen. Arvid irroitti tämän kädet väkivalloin, päättäväisyydellä, nosti kirstut luukun päältä toisten päälle vähääkään välittämättä kolinasta ja sanoi sitten:

— Sinä pakenet kivijalan kautta… Minä tappelen täällä heitä vastaan. Sitä sanoessansa hän tempasi luukun auki. Nousseen kannen päällä oli lähemmän kirstun kulma, josta seikasta tämä sysäytyi kyljelleen. Kansi irtautui arkusta ja vainaja kierähti lattialle… Nyt kuului ulkoa koiran haukuntaa. Maantiellä kulkevain hevosmiesten huudot sekausivat kuuluville kellotornin toisella puolen:

— Tuota seinää se raapii…

— Kummallista!…

— Mitä se oikein siitä tahtoo?

— Ihmeellistä se on…

— Ei koira koskaan tyhjiä urise.

— Mutta minä otaksun, että ovat koiran isännän tapuliin tuoneet.

— Jopa varmaankin.

Koira haukkui ja vikisi, hyppeli tapulin seinää vasten kahta kovemmin kun huomasi hevosmiestenkin siihen sekautuneen. Ajajat pysähtyivät. Joku asteli lähemmä. Huutelivat toisilleen jotakin sisälle selittämätöntä… Poika joka oli kiivennyt tavalliselle paikalleen, mistä ylhäältä rapulta saattoi nähdä ja kuulla paremmin alkoi hätäillä:

— Siinähän on se Mäkinen ja se herra…

— Kuka on?…

— Se herra joka syksyllä kerran tuli Pylväistölle ja Katarinan kanssa läksivät… Nyt oli toinenkin tullut sinne ylös ja molemmat sihtasivat pian pimentyvään iltaan ulos. Mutta poika jatkoi:

— Siellä menevät!… Eivät saapuneet… Siellä ulkona onkin meidän Vahti. Minä tunnen sen vikinästä vaikka en näe. Se on haistanut jälet ja tullut… Arvidin täytyi todeta sama huomio. Oma koira se oli eikä mikään muu. Poika kipasi alas ja hyväili puheillansa ystäväänsä:

— Vahti sinä… Vahti… Ole hiljaa. Nytpä koira päästi oikean möläkän, alkoi hyppiä ja haukkua, vikisi kuin vimmattu. Sisällä olijoille tuli tästä hätä. He toruivat koiraa sanoilla, mutta tämä ei ymmärtänyt ennen kuin sisältä kuului kovia sanoja ja uhkauksia. Antero läiski vyötänsä seinään, uhkaili:

— Vahti!… Ellet lakkaa, pieksen… Koira ottikin tämän onkeensa, lakkasi hiljaiseksi ja pakeni loitommalle.

Äänettömyyden jälkeen hääri Arvid hiljaa. Hänen aikomuksenaan oli asettaa vainaja takaisin leposijoilleen. Mutta poika oli itsepäinen ja vaati että heidän on heti paettava tästä kolkosta kortteerista.

Rauhoittavasti puheli toinen:

— Ainakin on vainaja nostettava teloillensa takaisin. Turhaa pelätä Antero. Mutta ennenkuin tämä oli rohkaisevan lauseensa sanonut loppuun asti, karkasi poika uudelleen kiinni suojelijaansa, hoki:

— Liikkuu… Liikkuu! Se liikkuu…

— Mikä?… Mikä liikkuu?!

— Se siinä liikkuu…

Arvidin kävi poikapoloista sääli. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Olihan hän lapsi. Isällisesti sulki hän tämän syliinsä. Nälkäisenä ja viluisena, peloissaan ja päällepäätteeksi tapahtumain vaiheet muuttelivat ja järkyttivät. Kolmessa vuorokaudessa kokematon poloinen näivettyi ravinnotta ja värisi yhtämittaisesta vilusta sekä kohoavasta kuumeesta. Ja vaikka hän olikin kuinka monasti kehoittanut poikaa poistumaan ja koettanut selitellä, etteivät valkoiset lapsille mitään tee, niin tästäpä ei ollut vähääkään apua. Mitäpä tässä vaikeassa asemassa muuta olisi lopulta voinut tehdä kuin heltyä.

— Koetahan kestää hetkinen. Yön aikana yritämme hankkia jotakin syötävää… Mutta Antero jatkoi kinasteluaan:

— Etkö usko?

— Mitä usko?

— Että se liikkuu.

— Mikä liikkuu?… Eihän tässä pimeässä näe minkään liikkuvan. Silmäsi vain valvonnan takia näkevät väärin. Sinulla on heikkoutta. Sydämesi lyö liian kiivaasti. Toisinaan se tuntuu aivan pysähtelevän. Kaikki aistisi ovat ärtyyntyneet… Päästä hyvä poika irti ja laskeudu luukusta alas.

Mutta poika oli nyt joko menettänyt kaiken entisen rohkeutensa, tahi sitten puhui totisen totta, pitäen tiukasti kiinni havainnoistaan.

— Ei minun silmäni näe väärin. Se liikkui… Nyt ei auttanut muu kuin piti pojan rauhoittamiseksi tehdä jotakin. Piti yrittää muistella ja kertoa. Arvid haasteli tilanteesta missä he tällä erää ovat. Ja että sankarillisilta miehiltä vaaditaan urhokkaisuutta ja rohkeutta, mielten lujuutta sekä järkähtämättömyyttä. Ja että valoisa toivonkiven saattaa löytyä heissä itsensä voittamisessa ja terästämisessä. Arvid jatkoi:

— "Jospa kuollutta käsin koskettaa", oli minun äidilläni tapana sanoa, "rohkaisee se kokonaan pelkäämättömäksi." Ja vaikka hän esitteli yhtä ja toista, ei siitä ollut vähääkään apua. Ja kun pojan lohduttaja siirsi lakanaan käärittyä vainajata sen verran, jotta olisi voinut pojan laskea ales, havaitsikin hän ruumiin todella olevan sulan ja notkean, ei jäätyneen eikä kankean kuten oli olettanut. Huomasipa tässä aikuinen mieskin jotain eriskummallisempaa, mitä pilkkopimeässä ei voinut selittää. Nyt ei hänkään enää puhunut mitään. Hän vaikeni kokonaan vastaamasta pojan kyselyihin. Molemmat laskeusivat alas ilmaavirtaavasta kylmästä luukusta. Lattian alla kysyi poika:

— Kuuluiko se? Eikös kuulunutkin?…

— Jotakin luulen… Mitäs muutakaan olisi voinut toteen asiaan vastata. Tässä syntyi outo, odotuksen hidas kiusallisuus. Poika tahtoi paikalla pois, kyseli:

— Miksi emme sulje luukkua?

— Joutaa olla auki… Ajattelin mennä sijoittamaan vainajan. Tässä sukeusi miehen mieleen eräs vissi ajatus, josta hänen miten hyvänsä oli otettava selvää. Koira siellä kivijalan ulkopuolella vikisi ja raapi, eikä malttanut olla ilmoittamatta itseänsä. Antero kiskoi pienemmän kiven seinän alta sisään. Palkkioksi hyvästä työstä nuoli Vahti pojalta nenän ja pisti pusun.

Yht'äkkiä ylhäältä permannon päältä selvisi tuskin kuuluvata kahinaa. Hienon hienoa se ääni oli. Se muistutti liinavaatteen liikuntaa. Olipa kuin pitkä ja pidätetty tuska siellä tyrehtyneenä vaikertaisi. Nyt oli poika jo rohkeampi. Tällä erää hän tahtoi näyttää uskaliaisuutta eikä hätäillyt sanomaan mitään. Kietoi kumminkin käsivartensa pitkäkarvaisen Vahdin kaulan ympäri ja kuiskasi:

— Kuuliko setä?…

— Luulin kuulleeni. Ehkä hiiret juoksentelevat…

— Eikä ole… No eikös nytkin?…

— Jotain luulen kuulleeni. Jokainen sekuntti oli siinä kuin ajanjakso. Arvid mietti, mutta ei osannut saada aivoihinsa järjellistä alkutekijää. Aatokset pysähtelivät sinne ja tänne. Vilkkaasti ne pyörivät, mutta vaeltamaan eivät kyenneet, eikä todellisuutta etsimään käydä. "Puu se pysyy liikuttamatta siinä mihin se kaatuu." Ja kun taasen hänen mielipiteensä selvisivät eräästä seikasta saattoi hän pojalta kysyä:

— Jäätkös koiran kera tähän, tahi ehkä pistäyt kirkonvartian mökissä?

— Ja mitä setä tarkoittaa? — Nousen luukusta sillä aikaa ylös. Asettelen vainajan paikoilleen ettei huomiota herättäisi. Oleskelumme täällä saattaa ilmaista tien jäijillemme. Ottavat kiinni. Poika ei voinut heti vastata. Silloin jatkoi toinen:

— Tahi mitäs arvelet, ellei hän olisikaan kuollut? Olisi valekuollut, tarkoitan. Poikakin innostui otaksumaan. Mutta kaiken takeeksi kysyi:

— Ei suinkaan setä tiedä jos kuolleet kummittelevat?

— Kuolleet kyllä eivät kummittele.

— Minä uskon sedän sanoja.

— Ja mitä sitten tahtoisit sillä?

— En minä sitten oikeita kuolleita… Mutta miten tämän selittää?

Aatosti mies, uskoi pojalle oman johtopäätelmänsä:

— Jospa tuo tuolla ylhäällä ei olisikaan kuollut…

— Että eikö ruumis?…

— Ei olisi, vaan valekuollut ja…

— Todellakin!

— Ja minä otan selvän asiasta. Sinä poju lähdet hiiviskelemään täältä. Hankit apua. Kenties tuolla mökissä saattaisi hyvinkin olla, tahi sitten kylän alapuolella töllissä… Neuvojansa antain hän samalla irroitti varovasti paaden pois, josta poika ja koira pujahtivat ulos pimeyteen. Itse hän miehevänä ja rohkeana otaksumastaan hyppäsi luukusta lattian päälle.

— — —

Tulitikku paloi lyhyesti.

Lattialle pudonneen karren hehkussa saattoi nähdä valkoisen olennon istuvan siten, että kasvot käsiin kätkettynäkin miehelle selventyivät. Sitten lankesi musta varjo horjuillen ja kaikki oli pimeätä.

Mitä kaikkea siinä koleassa Tuonen porstuassa tapahtui?

Mitä oli rohkea mies nähnyt?… Minkä tähden tämä varmuus ja voima herpautui. Ja vahvimmista vahvin ihminen vaipui alas… Mitä merkitsi hiljaisuus?… Mitä mykkyys? Mitä vaimea vaikerointi? Mitä nyyhkintä? Mitä valitus tyyni, kuulumaton kuin emosta eksyneen peipposen uupuva liikutus? Sysimusta kuoleman kammio valitti. Kaukaa Tuonelan tieltä saattoi kuulua eentyvää onnettomuutta. Luiset käsivarret kantoivat ennenaikaista saalistansa. Hämärään manalan korpeen kulki kuoleman hukka ja raahasi mukanaan rakkainta rakkahista, kauneinta kukkaa elämästä, työläistytärtä talutti. Teilaajan tylsä ase oli immen tuintanut ja syysyön sumuun suistanut. Tämä tässä oli enemmän kuin ihmisen onnetoin ääni. Se valitus vaikeimmista vaikein… Kaiken katkonaisuuden keskeltä tuli tuskin kuuluville:

— Martta… M-a-r-t-t-a…

Hitaasti koukistui jäntevä käsi. Hiljaa hyväili vaikertaja kuolemanmorsianta. Tahtoiko tuokin käydä tähän lepoon rinnallensa? Tahtoiko irti omansa, riistää ja takaisin tuoda Tuonen tanhualta? Unelmiensa salaisimmista salaisimman tapasi kylmänä tässä. Uhri tämä oli liian kallis "isänmaan ystävien" alttarilla. Elämän ja hengen nuorena riisto on kuin karitsan teurastus ja hengen huutavan hukka…

Tuskainen, kuuma hengitys läheni jääkylmää poskea. Värisevä kosketus. Se kosketus totisesti oli ensikertainen. Se oli viaton, puhdas ja pyhä. Elämän ja kuoleman suudelma se oli yht'aikaa. Ensimäinen sekä viimeinen… Tätä määrää varten nämä kaksi olivat ilmaa hengittäneet. Tätä varten kaiho ja kaipaus. Tätä varten ilot ja surut, murheet ja riemut elämässä rikirinnan jaksettiin. Tieto tästä sydämen salaisimmassa sopukassa virvatulenakin valoi kultaa ja loistoa keskellä kurjuutta. Se syttynyt kipinä jaksoi syyspäivän pilviseen sumuunkin tuoda aurinkoa ja kirkkautta. Salattu sana oli siellä syvällä itse, rakkaus. Eikö sitä varten kevät herää? Eivätkö ruusut puhkee? Eivätkö kukkaset tuoksu, eivätkö linnut viserrä ja laineet läiky sekä lammet päilyile? Kas eikö elon mitta ja määrä ole kehdosta hamaan hautaan asti ihmisen ja ihmisen vihan vastakohta. Raatajan sielu, eikä pyhimyksen siivekäs henki, on paikka puhtauden ja hyvyyden. Elämä on itse rakkaus, jossa loistavat aamujen säteet, iltojen rosoiset ruskot, sinivuorten sillat, kaartuvat avaruuden holvit, kuultelevat kultapilvien kehykset, tähtitaivaan himmeys ja kirkkaus. Unohtumattomain päivänpaisteiden heijastus olkoon lemmen uumottu ikuinen usko jonka edessä väkevinkin taipuu, lujimmista lujin lukko ja linna avautuu, uros iäkäs nuortuu ja vanhuksen valkohapsen selkee katse, keventyy jalka.

Ihmisaistimusten yhteinen kohtalo yhdistyy rakkaudessa. Rakkaus on taivas, viha ja helvetti. Metsän puut ja suhina siitä sinulle sanelevat. Eläinten äänet, ihmisten ilmaukset ja sanat silmäyksen senlaatuisen ymmärtävät. Huuhkain ja korppi, kyy ja kalkkalo kutsuvat toisiansa. Niin myös ihmissydämet sulavat… Vanhat ja nuoret, rammat ja vaivaiset kutsuu rakkaus ikuisesti pulppuavan metsäpuron rantaan, kutsuu kunkin osaansa ottamaan. Kenties, kenties monilla inehmoilla on kaunein ajatus ja aika ohi eletty ja elävät enää eväistä, muistojen maailmoista. Toisilla taasen väikkyvät kaikki vastaisuudessa ja huomenessa.

— — —

Tuntuipa miehestä murheen iskemästä siltä kuin rakkaus ei olisikaan kuollut, vaan että se vienosti sanoina ja ajatuksina sointuisi korvissansa näin:

— Vaikka olemme kuolleet, niin siltäkin me elämme. Kuulen ijäisyyden pauhaavan. Merten valtavina kuohuina tulevaisuuden kansat nousevat. He elävät voimassa ja mahtavuudessa. Sikiäneisyyden katkeamattomassa, alituisesti uudistuvassa vaihteessa asuu elämä. Tulevaisuuden aatteille ja toivoille rakentuu huomen. Elää saamme asiamme puolesta, ei vihassa, mutta ylpeydessä. Vanha, lahoova vaipukoon himoihin ja alhaisuuteen. Hekumoissa veren ja raiskan käy heillä esiin turma. Kanssaeläjänsä elinehdon ja osan saalistaja, kiromerkin ja tuomion tuo. Rakkaus itsekkyyttä pakenee, mutta ihmiskunnan pelastaa ja voittaa se ken sen askeleissa käy. Taisteluja ja tappioita tulee voittajien uhota ja uskaltaa. Kuinka mahtava onkaan taisto tää ja voitto!… Oi maailmaa ja aikaa, että läpi tämän kaiken jaksaa!… Oi sitä aikaa jolloin ihminen ei ole ihmisen orja! Proletaarin on se valta ja nouseva voima!

Sammuivatko sanat? Mielikuvatko kaiken elävänä loihtivat esiin?… Mutta yö tuuli kohisi ylhäällä tyhjässä tornissa… Kolea kuolleiden asuinsija tuntui elävästä ihmisestä puistattavalta… Oliko, kysyi hän itseltänsä, hän ollenkaan järjillä? Mitä tämä kaikki merkitsi?… Ilmeissäkö eli, vaiko pahassa unessa? Tavatuin tapahtumako eteen yht'äkkiä aukeni? Onnettomuuden onnettomuusko yht'aikaisesti kaiken vastuksen ja pohjimmaisen kivun ennen kaiken katoomista tahtoi antaa?… Ei vastausta.

