SOTA! MISSÄ SIVISTYS?! (continued 3)

— Kaikki olette kuullut. Sanoin sen mitä aijonkin. Kohtaloiden punnus olkoon teillä kädessä. Niissä käsissä olkoon omanne, minun, sekä hänen, kuin myöskin monien muiden, jotka ratkaisua odottavat, mutta kumminkin vielä hengittävät… Yksin teistä, arvoisa neiti, teistä se nyt riippuu… Otatteko vastuullenne sielujen kadotuksen vaiko autuuden. Nämä ehdot ovat vastaisen verityön… Tahdotteko syöstä työläisjoukot kylmästi ja raakamaisesti luotanne? Ajatelkaas leskiä ja orpoja, jotka viattomasti armoa pyytävät. Armahtakaa heitä, älkää syöskö sitä joukkoa perikatoon. Olenhan varma siitä, että jos ette olisi minua pettänyt näin paljon, ei tokikaan oltaisi näin pitkällä, jumala paratkoon… Oi herra missä liejussa nyt loiskimme!…

Putosi nainen herpaantuneena tuolille. Nämä sanat olivat kamalammat kuin mitä hän jaksoi kestää. Saattoihan tuon roiston puheessa olla perääkin. Vihan puuska, tulinen kiukku raivosivat ja etsivät väylää ulospurkaukseen. Nuo verisen miehen kasvot polttivat. Ääretön inhon ja vastenmielisyyden tunne pursuili voimattomana pannakseen vastalausetta. Mutta miten oivaltaisi, miten löytäisi ne sanat, joilla kyllin voisi iskeä tuota ilettävää roistoa?… Oma entisyys oli painajaisena kohtalon kädessä ollut kuin leikkikalu. Se sitoi hänet salaperäisellä tavalla tuohon mieheen. Tämänkertainen hyve ja maailmankatsomus oli verrattava kuolemankangistukseen. Mutta uhka kumminkin asui hänen sydämessänsä. Sanoa suoraan totuus tuolle roistolle… Rusentaa kokonaan tuon luisu kallo… Repiä hänen savenharmaat kissansilmänsä. Mutta kenties voitto murhamiehestä ei kallistuisi nytkään hänelle. Yritys kenties koituisi tappioksi ja sen jälkeen hänen vimmansa ei löytäisi rajaa. Mies joka on antanut tappaa siskon, veikon, isän, äidin, kaikki omaiset… Entäs toisessa tapauksessa?… Niin, toisessa tapauksessa?… Sitä ei saata ajatella.

— — —

Katarina ponnisti.

Mutta hän ei voinut taakan painoa kestää. Avuttomana vaipui hän pöydälle, jossa itki katkerasti. Valtava kiukku ja liikutus kaiken loukkauksesta mikä hänelle oli pyhää tulvaili ulos kuumina karpaloina. Hän joutui kokonaan tilaan, missä oli käsittämätön kaikelle. Hillitön mielenpurkaus ja äärimmäisten tunteiden riehunta sai hänessä hereille mielipuoliset vaistot. Nyt hänellä ei ollut harkintakykyä. Hän oli tahdon voimaa vailla. Hän tiesi yhden ainoan tosiasian, nimittäin että kuoleman kolkutus jo kuuluu ja että tuonelan asiamiehen askeleet lähestyvät… Mutta siihenkin oli hän jo aiemmin kahdesti valmistautunut. Oikeastaan kalpasi hänen olemuksensa nyt kiihkeästi haudan lepoa ja rauhaa… Vähin erin virkosi hänessä ajatus, että eletty elämä oli kuin kaukaisen lapsuuskevään kangastus, ammoin unohtuneen, menneisyyteen häipyneen kevään, mistä enää koskien kohinat jaksoivat vienon purjetuulen taustalla heikosti kuulua. Elämän lakien alamaisuuteen olikaan turha enää kuvitella kuuluvansa. Sielunsa silmillä saattoi hän nähdä aurinkoisia, vihreitä niittyjä. Lakeuksilla siellä nyökyttelivät orvokit hänelle päätänsä. Unikukkien kentät kutsuivat ja reunustivat jalkakäytäviä.

Mitä olisi ollut omaisuus, elämä ja rikkaus kaiken tämän kauniin rinnalla?… Vain vierasta ja alhaista. Ihmispyrkimys hyvään ja kauniiseen, sehän oli hänessä kuin perinnäinen taipumus… Miten lienee hänelle yhtäläisenä selkeytenä astunut esiin työväen ja köyhälistön alastomuus ja osattomuus apua anovana. Sillä oli oma tarinansa.

Ja nytkin kun kiusaaja uudelleen lähestyi ja iskeytyi hänen kimppuunsa, viekoiteli ja lupasi rauhaa… Uhkasi sotaa. Olipa konna julkeasti viskannut nämä vastakkaiset kohdat Katarinalle ratkaistaviksi. Hänen ensi ajatuksensa oli työläisten asia. Niihinhän hänen toverinsa kuuluivat. Ehkä säästyisivät murhilta?… Ehkä uhrien luku todellakin vähentyisi. Jospa uhraisi niitten edestä itsensä? Mutta sitten muistui taasen mieleen kiusaaja, verinen mies, elinikäisen vastenmielisyyden esikuva ilmestyi hyisenä ja riettaana… Tämä kaikki puistatti…

— — —

Katarina tunsi kuumeista läähätystä lähellänsä.

Huohotus lämmitti niskaa ja heilutti hiuksia. Tämä tunne puistatti, jopa pöyristi. Jotakin muuta olisi ennemminkin voinut sietää… Nyt se kokonaan kauhisti.

Kalpeana ryntäsi kiusattu nainen ylös ja huusi:

— Ulos!… Ulos roisto!… Ja puinen kynäkouru tempautui pöydältä ja lensi vasten tuomarin kasvoja. Sen jälkeen tuolit, vesikaraffi, kukka-astiat, kirjat. Niitä Katarina raivoissaan paiskoi kiusaajansa päälle. Tämä yritteli nousta iskujen alta ja panna vastaan, mutta saikin silloin jo toisen, kahta tehoi§amman kolauksen. Kiusantekijä katsoikin lopulta parhaaksi loikata porstuaan… Mutta salpaa avatessaan hiilihangon rautainen haarukka iski häntä selkään. Hätään juosseiden vartijain pikaisella avustuksella palautui rauha. Mutta apuhenkilötkään eivät uskaltaneet sisään, katsoivat vain eteisestä hurjistunutta naista, joka vaatteet auki ja hiukset hajalla seisoi yli kynnyksen tullakseen erittäin uhkaavana.

Kun käsiraudat olivat Katarinan ranteissa paikoillaan, alkoi nyt kahden kesken hänen luokseen jäänyt tuomari tuiskailla ja viskellä vihojansa. Kumminkin palasi hän porstuaan ja syytti julmasti oviloikkaria siitä, ettei tämä ehdoin tahdoin ollut lukinnut käsirautoja, koska ne olivat vapaasti neidin huoneen akkunalla. Ja kun tästä uhkailusta näytti nousevan huikea prosessi, niin että se tuomarin tuoreessa, kihisevässä vihassa uhkasi tuoda tuokiossa uuden ja harvinaisen pitkäsäärisen uhrikaritsan, sujutti tyttö lukitut kahleet yli pienten nyrkkiensä ja viskasi ne räyhääjälle jalkoihin ja sanoi:

— Kihlasi, konna, ovat sopimattomat!… Voithan silmätä lottia muita!… Villiintyneen naisen kädet sidottiin uudelleen, tällä kertaa kapealla hihnalla… Ja kun se oli pienen kamppauksen jälkeen tehty, ajoi ylivaltias apurinsa potkimalla huoneesta, sekä huusi heille tuomion täytäntöönpanosta heti kun saapi tämän "tutkintonsa" loppuun suoritetuksi.

Tällä kertaa oviloikkari kumarsi vallan paljonkin syvempään kuin tähän astisilla kerroilla. Nyt hän vasten tavallisuutta tyytyi olemaan mairittelematta. Oven takana tosin kuului jotakin sen tapaista mykinää.

Itsevaltias istui rauhallisena uunin luo, paineli poskiansa nenäliinalla, koetteli kuhmuja ja kiristeli hampaitansa. Ne kimoilivat riivatusti. Orvaskesi oli vasemmasta lonkasta rytinässä kohlaistu vereslihalle. Housujen kosketus siihen kirveli. Harteissa mojuili pahasti nakkimakkaraksi paisunut mustelma. Teki mieli hiipaista. Kirous tuli tosin tuskainen, mutta sisu ei kumminkaan sallinut sanoiksi suuremmiksi sitä selittää… Hänen himonsa olivat raatoa ja pirun pirua, ne kun yhä vain kiihtyivät tulisimmistakin vastustelemisista.

Tuomari oli tällä erää mielentilassa, joka ei lannistunut vastuksista. Sitä kiihotti nouseva himo huolimatta siitä, että oli kuin halolla piesty kiimainen koira. Hän pikemmin olisi toivonut Katarinan uudelleen ryhtyvän kaikin voimin häntä kynsimään ja repimään. Tuolilla siinä sadatellessaan johtuivat hänen muistiinsa muinoin kuolleen köyhän isänsä sanat: "Tapellen lapsia tehdään, tukkanuottasilla taputtelut toistetaan." Tuomaristakin alkoi tuntua siltä, että tämä oli asiaan kuuluvaa, yksi muoto rakastelevien kesken, johon intohimojen aallokossa silloin tällöin hätäydytään. Kun ollaan kahden asetuttu elämän ulapalle aviolliseen purjealukseen, saattaa siellä olla tuulia jos tyveniäkin säitä, vihaisia vihureita, jopa raivoisia myrskyn hetkiäkin. Ja varsinkin, jos alukseen ui joku kolmas asiaan kuulumaton — kuten tässä tapauksessa tuo toinen, ei siis ole ihme jos mehakka syntyykin.

Erinäisistä vammoista huolimatta heltyi hän pikemminkin kuin kiukustui. Hetken kuluttua hän alotti koomillisesti:

— Taputtelette mua hiilihangolla… Olettepa helkkunassa ensimäisen lähentymisen! ottanut vastaan liian kuumasti… Kumminkin ottakaamme uusi kuuri ja kurssi. Likistelkäämme luontevammin. Tämä ehkä on mielestänne ylön tunkeilemista, mutta minä, rakkaani, voin puolestani esittää näkökantoja, jotka kyllin selvästi osottavat mielenkarvautenne… Tässä maailmassa nimittäin täytyy tottua! Varsinkaan kaikki ihmiset, jaloluontoiset erittäinkään, eivät ole mitään vahakappaleita. Ihmiset eivät ole samoja, vaan ne muuttelevat paikkaa sinne tänne. Ja sellainen sitä laisensa olio, monta kertaa valistunut, laajakatseinen… Taikka sitten tulee siitä paikallaan ollen maanmyyrä, joka potkii palkitsijaansa, tihruilee reijästään ainoastaan kotitanhuiden näköaloja… Kumminkin päätän puheeni lyhyeen ja olen hieman hävytön: Ellei neiti suostu suosiolla mielipiteisiini, tulen minä käyttämään omia keinojani…

Ei vastausta.

Hiljaisuuden jälkeen alotti tuomari uudelleen:

— Ettekö ollenkaan tiedä, mikä mies minä tällä erää olen? En ole se "kuiva konttoripäällikkö", joksi minua yleensä luuloteltiin. Minulla on nyt valta ja voima tehdä kanssanne mitä ikinä haluttaa. Ja mikäli asiaa tahdotte ymmärtää, sanon sen suoraan, ettei haluja minulta tule puuttumaan… Ensinnäkin annan minä ampua rakastettunne, sitten seuraavat ilman muuta kaikki ne henkilöt, joista vähimmässäkin määrin olette olleet riippuvaisia. Tietäkää, että poistan tieltäni ihmiset, jotka eivät minua miellytä, ovatpa ne olennot sitten väriltään ja arvoltaan siinä suhteessa sinisiä tahi punaisia. Sen jälkeen teen minä itselleni kristillisen aviovaimon, joka on kunnioitettu jumalan ja ihmisten edessä. En kysy siihen ollenkaan suostumustanne. En voi olla sanomatta julki, että kiintoisuuteni hetki hetkeltä teihin nousee. Kuta suurempi on vastustuskykynne, sitä ankarammin minun tulee hyökätä päällenne, sillä se on juuri suurin hetkeni ja haluni. Kas sellaista kiinteää ja kimmoisaa rakkautta aina olenkin kaivannut. Kuta hikisempi kohta ja koettelemus, sitä houkuttelevampi hekuman himo ja osuus. Mitä enemmän taistelette minua vastaan, sitä hurmaavampi tulette olemaan. Kuta vähemmän osotatte mieltymystä minuun, sitä hehkeämpää tunnetta se tuo. Minä en mistään auringon alla saa siinä suhteessa vertaistanne. Ja jotta pysyisitte kunnialla tallessa karkailematta, tulen pitämään siitä helkkunas itse huolen. Keinoja löytyy varunkin varsan taltuttamiseen. Minun on tässä suhteessa vainottava vain punikkeja. Ettekö ole erinomaisen onnellinen, että niiden käsistä vasta pelastuitte… Minä olen holhoojanne ja siihen virkaan määrätty jo läsnä ollessanne. Ja nyt, kun punikit tulivat lyötyä ja valkoinen valta seisoo lujana, ovat minulla aina valtit takanani. Ohjissa pysytte, ohjissa… Sitten vielä — puhui tuomari verkkaan — tullaan sodan jälkeen, arvaan ma, jakamaan arvon osoituksia parhaimmille ja sankarillisimmille valkoisen armeijan urhoille. Parhaimmat valtion virkapaikat jaetaan juuri heille. Korkeimmat palkat takseerataan. Tuloja virtailee ehtymättömästi. Ja sitten päälle päätteeksi mikä arvo ja kunnioitus lankeekaan heidän osallensa! En epäile, ettei minulle sitä tule, koska ansioni suuret sitä edellyttävät. Rouvana mahtavasti saatte olla rinnallani kun vain suostutte olemaan kauniisti kanssani… Sentähden minä kysyn nyt vielä muuten vain: Hyväksyttekö vaiko hylkäätte tarjoukseni?…

Ei vastausta.

Kuulematta mitään katseli Katarina ulos ikkunasta.

Kuka tiesi mitä hän mietti. Voimattomuus vaiko pelko, ehkä viha saattoivat pitää suun sanattomana. Vaitiolon käsitti kiusaaja merkitsevän myönnytystä, että tyttö on tullut joten kuten järkiinsä, että hän perin perältäkin punnitsee ja on ulottanut miettimisen hänelle itselleen onnelliseen suuntaan. Jopa herkesi Pystytukkakin puhelemasta. Siitä paikasta alkoi hän tehdä johtopäätöksiänsä. Naisen luonto on huikentelevainen. Se läikkyy kuin vesi liukkaassa emaliastiassa… läikkyy, jos sitä liikutellaan. Henkensäkin oikein heltyi. Jopa katui sitä, että oli tuohon hentoon vartaloon voinut vihaa kantaa, vaikka valjuakin. Solakkana se siinä seisoi. Kuinka houkuttelevana hän käsivartensa kietoisikaan tuohon, joka tuossa ikkunan edessä seisoo. Talonpoikaisnaisen laajan röijyn alta hahmottui hento ja huokuileva rinta. Ja kuta enemmän hän tuota olemusta katsoi, sen kiintoisemmasti siihen hänen silmänsä juuttuivat. Savenharmaat kissansilmät kiiluivat odottamatonta tulta. Hänen viivamainen, jopa jonkun verran kureentunut suunsa pikistyi piukemmaksi. Polvet vavahtelivat himokkuuden huumosta. Ryöppynä kihosi vastustamaton halu nousta ja käydä käsiksi tuohon jumaloituun… Ylväs ja mahtipontinen asento asui tuon olennon läheisyydessä. Tämä oli pitänyt häntä aina kunnioitettavan matkan päässä tuosta naisesta. Mutta nyt se matka lyheni… Nyt oli iskettävä kiinni, kävi kuinka kävi. Kuin iilimato tuli imeytyä ikipäivikseen irtipääsemättömäksi, koska nyt vielä oli aika ja hetki. Piti iskeä vasamana vain… Harata vaikka kynsin ja hampain kuin haukka… Ah!… minkä makuinen onkaan veren ja himon sekoitus ja hurmoinen huikea humala!…

Luiset laihat käsivarret kietoutuivat rautapihteinä äkkiä avuttoman naisen ympärille…

15.

LYÖ KAHDESTOISTA HETKI.

Kestikievarin pihalla kävelivät oikeudenkirjuri ja oviloikkari.

He olivat perin pohjin hämmästyneitä sekä tuomarin äkäilemisestä, mutta paljonkin enemmän juuri kuulleensa huhun johdosta, joka toi kiusallisen tiedon punaisten sissien läheisyydestä… Mokoman hälytyksen kumminkin katsoivat näissä olosuhteissa mahdottomaksi. Olihan se typerää ja äärimmäistä mielikuvituksen hätiköimistä. Mutta tieto oli tuotu kumminkin ja se kertoi sissien lähestyvän kirkonkylää. Sukeusi siinä pihassa itsepintainen keskustelu:

— Se on mahdotointa… Juorut ovat juoruja. Pitkäkorvat niitä uskokoot.

— Sitäpaitsi, rajavaaralaisista kuului eilen lopullinen selvä tulleen… Oli se monimutkainen juttu, mutta ei siinä auta vastaanpano.

Puhellessa siinä sinne ja tänne huuteli pihan takana sotilas samaan joukkoon:

— Väitetään punikkien saaneen lisäjoukkoja! Sanovat Ilmestyneen…

— Mistäpäs niitä?…

— Paha tuli ja tiesi mutta ilmestynyt oli…

— Höpsis!… Kokonaan turhaa turinaa…

Oltiin hetken aikaa hiljaa. Mutta sotilaan väitös kumminkin kaiveli mielessä huolimatta päällikön rauhoittamisesta. Päälliköthän olivat aina sitä Vilppulassakin vakuuttaneet, ettei muka hätää mitään. Ja kumminkin vakuutuksista huolimatta saatiin tuta piankin punikkien päällekarkauksia. Sentähden kysyi toinen:

— Muutenko sinä arvelet?… Vai mistä sinä tiedät? — Laivan sanotaan Amerikoista tulleen Kristianiaan. — Norjaanko?… Laivanko?… Amerikoistako?… No ja sitä minä en usko. Mutta toinen suojeluskuntalainen, joka Pihtiputaalta aikanaan meni Amerikaan ja kymmenen vuotta sitten palasi, kiirehti kysymään: — Siinä on varmaan Amerikan suomalaisten punakaarti?…

— Se kai se sitten on!… Pihtiputaalaisen ääni sai vauhtia:

— Mutta sitten pojat ei olekaan leikin asiat!… Ne ne kuuluu olevan pahoja tappelemaan!… Ja niillä on kalut… Jos te tietäisitte, aijai pojat niitä winsistereitä… Ja minä arvaan että siinä on eri miehet, jos on kalutkin… Toiset jo hämmästelivät:

— Niinköhän se sittenkin olisi?

— Mehän tässä lopulta sittenkin?…

— Joo, lopulta sitä ahdistuu vaikka kiven väliin…

— Ohhoh!… tuota en olisi uskonut.

Mutta oviloikkari joka käveli rauhattomana tiellä, eikä voinut saada ajatuksistansa äskeistä tuomarin antamaa häpäisemistä, millä tämä pahoin oli pitkää miestä loukannut, kuunteli toisella korvallaan, kunnes puuttui hänkin keskusteluun:

— Yksikään sielu ei siinä tarkoituksessa Amerikasta pääse tulemaan jos mielikin tekisi. Maailmansodan takia mannermaasaarrot sulkevat tien kapinoitsijoilta ja estävät siirtymästä toisesta maasta toiseen. Joten se on vailla alkua ja loppua. Mutta mikäli Hämeessä oleviin punikkijoukkoihin tällä erää tulee, on niitä sukseilemassa siellä ja täällä sivupuolilla metsissä. Pyrkivät pakoon Tamperetta kohti jos löytävät tilaisuutta… Ja täältä nekin aikoja ovat karkoitetut…

— Lienevätkö ne niin vallan aikoja, koska vasta eilen Rajavaaralla teuhasivat.

— Paljonkin mahdollista… Joku siellä liikuskelee. Perkaajat eivät ehdi kaikkia. Ja mies siellä ja täällä ei merkitse mitään. Vasemmalla Lempäälässä ja Ikaalisissa oikealla ovat sivustat painaneet pussinperän tukkoon, niin että apajassa ovat kuin kereskalat. Antaapa heidän puskeskella puolelle ja toiselle. Eivät tästä kumminkaan kuuhun joudu.