Näitä mietti, ja ratkaisua hetken, jopa toisenkin turhaan uumoi. Kohmeen ja kummastuksen kangistama mies mietti murtuneena, kunnes tempausi aatoksista irti ja ulos yhtäpäätä nyt tahtoi rientää tästä kauhistuksen paikasta.

9.

SOI VERITUOMIOKELLOT.

Mutta ulkona rapisi yökylmän kermä tie.

Ääniä kuului maantieltä. Vihainen mies tutkiskeli avutonta ihmistä. Ja kun Arvid kuulosti paremmin, setvisivät hänen korvaansa Anteron hätäiset lapsen lauseet ja sanat… Nyt hän katui hirveästi, että oli uskaltanut laskea pojan yksin. Ihme ettei itse mennyt. Nyt valkoinen villi puristaa tiedot tästä ja tappaa poloisen…

Enemmän kuulostaa turhaa. Kaikki oli lopussa vaikenemisen jälkeen. Reippaat askeleet ohjautuivat tien puolelta suoraa tornin korkeille kiviaskelmille. Avain suoralta kädeltä karskisti työntyi lukkoon. Jopa rohkeus sisällä olijasta säikkyi. Sen sijaan että olisi luukusta lattian alle sukeltanut, suoriutuikin summanpäin puisten muumioiden sekaan seisomaan…

Kun kirahti ruosteinen lukko.

Salpa solahti sivuun. Suuri honkainen ovi kitisi saranakoukuissansa. Savuttavaa lyhtyä kantava tanakka mies astui häikäilemättä keskilattialle. Nyt se kohotti valon ja katsoi tarkistain tähän Tuonenvirran valkamaan saapuneita vieraita. Mustissa puupalttoissa maalattuna ne valossa välkkyilivät.

— — —

Tunsi tulijan toinen.

Katsoi kuinka tämä raakkimus astui sinne kussa vainaan leposijoiltansa ulos tulleeksi huomasi… Sitä visusti valon kanssa sutena sirkas. Saalis vaikka vainaa, himon kamalan ja kärkeen murhamiehessä uuden toi ilmi. Hampaissansa murina kuului:

— Aa-a!… Vai niin kanalja… ettäkö elävän pestillä iankaikkisuuteen ajaa meinaat?!… Teeskentelijä! Teeskentelyn tässä tingassa auttavan yhäkin uskot?… Annappas olla! Kesykana, irstainen ihmislintu… Viimeistelemme sua hiukan!

Nyt hän hapuili asetta vyötäisiltänsä tuo julma mies. Näyttipä todesta siltä kuin käsi olisi liikahtanut valkovaipan alla, kuin kuolleen kasvot olisivat elon ilmeen hetkeksi saaneet. Ennenkuin tämä hyena kerkisi asetta oikein kohollekaan saamaan jo ryntäsi toinen nurkasta kolinalla esteeksi. Aseen saaliikseen salamassa sieppasi… Ovelle astui ja sen salpas ja sanoi sitten:

— Vai niin!… Teeppä tili itsesi kanssa kurja!…

Niinkuin naulittuna, niinkuin pöyhkö metsän pässi, tahi piiloja tehnyt poika sormi suussa seisoi lurjus. Tuijotti sitte tuokion pari jäniksenrenkaillansa… Jopa kauhistui kamala mies! Tulen tikuisen käistään kauaksi viskasi ja ilveksenä ruopasi portaille ja ylös kellotorniin karkasi…

Jo teki mieli nauraa toisen mokomata konua miestä.

Mutta eipä ollut tämä leikin asia. Hetken seuraavan oli taasen riihimustana ruumishuone. Varoin aprikoitsi Arvid torniin nousta… Silloin kuuluivat askeleet taasen taustalta… Varovaisina ne siellä hiiviskelivät seinustalla. Arka ja tuskin kuulumaton koputus muistutti Anteron arkuutta ja toi mieleen seikan: Kenties ei pojalle pahoin käynytkään? Kenties hän onkin tuolla takana kuulemassa kuinka täällä on käynyt? Kiireimmin hän luullun kautta meni alas ja riensi kivipaadelle irtaimelle. Kuulosti ja katsoi, mutta mitään ei ollut. Irroitti jo kivenkin. Silloinpa ilmestyi nyt nainen, liinapäisenä, kumarassa, kiihkeänä. Tämän tunsi hän Santalan Mäntiksi sanoiltansa ja ääneltä heti toinen. Kopraan kovaan jo reijän kautta tarttui. Tämä hengästyneenä voihkas:

— Oi!… Roisto pojan avaimen iskulla tappoi tuolla tiellä… Ja sitten päätäsuoraa tähän ruumishuoneelle saapui!…

Tämä kylliksi riitti! Se riitti turmioksi tuolle joka tornissa nyt on paossa, mutta tallessa varmassa pakoon pääsemästä. Sanalla muutamalla kertoi Mandi hälinästä tuolla kylässä. Sieltä kohta saapuu joukko. Aprikoitsi sitten, jopa kyyneltyikin. Pakoa parhaaksi katsoi kuin kostoon virmaisan vihan:

— Onhan vielä aika… Lähtekäämme nyt! Mutta vastaan kivijalan raosta kuului ääni:

— Ei! Nyt en voi lähteä. Minulla on velvoitus ankarana. Ja vastuu puhuu puolestansa, vaikka yksinkin olen jäänyt. Minun täytyy taistella iskun viimeisen puolesta. Poikavainaan viattoman veri kutsuu kostoon. Olkoon mulla turma itselläni jos on ollakseen. Vaieten vastasi tähän nainen. Äänettömyys puhui enemmän kuin kauneimmat kyyneleet ja sanat. Sitten neuvoi mies Mandille ei niinkään helpon seikan. Hiipi pois ja hitaasti vaimeana kuin syysyö siellä sisällä jotain toimi. Sisään sinne tunki jo toinenkin ja otti vastaan lattialuukusta kaimeen kantamuksen. Puheli… Mutta kumahti kumeasti tornissa kello. Kumahti jo toisen kerran, kolmannenkin. Se säikkymään sai kaiken. Kuiskasi hätäisenä mies vielä:

— Roisto siellä soittaa… Mutta sinä Mandi, jos eloon jäät, hautaa Martta lehtoon sinne, sisko kulta… Tää kalleinta mulla maailmassa. Minä en nyt tule. Mua kutsuu suuri työ!… Tästä Mandin nousi rohkeus:

— Sua kutsuvat kaatuneet! Kostoon sinun ja taistoon viimeisimpään… Kostoon Jaakon puolesta ja niiden muiden kaatuneiden. Siellä ylhäällä on se sama meidän monien omaistemme pyöveli. Multa sulho, sulta morsio on mennyt…

— Mäkinenkö se?…

— Sama!… Verihurtan sen tuomarin renki. Teilaajan tuki ja käsi. Sama ihmismetsästäjä, konna… Tunnen sen pimeästä. Tunnen vaikka tuhantenkin joukosta ruton. Nyt Arvid vasta muisti miehen. Koon aprikoi ja kasvot olivat julmurilla tosiaankin samat. Vielä polvillansa siinä, pohjalattialla, avoimella luukulla kumarassa, kuiskata aikoi jotain tärkeätä Mandille kun taasen kumisivat kauheasti tornin korkeat kellot. Hätäillen ja tulisesti nainen ylhäältä miestä hapuillen sanoi:

— Nyt ne tulevat! Herra jumala!…

Tosiaankin ääniä kuului tieltä. Sanattomana ja hieman hätäillen sulki mies luukun. Sen sijaan että olisi Mandin kanssa mennyt kellarin kivijalkaan, nousi hän päättävästi ase kädessä ylös. Tahtoi sinne, missä musta murhamies itselleen kuolinkelloja soitti. Ennenkuin hän kumminkaan ehti pimeitä kiertoportaita ensimäiselle ylemmälle permannolle kumahtelivat kellot yhäkin mahtavammin. Mitä kaikkea tämä tarkotti? Sitä saattoiko muuksi kuin avunetsinnäksi arvailla? Ylemmä tullen jo kumo kun hieman herkesi, kuului avunhuuto selvä:

— Joutukaa!… Jumalan tähden joutukaa!… Täällä punikit perkeleet ruumishuoneessa!

Tosiaankin kuuli Arvid meteliä tieltä. Mutta tornin seinät ja kellon kumina sekotti kaiken kuulumasta. Sitten taasen alkoivat kellot pauhata. Koko ilma tornissa vapisi. Äänet tukkivat korvat. Milloin lakkasivat malmisen kielen ankarat iskut messingin kovaan kypärään, silloin kumisi vaimentumaton hätäkellon kaiku. Avunhuudot uudistuivat lakkaamatta ja kuuluivat kyllä ulos, mutta eivät selventyneet sisälle torniin.

Päästäkseen johonkin johtopäätökseen ja saadakseen tässä tilanteessa hetki aprikoida piti pysähtyä rappusille hengähtämään. Keuhkot tapailivat kiireistä ponnisteluista ilmaa. Täytyi huohottaa poskien täyteisesti. Siinä hetken seistessänsä muisti hän tehneensä tyhmästi. Avaimen oli oveen ulos jättänyt. Ei muuta kuin kiireesti riennettävä alas uudelleen. Mutta kun hän oli muutamia porraskiertoja laskeutunut, kolisi jo alhaalla ovella. Joku kiroili ja kompuroi pimeässä ruumiskirstujen kansilla. Nyt selveni hänelle kumminkin johtopäätös: Tuli kääntyä takaisin, ennen kaikkea kostaa tuolle, joka tuolla ylhäällä yhä soitti ja metelöitsi. Oli se sen kaiken ansainnut. Kostaa tuli ennenkuin ehtivät hänet itsensä uhrikseen saada.

Kellot pauhasivat ja torni ylhäällä huojui tuntuvasti.

Hurja murhaaja siellä pelon ja kuoleman kauhussa vimmoissaan soitti. Hän sekä huusi että ulvoi apua ja soitti yht'aikaa.

Arvid tuli vihdoinkin sille lattialle, mistä voidaan avata kellohuoneen ääniluukut. Ja aivan oikein, hän huomasi miten hurja mies heilui ja polki siellä ylhäällä. Jokaisen luukun hän oli sitä ennen avannut ja asettanut seipään mittaiset tuulihaat täsmällisesti paikoilleen. Ovet ammottivat selkosten selällänsä. Tähtitaivas kiilui jokaisella kantilla. Tässä pauhussa "valkoinen verienkeli" soitti elämän katoovaisuutta taivaallisella tohinalla.

— Oi millä metelillä tuleekaan sinun sielusi eroamaan tästä matoisesta laaksosta… Soittajan luokse tullakseen piti pyrkiä tuonne vieläkin ylemmäksi. Kapeat, heiluvat portaat arveluttivat. Olivathan avoimet ovet ja avaruus hänen ympärillänsä. Ehkä tuholainen tekee hyökkäyksen juuri silloin. Mutta ei auta. Tulee uskaltaa sumeilematta. Nyt soittaja huomasi tulijan. Heti tämä pinnisti kaiken voimansa suuren kellon polkimeen. Hän ei enää huutanut, ei kironnut, oli vain ääneti, teki vain työtänsä kuin mielipuoli. Yhtäkkiä heitti hän kellon omiin valtoihinsa ja hävisi näkyvistä. Kello hiljeni hitaasti ja moukuili sinne tänne. Kieli kosketti tuskin kumpaiseenkaan laitaan. Mutta metalli kumminkin kumisi kauan ja itsepintaisesti. Korvia särkevä tärinä sammui. Soittajan paikalle saavuttuansa varoi takaa-ajaja mahdollisia äkkinäisiä päällekarkauksia ja käsirysyjä. Sitä varten vanui jokaiseen mahdolliseen puuhun ja pieleen lujasti kiinni. Avoimista luukuista aukeni yön pimeys ja laajat kirkonkylän ihmisasuntojen ikkunain valot sikerminä siellä ja täällä. Tornin rapuilla alhaalla kuului kiireellisiä askeleita ylös. Siellä kolisivat jotkin puuesineet ja putoilivat pimeässä, mistä syntyi vaarallista kinastelua ja meteliä. Ylhäällä, kelloluukkujen yläpuolella, missä Arvid nyt seisoi, sillä tornin huipussa kuului jotakin rapinaa. Sinne saattoi osapuille olla matkaa vielä monia syliä. Sitä paremmin tarkastellen siirtyi hän sivuun ja kuuli miten siellä potkastiin ahdasta luukkua mikä yht'äkkiä aukeni. Hapuillessa sinne ja tänne tulivat käsiin pään korkeudella olevat tikkaiden ensi askeleet, jotka seisoivat pystysuorassa. Nämä paloportaat olivat raketut puolapuiden malliin pyöreistä kapuloista. Päästäkseen tarkoitukseensa tuli hänen nousta niitä pakenijan perässä. Ja kun kolmen sylen arviomitta ahtaassa, pystysuorassa solassa päättyi ylimmäisessä huipussa neliömetrin suuruiselle lautalavalle, sai Arvid päähänsä äkkiä iskun. Millä häntä lyötiin, se ei ollut oikein varmaa. Mutta rohkeasti nousi kuin nousikin hän yhä ylemmäksi. Iskuja seurasi heti toinen ja kolmas, sitten lukemattomia. Mäkinen potki ja ähisi kaikin voimin vastaan. Toinen sai saappaasta kiinni ja oli vähällä temmaista miehen alas. Ote kumminkin heltisi ja tämä kuukertui toiseen lavan nurkkaan. Nousematta ylemmäksi sanoi Arvid:

— Potkit pakana…

— Mitä sinä minusta?

— Antaudu, tahi ammun!…

— Ampuako vain sinä punikki tahdotkin?

— Paljon pahempaa sinulta vaadin…

— Ja mitä sinä minua tänne torniin?…

— Että ajan tuosta tervaluukusta.

— Mutta emmekö voisi keskustella?!…

— Mitäs murhaajan kanssa. Oletkos jo monetta kertaa kiipelissä?

— Monta kertaa olen ollut… Mutta pelasta henkeni, minä pelastan sinut!

— Ahaa!… Että puntariin sielumme sinun ja minun?

— Kuten huomaat mieheni ovat alhaalla. — Vaikka ovat niin sinä hyppäät luukusta!

— Mutta…

— Hyppää luukusta!…

— Mutta… mutta… voi, voi!…

— Hyppää luukusta!…

— Hyvä! Jos minä hyppään luukusta hyppäät siitä sinä jälessä. Varro hitunen hyvä saatana!… Kuulethan että alhaalta tullaan…

— Siksi se kiire tässä onkin kuin alhaalta tullaan. Hyppää luukusta!…

— Armahda minua onnetonta viimeisellä hetkelläni!

— Armahditkos sinä poikaa poloista tuolla tiellä?

— E-en armahtanut…

— Viimeinen sana: Hyppää luukusta! Huomaathan että tulee saada tilaa.

Arvid päätti nyt ampua miehen tahi viskata väkivalloin ahtaasta tervaluukusta alas kirkontornin huipusta. Mutta ahdistettu huokasi syvään ja huomasi toisen lopullisen päätöksen tinkimättömäksi. Nyt hän nousi viimeiseen soppeen ylös ja hävisi vastaan sanomatta.:

Oliko hän todellakin hypännyt?

Ja vaikka jo lähenevät äänet ja askeleet alhaalta kuuluivatkin yhä selvemmin ja selvemmin, nousi kiipeejä siitä huolimatta varmuudeksi neliömetrin laajuiselle pinnalle, mistä tervaluukulle tuolla huipussa saattoi päästä. Ja kun Arvid pisti päänsä siitä ulos, huomasikin siellä ylempänä vielä ulkopuoleiset portaat. Ne johtivat viimeisen tien suippokartion kärjelle ja siellä olevan ristin luo. Sinne saattoi olla matkaa arviolta kolme syltä. Kiiluvaa tähtitaivasta vasten tuskin huomasi suippilon takaa ojentuvat ihmisen käsivarret, mitkä kietaantuivat ristin juuren ympäri, mutta mitään ei miehestä saattanut nähdä. Tarttuessaan näihin portaisiin huojuivat ne läpimätinä ja raukesivat käsiin. Tie ylemmäksi oli ehdottomasti poikki. Alastuleminen taasen mahdoton. Luukkua kiinni kääntäessänsä sanoi Arvid enemmän itselleen kuin tuonne tarkoitetulle:

Ristissäsi olkoon sulia suoja.

Mitä sitten tapahtui tuolla tornissa ylhäällä on epämääräistä sanoa.

— — —

Koko kirkonkylä ja lähitienoo kuuli kovan hätäkellojen kaiun ja kuminan, samoin koko kotona oleva valkoinen asujamisto, sekä myöskin muut siinä sivussa. Kansaa kerääntyi joka suunnalta ja samosi metsistä ja mäiltä. Mitä merkitsi kaiku ja yöllinen kumina? Juoksujalkaa piti painallettaman. Ja vähittäin siinä sitä väkisykermiä hevoslassilla parveilikin ja uusia laukotti oikein reki matkassa. Ensimäisinä häärivät hihakääreiset suojelijasotilaat. Pian kuhisi öisellä kirkkomäellä kansaa ja tiedusti toisiltansa, että mitä se tämä "joulukirkko" keskellä kevätkautta ja sota-aikaa oikein tarkotti? Mutta käsilämpimäisiltä ei siihen kukaan oikein selvää vastausta saanut eikä antanut. Nyt jo toiset kurkkoilivat ylös torniinkin. Siellä äijöttivät kaikki lävet apposten auki. Täällä ja tuolla jo hätäilivät, huutelivat. Huippu siellä siinteli hämärässä ja häämötti taivasta vasten. Jopa kuului verisen murhaajan valitus ja voihke. Siellä tornissa se vika asiaan täytyi olla. Sen tähden tahtoi sinne tunkea ovesta yksi ja toinen. Mutta tyly vastaanpano oli edessä. Nyt tyydyttiinkln vain katsomaan täältä alhaalta tasajalkatantereelta että mikä se siellä sitten valitti ja vikisi.

Torniin työntyneet turhaan häärivät ja hosuivat.

He eivät apua ja keinoa voineet keksiä. Kävivät välillä maassa ja kiipesivät tapuliin. Minkäänlaista mahdollisuutta ei etsimälläkään löydetty. Tikkaita ja köysiäkin tuotiin paikalle. Rohkeimmat uskoivat henkensä alttiiksi ja uhallakin sinne luokse yrittivät. Kaikki turhaan. Käsistänsä roikkuvan miehen voimat alkoivat virua. Käsivarret ja koko ruumis puutuivat kokonaan tuntumattomaksi.

Hälinä ja hääre kirkkomäellä kiukutti jo "isänmaan uroita." He jo häyhensivätkin silloin tällöin olemaan hiljaa. Henkeä pidätellen seurattiin sitten asioiden kulkua kuin ensin joka ainoa tuli ällinpäälle mistä tässä oikein on kysymys. Näkemyksen jännitetty pinnistys silmäin edessä kutitti huomattavasti kansaa. Eikä sitä niin salattu ääneenkään ajattelemasta:

— Tätäköhän se tarkoitti kellojen yhteen soitto?…

— Minäkin sitä jo tirhensin, että mikä siellä moikaa?

— Ja mitä se meteli ja mehakka?!

— Jotakin ne ruumiskuormatkin meriteeraa?

— Punikkia ne eikä muuta…

— Kyllä sitä kauheita kuuluu. Jo päivällä sinne oli summa tuotu. Joku tiesi että kuolleista oli joku noussut ja julmalle miehelle yhtäpäätä kanakvyörin kirkontorniin antanut… Toiset taasen kertoivat itse peijakkaan pikasseen ja pelmujaan pitäneen. Edelleen kulki keskustelu samaan juuttiin:

— Kyllä minä sitä jo sanon…

— Ja minä!… Että liikaa sitä lihanpuolta taitaa yhteen lykkyyn tulla. Itte harkkelisarvi eljen etehensä on ottanut. Nyt ne jo kiikuttavat pääpahantekijöitä kirkontornin huippuun…

— Mikäs muukaan sen sinne olisi vienyt…

— No tietysti ei… Raput ja ihmiskäsi ei sitä sinne kyllä kuskannut…

— Pudottava sen sieltä… taitaa…

— Pudottava.

— Pudottava.

— Mutta kyllä se loukkaantuu…

-— Kyllä ei se tuskin kävele.

Joku tiesi kertoa että tornissa olisi ollut muka elävä punikki. Että oikein elävä ihminen sieltä olisi sotamiesten piirittämänä viety kirkonkylän kevariin. Ja itsensä tuomarin sanovat tahtoneen sen säästää.

Yhtämittainen uikutus ylhäällä tornissa yön pimeällä pöyristytti. Rohkeimmatkaan eivät halunneet paljon pilojen laskemiseen. Syvä tilinteon ja sovituksen soimaava aatos itse kullekin kohosi kuin haamu silmäin eteen. Hukkuvan miehen onneton tila säälitti sitä joka sen kuuli. Partamiehen poru muistutti lapsen puuskutusta… Eri ihmisiin se teki erilaisen vaikutuksen. Jotkut tämän kuultuansa alkoivat väristä. Vapajivat toiset niinkuin vapajaa elävä toinnutun liha leikkauspöydällä. Pintapuolisemmat, henkisesti matalat ihmiset saattoivat tilanteen ottaa nautinnoksi. Hymyilivät koston kirmaisemina, tahi perinnäisvaiston elukkamaisella uhritunteen vaistolla. Aateveikkojensa joukossakin löytyi monia luonteita jotka jännityksen pinteissä kinnistelivät, poloisen takaisin palaamattomuutta mielissänsä toivoivat. Käärmeinä synnin moninaiset tunteet kiemurtelivat sydämessä. Vallan välttämätön tarve tuli tyydyttää tuntematon kiho. Kalman kolea vainu, esi-isiltä ammoin perittynä kutsui raatolintuja haaskalle. Joku heistä huuteli sinne ylös:

— Koeta veikkonen pysytellä!

— Outa hieman, me sinua poloista avitamme!…

— Kuinka kauan sinun kätesi vielä kestävät?!

— Pian ne pappilan tikapuut tulevat!…

— Jospa tunninkin kestät, on henkesi turvassa!…

— Turvassa olet silloin, turvassa! Sama jos äitisi villakopassa…

— Purista vain, purista, vaikka siihen paikkaan hiukenisi, mutta älä missään nimessä päästä. Muutoin ottaa sun poika ohraleipä!…

— Älä suotta käske… Kyllä elävä palavansa tuntee muutenkin…

— Kyllä!… Ja siksi toiseksi kyllä siinä tilassa mies puristaa kakkovarpaansa kiinni paremmin kuin saattaa arvata.

— Hohhoi!… Ei tuo siihen enkeli helmaansa alle.

— Eikä taivaitten ihmeitä tapahdu, jos vaikka itse apostoli olisi…

— Kyllä ei tuo, ei!…

Muutamat olivat keksineet, että on haettava suuria sänkyraitia pappilan pirtistä. Neuvoi lyhyesti ja havainnollisesti miten niillä pelastustyö laatuun kävisi, sekä lisäsi:

— Ennenvanhaan Ison-Konttilan suuressa tulipalossa pääsiäispyhien aikaan kevättuulissa, jossa syttyi ja paloi kaksikerroksinen kartano paikalleen kuin heinäkarho vain. Siellä pelastettiin talon kolme mamsellia yliskammarin kolmannesta ikkunasta. Rengit pitivät sänkyraitia siinä tukevasti alla kun ne ikkunasta putosivat. Tämä puhe sai heti toimintaa ja touhua aikaan. Juostiin hakemaan heti isoja kankaita kylältä. Mutta jotkut mielenkiinnon laukeamisen pelosta panivat vastaan:

— Ehei poijat!… Ei tämä ole nyt mikään Ison Konttilan yliskammari. Eikä tässä auta pappilan renkien raiditkaan. Eikös tämä ole itse Hämeenkyrön kirkko?

— On!… Kyllä tämä se on.

— Sempä takia ei siinä nyt auta sänkyraiti eikä polstarikaan…

— Ei siinä polstari auta, kun kuolemanportti edessäsi reväistään selkosten lävelleen. Ja sanotaan että "vassa guu mister."

— No ei siinä suinkaan ihmisen apu yksin autakaan?

— No ja mitäs se jumala taasen tuolle nyt esimerkiksi mahtaa?

— Kyllä se taas mahtaa, jos se tahtoo, mutta se ei niin kaikista välitä.

— Ja hyvä sun siinä kai nyt on kantapäät kankaassa tepastella ja kehuskella, kun on kamara kova mitä polkee. Toista se on killua tuolla teikinnokassa.

— Niin se on, että sisälle sun on astuttava, koska portti sun eteesi on avattu ja pasuunalla soiton kuulet. Kuulitkos sinä kellojen pauhun? Ne kutsuivat teitä.

— Sisällepä tietenkin, sisälle!… Eikä suinkaan ulos. Vai uloskos se sinä sitte iankaikkisuudesta asettuvasi luulet?… Ehei märkään poika niinpäin ei piiputkaan!

— Kukas tässä ulos tahtoo asettua? Eteensä elävä aina ajattelee. Joka kuolee, sillä on aika. Joka ei kuole, sillä ei ole aika vielä poislähtöön. Se on sillä lailla että miten sen herra itse kussakin kohdassa näkee.

— Joutuuko se herra joka hitusesta huolehtimaan? Ajatelkaas jälkeensä kuinka paljon on meitä ihmisiä tässä maailmassa ja aina uutta purkaa kuin turkin hihasta. Toisia toisen kautta lappaa pois. Ja sitten kun Rana Mattilan Riku saarnassansa palokunnan kesäjuhlilla ilmasi senkin ihmeen, että näitä maalimoita on muka miljoonia!… Aateikaas miljoonia! Ja taivaita ei kuulu olevan yhtä, mutta niitä on tuhansia, josta taasen minä tuumin jumalienkin suteen samaa…

— Usko sinä!… Kylläkai se Riku kirkua osaa. Pajunköyttä kaikki! Minä uskon sanaan joka kirjoitettu on.

— Ulos taas ei asetu kukaan. Mentävä on sisälle, ei siinä haromiset auta.

— Haroo tuo tuolla tornissa ainakin. Iankaikkisuuden ovipielessä on kynsin hampain kiinni. Ei sitä niin suorin sormin kuka kuolemaankaan…

— Ihminen on tyhmä kuin lammas. Sitä jota pitäisi vihata, sitä hän rakastaa. Köyhä mies suutelee aina ruoskaa… Ihminen pöyhkönä pelkää kuolemata. Se on kuoleman edessä kuin jänis, jota koirat ja pyssymiehet ajavat… Niin tuokin tuolla tornissa.

— — —

Kirkkomäellä touhuttiin. Saapui tikapuita, tuotiin köysiä, kannettiin kokonaisia vuodepatjakasoja, joita pantiin röykkiölle sille puolen, minne arveltiin miehen alas hervahtavan. Sänkyraiteja jo pidettiin kulmista kiinni, mutta ne osottausivat kovin pieniksi, jopa hengenvaarallisiksi niille, jotka aikoivat kulmista pidellä. Mutta vastaavaa tulosta ei näistä mistään saatu aikaan. Miehellä viipyi vain uhkaava kuoleman syli alinomaa auki.

Mutta valkoiset olivat keksineet erään vikkelän keinon.

Pappilan kellarissa oli vielä säilössä se mies, kylän vanha ja laiha suutari, joka ammuttavista enää viimeisenä odotti tuomiotansa. He muistivat suutarin olevan erittäin viisaan ja kekseliään miehen. Hänelle ei oltu koskaan esitetty sellaista kysymystä, ettei hän voinut sitä ratkaista. Eikä koskaan oltu suutarille tuotu työtä, tahi pyydetty apua, mistä pälkähästä ei olisi päästänyt.

Riemuiten herrat hakivat suutarin pimeästä kellarista ulos. Tämä oven aukaiseminen ummehtuneesta huoneesta oli sellainen, ettei vanki ymmärtänyt isoon aikaan mitä hänestä tahdottiin ja mitä mahtoi ollakaan se kuoleman laatu, jolla hänet aijotaan teilata. Vasta sitten kun hänet oli kuletettu kohtisuoraa kirkkomäelle, niissä kansaa oli kopero koolla ja kun hänelle sormella oikein osotettiin ylös kellotornin huippuun ja ristiin sekä puhuttiin kiihkeästi ja iloisesti suutarin kuolemantuomion peruutuksesta:

— Jos sinä mestari voit pelastaa tuon valkoisen upseerin tornista elävänä, tulee sinun lunnaasi suureksi. Henkesi saat pitää itse. Valtakunta tulee sinulle jakamaan hengenpelastuspalkinnoita ja mitaleja, jonka jälkeen sinun ei enää tarvitse työtä tehdä!

— Niin, eikä sinua enää sen erän perästä vainota.

— Saat olla, jos tykkäät, ihan koskemattomana kotona.

—-Ja suojeluskunta katsoo ettei sinulle sosialistit saa pahaa tehdä.

— Sinusta tehdään suojeluskunnan suutari…

Miesparalle huudeltiin läheltä korvaan näitä herkullisia lahjalupauksia kuin vähäkuuloiselle ainakin, vaikka suutarin korvat olivat yhtä auki kuin kenen hyvänsä tässä. Mutta vaikka hän jo vähän huomasikin, mistä tässä on kysymys, heittäysi mestari tuhmaksi. Mutta kun suojeliat sen huomasivat tahalliseksi, alkoivat he evankeliumin perästä saarnata lakia:

— Ja jollet sinä paholaisen pikikynsi keksi heti jotakin, viemme sinut torniin ja loikkautamme tervaluukusta alas, niin totta kuin me tässä seisomme.

— Jumalaut' se tehdään!…

— Het' lemmessä hanki mies alas… taikka!

Mestari mietti hieman, sanoi sitten:

— Sallikaat minun käydä kotona…

— Mihinkään emme sinua laske…

— Jos asiata on, niin käske. Me toimitamme kaiket määräykset! Toimekkaana jo suutarikin alkoi aavistaa, että miehen kädet voivat hellitä millä hetkellä hyvänsä, joten on parasta yrittää omankin hengen pelastuksen takia. Antoi sukkelaa määräyksiä:

— Siellä kotona, tölli tuossa kylän alla, on porstuan laudalla koppa. Kopassa löytyy "juksikoukkuja." Ne ovat Muurmannin kalastusajoilta Karjalasta. Tuokaa ne koukut ja hankkikaa nauloja, vasara. Pari pitkää lankkua ja raput, jotka saattaa ulottua kelloluukusta arviolta räystäälle.

Miehiä riensi toimeenpanemaan määräystä, jonka jälkeen hän antoi ohjeita:

— Työntäkää kellojen oviaukoista lankut puoliväliin ulos. Pystyttäkää lankkujen päälle raput. Rappujen yläpäähän naulatkaa räystäälle harvakseen rivi koukkuja, väkäpuolet ylöspäin…

Kansa riemuitsi!

Suutaria kiitettiin, ylistettiin, puristettiin käsistä, nostettiin kilvan korkealle ja huudettiin koko hevoslassilla ja kellotapulin tienovilla:

— Suutari!… Suutari! Oi sinä suutarien suutari!

— — —

Nytpä ne seurasivat hikiset hetket.

Mies tuolla huipussa ilmotti hellittävänsä. Selitti:

— Mua ei enää herra jumala auta!… Toiset myrskyisenä alhaalla yhdestä suusta kuorosivat:

— Älä päästä!… Älä herran nimessä päästä!…

Yleisen sekametelin aikana ei selittänyt mitä hän enemmän olisi halunnut puhua. Mutta uusia ja uusia hakijoita pantiin puuttuville tavaroille. Toinen toisensa jälkeen alkoi viivana juosta mikä minnekin. Tässä todella näytti siltä, kuin olisivat kaikki toiveet lopussa. Mutta puuhasta tuli jo sentään jotakin. Ihmiset saavat yhteisvoimilla sanomattomia aikaan. Siellä tornissa jo hääri yksi ja toinen. Lankut työntyivät kuin itsestään ulos. Niiden tornin puoleinen pää kuormitettiin miehillä. Suutari käveli jo siellä lankkujen päällä rohkeana ja pystytteli tikapuita. Jopa koukut ja vasara kourassa kiipesi askelmia ylös räystäälle. Pikaisesti kiinnitti juksi-onget sekilleen katon lappeeseen juuri siihen kohtaan, missä onneton roikkui ristillä kolmea syltä korkeammalla. Ja kun se oli tehty, tuotiin telineet pois. Kaikki olivat tyytyväisiä ja menivät nyt alas valmiiksi katselemaan, koska ne paksun miehen kädet heltiävät.