Keskustelu taukosi.

Pihan alapuolelta maantien takaa pirstoutui rakennuksen peräikkuna. Ruutu siitä säleinä singahti hangelle. Siten syntyneestä aukosta saattoi sisältä kuulua tukahduttavia avunhuutoja… Sattuipa siihen kapeluun tulla talon isäntä itsekin. Tämä, ties millä matkoilla oli ollut, ei talossa sattuneista tapahtumista tiennyt mitään. Ukko oli matala, tiukkakatseinen, paksu jäärä… Siis oviloikkarin täysi vastakohta. Tiukeasti tihrusti isäntä sinne ikkunaan, sitten kysyvästi miehiin, varsinkin pitkää miestä epäili ja ounasti. Sanoi sitten:

— Mitäs perhanaa siellä?… Ikkunoitahan siellä? Vai mitä?…

Kukaan ei viitsinyt vastata. Tämä suututti yhä enemmän hidasta isäntää:

— Mitäs pliipslaakaria te, vai hunsvottiako siellä?… ikkunoita ruotii. Isännän äyskäiseminen tuli toki vakavaksi ja talon isännän sana se painoi valkoisten armeijassa. Sentähden toisten takana seisonut oviloikkari hötkähti esiin:

— Tuota… kunnioitettava korkean oikeuden… tuota hyvä isäntä… Korkean oikeuden tuomari ja herra, ja… kuuluisan kauppakonsulin konttoripäällikkö Turun kaupungista tutkii siellä parhaillaan erästä analyyssiä… Yh hm… tuota sanoakseni, jonkinlaista tutkintoa vangin kanssa, joihin kokeiluihin liittyy sitä paitsi jonkinlaisia pienempiä fysiologisia koeharjoituksia… Nähkääs, herra isäntä, hänellä voipi olla muutamia vissejä voprooseja ja oikeuksia väkisin kihlaamaansa holhottiin…

Ison aikaa katseli isäntä hoikkaa loikkaria, joka puhuessaan horjui kuin virvi, niinkuin kuitukorsi tuulen henkäyksissä. Ja mitä oli tämä mokoma puhe? Mitä se meriteerasi? Oliko se ivaa, vaiko täyttä totta? Päällisiksi viirinsalko kumarteli luonnottomasti ja äiteliäästi… Jopa maalaisukon mielestä tämä totisesti oli osoitettu hänelle pilkaksi. Sentähden hän sanoi:

— Mitäs saatanaa huojut!?… Enhän min'ou mikä apostoli, enkä neitsyt Maaria. Pyhäin kuviako tässä palvelet!? Mieshän min' oun!

Oviloikkari ei ollut tottunut näin kuivaan kohteliaisuuteen. Sen tähden hän säikähti ja huippi muutamalla loikkauksella sivuun. Siellä kymmenen sylen etäisyydellä pihasta seisten teki entistäkin syvemmän kumarruksen. Näitä pohjattomia kohteliaisuuksia ei isäntä kumminkaan enää joutanut näkemään. Hän kiiruhti pitkävartisissa metsäsaappaissansa yli pihan vierashuoneustolle, mistä kuuluivat jatkuvat avunhuudot katkeamatta. Sanat ja ääni eivät kumminkaan rikkinäisen ruudun kautta jaksaneet selviytyä. Toiset pihassa olijat näkivät isännän juoksevan ylös korkeita kuistin rappusia ilman että vartiossa olevat uskalsivat estettä asettaa. Oviloikkari risti napansa ja teki sen kohdalle yhäkin hartaampia ristinmerkkejä. Jonkinlainen vahingonilon puna ja riemu peiliytyi hänen poskillensa. Pienen toimituksen tehtyään harppi hän pitkillä kamelikurjen säärillänsä seinuvierustaa hissukseen, sormi ja kieli piipalla aina särjetyn ikkunan alle asti. Täällä hän otti lakin päästään ja kuunteli, kuunteli ja käiverteli. Nyrkkiänsä hykerrelen hän alkoi nyökkiä ja viittoa muitakin kuulemaan. Viittauksen ymmärsivät kirjuri sekä muutama sotilas. Nyt heitä jo siellä useampia yhdessä kurkkoili kaulat pitkinä ja kuuntelivat. Varovaisina liikkuivat varpaillansa. Siellä tapahtui jotakin… Toisinaan kuului melun keskeltä:

— Mitäs helkkunassa sinä mies sitä naista täällä lähmäät!?… Kukas sinun noin on käskenyt keskellä päivää evervaltaan?…

Jytinän jälkeen kuului taas:

— Kyllä minä sinulle halju näytän mistä naparetki alkaa!… Vai sinä halvattu villakoira!… Minun talossani nopojasi näyttelet!… Sen täytehinen… Nenästäsi sinut näen kutunlypsäjäksi! Enemmän sulle satikutia…

Sen jälkeen kuului nyrkin iskuja ja mäjähdyksiä selkään. Taasen kysyi isäntä:

— Kukas sinun käski talostani ikkunoita lampsimaan?!… Pysyivät ne ehyinä punikkienkin aikana… Niin että antaapas olla vastakin rauhassa!… Ulos mökistäni kalju kaalinkerä!…

Ovi lennähti auki. Ikkunalle kurkkijat ottivat siinä samassa vihaisen kilpajuoksun. Mutta oviloikkari sääri monin verroin edelle muista ja kerkesi tielle varalta valmiiksi. Toisetkin tulivat siihen ja kuiskailivat:

— Se taisi olla parahiksi…

— Jäärä se oli…

— Pässi totisesti.

— Mutta voimmehan joutua me muutkin matalan miehen muksittavaksi sanoi kirjuri:

— Sillä taholla tuskin vaaraa.

— — —

Lakittomin päin juoksi juristi rakennuksesta ulos.

Korkea-arvoisen oikeuden isänmaalliselle edustajalle tämä edesottaminen oli perin alentavaa. Vapaussodan sankari ja ihailtava avu oli alkanut kiitelemään pitkin pinteleitä. Tässä tuomarin souvissa oli sukeutunut tällainen kuuma kohtaus, joka kipristi varpaita. Erittäin kipakkana juoksi kaljupäinen lakiton mies, juoksi yhtä mittaa keskelle pihaa ja ähkyili:

— Ettekö te nähneet?… Ettekö te huomanneet mitään?… Kuinka te ette!?… Mitenkä te oikein lurjustelette?…

— Oviloikkari otti asennon ja kumarteli syvään:

— Jahah!… Teidän arvonne on saanut varmaankin tutkimuksensa suoritetuksi lopulleen…

— Vaiti!… Minä kysyn teiltä: Ettekö te nähnyt? Ettekö te ollenkaan nähnyt sitä kirottua jäärää?

— Mitään jäärää emme totisesti nähneet!…

Tuomari kummasteli ja ihmetteli:

— Yks' mustapartanen merisika!… Mutta teidän täytyi huomata!?

— Niin että mistä se olikaan taas kysymys?

Miehet vaikenivat kuin hauta. Tuomari puhisteli ja pihisteli, rassaili muutamia reikiänsä hengen kulkukuntoon, jatkoi sitten selvemmällä ja käskevämmällä äänellä:

— Vai ette tiedä!… Sepä ihme ja kumma? Vai ette ollenkaan? Kauniita vartijoita!… Tosiaankin kauniita isänmaan sotilaita! Teidän tulee tietää kuka teille antaa palveluksen, kuka leivän, kuka palkan maksaa ja kuka ylläpitää. Ketä teidän tulee kuulla, totella ja ketä vartioida. Ja ellette tee sitä huomiota ja velvoitusta tunne, niin teidät pannaan tuntemaan. Pannaan seisomaan seinää vasten punikin rinnalle. Pannaan sorahautahospiksi joka sorkka niin eiköhän ala jumalauta lipumaan palvelus ja työ tämän maan puolesta. Nyt minä ammutan teistä vielä tänään muutamia opiksi ja nuhteeksi toisille, sekä ojennukseksi yleiselle järjettömyydelle… Muutoinhan rienaus ja ruokkoomattomuus saattaa syöpyä ja iskeä kyntensä hyvinkin syvälle. Saattaa käydä siten, että jonakuna päivänä löydämme itsemme mahdottomuuden keskeltä… niin… Mutta nyt teidän tulee heti ottaa kiinni kaikki vangit, ja se jäärä… se sika… Se merisika… Sille rojolle heti paikalla näytetään helvetin kuumaluukku, se häkäläpi! Muutoinhan ette ansaitse ruokasuolaanne siinä toljaillessanne…

Upseeri ja oviloikkari hätkähtivät.

Sotilaat kirosivat ja pelkäsivät. Kääntyivät koroillansa jyrkästi ja saapastelivat rakennukseen aseet ojossa. Hetkeä myöhemmin ilmestyivät pihamaalle kellarilta tuodut vangit. Toisia potkittiin takapieluksille sikolätin oven matalan reijän kautta, josta myöskin ajettiin kuutta kapinallista pikkutalonpoikaa. Aiheettomasti iskettiin nyrkeillä tahi pyssynperillä tölmäistiin kasempaan. Kartanolla siellä ja täällä kertausivat kiroukset karkeina.

Korkeita portaita astelivat alas vastenmielisinä Katarina ja Arvid. Talon isäntä itse oli ankara ja punainen. Pelkäämättömästi hän tiuski ja äkelteli vastaan. Joku iski matalaa miestä takaapäin, niin että tämä joutui ottamaan poikamaisia loikkauksia, ja niin hänkin alistui ja oli vaiti.

— — —

Yli pihan, alatse tallin ja vaateaittain porttisolan lähti saattue.

Mukana mykkinä ja masentuneina olivat onnettomat kuin elävät ruumiit. Tuomari oli nyt erinomaisen intohimoinen ja nautinnonhaluinen. Kiiliintyminen pullistui lekottelevista sieraimista ulos eri vohotuksella. Edestakaisin hän siinä nokka pystyssä tohisi ja vohisi. Nuuski oikeaan ja vasempaan etsien missä olisi "mukavin kohta."

Maantieltä metsään ei johtanut tietä.

Kumminkin navetan taitse riihen luo ja olkiladolle johti piikain jalkatie. Sinne oli hurtta pikimmiten paikan määrännyt. Jotta ladolle olisi päästy olisi kumminkin pitänyt palata sitten pihalle takaisin, josta kautta tallattu tie johti suoraan riihille. Mutta hätään hurmoontunut janosi siinä paikassa päästä päämaaliin. Pystytukka kysyi kohteliaasti isännältä neuvoa:

— Voisitteko te paremmin meille osoittaa missä niinkuin?… Odottakaapas…

Isäntä rauhallisena ja huolehtivana otti asian tyynesti ja harkitsi sekä omaansa, että toisten teloituskohtaa:

— Kyllä vallan… riihen takana savikuoppa.

Tuomari ilostui:

— Oivallista!…

Isäntä jatkoi:

— Siinä on tosin lunta, mutta sen voisi lapioida…

Oviloikkari ehätti:

— Ja saisikohan luvan kysyä, missä niitä lapioita olisi?

Isäntä vastasi yhtä totisesti:

— Siellähän niitä kärryvajassa.

Siitä paikasta juoksivat sotilaat etsimään.

Kuolemaantuomitut sytyttivät savukkeita.

Arvidkin vastoin tavallisuutta. Isäntä ojensi tuomarillekin:

— Polttakaa, döden väntar oss alla… (meitä kuolema odottaa). Tuomari katsoi vastahakoisesti matalaa miestä silmiin, joka siinä vankien keskellä seisoi vahvasti vartioituna, käsittämättä mitä tämä "pirullinen mies" kaamealla hymyllänsä tarkotti?

Isäntä pantiin kumminkin sotkemaan hangessa lyhyttä umpea auki. Tätä tehdessänsä toipui ukko melkoisesti vanhoilleen, vajosipa rauhallisuuteenkin. Puheli kalman kalpaisijoille merkillistä ivaa… Sen sijaan oli tuomari taasen muuttunut äkkiä tuimaksi, verenhimoiseksi käskijaksi. Hänen kasvonsa muuttuivat tuhkan harmaiksi ja saatana asettui hänen hahmoonsa. Nyt kiirehti hän huudoillansa lapioita kantavaa miestä saapumaan… Mutta se vaan hidasteli.

Ja mitä ihmettä?

Mies pysähtyi katsomaan raitin suuhun, keskellä tulimmaista hoputusta ja kiirettä kuhnaili.

— — —

Talon karjakeittiörakennus ja olkilatorivit sulkivat riihitieltä näköalan sinne. Joukko ei nähnyt mitä se mies tiellä toljaili. Eikä tuomarin komentovallan edelle uskaltanut mennä edes itse jääkäri tällä erää, niin vihaksipistävää, niin pöyristyttävää oli tämän toiminta nyt.

— Mitäs äimäilet?… Lapiot tänne!

Mutta sen sijaan että kantaja käskyä olisi kuullut, viskasi tämä taakkansa tielle ja läksi painaltamaan takaisin taloon. Kaikki katsoivat kun mies juoksi minkä käpälät kantoivat. Tuomari luuli miehen käsittäneen väärin ja lähteneen täyttämään uutta määräystä. Sen tähden hän alkoi sadatella:

— Tässä kallista aikaa kuluttaa!… Kyllä saakeli!

Jääkärille hän sitten tiuskasi:

— Tehkää tehtävänne tuossa läävän seinustalla… Siinähän ovat punikki punikin läheisyydessä…

Murhavimma tarttui sotilaihin. He tahtoivat teon suorittaa pian.

Hälinän keskellä huitoi isäntä itsepintaisesti pihalle päin, huusi:

— Tänne!… Tänne!… Pojat! Hei siellä!… Täällä miestä tarvitaan!…

Haapaniemen pihalle syösksyi suksimiehiä.

Niitä tuli vauhdikkaasti toinen toisensa jälessä. Suin päin työntyi niitä pihalle joka puolelta…

Ihmeellistä!… Ketä ne olivat!?… Punaisia nauhoja!… Ja — mitä tämä?… Tulisina lieskoina leikki katseissa kangastus.

Kai tämä oli kuoleman karkelon murhenäytelmää… Kai tämä oli unta!… Kai tässä oli sammuneen mielikuvituksen loppukohta. Vieläkö viimeisillään elon kaunis kuitu lientyi säikeille? Ajan mittarin tiuku laskeutui soittokohtaan. Ja kahdennentoista hetken viimeinen rattaanlovi lähestyi ja mittasi ratkaisun. Kai se oli sammuvan säteen lopun alkamista. Viimeisen illan viimeinen häivä. Pois katoavan autereen pyyhkäisty siivenpöly… Oi että se pian sammuisi… Oi että tämä eilinen päivä jo olisi ollut!… Että elinrihman säije pois pikemmin kiertyisi ja sitten kaikki loppuu… loppuu…

Mutta se ei ollutkaan loppu. Joukko yht'äkkiä hyrskyn patona huusi:

— Punakaartilaisia tulee!…

Mikä olikaan tämä nimi?… Mikä tenho?… Mikä jumalainen sointu? Tämä huumasi. Salamana se iski… Niinkuin aurinko, jonka kirkkaus ja säteet äkkiä paljastuvat raskaan ja mustan pilvitaivaan jylhästä reiästä. Sanomattomasti huikaisi silmiä… Turvattoman uhrin sydän ja henki vapisi. Jokainen säije värisi. Veri pakkautui päähän ja kurkkua kuristi. Mutta äkkiä se laukesi ja kuin kevään vienoisin humina kantaisi kaiken hyvän ja sulkisi ilkeyden ja pahan helmoihinsa… Kas oikealla hetkellä he tulivat…

Punakaartilaiset tulivat!

Silloin kun kaipaus kipein sydänjuuria poltti… Silloin kun pettymys, katkeruus, vääryys ja viha kyisen kostajan kamalassa kalvassa väikkyi… Yö ja päivä, murhe ja riemu, itku ja nauru, siunaus ja kirous, kosto ja rakkaus, elämä ja kuolema kävivät käsikädessä tässä. Ihmisyys ja eläimellisyys piehtaroivat sikinsokin. Viisaus ei vieronut hulluuden rajoja. Kun katkerin kalkki ja myrkky kuolettavin uhreille jo oli oijettu, tapahtui ihme Haapaniemen talon pihalla. Talossa ja kylässä missä valkoinen pyöveli voittajana painiskeli. Verikuolema ja valkoinen ruusu vasta täällä versoi ja kukkaansa oli puhkeamassa. Oikeuden ja ihmisyyden uhrit enää silmänräpäystä vailla, ja tuho olisi tullut.

Mutta tilanne muuttui äkisti. Tapaus kiertyi päinvastäiseksi. Hauta joka punaisille oli aijottu vaihtui valkoisille himohurtille kuolon kidaksi.

Osa punakaartilaisia ryntäsi juoksevan miehen jälessä korkeita portaita ylös. Mutta Aapo kuuli huutoja navetan takaa, huomasi väkijoukon, juoksi miesten kera sinne… Mutta ennenkuin tämä tapahtui hävisivät jääkäri ja tuomari lepikkotielle riihimäen taakse. Toiset tuholaiset pyrkivät myös sinne mukaan sekä maantielle. Pitkäsäärinen oviloikkari yksin seisoi navetan ovella ja teki vihaisesti kumarruksia. Tältä kysyi Aapo:

— Ja mitä meininkiä teillä täällä?… Haapaniemi astui vastaamaan:

— Tappomeininkiä, velikulta!…

Jälellä siinä seisovat valkoiset antoivat aseensa pyytämättä Aapolle. Eihän siinä vastaanpano auttanut asiaa. Nyt vangitkin saivat vuorostaan kättä pitempää. Ei enää ollut kysymystä Aapollakaan äänekästä esittää. Hänen katseessaan asui kosteus silmänkatteena. Se puhui sanain sijasta kaiken. Syleilivät urohot entiset toisiansa. Kietoivat kätensä kaikki sylitysten. Sulkivat keskeensä kaiken pelastuksen tuojan… Astuipa Katarinakin kainona urohon upean luokse arkailematta, päänsä tämän avoimelle povelle painoi, kuumia kyyneliä vuodatti viljan. Sanoi sitten:

— Urhoista urhoisin sinä Aapo… Ja kaikista sankareista suurin…

— — —

Ulompana tiellä touhusi jo Haapaniemi itse. Nyt hänellä oli jo kivääri kädessä!… Ja mikä soturi ylväs hän olikaan… Jopa väelle huusi:

— Päästäkäähän toki miestä! Pesu tässä alkaa nyt toisenlainen!

Näinä sanat kuultuansa joukon johtajakin havahtui:

— Niin pojat! Ottakaa kiinni hurtat. Ja ken rikkonut kumousta vastaan, sitä rangaiskaa! Se on ollut lakina läpi vuosisatain…

— Mutta malttakaahan… Mihin joutuikaan se tuholaisten päällikkö? — Hevolla metsään kärkäs.

Lopen väsyneitä ponnisteluista, taisteluista ja pitkistä hiihdoistansa olivat jo punakaartilaiset. Vuorokausi vuorokauteen liittyi pyöreänä, ilman mitään lepoa. Pitkältäkään he eivät muutaman miehen vuoksi olisi jäljessä jaksaneet juosta. Ja sukset siellä kartanolla… Pari heistä kumminkin juosta lipaisi toisia rohkaisten riihimäen töyränteelle. Siihen suuntaan se Haapaniemi itse jo eillimmäisenä meni ja möyhkäs. Talon äijä tiesi, että ei sitä tietä hamoihin päästy. Hänen leppymätön vihansa jaksatti, jopa kannustikin. Katkeruus keskeytti, kantoi jalkaa, vinttasi kantapäätä. Jonotusten jälkiä myöten miehet painuivat metsään.

Arvid myötä myöskin. Juoksi aikansa minkä jaksoi, mutta jäi sitten hengästyneenä jälkijoukkoon. Muutamat miettivät, että kannattaako? Niinpä näkivätkin sitten limikkometsäiseltä mäeltä suonlaiteella siellä talvitien antavan monimutkaisena. Uurna ulontui ja luikerteli kauaksi sinne, missä sammallato sumentui. Mutta puolimatkassa jo siellä alavan maan hynttäsikin matala mies… Sinnehän se vasta-ajanut jalas ja jälki tietä näytti… Tie heinäladolta sammalladolle huonontui huonostakin. Ja vasta laukkonut, lapoihin asti uponnut elukka epätoivoisena pakon edessä pyrki pelastukseen. Syvässä hangessa oli edentynyt ja nietoksissa pistänyt nelistämällä. Mutta siihenpä sitten se meno päättyikin. Kauaa ei tarvinnut miesten mennä kun vastaisessa kuusikossa hepo huohottain höyrysi ja hikosi kaikelta karvaltansa… Siitä takaaajetut olivat paenneet jalan… Mutta kauaa ei sen jälkeen enää kulunut kun kuului jo kaksi laukausta. Kenties!, ajattelivat muut miehet, on Haapaniemi jo joutunut vuorovastaiselle.