Kun vielä siinä joku suutarille esitteli kaiken mahdollisen varalle, että koska räystäitä on tornissa kolme, tulisi koukut varustaa niille muillekin. Arveltiin asiata puoleen ja toiseen, mutta suutari itse piti suunsa kiinni, koska sitä ei hengenpakolla valkonauhaiset itse tahtoneet. Hän uskoi ja luotti lujasti koukkuihinsa, tenäsi:

— Kyllä ne kestävät! Kestävät ne kahdenkyynäräisen turskankin ponnistelut. Se se on sentään jotakin toista. Eikä aikaakaan, kun se tässä saatiin nähdä. Tornissa siellä kuului pitkä ja vihlaiseva kiljahdus… Sitten jotakin kuulumatointa rapinaa. Ja ennenkuin kaikki oivalsivatkaan, kiikkui kuin kiikkuikin mies koivestaan räystäässä niinkuin kiikkuu siankinkku lahtarin puodissa.

Kansa oli ensin vaiti kuin hauta.

Sitten se alkoi itsekseen ähistä. Kaulat pitkinä, leuka taivasta kohden siellä sirkasi joka mies… Mutta heistä kaikista oli hyvä, että se kiikkui. Ja että siellä mies oli justiinsa tuommoisessa, pää alas antavassa asennossa. Joku jo varoitteli:

— Ai miten osui… Mutta älä, älä vaan sätkyttele!

— So, so, ei saa sätkytellä!… Ja mies lakkasi sätkyttelemästä. Nyt kun he olivat siinä äänettöminä katselleet tovin tarpeekseen, laski joka mies leukansa jo alas ja yksi ja toinen rupesi vaanimaan suutaria, jolta piti kipakasti ottaa selväksi, mikä on seuraava aste miehen pelastustyön kehityksessä… Mutta vaikka kuinka katsoi, ei suutaria ollut missään.

— — —

Vaikeni aamu.

Yölliset näytelmät olivat loppuneet. Kansa oli kirkkomäeltä hävinnyt. Tapulin alaseen, kolkkoon Tuonelan valkamaan kannettiin yksi matkamies lisää. Vainajalla ei ollut kirstua, vaan laskettiin sarkatamineisena siihen lattialle. Hihassa oikeassa oli valkoinen nauha ja kalvosimessa sidottuna sairaalaharso. Hänen painonsa oli liian raskas. Juksikoukku kyllä kesti, mutta sarkainen housunpultti ratkesi, maan vetovoima voitti. Se veti poikansa povelleen, joka häntä ylenpalttisesti oli rakastanut. Nyt poika saikin levätä uskollisena isänmaansa paljaalla povella.

10.

KAHDESTI KUOLEMAANTUOMITTUNA.

Koska historiallisten tapahtumain vaiheista kertoillessa liikkuu mainitulla alueella asiain kulku ripeästi, joka puolella tapahtuu yhtenä ja samana päivänä tapauksia jotka vaikuttavat yleisen tilanteen selville saamiseen, sentähden on meidän palattava takaisin muutamiin asioihin, jotta saisimme käsityksen seurausten syistä.

Muistamme tarkoin Rajavaaran talon isännän urhoollisuuden ja sankarillisen taistelun talonsa hävitystä ja tuhoamista vastaan. Muistamme saapuneet valkoiset joukot kenttätuomioistuimineen ja tuomareineen. Muistamme rohkean ja peräänantamattoman Korpion, joka tietoisesti kävi punaisten päälle. Saman miehen mihin eivät turhanpäiset aatteet liiaksi vaikuttaneet. Hänellä oli yksi ja ainoa päämäärä, yksi ja ainoa sana — isänmaa.

Tälle Korpiolle tuotiin tieto Rajavaaran tapahtumista seuraavan päivän iltapuoleen. Aapon äkillinen ja uusi ilmestyminen ensin suututti häntä. Sitten tarkemmin mietittyä ihmetytti sekä kummastutti ankaraa sotapäällikköä.

Ja kun sitten uudet valkoiset osastot saapuivat Rajavaaralle tapasivat he talon tuhkana. Merkit siellä ja täällä olivat näkyvissä tuhoisasta kamppailusta. Vainajia pihamailta pois korjatessa tekivät valkoiset sen huomion, että punaisia ei heidän joukossaan ollut. Että voittajiksi olivat sittenkin suoriutuneet Aapon miehet.

Karjakeittiön ullakolta, sammalkasan alta löytyi ainoa elossa oleva ihminen. Kuulustelussa saatiin tältä tietää Aapon miehineen lähteneen kirkonkylään. Osa joukosta mainittiin menneen Ilvesvaaralle… Enempää kysymättä läksivät siihen suuntaan vainolaisetkin.

— — —

Konikorven koirahaudoilta eloonjääneet Aapon pelastamat uhrit pakenivat pian suunnalleen kukin. Mutta syvä lumi esti heitä jalan metsissä liikuskelemasta. Heidän tuli yhden ja toisen palata tielle. Kuljeskelivat ja huojuivat puoleen ja toiseen kumminkaan kylään uskaltamatta. Ihmisten ilmoillahan heitä saattoi odottaa vaara. Yhä tärisyttivät korvissa kuoleman hysteeriset huudot hermoja. He vartosivat iltaa ja yötä, jonka suojissa piileksiä tahtoivat. Ja kun kevään ilta alkoi himmetä, hämärä saapui, syttyivät tähdet, tuuli suhahteli korvenlaiteilla kuusistossa silloin epätoivoiset ihmiset horjuivat, hieroivat käsiänsä ja olivat onnettomia. Valkohurttain vainot avautuivat siellä ja täällä.

Ja kaiken onnettomuuden keskellä tuli uusi, ilmeinen uhka.

Rajavaaralta palaavat valkoiset ehtivät eteen. Uudet uhrit. Uudet teuraat. Valtatieltä kuului käskevä ääni:

— Mitäs joukkoa se?!…

Ei vastausta. Uudet tiedustelut:

— Mitäs te sieltä metsästä?…

— Ja kukas teille kaitsijat on antanut?!… Tiuskasi yhä kyselyjä:

— Esiin sieltä joku!… Kuka sen joukon komentaja?

Tässä olisi uskonut sekasorron ja kovan paon olevan kysymyksessä ja seurauksena. Mutta nyt ei tapahtunutkaan niin. Vaikeneminen, syvä ja hiljainen. Astuivat vankien joukosta esiin valkoiset sotilaat käsi ohimolla:

— Nämä ovat vankeja…

— Vankeja?

— Vankeja herra upseeri.

— Ja mistä ja mihin niitä?

— Kun vastausta ei kuulunut, ärjyi komentaja:

— Helvettiäkös toljailet, kun et puhua osaa?! — Nämä ovat vapautettuja vankeja herra upseeri.

— Vapautettuja?… Vapautettujako sanoit? kertaili kopeasti valkoinen. Katseli kutakin kohdastansa, sanoi sitten:

— Ja kuka vapauttaja?

Vastasi arkailematta kokemassa ollut:

— Punaisten päällikkö. Mutta tutkiskelevan upseerin silmät iskivät tulta. Jopa reestänsä nousi suu suurena ja uskomattomana. Kyynillisellä maltilla kumminkin puhui:

— Ja entäpäs sitten. Alappas ladella enempi…

Seurasi kokonainen ryöppy kysymyksiä. Mutta sotilas oli itsepintainen. Hän puhui asian siten kuin se oli. Selostukseen kumminkin puuttui kaksi niistä keljumaisista juipeista, jotka olivat osottautuneet kaikista "urhoollisimmiksi." He vääristelivät ja valehtelivat. Tämä sai sekasortoa vain enemmän aikaan. Nytpä joukon johtaja määräsi uudelleen vangit ammuttaviksi.

Tässä kumminkin tapahtui yhtä ja toista. Itsepintainen ja rehellisyyttä osottanut sotilas menetti malttinsa ojensi aseen pöyhkeilevää kuulustelijaa kohden ja huusi:

— Heitä ei saa ampua!

— He ovat meidät pelastaneet!

Tästä seurasi laukausten vaihto. Ankara hälinä nousi. Usea valkonauhainen vaipui lumelle. Kiroukset ja sadatukset kajahtelivat kilpaa laukausten kanssa. Komentaja ähkyi kiukuissaan:

— Helvettiin koirat kaikki!… Ampukaa heidät joka saatana! Miesten täytyi peräytyä taaksepäin tilaa saadakseen. Jo vimmoissaan ammuskeli päällikkö ja huusi:

— Ampukaa!… Ampukaa heitä koiria!… Mutta ennenkuin laukaukset saapuivat olikin kokemus osottanut uhreille toiminnan tarpeellisuuden. Koirakuopilta palanneet ja ylös nousseet miehet sekä naiset olivatkin jo tulikasteen karkaisemia. Heitä oli vallankumous ja kuolema tuskaisissa pihdeissä pidellyt ja korventanut. Kuulat eivät enää pelottaneet. Toiset heistä hyökkäsivät käsiksi murhaajiin, toiset heittäysivät lumeen.

Kun sillä hetkellä ylempää mäentöyräältä kajahtelivat laukaukset ja murhamiehen mustan teossa ja työssä tässä saavutti punaisten pelastava joukko.

Kuka ja mistä?… Kysy kuka ja mistä saapui. Ja kuka heidät lähetti? Kuka siunatun pelastajan tuonut? Tässä hämmingissä ajatteli jokainen vain itseänsä. Kuka kynsille kykeni se lumeen kaivautui. Siellä syvällä kuoren ja kerstänneen alla oli ainoa tulen turva. Väkevimmän väkivallassa voima ja— — — valta. Ystävän sekä vihamiehen on tuhon edessä sivuun astuttava. Uhri ja uhraaja etsivät nyt läpeä itselleen samasta kannon kupeesta turvaksi kurjalle hengellensä.

Kahdesti kuolemaan tuomitut eivät ymmärtäneet mitä ja ketä he itse oikein olivat. Tilaa ei maan päällä, ei alla. Lupaa ei olla, ei elää. Mutta kohtalo ojentaa kätensä monasti silloin kun juuri toivon viimeinen häivä on hävinnyt, jos— — — se sitä koskaan ojentaa.

— — —

Teeriharju, perämies, Kananen, Onkalomäki ja Oskari, jotka kuusinkeski vasta olivat lähteneet Ilvesvaaralta juuri niihin aikoihin johon vasta mainittu seikkailu oli kehittynyt. Santalan Manti hiihtäin sinne sanan sai. Hevolla neljällä, juoksijalla paraimmalla Kuusela oli apua Aapolle hakemaan tullut. Virma ja hyvä juoksija teki taivalta. Olihan kiire sinne missä kuultiin Aapolla olevan kuumat päivät. Matkaa mieskuorman kanssa tehtiin siten, että ylämaat juostiin, tasaiset ja laskevat ahteet seisottiin reessä. Kuta lähemmä saavuttiin, sen varovammin kuhunkin suuntaan katsottiin. Jokaista puskaa ja pensasta komensi Kuusela pitämään nyt silmällä. Hanat pyssyissä päällä ja aina muutoinkin laukaukseen ja taisteluun valmiina oltiin. Kuusela neuvoskeli:

— Jos vaara teitä uhkaa, lumeen syöksykää suinpäin niinkuin sotamiehet ja saukot. Ei maalitauluksi kukaan ehdontahdoin saa asettua.

Tämän ahavoituneen ja ensikertaisen päällikön komennuksia kuultiin totisina. Jokainen heistä tiesi tässä jotakin erikoista tapausta kohti kuljettavan. Karkua laukkovien hevosten voimalla ja nopeudella tässä kuljettiin kuolemata kohden. Valkoisen vallan ympäröimä alue tuntui hengenahdistuksena, saati sitten eleissä ja liikkeissä. Mutta vanhain metsänkävijäin vaisto heräsi nyt vireeseen. He nuuskivat ja taivastelivat koirankuonolaisen uumoilemisella, että jotakin sitä saattaa olla läheisyydessä. Toinen toiselleen tästä ilmaistiin ja puheltiin rohkaisevia sanoja. Vaarasta mitään virkkamatta haasteltiin vain kuin tavallisesta asiasta ainakin. Saaliinhimo syttyi. Vaino heräsi. Silmät sikristyivät sihtaukseen kuin kissan silmät.

Eikä aikaakaan kun erään ahteen päällä pysähtelivät kuulemaan. Kirkonkylästä tahi Haapaniemestä kuului jotakin. Ja aivan oikein, sieltä sitä kuului kunnioitettava jytinä ja räiske. Sitten hypättiin rekiinm ja taasen ajettiin pitkä alamaa. Vasemmalle jäi siihen vaivaiskoivuja kasvava suo. Suon takaa kumotti synkkä Konikorven kuusikko. Mutta siinäpä aivan edessä kappaleen matkan päässä maantieltä talvitien suussa suon rannassa alkoi paukahdella. Rähäkkä ja ilmeinen tappelun tohina oli siellä alkamassa. Kuka muu kuin vihollinen! Käsikähmässä taisteltiin. Hätäytyneet siellä kauempana hajaantuivat hankeen. Tässä sitä Kustaa ensi kerta vanhoillansa sai koetella sotapäällikkyyttänsä. Ja pian olikin hän kuiskaten sanonut:

— No nyt pojat soopaa isännän silmiin! Ja sitten hivuutamme…

Ja niin se hivuutus sitten alkoikin. Tässä kahakassa valkoiset veljet lykästivät pakosalle. Vastikään toisia hätistelivät, nyt itse päistikkaa peltopyinä puikkivat päätänsä mikä minnekin sattui. Useampi heistä sai tuta tarkkasilmäisen ja vakavakätisen metsämiehen tuliluikun "tuttavuutta." Metsään paenneiden perään eivät keskellä kiirettä ja suksittomina jälkimyöten joutaneet.

Hankeen hukuttautuneille punaisille kyllä huutelivat:

— Tulkaa pois! Mutta kukaan ei uskaltanut nostaa korviansa. Kahdesti tänään kuolemaan tuomitut eivät uskoneet, vaan katsoivat parhaaksi maata hiljaa paikoillaan.

Kuusela komensi miehet rekiin, koska kirkonkylän taholla uusi ammunta ilmeisesti kiihtyi. Kumminkin yksi mukaan tahtoneista haavoittuneista kertoi tapahtumat, mitkä heitä oli korvessa kohdannut. Kertoi Aapon urotöistä. Tämä tieto innoitti entistä enemmän miehiä. Entistä kovemmalla vauhdilla tahtoivat rientää eteenpäin.

11.

ILOINEN OIKEUDEN TUOMARI.

Hyvätuulisena touhusi tuomari.

Riemultaan ei tahtonut sisäinen tasapaino pysyä aloillansa. Viranhaltijan vakavuus tahtoi väkisenkin muuttua viidentoistavuotiaan vintiön veikastelemiseksi. Toisinaan hän vikkelänä otti askeleita puoleen ja toiseen. Vanha jalka tanssahteli, kantapää kohahti kerkeänä ja varvas löi rallintahtia. Piti viheltää vanhoilla ryppyisillä huulilla, vaikka nämä eivät tuskin tähän tarkoitukseen olleet soveltuneet enää vuosikymmeniin. Toisinaan hykerteli käsiänsä ja nauroi aiheettomasti vasten kaikkea tavallisuutta. Sivusta katsoen oli tuomarista tullut hepsu mies. Sanalla sanoen pikku höntti. Toisinaan saattoi hän läiskäyttää käsiänsä yhteen, raapia paljasta kaljuansa ja sitten nauraa katketakseen. Olihan hänellä nyt hauskaa… Olihan mies saavuttanut nyt sen, mitä uskoi kädestä pois ikipäiviksi temmaistun. Hän oli saavuttanut sekä himotun, että hurjuuteen asti kaipaamansa mielitietyn. Luuloiteltu yksinomainen morsian, sekä tämän "kavaijeri", rakastaja, olivat nyt hänen hallussaan. Ne molemmat otukset olivat nyt lujien lukkojen takana. Niin kiltisti kuin linnut häkissä saivat nyt tehdä seuraa toisillensa muistoissa. Ja sitten alistua enimmän vihaamansa ihmisen alamaisuuteen.