Sen tähden kiirehtivät ehommin askeleitansa. Laukaukset eivät enää uudistuneet, eikä miehiäkään näkynyt missään. Jotakin selittämätöntä siellä tapahtui.

Mutta eipä aikaakaan kun jo sammalladon takaa Haapaniemi itse talutti näkyviin uppiniskaista miestä. Tämä ähisi hirveästi ja ähkyili. Mutta niskasta piteli häntä vakavissaan matala mies ja puheli samalla:

— Helkkunassa etana!… Mitä meinasit saada aikaan?!… Jopas susta nyt vastus alkoi… Että meinaattekin vähäväkisten ihmistappoon!… Verkasenpoika…

Toiset olivat kuulleet nämä sanat. Mutta enempää siitä eroittamatta näkivät vain kuusikon lomasta miten isäntä siellä otti päästään pois mustan, karkkosen nahkalakin ja alkoi tahkota virtailevaa hikeä ohimoiltansa ja otsaltansa. Sen perästä Haapaniemi katseli otusta edessänsä ja vähän ajan kuluttua lausui kuuluvasti:

— Sinä luikuri! Mitä pässin äksiisiä sinä ihmisten kanssa pidät? Tiedätkös, ketale, mitä minä sinulle nyt annan?

Tuomari vapisi ja pyysi armoa, mutta siitäkös isäntä:

— Älä ollenkaan viserrä! Ruotia sinua tulee köntti. Kykisty nyt, kun minä sinulle sanon… Asetu vähän pyöreemmästi. Kas noin sen istumapuolen kanssa. Täytehisen ruutireikä, jos minä annan siähen oikeella karhun kalipeerilla…

Puhuessaan tuimaan ja harvaan tapaan kuori Haapaniemen äijä sarkatakkinsa helmat ylös ja avasi ähisten "suolihihnansa" ja ilman enempiä etuvalmistuksia alkoi luimiskella sen solkipäällä "kaikkein korkeimman sotaoikeuden ja tuomioistuimen tuomaria." Vastamuutetun ja tärkätyn paidanliepeet tuoksahtelivat.

Housut kintuissa pyyteli tämä:

— Ah isäntä kulta…

— Tekkeeks' makkeeta?…

— Älä velikulta…

— Rutales! Vieläks' kutisee?… En min' ou kulta…

— Luopukaa… Minä lupaan olla vaikka mikä!… Minä vannon!…

— Vanno vasikalle!…

— Ai… jai… jai!…

— Minä lupaan… lupaan… lupaan!…

— Voi vuohensorkka! Jos minä sinut suolaan!

— Lupaan… lupaan!… Uu… uuuu!

— Hyh… hyh! Pahahenki…

Iskuja sateli kahta kiivaammin. Mustapartaisen miehen sisu nousi. Hän sai vauhtia:

— Jos minä!… Jos minä julmistun ja aukaisen sinulle ihmeen oven?

Suksilla hiihtänyt kaksitoistavuotias ukon oma poika saapui isän perässä sammalladolle suorin matkoin ja katseli parahiksi toimitusta. Pojalle tulivat surkeat silmiin. Jopa alkoi huutamaan pieksettävän puolesta:

— Isä! Älä iske enempää!… Kyllä se riittää!…

Ukko nosti silmänsä, heitti pieksämisen, katseli poikaa, sitten kierteli silmin ympäri ja värisevään tuomariin kääntyen sanoi tälle:

— Pane nyt sitten housut jalkaasi…

Jäyhä isäntä mulkoili jo leppeämmin itsekin. Alkoi asetella omaakin suoliremmln päätä solkeen. Ja kun oli sen vihdoin summan päältä sinne solkottanut, kurahutti voimin kaikin suutuksissaan neljä silmun väliä liika piukkaan siitä, missä se ennen oli tavallisesti pöksyjä kannatellut. Liian pitkälle tulleen pään pujotti hän lonkan kohdalta vyön alle niinkuin viikatteen niteen. Huomasipa siellä jo pari muutakin miestä saapuneeksi ladon luokse ja sanoi sitten näille:

— Annoin maistiaisiksi…

— Vai jo sai…

— Taisi tulla piisalle asti. Täytyyhän sitä sentään huutiakin tietää ja löytyä vielä maailmassa. Tulee tietää, ettei sitä vain niin iltikseen eppastele ja ikkunoita säre. Tässä aattelin oikein piestä, mutta katsoin että kova ase saattaa tärvellä nikuset. Siksi annoin tällä pehmeällä.

— Kyllä me näimme.

Isäntä jatkoi:

— Minä vähän varon, että se koira olisi tainnut ilman niitä Rajavaaran poikia alkaa oikein tappomeininkiin…

Miehet lehahtivat nauramaan ja Arvid sanoi:

— Oli se sitkeäsisuinen mies, se minullakin on tiedossa… Ähkäili matala mies: — Tussaroimaan alkoivat täällä pöhikössä kun ma ladolle tulin… Kyllähän siinä moni arka mies olisi voinut itseään antaa hyvinkin hirvitellä… Toinen tuolla takana loikoo. Mitä pahaa lienee tehnyt itsellensä?…

16.

HAAPANIEMESSÄ.

Keskellä taisteluiden tuoksinaa humisivat verijuhlat.

Sen jälkeen kun Länkipohjasta valkoiset etenivät etelään, oli esikunnissa riemu. Joku hämärä ja kalpea huhu kertoi pienistä punikkijoukoista siellä ja täällä, mitkä metsillä aseista riisumatta samoilivat. "Tekevät tuhojaan ja häiritsevät rauhaa." Sitä suuremmalla syyllä oli provokatsioni tehoisinta. Jopa samana päivänä kymmenen kertaa hälyytettiin sama uutinen. Ja jokainen uusi kerta se oli toistaan suurempi. Senpä tähden laitettiin pikaisesti valkoisia joukkoja uhatulle alueelle. Perinpohjainen ajojahti ja nuuskinta toistui entistäkin tarkemmasti. Eihän enää löytynyt sitä loukkoa, missä ei valkoinen kyttä ryöminyt. Metsätöllien erakkoasukkaita kiusattiin kaikista kovimmin. Heidän kimppuunsa käytiin julkeasti. Heitä piinattiin helvetillisillä keinoilla. Tietoja kiristettiin näiltä onnettomilta julkisanomattomilla tavoilla. Loukoissa piileskelevät punikki-lesket kiusattiin kovimmin. Tiukasti tahdottiin tietoja. Paenneet miehet olisi heidän pitänyt tuoda vaikka kiven alta. Vanhuksia ja vajaakasvuisia veikkoja ajettiin kuin metsän otuksia, sillä olivathan he toki "miehiä." Mökkiläisten äitejä piestiin, jopa kolhittiin kuoliaiksi. Vastaus mikä ei tyydyttänyt, tuli kalliiksi kokemukseksi.

— — —

Rohkealla ja päättäväisellä uskaliaisuudella oli Aapo miehineen esiintynyt siellä ja täällä. Niinpä hän saapui Haapaniemeenkin. Tämä tapaus oli tuotu tiedoksi hänelle ja joutuikin hän poikineen apuun yhdennellätoista hetkellä. Vieläkin myöhempään hän tuli. Tuli juuri silloin kun murhaajan terä jo uhkasi pudota. Pääsi perille ennenkuin suuri onnettomuus ehti tapahtua.

Ja kun kaikki oli onnellisesti käyty ohi, asetti Aapo vartioitansa eri puolille kartanon vainioille tarkempaa silmälläpitoa varten. Lähenihän vihollinen varmasti. Hyökkäsi millä hetkellä hyvänsä. Karkuun päässeet lahtarit olivat kiihkeimpiä tietojen viennissä. Valkoinen "avunhankinta" syttyi ja loittoni… Sen tähden tässä kiirettä kintereillä. Sen tähden nääntyneiden miesten piti saada apetta ja einettä, ehkä tunti tahi pari lepoa lisäksi. Sittenhän sitä taasen jaksettaisiin!…

— — —

Isäntä itse oli Haapaniemessä mitä loistavimmalla tuulella.

Savustettuja lihakinkkuja kantoi elintarvelautakunnan aitasta. Pirtin pitkään pöytään ilmestyi yhtä ja toista suuhun panemista. Rutikuivia reikäleipiä otettiin vaikkanakaupalla orsilta alas. Leipää kasattiin röykkiölle talon laajalle pöydälle. Jopa katselivat nälkäiset miehet himokkaasti toimitusta ja rentoa alotetta. Kino valahti suuhun että oikein piti sitä tossahutella, tahi kurkkuun lotkaista. Isäntä itse hanakkana työssä ja avussa veistinkirves kourassa pienensi pölkyn päällä kinkkuja ja palvattuja lampaan lapoja. Ja kun rasvankappale singahti lattialle litkasi sen mielihyvillään siitä talon Halli-koira. Ja kun taminetta sitten oli kukkurallaan pöydällä kehotteli isäntä:

— Syökää te pojat!… Purkaat karkkosta ja sikavainaata kuivana, sillä aikaa kun tässä liemiruoka kerkii… Alustelkaat pohjaa pikku hiljaa, jotta syönti sukevammin kävisi laatuun. Ja ravittuna sitä sitten taasen jaksaa paremmin ponnistaakin…

Eikä sitä kehotusta kahteen kertaan ilmaistu, eikä sitä kaivattukaan. Hanasi miesjoukko himosta ja halusta kiinni. Käsiksi sitä käytiin… Kuiva reikäleipä rutisi ja rouskui kynsissä ja hampaissa. Joskus iskettiin kovin tinakiekko kajauksella halkoluisevaan polveen, tahi sitten pitkän lavitsan pielukseen. Mittavat lihaviipaleet katosivat sivakasti partaisiin poskiin kuin pyyhkäisemällä. Uupumuksesta kalvenneiden punikkien hoikenneet juoksukoiran mahat alkoivat hienokseen saada apetta… Mutta sitä mukaa virkistyivät väsyneet kasvot. Katseetkin kirkastuivat kuta täyteläisemmäksi mako kullakin paisui.

Kahakan aikana karkuun juosseet Haapaniemen naisväetkin alkoivat ilmestyä tanhuille yksi yhtäältä, toinen toisaalta. Ja eikä aikaakaan kun keittiössä kalisivat kupariset sumppipannut. Kattilat lyötiin täyteen nahkaperunaa ja kun ne olivat "höyräytetyt" kannettiin kypsät sitä mukaa syötäväksi.

Lisäksi tälle kaikelle oli isäntä löytänyt pihan perimmäisestä aittapurtilosta pytyn, missä syksyllä suolattu kahden leiviskän "voimuru" vahtasi markkinoita. Nyt ne markkinat olivat tulleet. Pytty kyllä oli uhrattu suolalaariin upposten upelluksiin sirkaajan silmältä. Tämän könkäleen pyttyineen päivineen kantoi nyt isäntä pirtin pöytään. Kiersi korvasta palikan irti ja aukaisi astian kannen kehotellen:

— No, punikit!… Upottakaapas tuppipuukkonne voihin ja hautaperunaan, jotta näkimenne kirkastuisivat. Ja enemmittä kehotuksitta punikit upottivat ja hurrasivat. Isäntä huusi keittiöön:

— Ja te akkaväki siellä kyökissä, laittakaahan kuppi kuumaa miehille, niin että sitä saapi jokainen… Ja kantakaa se korppukori salin sohvan alta!… Minä tässä itsekin syödä hotaisen muiden mukana.

Miehille hän sanoi:

— Eipä tiedä vaikka tässä olisi pitkäkin reissu edessä?…;

— Meinaako isäntä mukaan?

— No ei suinkaan tässä yksin oksalle jäädä passaa! Niinkö?!…

— Ei se ole kokemus muuksi kuin opiksi. Eikä heillä "veljillä" näy aate eikä isänmaa merkitsevän. Raakuus ja intohimo ylinnä…

— Ei ole hyvä yksin antaa selkänahkaansa parkkiin.

Vielä siinä hänen puhuessaan toivat sotilaat tuomaria sisälle, joka oli märkänä ja kaikin puolin huonossa kunnossa. Tämän nähtyään Haapaniemi nielasi suupalansa kokolailla karkeena, jotta se raappi kurkkua alas mennessään ja sanoi:

— No, nutipuljus!… Mitäs meinaat tästä kestityksestä?… Tulohan syömään tänne rinnalleni miesten joukkoon.

Tuomari katseli alas. Mutta itsepäinen isäntä jatkoi:

— Ei helkkunas tässä herroille eri pöytää ole aikaa ja aterioita… Kaikki vaikenivat. Kukaan ei ottanut ivatakseen, vaan kuuntelivat arvokkaan haltian puhetta. Tuomarin turvonneet silmät veristivät. Niissä paloi yht'aikaa pelon ja kauhistuksen tukahduttava tuli. Enempää sanomatta nousi isäntä pöydästä, käveli keskilattialle, talutti tuomarin rinnalleen pöytään, sanoi rauhoittavasti:

— Syöhän mies jos maittaa… Eihän tässä hätä mikä…

Kun keittiön ovelta Katarina katseli Omituista isäntää, ei hän voinut olla ihmetteleimättä. Mutta kammoksuen katsoi hän "korkean oikeuden" veristä puheenjohtajaa ja kun tämä huomasi Katarinan, häpesi hän olemassaolevaisuuden oikullista osien vaihtumista. Syödessänsä lasketteli matala isäntä leikkiä ja kehoitteli kyllikseen syöneitä miehiä ulottamaan uutta ateriaa.

Kaljupäinen kamala mies istui pöydässä palttinan valkoisena.

Hän ei ymmärtänyt miksi ei häntä murhata, tahi raadella ja revitä kappaleiksi, vaan että kaiken sen sijaan kohdellaan hyvin ja pidetään mukana. Hänen mieleensä johtui kumminkin joka hetki ajatus: Peijaat pitävät syönnin jälkeen. Sitten ne hänet ainakin ottavat… Ja jokainen sana, jokainen käden liike minkä huoneessaolijat tekivät, loikkasi häntä kuin veitsellä. Hänen henkinen olemuksensa korpeentui näkymättömällä kerettien roviolla, jonne hänellä matkan varma määrä kumminkin lähestyy. Rukoukset ja kiemurtelut eivät kuulu asiaan. Sanakin siihen suuntaan saattaa leikin alottaa. Kumminkin sen sijaan että jotakin olisivat alkaneet, asettui yksi ja toinen vaiteliaana eri puolille laajan tuvan, sekä upposi asennoita valitsematta umpiuneen.

17.

UUDESSA OTTELUSSA.

Aurinko jo oli alentunut.

Vuorten varjot viskautuivat laaksoihin.

Korkeat laet kuvastuivat valaistuksissa yli vainioiden ja lumilakeuksien. Havumetsien hämäryys tummeni. Illan utuiset autereet houkuttelivat ja kiehtoivat kapaloonsa metsät, järvet ja kylät. Iltakujeella kantausi ammunnan raiku suunnattomana ja summaisena pauheena. Määrättömänä se humisi ja hohkas joka suuntaan.

Taistelut kirkon ympärillä kiihtyivät.

— — —

Arvid oli kiivennyt kaakonpuoleiseen hautausmaan kappeliin vainajien tarhassa. Kivisen seinän suojassa vainioille ja aavoille selänteille. Sanomatoin kaipauksensa porotti hänellä saamaan selvää salaperäisestä kysymyksestä, tapahtumasta kellotornissa. Olihan siellä seikkoja, joita nyt vasta oivalsi uudestaan ajatella. Se mitä oli selittämättä jäänyt, tahtoi todistaa todeksi itsellensä. Ettei se ja tämä ollut ollut unta, vaan tapahtunutta totta. Ajatus oli kerran pyörinyt kauniin ja saavuttamattoman perässä. Se oli kalleimman ja salaisimman sopukassa syntynyt… Että siellä todellakin oli ollut hän… Pienoinen työläistyttö, vaatimaton, puhtoisista puhtoisin. Kuolleiden kammiossako?… Marttako todella siellä ollut?… Oliko hän ollut todella kuollut, mutta elävä kumminkin?… Nythän kaikki osottausi aivan toiseksi. Ajatus toimi epämääräisesti. Rasitus tylsytti tyyten tunteen terävyyden. Harkita mitään terveesti oli kokonaan mahdotonta. Kuumeen tavoin kiihottunut hermosto tekaisi käsittämättömiä ja mahdottomia mielikuvia.

Mutta kellotornin vainajien kappelissa ei häntä ollutkaan, vaikka olivat muut. Oliko hänet viety?… Onnistuiko Mandi? Oliko sittenkin elossa, haavoittunutko? Kohmettunut ihminen kenties. Ei!… Se on mahdotonta. Ajatelmiin ei tullut vastausta.

— — —

Riveissä kuului huutoja.

Arvid tunsi Aapon äänen jo kaukaa. Hän varoitteli matalaan:

— Pojat!… Ampukaa säästeliäästi… Kuulia tulee niukasti. Eikä ole ollenkaan varmaa saapuuko kuorma perille.

Punakaartilaiset laukoivat harvaan. He nähtävästi tahtoivat tappaa aikaa. Tähtäilivät kumminkin tarkoin jokaisen laukauksen. Tämä panosten kulutus herätti uneksuvan miehen haaveista ja unelmoista. Ja kun hän tapasi Aapon sanoi tämä:

— Valmistelevat lähentymään…

Tätä Arvid ei oikein ymmärtänyt, vaan kysyi:

— Hyökkäyskö olisi edessä?…

— Kyllä se siksi nyt kehittyy… Mutta antaapas lähestyä. Vähemmän on meillä lumen kanssa rypemistä. Ja kuta lähemmäksi tulevat, sitä lämpöisempi. Tämän sanottuansa kääntyi urhea päällikkö väkensä puoleen ja puheli heille jotakin. Arvid ajatteli:

— Kuinka mainio mies… Ei pelkää taistelussa… Ei edes tässä viimeisessä, ei enempää kuin ensimäisessäkään…

— — —

Aapo oli lähettänyt jo kolmannen hiihtäjän Ilvesvaaralle jääneitä etsimään. Mutta ketään heistä ei ollut palannut. Kokonaan näiden kohtalosta riippui itsepintaisen puolustuksen jatkaminen. Jo monasti kumpusi ajatus julkilausumattomana:

— Eikö sittenkin rintaman mukana etelään, kuin antautua kuoleman kanssa kilpajuoksuun. Olivathan seikkailut liiaksi uskallettuja. Tämän ilmilausui Arvid ja jatkoi:

— Vaikka turhaan sitä tässä enää mietiskelen. Oma valinta on oma vastuu. Aapo vastasi: — Parasta seistä jokaisen paikoillaan…

— Ja mitä tarkotat?…

— Että koska asiat huonolle kannalle menivät, niin joukoille ei muuta neuvoksi kuin hajota laumoissa metsiin aseiden kanssa. Siellä olisi oltu kuin pedot. Ja jos näitä petoja olisi pyydystetty, olisivat ne purreet. Siellä sitä olisi vieläkin voinut iskeä silmää jokaisen kiven kolosta ja jokaisen pehkon peitosta…

— Ja tapelleet jumaliste!…

— Tapelleet henkeen ja vereen.

Toinen mietti hetken, sanoi:

— Milläs siellä kumminkaan kauan olisimme eläneet?

— Sillä millä nytkin… Koirakuopillehan kuolevat ja vankiloihin ja leireille. Ja aseet kätketty metsiin. Sieltä sitä "särvintä" hiukapalaan olisi lohjennut. Pelkäänpä Tampereen rintamaa… Tässä jo tuoksina käy ja kuuluu, että Hämeen valloitus ratkastaan pohjoisella… ja kenties koko Suomen… Se kotini ja isäni kohtalo minua kannustaa… Ainoa suru oli siinä, etteivät pojat aikanansa isälle apua antaneet. Vaitiolon jälkeen huokaili toinen:

— Niinpä niin, häviötä kohden tässä kuljemme.