— — —

Majatalo, mihin tuomari oli tuonut kiinnisaamansa saaliin sijaitsi keskellä kirkonkylää. Vieraspytinki komeana ja jykevänä uhosi manttaalin suuruisen talon uhkeeta upeutta. Tähän rakennukseen sijoitti komentaja vangiksi ottamansa Katarinan. Tuntia muutamaa myöhemmin vielä samana iltana oli odottomatoin onnenpotkaisu kohdannut tuomarin hurttia saman kylän kirkonkellotornissa. Siellä oli väellä ja voimalla vangittu tuiman nujakan ja käsikähmän jälkeen punaisten päällikkö Arvid Pylväistö. Vangitsijat selittivät hänen olleen tapulissa ruumiita ryöstämässä.

Mikä mainio saalis!… Mikä apaja yhtenä ja samana päivänä!… Johan tämä hellytti, sekä samalla pehmitti kivikovaakin sydäntä. Oli sangen ymmärrettävää, ettei Pystytukka vähällä itkenyt. Tavattomasti tykytti riemusta ja ratosta koko rinta. Vuoroon vaihtelivat väreet, vuoroon ilon ja naurun ailahdukset. Alunpitäen, vaikka aikomus olikin teljetä molemmat punikit ja heidän päämiehensä kellariin hetkeksi, vain hetkeksi odottamaan muodollista tutkintoa ja tuomiota, muutti vallan ja viranhaltija mielensä, sekä asetti heidät samaan rakennukseen, vaikkakin eri puolille. Kaksinkertainen vartiointi ulkona piti alinomaa silmällä suuren rakennuksen molempia päitä. Vierashuoneissa keskellä oleili ja asusti itse tuomari.

Herra konttoripäälliköllä oli todella häkissä nyt ne linnut, joita koko sodan ajan oli takaa ajanut. Sitä vartenhan tässä sotaan takertui kaljupää perinpohjin. Lasten leikkiähän se muutoin oli aluksi ollut. Katarinaa kai tässä kaiken aikaa meinattiin, eikä suinkaan ketään, eikä mitään muuta. Mielipuolisuuden rajankin yli tuli hän uskaltaneeksi. Mustasukkaisuuden käärme kuiski povellansa lakkaamatta kavalata kieltä. Eivätkö suorimmalta kädeltä "isänmaalliseen" sotaankin juuri kannustaneet lopullisesti nämä himoittavat päämäärät. Vallasnaisen mielijohteita ja oikkuja palvellakseen tekeytyi hän mitä tuntehikkaammaksi vanha-suomalaiseksi. Tämä vanha kokenut kettu sai näet selville, että tyttö oli iskenyt silmänsä mainittuun punikkien päämieheen. Johan hän viime syksynä Hämeen matkoillaan Suomelassa sen oli näkemään tullut. Johan jo silloin itse kamarineuvos pohjan ja perustan oli tänne isänmaalliselle aivoitukselle tuonut. Vallan selvästi saattoi tungeskelija saaliinsa panna merkille, sekä että kylmäkiskoisuus oli hamasta siitä päivästä alkanut. Ja joka kerta milloin tuomari perin juurin asiata mietti, nousivat hänen niskakarvansa pystyyn. Isänmaan kallis asia oli näet asetettu sitä seuraavalle tilalle. Ne merkitsivät samaa kuin mitä omat pyyteet ja mielittelyt suhteiden takaa-ajamisessa sanoivat. Ja ne palvelukset, mitä ne meriteerasivat, palvelukset sellaiset, joita konttoripäällikkö joka päivä emännällensä piskinä piipersi.

Työnsihän tyttö nyt monivuotiset arvokkaat palveluksensa mokoman miehen mukana luotaan kauaksi sivuun. Olihan onneton yhtynyt päällepäätteeksi "isänmaan" vihollisiin. Tämä syyttävä soimaus soi lakkaamatta valkoisen "hyväntekijän" kaikelle muulle umpeutuneissa korvissa. Eihän jo kaksi kuukautta kestäneitten luokkasodan rintamatoimenpiteiden yhteydessä tuomari ollut hetkeksikään lakannut miettimästä menetetyn asiansa auttamista. Monet monituiset vakoilijat ja urkkijat oli hän lähettänyt punaisten selän taakse. Ne siellä punoivat ja juonittelivat säikeitänsä valkoisen asian eduksi. Punikkirintaman puhkaisemiseksi työskenneltiin intohimoisella väsymättömyydellä. Tähän yritykseen kietoutuivat kyynilliset ja mustat hurmon himot. Paljon myrkyllisemmin kiehui kiho sen saaliin perässä, mikä mustasukkaisuuden sysimustassa sydämessä kihisi kuin kastettu kekäle. Unettomat yökaudet hän hautoi loppumattomia konnankiijeitansa. Vähin erin syöpyi hänen mieleensä musta, kamala tuuma: "Kaikki, kaikki ilman ehtoja surmattava. Jokainen ammuttu punikki tietää roistojoukon vähentymistä!" Tämän hänen vakiintuneen mielipiteensä julkilausuttuaan kehittyi valkoisessa kalman maaperässä moiselle kyvylle suosiollinen vastaanotto. Kenttäsotaoikeuden tuomioistuimillehan juuri haluttiin himokkaasti ihmispersoonissa liikuskelevia saatanoita. Kas tämä arvon ylennys riemastutti ja kirkkaudellaan heijasti tuhkanharmaita paatuneita kasvoja.

Niin monta keinoa ja koukkua kuin Katarinan kiinni ottamiseksi olikin kiverretty, epäonnistuivat ne ja osottautuivat tehottomiksi. Yritykset siinä suhteessa raukesivat tyhjiin. Kumminkin oltiin eletty rintamamurron aikaa. Valkoiset alkoivat verkkaan saada haltuunsa alueita punaisesta Suomesta. Tämä myötäkäyminen kiihotti. Pystytukka menetti malttinsa. Virantoimituksessa hän alkoi hosua kuin hyena. Tappamalla piti saada kaikki "puhtaaksi." Ei muuta kuin tapa! Tapa vain kuin sikaa, niinkuin torakkaa tuholaista kaada "ryssää" ja punikkia. Tässä tappomeiningissä enempää malttamatta hän heitti kesken kaiken tuomaroimisen. Oikeudenkäynnin tehtävät tulivat toisarvoisiksi. Turhaa ajan hukkaamista kuulustella persoonia yksitellen. Sitä paitsi suurissa joukoin kiinni saatuja punaisia alkoi tulla vallan rutosti. Ja kellä pirulla kesti voimia heitä kaikkia kuulustella. Tuli panna päätöksiä lautaan summamutikassa. Mysömällä joukkotuomioita kun hutki, oli se sentään paljonkin tehoisampaa kuin soittaa suutaan jonkun kielilakkarin suutarin ämmän tahi renkisorrin kanssa. Niinpä nytkin. Hän julisti neljänkymmenen ihmishengen tuomion, joukkonitästämisen ja sitten riensi itse suin päin ottamaan selvää kaipaamastaan henkilöstä edentyvällä rintamalla.

Kuinka Katarina olikaan joutunut tuohon neljänkymmenen joukkoon? Ja kuinka häntä ei oltu tunnettu? Tämä käy selville siitä valaisemattomasta kohdasta, joka aseman kivikellarissa tapahtui. Pylväistöltä nimittäin oli vangit sinne summamutikassa ajettu. Kuten muistamme, oli Katarina tahtonut tavata äitiänsä hinnasta mistä hyvänsä. Ja ennen peräytymään lähtöään hän saapui pienelle rantatupaselle, joka oli kuoleman autio ja tuonen raivaama. Kuusien keskellä tupanen tyhjä. Siellä makasi Sirkka kylmänä pirtissänsä. Tytär tuli turhaan tänne tavottamaan. Hän nousi mäen päällä olevaan Pylväistön taloon hetkellä jolloin sinne valkoiset hyökkäsivät. Kumminkaan ei emäntärouva tässä yllätyksessä ollut menettänyt malttiansa. Hän kykeni viime tingassa muuttamaan ovelasti Katarinan ulkomuotoa. Vanhanaikuinen naisen löysä röijy sai tässä tuokiossa tehdä hänelle seuraa. Eikä tästä "talonpoikaisnaisesta" kukaan ollut hullua harmaampi. Oikeuspaikalle kun tultiin ja Katarina asettui kansakoulun eteiseen ei häntä kukaan tuntenut. Tässä joukkotuomiossa julistettiin Katarinalle kuolema muiden mukana.

Kuinka sitten tuomari kumminkin sai tietää uhkaavan onnettomuuden Katarinaan nähden? Muistamme kohtauksen Mylly-Mirjan mökissä. Karanneen "oikeuden" kirjurin ilmaisun asioista. Ja talonpojaksi tekeytyneen ovelan urkkijan, joita Pystytukan lähettiläitä ei mistään puuttunut. Vielä muistamme kuinka "talonpoika" pussit mökkiin jätti kevätpuron puhkeamista uottelemaan ja itse lahtaria pakoon pötki. Viime tingassa sitten oli kaikki selvinnyt. Tuomari tutkimusmatkoillansa kun Rajavaarassa ahdistui kiperään pinteeseen, mutta tunnetulla tavalla pelastui ja vältti Aapolta selkäsaunan.

— — —

Näistä asioista heitti tuomari nyt miettimisen sikseen.

Keskellä hänen iloisen tuulensa oli tämä ikävä ajatus viimeisiltä ajoilta kantautunut mieleen. Nyt sen täytyi henkäyksellä pyyhkäistä jälleen pois. Tuli taasen vakauttaa mieleen. Sen tähden hän pysähtyi astunnasta. Majatalon ylpeästi sisustetussa kamarissa yksin ollen istahti hän vaihteen vuoksi keinutuoliin. Katse sattui vinottain asetettuihin lattiamattoihin, jotka nurkasta nurkkaan siististi suoristettuina kaunistivat huonetta. Matot olivat valkoista villaa ja reunoilta päärmätyt punaisella verkasuikaleella. Tällaisiin asioihin kuin silmäin edessä oleviin esineihin ei hän, tuomari, ollut enää ammoin huomiota kiinnittänyt. Mutta nyt, erikoisesti juuri nyt säteilivät hänen sameat silmänsä kaikkialle. Jokainen esine sai kohteliaan huomaavaisuuden osakseen. Sen tähden hän itsekseen tuumi seuraavaan tapaan:

— Hym… Siinäkin matossa on rikirinnan asetettu punaista ja valkoista, niinkuin ei tuota valkoista yksinomaan olisi voinut antaa olla. Pikemmin sininen, soveliaampi ja suositumpi… Mutta mitä lie ja mikä tiesi nuokaan jurikat talon isännät… Kaikki ovat paholaiset kuin samaa maata. Punaista suosivat takana, vaikka edessä osaavat olla toista mieltä ja maata… Vaikka onhan se toisinaan kaunistakin punaväri tuon valkoisen rinnalla. On helkkunas vieköön. Ne kaksi väriä ikäänkuin etsivät toistansa. Sekaisin kulkevat kuin verisolut… Merkillinen juttu…

Tuomari kiskotteli mieltymyksestä kuin kalaa itsensä täyteen syönyt kissa. Nousi sitten tuolilta ja käveli uunin luokse. Pellin rissalaitteissa roikkui kauniista värilangoista kudottu tupsuröyhelys. Nauhoissa killui vielä somina renkaina sorvattu puupalli pari. Näitä puleeratuita pallikoita kalisteli tuomari juuri sillä hetkellä kun arat askeleet kuuluivat eteisestä. Hillitty koputus ovelle tuntui taiteilijan tahi pianonsoittajan kosketukselta paremmin kuin pitkän ja korstomaisen oviloikkarin ilmaisun enteenä. Sisään astui pitkäsäärinen, kumarteleva ja merkillisesti mairitteleva viirin salko.

— Herra tuomari, saisinko minä luvan esitellä teille ja ilmottaa sitä, mitä korkea oikeus minun teille alamaisesti pyytää sanomaan? Se on tunnin pari tuolla tuvassa teitä valmiina ja hartaana odottanut. Nöyrästi he siellä ovat istuneet. Luoksenne laittoivat suvaitsevaisuuttanne anelemaan ja pyytämään, että astuisitte itse oikeussaliin, missä vangit jo sinne tuotuina ovat tuntikaupalla olleet. Ja senkin tähden että niillä taitaa olla kiire…

— Hyvä!… Vallan heti… vallan heti, miekkoseni. Mutta odotahan. Onko vankeja vielä alustavasti kuulusteltu?

— Kyllä heitä kellarissa on yritetty noin… niinkuin herra ymmärtää…

— Niin että heitä siellä on jo aluksi…

— Aluksi noin pikku hiljaa… Pikku hiljaa, kas näin. Roikkakorpi irvisteli ja osotti oikean käden Marssin asukkaan sormillansa silittävää asentoa kuin kissaa kiitellen ja lisäsi:

— Ja ellen erehdy niin tuloksia… hedelmällisiä tuloksia. Niin että tuomarilla on vain sadon korjaus vaivana. — Jahah… jahah. Sinä rakkahin, sanokaa lautakunnalleni että aivan heti, aivan heti… Hm, voivat kumminkin tutustua asiapapereihin.

Pitkänsuileva mies teki luonnottoman kumarruksen. Syvä niiaus yht'aikaa teki melkein ivallisen paremmin kuin kunnioittavan vaikutuksen. Tämän toki tuomarikin huomasi, mutta ajatteli:

— Kas kas kun käyvät yhä nöyrää nöyremmiksi kuta edemmäksi menestymisemme edistyy. Ja kun askeleet olivat sitten portaista hävinneet, otti tuomarin persoona merkillisiä askeleita kamarissansa. Hän oli muuttunut enemmän poikavintiöksi kuin että olisi muistuttanut aikamiestä. Sen sijaan että hän olisi kiirehtinyt riukukinttuisen miehen jäljessä oikeussaliin, asetti hän tuolin keskilattialle ja alkoi urheilla sen yli hyppimällä. Mies oli niin täynnä riemullista iloa että sen piti purkautua ulos tällä tavalla.

Vihdoin hän aukaisi matkalaukkunsa ja veti sieltä esiin uudenuutukaisen hännystakin. Tänään piti oikeuspöydän takana välttämättä esiintyä siistinä ja sivistyneenä. Sivistyneenä siinä määrin, ettei henkinen köyhyys paistaisi. Ja kaupunkilaiselle varallisen firman konttoripäällikölle, joka nyt oli arvossa ylennetty valtakunnan korkeimmalle tuomioistuimen tuolille tutkiskelemaan ja tuomitsemaan ihmisten henkiä ja munaskuita. Ja nyt… olihan nyt eritoten se hetki, jolloin tämän istuimen eteen tuotiin henkilöltä, joita harvoin arvossa oltiin ylitetty.

Peilin edessä asetti ikämies kätevästi lumivalkoiset kaulukset kaulaansa. Kalvosimet välkähtelivät kiilloitetussa turkulaisessa tärkissä. Hihan suiden isot kultakantaiset napit komistelivat tavattomasti. Sitten sidottiin kaulanauha erikoisen huolellisesti useampaan eri malliin ja tyyliin. Vihdoin onnistui kuin onnistuikin hän sen saamaan "senaattorin solmulle." Keskelle ruusurusettia painettiin kimalteleva hohtokivineula… Sitten huoliteltuna ja viimeisteltynä poistettiin tomuhiukkaset harjalla hihoista ja rinnuksilta. Hän asetti hatun päähänsä, otti kepin käteensä ja oli valmis esiintymään.

12.

VANKIEN KUULUSTELU.

Tuomari saapui.

Lautakunta seisoi ja kunnioitti. Pimeästä kellarista tuotiin puolikuoliaaksi säikytetyt vangit. Heidän vaatteensa olivat saviset ja ryvettyneet. Eteisessä oli ahdinkoa. Sieltä kuului ärjymisiä. Pesemättömissä kasvoissa tihrustivat pöppelöt silmät tylsinä ja onnettomina.