Olen pannut kortille kaikkeni… Mitäpä minulla muuta toivoa olisikaan. Isä ja äiti sekä viisi veikkoa lahtarien uhreina. Koti ja kontu porona. Koettaa kai tässä pitää sen kuin peukalo heilaa… Tovin takaa huomautti tähän toteen puheeseen Arvid:

— On sinulla yksi toki jälellä…

— Ja kuka sitten?…

— Mandi…

Taistelijan silmät avautuivat. Hienoinen hymy väreili suupielissä, mutta mitään vastaamatta käänsi Aapo puheen merkilliseen Haapaniemen ukkoon. Hädän hetken kun tämä kodissaan aavisti. Sanan oli sattumalta tuonut. Arvid kuunteli Aapon puhetta ja sen jälkeen aikoi tälle uskoa salaisuutensa Martasta. Mutta silloin syntyi äkkinäinen häly ja hämminki. Vihollinen alotti uuden ja kiihkeän "päällepanon." Punaiset vastasivat samalla mitalla. Tämän kuultuansa sanoi Aapo: — Jo nyt pojat siellä alkoivat äityä. Polttavat loppuun viimeisetkin panokset…

Tämän jälkeen saivat he selville, että vihollinen oli joko lisääntynyt, tahi hiipinyt metsän nenään ja pommitti nyt punaisten selkään. Päälliköt huomasivat tämän kumminkin ajoissa. He lähettivät muutamia miehistään keskustaan, jossa vallottivat peltojen alapäässä kaiheessa olevan vihollisen kuorman, mikä töyränteen suojassa pyrki valkoisten vasemmalle siivelle. Hevonen kaatui ja kuorma joutui punaisille. Muonakuormassa oli kuulia kaksi laatikollista. Puolet niistä eivät kumminkaan olleet käyttökuntoisia heidän aseittensa kaliberille.

Saaliista innostuneina työnnettiin valkoinen villakoira haukkumasta tältä tanhuulta. Ja sen jälkeen kun kuormaa kalastettiin tarkemmin löytyi sieltä "kärpästen" kaltainen tuliluikku. Miehistä parhaimmalle ja potrimmalle annettiin ase. Tinalaatikot lyötiin selkään ja kaatumisen varalta komennettiin reserviin viisi miestä kerralla, jottei ase jäähtymään joutaisi.

— — —

Tähän hötäkkään palasi Arvidkin kappelin luota.

Hän oli nähnyt uuden vihollisen saapuneen. Pienempiä joukkoja lähestyi laivalaiturin takaa. Tämä ennusti saartoa myöskin metsän puolelta. Punikkien pelastustien katkaiseminen oli nyt varma…

— — —

Arvid oli hajamielinen.

Taistelu tuli vallan toisarvoiseksi. Hänellä olivat ajatukset kaukana taisteluista. Hänen haaveileva luonteensa heräsi kuutamoisena yönä entistä harhailevammaksi. Yhtämittaa kehkeytyi kysymys:

— Miten on sen laita joka on tuolla tornissa?

Tälle polttavalle kysymykselle saamatta rauhaa eivät kuulien surinat säikyttäneet, eivät virittäneet voimakkaampaa tunnetta kuin mikä hänellä itsellään oli sisällään. Mutta se kysymys oli ratkaisemattomana. Ja selvittämättömänä se hyökkäsi ja yllytti: Mene torniin ja katso… Ja hän päätti mennä. Matalana ryömien tapulia kohden onnistui hänen päästä seinustalle. Perustan kivipaadet seinän alla olivat työnnetyt sivuun. Kaikesta päättäen oli siitä kuljettu. Siekailematta pujahti hän rottana reikään. Kolkossa alustassa vihelsi vinkuva veto. Huppupimeässä ja käden kopeloinnissa sukeutui eteen luukku auki ammattovana. Ilmavirta huokuili sen kautta vuoroin ylös, vuoroin alas…

Polttavan tunteen karkoittama mies ponnisteli ylös pimeään, kylmään kuolleiden huoneeseen… Kun hän sinne oli päässyt, asui siellä rauha ja viileä vaitiolo…

Mutta ulkona tuolla reuhasi rehkivä elämä… Elämä tuima ja kuoleman taisto… Kylmät hikihelmet kihosivat hänen kulmiltaan, kunnes jäähtyivät ajatusten ankeuteen. Hänen siinä hapuillessa selveni pian se seikka, että vainajista sittenkin oli osa poissa… Mutta missä?… Nyt syntyi tästä kamala ajatus:

— Haudanneetkohan?… Haudanneetkohan elävän ruumiin?!… Mutta sehän voipi olla typerä ajatus… Se kenties on houretta kiihtyneissä aivoissa. Tahi kuinka sitten lienee järjen juoksun ja viisauden rattaiden laita? Hän muisteli moneen kertaan Mandille jotakin sanoneensa, mutta mitä se oli ollut, sitä hän ei enää selittänyt. Hänen korvansa alkoivat humista ja soida. Mies tarttui viiltävään otsaansa molemmin käsin. Kohmeen kylmyys jäyti ohimoita sekä ajatusta. Aikoessaan laskeutua alas sattui hänen käteensä lattialta kirjanen. Ajattelematta mitään otti hän tulen, luki tikun lyhyessä valossa:

"Viimeinen tervehdys Arvidille.

Porin saaristossa 28.9.'17. Martta."

Tämä ei ollut unta… Mutta kuollut, kuollutko?… Kuka siihen vastasi?

Hän nousi kellotorniin hitaasti päättäen ottaa selvää vihollisesta. Mutta siellä pimeässä jo yski mies. Aapon valpas tähystelijä oli etsinyt tänne tiensä, sihtaili luukuista ulommaksi ja antoi alas merkkejä. Tuppisuinen vartija ei sanonut sanaa sinne eikä tänne. Hän valvoi kuin majakan vahti myrskyisenä, vaarallisena yönä. Kylän takana näkyi rantaniityllä kaksitoista "kasakkaa." Ratsut lähestyivät harvana peräittäisenä poikueena. Kirkon ympärillä siellä ja täällä piileksivät sissijoukon viisikymmentä urosta. Tulet leiskahtelivat milloin sieltä, milloin täältä. Vihdoin kertoi mies olevansa oriveteläinen. Oli ollut rautatieaseman valtauksessa mukana. Illan tullen oli pappilan hietakuopilta karannut viidentoista toverinsa kera kun piiritykseen joutuivat. Hän kertoi myöskin vainajista ja haavoittuneista, joita valkoiset eivät vaivautuneet eroittelemaan.

Alas riensi tähystäjä ilmaisemaan uuden vaaran.

Aapo vastasi rauhoittavasti;

— Antaapa heidän nyt kokoontua, sittenpähän on suurempi saalis.

— — —

Arvid ei ollut ollenkaan taistelukykyinen.

Hän ei voinut ottaa osaa kahakkaan… Pyssy roikkui selässä enemmän muodon kuin ammunnan vuoksi. Niinpä hiisaili hän omille teilleen kiviaidan kulman yli. Vainajien tarhan paksun suojuksen takana seisoskeli ja lymysi. Kierteli ja kaarteli rautaristien lomitse siellä ja täällä… Kimakat kuulat raksahtelivat risteihin ja moni metalli soitti suruisesti lyhyen kuolinvirren. Toisinaan roikui yhteislaukaus kirkon seinustoihin ja pakeni jälleen kiidättävänä yön ulapoiden yli kumottavalle vaaran laelle…

Jotakin mies täältä etsi. Vai uhallako kuoleman keskellä kulki?

Siinäpä se olikin. Tuoresmultainen joukkohauta. Vielä lumesta puhdas ja vasta lapioituna tämän päivän työltä. Yökapera oli kyllä kangistanut sannan. Vielä vasemmalla siinä oli umpeen luotu kumpu. Kummun keskelle oli laskettu kuivunut ruusu… Oliko se rakkaimman viimeisin hyvästijättö?… Kuten tämä kukkakin oli murtunut, niin oli se mieskin tässä vierellä. Tuonelan tarhurina hän unelmoi ja urkki. Mutta manalan aidan ulkopuolella mana itse mittaili mustaa kuolinpalttinaa monelle vainon ja vihan vainiolla kiivastelevalle…

Kirkon taustalla, idän puolella puolenkymmenen askeleen päässä piirtyi rautainen risti. Tämän ristin hän tunsi rakkaimmaksi muita. Se oli ainoa muisto jota poika saattoi muistaa isästänsä.

Yhdeksän vuotiaana oli Arvid seisonut tässä äyräällä. Hän muisti mustan miesjoukon juhlavaatteissansa. Paksu ja pönäkkä oli pastori, kahiseva kappa oli hänen harteillansa. Kultaristinen kirja kädessä… Mies niin pyhä, niin pyhä kuin taivaasta vain voi tulla. Pappi oli paljon ja outoa puhunut… Se talvinen tammisunnuntai, se sunnuntai puisti mieltä. Kuinka koleana ja kylmänä se oli mieleen painunut. Vihurin vilu oli silloin pientä poikaa puistattanut, mutta enemmän puistatti pöyre kuin ikävä. Tarkoin muisti Arvid miten känsätöin käsi "siunatun mullan" lapion otti… Ja vaikka suntio ja kirkonmies kuinka olivat kummun kukkuran höystäneet, pienensi pappi itse multaa mieleisekseen. Kumahti kerran, kumahi toisen ja kolmannenkin alasviskattu multa. Putoilivat juhlallisesti multamajan iskut, putoilivat sanat korkeuden. Ja miekkoinen mies oli näin vihitty pois manan omaksi… Sanat: "Maasta sinä olet tullut…", tuntuivat pojasta pahalta. Kuin teeskenneltyä siinä soinnahti. Miksi multaa isän rinnoille ei viskattu vapaasti, vailla prameutta… Tämä eron hetki isästä ei pojan mielestä lähtenyt ilmoisna ikänä. Kuin viileä viitta oli se jäänyt vainajan ja hänen ainokaisen lapsensa hentoon mieleen ja murtuneeseen murheeseensa.

Silloisen hetken eli nuori mies nyt yhtä elävänä edessänsä. Eli niinkuin poikasena kauan sitten. Samat aatoksetkin palautuivat raikkaina. Lapsuusajan muistot ne nytkin vielä elivät ehona. Liekö siihen syynä sekin, että nuori mies itse asteli nyt hyvin läheltä manan mustaa rantaa, kohti unhoitusten usvaa, kunne urohot kulkevat… Siksi isän muisto saakoon hetken ainoastaan viimeisimmän.

Mies otti muutaman askeleen luokse tumman rautaristin. Hän katsoi kultakirjotusta kuutamossa hetken, kunnes hiljaa kumartui hänen päänsä. Otsa koski valurautaa. Sanat virin vienon kera tuskin kuuluivat:

— Lepäävät luusi tässä, isä… Vain muisto sinusta enää elää minulla muassani. Maailmassa missä mittailenkin, säilyy utuinen suhde sinuun sielussani… Vierellesi oli minulla varhain haluni, kuten sinua kauloin lepohetkilläsi kodinpäivätössä… Kunpa työni suuren saisin suoritetuksi…

Tuokion olivat vaiti taistelijatkin… Mutta uusi elämä ja viha virisi yötähden kera syttymään. Vinhuilivat kuulat ja kaukaa lensi lyijy malmirautaan. Soitti hetken sammuneen. Jopa sinne ylös sinkkikattoonkin napsahtelivat luikun luodit. Ja sälöiksi lensi ikkunakin. Jääpuikot putoilivat räystäsrännilöihin…

Heräsi aatoksista mies.

Näki naisen varjon katoavan kalmistosta. Aidan yli ehti kuusten tummaan… Mitä tämä merkitsi?… Ja mitä sota, mitä elämässä ihmisjahti?…

— — —

Miehet makasivat lumihaudoissa.

Arvidkin muiden mukana latasi ja ampui.

Taajaan tuikahtelivat pimeydessä vihollisen lieskat. Ja kuta tiuhemmaksi illan hämäryys tuli, sitä kirkkaammaksi ja taajemmaksi leimahtelivat sodan liekit. Tulia syttyi uusia siellä missä niitä ei ennen oltu odotettu. Tämä johti Arvidin ajattelemaan: Ehkä Aapo on laskuissansa erehtynyt… Miksi hän on pimeän saapumista alkanut odottaa?… Ehkä sentään tarkoituksella, peräytymisien suojaksi… Mutta nyt se oli katkaistu. Ja kun aluetta tarkasti, huomasi todella sekä kylän että Haapaniemen puolelta vihollisen pahimmin murisevan ja ärjähtelevän.

Eihän tässä mikään auttanut. Olivathan Aapon miehet auttamattomasti saarretut ja tuhoon tuomitut. Eipä enää tahtonut olla suuntaa mistä vaara ei uhkaisi. Onneksi kumminkin oli miehistölle jaettu panokset lopullisesti. Sentähden nämäkin pysyivät tyyninä ja kaivautuivat verkkaan yhä syvemmälle. Lumen alla kuopassa oli sentään kuin kotonaan. Ja sitä paitsi, heillä oli täydellinen luottamus Aapon johdon oivallisuuteen. Osa kumminkin heistä tarttui viimeiseen keinoon ja vetäytyi avoimeitä peltotöyryltä hautausmaan kiviaidan suojaan. Metsän puolella, missä sijaitsivat syvät santakuopat, oleskeli Aapo enimmät ajat harvasainaisena. Hänen sotapolullansa olivat ainoastaan hänen omat kokemuksensa opetusta antaneet. Onni kuulankarttamisessa asui uroksella. Mitään sotaa ei tämä oikeastaan ollut, paremminkin se ihmismetsästystä muistutti. Ja taasen mitä otuksien ajoon ja etsintään tulee, niin eipä siihen miestä maineen kuuluvilta toista tietty. Arvokkuus suvun miesten asettui ammoin jo piirteille. Rajavaaralaisten viimeinen juurakko tässä eli ja taisteli… Kuinka hänen sitten käy. Voiko uurtaa uransa sinne minkä edessä muut olivat kaatuneet? Voiko taantumuksen kolkkoon ja mustaan korpeen puhkaista linjan, josta jälissänsä tulevat taivaltaisivat? Tahi kaatuuko sankarina ja aatteensa uhrina, kuten isä ja veikot?… Siihen vastainen hetki antaa selvän.

Vakaa mies kutsui Arvidin luokseen ja sanoi:

— Nyt on meillä vain yksi keino… Ja mikä se keino oli, sitä ei uroskaan kiirehtänyt ilmaisemaan. Eipä toinenkaan uskaltanut tiedustella. Olihan hän sanomattomasti säikkynyt, kärsinyt ja koeteltu. Se heikensi miestä tällä hetkellä. Toista oli Aapon rautainen kyky ja tarmo Arvidin pehmoisen suvaitsevaisuuden rinnalla. Ja mikä se keino sitten oli, jäi toiseltakin selittämättä, sillä uudet ryöppynä tulevat kysymykset veivät sanat suusta.

— — —

Santakuopan jokaisella äärellä tuoksahteli isänmaan ruskea multa. Kuopan jyrkät seinät paljastuivat lumettomina. Vasta vedetty suunnaton määrä hiekkaa oli kuopertanut korkealta jäätyneen maanpinnan alta ontoksi, niin että pystyssä olevat puut juurineen töröttivät kuin tyhjyydessä. Äyrään päältä pistäikse pitkäksi räystääksi närepensaan juurinen heula. Tämän katoksen alla, tasoitetulla hietikolla oli kahdeksan haavoittunutta pitkin pituuttaan. Yhdeksäs toki istui ja katseli jalkaansa. Mutta kymmenes yritti itse vielä astuskella kantaen molempia käsiänsä kaulassansa kääreessä.

Kaikki haavoittuneet vaikenivat. Loikovan vastatuodun luona hääri Katarina kääreilleen kiireisesti. Tämä potilas vaikersi pidätetysti. Hänen kuulumattomat sanansa kokivat selittää kovaa koskemista. Sidetarpeet olivat loppuneet, mutta reipas nainen repi päältään valkoisen puvun. Ja kun se oli käytetty loppuun, riisui löysän röijyn samaan tarkoitukseen ja pukeusi tilalle miehen sarkatakkiin… Sen jälkeen Katarina kiihtyneenä tuli Aapon luokse, jolle likeltä kuiski:

— Onko mitään toivomisen varaa?…

Mitään ei puhuteltu vastannut… Vaiteliaisuuden tähden hän sitä suuremmalla syyllä pyysi asetta:

— Tarvitseehan tässä kumminkin pitää puoliansa… Hetken vaiti olon jälkeen hän jatkoi:

— Haapaniemen isäntä on haavoittunut. Hän vast'ikään kertoi sen pahanhengen irtipääsystä. Sanoi että oviloikkari oli hampain kalvanut herransa kalvosimista hihnat poikki… Aapo kääntyi äkkiä Arvidin puoleen:

— Sanoinhan minä, ettei sudesta ole säästettäväksi! Ja sinä mies muutoinkin olet menettänyt koko kurssin, tahi sitten sotauralle et ole ollutkaan. Lampaita sinun olisi pitänyt paimentaa!… Siinä sitä nyt sitten taasen ollaan. Jos käsiinsä joudumme, nylkee hän meidät elävältä… Vaikka oli siinä minunkin syytäni. Haluni oli näet kuulustella miten Rajavaaran ukkoa piinasi. Miten häntä kestitsivät kotonani.

Arvid ei kyennyt vastaamaan.

Melske yltyi ympärillä. Mutta jotakin hänellä olisi ollut puolustelemista. Eihän kannattanut sanoja tuhlata. Aapohan veriselle miehelle määräsi kuolemantuomion, vaan Arvid sen silloin ehkäisi. Tämä suututti ensinmainittua. Nytpä toinenkin katui että ollenkaan oli sekaantunut niihin asioihin…

— Väli meistä muista, hän sanoi… mutta Haapaniemi. Mies makaa nyt siellä santakuopalla pakoon pääsemättä.

Katarina oli isännän kuullut kertovan seikkailusta sammalladolla ja sen jälkeen haavoittunut halusi asetta vieläkin itselleen… Mitään virkkaamatta veti Arvid takataskuistansa kaksi täysipanoista asetta, jotka ojensi molemmat Katarinalle sekä sanoi:

— Kas tässä… Toinen antakaa ukolle… Nämä molemmat ovat tuomarilta kotoisin, riisuttu taskuista verisen miehen…

Sitäpä Katarina kummasteli:

— Ihkasten omani on tämä toinen. Kirjoituslaatikostani kurja päällikkö… ma arvaan, on sen ottanut… No hyvä!… Tuttu tämä mulle… Tulkoonpas nytkin konna!… Keskusteli sitten Martasta jotakin. Vaan nimen mainintakin iski murheen mieheen. Alakuloiseksi asettui Arvid… Eipä tässä sanoneet sanaa muutkaan… eivät sanoneet sinne eikä tänne… Tähystäjä tuli juosten:

— Vihollinen on paljon edennyt. Mitä teemme vainiolla. Siellä horjutaan!…

Saapui toinenkin tarkastelija kirkon luota kappelista ja toi tiedon:

— Meitä lähestyy neljä kuormaa… Ovatkohan apuun pyrkimässä, vaiko tulta toisten kanssa tuomaan tulevat?

Aapo kuuli valkoisten julkeasta keskustelusta ketjuissa. He olivat avoimesti huudelleet yhteisestä edentymisestä. Ja siitä että käyvät rynnäkköön valomerkin saatuansa. Tätä seikkaa hän ajatteli, mietti. Neuvotteli lyhyesti ja sanoi sitten:

— Käsky viekää ketjuun vainiolle: apua antakaa tänne tulijoille jos huomaatte heidät tovereiksi, mutta tulta, jos tuholaisina tulevat. Sovitusta määrätehtävästä annettiin lopullinen ohje. Kymmenen miestä asettui kirkon kiviaidalle selkäpuolta vartioimaan…

Tämän puheen olivat kuulleet myöskin haavottuneet. Ne hätäilivät ja hämmästelivät. Katarinalta jo vaativat aseita. Ja siinä ei muuta neuvoksi ollut kuin antaa. Reestä tuolta se itse kullekin lennätettiin. Ken kontalleen kykeni ja tähtäimelle ylettyi se miehuudella hengen puolustukseen aikoi käydä.

— — —

Iltapimeällä Pylväistön karjapiika toi Aapolle jonkun tiedon. Kun ei sopinut sitä kysyä muilta, eikä vääräksikään arvella tainnut, niin silleen jätti. Ja Arvidin keskusteluun virkko äskeiseen:

— Ja mitä sinä tahdoitkaan sanoa?

— Että kokonaan tunnen itseni kyvyttömäksi…

— Hitto tässä tiesi onko sitä kykyä kuinka paljon kenelläkään. Äsken sinua syytin tuomarin tuon irtipäästämisestä. Nyt kumminkin tunnen itseni yhtä syylliseksi. Pääasia on siinä, että kaikki pysyisivät loppuun asti rohkeina ja miehuullisina. Tästä näkyy kehittyvän viimeisin kahakoistani… Katarina kuuli keskustelun ja mumisi siteitä kääriessään:

— Verraton mies… Eilen pelastit itsesi, tänään meidät, mutta nyt menetätte sekä meidät että itsenne. Aapo vastasi:

— Ei hätää mitään. Vapaina tässä ollaan ja kuollaan. Taistelussa meillä elämä, taistelussa voitto… Kuinka monta päivää elämme, niin monta taistelemme… Tähän ei Katarina enää vastannut, ajatteli vain:

— Merkillinen on tuo mies… Merkillinen…

Aapo käänsi keskustelun Pylväistön Stiinaan:

— Kuka teistä tuntee tuon naisen?… Kenties! minä itse parhaiten. Jo Vilppulassa hänet tunsin. Kolme kuuta sitten sattui tiemme tuonne. Tiedän senkin, että hän sekä Kassu mielipiteensä muutti. Siitä on meille todisteet. Vapauttivathan minut ja Ollin pyykkituvasta vankeudesta juuri hiukkaa ennen. Jämsän Iso-Lukkarin ja Saaren Jallun uhrikseen saivat. Ja sitten Mäkisen (Kummin Jussin) jälkeemme lähettivät… Tapausta todistavat vielä ne paperit, jotka Stiina ja Mandi Ristijärven esikuntaan toivat… Kumminkin se on epäilyttävää, etteivät nyt lahtarit tuota naista ole vanginneet.

Vaitiolon jälkeen tajusi Arvid mistä Aapo haasteli. Hän tunsi Stiinan, kuuli Mandista mainittavan… Miten lie? Nyt hänellekin muistui mieleen äsken nähty naisen varjo hautausmaalla. Tavattomasti muistutti se Mandia. Sama ryhti ja ilme kuin silloin, milloin viime hetkellä tiedot tuotiin punaiseen esikuntaan… Olipa vähällä huudahtaa aatoksen ilmi, mutta malttoi miehevän Aapon eessä lausua lapsellisuuksia. Pikemmin käänsi puheen ja ajatuksen Stiinaan:

— Ehkäpä heillä on oma tarketuksensa?…

Katarinakin lisäsi:

— Etteivät ole valkoiset kiinni ottaneet näitä naisia on ymmärrettävä siten, että heitä ei ole onnistuttu saada.

Oskari saapui.

Hän ryömi kuin varjo mustassa kuusikossa. Matalana hiihti ja ketterästi toi sanan Aapolle saapuneista. Hän se kertoi heti Stiinasta, Kuuselasta, Robertista ja Teeriharjusta, karanneesta "oikeuden" kirjurista. Vielä ilmoitti pikaisesta vihollisen toiminnasta, kirkkoaidasta ja hyökkäyksestä… Aapo ei joutanut kyselemään, järjesti saapuneet avuksi, peräännytti vainiolta pojat kiviaitaukselle.

Lähteissänsä Oskari näki Arvidin painuvan hiekkakuopalle, minne istahti mietteissään niinkuin ei mitään hätää olisi ollutkaan. Tämä kummastutti poikaa. Sen tähden hän juoksi hänen luoksensa… Aikoi sanoa jotakin sedälle, mutta peräytyi takaisin kun huomasi miehen synkät epätoivon ilmeet. Poika ymmärsi, kuten muutkin, ettei tästä miehestä ole taistelijaksi.

Tasapainonsa menettänyt Arvid katseli reippaan Oskarin jälkeen, kuinka tämä keränä pyörähti kuusikkoonsa pakoon vihaista vinkunaa. Vihollisen kuulat kirahtelivat korvien ohitse. Toisinaan kaukaa ammuttu nikkeli naukui kiukuissaan sivu, kunnes sattui kohtaamaan puun tahi kirkon kiviaidan.

Murheen murtama mies istui muiden kera tässä kuoleman kainojen vasamien keskellä… Tyynenä muodolta sekä toimeltansa. Hänen katseensa viipyi poistuneessa pojassa… Muisteli… muisteli… Ikäänkuin kerran ennen olisi hänellä jo ollut samanmoinen kohtaus ja epätoivo yhtäläinen… Ja kun Arvid jaksoi muistaa, tulikin mieleen pohjoisen rintaman peräytyminen. Silloinhan tuo pikkusankari perässä hiihti. Ei pakoon toki, mutta apua ja neuvoa etsimään. Ja kun sen oli saanut, poistui yhtä innokkaana omille teilleen kuten nytkin.

— — —

Vihollinen pyrki liika rohkeana ja taajoissa riveissä vainiolle.

Hiekkakuopat olivat vaarassa. Mutta pian sieltä leimahti puolikymmentä panosta yht'aikaa. Maassa makaavien päät kohosivat ottamaan osaa viime taisteluun. Kuoleman kyinen kylvö oli nyt alkanut…

18.

RAJAVAARALAISTEN VIIMEINEN TAISTO.

Yö pimeni.

Myrskytuuli tempoili koivikossa.

Havumetsä vaikeroi ja huokui raskaasti.

Pitkään ja yhtämittaisesti nuohosi nokimusta tuuli. Paksummatkin puut huojuilivat harvaan ja kankeasti. Pienemmät ja vartevammat nuokkuivat nöyrinä. Mutta oksat ja varvut pieksivät ja vihelsivät. Niitä riipi villi viima… Kuutamon kansi peittyi mustiin lentäviin kuontuviin… Hajallinen avaruuden höyrymassa kulki lounaalta yhtämittaisena ruuhkana koilliseen. Niinkuin keväisen kosken jääpeitteinen kansi kuohui ja kasaantui summiksi siellä ja täällä.

Tapulin korkea huippu ja kirkontornin kimalteinen risti yksin seisoivat kankeasti ja itsepäisesti paikoillaan. Vinkuileva rautaviiri kieppuili kuolleiden kappelin katolla… Hetki hetkellä nousi tuulen voima. Näytti siltä kuin luontokin valmistuisi tässä ihmisten yhteiseen myllerrykseen. Metallisia herran huoneen kattokouruja kolisteli myrsky ja viskeli sinne tänne. Kellotornin luukut tempautuivat täydellä voimalla vuoroon auki, vuoroon kiinni. Tornin huipussa paiskasi ilman paine tervaluukun apposten auki, repi sen saranoiltansa ja lennätti paukkeella sakastin seinää vastaan. Yöllisessä myrskyssä tämä jykevä rakennus sukelsi esiin suunnattomana haahmona osottaakseen rauhan tyyssijan arvokkuutta. Jumalien huone ikäänkuin elävöityi uhmaan ja mahtavuuteensa.

Oliko tämä maanpäällinen majansa sitten tuonut rauhan ihmisten keskuuteen, vai turhaanko se temppeli tähän oli tehty?… Ainakaan tällä erää sen mahtavuus ei herättänyt vähääkään huomiota. Rakkauden rakentaminen sillä aatteella oli ammoin ollut osviittana, mutta vihaan se tällä tantereella päätyi. Vai turhaanko koko itämainen huusholli tässä?… Turhaanko natsarealaisen puusepän pojan opit olivat menneet?… Vain vuostuhantinen vaivako kaiken sen polvistumisen eestä, eestä ristin ja pyhimysten, niin että kivipaadetkin kuluivat puhki… Ah kaikkea tätä turhuutta, johon unhoon uponneet miljoonaiset kansanjoukot ja paljoudet syöksyivät. Olivatko onnettomat kohonneet ylös surkeudestansa?… Missä huokausten vastaanotto? Missä avunhuutojen kuulija? Missä etsitty suuruus?… Missä rukousten summa, jotka hartaudella helminauhojen tarkkuudella laskettiin ja muistoon merkittiin?… Mihin vaipuneet profeetat, erakkopyhimykset, luostarit ja synnagogat?… Missä veisut, messut, alttarit ja pyhät savut?… Mitä varten virsikirjat, testamentit, raamatut, tuntilasit, siprat ja saarnatuolit, sillä perkelehän yhä yltyneempänä häärää ja hallitsee!

Tässä se jykevänä seisoo herran huone hämäläisellä tantereella!…

Mutta missä on rakkaus?… Missä rauhan evankeljumi?…

Siveyssaarnaajat, uskonnon tukipylväät sen omaksi yksilöedukseen ovat uhonneet. Uskonnosta sotapatterit, linnakkeet ja suojamuurit itselleen luoneet. Pakkokeinoin nyt kansaa kahlehtivat ja hallitsevat. Vain yksilöiden onnen rakensivat, ei kaikkien. Synnissä itse rypeneet, mutta "siveyttä" muille tyrkyttäneet. Kaitselmuksen kansaahan ristin mukana kulkeneiden piti oleman, ei pakanoita ja orpojen osilla eläjiä… Rauhan ja rakkauden siemenen sijasta kytikin sinne verinen veljesviha… viha katkera ja kiukku lauhtumatoin. Vääryys ja riisto, intohimot ja itsekkyys esimerkkinä ylimystön, pappien ja saarnamiesten. "Jumalan siunaus" seurasi pyyteitä, köyhyyttä kirous ja kammo… Enkelin asunnoiksi rakentuivat rikkaiden suojat… Mutta perkeleen selittivät peuhaavan matalien majain kurkihirren alla.

Paha ja hyvä vaihtoivat väriä. Oveluus ulkomuotoa ja kettu karvaa.

Turha vaiva ja kuvittelu näitten kahden ruhtinn sovituksesta.

Turha on ollut saarna… Turha sakramentti… Turha sallimukseen usko…

* * * * *

Mutta katsokaamme taistelua.

Valkoinen vainolainen, yksilöpyyteen edustaja kiirehti päämäärään.

Vallottajat tahtoivat viimeisen rajavaaralaisen siepata vangiksi. Otus tuli pistää elävänä tällä erää säkkiin… Oivallettiin ilonpidon ylinnä olevan silloin Hämeen punikin peijäisissä. Olihan välttämätöntä Suomen "vapaussodan sankareille" herättää henkiin raa'at pakanuuden aikaiset vaistot. Villi hurmo ja himo piti esi-isien tapaan heimohengessä herätellä.

Kalmankäry tanssit polttorovioilleen häämöittivät vieläkin Kalevan korvessa historian takaisilta taustoilta kansallistapoineen, kivikirveineen, kurikoineen, pronssimiekkoineen ja heimopäälliköineen; keskiajan inkvisitsioni, kerettiläisyys, noituus, tietäjät ja niiden piinaus; mestauslavat kirkkojen vierustoilla, kaakinpuut ja raippatukit valtateiden risteyksissä… Olihan loihdittava esiin uudelleen piikkinuijat ja tappokurikat huilakoissa varsissa räätiköimään ja listimään ihmispäitä. Lahtari näet kuvitteli olevansa se "Kalevan sankari" kansansa vapautuksen suuressa sodassa. Sentähden oli käytävä kaltoin kohdeltun veljen kimppuun. Punikin piti lyödä sorakuoppaan, tahi muutoin rouheeksi pieksuhihnaa myöten. Kuinkas heistä muutoin voisi syntyä "sankarihistoriassa" maininta ja mitenkä se voisi jäädä ikimuistoon jälkimaailmalle? Valkoisen ruusun ritarit piti templattaman verikevään kunniaksi ikimuistoisiin aikoihin asti, niin että senkin jälkeen kun ei enää kirjallisuutta eikä kulttuuria tunneta, vieläkin kulkisi heistä kohu kaukaisuudesta ja verimaininta.

Varsinkin kuohutti Konikorven, Rajavaaran ja Haapaniemen viime päiväin tapahtumat valkoisen vihan vimmoihinsa. Kosto kamaloitsi. Tuli sutena hyökätä ja saada sortoon viimeinenkin härkämaan uppiniskaisin jukura.

— — —

Aapo oli rauhallinen.

Hän tiesi täysin arvioida edessä olevat kuumat ja viimeiset hetket. Hän oli valmiina itse puolestaan kaikkeen, kävi kuinka kävi… Tässä oli odotus vain ilmotetun tulimerkin antamisesta… Ja kun se oli vihdoin soilahtanut ja säkeneet siitä sinkosivat myrskyn mukana kauas vainiolle, oli Aapo heti kieltänyt miehiänsä ampumasta. Valkoiset juoksivat ahtaissa ketjuissa niin että kohmettunut kantohanki lohkeili kappaleille. Syvässä lumessa ne etenivät kumminkin hitaasti. Vihollinen huusi ja hurrasi. Toiset ehdottivat antautumista…

Aapon kolmekymmentäkaksi miestä pysyi hiljaa.

Tämä kummastutti. Se teki hetket sietämättömän salaperäisiksi… Ja kun Arvid nyt kohotti päätään santakuopalta, näkyi kylästä varmoin askelin ja pelottomasti juoksevan parvia kaatuneitten lahtareitten tilalle. Valkoisia oli jo ympärillä. Puolustajat hätäilivät… Silloin kuului Aapon käskevä komennus:

— Ampukaa toverit!…

Mitä sitten tapahtui ei Arvid myrskyn ulvonnalta saanut selvää. Yhtenäinen ryske oli alkanut. Tuntuipa kuin puun juuretkin kiskottaisiin maasta. Lumi pölisi ja kirkon korkeat ulkoseinät kajahtelivat. Kyvytön mies painoi päänsä alas, aseensa vaipui… Mutta miten olikaan, joku riuhtasi sen häneltä ja alkoi laukoa… Kohinan keskellä kajahtelivat kiroukset ja karjunta… Joku intohimoinen ja murhanvimmainen manasi karkeasti siinä minne punikin kuula hänet oli keskellä aikeitansa kaatanut… Laukaukset ja sekamelska kiihtyivät myrskyssä. Tuuli tempoi mukaansa päästä lentäneitä lakkeja, oksia, risuja sekä kirkon vesikouruja. Se lennätti ne korkeuteen ikäänkuin niitä olisi riemusta ja intohimojen mylläkästä irti päässyt paholainen rienastellut.

Viimeksi syntynyt meteli ei suivainnut komentosanojen kuulemista. Jokainen toimi oman vaistonsa viittauksista… Ja kun Arvid uskalsi avata silmänsä näki hän miten mustat varjot viskautuivat vasten leimahtaneita tulenkielekkeitä… miten osa päällekarkaajista jo horjuili. Toiset kaatuivat niskoillensa. Vastakkaiset puolet likenivät juosten. Yhteenotossa ei enää ammuttu, vaan lyötiin suunnattomasti kalskahtavilla kalvoilla. Ulompien avuksi saapui uusia. Pimeässä he suinpäin iskivät edestään omat miehensä… Arvid ei enää uskaltanut katsoa. Niinkuin laineet näyttivät Aapon miehet pirstoutuvan kivikkorannan raviin… Mutta vihurit kävivät valkoisina ja kiisivät arovarsan lailla niin että äänet kaikkonivat kuten otuksen ajossa äyränteen alle.

— — —

Eilis päivän aikana ja sen edellisenä oli oltu monissa kahakoissa.

Haapaniemeen hyökkäyksensä pelastivat silloin monet toverinsa kuolemasta. Taistelusta taisteluun paloi hänellä vain yhäti mieli. Kun tästä oli päässyt teki mieli jo toiseen. Väsymätön mies himoitsi saada iskeä omaistensa ja kärsineiden onnettomien puolesta. Keinoja valitsematta karkasi hän päälle. Hänen suunnaton rohkeutensa pelasti hänet täällä ja tuolla. Toisinaan sentään harkitsi tarkoin ja vasta sen jälkeen toimi oivallisesti. Tiensä tahtoi hän raivata mustaan tulevaisuuteen niin pitkälle kuin suinkin mahdollista. Pelon ja epätoivon keskeen upposi ajatus, uursi itsepintaisesti uomansa tuli mitä tuli… Mutta kuta edemmäksi hän tuohon kadotuksen korpeen painui, sitä jylhemmiksi kävivät tien ohet ja sitä vaarallisemmat kohtalot asettuivat väijyksiin… Askel askeleelta, virsta virstalta ja taipale taipaleelta tuli matka tukalammaksi… Mutta kuten tien ja suunnan raivaaja astui hän uljaasti ja pelottomasti eteenpäin. Hän tahtoi murtaa sitä mitä tähän asti ei oltu uskallettu… Aseen isku asetta vastaan oli tehoisin tapa ja määrä. Viha vihaa, kosto kostoa vastaan oli proletaarin ainoa ehto ja voiton toivo. Vain iskentää, tulista ja tuimaa ymmärsivät orjuuttajat.

Niinpä kun hetkellä, jolloin valkoinen veikko jo kaiken katsoi voitonvarmuudeksi, sekä että verileikki oli päättynyt tähän se luulo kääntyi vielä kerran erheeksi. Uroolle punaiselle tuli vielä kerran tilaisuus jakaa ryysyarmeijan rippeiltä valkoisille iskuja… Nyt ei käyty huutokauppaa torilla lumpuista!… Ei!… Nyt tuli maan kalleimmasta kullasta, jokaiselle multiin menevällä punaisella, ostaa niin monta valkohurtan henkeä kuin mahdollista. Vapauden viime soihtu ja tulen luikkaava liekki vaati veroa… vaati verta, vaati ruutia, miehuutta, tuhkaa ja armotonta päällekäyntiä…

Tuulen alta nousi apu… Nousi hetkellinen helpotuksan tuoja. Sieltä ponnisti pieni sankarijoukko… Muron mustan murjomat miehet kävivät vaaniskellen kahakoimaan. Pelkäämättä ne kävivät päin taistoa ilveksinä yrmästellen. Kuulatuisku ei niitä säikyttänyt, eikä myrskyn myrisevä ryöppy. Jäähileessä kuten pedon kasvot ja katse kalseana ne kävivät lahtareiden kimppuun… Kuusela se siellä selän takaa aikoi vielä vastustaa vihollista…

Hämmästyikö tämä?…

Säikkyikö vainolainen?… Väistyikö rantatörmän takaa, vai saiko uutta tekemistä?

Arvid näki ihmeekseen Aapon vielä elävän, sekä kuuli hänen huutelevan kokoon poikiansa… viimeistä kourallistaan kokosi. Ja uskollinen Oskarikin meni ja tuli pelottomasti. Nyt hän toi taasen tietoa valkean ratsujoukon saapumisesta:

— Tuokio vain ja he ovat tässä! Jääkäreitä myös teräksen harmaissa univormuissansa!

Pojan tuoma tieto nosti uhmaa, enemmän ylpistystä kuin pelkoa miekkosiin. "Talon kunnia. Kuta komiampi vieras sitä komiampi kosti."

Eihän tässä puupennosilla toinenkaan peliin käynyt. Asian ja aatteen puolesta oli tässä yritys. Hinnasta korkeimmasta suoritettiin tekoa pyhintä… Eihän tämä toki ollut torikauppakoju, ei petlareiden lafka, ei kesunenäisen juuttaan narikka! Ei!… Kommunaardein on aate ja työ, vaikka vaisto luonnonlasten. Sitä työtä suoritti nyt huimin ottein korven känsäkourainen kansa… Jukuri mieleltä sekä toimeltansa, ei häilyvä huiskuheinä eikä kuvainkumartaja.

Teeriharju raivasi tänne tiensä. Hevoset laukotti suojaan kellotornin seinustalle.

Iskuja oli siinä jaettu juuri kummallekin. Valkoista miestä jos punaistakin makasi maassa. Kyllikseen olivat kylpeneet. Mutta vielä toki kahakoitiin siellä ja täällä. Vaan ken hevoset huomasi pyrki sinne. Konttaamalla saapui sinne Aapon joukon jäännöksistä vain ani harva. Kaatuneet olivat tuossa jo rauhaan päässeet. Vielä nousi sentään siellä ja täällä nietoksista pää, nousi apua anova käsi. Mutta kenpä niitä jouti huomaamaan?… Katarina huomasi ja sääli, mutta ei voinut auttaa… Kaikki täytyi jättää. Ja kun taasen kuulat viillettivät vinhasti ja vinkuen ja kun myrsky jälleen ulvahteli ja kun kenttä peittyi uuteen ryöppyyn, niin vaikka katsoit minne tahansa, niin kaikkialla makasi lumipöykkyjen pieluksilla miestä… Veri vuosi… Kuului pyyntöjä, kuului vaimeneva valituskin… mutta ei voihketta.