Mutta salissa, siellä sitä junnasivat "isänmaan" ankarat pojat. Pönäköinä ja potrina uskoivat itsestänsä suuria asioita. Suuri ja ylenpalttinen tehtävä kajastui heidän kasvoistaan ja katseistaan.

Ankaroiksikin tekeytyneinä hämmästyivät he kumminkin esimiehensä ovelle ilmestymistä. Äkkipikainen ja entisestä poikkeava… Ah, mikä arvokkuus!… Mikä ryhti hänen ulkomuodossansa. Väen keskitse kumartelematta, vastaamatta asteli. Tuomarissa ilmenivät tällä haavaa kaikki epämääräisyydet. Tuntui kun ilettävyys asuisi itse hänen askeleissaan. Jopa jekunatkin tunsivat nokkaansa tuoreen ihmislihan löyhkän. Viihtyi inho vanavedessä. Hän oli kumminkin se valkoinen leijona, tyypillinen verituomari, jossa esiintyi "luja järjestys", ankaruus ja kuri.

Pitkän pöydän takaa antoi hän katseensa arvokkaana kiertää huonetta.

Lautakunta seisoi yhä liikkumatta, seisoi hengittämättä, sitten muutti jalkaa ja seisoi taaskin. Se valmistui kuulemaan ylevää oikeuspuhetta. Mutta sen sijaan että tuomari olisi jotakin puhunut, pysyi hän ääneti, viittasi istumaan ja oli vieläkin vaiti.

Oviloikkari liehakoitsi, katseli herransa ilmeitä tarkkaavaisuudella. Hän ymmärsi ennakolta sovitun silmien vilauksen. Sitten hän kutsui sisälle uhrin.

Vanki astui arvokkaana sisälle. Hän asettui ovipieleen, minne hänet tuomarin katse ankarana naulitsi… Tahtomattaan kiintyi tutkijan katse pakolla raahattuun. Jopa siinä lautakuntakin vilkuili, puhkuili ja härkälaumana muljautteli ja äänettömänä kyräili… Eikä ihmekään, olihan yleinen syyttäjä sähkösanomalla kutsuttu Seinäjoelta. Sentähden se kunnioitettava äänettömyys asui huoneessa.

Hoikka oviloikkari vaelsi yksin varpaillaan, taipuili ja notkuili kuin virman virran kaisla. Nenäliinanko puutteessa, vaiko missä tarkotuksessa tämä huilanteri lipoi huuliansa, toisinaan aina sieraintakin. Hyvillä mielin hän siirsi paikkaa kuin kupin nuollut koira…

Tätä tarkasteli muutama isäntämies. Hänen järkensä äkersi äänettömänä ja totisena. Jopa lopulta katsoi mokomaa kyypparia. Ikinä ei hän ollut ihmisen kielen nähnyt ylettyvän nenäreikään asti. Joka kerta kun lipaisu salamiten uudistui, punehtui rajun manttaalijekunan karvanjuuri. Siellä miehessä jylläsi joku sisäinen voima. Se pullisteli. Tyyneys toki kaikesta huolimatta jatkui. Jokainen kuunteli kiukusta puhisten.

Arvid Pylväistö oli ryhdikäs ja pelkäämätön mies.

Kuulustelu koski alunpitäen kaikesta päättäen tätä miestä. Vastaukset kysymyksiin olivat selvät ja lyhyet. Sanat ja lauseet tulivat kiertelemättä ja kaartelematta siten kuten asiat olivat olleet. Tuomari tiedusteli edelleen:

— Kieltämättä olette kapinoitsijain pääjehu?…

Heti vastasi tämä:

— Taistelija työläisten armeijasta.

— Keskeisin henkilö, tarkoitan?

Kuulusteltava hymähti:

— Tehän sen tiedätte.

— Tunnustatte?…

— Ei tarvitse tunnustaa. Totuudessa ei ole mitään tunnustamista.

— No no… Jaa… sehän se riittääkin. Yksistään riittää. Hetken vaitiolon jälkeen kysyi tuomari:

— Kuinka siis selitätte oleskelunne kirkon tornissa ja kellarissa?

Tähän katsoi Arvid kohtuulliseksi vastata sen mikä oli tarpeellista. Kumminkin sanoi olleen vakuutettu vainajista jonkun olleen elossa… Tuomari tokaisi ivallisesti ja kyynikkyydellä:

— Ei se ollut nyt kysymyksessä. Joskaan kapinoitsijoiden henki ei aina ihan tarkkaan olisikaan heti paikalla kerinnyt hukkaan pihistä, niin olisivathan joutaneet…

— Haudassaan sätkytellä…

Välittämättä Arvidin huomautuksesta jatkoi tuomari: — Kysymys on siitä kuka avusti teitä tuonne torniin, sillä olivathan avaimet huostassanne. Tuomarin törkeä iva suututti siihen määrään, että saman tekevää oli vaikka ei vastannutkaan. Mutta puheenjohtaja huusi kuin leijona:

— Kenkkuiletkos!?… Taikka tässä pannaan mies puhumaan vaikka ei haluaisikaan!…

Arvid seisoi vaiti ja vaikka ärjäisyt uudistuivat oli hän mykkänä. Silloin huusi kiilimystynyt "oikeuden" jakaja:

— Jassoo saatana!… Kuka toimitti sinut ruumishuoneeseen?!

Hiljaisuus.

Oven luona urkkivat kätyrit kurkkoilivat pöydän taakse tuomaria. He odottivat viittausta. Mutta tämäpä ei antanut mitään merkkejä. Hän sen sijaan otti äänettömänä tuolin selustalla roikkuvan hevosenpääkepin ja asteli Arvidin eteen mitään arvelematta iskeäkseen tätä kasvoihin. Kumminkaan ei isku ehtinyt, sillä keppi muutti omistajaa ja sinkosi kappaleina lattialle.

Kaikki tämä tapahtui kenenkään ehtimättä apuun. Sanattomana häpeästä ja vihasta tuomari raivosi. Vain vaivoin voi vanki malttaa mielensä. Loppu oli lähellä tällä kuivalla miehellä. Nyt hän peräytyi ja huusi:

— Kuinka te tuotte vangin saliin ja oikeuteen ilman kahleita ja käsirautoja!?…

Hätäytyneet vartijat rynkäsivät nyt esiin. Vangin vastaan panematta he sitoivat hänen kätensä.

Johtuiko sitten arvokkuudesta vaiko ylpeydestä, ettei "tuomari" tutkimatta ajanut vankia edestään kuolemaan, vai muuttuivatko hänessä heränneet himot, tahi tarkoitusperätkö pidättivät. Tyyneys palautui kumminkin verkkaan. Tuomari rauhottui vähin erin, saipa jonkinmoisen tasapainonkin. Hänen mieleensä muistui näet kohtaus kaksi kuukautta sitten Vilppulassa. Tuon samaisen hyväkkään Velihän se sielläkin Korpion kanssa jytinän piti. Melkeinpä hän nyt katui uskallustansa. Niin ollen kykeni tuomari hetken perästä sanomaan jotakin kirjurillensa, jonka korva koko ajan heilahteli hermojännityksestä. Tämä katsahti heti oviloikkariin, joka lipasi sieraintansa ja astui huiskutellen pöydän luokse. Pitkä ja äitelyyteen asti makeakäytöksinen mies kumarteli entiseen tapaansa, poistui ovista kuuluttaen kovalla virallisella messuäänellä:

— Kaikista korkein sotaoikeus suvaitsee viittauksestansa armollisuudessa eteensä tutkinnoille ja tuomiolle kutsua kapinoitsijan ja maanpetturin impyen Katarina Saloheimo-Sandbergin, kotoperältään Turun kuuluisasta kaupungista, missä hänellä kauppakonsulin virasto on olemassa.

Pöydän takana puri tuomarin kirjuri huultaan. Hänen kasvoillansa muuttelivat yht'aikaa monenlaiset värit ja ilmeet. Tuomarinkin jännitys nousi aste asteelta. Hän muisti vasta että tätä hetkeä vartenhan hän olikin valmistautunut. Vallan suuressa määrin hän ihaili itseänsä siitä neronleimauksesta, jonka sirkilöimisenä tuloksena, ehkä matemaattisella selvyydellä ja seuraumuksella hän perusteli tämän jännittävän kohtalon oikun. Hän oli näet ankarasti antanut vartioida kumpaistakin vankia, sekä määrännyt heitä pidettäväksi eristettyinä, toisistansa täysin tietämättömyydessä. Viisas tuomari laski, että Katarinan ja Arvidin kohtaus tapahtuisi lakituvassa yllätyksenä kummallekin. Ja juuri tämän hetken vaikutelmat saapi tuomari nähdä ilkosten alastomina. Niinpä onkin siinä suhteessa lautakunnan kera helppo vetää johtopäätöksensä.

Jopa tämä kohtaus ennakoltakin ajateltuna lupasi sanomatonta nautintoa. "Rakastuneiden" jälleennäkemisestä seuraa mitä katkerin pettymys. Kas eikö tässä ollut vahingoniloa ja aihetta? Kilpakosijan sielun tuskain kiemurteleminen!… Mikä korvaamaton nautinto!

Mutta kuinkas olikaan?

Avatuista ovista astui sisään Katarina vaatimattomana ja tyynenä. Hänen ryhtinsä oli hieman ylpeä, mutta hänen vaikutuksensa sitävastoin vaativainen. Huolimatta siitä että hänen pukunaan oli vanhan maalaiseukon kertahame paksuine poimuilleen, sekä sen päällä valui uumatoin röijy väljänä ja valtoimena. Kirjava, kopanpohjan ruuduille kudottu liina laskeutui niskaan. Ehdottomasti reilu emännän malli ja muoti.

Katarina asteli keskilattialle. Ja vaikka konttoripäällikkö yritti pilkallisesti hymyillä herrasnaisen nykyistä pukua ja emäntämäisyyttä, muuttui hänen katsantonsa happameksi, pikemminkin katkeraksi. Ihminen joka oli ennen kantanut ylellisen hienoja pukuja osasi olla vakavan yksinkertainen, kauniimpi entistään.

Katse vaipui puheenjohtajalta alas. Häpeän tunneko hiipi esiin? Osien vaihtuminen oli joka tapauksessa tehnyt vaikutelman. Neiti Saloheimon palveluksesta riippuvainen konttoripäällikkö työnantajansa tuomarina tässä merkityksessä.

Mutta pian olikin heikkouden häivä poistunut. Ankarana ja vaateliaana nosti hän ensin katseensa Arvidiin, sitten Katarinaan. Tuomari ajatteli: Mikä ihme?… Mieshän on ihan tyyni? Ei edes häpeämättömyydellä enää ole rajaa… Tahi ovatko sittenkin hänen luulonsa olleet kokonaan turhia? Ehkä osaa ruoja teeskennellä ovelasti?… Eipä hän voinut asiasta sanoa sinne eikä tänne. Enemmän muodollinen kuin tosiperäinen kuulustelu alkoi:

— Neiti Saloheimo!… Entinen isänmaan arvoisa ystävä… Vastatkaapa muutamiin pikkukysymyksiin. Sen jälkeen tunnustatte suoraan. Ja jos tämän teette, on se oleva teille mitä suurimmaksi helpotukseksi. Vaikean asianne uhkaavassa ratkaisussa saattaa niinmuodoin tapahtua mitä jaloluontoisimpia myönnytyksiä, tahi sitten päinvastaista. Peittelemättä puhukaa kaikki rikoksenne, joita petturuutenne on matkaan saattanut. Katkera ja mielenkarvas on tämä kuulusteluni minulle teidän suhteenne. Ja saattaa se harmentaa monta hiusta päästäni. Se viiltää sydäntäni kuin kaksiteräinen miekka. Tämän tehtävän ja viran sijaisena minun kumminkin täytyy, sillä kallis, usein mainittu maamme etu ja kunnia vaatii sitä. Tunnustakaa, että veljiä ja isänmaan ystäviä vastaan olette tulleet joko omin ehdoin, tahi sitten kavalasti petettynä… tarkoitan, välillisesti viekoitelluksi. Minä tunnen teidän jalon sydämenne parhaiten kuin kukaan muu. Se on herkkä uskomaan yhtä ja toista… Myöntäkää siis mitä sydämellänne on. Anteeksiantamus ylhäältä tulee olemaan suuri ja rajatuin… Sillä katsokaa tätä. Suomen mahtavan maan ja vallan aamunkoitossa elää huomenraikas mieli. Armo meilläkin osataan asettaa oikeuden ja väkivallan edelle… (!)

Istunto odotti vastausta.

Hetken hiljaisuuden perästä vastasi Katarina rauhallisena ja tyynesti:

— Korulauseitanne teidän on minulle turha tuhlata. Olkaa enemmän siinä suhteessa meihin nähden säästeliäitä. Minulla ei ole mitään sanomista, ei anomista murhaajilta. Raakalaisten ja narrien sakki joutaa riehua. Hankkikaa vain himoillenne hourupäistä tyydytystä. Rietastelijat, mässätkää vain veljien veressä. Aikanne tulee…!

Lautakunta ynisi. Isännät ähkäilivät. Ahdasta heidän siinä rikirinnan istuessa oli. Asento epämukava. Itsensä täyteen syöneet mahakkaat eivät sopineet mielin määrin pyörimään liian lyhyellä penkillä. Heille ei vielä kukaan ollut kahdeksan viikon aikana uskaltanut tällä tavalla puhua. Sentähden tässä piti kääntyä katsomaan tuota "kurppaa", joka uskalsi olla hävytön. Tuomari sanoi:

— Emme ole kutsuneet teitä tänne korkeata oikeutta solvaisemaan! Lautakuntaan kääntyneenä hän odotti että nämä ilman alotetta sanoisivat jotakin. Manttaalijekunat jo puhahtelivat. Sieraimiansa pullistelivat ja tuhistelivat pösöt. Sanoivat:

— Emme!… emme solvaisemaan tietenkään!… — Tutkimista ja tuomitsemista varten me.

Penkinpääkimmäinen kaljamasilmäinen uskovainen isäntä, joka istui toisella takapakarallaan epämukavassa asennossa puuttui puheeseen:

— Neuvoisiko häntä sanalla?… Kuulkaa te uppiniskainen jumalan vuona, sillä emälammas te ette ole. Juuri yksi silmä se taivaissa on, joka meitä vartioipi. Ja se katsoo tälläkin hetkellä meidän päällemme. Mooses kivitauluissansa sopimuksen teki, että hammas otetaan hampaasta. Kumminkin uudessa liitossa sekin laki lievennettiin. Teillekin on armo ja laupeus odottamassa herran edessä kun vain kankian ja uppiniskaisen päänne rukouksiin taivutatte. Huutakaa herraa tykönne ennenkuin kaikki myöhäistä on ja ovi edessänne lujaan säppiin suljetaan. Nuoruus ja liha viettelevät ihmistä. Sillä moninainen kutku nuoressa ihmisessä kuiskii ja viittoo lavialle tielle. Varsinkin nainen, joka on heikko ja lähinnä käärmettä korvessa ristille nostettu on. Tässäkin rakkaan maamme vapautustaistelussa kavalana se jumalan ja perkeleen välisessä kamppauksessa välmehtii… Vaikka tiedänkin toiselta puolen, että nämä sanani ovat turhat, kuten jumalan miesten vertaus siinäkin suhteessa kuuluu; Jos viina pannaan vanhaan leiliin, vuotaa se saumoiltansa ulos. Jos sanaakin viljellään syntisen korvan kuullessa, ummistaa se sille aistimuksensa ja kehoitus kaikesta hyvästä on turha. Sieluja vaivaan vaeltaa yhtenä pihusateena. Ja herran jumalan sormi ojentuu turhaan niinkuin jääpuikko Sikalan Augustin karjokyökin vesikourussa keskellä tammikuun pakkasia.