Apua, auttajata turhaan vuotat. Katarina yksin hääri. Hän juoksi sinne, juoksi tänne auttamaan rekiin. Mutta miestä ei missään…

Arvid yksin istui toimettomana hiekkakuopallansa. Tämä mies oli nyt kyvytön kaikkeen. Tylsänä ja tehottomana hän katsoi temmellystä. Hän katsoi sitä tyynenä kuin konsaan olisi ollut rauhan töissä. Taistelun pyörteissä oli hän katsein seurannut miestä, vain yhtä ainoata tuolla joukon keskellä. Ja kun hänet hämäryys ja tuisku, huudot ja sekamelska peittivät, niin jopa hyppäsi pystyyn ja juoksi joutuin sinne missä tuholaisen joukko horjui, hoippui ja iski.

Ja mitä hän siellä näki kun sinne tien itselleen oli raivannut ja monien muiden kera oli apua tuonut tuimaan tarpeeseen?… Hän työnsi teuhaajat sivuun, iski ja löi ja koppasi kuolleiden keskeltä Aapon kainaloonsa. Yhtä suoraa hän kantoi Aapon siitä rekeen tuonne tornin luokse.

Mutta missä muut?…

Pellolta tuolta töyrään alta kuului uusi kahakka. Tulet kutsuivat ja käskivät. Kirkkotarhan kiviaidan yli tuli sieltä joku juosten ja suistuen suinpäin verissään lumeen huusi:

— Toverit!… Tietäkää!… Työ tehty!… Kaikki annettu!…

Muuta ei myrskyn seasta, ei sanoiksi, ei selitykseksi.

— — —

Töyrään alta kuului uusi rynnäkkö, huutoa ja yltyvä meteli.

Aapon miesten viimeinen pieni parvi valmistui siellä valkoisille vastaan panemaan. Kuusela oli ottanut johdon. Komentajan ääni jäi tulen tuimassa pyörteessä selittämättömäksi miehistölle. Myrsky meurasi ja mylvi. Lumikuontuvat lensivät ilmassa vaakasuoraan suuntaan… Mutta Kuuselan kehoitukset ja huudot kuuluivat likeisimpiin lumihautoihin. He jatkoivat taistelua innostuksen valtaamina.

Tässä sukeusi joka tapauksessa kiihkeä kamppaus ja kalman leikki.

— — —

Viimeiseen hevoseen saattoi kuulla vielä melun.

Yhtäkkiä loppuivat laukaukset. Lumihaudoista nousivat töyrään alta rajavaaralaiset vähälukuisina ja tietoisina taistelunsa lopputuloksista ja tilistä… Jäisellä Hämeen tantereella, myrskyisenä pimeänä yönä ottivat he muutamissa miehissä vastaan ylivoimaisen vihollisen viimeisessä taistelussaan. Valkoisesta veljestä viimeinen ote… Ote valkoisesta kavaltajasta, jolle vastaanotto oli oikealla tavalla tässä maakunnassa asetettu. Tämä kamasaksan kansanpetturi ja kapitalistisen riistäjän renki lahtasi ja hukutti veriin Suomen kansan onnen… kukisti työteliään rahvaan kumouksen, uudenajan sarastuksen peitti pilveen.

Raakimuksina riekkuivat villien vaistojensa voimalla nämä pedot.

Mutta vieläkin kerta kuului Kuuselan rohkea huuto:

— Taisteluun!… Taisteluun pojat… Voitto meidän on!…

Ja vielä kerta Hämeen hanget punertuivat… Miehet, jotka proletaarien puolesta olivat taisteluun lähteneet täyttivät työnsä niinkuin täyttää vakaa, tunnollinen työmies päivän ahertelut korven raivauksessa ja kannikossa kun aurinko on iltaan ehtinyt.

Öinen myrsky ulvoi… Se itki urhojen ihanaa kuoloa punaisen lipun puolesta taisteltaessa pohjolan hyisillä hangilla.

19.

HAUDANKAIVAJAN KORSU.

Haudankaivajan hökkeli sijaitsi lähellä kirkkotarhan kiviaitaa.

Tämä matala mökki näkyi tuskin ollenkaan, sillä se oli tehty muinaisen hiekanottopaikan pohjalle. Kuopasta oli aikoinaan otettu tuhansia kuormia santaa sekä hautuumaan kunnostamiseen että nälkävuosina rakennetun kylämaantien pohjaukseen. Nykyisin ei sitä kuoppaa oltu enää uskallettu käyttää, sillä ankara kruunun sakkotaulu seisoi siinä äärellä ja uhkasi jokaisesta kuormasta kahdenkymmenen markan sakolla ja lakitupaan kutsumisella. Eikä se ollut ihmekään, sillä aukko uhitteli syöpyä kalmistoon ja vyöryttää alas osan tuonelan tanhutta. Mutta vuosikymmenissä versosi vihreys ja taivasti kamaran, sekä pesi paljastuneet maakivet vesiharmaiksi. Monetkin syltäiset kuusenkontturat kerkisivät kasvaa reunostoille. Ja suunnaton riippakoivu oli siihen sijoittunut saviperäisen syvänteen keskelle sileän ja suunnattoman kiven kupeelle, mikä muodosti sekä saunan yhden seinän että sen porstuan perän.

Monet vuosikymmenet olivat vierineet saunan rakennusajoilta.

Monet lämpöiset löylyt oli otettu kaivaustyössä hautautuneiden harteiden huuhtomiseksi ja virvotukseksi. Ja monet honkaiset arkun pohjalaudat olivat palaneet tämän matalaksi maatuneen saunan uunissa. Sillä kohoilihan haudankaivajan käteen kalmistosta lankkua jos lautaakin. Moni manalaan muuttanut isäntämies oli uhallakin teettänyt jo eläessään tervastyvihonkaisen kirstun sillä aatoksella, että se kestää "tuomiopuhteeseen saakka." Mutta mitäs ollakaan, ostohaudan puutteen takia täytyi viisikymmentä vuotta ammatissaan eläneen kaivurin "kyntää jo kolmatta kiertoo." Ja niinpä tuomiopuhteelle asti aijotut tervakset paloivatkin "kuoppakontion" saunankiukaassa.

Kuulomuiston mukaan piti silläkin oleman lakinsa ja reklementtinsä, mutta kukapas niitä sata vuotta sitten kuolleiden ihmisten arkkuja enää jaksoi vartioida. Lait ja legendat laati ukko itse omaa valtakuntaansa varten. Sanoi "manalan väen" makaavan jämptisti kolmessa kerroksessa. Ja että tervashonkaiset kirstut saattoivat köhöttää päällytysten toisinaan hyvinkin ehyinä.

Kyllähän emäpitäjällä puhuttiin paljonkin, puhuttiin hautaliinista ja kontiosta, joka polttaa "siunattua puuta" ja kylpee kamalissa kalman höyryissä, jonka luulisi kristitylle ihmiselle olevan elävän ruumiin pöyreeksi… Mutta eipähän vain ole. Ei kuulu mokoma yhtään pöyristelevän. Ukon mielestä puut siellä maassa kuuluvat olevan vain lapion tiellä… Ja siksi toiseksi väitti, ettei ollut arkunlautojen ottamista koskaan itse vanha rovastikaan kieltänyt, joka arvolta ja sanalta oli ainakin itsensä arkkipiispan arvoinen. Kolmantena ja kaikista tärkeimpänä seikkana saattoi mainita ukko sen, että koska metsän käyttölupaa ei ollut seurakunnalla, eikä siinä suhteessa hautaliinille "vaaluja veisattu", ja koska palkatkin menivät näppiä nuolten, niin… Eikä muutoinkaan ollut eduksi köyhälle miehelle mennä keskellä kirkonkylää lähimetsiin siinä mielessä, että sieltä saa puuta kouraan… Hui, hai! Eihän se sitten yksityistä omaisuutta olisi ollutkaan. Muistihan maankaivaja viisi vuosikymmentä perätysten eläneensä niukuin naukuin. Palkat ja takseeraukset näet olivat sellaisena, kuna ne "Ruottin valta" asettanut oli. Niin että kukapas sitä sitten kykeni perustuslakeja laatimaan ja iloisesti elämään ihmisten sysimustasta murehesta… Muutoinkin oli toisinaan vaisto pistänyt vastakarvaan, oikein kuin olisi joku sanonut että: elä sinä vain toisten murheitten muruista, siitähän se sinun elämäsi erkanee.

Eristynyt oli ukko ihmisten ilmoilta.

Lyhyt ja kuiva sananvaihto tapahtui unilukkarin avulla, joka suntion kanssa sopi kuolleiden ihmisten hautaamisesta. Mutta todellisen työn teki varsinainen vanha haudankaivaja. Häntä oltiin opittu pitämään kuolleiden kampraatina. Tuonen virran varsinaisena soutumiehenä. Ja eikä ihme että jonkinmoinen kammo asui hänen luonansa liikuskellessaan, kuin olisi lemahtanut hänen olemuksestansa kalman haju. Hän eli ja oli kuin todellinen ruumiin toukka, jota ihmiset kylmästi tervehtivät.

— — —

Hautaliinin ainoa turva ja työn apu oli hänen lujarakenteisessa tyttäressään.

Tämä "tytär" oli jo oikeastaan vanha ihminen. Ja kuten aiemmin luimme, oli tämä se vangittu nainen haudankaivajan korsusta, joka vietiin pois. Eihän hän ollut voinut selittää valkoisten moninaisia vaikeita kyselyjä.

Sen jälkeen oli kulunut kaksi päivää ja kolme yötä.

Tänä yönä oli korsuun astunut sisälle hätäilevä poikanen ja suuressa vaarassa apua anovana. Auliisti saikin tämä ukon avukseen. Ja niinpä vielä sinä samaisena tuntina jona Arvid kellotornin alakerrassa yllätettiin ja josta tämä selvisi ennen kerrotulla tavalla, kantoi Mandi taintuneen Martan kellotornin takaa kivijalan kautta ukon saunaan. Sen jälkeen olivat kellot pian alkaneet hirveästi soida niin että ukko ilmeisesti uskoi ihan pääsiäislauantain olevan käsillä. Mutta myöhemmin kehkeytyi tuuli ja ankara myrsky, tulinen taistelu ja temmellys kirkon ympärillä. Mutta sen edellisenä iltana oli korsuun hiipinyt Pylväistön Stiina, ukon ainoa sukulainen ja veljen tytär. Tämä ehkä pakoili tänne päätään piiloon luullen rauhan löytävänsä. Molemmilla naisilla alkoi olla puuhaa sekä puhelemista, kunnes Martan onneton kohtalo tukki kokonaan suun. Ulkona raivosi rajuilma ja sota, mikä käänsi kaiken ylösalaisin. Arkana istuivat mustan murjun asujamet. Kukaan ei uskaltanut pois paikaltaan liikahtaa, ei henkäistä kuuluvasti… Jokainen hetki uskottiin verivihollisen astuvan kojuun.

Ukko itsekin, pahaenteinen ja peloton, köpötteli pimeällä permannolla kiukkuaan pidellen. Jopa urkki ovesta uloskin ja vakuutti:

— Herjat kun herkeevät metelistä… Lyönti antaa enemmän alas vainiolle. Mitä vanhus sanoi siltä se kuulostikin. Kaikki alkoi vaimeta ja huveta tuulen humuun.

Munakivistä ladotun kiukaan kulmalle ilmestyi "tuiru." Sen kirisevä liekki puhkaisi pimeyden ja saattoi valaista lavaa, jolla sairas lojui liikkumatta. Vanhus valmistui puhelemaan, massahutteli sitä varten suutansa ja sanoi:

— Nähnyt olen ennenkin tämänlaisen tapauksen. Kuolonvuonna, jolloin rutto ja nälkä kaasi kansaa huiman, kun tuskin kerkisi tilaa saamaan kirkkotarhaan puolille niistä vainajille. Näet tapulin jalka oli täysi, täysi seinustat ja kirkon vierustakin… Meitä kaivoi kolme kontiota, jäykkää ja jämerätä miestä mattoleivän voimalla. Kruunun eväällä uurastimme rivihautaa avointa ja yhtämittaista aidan ääreltä aidan äärelle asti. Tosin oli tarha pienempi kuin nyt, vaan silloin oli seurakuntakin suurempi… Niinpä niin, kerrankin sitten aukeni lepotila laaja ja mittava vastavalmiina kevään kermäiseen maahan. Aloimme vainajia vanhimmasta päästä latoa sinne alas. Kannoimme toisia tapulista paarien avulla arkuttomina. Oli niistä moni keppikankea kuin korento. Ja vaikka vallan puolesta meitä oli käsin kielletty kuollutta kajoamasta, niin ei sitä työ olisi ikinä joutunut sellaisella värtieringillä kuin se lääkäri meitä oli neuvonut. Käsiksi niihin täytyi tarttua. Kannun viinaa naukkasimme kolmeen pekkaan päivän kuluessa. Vallesmanni oli sanonut, että paremmin työkin käy laatuun ja siksi toiseksi tarttumisen vaara saattaa seistä kauempana. Toisia niissä oli sulia ja taipuisia. Eivät hevin yökauteen kylmänkään aikana konttuneet tantereella. Ja kun Unki Antti vainaan leskeä hautasimme, joka rankiltaan oli isosten kirjoissa ja kuuluisan keksijän ja kellomaakarin rouva, lennätettiin hänelle arkku vasta kahta päivää myöhemmin perään sinne tapuliin. Ja kun minä alottelin sitä siitä lattialta nostaa kammioonsa kuten kapalovauvaa ainakin, kiepsahti akka istumaan!… Enkä minä muuta joutanut sanomaan kuin että:

— Kah!… Sitäkö sinä siinä makasit?…

Sitten akka sipoi jalkansa kuin lepolavitsan laidalle ainakin ja sanoi:

— Olen nukkunut kauan… Lehmätkin taitavat olla lypsämättä?… Hautaliini, se kolmas niistä kruunun palkkalaisista seisoi vierelläni ja pöllähti heti pähkähulluksi, otti sääret selkäänsä ja pötki metsään. Metsässä tämä hyväkäs kiskoi itsensä pisimpään kuusen latvaan, jossa kurkki ja urkki meitä takaa-ajavia. Kynsin hampain hän istui siellä ylhäällä oravien kartanolla. Ja kun emme mitään muuta apua hänen hyväkseen keksineet niin pysyttelimme loitompana puun juurelta, jottei lusase pudotessaan jotakuta kuoliaaksi. Niin keksi Kotilan vanha Mikko suurimman vaaran siinä, että sielunsa siunaamattomana huilahtaa suoraa päätä sinne syvyyden kaivoon. Mentiin hakemaan pappia, mutta kun ei hänkään ollut kotona, siunasi Mikko maan kuusen ympäriltä hätäsiunaukseen. Mutta mitä vielä, siellä se tikka istui huilakan kuusen kyljessä. Alastuloa vartoillessa tiesivät miehellä olevan perintötorpan Kuoreveden Kaitilassa. Hänen vaimonsa, joka oli lapsetoin, oli kuollut vuosi sitten. Kuusessa jakaantuikin kurkkijan perintö siis miehen puolisille Puna-mäkeläisille, joilla taasen oli ainoa pulska tytär Birgitta… Eikä tälle vanhallepiialle isännäksi ollut kukaan niin kelpoisa poika kuin Rotialan Mikko, tomera leskimies, eikä liiemmällä köyhyydellä pilattu. Tähän ehdotukseen Roti Mikko suostui heti. Korkean kuusen latvaan hän katseli ja puheli:

— Ja kunnialla minä Kahilaisen ruumiin hautaan. Herra jumala ottaa täältä ajasta monin tavoin meitä tykönsä. Ketä kutsuu ruton ja taudin, ketä sodan ja surman, ketä tapaturman ja haaverin kautta, niinkuin näimme pari päivää sitten senkin miekkoisen, jonka piru oli köyrännyt kellotapulin rattiin, ja joka suinkaan ei pelastunut pälkähästä. Mutta ihan samalla tavalla ei käynyt tämän kuusikymmentä vuotta sitten eläneen, eljen etehensä ottaneen. Vaan kun häntä varrottiin putoavaksi, tulikin siihen muutamia varmoja ja rohkeita miehiä jotka aikoivat ilman muuta nousta kuuseen. Silloinpas Roti Mikko teki siitä tiukan tenän:

— Antakaa sen kuolla mikä on kuolemaan pantu, että herran tahto täytetyksi tulisi. Nämä Mikon maalliset pyyteet kumminkin tulivat esiin liian varomattomasti, kun hän sanoi että:

— Piru tahtoo kiusalla pidellä putoamista…

Silloin sydäntyi joku sanomaan:

— Se ei voi olla mahdollista että piru siinä juonessa olisi… Pikemmin jumalan sormi. Ja pian sitten muutkin myönsivät päivän selvän asian. Rohkein miehistä meni ylös, köytti köyden Kaltiaisen koipeen ja siitä toisen pään ankkuroitsi silmämitalla keskikuuseen tukevan oksan tyveen. Ja ennenkuin aurinko oli iltakatveen laskenut, käveli Kahilainen maassa kahdella terveellä jalalla ja päällä.

Vanha hautakontio oli vekkuli.

Jörön ja karkean kuoren alla piili puhtoinen kulta… Kertomuksillansa keresti pelästyneet naiset hetkeksi pois pingoittuneesta mielentilasta. Vanhus kuunteli hetken sairaan hengitystä. Se oli tasainen, vaan sydämen lyönti oli riutunut ja hento. Ukko istui uudelleen pankollensa. Stiina jo ehätti:

— No entäs sitten Unkilan emännän?

— Hänen kävi niin, että vaimo vietiin takaisin maanpäälliseen kotiinsa, missä taasen emäntäpiika petasi sänkyjä ja pelästyi manalasta palaavasta niin, että kaikkosi koko talosta kuulle kuulemattomille… Koturikin kauhistui niin että sieppoi kirveen käteensä, vaan rauha siitä sentään vähin erin palasi taloon. Eukko sai vielä kaksitoista vuotta lypsää lehmiänsä, jonka jälkeen vasta suorin akalle tilan tuonne kirkkotarhaan. Tällä erää on hän siellä pysynyt… Olisiko sitten tallemmassa tuo kaksitoista vuotta maan alla manalassa, vaiko täällä päällä aurinkoisessa Unkilassa?

— Auttoivatkohan siihen tietomiehen taljat?

— Eipä tuota arvaja… Siellä he nyt lepäävät tuuhean pihlajan alla. Lepää ennusteluillensa ukko Unkilakin.

Molemmat naiset halusivat kuulla enemmän tästä maineen miehestä:

— Pihlajatko haudallansa?

— Pihlajat… "Jos eivät kasva, kadotuksen oon ma lapsi. Jos taasen rehevänä elävät, autuuden pankoilla istun", olivat vainajalla jäähyväistoivomukset hautapihlajistansa, joita määritteli kummullensa kuolintaudissansa. Ja niin ovatkin kasvaneet ja kahapäisiksi versoneet, ettei kohta siellä kolkalla muille tilaa olekaan…

Puhe keskeytyi kumminkin Unkilan Antista, sillä ulkoa kuului ääniä. Molemmat naiset liikahtivat. Ampuminenkin alkoi vielä ankarana. Ei voinut ymmärtää tätä sodan taukoomiseksi. Myrskykin reutoi reuhkaisella ovella.

Lauteen alle sysäytyivät muut paitsi ukki. Uros yksin kuunteli, otti askelman, tunnusteli taistelua tanhualla. Mikä lie? Tottumusko hällä kylmänä kaikkeen tavallisuuteen. Samalta näytti elikö taikka kuoli… Tuliko tuo vihollinen tahi pysyi poissa. Alkoipa juttuansa äskeiseen tapaan. Enemmän mumisi itselleen kuin muille:

— Monta olen nähnyt täällä tapausta. Monta tosin en sotaa, vaikka surma onkin silmäini edessä leikitellyt. Suurista kuolinvuosista on minulla monta kertomusta ja muistoa. Monta näkemystä vainaistakin. Tuonelan tupasia olen summin valmistellut. Monen muinoin multihin mennehen maatajalle olen esikartanon avannut. Niinkuin tuokin Pylväistön Pentti. Kuulun suvun hautakumpu ja kolkka. Tiedänpä erään salaisuudenkin, jota tuskin tiennevät muut. Ei se ole ilmi koskaan tullut… Kuuluisan Pentin kammiota tahdoin kerta tarkistaa. Kanta-isän kirstun tiesin, merkin kussa lepää miesi. Kaivaessani siinä sivussa en malttanut olla katsomatta kuulua miestä. Soristelin näet silloin hänen pojanpojallensa hautaa hänen rinnallensa… Ja mitä minä näin?… Näin nuijalaudasta tervashonkaisesta kookkaan kirstun. Kannen avattuani näin vankan luurangon kyljellänsä lepäävän siellä edessäni. Oikea käsi oli käännetty päänalaiseksi, vain kuin tuokiolepoa siinä loikoisikin. Ja hamppuköyden raukea höyty oli hänen kaulassansa, sotasaappaat jalassa, päässä Kalevan vaskinen kypärä, vieressänsä kummallakin kyljellä kirves ja kurikka…

— — —

Tuskinpa ukon puhetta muut kuulivat.