Lausunnan kirkollinen tyyli toi vakavan juhlallisuuden. Yksi ja toinen isännistä katsoi ja odotti paatuneen naisihmisen antautumista. Tuomarikin ilmotti:

— No hyvä!… Olkaa siis kiltti ja puhukaa suunne puhtaaksi nöyryydessä. Alistukaa asianne onnettomassa valheessa. Ja mitä teiltä kysytään? Tunnustatteko siis rikollisuutenne…

Katarina keskeytti pikaisesti jaaritukset:

— En ikinä tunnusta tyhjää…

— Ette?…

— Haljujen kuulusteluihin ei ole hyvä alistua. Merkitsisihän se itsensä siveyden riisumista. Ja miksi te kuulustelette kuolemaantuomitulta?… Mitä hyötyä teillä tästä on jälellä?!…

Tähän tuomarikaan ei voinut sanoa mitään vastaukseksi… Ja lautakuntakin puhkaili ja pihisteli. Vihdoin selkeni oikeuden puheenjohtaja:

— Mutta onhan meillä valta teidät sitoa ja päästää. Kaljamasilmäinen lautakunnan jäsen pyyhki luomiansa ja luvatta lisäsi:

— Mikä on sidottu maan päällä, se olkoon sidottu taivaissa. Mutta mikä taas täällä päästetty on, se myöskin siellä irtaimena oleman pitää.

Katarina hymyili ja sanoi:

— Sangen merkillistä siellä valkoisten taivaissa…

Tuomari huomasi, että tässä oltiin alettu kokonaan väärästä päästä, että yritys pelotella kuolemantuomioilla noita oli kokonaan turhaa. Uhka siinä suhteessa ei vähääkään pelottanut. Nainen oli ja pysyi itsepintaisena. Muistipa Kassun kerran sanoneen: "Kuolemantuomiot eivät ketään muita peloita kuin valkoisia." Sentähden piti mietiskellä asiaa. Olihan ennen kaikkea voitettava tuo jäykkäpäinen ja yleväsieluinen nainen. Hänen suosionsa tuli hankkia hinnalla millä hyvänsä. Kuta kitsaammalta se tuntui nyt, sitä kiintoisampi se oli. Tarkoituskaan ei ollut tuomita. Tulihan näennäisesti koetella, peloitella, taivuttaa tuo ihminen äärimäisillä keinoilla otolliseen suuntaan.

Kiusallisen äänettömyyden jälkeen jatkoi "tuomari" uudestaan "oikeuden" kuulustelua:

— Ette siis tunnusta rikollisuuttanne?…

Tyttö kysyi ironisesti vuorostaan:

— Yhtä hyvin voipi tuomarilta samaa tiedustaa. Tunnustakaapa pois rikoksenne. Saamme tässä käsitellä "korskean oikeuden" edessä yht'aikaa. Että te jahtaatte ja ahdistelette minua vielä kuolemantuomionkin jälkeen. Tuokin tekopyhimys tuossa penkin nyppylällä tuomitsee minut käärmeenä korpeen ja ristille roikkumaan. Sitte taasen kiskoo uudelleen tuomittavakseen. Ettekö te "lihalliset" miehet nähneet ja muistaneet minua koululla jo ennen tuomioistuimenne edessä? Näitte, varmaankin näitte ja ajoitte ehdostanne joukon muun mukana Konikorpeen ja koirakuopille… Ja tuo lepakko tuolla pöydän takana "pelastamaan!"… Minkä vuoksi pelastamaan? Mustasukkaisuuden ja raakain himojensa, mutta ei säälin eikä ihmisyyden vuoksi. Tehän riipuitte kiinni minussa kynsin hampain… Vai säälistä ja laupeudesta!… Kiitos, kyllä me tunnemme teidät mitä miehiä te olette. Valmiita kaikkeen mielijohteiden ja oikkujen edessä. Killistelkää vain katsellainne minua!… En pelkää yhtään. Kyyn silmillä minua mulkoilette. Kyllä teille maistuu nuoren naisen liha ja veri… Jo tuomari hätääntyi:

— Oikeudesta loukkaavia sanoja kiellän lausumasta! Ketä se neiti tarkoittaa?

— Sinua kapakala minä tarkoitan!… En ketään enemmän vihaa. Olet kuin kuivanut luu mustan korpin suussa. Olet kärppä ja nahkiainen! Halaisit palata elämään hekumassa nuoruuden kustannuksella!… Hyi alhaista raakimusta. Mielikää vain te kaikki, nauttikaa ja iloitkaa teuraistanne rakkarit. Kansa teitä ei turhaan lahtareiksi kutsu. Raiskatkaa ruumiita, koska elävänä ette onnistu! Siskoni tapoitte! Äitini tapoitte! Isäni ja isoisäni tapoitte! Pienen veikkoni viimeisen värähdyksen viime yönä vankilani ikkunaan kuulin… Haluatte minutkin ja meidät kaikki… haluatte… Ottakaa!… Miksi kysellä!…

Nainen yltyi vihassaan laskemaan sanoja enemmän kuin niitä voitiin käsittää. Syytökset tulivat toinen toistaan tuomitsevampina. Jo viittasi tuomari oviloikkarille, tukki molemmin käsin korvansa, eikä halunnut enempää kuulla. Pitkä mies ei tarvinnut kahta käskyä. Parilla loikkauksella harppi perälle. Tarttui kiihtynyttä naista kiivaasti käteen ja kutsui järjestykseen. Mutta nainenpa riuhtasi itsensä irti ja huusi:

— Irti minusta!…

Tätä sanoessansa hän vasta huomasi edessään Arvidin. Hän lensi kasvoiltaan tulipunaiseksi eikä voinut mitään enää sanoa.

13.

TUOMIO TAUKOAMATON.

Asiasta ei enempää kysytty.

Viittaus vangeille, viittaus mykkä ja salaperäinen. Oviloikkari levitti yksipuoleisen oven apposten auki. Ovi tosin olisi pitänyt edeskäyvästä olla kaksipuoleinen, kuten edellisessä paikassakin, mutta koska "korkea oikeus" oli liikkuvata kalustoa, alinomaisen muuttelemisen muodossa, joksi myötäkäymisten aikana laitos muuttui, oli tähän tyydyttävä. Pitkää lakeijaa ei tämä kumminkaan huvittanut tämä "läpien ahtaus", mikä tässä talossa vallitsi. Varsinkin hänenlaistaan miestä varten eivät nämä aukot olleet tehtyjä, hänelle, joka halusi astella suorana viirinsalkona. Siitä huolimatta oli hänen mukauduttava ja kumarruttava matalien päällispuiden alatse, vaikka "kapsäkki" tahtoi jysähdellä "yläseen kynnyspuuhun", joksi hän ovenpäällisiä tapaili sanoa.

— — —

Kuka ja mistä oli tämä pitkä mies kotoisin?

Suomea hän puhui välttävästi… Mistäkö hän oli? Sitä seikkaa ei oltu kysytty, eikä sitä tiennyt yksikään oikeuden jäsen. Ei tuskin tiennyt tuomarikaan. Se vain tiedettiin, että hän tähän virkaan oli kuin valettu. Itse hän siihen myöskin ilmestyi, ilmestyi kuin sieni sammalkantoon sadekuuron jälkeen. Hänen käytöksensä oli "mallikelpoinen" tiesivät isännät. Ammattinsa tunsi hän perinpohjaisemmin kuin kukaan voi aavistaa. Kaikki ihailivat "sivistyneen" miehen "käytöstä." Yhtenäkään oikeuden istuntopäivänä, tahi muussa mahdollisessa tilaisuudessa ei edeskäypä kuitenkaan jättänyt kehaisematta pietarilaisen Tserementtevin palatsin ovien korkeutta ja leveyttä. Sen palatsin piti hänen puheittensa mukaan sijaita jossakin Fondanka-kanalin varrella. Hänen kertomuksensa viihtyivät erinomaisesti kaiken maailman laatuisissa kabineteissa ja kullatuissa kehyksissä, taidetöissä ja maalauksissa, joista tosin härkä-suomalainen hakoniska hyvin vähät ymmärsi. Kaikesta huolimatta kuunneltiin häntä tahi ei, veti tämä joka kerta pitkät säärensä "vetosolmuun" ja alotti tähän tapaan:

— Niinpä kyllä, armolliset herrat… Stolypinistä jos jotakin tiedätte, niin en minä hänen aikanansa mahallani itseäni kynnysten yli tämän kaltaisista sikalätin ovista vedellyt. Siellä kaalivellin kotimaassa oli joskus sentään jotakin toista. Välkähtelivät siellä peiliovet, kantakengät, sekä univormujen napit. Kun astelin ovien aukaisijana edellä hänen kirkkautensa kamareissa ja saleissa niin muistuvatpa mieleeni moninaiset ajatukset. Toivonpa sitä kaiken aikaa, että polsut soudetaan Sahalinin saarelle, päivää, jolloin kaikki nahkiaiset kyörätään takaisin tehtaillensa haluaisin minä kasapukkina punikkien kaalimaassa olla. Ja että sama satikuti siellä mikä teillä täällä rajamaassa.

Lautakunta hevosina hörötti mokoman miehen kustannuksella. Nuoremmat matkivat ja vääristelivät tahallaan pahasti murrettuja sanoja. Omahyväisessä irvessä, suut hymyssä särpivät mehevän miehen sutkauksia. Tuomari osasi tällöin aina olla totinen ja arvokas. Pääasiallisesti mietiskeli etumies keinoja kiusallisen asian ratkaisemiseksi. Tunsihan hän kunniansa ja arvonsa kolahtaneeksi äskeisessä kuulustelussa. Puheenjohtajassa aatosti yhä punnitsematon puhe. Itsensä tunsi hän erittäin kevyeksi todellisessa arvossa ja kunniassa. Hän oli itse mielestäänkin kuin ylitalveinen hyönteinen. Vaikka vasta äsken hänen mielialansa oli suuremmoista, jopa valoisaa, niin nyt se sen sijaan oli matalaa ja vaivaista. Ja kiusallisinta oli se, että tämän totuuden oli lausunut hän, jota hän ikinä ei olisi uskonut tietoisuudessa näin pitkällä olevaksi… Ei!… Mutta tuomarina, jopa kohtaloiden herrana, oli olla jotakin suuremmoista… Eihän enää tullut kysymykseenkään tämän naisen kanssa entiset kuivat konttooripäällikön palvelukset! Ehei lähimainkaan!… Huutia piti opettaa toki tietämään. Tuskinpa hän käsittää mitä tarkottaa kuolema? Mitä marenteeraa ihmisen hengiltä otto?… Kenelle kuuluu kunnia ja arvonanto? Öhoh!… Kenelle? Kenelle polvia notkistellaan? Eikös minua kaikkien tarvitse pelätä? Eikö kunnottomien tarvitse vapista pelosta? Tuomio se on, joka jokaista kohtaa!… Vai eivätkö he todellakaan jumaliste vielä tiedä kenen käsissä tässä ovat kipineet ja kipinäkirveet?!… No jos eivät tiedä, niin tietämään tulevat, niin totta kuin tässä tuluspussia käytekään. Se mitä tähän asti on ollut, tulee olemaan vain lasten leikkiä siihen kaikkeen verraten mitä tuleman pitää. Luikkarit! Sehän on ruuti ja rauta joka maailmaa hallitsee! Niin moni menneisyyden kapina ja kumous on savi- ja sorakasan alla mielissä ja muistissa. Siellä se kansan kiihko ja "pyhä sota" suitsuu savessa ja tuhkassa. Sorakuopan pohjalla lepää Suomenkin punikin peru. Ja lapaluut sadan vuoden perästä kaivaa kentiesi uusi polvi, vieläpä lasikaappiin ihailtavaksi asettaa. Historia todistaa, historia todistaa… Mutta kuta surkeilemattomampi murha ja marina, sitä pikaisempi rauha ja tasapaino! Ja perästä tuli mitä tuli! Horikoot kukin kohdaltaan omaa aikaansa!… Minä elän aikaani.

Vihdoin hän jätti mietiskelynsä sikseen ja puhkesi lautakunnalle ääneen puhumaan:

— Kuten te, korkean oikeuden jäsenet itse omin silmin olette nähneet ja omin korvin myöskin kuulleet miten pahuuden, ylpeyden ja itsekkyyden juuttaan juuret ovat syvälle viholliseemme iskeneet. Teidän täytyy olla todistajina siitä, että jokaista heitä aina neuvoilla ja hyvyydellä oikeaan olen koettanut ohjata. Minä olen ollut kuin kultaisen isänmaan isä ja edustaja, joka lapsiansa koettaa holhota. Jos ei hyvästä apua, niin paha on seurannut perästä…

Tähän pisti väliin jumalaapelkäävä isäntäkin:

— Ja me emme tuomitse sillä ankaruudella kuin herra jumala käskee! Me jätämme sentään toisia eloon ja henkiinkin. Ja jotta voivat todistaa jälkimaailmalle laupeudestamme, emme edes ristinkuoleman kaltaista kenellekään ole pakoittaneet… Ja jokaista tuomittua on minun henkeni saattanut isän ylhäisiin esikartanoihin palavasti pyytäen: älkäät tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Ei ollut tuomari edes kuulevinaan, vaan jatkoi:

— Tämäkin nainen tässä! Hyväkäs unohtaa kokonaan, että on korkean esivallan ja maallisen tuomioistuimen edessä. Rikollinen ihminen, joka on vedetty pahoista töistänsä vastaamaan. Aatelkaas… Puhuttelee meitä kuin tavallisia ihmisiä hyvänsä, ilman pelkoa ja vavistusta… Kuulitte kuinka katalasti solvasi sitä, mikä meille on korkeata ja arvoisinta. Ja vaikka itse sen teille sanonkin, olen minä liian hyväsydäminen ja hellytetty, kasvanut jalojen ihmisten keskuudessa. Minulta voivat kyyneleetkin vuotaa pian, jos oikein osataan liikutuksella puhua. Annoin hänen meuhata osottaakseni naiselle sukunsa suuren syyllisyyden. Ja päälle päätteeksi hänen sukupuolensa kavalan alttiuden hän paljasti oman kielensä kautta… Ovathan nämä punikit langenneet siksi syvälle synnin nietoksiin, etteivät voi erottaa hyvää pahasta. Vaikka sellaisiahan ne rikolliset aina ovat olleet maailman alusta. Menkääpä vankilaan, niin ette löydä sieltä seinien sisältä yhtään pahantekijää, ette ryöväriä, ette murhamiestä, joka sanoisi: Kas tämän minä olen ansainnut. Kas näin minua pitää rangaistaman. Päinvastoin väittävät useammat sulaa syyttömyyttänsä, jopa taivaan enkelin puhtaudelle vertoja vetelevät…

— Oviloikkari tarttui puheeseen:

— Vaikkako murhamiehiäkin?

— Vaikka murhamiehiäkin…

Toisetkin lautakunnan jäsenet vilkastuivat:

— Punikki on aina punikki…

— Kun jumalanpelko häviää, perkele ja paatumus astuu tilalle.

— Pappeja piinaavat ja kirkkoja polttavat…

— Ovat kuulemma kaikki kirkot polttaneet siellä etelässä.

— Moni hengenmies on saanut lähteä maallisesta majastaan mäelle. — Rikkaiden ryöstöllä elelevät ja oleilevat.

— Työhön tottumattomat rääkätään, ruumiillisella työllä tapetaan.

— Joo… sama se on ihmisen kuin luontokappaleenkin. Hevonenkin, joka ei ole työhön tottunut ajetaan hyvin pian köykkyseläksi, vallankin varsat. Ennenkuin ne kerkiävät tarmistua ovat järjettömillä läpisuoleksi ajetut.

— Niinkuin tuokin Rahkalan-Tanelin tamma.

— Uskovainen isäntä puuttui puheeseen:

— Jehova on hylkäävä sen huoneen missä yöt päiviksi muuttuvat. Ja missä rietas nainen herrallensa haaremin on pystyttänyt. Sillä katsokaas lihavia rintoja, sanoo Syyrakki, etteivät ne saa vaimoltasi povelta pilkistää kuten naarasteeret. Ja pohkeet häneltä kiireesti peitä, jottei vieras repo jälissänsä juoksisi… Veljet, minä katsoin, että tämäkin nainen ei ole mikään kaatumaton kuusenjuurikas…

— Mutta mitäpäs me nöista jehovista ja syyrakeista. Me vain pitäkäämme huolta isiemme maasta ja mannusta.