Vierasta kentiesi koko juoni… Ukkokin heitti haastelemisen. Työntyi äänettä ulos. Uksen aukosta tuli sisälle yötuuli ja tuisku… Hätäilivät vanhan miehen menoa, mutta pian kiintyivät katsomaan sairasta. Stiinan teki mieli mainita ystävälleen siitä mikä oli sydäntänsä lähinnä. Keskeneräiseksi se kertomus oli Hassusta jäänyt silloin kun Ristijärven erämaissa yhdessä hiihtelivät. Sanat kuultuansa epäröi Mandi:

— Kassuko?… Komeudestaan kuultu koko kulmakunnalla, jopa pitäjissä muuallakin. Kaikkihan tuosta kerskui. Tytötkin tietoisesti mustasukkaisina murjottivat. Kenen muun hepo olisi hirnahdellut, kuopinut ja kaapinut kirkkomäillä? Jos vallatoin oli mies, oli elukka isännän kaltainen. Seinärenkaassa peuhtoi ja pukkina pystyyn hyppi. Sitäkös kertyi koko kansa katsomaan kuin mitäkin hyväkästä… Niin että kuinka se voi olla mahdollista?… Vävyksensä sitä miestä meinasivat ylpiämmät emännät kuin mitä on näillä mailla. Olisko hän hupsu, jos sinuun pihkaantuisi… Kenties pilan ja leikin vuoksi vain?…

Tähän ei Stiina vastannut mitään, olipa kuin surullinen tämän sanonnan johdosta. Ennättipä tulla liikutetuksikin. Täytyi toisen nyt arkista kieltä haastaa:

— Älähän tuosta murennu… Parempi jos nauraisit. "Lähteäppä leikkiin herrain kelkkaan ja kilkkusille, niin saattaa sitä tulla hyvinkin porokello perinnöksi." Niin se käypi sinunkin, ellei jo ole käynyt?…

Stiina kysyi nyrpeänä:

— Kuinka se paremmin sinun sitten?

Miehevä mökin emäntä vastasi:

— Vielä kerron… Tässä kun asuin pappilan pieluksilla, ja siellä piikana pulleana ja pyöreenä pyörähtelin, niin nyppäili joskus rovasti, jos rovastin poikakin. Kyntensä poltti tosin ukko, mutta poika oli ovelampi. Koukut ja paulat olivat hänellä moninaiset… Seurasi näet aika, että hekkausi poika pikkarainen, rovasti kolmas… Ukon poika nyt pitäjässämme paraillaan pääpyhimyksenä. Saarnaa sunnuntaisin pahoille ihmisille parannusta.

— No sen verran hän oli sentään mies, että penskan otti pappilan ruokiin. Käskyläisenä ja hevoskyörttinä hoiti jo rengin virkaa. Ukko itse on kuulemma sanonut: Kun aika hautaliinista jättää, saapi nuorimies mökin, rautalapion ja teräskangen. Pitäjän leipiin lupailee miehen loppuijäkseen laittaa… Mutta kynnelläänkään ei mokoma nypännyt kun poikaa yksin ruokin, kasvatin ja hoivailin. Tästä kiellän sinua kumminkin mitään puhumasta, muutoin saattaa mennä se, mistä tässä elossa kiinni riipun. Sitten hän jatkoi edelleen:

— Niinpä niin. Asiasi on ehkä hieman samaan nuottiin. Kassu kuuluu päälle päätteeksi päälahtareihin ja perustaa kai hyvin vähän punikin tyttärestä.

Stiina uskalsi vastaan:

— Älä sano niin. Enää ei ole…

— Höpsis!… Eikö ole lahtari?… Hän, joka rajavaaralaiset häpeällä teurasti. Ei edes rehdissä taistelussa, vaan salakavalasti kyttänä kurkki. Tehtyä ei tekemättömäksi tehdä.

Stiinakin jo huokaili siihen:

— Oi minua, että olenkin uskonut!… Kassu kumminkin on sanonut miehevästi… Ja minä uskon!… Minä rakastan häntä, niin tulisesti rakastan!… Sama se, huolikoon minusta tahi ei!… Olkoon ollut minkälainen tahansa, mutta nyt ei enempi ole. Olkoonpa toisen omanakin tahi yksin… Hyljätyn sydämessä vaan voi ajatus olla ainoa.

— Voi hyvä serkkuseni!… Olethan ihan kuin lapsi! Neuvoisin toki olemaan onnellinen pienessä. Niinhän minäkin olen. Onneni aika oli ja meni, eikä palaja koskaan. Lyhyt se oli, mutta tuima ja tulinen. Sitten se sammui. Ja minä en mieti mitään. Se oli sitä aikaa. Ja minä olen vahingosta viisastunut. Miehen minä nyt tiedän. Minä tunnen sen ketuksi. Kettuja on nuoria ja vanhoja. Syytä kumminkaan ei saa puoleksi panematta… Kokemuksen kultajyväset varisevat ani harvojen helmaan muulloin kuin liian myöhään.

— — —

Korsu piirtyi hämärästi pimeäseinäisenä.

Pahnoilla makaavan hengitys oli tasaista ja koneellista. Se ei taajentunut, ei harvennut. Tytöt kysyivät:

— Pelkääkö täti kuolleita?

Tämä vastasi:

— Pelkäänkö minä… kuoppakontion apuri, ruumiita?… Onpas sekin kysymys. Syyspimeillä illoilla kun olen tullut kartanosta kotiin ja kun on pitäjällä pistäytynyt murehen musta vieras, mutta meille potkaissut "ansion-onni", kuten ukko itse mukaa sanoa. Toisinaan on pari, toisinaan kolmekin vainajata odottamassa leposijan laatimista… Niin, ja kun on ollut kiire ulkotöillä ja lauantaiyönä pyhää vastaan, olemme haudan pistäneet auki. Tila on aina ollut valmiina tuonelan tulokkaille…

Siinä puhellessa kuului jotakin ulkoa. Mitä se oli? Sitä ei toisillensa sanoiksi selittänyt. Kukin heistä hiipi koloonsa. Enempää ei ääniä kuulunut ja taistelukin oli laannut. Jopa urkkivat uudestaan. Ja ukon jälet olivat hävinneet myrskyn peittoon. Yötaivas seentyi. Tähdet kimaltelivat. Aamuyön pakkanen nipisteli. Siellä ja täällä vielä pilven pehmoinen pöykky purjehti hämärillä rantamillä. Selkeneviä ääniä ja klikkauksia antoi peltotöyränteen alta. Ne olivat voihkaavia valituksia ja selviä ihmisääniä. Jäisellä tantereella anoi joku puoliksi tapettu ihminen apua. Ylhäältä taivaan tähdiltäkin tuo onneton anoi. Maankamaralla tässä oli ihminen tullut teuraaksi, jolla ei ollut auttajata.

Kuka yölliset äänet kuuli, puisti ytimiin asti…

Korsun ovi sulkeutui visusti… Pian kumminkin sen jälkeen heissä jokaisessa paloi innostava rohkeus. Kolme karaistua tiaista kietoi viitat yllensä ja painui ukon tavoin ulos.

20.

SÄDESUIKALE SURKEUDEN MUSTAAN YÖHÖN.

Musta sauna.

Stiina yksin istui penkillä. Poikanen kuumeessa lauteella houri:

— Arvid-setä!… Katsokaa tuota puista kuvaa! Huh!… Se liikkuu. Se on jumalankuva. Ja tuo vaivaispoika tuossa lattialla katselee, se räpyttelee silmiänsä. Ihan totta se… Sen puiset silmäluomet, nenä ja puuhuulet… Elää ne!… Uu!… Setä!… Katsokaa tuonne taululle… Sarvia niillä on, kippuroitakin sarvia, vasikan ja aikalehmän sarvia… Ai, minä pelkään…

Stiina koki rauhoittaa:

— Poika, poika… Mutta sairas taisteli loppunsa kanssa ja jatkoi:

— Äiti!… Älä vain kuole… Kyllä ne punaiset tulevat. Kyllä vielä voitetaankin! Arvid on sanonut… Konsta ja Aapo ovat sankareita!… Voitteko tietää että he ovat sankareita. Suuri taistelu voitetaan… Älä vain äiti kuole! Minä en tahdo jäädä yksin tänne tupaan…

Stiina heltyi itkemään. Hän itki hiljaa vyöliina silmillensä kätkettynä:

— Oi onnettomuutta… Oi! Rakas… rakas lapsi… Hän aukoi pojan polttavan poven, pyyhki punottavia poskia. Sairas ankasi silmänsä ja kysyi:

— Onko äiti jo tullut?

— Stiina vastasi:

— Ei ole… Silmät sulkeutuivat ja puhelu alkoi porsaasta, Tummikesta, Lipakielestä, Pykystä ja kissasta, sitten tinaelefantista…

— — —

Korsuun tuotiin yhä lisää haavottuneita.

Hietakuopille astelivat takaisin ukko ja tytär. Mandi meni aina sinne missä valitus ja vaikerrus vielä kuului. Mutta peltotöyräällä kohtasi kamala näky. Enemmän avun anto ja toivo laukesi kokonaan. Mihin joutuu pelastuksen kanssa. Sehän on kokonaan turha toivo ja ponnistelu. Mihin kantaa kohmettuneita ja vielä väriseviä. Olihan musta nurkka jo aivan täysi. Mitä mahtoi ja voi tyhjä kirkonkylä, josta ihmiset ennakolta olivat takamaille kaikonneet? Ei siellä apua, ei suojaa täältä…

Mökissä makaavat taistelivat tajuttomuutta vastaan. Useissa heissä nousi kuume. Sitten äänet ja alinomainen häiriö. Hoitajat tekivät parhaansa.

Milloin vilvoittelivat porstuassa, kuului edelleenkin mäkitöyryn alta ääniä. Sanoi jo silloin ukko:

— Sinä Saara löydät muutamia hyviä ihmisiä?…

— Hyvää ihmistä minä en tiedä elossa… Stiinakin jo arveli:

— Siellä Arvid ja Aapokin kenties!?

— Oi… ettei ne ratsumiehet vain olisi…

— Kyllä ne punaiset nyt hakattiin maahan.

— Mennyttä se oli Aaponkin elämä.

— Ei kumminkaan hinnatta… Rihkamaan ei vaihtain.

— Niinhän ne uskalsivat, mutta kuinkas me tässä seisomme?

— Onko henkemme kalliimpi…

— Eipä totisesti! Lähdemme toimeen.

Stiina oli taasen avuttomien kanssa yksin. Sairaat rauhoittuivat. Yhtäkkiä Martta osotti elonmerkkejä. Hoitaja lähestyi hitaasti. Silmät liikkuivat. Nähtävästi hän halusi saada jotakin sanotuksi. Stiina tarjosi vettä. Mutta tässä toimessa pyörtyi sairas jälleen.

Puolen tuntia kului. Nytpä hän avasi silmänsä ja katseli kirkkaasti. Taukoamatta hän tuijotti Stiinaa ja sanoi:

— Arvid?… Yksinkö minä täällä tapulissa?… Mikä yö?… Eikö tämä ole tuonela?…

— Elämää tämä on.

— Haudassako?…

Vastauksia ei sairas enempää kuullut. Unessa haastoi katkonaisesti Kuusitupasesta, kodista ja Kalliosaaren ukosta. Martta huomasi olevansa rannalla Pylväistön talon alla laiturilla. Kaunis kesäinen päivä säteili ja leikitteli lipattavilla laineilla. Rantamintut tuoksuivat. Kukkaset keinuttelivat kainoisina päitänsä. Satakieli lauloi ja sorsaemo kutsui poikuetta. Haalea, kesälämmin vesi loiskutteli rannan santaisia jurmuja. Jalat olivat olevinansa laiturilta vedessä, missä huiskutteli kuulankirkkaita kalvoja. Kullankimalteinen väreily juontui vasten aurinkoa. Vastaisen vuoren varjot lankesivat kaukorannoille. Vihanta lehveskoivikko huojuili. Mainingit päilyilivät vihreissä reunustoissa. Kalaparvet pistelivät renkaita. Tyvenen väreilyt laajenivat ja häipyivät vuorotellen. Välkkykylkiset särjet kiitelivät kutukarheina. Salakoiden hopeavatsat vilahtelivat peilipinnan päälle. Ahtolan asujamet haukkoivat kilvan hyönteisiä…

Martasta tämä oli tavattoman kaunista. Sanomattoman ihana aamu uinaili hänellä sielussa ja sydämessä.

Tässä istuessaan hän huiskautteli jalkojansa. Hän oli tuntevinaan laiturin alta uiskentelevien ranta-ahventen kuonojen kosketuksen. Tuntuipa nukkujasta unessa siltä kuin kalojen evät ja harjat kutkuttaisivat kantapäissä. Ja jos katsoi sinne ylös, näki laineilla loistelevan kimalteisen veden peilin, näki etäällä ruuhen, kaukaisen ja pienokaisen.

Alusta meloi mies varoin rantaa ja lähestyi laituria.

Kaislikoiden ja karien taitaa se saapui Kalliosaarelta päin. Hänen melansa välähteli kuin puhtoisin kulta. Pehmoisesti painui se kummallekin puolelle päästämättä pienintäkään ääntä. Lehtorantaisen kalvon kumo värähteli… Soutaja lähestyi ja lähestyi. Valkoiset paidanhihat käärittyinä huikaisivat katsetta. Vedot muuttivat voimakkaina melaa kädestä käteen…

Martta tunsi soutajan. Sillä oli päässä suoralierinen lierohattu. Jopa tuosta hatun hihnastakin päättäin se ei kenkään muu ollut kuin oma Arvid. Soutaja astui solakasti laiturille. Sanaa ei tarvinnut vastaan katseen tulkinnaksi. Katsoi silmä silmäterää tenhoisata. Astui uros venhoonsa, kutsuva katse kantoi sinne Martan. Muuta miettimättä astuivat jalat itsestänsä. Tuhdolle istui vastapäätä soutajaa, ihaili voimaa, ihaili miestä.

Sinne ulapalle, saaren kainalota kohden, kilvikon keskitse liukui ruuhi.

Rannan ruohikosta kitki neito ulpukoita, umpukoita ja kaijakoita, porsaan kärsiksi puhjenneita, vielä vitojen vieremiltä kurotti keltaista ahvenkukkaa.

Soutajan airon selkään istui valkoinen ja musta tuonen perho. Mies ojensi melaa ja taritsi perhoja toverillensa. Käteensä ei uskaltanut Martta ottaa kumpaistakaan. Silloin vasta puristi miehen käsi naisen käsivartta, puristi pitkään. Se koski sydämeen asti kipeätä…

Koko ympäristö tummui, tummui ja muuttui mustaksi kuin yö. Tyhjyys peitti kaiken. Korviin kuului lakkaamatta meteli ja vaikerointi. Mutta Arvid piteli päästämättä kädestä. Hän aukaisi arkaillen silmänsä. Edessä oli synkkyys kuin kuolon kartanolla. Kaiken pohja tuntui pettävältä. Putoaminen seurasi syvä ja suunnaton ajatusta.

— — —

Muut kuolleet, paitsi Martta saivat sijansa saunan ulkoseinustalla.

Haapaniemi ja neljä muuta miestä makasivat lattialla. Tilaa sittenkään löytämättä tuli sovitella siten kuten sai.

Ukko epäili tytön kuolleeksi, mutta nosti toki lauteille. Haavoittunutta sai olla yhdeksän rikirinnan lattialla. Ei askeleen tilaa tässä ollut käyttämättä. Valvomisen herpaiseminä istuivat Saara ja Stiina lauteen kulmalla. Peräpatsaalla kuivasi ukko otsaltansa hikeä. Vaitiolon katkaisi vanha mies:

— Onko se Haapaniemikin ollut tappelussa mukana?

Isäntä loikoi lattialla, oikoi koukussa olevan polvensa ja hätäili vastaamaan:

— Tuli tuota ryhdyttyä…

Ison ajan perästä hän lisäsi:

— Kun tuota pakottivat.

Vaari kierti vihurina:

— Ne valkoiset ottavat väkisellä?…

— Väkisellä… niin oli ryhdyttävä.

— Mutta kumpaiset ne sitten nyt hävisivät, kumpaiset voittivat?

Isäntä vastasi:

— Me sitä hävisimme…

Tovin kuluttua vasta heristi vanhus korviansa, nousi piitalta pystyyn ja kysyi:

— Valkoisetko?…

— Ei!… Punaiset.

Haudankaivaja luuli Haapaniemen hourailevan, eikä sen tähden heti kysynyt uudelleen. Hän mietti turhia kyselyltänsä, kunnes jatkoi toinen:

— Punaiset joutuivat kovan eteen. Totisesti se oli vasta taistelu…

— Punaiset tulivat tappiolle…

— Niinkö. Vissiinkin niitä oli vähemmän?

— Meitä oli aluksi päälle neljäkymmentä miestä kun kotoa lounaanaikana lähdettiin.

Tällöin vanhus keskeytti:

— Teitä… niin teitä, mutta punaisia oli varmaankin vähemmän?

— Niin, kuten sanoin, neljäkymmentä meitä oli…

— Olikos Haapaniemikin sitten?…

— Olin…

Keskustelu loppui hetkeksi, sillä vanhan miehen ajatus juoksi hitaasti. Hän tarvitsi aikaa asian ratkaisulle, kunnes lykkäsi puhahtain ihmetyksen: — Haapaniemikinkö?…

— Niin olin.

— Punaisten puolella? Mitäs minä kuulenkaan?

— Kummaakos siinä?

— Mutta isäntähän on aina ennen?…

— Niin on ennen. Ei nyt puhuta siitä. Leikkinähän tuota lahtarihommaa pidimme aluksi. Emme siitä täyttä totta uskoneet. Emme sitä uskoneet sellaiseksi joksi sanottiin. Uskoimme työläisten ilkeydessään nimittelevän. Ja toden teolla isänmaan puolesta uskoimme… Uskoimme vihollisia… oikeita vihollisia tänne tulevan.

Haapaniemi kertoi koko tapahtumat viime päiviltä kolmen kuulijan kummastukseksi…

— — —

Korsu oli kuuma.

Hiki valui kulmilta. Vaikeimmat haavat alkoivat lämpimässä uudelleen vuotaa. Paksutkin kääreet punertuivat.

— — —

Aamu sarasti.

Myrskyn viimeiset ryöpyt läksivät liikkeelle limikoista. Puuskauksin lennähteli se avoimen peltotöyrään yli alas laaksoihin.

Saapuivat ensimäiset säteet. Kietoivat öisen taistelukentän kullankirpeään väriin. Idänpuoleiset kirkon ikkunat hohtelivat tulipunaisina. Lyhyen hetken ne kykenivät loistelemaan välkkypeileinä.

Saunan lauteella istuva ukko solahutti sivuun savuräppänän. Partaiset kasvot katsoivat sirrittäin ulos.

Kivien ja turpeiden peittämään korsuun tunkeutui sauhuaukon kautta huikaiseva valo. Lattialla olevat sairaat valvoivat tahi hapuroivat horkkaunta. Nokimustan pimeyden läpi tunkeutuneessa suikaleessa leijailivat tomuhiukkaset ja pahentuneen ilman pöly. Mutta kaikkien katseet kääntyivät lauteelle. Kokenut haudankaivuri itsekin levitti lamaantuneet silmänsä, koska kuolleeksi luultu Martta liikahti. Hän hieroi hetken silmiänsä, nousi kuin kylliksi levännyt ja näki kultaisen sädesuikaleen tunkeutuneen nokimustaan korsuun… Mutta oliko tämä viimeinenkin surkeus pois pyyhittävä?

Miksi valkoinen verienkeli asettui ukselle. Aseet esillä ja karkea leijonan ääni… Järkytys… Tukahdus tikahdukseen viimeisimpään…

21.

PAKO.

Kaatuivatko kirkolla kaikki Aapon miehet?

Siihen ei tarkalleen saattanut sanoa vastausta. Pimeys, myrsky ja pyry peitti kaiken… Tämä kysymys kiusasi tuomaria tavattomasti. Olihan irti päässyt paholainen nyt paljonkin toisenlainen. Hänessä oli tapahtunut jonkinlainen muutos. Mikä se muutos oli, sitä hän ei itsekään kiihkonsa vuoksi täysin voinut tajuta… Kuitenkaan ei tapahtumain järkyttävä vaikutus kannustanut taistelun tuoksinaan takaisin. Ratsujoukoille jaetut määräykset olivat sitävastoin ankarat:

— Ei saa ampua!… Ei missään muodossa tappaa vankeja. Kiinni ottakaa ja etsikää ylös kaikki, elävät, kuolleet ja haavoittuneet… Pakoon älkää missään nimessä päästäkö.

Kylläpä hämmästyttiin ratsujoukoissa näkyjä, mitä ulvovan myrsky-yön helmasta astui esille. Veljesvihan oli ruuti ja rauta ratkaissut. Ruumiskasoja saattoi olla eniten siellä, missä taistelu oli tuimimpana riehunut. Ja kun tuomari odotteli tietoja, tuotiin ne jonkinmoisella riemulla ja remulla suuresta voitosta. Tällä erää ei hän kumminkaan iloinnut kuten ennen. Pikemminkin huusi kasvoiltansa kauhistuneena:

— Kaikkiko te!?… Kaikkiko te tapoitte!?…

Rehdisti ja ylpeydellä vastasivat saapuneet:

— Kaikki!… Totisesti kaikki!…

— Armotta annoimme iskuja!

— Nikotuksestakin lakkasivat! Vastasaapunut lisäsi samaan puheeseen hengästyneenä: — Ne eivät olleet ihmisiä. Pikemmin villiintyneitä piruja!… Katsokaahan sinne ulos vainiolle ja kirkolle, minkä summan meiltä miehiä mukanaan veivät. Ja olipa vallan vähältä, etteivät Orasiksi joutuneet. Ja jos ei vain hevosmiehiä saapunut niin ketarat kentässä oltaisiin!…

Ilmoituksen uskoivat vaikuttaneen suosiollisesti kuten ennen hurtan verenhimoisiin vaistoihin. Mutta turhaan sitä hyväksynnisen sanaa tältä erää vuottelivat. Jopa kuului kiukkuinen nuhde:

— Oletteko te naisetkin ja kaikki?… Ettekö te herjat tietäneet?

— Kaikki… kaikki ovat vainaita!

— Viihtyvätkin nyt sangen hiljaisina…

— Kyllä panivat vastaan… polvillaankin maan matosena vielä taistelivat!…

— Ja hampaitaan kuollessa näyttivät!…

— Kyllä pitää ihmisessä sitten istua sisu syvällä ja perkele, kun se kerran voitingikseen saapi, mitä nuo punikitkin!… Mutta se vastaanpano on turhaa, se saattaa tulla kalliiksi, kuten nytkin, sangen kalliiksi…

Tuskaisena kuunteli tuomari. Hän vaikeroitsi hiljaa, jopa väänteli käsiänsäkin. Kasvoille ilmestyi vääristynyt ja ruma muoto. Katkonaisesti tarttui hän pöyhkien röystäilyyn ja huusi inhoa ilmaisevalla eleellä:

— Hassuja te olette!… Pirun pöllöjä ihmisiä! Raakoja lahtareita ja verikoiria!… Murhamiehiä!… Ymmärrättekö?… Jokainen katsoi hurjistunutta, mustanpunaista tuomaria, jolla pärskyi valkoinen vaahto suupielistä. Sisunpurkaukset tulivat ulos yhtenä ryöppynä niin että hänen sanoistansa ei lopulta saanut selvää. Jääkäri koki rauhoittaa ja mumisi jotakin maltista. Mutta tämä yltyi yhä enemmän:

— Raatelijat!… Ettekö te ymmärrä, että teidän tulee hengellänne vastata siitä naisesta jonka tapoitte!?

Tähän yllättävään esiintymiseen ei kukaan saattanut vastata. Hetki ja toinen kului kalpean tulistuneen miehen meuhatessa… Jokainen katsoi ihmeissään julmistunutta. Ja ellei hänen kädessään todella olisi perhosena levännyt heidän jokaisen henki, olispa tehnyt mieli lykätä nyrkki tuon kurkkuun.

Paikalle oli kumminkin saapunut uusia henkilöitä, jotka asiasta puolittain saivat selvän ja kysyivät:

— Onko tässä puhe niistä karkuun päässeistä kolmesta hevosesta?

— Karkuun päässeistä?…

— Karkuun niin… painalti ampumisesta huolimatta sakeassa sumussa ja myrskyssä…

Enempää aihetta ei tarvittu. Ratsut saivat määräyksen siitä paikasta…

Tiet olivat kumminkin tukkeutuneet. Sentähden jakautui joukko kaikkiin suuntiin mihin vain eteen asettuneet tienhaarat osottivat.

— — —

Vasta sen jälkeen kun pakolaiset olivat kirkolta lähteneet, tajusivat he takaa-ajajien suuren vaaran. Lumisade ja pyry kumminkin avustivat eksyttämistä. Maantieltä ajettiin metsätielle. Summakaupalla tuli laukottaa hevosia henkensä edestä. Pääasia oli vain siinä, että pakoon piti päästä, pakoon, pois ihmisten ilmoilta ja valtatieltä. Jos onni oli mukana, sai se ohjata oikkujensa mukaisesti.

Monta mutkaa ja koukkua saivat hevoset pois juostessansa tehdä. Ylä- ja alamäet olivat yhtä hurjaa ajoa. Ja pian alkoivat piestyt hevoset hyörytä. Likomärkinä ne huohottivat jäniksen laukkaa eteenpäin. Eteen sattunut metsäjärvi oli kapea ja pitkä. Ja kuta aavemmalle lahden pohjukasta tultiin, sitä suuremmaksi selkä leveni. Saaret ja vesijättöniityt sukelsivat vastaan ja jäivät piankin sivuun.

Katarina yksin katseli ympärillensä ja kykeni olemaan tajuntakykyinen. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi joskus ennen tämän seudun nähnyt. Mutta milloin ja missä? Ja kuta enemmän hän katseli, sitä vakuutetummalta ajatukset tuntuivat… Yöllinen maisema hämäryyksilleen oli kuin synkkä taulu, minkä ääriviivat muistuivat ja selventyivät… Milloin ja miten tämä kaikki oli tapahtunut? Ja vaikka muistelikin, ei voinut sitä selittää.

Aikaa ei tässä ollut eikä halua utelemiseen. Jokainen minuutti oli tähdellinen. Piti kannattaa Robertin herpaantunutta päätä. Aapo oli jälkimäisessä reessä osottanut jonkinmoisia elon merkkejä. Tointumus joka tapauksessa palautui. Jospa olisi siihen saatu tilaisuutta. Reessä ei ollut ollenkaan pohjia, jos sellaiseksi ei lueta kolmea poikkipäin olevata pajua.

Aavalle ja aukealle järven jäälle sopi tuuli ja tuisku paljon pahennuin kuin metsäiseen seutuun. Tiestä ei ollut mitään tietoa. Lumi oli nuoleutunut tuulen mukaan tarkkaan. Teräksen harmaa iljanne lipui askeleen alla. Liukkaalla pinnalla liipesi reki sivuuttain ja haittasi laitatuulessa juoksevan hevosen kulkua… Tylsäkenkäinen kavio livasteli lakkaamatta. Hevoset saattoivat kompastella, putosivat polvilleen ja satuttivat hampaansa. Tämä uusiutunut isku taltutti ne pian ja saattoi hiljaisiksi. Sen sijaan että olisivat juosseet, alkoivat kävellä. Arvid nousi reestä ja juoksi rinnalla. Turhaan yritti hän aisasta tukea reen liipeämistä. Tuulen paine piti puolensa.

Hetken perästä tuli Katarina sangen levottomaksi. Jotakin olisi tässä äänettömyydessä pitänyt lausua. Tilanne oli arveluttava. Lyhyt sananvaihto ei tuonut mitään lohduttavaa. Kohtalokas ja tuntematon tie oli edessä… Mutta Arvidilla kenties! oli jotakin suunnitelmaa koska hän hoputti ja huitoi hevosia, jopa käänsi edimmäistä ohjista. Eikä kauan kulunutkaan, kun edessä häämöitti korkea kivinen kunnas. Piirteet tulivat yhä selvemmiksi. Siellä kalliolla näkyi jämeriä petäjiä, jotka taistelivat urhoollisesti tuimaa tuulta vastaan.

Jopa näkyi särmikäs saaren rannikkokin. Kivikkoiset kolut häämöttivät pimeinä. Vaivaispetäjien tasalatvaiset kruunut uhosivat ja siivilöivät itselleen ilman mukana kulkevan lumen.

Katarinasta tuntui kuin olisi hän kauan, kauan sitten nähnyt tämän kaltaisen rannikon. Oliko paikka sama? Lapsuuden synkeä muistoko kangasteli ja urkki yhtäläisyyttä varhaisilta ajoilta. Ne olivat kuin Norjan tunturien kalliovuonoja. Melkoisesti samaisia Kuolan köyhiä ja alastomia kallioita. Rannikko raisu pohjolassa, unhoitusten usvaisessa yössä. Skandinavia ja lapsuus, leikit ja lienteys vilahti tässä onnettomuuden osallisessa hetkessä silmäin ohi.

Lapsena hän asteli Aurajoen rannoille. Purjelaivoja keinutteli pieni virran väry… Miten kirkas, miten kaunis saattoikaan olla lapsen taivas ja aamu!… Kuva elävöityi. Tuomiokirkon tornista lensivät naakat joka kerta kun kumahteli mahtava kumea kello. Soinnut kaikkosivat kauaksi ja kutsuivat kansaa sielujensa virvoituksille. Historiallinen tuntu ja keskiajan hämäryys asui sen huoneen holveissa.

Hänen kasvatusvanhempansa astuivat ulos kirkosta. Rukoilemassa kävivät ylhäisen siunausta matkan monivaiheisen ja vaarallisen varalle. Sen jälkeen olivat astelleet hiekkatietä rantaan, missä kuunari keinui kuin joutsen. Ja kun laiva ui pois Suomen rannikolta, olivat sillä saattajina pienet mäntymetsäiset saaret. Ruotsin rannikko… Valkopukuiset kaupungit kylpivät siintävien selkien sinessä. Ja entäs merenkulkijain maa, se kohosi korkeana ja jyrkkärantaisena. Myrskyiset aallot ärjähtelivät sen ravia vastaan… Mikä alastomuus ja tyhjyys masensi mieltä pohjan äärimmäisellä äärellä. Kalliot kyyhöttivät ajan hampaan kyömyksi kuluttamina. Toisinaan ylenevinä, toisinaan alenevina. Sitä mukaa nousivat muodot merestä mitä likemmäksi laiva lähestyi.

Majaset maissa matalia ja hätävaroista kokoon kyhättyjä. Kalastajan koju oli kumminkin kodikas. Illan idylli asuu siellä ympäri vuoden. Kuinka kohteliasta, reipasta, huomaavaista ja suurisilmäistä suomea puhuvaa väkeä siellä. Yhytäppä heihin niin on vieraanvaraisuus ja alttius jokaisessa asunnossa… Turskanmaksapaisti ja laatikko muhevana tuoksui. Höyrysi rasvainen kalakeitto… Kiihoitti nälkää sanomattomasti… Muistiko aikaa, jolloin viimeksi oli saanut kyllikseen syödä?

— — —

Havahtui nuori nainen mietteistänsä.

Arvid huomautti hänelle jotakin ja mainitsi kohdan saapuneeksi. Tässäkö, aavalla selän sileällä jäällä heidän oli noustava…

Pelästyneeltä Katarinalta hän kysyi:

— Olette varmaankin rasittunut?…

— Enkä ole… vaan mitäs sitten?

— Me nousemme tässä…

— Että mitä tarkoitatte?

— Koetamme onneamme.

Katarina katseli ympärillensä. Hän ei voinut ollenkaan aavistaa mistä oli kysymys. Tässähän ei ole missään asuntoa, ei kotia, eikä lymyä… Kuhun tässä käydä? Vastassa tuossa hämärsi heti jylhä kalliorannikko, minkä sivua oli melkoinen aika ajettu. Hevonen seisoi sileällä jäällä, eikä missään päämäärässä. Ihmeekseen hän katsoi, miten Arvid otti reestä Roobertin syliinsä ja käveli taakkoineen kaatunutta puunrunkoa pitkin. He hävisivät sitten tiuhan näreikön taa.

Katarinalle oli annettu tehtäväksi valjaitten riisuminen. Tämän avun teki hän niin perinpohjaisesti, että irroitti jokaisen hihnan ja soljen. Jokaisen valjaan osan asetti hän jäälle järjestykseen. Länget putosivat viimeisenä hevosen kaulasta. Paikalle saapui jo metsään mennyt mieskin. Tämä riisui aisat ja irroitti reestä kaiteet, kantoi Aapon sekä reen erikseen ovelasti jälkeäkään jättämättä.

Katariina auttoi ja puuhasi. Hän oli huomannut juonen mistä tässä oli kysymys. Nytpä seisoi siinä enää hepo jälellä. Aluksi Arvid aikoi ajaa elukan matkoihinsa ja taittoi jo sitä varten ruoskankin. Mutta aikomustaan paremmin ajatellen pälkähti hänen päähänsä jokin ennen tuntematon tuuma. Mies kapusi eläimen selkään ja sanoi:

— Ruuna ajetaan talteen toista tietä. Katarina näki neuvokkaan miehen ajavan ratsain rannikon kärjen ympäri. Ne katosivat lahden pohjukkaan. Palatessaan puun rungolle, mistä jälkiä jättämättä voisi maalle kadota, erotti korva laukkaavien hevosten kapsetta. Jäänaulojen rusahtelu ja huohotus selveni kovasta ajosta… Pakolaisille tuli hätä. Nyt piti pyrkiä saaren sisään summakaupalla. Sinne ylös, tiheään viitaan pysäytti Arvid hevosen. Hengästyneiden etsiskelijäin ääniä saattoi kuulua jälessä. Nyt ne kiersivät saarta ja rantapiitä missä jää ja lumi yhtyivät. Pimeän petäjikön varjossa hän seisoi ja katsoi kohtalon kehitystä. Hengitti, kuunteli ja hengitti, puristi hevosta turvasta, jottei tämä hirnuisi.

Kumminkin saapuivat takaa-ajajat kuin saapuivatkin lahden pohjukkaan. Pysähtyivät kohdalle ja alkoivat keskustella jotakin. Hiljaa osasi olla hepo, hiljaa mieskin. Mutta vielä varovammin ja hiljemmin liikuskeli rannalla, ken siellä sitten olikaan. Hetken kuluttua saapui toinen vastaiselta puolen ja sanoi kaijuttomasti:

— Mitään ei ole läheisyydessä. Mutta kuuletko ääniä vastaiselta puolen tulosuunnastamme?

Keskustelijat terottivat korvansa ja olivat sangen hiljaa… Sen sijaan että Arvidin piti olla ihan liikkumatta, riuhtasikin tämän hevonen päänsä miehen kainalosta, kiskoi kaikin voimin itseään irti, kaapi ja taitteli risuja. Nyt ei voinut hillitä pörhistelevää hevosta. Se nosti korvansa korkealle, hirnasi niin että vuori tärähti.

Kaikki tuli ilmi.

Arvid kalpeni ja kirosi. Katui kokonaan, ettei heti lopettanut hevosta.

Mutta kuinkas olikaan?

Jäällä hirnahtivat hevoset vastaan. Sen sijaan, että miehet olisivat alkaneet nousta maihin, hypähtivät ne ratsaille ja joku sanoi:

— Ei nyt muuta…

— Meidän on mentävä… Ääni oli tuttu. Arvid huusi:

— Oskariko se?…

Kukaan ei vastannut. Jotakin oli hullusti. Mitä tämä merkitsi? Kuinka tämän voi aavistaa? Jäänaulojen ruskutus kuului kavioiden alta. Hetki äänettömyyttä. Jo joku rannalta virkkoi matalaan:

— Kuka siellä metsässä?

— Kysyjän ääni oli outo. Arvid ei uskaltanut äskeistä ilmaisuansa uudistaa. Kyselijä kuului jatkavan:

— Minä olen Oskari… Kuka siellä? — Arvid…

Kaikki selvenivät silmänräpäyksessä.

— — —

Pieni parvi pakolaisia istui Kalliosaaren hiidenonkalossa.

Rekipohjista laitettu lava oli jäätiköisen maan päällä. Se muodosti ainoan kuivan kohdan. Valtavan ja suuren luola-aukon valaisi vastaviritetty räiskyvä nuotio. Tämä merkillinen kuilu muodostui kokonaan kallioiden maanalaisista repeämistä. Pitkä ja pimeä kuja jatkui seinättömänä perälle kuinka pitkältä tahansa. Sisääntulo oli tähän Hiidenonkaloon talvisin paksun lumen vuoksi vaikeata. Jää oli kokonaan oviaukon peittänyt. Tiuhan kuusimetsän kupeelta saattoi monisokkeloinen sisäänkäytävä löytyä vain asiantuntijan tarkalla etsiskelyllä. Lopuksi päästiin luolaan ryömien laakean kallion alatse. Siitä ryömi yksi kerralla sisälle.

Viritetyn tuohuksen valossa etsi Arvid reikää perästä, koska tiku pisteli ja kirveli kovin silmiä. Poikasena muisti hän sellaisen siinä nähneensä. Seipäällä kun puhkoi jäät pääsi savu pakenemaan.

Reen jalaksesta veistetyt tervaiset lastut saivat olla sytykkeinä.

Nuotion takana oikealla sijaitsi se laakea paasinen pöytä, jota muinoin luolaihmiset ja myöhemmin nuotturit olivat käyttäneet. Pöytäpaaden vierustoilla saattoi nytkin löytää vihertyneitä luita. Olivatko nämä luolan asujanten tilapäistä perua, vaiko petoeläinten uhriksi joutuneen otuksen luumuruja?

Tähän kalliopöydälle eivät tippuneet sulaneen ja hikiintyneen katon kosteus. Hät'hätää Roobertin sammalista kokoonkyhätty sairasvuode sijotettiin paadelle. Katarina hoiteli sairasta hellyydellä. Taitonsa parhaimman hän asetti liikkeelle. Eihän veikkonsa tiennyt tästä maailmasta mitään. Tajuihinsa aika-ajottainen palaaminen toi vain ankaria tuskia.

— — —

Muutamien päivien kuluttua olivat luolaihmiset joten kuten kotiutuneet. Elämä oli laitettu olosuhteiden mukaiseksi. Kärsimisillä ja vastoinkäymisillä tässä tavattomassa tilanteessa voitettiin kohdannut kosto. Äänettöminä oltiin ensi hetkinä. Tunnettiin suurta tuskaa ja huolta toi pelko. Uskottiin että valkoiset tulevat jotenkuten ennen pitkää saamaan selville. Vastoinkäyminen oli ollut saarenselänteellä hetkellä, jolloin viimeiset paenneet saapuivat. Seurauksia ei siitä kumminkaan alkanut kuulua. Kaiken varalta valvoi vuorollaan yksi valppaana aina, jottei äkkiarvaamatta paikkaa yllätettäisi.

Aapon pelastuminen oli vallan sattuma ja omituinen. Kuinka hän kirkonkylän taistelusta tänne suoriutui oli hänelle itsellensä kokonaan arvoitus. Kuinka hänelle oli käynyt ja millä isketty tainnoksiin, siitä ei hänellä itsellänsäkään ollut tietoa, eikä hänellä ollut halua keskusteluun. Kaikesta hän sai lopulta kiittää Arvidia. Kahden päivän kuluttua oli mies taasen terve ja reipas.

Nälkä ja vilu asuivat pahimpina vieraina.

Tosin tuli lihaa kolmesta hevosesta paljon ja oli se visusti kätketty kaukaisimpaan luolan nurkkaan… Aapo, joka oli työn ja toiminnan mies, ei asettunut hetkeksikään lepoon. Luotaan hän torjui kaikki ahdistavat ajatukset. Sentähden häipyivät huolet alinomaiseen työhön. Hän laitteli ja värkkäili yhtenään asemata mahdollisimman mukavaksi toisille sekä itsellensä. Katarina avusti tässä touhukkaana välitöikseen Aapoa. Mutta hänen talouspuuhailunsa tämänlaatuisessa asemassa osoittausi voittamattomaksi ja takaperoiseksi. Tämä huvitti toisia, mutta se harmitti tyttöä itseänsä. Aapohan oli kuin luotu luolaihmiseksi. Tuntui siltä kuin kiviseinät ja pimento, roihuava rovio ja kirisevä lihakinkku sopisivat yhteen tuon miehen kanssa.