— Samaa sanon minäkin. Omaisuudestamme tässä on huoli pidettävä itse kunkin muutoin sen kavala naapuri hyvinkin peijaa…

— Joka rikas on, se olkoonkin rikas, joka taasen köyhänä syntyy, se olkoonkin ja sinä pysyköön. Jumalan järjestys olkoon maailmassa paikoillaan. Ketä se tahtoo siunata omaisuudella ja rikkaudella, sitä ei pidä kadehtia. Ketä taasen katsoo kiusaavansa köyhänä, se köyhänä pysyköön. Ansioistammehan me herra paratkoon kulun elämme.

— Vähät ihminen omasta tahdostaan saa.

Tuomari otti suun vuoron:

— Niinpä niin. Kohtalon käsky on meidät miekka käteen pannut kaitsemaan. Elämän puut ja paratiisi vallitkaamme ajassa. Oikealla tavalla vallitkaa! Tähän asti on käynyt armeliaisuus oikeuden edellä useammin kuin on säädyllistä. Jonkun aina olemme laskeneet livahtamaan käsistämme. On jo aika kovakouraisesti tarttua asiaan…

— Aivan… kuten herra lausuikin: kovakouraisesti! — Suuni kun puhtaaksi sanon: Puhdasta on tehtävä!

— Hengiltä kaikki tyyni…

Tuomari oikaisi:

— Ystäväni, ei juuri niin, vaan että punikit on tuomittava. Miten?

— No nirriltä sitten…

— Ei nyt niinkään, vaan tuomittava korkeimpaan rangaistukseen.

Lautakunta yltyi:

— Aivan oikein!… Aivan kuin minun suustani sanottu!… kuorosivat kaikki yht'aikaa:

— Korkeimpaan rangaistukseen!…

Tuomari lisäsi;

— Nyt siis tämänkin parin katsomme ansainneen monin verroin mainitun rangaistuksen. Olemme yhtä mieltä asiassa?…

— Yhtä mieltä! Yhtä mieltä!…

— Kuitenkin minä määrään tavan ja ajan itse, niin että jo tänään, niin että jo tänään kello viideltä… Naisen läsnäollessa… Ja sitten viimemainittu myöhemmin.

— Aivan kuten herra korkea tuomari itse vain suvaitsee!

— Tehkäämme senkin syyn tähden, että omantunnon herääminen tuossa naisessa tulisi mahdolliseksi. Sielunsa kuolemattomuus meitä hänelle avuksi yhdennellätoista hetkellä vielä kutsuu. Ja me autamme ohjauksilla ja neuvoilla kääntymään taivaallisen isän tykö, sen sijaan että tuliseen järveen luiskahtaisi.

— Oikein puhuttu veli… oikein puhuttu…

Viittauksesta oviloikkari oli tehnyt asiaan kuuluvat temput, lateli arvoa ja kunniaa osoittavat lauselmansa. Nyt seisoivat tuomittavat uudelleen tämän narrimaisen komedian edessä… Tuomari nyppi hiirenpartaansa, teki tahallisesti kiusallisen äänettömyyden, suki sanansa tarkoin ja sitten lausui:

— Korkea tuomioistuin on paljon ja raskaasti harkinnut ja punninnut, eritoten etsinyt kaiken ohdakelyhteen seasta vain nisuja, varsinkin herra Pylväistön eletystä ja koolle korjatusta kylvöksestä, jota hän on viime aikoina ympärilleen siehottanut. Lautakunta on ottanut kaikki mahdolliset lievittävät asianhaarat huomioon ja yrittänyt niiden suhteella punnita rikoksien painavat punnukset. Olemme myöskin ottaneet hänen yhteiskunnallisen asemansa, sivistyksensä, ynnä varallisuutensa huomioon, sekä hänen ylevän sukunsa… Lautakunta huomaa sen tosiseikan, että olette kaikella muotoa ollut liian herkkä vaarallisia bolshevistisia aatteita ja puheita kohtaan. Olette rientäneet ehdoin tahdoin avuksi perustuslakien kaatajille ja Suomen itsenäisyyden tuhoojille. Vastoin parempaa tietoanne olette tehnyt esi-isiltä perittyjen hyvien tapojen rikkomuksen… Niin että sitten kun valtiorikosoikeuden 32 osasto päätöksellään lokak. 23:lta päivältä 1918 valtiopetoksesta…, sekä perustuslakien kuninkaallisen kaaren 624 kohdan 99 momentin mukaisesti, kuin myöskin ottaen huomioon, että vaikka olettekin korkeimman rangaistuksen ansainneet ei vähempää kuin neljä kertaa… ja kun oikeus on siinäkin ollut armollinen, koska yhteen ihmiseen yhtä kertaa enempää ei voida sovelluttaa mainitunlaista tuomiota… niin myös syytöskirjelmän perusteella ja virkavelvollisuutemme kunnioituksen nimessä, kuin myöskin arvossapidettyjen lakien noudattamisesta, joista itse kukin hengellämme edesvastuussa olemme, tuomitsemme teidät kuoleman rangaistukseen yhden kerran, johon herra jumala meitä vahvistakoon…

Tuomari pysähtyi katsomaan sanojensa vaikutusta, sekä lisäsi sitten alentuneen, tavallisen sivili-ihmisen äänellä, ei enää tuomarin asennossa, ei paatoksella:

— Sulasta rakkaudesta kutsuvat meitä vanhat ritarilliset tavat säädyllisiä henkilöitä kunnioittamaan, että voisitte tällä lyhyellä ajalla tehdä kalliin sielunne suhteen, mikä on hipene jumalan omaa henkeä, mutta joka ei ruumiin kanssa kuole… että voisitte ylhäisen isän ja itsenne välit selvittää herramme vapahtajan välityksellä… olemme tuomionne helpottaneet, kuten itsekin huomaatte kolmella neljänneksellä…

Uskovainen isäntä ryntäsi pystyyn mielen ylenpalttisella vimmalla, mutta tuomari teki jyrkästi torjuvan liikkeen ja tukki kerrassa tämän taivaallisia tarkoittavan saarnan. Sen sijaan hän himokkaasti ja tyynesti, vaahdonvalkea pyre suupielissä tiedusti tuomitulta:

— Onko mitään toivomuksia lausuttavana?

— Puolestani ei minulla ole mitään. Miten herroja lahtareita vain haluttaa… Tämän kultuaan puheenjohtajan suu kureentui, leuka liikutuksesta väkätti. Hänen viittauksestansa siirrettiin vanki oven ulkopuolelle, josta Katarina kutsuttiin sisälle. Tälle tuomari sanoi pöyhkeilevällä äänellä:

— Asianne, arvoisa neiti, on tutkittu ja tuomionne on vieläkin raskaampi kuin edellinen. Olettehan ennen lankeemustanne ollut isänmaan ystävä, sen jälkeen petturi ja kavaltaja. Tämä on tapahtunut tietoisesti. Emme ole eduksenne löytäneet lievennystä. Näin ollen ei olekaan syytä muuttaa ennemmin teihin osunutta päätöstämme, jota erehdystä uskoen olimme tässä istunnossa uudelleen käsitelleet…

Katarina nosti silmänsä lattiasta ja suuntasi ne ikkunasta ulos ulontuvalle lumipeitteiselle järven niemelle, jonka rinteisiin paistoi puolenpäivän aurinko.

Hänen korvissansa kohisi tuomio taukoamaton.

14.

KIUSAAJA.

Himoittu ja haluttu päämaali.

Se oli tuomarilla täyttynyt enemmän kuin sataprosenttisesti.

Maksoi olla täynnä sisäistä riemua ja yltyvää iloisuutta.

Kello puoli viiden aikana astui Pystytukka Katarina Saloheimon vartioituun huoneeseen. Sotilas sai poistua sisältä. Nytkin oli Katarina katsellut ikkunasta ulos. Hän eli enemmän kaukaista kuin paikan päällistä henkistä ajatusmaailman elämää. Tulijasta mitään tietämättä istui hän aivan hiljaa. Ja vaikka tuomari tahtoi herättää huomiota läsnäolostaan, ei se ensi otteella onnistunut. Sitten vasta kuin tämä oli käsin koskettanut, kauhistui avuton nainen.

Mies peräytyi ja seisoi hetken aikaa keskilattialla. Pyöreän pöydän luona hän pysähtyi ja naputteli sorminaulojansa tyhjään sikaarilaatikon suljettuun kanteen… Kiljahtanut nainen seisoi selin. Tyynesti siirteli toinen tyhjiä lasiastioita ja vaaseja. Katarina kerkisi tällä aikaa koota rohkeutensa, käänsi katseensa kiusaajaan ja vaivoin hillitsi suuttumuksen myrskyn lyhyeen lauseeseen:

— Mitäs tahdot, konna?!

Liehitellen alentui teeskentelijä ja liikkein sekä ilmaisuin alotti:

— Arvoisa neiti! Tulin unohtaneeksi sanoa, että te, sekä rakastettunne olette valmiit puolen tunnin kuluessa.

— Säälistäkö sitä puhut?…

— Tarkotin sanoa, ammutaan…

— Hyvä!… Liikuttaako se sinua? Onko siinä jotakin kummaa?…

— Ettekö tahdo muutosta itseenne nähden ennenkuin kahdestoista hetki lyö?

— En!… Ohhoh!… Muutosta?

— Ettekö mieheenkään nähden?

— Sehän riippuu kokonaan teistä!

— Eihän se minusta riipu…

— Kenestä se sitten riippuu?

— Myöskin neidistä itsestä.

— Minä en ymmärrä…

— Kuulkaa… Puhukaa minulle maltilla. Näettehän että olette täysin vallassani, eikä tässä auta muu kuin suostuvaisuutenne, tahi kaikki on lopussa. Tulin luoksenne viimeisellä hetkellä tarjoamaan sovinnon suopeata kättä. Voin lahjoittaa teille elämänne, kuten kai ymmärrätte. Mutta siinä on olemassa muutamia pieniä seikkoja. Ne seikat juuri teidän on näissä olosuhteissa otettava huomioon. Jos te siis muitta mutkitta muutatte mielipiteenne minuun nähden… Olenhan ollut kaiken elin ikäni rehellinen, uskollinen ja rehellinen ainoastaan teitä kohtaan. Avuliaisuuttani olen aina uhrannut auliisti, sen teidän täytyy myöntää. Jo hamasta lapsuudestanne saakka olen holhonnut ja pitänyt huolta onnestanne. Olenhan kasvatusvanhemmistanne asti osottanut kohtaanne parasta. Miten lienee, tuon merionnettomuuden laita, joka on kuin eilinen päivä edessäni, vaikka siitä onkin kulunut yhdeksän vuotta… Jos sallitte kuulla tuon jälkisäädöksen kohtalosta, minkä lain voiman voittaminen minulta nimellenne, Sandberg-vainajan suvun silmäin edessä vaati jo enemmän kuin mitä päivän valo sietää sanoa. Kuten aavistatte oli minulla käsissäni muutamia hetkiä sekä kassakaapin avaimet, sekä koko kirjanpito. Ne ovat tehokkaita aseita ne, joka niitä osaa ja ymmärtää oikealla tavalla käyttää edukseen. Paljon sitä numeromies saa aikaan, jos ei hänen kynsiään polta. Ja minä en polttanut. Ja ennenkuin perunkirjoitus pantiin talossa toimeen olin menetellyt parhaani mukaan eduksenne…

Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi Katarina:

— Ja tämän kaiken vääryyden kehtaatte avoimesti edessäni tunnustaa!… Houkko, vai mikä tuo mies lienee?… Olethan kahdesti minut tuominnut kuolemaan! Ja kumminkin tulet kettuna luokseni. Ja kaiken kukkuraksi ilmotat minun hallinneen vääryydellä hankittuja omaisuuksia… Mitä kaikkea konna tällä tarkoitat? Onko kurja omatuntosi pakottanut tunnustuksille? Vai tahdotko ja himoitsetko haltuusi niitä? Kavaluudella hankkimiasi pääomiako minulta kaipaat? Kyllä!… Kyllä ne kernaasti minulta joutavat! Olenhan hautaan menevä. Ja vaikka eläisinkin, en ikinä kalpaa kontujasi. Lahtarille joutavat saaliit, niitä valliahan te olettekin. Nauttikaa vain terveydeksenne onnestanne. Irstailkaa omienne keskuudessa. Mässätkää vain, onhan teillä nyt siihen aika ja tilaisuus.

— Malttakaa kumminkin, rakas neiti!… Sallikaa minulta kuulla pari sanaa… Vain pari sanaa. Älkää tukkiko korvianne minulta! Minä alistun kuten mies, jonka nainen on tahdollansa murtanut… Tätä sanoessaan kiusaaja polvistui lattialle kalpeana kasvoiltansa. Perin kurjana ja ojennetuin käsin hän rukoili:

— Älkää sysätkö minua luotanne syvemmälle kuin jo olen!… Ettekö tiedä, että sydäntäni polttaa alinomainen tuli ja tuska. Katumus ja synti lankee päälleni kuin harmaa tuhka!… Rintani halkee! Se pakahtuu surusta. Helvetin tulikivikäry minua kärventää. Minua paistellaan ja käännöllään, hiivutetaan sen kauhean paikan päällä, josta näen savut nousevan ylös jalkaini alta. Minä tunnen olevan! yksi niistä, jota mainitaan kaiken hyvän vastakohtana… Kaikkien katseet kiiluvat päälläni kuin kyyn kamalat silmät. Kirous karkaa kintereilläni sitä karkeampana, kuta kauemmaksi hoihkaavat voiton huudot. Katseetkin meitä kalvavat. Paljous pahaa lepää harteillani. Koston käsi laskeutuu hiljaa pääni päälle. Toisinaan tuntuu kuin se jo koskisi. Lepoa en elämässä enkä kuolemassa löydä kun olette mennyt pois. Ajatelkaa… Tyhjä on minulla silloin sydän, tyhjä maailma. Pimeys ympärilläni sakenee ja synkkenee. Teissä minulla on asunut toivo, valon häivä ja anteeksiantamus. Ainoa valoisa kohta on se minulle ollut. Liian pitkälle käytin keinoja, joilla kolkkoa korpitietäni raivasin avoimeksi. Koskaan valitsematta parempaa kävin suorinta tietä murheelliseen tarkoitukseeni. Mutta kynttilä, joka kaukaisuudessa minulle kumottaa, pakenee pois ja häipyy hämyyn…Että olen vielä elossa, on sitä pystynyt lietsomaan tieto siitä, että olette kumminkin te olemassa. Toivo on pitänyt minua vireessä… Ah… sallikaa tilaisuutta, sallikaa tilaisuutta…

Katarina kuunteli sanatulvaa aikansa. Mutta kun lattialla läähättävän miehen lähentyminen tuli vaaralliseksi, torjui hän tämän tarjoukset:

— Vaiti kurja! Minustako murhaaja hyvyytesi riippuu?… Minäkö sinua verinen mies tihutöihin olen kutsunut?!…

— Ei puhuta nyt siitä, lähdimmekö matkaan yhdessä vaiko erikseen. Mikä on tähän asti tehty, sitä ei voi korjata. Mutta kuinka tästä alkaen edelleen on aivan eri asia. Tahtoisinpa palata takaisin rakkaaseen Turkuun! ja olisin onnellisin entisessä asemassani. Ihanteeni olisi, että kerta vielä voisin palvella teitä… ja…

— Palvella isänmaatasi!… Olethan kantanut valkoisen leijonan vaakunalippua voitonjuhlien uhrialttarille. Nimesi olet ikuistanut ijäti poislähtemättömäksi iankaikkisuuteen, niinhän sinä saarnasit. Mitäs sen rinnalle voisit asettaakaan?…

— Antakaa minun sanella loppuun mitä minulla on mielessäni. Tehnyt mitä olenkin, on se ollut sulasta rakkaudesta teihin. Ja isänmaani sitten… Mitäpä minulla maailmassa muuta olisikaan. Ja tästä aikain, olkaa armollinen minua kurjaa kohtaan. Minä lakkaan antamasta vaikka kuolemantuomioitakin. Minä päästän punaiset vangit lievästi. Minä olen oppinut vastikään heitä ymmärtämäänkin (!) Minä päästän heti sekä teidät että Pylväistönkin vapauteen, jos vain lupaatte minulle hiukkasenkin myötätuntoa. Katso miten moninaiset ovatkaan keinoni päätelmieni toteuttamisessa. Kuoleman uhka on edessä teillä, synkkyys minulla ja musta määrä ja tie…

Hän nousi lattialta verkkaan. Sitte jatkoi muutamien minuuttien päästä: