SOTA! MISSÄ SIVISTYS?! (continued 5)

Auringonpaisteinen veden kalvo kumotti.

Aava ulappa läikkyili. Sen tausta oli etäinen, siintävä ja sininen. Vuoret uppoutuivat rinteiden taa, tahi kohottivat kunnaitaan taiteellisina kaarina.

Vainottu pääsi tavalla tahi toisella selville siitä, että hänen untansa oli kestänyt kaksi yötä ja päivää. Vähin erin ilostui hän tarpeeseen tulleesta levosta. Unen tuottama onni ympäröitsi hänet… Suoritetun matkan tyydyttävä tunne toi tiedon jälleennäkemisen toivosta. Konsta kiiskotteli ja oikoili jäytyneitä kinttujänteitänsä. Vihdoin hän nousi ylös, asteli rannalle, riisui reuhkaiset ketineet päältään ja heittäysi veden viekoitelevaan helmaan, mikä ei päästänyt poloista puhtaaksi peseytymättä. Hikinen, liassa hautunut ruumis olikin jo aikoja sitten kylpyä vaatinut.

Virkistynein mielin hän nyt äidin muistoa mietiskeli. Miten kaunis ja ihana oli hänen unensa ollut. Se oli yhtä kaunis kuin se päivä, jona hän paatin rantapaljakalta pois työnsi ja isän kanssa Amerikan matkan alkuvaiheisiin eteni. Sinne oli äiti ainiaaksi jäänyt rantamalle. Hänen sanansa, jotka hän viime syleilyssä oli lausunut, kaikuivat korvissa vuosien varsilla ainaisesti: 'Suo hetki mulle viimeisen!! Kun palaat mailta kaukaisilta kartanooni syleillä mua voit, vaikka onkin kumpu syltäinen rinnoillani. Suudelmasi kalmiston kukkiin paina, ne kastehelmet ovat ilokyyneleeni.'

Poika muisti laiminlyöneensä äidin kutsun. Maailma ja turha juoksu oli kaiken ajan ottanut.

Siinä mietteissänsä huomasi hän veneen kölin kyntämän vaon rannan hietikossa. Huomasipa vielä ihmis jäljet, sekä merkit äskenolleesta nuotiosta pengermän päällä. Tämä kaikki oli lähellä maatunutta majaa kallion alla, kuusikon taustalla. Silloin päätteli Konsta:

— Lahtareita… ma arvaan. Mua etsiskelevät itsepäisen ilkeästi.

Elanneilta siitä löysi suolaista lahnaa liuskan, löysi ruodon sekä pään. Mikä onni! Mikä siunattu särvin, hiukapala ennenkuulumaton!… Olipa siinä vierellä sudensammalmättähällä vielä naisen kampa. Konsta katseli kapinetta. Käänsi puolin ja toisin. Lopulta otti esineen käteensä. Kuinka kummallista. Kuttaperkaiseen pintaan oli piirretty "Henna."

Mitä tämä merkitsi? Konsta luki ja luki sanaa kumminkaan ymmärtämättä. Pian selkeni hänelle aavistus: Kampa ei voinut olla kenenkään muun kuin Hennan oma. Ken ja mistä? Kysy: ken ja mistä?

Turhaan hän tuhannet kerrat vainusi vastausta. Hän kyseli itseltänsä. Turhaan kyseli, turhaan vastaili tähän merkillisyyteen. Hän kierteli sitten ympäristön. Kaarteli tuolta ja täältä. Sitten huudahti, jopa huikkasikin, vaan vastausta ei tullut.

Nyt hän vaipui epätoivoon ja synkkiin mietelmiin. Turhaan ja tuloksetta hän ulapan yli tähyili. Jossain ylempänä oli ainoa todistus tyynessä erämaassa. Yksinäisyydessä äsken palaneen nuotion sinervä savu hienoisena siltana kiehtoili. Lähellä puiden latvuksia, vaikenevassa tyvenessä yleni utuisa usva… Mutta itsepintaisesti kajahtivat sanat ja hoihkasu:

— Henna!… Henna! Huuto toistuin yhäkin yltiöpäisemmin. Huutaja pian joutui kiihtymään, jopa raivosi:

— Henna!… Henna!… Henna!… Henna!…

Huutoihin vastasi kaiku:

— Henna!… Henna!…

— — —

Mies herkesi vasta iltapäivällä etsinnästä. Sitten painui päättäväisenä uudelle taipaleelle. Polttavan kaipuun ja kyselyn tukahduttavaan vastaamattomuuteen ja mykkyyteen ei kirvonnut mistään vastauksen kaikua. Johtopäätelmät olivat hänellä tavattoman ristiriitaiset… Olihan hänelle ilmestynyt esine, Hennan kampa ja kenenkään muun kuin hänen se ei ollut. Konsta muisti itse kenkäkaupan, lautakäytävän, punamultaiset kaivantotiet. Ironwoodin ajoilta elämä yhtäkkiä esiin loihtui. Ilmielävänä se ilta astui esille kun kihloja yhdessä osteltiin. Kerran sitten hän itse kesällä, Watersmeetin metsässä tuohon kampaan päivän ja hetken piirsi…

Niin selvä ja perinpohjainen kokemus, kaiho, kaipaus kirvelsi miehellä mieltä.

— — —

Mitä olikaan myllyllä tapahtunut seikkailu saanut aikaan?

Huima prosessi siitä sikiysi. Makkarapussin ryöväyksestä syntyi äimeä äläkkä… Sillä pussin omistaja oli pitäjän paras suojelija. Pohatta, porho ja päällikkö itse omassa persoonassaan.

Isän ja pojan punikin perään ponnistelut olivat turhia. Varas meni matkoihinsa. Tästä riensivät kimpaantuneet kotiin, kuuluttivat kaikki sakilaiset koolle. ("Sinkerin konekauppiaat", joiksi työläiset suojeluskuntalaisia kutsuivat hihassa olevan S. kirjaimen mukaisesti.)

Ja kun joukko oli koossa, karmaisi pösö jokaiselle saapuneelle:

— Polsevikit ja punikit laumoina ravaavat meidän kylän metsissä… Mennessään ovat ryövänneet myllykuormat ja kuulemma muutamia erämaan taloja tyhjentäneet… Poika joka kuunteli puhetta tiesi papan kyllä "lohkasevan." Mutta ihmisyyden ja isänmaan puolesta oli kaikki luvallista. Innostus hurmasi ja kiihotti. Joka talon "russakkapintellit" pärpättivät. Lankojen päässä pököttivät koko pitäjän pyylevät. Emännät innostuivat. Punaposkisina ne panivat asialle siivet sivuun. Välttämättä tuli tarve tiedottaa. Ihmeellinen sekasotku syntyi tästä. Asia turposi ja paisui joka hetki. Ja ei kauaa kulunut kun huhu huikee jo kulona uiteli naapuripitäjissä: "Aseelliset punikkilaumat liikehtimässä!" Ja paria kolmea tuntia myöhemmin: "Punaiset vallottaneet Karjalan. Ryssän punikit ryöstävät rajaseudulla…" Seuraavana aamuna tuotiin kylän sepälle sana: "Koko pohjois-Suomi palanut. Kulo kulkee väkevästi ja voimakkaasti lounais-Suomea kohden ja että tämän Rantasalmen pitäjän kohtalo on lopulleen luettu ja on herran kädessä. Koko tämä paikkakunta on jäänyt saareen. Kulo kiertää ympäri kahta puolta…"

Ja mitä tästä seurasi?

Kautta kolmen pitäjän työntyi vartiastoja tiheesti tiehaaroihin. Mistä ennen hollikuskit kulkivat, siellä nyt moottorit pukkina pyrskyttivät. Lahtarit lennättelivät vollit suorina. Kuka astui jalan, ken polkupyörällä kehräsi. Kulkuneuvo sovellutettiin tielle ja polulle mahdollisuuden mukaisesti. Entäs "haavurit" sitten. Jäljissä olivat jo lottalaumat valmiina sonnustettuina siteillä ja käärinliinoilla. Lepikoissa lepertelivät ne laukkuineen ja laastaroineen. Ja kuinka olivatkaan piimäiset lepät ihailtavia, lihavia. Siimekset tuoksuivat ja hurmasivat. Pussipöksyt vilkehtivät, touhusivat. Jokaista jälkeä tarkastettiin ja kyykyssä katsottiin. Teki oikein mieli nuuskaista nenästä pitäen ja sitten ruopaista maata, ottaa ilmaa sisäänsä pitkän ja huikean henkäyksen suunnan saamiseksi ja sitten lähteä.

Äksiisiä tehtiin ja annettiin. Se oli "viimeistä pistoo kuin Heinisuon pässillä." Olipa sitten "suojelija" tahi ei, jokaisen tuli lähteä.

Kunnantuvalla sitä komentosanat kajahtelivat. Seurojen taloilla kapsahtivat korot ja kannukset. Yhteen iskettiin kantapäitä. Ratsuilla, jopa luuskillakin lennätettiin. Edes takaisin kävi äksiisi. Hirmuisen sotaisalta tuli tässä näyttää esivallan. Ryssiltä kahmitut sapelit, pistimet ja tussarit, mauseri-mikot ja revollipyssyt tuoksahtelivat… Ja eikä ihmekään, nythän oli vaara uhkaamassa. Makkarapussin varas uhkasi isänmaata julmettuneesti! Sanan ja kuvainmukaisesti, siten kuten kirjoissa oltiin nähty, harjoiteltiin viiltävillä ihmislihapuukoilla. Vöistä temmaistiin ne kasakkain malliin ja huseerattiin.

Lahtarien ja noskien lehdet kilvan julmistelivat kansaa. Korkeat otsikot tiesivät kertoa tykistöstä ja ruiskuista. Lakaisu perinpohjainen saattaa tapahtua missä kohdassa maata tahansa… Metsämökkiläisten asunnot ja asemat nuuskittiin. Ne vainottiin ja nuohottiin kuten polttorovioiden aikakaudella noituutta. Jokaisesta nurkasta honastiin nokkaan, ulotettiin tuntosarvia. Vangitsemisia pantiin toimeen. Vangitsemisia ja vankien "vahingonlaukauksia." Vanginkuljettajat "kompastelivat" ja kuolettavan kuulan töllinmieheen tämmäsivät. "Kuppaukset" juontuivat jokapäiväisiksi. Eloon jätetyt laitettiin leireille. Kunnanhuoneen ja "korkeaoikeuden" kautta kukin kuletettiin. Hakalahtarit itse tuomitsivat leukavina.

Mutta makkarapussin varasta vaan ei löytynyt…

Sen sijaan saapui piiritystilan kolmantena päivänä yksi "uskottu" revityin vaattein, aseettomana ja pahanpäiväisesti selkäänsä saaneena. Tältä mieheltä todella olivat kasvot ja kurkut kynsittyinä. "Ponssarille" teki tämä seuraavan hämmästyttävän raportin:

— Me olimme kulettamassa Saunalahden Kiiskilän vanhaa Anttia tänne esikuntaan tutkinnoille. Mutta kun tämä itsepintainen juutas ei suostunut hevin sanomaan poikavainaansa lesken, sen narssun olinpaikkaa, jonka lutkan te joka yksi hyvin tunnette. Sama nainenhan on ensimäinen hyyssäri, "punikkien patja" ja syynalaisin tulla tutkintojen eteen… Mutta mitäs ollakaan!… Tiellä yhtäkkiä ukko tekikin tulisen tenän. Ei ottanut pahahenki kuleksiakseen. Ei eljellä eikä millään. Tämän syyn takia olimme alkaneet ukkoa luimiskella. Annoimme aluksi ahterille, sitten kintuille ja korvillekin. Mutta kun olimme parahiksi saapuneet Ronttikorpeen, siihen Korpin hierimän nikamalle, kääntyi mokoma päin kuin pässi. Otti yhtäkkiä puukon Aasikkasaaren Eemelin suolilta ja ei muuta kuin ala liuhtoa kun piru… Sain hädin tuskin lykätyksi kuulan s—nan selkään, jopa marjaista pari takapuolellekin. Aattelin antaa aikaa ja kysyä: Mitäs tykkäät tästä, mutta tiedättekös mikä siitä sitten seurasi?! Sitten itse hitto heidät haltuunsa otti! Rienaaja ilmestyi… Aatelkaas että emäperkele hyökkäsi puskasta Konstavainaan haamussa meitä salvistamaan!… Sellainen partajesse jumal'auta jolla jaloissa oli Aatamin apostolin siivet. Se oli kuin se ilmeinen siipiorava joka toissatalvena lensi Alatomäen kuusesta Roukkulan Epran hakokuormaan…

Tämä oli housuton raaki, joka siinä samassa listi tavilla päät meiltä kaikilta halki. Ja kun toiset kuusi makasivat katajikossa, vanui tämä minua laulupillistä, repi ja kruuvasi pahan kerran. Jopa henkeni alkoi pyrkiä pyllyn kautta etsimään uloskäytäviä. Mustalta paistoi maailma silmissäni. Kumminkin, mikä liene villityn tullut että herkesi ja heitti. Käin sen vain, että ukko oli maassa noussut ryntäilleen. Työnnyin potkaistuna pää kolmantena kanervikkoon. Kivet antoivat iskun ja minä juovuin tunnottomuuden taipaleelle. Tuntui kuin keinuisin ylös ja alas mustassa pohjattomassa iankaikkisuudessa… Vihdoin henkeni palautui takaisin vanhaan ruumiiseen… Tässä minä nyt seison…

Raporttia kuuntelivat kaikki pöyristyksellä.

Sanattomina ja tosina seistiin… Ensi ähkäilystä päästyä lahtarit alkoivat ihmetellä:

— Kuinka se voipi olla mahdollista. Seitsemän aseilla varustettua miestä listii yksi ainoo punikki?

Tähän vastasi haaverissa ollut:

— Malttakaahan hieman…

— Ja miksi ette asetta käyttäneet… ampuneet… tarkoitamme?

— Ammuttiinhan sitä!… Juu-uupelih!… Me ammuimme kuin sodassa.

— Mutta ette osanneet?

— Miksi emme olisi osanneet, jos nyt kerta kapineen tuntee. Ja jos on aikaa kääntää suun suoraan otukseen. Mutta siinäpä se olikin! Aikaa ei ollut. Ja jos teillä on ollenkaan aavistusta ja käsitystä pahastahengestä, sillä eihän tässä ollut kysymyksessä tavallinen kuolevainen, niin että jos ymmärrätte tilannetta ahtaalla aholla, kivikkoisella tiellä, niin pitäkää sitten suunne kiinni. Ajatelkaas että sellaista ilvettä saapi seipäällä sekoitella, eikä siinä sen sakeampaa ole… Tyhjä ilma on aina tyhjää ilmaa.

— Noinkohan tuo olisi?…

— Höpsis!… Turhia taikauskoja.

— Minä sen voin todistaa… Olin kerran mettäksen sannnissa Säämiskä-Antin kanssa. Se oli sillä viisiin, että illalla rakensimme hyttimme aamukatveen varoiksi entisille uhrikunnaille Silleenkankaan Mooseksen töllin takana… Moosu itse hallitsi paikkaa. Muita saaliinhimoissa julmisteli. Sanoi muka juhlaöinä riettaan itsensä istuvan siinä puussa. Kelohonka se oli ja oksillansa oli ammoin kannatellut karhunpäitä ja taialle taljoja uhrattuja. Mepä vain asetimme kuvat kekkakupuiset paikoilleen riukuloihin ylös… Mutta mitäs ollakaan. Kuohahtipa siihen teeriä musta ja sakea parvi. Pilvenä asettuivat istumaan ympärysoksille… Suuria aloimme siekailematta heti lusimaan. Kilpaa tipauttelimme kekkakauloja. Ja kun viimeinen oli ammuttu, katsoimme parhaaksi koota saaliin talteen havutelttaan. Mutta kuinkas oli? Emmehän sieltä puun juurelta uinuvaa untuvaa edes löytäneet, saatikka sitten höyheniä ja teerikopraa…

— Saman tien kerron tässä toisen mokomaisen jutun, josta tosiperää ei puutu. Se tapahtui Vuorren-Hartulla, Kankaankylässä, Yröhjoella. Pihakoivuun näet eräänä sumuisena syysriihiaamuna lensi "meriteeri." Harttu itse sen nähneensä kertoi. Sanoi Nummen poikien kanssa sitä miesmahdilla ammuskelleensa kokonaisen aamukauden. Niin suuri se oli lintu, ettei sitä oltu ennen nähty. Vihdoin vanha mies tiesi sen tuhoja tuovan ja vaaroja ja varamia ennustavan. Siksi se oli pois paakiloitava. Puilla ja kepaleilla viskelimme. Siinä se vietävä istui. Nokki kuulat kupeeltansa, kepaleet kahmi ja vastaanotti kun sitomet saunan parsille. Aikansa istui, lensi pois… Mitäs siitä sanotte?

— Pyh!… Se nyt ei yhtään mitään…

— Vai ei yhtään mitään? Tietäkää, että samana talvena kuoli Kanto-Heikki vainaa tukkipuun alle…

— Puuta heinää… Parempi kun selitätte sitä taistelun vaihetta. Mitä arvelette selvemmin sanoen?

— Jaa-ah! Sitä minä arvelen, että liikaa on tullut jo sitäkin työtä tehneeksi…

— Jaa mitä työtä?

— Tappamista…

Pöydän takaa nousi pappilan agronomi, pilkkasi ukkojen yksinkertaisuutta. Puhui kiivaasti ja kauan. Määräsi sitten illaksi olemaan valmiina kolmekymmentä miestä sille suunnalle mokomaa hirviötä kiinni ottamaan.

Joku uskalsi uhota:

— Parempi lienee haroa pappilan agronomin agorodia, ellei tahdo joutua taivaan yrttitarhuriksi.

34.

KOTI KAIHOTTU — KAMMOTTU.

Tuolla piirtyivät Kiiskilän töllin tanhuat esille.

Alenevat vehmaat kuvastuivat kotoisina. Halmeet ja tienoo oli oudon yksinäinen ja sulettu. Seutu oli autiompi sitä kuutamoista, kalpeeta talvi-iltaa minkä mies viimeiseltä kerralta muisti… Nyt hän istui käsi poskella ylhäällä lepikko ahon kivikkorinteellä ja katseli Vanhan-Antin ikuista askelten päättymisen kohtaa… Siihen poika isänsä vasta ahon alapäästä kantoi. Kantoi poloisen piestynä, valkohurtan pintehestä päässeenä. Koivikkorasin liepeellä käytiin kamppaus kuoleman ja elämän eestä. Saalis oli kallis, mutta kallispa myöskin hinta. Sen osasi täysin takseerata uros ja miehevä mies. Täyden koron ja kurssin kanssa oli tässä verivelka maksettu. Tuohon koloon kätki nuorukainen vanhan miehen. Hellästi peitteli raiskan. Lehväkset taitteli lepistä, sitten laitti risuja koholle. Sammalta oli kantanut kyllin paljon, kunnes kivistä latoi koperon kiukaaksi ja muodosti muiston mataavalle.

Kun työ oli tehty, herposi jäntevä käsi, varsi vapisi, hysteerinen herpoisuus asettui olemukseen. Olihan hän taistelusta taisteluun uurtanut uransa ja askel askeleelta edennyt. Mikä sitten tulikaan olemaan kaiken loppu, kaiken katkeruuden viimeinen pohjasakka?… Hänen korvissansa soivat ijäisyyden kaukaiset kulkuset… Mykkänä seisoi solakka metsä, mykkänä maakivet ja kivikkokamara, mutta mykempänä vielä mietti mies tätä elonsa tuskaisaa, tukalata matkaa.

Autio ja apea mieli. Apea ympäristö. Autiompi oli tämä päivä kuin se öinen kuutamokenttä. Pimeämpi aurinko kuin se nokimusta nurkka saunan laipeen alla… Kuinka saattoikaan ymmärtää, että taistelut yhäkin jatkuivat, taistelut metsien kätköissä äänettömät ja mykistyvät. Salaiset kostovainot, salamat ja välkkyvän teräaseen, veitsen verisen. Vainosi valkoinen susi kalpeata kyyristelijää, kurja halasi murhaa. Kuinka hellittämättä otusta ajoi! Kuinka läkähdykseen ja näännyksiin halasi hengenoton hetken.

— — —

Pirttinsä partaalla hän pysähtyi lakean paaden päälle ja katsoi varoen ympäri. Kohtalon kamalaa ja veristä kouraa hän vainusi täällä tapaavansa… Kun kumminkaan ei ollut kuuluvilla kyttää, niin hän katseli raukeesti lepikkoaholle, jonne isä oli jäänyt. Eihän hän voinut kaikkea tätä käsittää, ei kauheutta, ei kuolemata. Vilauksen vain oli nähnyt ja se oli kylliksi. Isällä poltti liian kuumasti katse. Se oli kuin hehkuva rauta vieläkin hänen sielussansa. Sanat oli hän lausunut: "Poikani!… Poikani!… Noutamaanko? Valmis olen… Lähtekäämme…"

Tätä aatosta ei yksin ollen saattanut kestää. Murtunut, vuoteltu, kärsinyt salpausi… Henki ahtautui ja Konstan kasvot kalpenivat. Mies horjui pihanurmikolle alas, huokui henkeä nurmen nukkaa. Pettymyksen ja katkeruuden astuminen avautui eteensä. Syvä ihmishalveksuminen raateli syyttömän tunnon ympärillä taukoamatta. Eipä ilmestynyt yhtään sorretun puoltajaa. Tämä koiran osa oli kestänyt liian kauan. Nyt sitä ei jaksanut enempää. Viimeinen toivo: isä ja Henna olivat poissa. Mitä oli nyt millään merkitystä!… Ajetun ihmisen harteet liikahtivat hiljaa. Hän painoi kasvonsa maata vastaan ja nyyhki:

— Henna… Henna… Kultainen Henna…! Missä olet? Missä viivyt?… Poissako?…! Mitä varten ja missä? Henkipattonako raukka kuleksit kuten minäkin? Ajettuna elukkanako juokset valkoisen verihurtan eessä? Oi onnettomuutta! Kalman ja kirouksen alttarille… roistojoukon. Mikä onkaan heillä aate? Mikä on heillä määrä?… Mikä hinta isänmaan pelastuksen. Isäin maa! Isäin maa! Minun isäni askelten tanner on tässä. Mutta sinä isäni! Loven louhoksessa olet nyt löytänyt. Koirana kurjana sinut kuoliaaksi kurikoivat. Isä, sinun puolestasi olen kostanut. Niin olen iskenyt kuin Kullervo kanervaisen kankahan…

Hän kohosi sitten ryntäillensä. Katsoi syntymäkodin kaikkia kohtia.

Pihanurmi ja juhannuskukka oli niitetty, kuivattu ja korjattu haudeaitan lauteelle kuten oli tapana. Vieras vene oli kumollaan rantapaljakalla. Oman ruuhen ohella kumpaisenkin… Karjakodan pikimustista, pyöreistä ja savuttuneista seinähirsistä oli epävarma käsi vasta pälhinyt sytykesälöjä. Olihan hän niitä siitä samoista hirsistä veistänyt pilttisenä poikana Konstakin, vaikka isä oli useasti kieltänyt. Hän oli niitä piilunnut tärkeimpään tarpeeseen sittenkin. Oli ukko kerran jo saarnankin siitä pitänyt: "Poltatte nelisnurkkaset tervaksina kartanolta, vaikka kantoja ahonalusta täynnä." Sitten oli Kiiskilän isä-Antti kertonut iltapuhteella pitkän jutun siitä, miten Alikkolan saunan oli käynyt samoin. Näet vetolaiskat veljekset söpöllä ja hoikolla makasivat kaiket talvet akkain harmina kiukaan kupeella. Milloin tuli kiireellinen kodan lämmitys, tahi saunan löylyn tarve ja uunin sytytys ohentelivat ukot paksuja tyvihonkia seinämiltä niin kauan kummaltakin puolelta kunnes päivä varoilta pilkisteli.

Miehen ajatukset pyrkivät tantereella loikoissansa mielin määrin pakenemaan poikuusvuosille. Mikkolan veljeksien vaiheilla viihtyivät. Tuntuipa siltä kuin hänen ruotonsakin vaatisi leppoista lepuutusta. Selkänikamilta poltti luiden jokaista solmua. Jalat olivat ahavoittuneet ja hänen kantapäänsä olivat siertyneet halkeimille ja ruuduille ristiin rastiin.

Ties kuinka kauan oli mies loikonut maassa kunnes kavahti ja hyppäsi pystyyn. Joku liikutti ovea, ehkä ikkunata. Siitä paikasta etsi ja huuteli ja kalpasi vastausta. Mutta autio tölli vaikeni kaijuttomana. Pirtti ja kammari olivat typötyhjät. Vuoteet olivat laitetut ja peitellyt. Niitä ei oltu käsin koskettu. Sekä lakanat että uutimet olivat sileinä ja puhtaina.

Isän vuode yksin oli pöyhimättä, peittämättä. Tästä johtui ajatus: Henna on ollut poissa viimeisimmät vuorokaudet… Penkit, tuolit, ikkunaiset, patakaappi ja astiahylly tervehtivät tulijata. Lavitsa liukas, kiiltopinta pyysi pitkän päivän poissa ollutta istahtamaan. Takan tantari ja avainkoukut kiiltävine kivertyneinä muistuttivat pojan pahaisen paitaressun kujekonsteja, kiikkumisia ja muita mielimuistoja. Nämä asetti matalaisesta majasta uuteen pirttiin, mutta entiseen asuun mies itse. Tällä hetkellä elävöityi kukin kohta kirkkaana. Lakilaudat ja lattiakin tunsivat tässä liitostensa laittajan. Pöytä pyysi, pyysi pihtipielus, lusikkalauta ja näverinaula. Hymysi lintureppu. Lukoton luodikko monta kertomusta isoisän maineesta, salokorven samoojan karhunkaadannasta.

Tämä mies ei enää ollut entinen isäntä. Ryhti, asento ja aikomus ei enää ollut sama. Hän ei enää ollut rohkea, päättäväinen liikunnaltaan. Nyt oli hän kyyryinen, repaleissa, pikemmin arka ja salaperäinen mierolainen, joka vaani vaaraa katsein sekä aistimuksin. Parroittunut, päältä nähden ränsistynyt Konsta kammoksui nyt kaihottua kotia pikemmin kuin sen avosylin vastaan otti. Samana päivänä jo matkaa poistuaksensa mietti. Tämä koti kultainen ei enää ollut häntä varten. Maailma suuri ja avara vuotti omaansa… Koska muuta mietteensä kohtaa ei löynnyt, niin otti uunilta aitan avaimen ja astui äänettä ulos. Silloin hän muisti jotakin:

— Missä Musti?… Katse etsi vastausta. Askelta kunnekkaan ottamatta hän aatosti: Kuinka hankkiutua ja minne? Mitä ottaisi matkaan?… Tuska pursui taasen sydämessä. Tuntui kuin surun musta kuolinhuntu kietoutuisi takaisin tänne, niissä ajatusten mieliaskarrus virkeänä viipyili. Menneiden aikain ja tapausten suloinen sarja oli hänellä mietelmissä. Hiveli silmään sulous vaateaitan vaiheilla. Sama unelmain untuisa asunta. Olihan hän tässä aitassa lapsuuden ihanimmat unet uinahdellut. Oli nukkunut kultaisen lapsikauden kesäyöhyeet valoisat. Äidin ja isän yhtymillä oli tepastellut… Heräsi vasta aamuin kun aurinko jo riihituomen takaa kiertyi aitan ovelle ja katsoi katin lävestä ja huikaisi nokimustan nurkan ja pojan katseen. Silloin piti hieroskella, itkeskellä, ja jos ei heti tultu ovea avaamaan niin jopa oli tullut juottovasikkana äännähdeltyä. Ellei sittenkään oltu tultu niin oli hän kirkaissut kiukun perästä että tölli tärisi. Silloin kuuli äiti aina keittiöön kun kalapataa liedeltä nosti ja juoksi junkkarille avaamaan… Siihen hätiin sitä isäkin oli jo kiirehtänyt. Aamuniitolta tuli, viikate ollen kasin kastelemana ja heinän helpeissä. Sen asetti tikaportaan orrelle. Ja kun pöytään kukin kerkisi, sai poika olla polvella. Kupin kantoi emo kullekin. Kissalle ensimäisenä, sitte Mustille, pojalle polvenkorkuiselle antoi kouran kokoisen kupin, missä oli hauen maksa makia suuta suppuista varten. Isä itse asetti kolhoista suurimman eteensä…

Miksei nytkin? Miksei voisi talosille asetella? Sauna tuolla. Kylpy hehkeä ja herttainen. Olishan aitan orressa paita pellavainen äidin armahan ajalta. Ja hellän hentoisen Hennan lumivalkeat lakanat. Pyykki tuoksui puhtoiselta. Siinä oli alla vaateorsien vuode hempein, hellin ja pehmein, "kevään tulolle tehty." Lumivalkealla tyynyllä oli kielonkukka karrenkuiva. Seinähirren halkeamassa tuomen tertut, pihlajan marjaiset oksat kauneimmilta kausilta. Kasa virpoja lattialla. Pihkalehtiä aikaiselta keväältä. Varvuista oli puolet hampain purtu, kuoret puhtaiksi silvottu. Kopero vispilöitä. Mustikanvarsikimppuja katkaistuja, tasattuja oli padan pesua varten.

Mistä lienee kissa tullut metsästysmatkoiltansa, hiiri suussa. Aitan ovelle juoksi, köyristeli ja kieppui. Katilla oli kaulassansa ruususolmu. Selänsilityksen sai ansiosta.

Poislähtöä pikaista teki mies taasen.

Aika ja outous kutsui ja käski. Vaaran vento vaisu varoitti. Aikoi ensin venevalkamaan. Sitten katsoi jalkapatikan parhaaksi. Valitsi Pajavuoren kukkulan ja suunnan.

— — —

littiläisten mansikkainen ahon rinne kallistui etelään Koukkukorven ja kolun puoleen… Ahon alareunasta, sanajalkojen seasta kohotti kellokaula emälehmä kuononsa korkealle. Pari kertaa puhahti, katsoi rinteelle kipuavan Konstan kulkua, lakkasi ruohonpurennasta, märepalan painoi pakolla alas kurkkunieluun. Kirjuke ja Lähtöinä astelivat tähän taaempaa rinnalle. Mutta keväällinen juottoporsas tonki totisena mustan viinimarjapensaan juurimultia ja mutia. Ja kun ruuvikuono oli löytänyt makoisen matosen, massutteli ja tonki uudestansa. Jotakin tömyä kuului loppakorvaisen maankyntäjän korvaan. Se kuunteli, oudosteli, puhahti ja tonkasi turpeen ylösalaisin ja röhähti sitten karhuna lepikköön ja kuunteli sieltä takakyntynen ja kimppa koholla… Mutta Musti! Se vinkui ja hyppi hullaantuneena ja haukkui. Tämä vikisevä karjapaimen pisti pusun partasuulle, kolmen kyynärän korkuiselle uroolle. Silloin kahinasi mieskin oivan ystävänsä sylirysyssä rintaansa vastaan… Olihan Kiiskilän Musti paimenena kesät pitkät karjan perässä käynyt. Uskollinen kaitsija se olikin ollut… Aamusta varakasta asti yhdellä vatsalla jaksoi. Ja illan tullen tunnilleen kuskaili karjan kotiin. Ja palkkioksi kukkurainen kulhu talkkunata takan luona valmiiksi laitettuna… Ei aina kuitenkaan tämä riittänyt. Metsässä missä kulkeissaan jänön jäljet löysi, niin jopa ajoon antausi. Varsinkin jos pitkäkorva vasta siitä oli sivuun köykkinyt. Kas silloin sattui sekin seikka, että karja sai olla oman onnensa nojissa.

Nyt tapasi Konsta tässä ystävän äkkimältä. Pitkän taipaleen takaa tultua oli se ainoa jota saattoi helliä. Musti ulvoi ja itki ilosta. Se hyppeli lakkaamatta ja karkasi hulluna isännän ympärillä.

Heltyipä siitä tulien turtama mieskin. Ahon kivelle istuikse. Koira kieli pitkällä vohotti ja mielisteli… Kaukaa kurkkivat jo lehmätkin kaulojansa puhistellen, tunnustellen. Ja emälehmä tunsi tulijan, astahti lähemmäksi. Kerran kaksi nuolasi kyynärvartta karkealla kielellänsä.

Konsta kiikutti vuoroon koiraa tahi halasi kaulasta kellokasta, taputteli hiehon lihavata kitkoselkää, pyyrysteli virmaa vasikkaa. Puheli lehmäkarjallensa rakkahalle tähän tapaan:

— Ohhoh, sitä lempparia kellokaulaa… Ja sinä pimpulani. Suvi onkin sukinut teidät… Sanokaapas missä on Henna?… Sinä lipakieli, sanoppas sinä se… Konsta leikki vuoroon koiran kanssa, tiedusteli tältä lampaita. Musti ymmärsi puheen, loikkasi ahon jalkaan, kyöräsi sieltä kulkuskaulaisen emälampaan. Pässi pökötteli perässä, kolme karkkosta kipakoilla kintereillä. Vihaisena pokkasi pässi, lipoi huuliansa, jopa pyrki koiraa puskemaan. Mutta Musti väisti ja läähätti kuumassa turkissansa. Lampaita ei oltu koko kesänä keritty. Kenties oli keväälläkin villa yksiin unohtunut. Vanukkeisina roikkuivat kyljet. Viita oli villoista osan vienyt. Mies puheli siinä ystävilleen:

— Pyky… Kuru suolaa… Kalvoi sitten nahkaisesta repustansa aitan orresta otetun reikäleivän, tasasi tämän eläinten kesken. Mutta suurimman palukan sai Musti. Karitsat olivat metsittyneitä. Mutta saipa kuin saikin hän yhden kiinni jalasta. Sitä hyväili sylissänsä koiran kateeksi…

— — —

Aina iltapäivään asti loikoili Konsta ahon kivellä lampaan vuona rinnan päällä… Kellolehmä, musti ja mullikka ihmettelivät ympärillä. Ruohon purentaan ei kellään näyttänyt olevan halua… Ruskealla kuonollansa nuuski koira ilmaa. Saukkosuolle katsoi ja pörhisteli. Hiidenkorven kuusien latvuksilla punotti lännessä lienteä syksyn ruso. Jynkeänä paistoi myöhästynyt ukkospilvi. Sadeilmakuuron kaukainen kajo suontui vinottain kalseana, autioittavana.

Salo lepäsi vuoden vaiheen vanhuudessa… Palokärki leuhutteli lentoon, harvaan ja vaivaisesti yli ahon. Rinteen niskalla tuolla korkean metsän seassa sai leposijan itselleen musta lintu. Harmaan kelon kylkeen koputti. Ontto puu komisi rupuna ja kumisi… Pitkänokka kopahutti sieltä, toisen täältä, pillahutti kertaa kolme, viskausi viistoon ales maassa makaavalle rontolle. Huuteli hetken tapiolan vasikoita.

Konstasta itsestä tämä kotieläinten tapaaminen ja jälleennäkeminen oli ollut äärettömän hupaista… Unohtuihan edes hetkiseksi ajatus ja muisto noille maille. Unohtui tänne poikavuosien polkuloille. Eräreissuillansa, monta pitkää vuotta sitten oli hän istunut tässä laakalla. Silloin oli ollut tämäkin aho uudempi. Olipa silloin ollut ahon alkuperäinen aitakin näkyvissä tuolla alhaalla. Siellähän se teloista tehty aidan nurkka oli mustana ja miiluisena, aidakset hiiltyneinä. Hän muisti kuinka kesakko-orava mielellään riukujen selässä ravasi. Ja jospa tarkemmin katsoi niin nytkin siellä tuoreessa viitakoivussa kujeili löllöhäntäinen metsän härkä… Kyllä sen Musti kuuli, mutta oli unessa olevinansa. Antoi sen pihkanokan siellä tirskutella. Parempi tässä nyt on paimennus.

Ihminen ymmärsi, eläimet ymmärsivät. Katse ja yhyntä kertoi kaiken. Hän nuoletti suolarakeita rukkaselta. Ja kun pässi rohkeusi, otti tämä muruista suurimman, purasi, näykki, irvisti ja lipoi villisti kieltään. Olihan tässä littiläisen ahon kivisellä kiireellä koko Kiiskilän töllin karja. Sitä Konsta nyt katsoi ankein mielin ja ilmein… Niinpä itselleen iloksi ja eläimille haaskasi lyhyen ajan. Kuin hyvästiksi tässä tuokion vietti ja keskellä ihmiselämän suurinta surkeutta mielistelivät maine, kohtaus ja sattuma.

Mutta missä Henna?… Kuka lypsi kellokasta?… Ukkoko oli sen tehnyt? Siitä paikasta ponnahti ylös, asteli ahon yläseen laitaan, viilsi veitsellä valkoisen tuohen mäkikoivun kupeelta, lyhytsilmäisen, sitkeän. Pihlajasta pisti sälyset. Teki tuohuksen pitkän ja soikion… Oudosteli emälehmä aluksi sitä miksi metsässä lypsylle. Mutta kun Konsta raapi kuvetta ja kopeloitsi nisiä, kuunteli kellokaula leuhkat korvat lepässä. Lehmää kehui ja kaunisteli lypsäjä. Täyden ropeen ryyppäsi suoraa partoihinsa pyyhkimättä. Sitten lypsi toisen. Tämän litki Musti loppuun. Karkkosenkin kuono kastettiin, pärski, päristeli, pani vastaan—. Silloinpas koira urahti, niskakarvat siirtona tinkasi kohta korkeimmalle ahon kivelle, kuunteli ja vainusi vainolaista…

Nyt kaapaisi Konsta reppunsa ja loikki suoraa päätä metsään. Ja kun kuunteli, selvisivät kumisevan rinnepolun askeleet. Kaatunut juurakko kaihti, mutta kun katsoja kumartui tiuhan juurinäreikön alatse, huomasikin hän miesten varoillen astelevan siltä suunnalta aukealle. Hurtat hiiviskelivät, kantoivat kivääriä, himoitsivat ihmisammuntaa.

Yli viitaisen kunnaan, yli louhikoisen vieremän, alatse havutiheikön kipasi nyt Konsta karkuun. Juoksi ja juoksi lakkaamatta, painoi pakosalle kuin säikytetty peura. Matalana ja jäntteränä sukelsi hän pensaitten lomitse. Kokemus ja kauhu kannusti. Hän matkaili milloin oikeaan, milloin vasempaan etsijöitään eksyttäen… Olihan jokainen kohta perin tuttu. Tutut linnustusinaat ja metsät, tieto teistä ja aukeamista, joiden vaiheita väisteli.

Hikisellä ja huohottavana päätti hän nyt paeta pois ikipäiviksi näiltä main. Kotoisilla kankahilla paloivat varpaat. Kaikkialla täällä karkeloi kuolema ja kammo. Veli veljeä verihurttana metsästeli. Nuoruuden mailla, missä iloiten riistaa otusti, sai nyt itse ammuttavana, ajettuna maanustella.

Tuntikausia jatkui juoksenta.

Nyt hän pysähtyi… Edestä kuului jyry, luja ja voimakas ropina… Metsoparvet nousivat ryöppynä lentoon, hakkasivat siipiä ja asettuivat suoraa päätä ylimmille oksille.

Musti juoksi salaa miehen jälessä. Se oli käynyt isäntäänsä takaa-ajamaan ja nyt vasta ilmaisi itsensä. Entiseen tapaan oli poikueen etsinyt, eheän ja ampumattoman lintuparven. Pakolainen tuumaili: Viisas koira…

Ennenkuin Konsta kerkisi ihailemaan otuksia puissa, paukahti laukaus vasemmalta viistoon ylös ja metso jytkähti tantereelle. Ampuja juoksi ottamaan saalistansa. Ja kuka se oli?… Ohrakasken Aleksi, Konstan kasvinkumppali, mainio metsästäjä, asteli onnen ohjaamana eteen. Ja kun Aleksi oli vihdoinkin selvinnyt hämmästyksistänsä ja alkoi uskomaan kumppanusta todellakin ihmiseksi, eikä metsän kummaksi peikoksi, syntyi siinä vähin erin tuuma pitkien kyselyiden ja vastausten perästä. Ja mitä edemmäksi Aleksin kertomus ehti, sitä alakuloisemmaksi muuttui kuulijan katse. Kauheita asioita juonsi toveri tämän paikan tapahtumista. Terrorin, valkoisen raivon valloillaan kuuli… Aleksi itsekin kuikkaili luotipyssyineen koko kesän metsien peitossa ja henkikipinää kituvaa raijasi päivästä päivään. Huolimatta siitä, että peltoliuskoilla kärysi elonkuiva korsi ja ruis ja ohra peltoon putoili…

Kuunnellessa ystävän puhetta, muisti Konsta Kiiskilän kaurapellon punervan kuivaksi, helut valkoisiksi. Muisti saunatien kahden puolen ruispellon leikkaamattomaksi. Tähkissä karrittivat okaat. Varpusparvet rapistivat jyvät mustiin juurimultiin.

— — —

Ystävykset oivalsivat todellakin Kiiskilän koiran karjapaimenesta poistuneeksi. Syyksi taisivat arvella sen, että lahtarit ottivat lehmät. Sentähden karkasi koira isäntänsä jäljessä. Aleksi arveli myöskin Hennan häviämisestä yhtä ja toista, joka seikka lohdutti ja liensi jossakin määrin Konstaa. Ukko itse kuului olleen alinomaisen silmälläpidon alaisena… Aleksin kerronnan mukaan oli Kiiskilässä vietetty kalseita päiviä viime aikoina…

Mielipiteiden edelleen vaihtuillessa jyrisi kuusikko ukkosena.

Uusi mettäksien parvi nousi nyt puihin. Hakuhimoihin herännyt metsäkoira innostui, äityi entiselleen. Ja pienireikäinen suusta ladattava luodikko kohosi. Milloin tipahti mainio mustamotko rytinällä alas laakson lukitussa lumpeessa. Suppean metsän sisästä luksahtelivat rihlapyssyn pienet panokset kauaksi kantamatta.

Mutta koska oli jo aivan myöhä, siirtyivät miehet lintutaakkoineen Aleksin yöteloille melkoisen matkan päähän Hallakorven taakse. Karpalosuon kainalossa, Lumpiokurun pohjukassa, jyrkän kallioseinän luona louhosrinteessä oli mainittu paikka. Ja heti kun toveri mainitsi paikan, hymähti Konsta hyväksyvästi. Eihän tämän parempaa paikkaa ollut näillä mailla. Notkelman pohja rakentui mullikkakivistä. Niiden välit saattoivat maanpinnan alla olla veden onteloitsemat, mutta kamaran peitti paksu rynkö ja sammal.

Tänne kontuun uurtuivat ketun ja karhun ammoiset pesäpaikat… Ja metsäsika siellä vieläkin joka syksy rakentaa polkuloita ja monet erämiehet mietiskelivät tänne reissua.

Hämärän jo ollessa pilkkosen pimeänä astelivat ystävykset ilon tunne sykkivänä siitä, että olivat tavanneet toisensa. Mustikin otti torumisen onkeensa, oli tyyten haukkumatta ja saaliista tyytyväinen. Se tiesi että makusa iitamojakka on odotettavissa. Koira astui laiskasti häntä lojossa askelesta askelmaan miesten jäljissä. Kumminkin oli haukulla mieli muree siitä, miksi vangita ja rajoittaa sekä asettaa esteitä vapaalle vaistonnalle?…

35.

HALLASUON LUMPIOSSA.

Vuoriperäisen maan rannat päättyivät vetelään Hallasuohon.

Näiden rimpien yli eivät edes lehmät kesäkuivillakaan kahlanneet. Asiaa ei ollut kenelläkään tänne kesän aikana. Metsäyhtiön miehet milloin lienevätkään käyneet ostoja aikoessaan. Lintumies ja kyttä toisinaan urkki läpi mennäkseen, tahi päiväkauden kiersi saaliin ajossa.

Hiljainen ja hyljätty oli tämä seutu, mutta sitäkin hiljaisemmaksi se tuli suven suussa. Vasta kun lehvät kellastuivat ja syksyn haapa punertui ja kun viidakko otti värivaipan itselleen, alkoi sieltä kuulua pyyn pilli valoisan keskiyön pimetessä. Aamun ja illan hämärä viipyi pimentoina Hallasuon lumpiossa. Polut peitti pudonneiden lehvästen moninainen matto.

Varsinaiseen asuntoonsa ei Aleksi ystäväänsä ohjannut. Nousi vain ylös pengermäisen kivikolikon kurkkuun, missä aarnikuuset uneksivina, ylhäisinä ja ylinnä muista yötuulten huminassa huojuivat erottautuen muusta metsästä. Kas tässä oli hänellä tiuha, läpinäkymätöin hakohytti. Kodan keskellä oli tulisija, jossa erakko verekset keitokset kypsensi… Kuivista kelon karahkoista tekaistiin nytkin rätisevä ja räiskyvä lekko… Ennen ammuttuja, höyhennettyjä ja savustettuja lintuja kirisi piankin paistinvartaassa. Ohrakasken Aleksi ei yöpynyt ensikertaa saloilla. Oli se tämä mies eniät kerrat yökunnissa rauhankin aikana uurnastellut… Olipa yhyttänyt tämänkin ystävän täällä poikuus vuosilla. Osasi se poika iltaset ja appeet makupaloiksi kärvennellä… Eikä tämän touhun aikana montaa sanaa mainittu. Ääneti oltiin. Jos jotakin lausuttiinkin, niin se sanottiin kuiskaillen. Koppelon kuvusta lemahteli muheva mehu. Mettäksen rasvainen reisi kirisi tuohuksella. Olihan tämä metsien asukas asetellut einettä säästöön. Oli sitä osa killumassa kuusen kuivilla karahkoilla tiuhan rungon kupeella, toinen osa kivikolon syvimmän jääkylmän hoilon perässä.

Ja kun iltanen nyt oli valmis ei hän kehotusta antanut, eikä toinen sitä liioin odotellut. Luonto itse herätteli himot ja pani nälkäisen suun syljeskelemään. Linnun kimppa toisensa jälkeen sitä siinä puraistiin. Konstan aittakuiva kannikka jauhatteli ilman isompia toimintoja. Syönti pantiin pikkuhiljaa alulle, mutta entäpikaa se kapasi virmaan vauhtiin. Leukahampaat tekivät työtä niinkuin tekee jämerin eto ihminen himon makiassa hurmossa. Puremattomat pihiset luut viskattiin Mustille sivusilmäyksettä. Ja kun kaikki eteen asetettu oli syöty, pyyhkäistiin parrat. Roimasti käytetty suola vaati hetken perästä lähteelle menemään. Ryypättiin vettä, vaikka Musti olikin etukäteen laidalta litkinyt ja janonsa sammuttanut.

— — —

Lepäsi yöuntansa luomakunta. Linnutkin kyyröttivät leposijoillansa tiheikön oksilla. Toiset niistä noudattelivat kesällistä parvea ja poikuetta. Sentähden asettuivat emän rinnalle riviin rassin päälle. Toiset taasen olivat hakeneet parinsa ja kahden kylkikyljessä kaipasivat likitysten lämmintä. Muutama oleili ypöyksinään huoletoinna ja rauhaisana pää siiven alla… Pikkulinnut, tiainen ja peukaloinen olivat alimmalla varvullansa. Viimeisinä ne myöhempään kuin toiset illan askarrusta huushollasivat. Nekin asettuivat lopulta aloillensa, kykertyivät vetäen päänsä höyhenien sisään haaveksien ennen iltaunta hyönteisistä ja hyttysistä…

Mutta kodassa lieden luona jatkoi mies hiljaista, outoa, julmaa kerrontaansa sanoin ja kuiskauksin. Pöyree oli aika, pöyreet siitä myöskin maininnat ja mielikuvat. Aleksi kertoli kotitienovilta tapahtumia… Hän kertoili sitä mitä Konsta ei ollut koskaan kuullut, ei ajatellut, eikä uskonut. Manttaalipösöjen alhaisuudelle ja raakuudelle ei hän tiennyt vertoja… Ja hän joka tuota kertoi oli mies, jolla katsantokannat muinoin olivat olleet aivan toisenlaiset. Eihän Aleksi ollut osallistunut veljeislyöntiin, tuimaan sisällissotaan. Paljon muuksi kuin herrain häntyriksi ei häntä ennen tiennyt. Vaan kokemus oli hänelle tuonut toista tullessansa. Hän nyt istui tuossa himmeällä hiilustalla paossa valkoista vainolaista.

Konsta kuunteli lausumatta mitään. Syltäisen kuusen ikityvellä nojui, vaan ei saanut unta. Ja kun kerronnan välit pitenivät väsymykseen, himmeni hiilustakin. Varjot mustenivat, valopiiri pieneni, kertojan kieli alkoi sammaltaa ja lopulta hän nukahti. Pää kallistui pehmeälle karhunsammaleiselle mättäälle. Tämän pani Konsta merkille, ei unisena, vaan virkeänä. Hän kuunteli vielä kauan luomakunnan tunnun tauontaa… Syvältä hänen sielustansa kohoilivat kaihon kaukaiset surusoinnut. Sammuneet sävelet, ammoin jo vaimenneet kumpusivat uudelleen kuuluville. Kenties esi-isäin aikainen ajatus ilmestyi hänelle perintönä muinaisuudesta. Kenties Kalevan kankahilla tästä kerran ajeli ja tässä yöpyi samoin jahdattuina ja sisäisesti surmattuna inehmo. Kenties oli monikin kaukaisuudessa käyty kova kamppaus tapahtunut tässä eräjärven partahilla. Kenellä elon etsintä on kalsean kalvan kärjessä, sillä myöskin kärsintä myötä… Mutta kohtasi kovaosaistakin toisinaan onni. Riista osui ripaan, otus etehen asettui. Kas silloin oli kodassa iloinen iltapuhde, kasku kalevainen kerrottiin ja kannelkin kenties soinnahteli. Vaan silloin olikin toinen aika kuin nyt. Henki suuri hallitsi silloin maita ja kansan mieltä. Uhritulten ympärillä, lietten hehkuisten luona luettiin taunoiset taiat… Maatuneet, ammoin unehtuneet ja multihin menneet herätettiin ilmoille. Manattiin henget esille. Ikeettömän heimon itkua ei konsaan kuultu. Jos suruista kudottua ongelmaa luonnonlapsi joskus liensi, niin se oli ratkontaa miettehien ja maineen miesten.

Rakkaus, syvä rakkaus ja sokea viha raivosivat tällä kertaa.

Tätä kansaa raiskasivat nyt upporikkaat hurmon hurtat. Vääryyden ja ihmisyyden pilkantekijät seoksen sotkivat. Rienaus tallasi ylemmyyden ja jalouden lokaan… Kamasaksain kätyrit ja palkkasakki lahtasivat työläiskansaa. Verileijonan liput liehuivat. Orjaikeen kirokangas hulmahteli. Isäin kamaralla metsästettiin vapaata miestä. Varjaagirosvot toivat tänne salavuoteuden ja saastaisen sikiön raatajakansan keskuuteen. Nimi porvari ja kapitaali kantaa tuon inhon aina myötä. Yhteisaarteet ovat nyt yksityisten anastamina. Mahtuisiko maan ja taivaan välille toista ja suurempaa konnaa? Kansani, onko lietesi luona konsaan yöpynyt moista hurmanhurttaa joka kaiken saaliin ryösti?… Eipä ole hämärillä historian mailla tällaista julmista julmimpaa tekoa kohdallesi koskettanut kuin verikevään viestin kuulu kairaan sana… Kuinka mustana juopana katkaisee rikos kaiken, rikos mittaamatoin!…

Kuluu aika.

Nousee päivä… Oikeus käy uuteen taukoamattomaan taisteluun. Polvi työn ja toimen sekä vastaisuuden kohoo… Vapaa mies käy taasen astuntaan. Voimia varttuu. Jouset ja entistä ehommat lintupyssyt tulevat taasen esille… kunhan tietoisuuden tuliroihut loimuavat… Kas työn Suomi silloin on suuri ja vapaa! Yhteinen Sampo jauhaa taasen kansalle… Runous ja kanteloiden taitoniekat astuvat taasen esille ja Väinön lapset palaavat kaukomailta… On silloin kevät!… Sulaa pohjolasta jää. Paisuvat silloin virrat ja ihmisrinnat. Laine laulaa loiskien tuhatjärvillä:

Suomi on vapaa!…

Suomi on vapaa!…

— — —

Molemmat olivat nukkuneet ihanaan uneen.

36.

VERIENKELIT.

Valkeat julmurit vartioivat onnettomien elämäntietä, sillä Kiiskilän kulmalta kuului kauheita… Sana sanalta saapui sellaista, joka sai "suojelijat" liikkeelle. Rajavuorella sanottiin punaisten hallitsevan Hiidenkorpea ja Hallasuota… Kuka nyt olisi uskonut, että vasta puoli vuotta jälkeenpäin punikit kummittelevat. Johan nyt haudatutkin unholaan uskottiin jäävän. Johan nyt jokaisen työläisen piti tuntea ja tulla järkiinsä ja jättää inhoittavien ryssien aate ja sen kanssa seurustelu. Pitihän nyt toki kansallisen velvollisuudentunnon sentään päästä voitolle ja oikeuksiin työläisissäkin. Tottakai heidän suomalaisina sentään täytyi tunnustaa tää maa omakseen ja rakkauden siteillä tähän yhdistyä. Vai eivätkö he ollenkaan kunnioita esi-isäin aatteita?!… Eivätkö he omista sitä, mitä menneet polvet olivat meille rakentaneet perinnöksi? Kuinka voipi olla mahdollista, että saman kansan lapsissa on juudaksia, jotka karkeasti sysäävät luotaan kaiken sen, mikä toisille on kauneinta ja ihaninta?… Isänmaa!… Oi mikä kaiku!… Mikä sointu ja mahtavuus!… Mikä rakkaus ja jumalainen tuntu? Eikö olisi kaunista elää yhdessä kauniin kodin kurkihirren alla? Eikö uskollisuus ja kuuliaisuus ole kutsuna kultaisena kaikille? Eikö se lepyttäisi kaunan ja katkeruuden? Mutta ei! Punikki on punikki… Ajappas järkeä sen sarvien väliin.

— — —

Pappilan agronomi ja Leppälahden halkopotressikka panivat nyt parastaan. Jahti tuima ja tulinen panna toimeen piti… Kesän kiireet, elonkorjuun aika huusivat kyllä vastaan, mutta suuriäänisimpänä kaikui isänmaan apu ja hätä. Ja suojelija kuin suojelija, astu esiin, lähde liikkeelle koska kutsun kuulet. Toista se on taistelu tämän maan ja kansan puolesta, kuin ravistuneen jyvätähkän peltoon tiputtaminen. Eihän mitenkään voinut sietää, että tuholainen kykkii vainioaidan takana… Eipä suinkaan! Ajamaan sitä, hiivatissa, on sääret suorittava. Nujuun lujaan ja lyömiseen annettiin lähtökäsky.

— — —

Vain pieniä kierroksia tekivät Ohrakasken Aleksi ja Konsta.

Enimmät ajat pysyttelivät aloillaan. Karjalokurkun takalistolla vetäytyivät yhä syrjäisemmille ja salaisemmille metsästysmaille.

Juontuipa sitten Konstalle kutsumus mieleen. Miksi ei ollut ottanut elukkaa mukaan. Olisikohan kenties! oman karjan voinut tänne hyvinkin kuskata. Olisi niissä elämisen apua hetkiseksi kahdelle miehelle ollut… Siinä mielessä sitä miehet päivän parin kuluttua hiiviskelivät Kiiskilän ilmoille… Mutta kuinkas kävikään? Vainolaisen ketju kiersi auttamattomasti eräänä iltana lymypaikan. Metsäveikkojen jänöpaistipuuha pysähtyi.

Mikäpäs siinä auttoi. Kaikki pakoyritykset olivat turlat.

Taistelu kymmentä ojettua asetta vastaan on urhoista urhoisimmallekin turhuus.

Kuoleman tahtoivat tuomitsematta, tutkimatta panna oimeen. Sitä varten kiskaistiin männynoksain alle hirttonuorat. Kielto ankara, ehdoton, saapui silloin kylästä. Kiinni saatuja tahdottiin tutkinnoille. Tämä muutos toi hetkellisen helpoituksen.

— — —

Muutamia päiviä myöhemmin olivat Konsta ja Aleksi asetetut vankileirille. Vaarallisimpain karsinassa heitä nyt kiusattiin. Tutkimusten tulokset eivät olleet tiedossa. Tuomio lankesi. Toimeenpanopäivät avautui huomenna.

Paljon olivat nämä miehet nähneet.

Kuolema puhutteli heitä suoraan suusta suuhun. Luiset kasvot kertoivat tapahtumia. Elämä oli ilkeätä unta… Vangit horjuivat nälässä. Huulet liikkuivat ohuina lakkaamatta. Ne kuiskivat sanoja, kuulumattomia ajatuksia. Kuolemantapaukset vaivasivat vastasaapuneita, mikä seikka ei enää liikuttanut talossa ennen olleita ollenkaan.

Kello kymmenen aikaan illalla päästettiin heiltä nilkkaraudat irti ja heidät työnnettiin molemmat kuolemankoppiin, joka oli pihamaan seinustalla. Muut vaikenivat, sillä ne tiesivät tämän olevan lähtöä. Saapuivathan yöllä noutajat…

Tämä oli kamala aavistus. Kylmä hiki virtaili kumnankin ohimoilta. Hetket hupenivat hitaasti. Vartijain jokainen askel sorahti hietaan ja leikkasi sairasta sydäntä.

Puolenyön jälkeen saapuivat teloittajat.

Kopin ovi avattiin. Pihalla liikuskeli nauravia miehiä. Ilakoiminen ja kuiva kakaktus kuului kuin perkeleen kurkusta. Ihmisen nauru tässä hornassa huimasi päätä. Hiukset nousivat pystyyn siitä julkeudesta jota lausuttiin… Pihan perältä astui esiin onnettomia uhreja. Komentosanat kajahtelivat korkeissa kiviseinissä. Konstankin kopin ovi avattiin munalukosta. Se oli entinen vankilan kanala. Avaajan huutoa tuli heti noudattaa. Tavallisesti tulivat vangit heti ilman enempiä käskyjä kopista.

Molemmat onnettomat seisoivat seinustalla tiuhan piikkilanka-aidan vierellä. Tässä jalan alla tuntui olevan lastukasa. Sen olivat he molemmat jo päivällä panneet merkille. Hälinän aikana ja uusien matkamiesten ulosottamisessa viipyi telottajien huomio muualla. Konsta kaapaisi rohkeasti lastuja aidan alta, nosti voimiensa takaa langan ylös. Aleksi oli valmis matelemaan alitse. Tämä tapahtui silmänräpäyksessä toisten takana. Mutta kun toisen oli vuoro lankaa kannattaa, eivät hänen hermonsa kestäneet. Suin päin painoi pimeyteen.

Ulkona huomasivat vartijat pakenijan ja alottivat ammunnan. Tämä kiihotti pihalla jokaista. Avoimesta ovesta karahti valmiina oleva ratsu pakenijan perään. Yhden miehen kautta puhkesi sota. Juopuneet murhaajat saivat himollensa vauhtia.

Huudon ja elämän keskellä ei Konsta ymmärtänyt eikä muistanut mitä sitten tapahtui. Häntä iskettiin päähän. Nyt liikkui ajatus kuin ilmassa. Puhe ja hälinä kuului kaukaa hänen korvissansa. Se loittoni yhä. Pistoolit paukkuivat. Tulet leimahtelivat puolipimeässä elokuun yössä… Olihan linnan pihalle saapunut kolme naarasleijonaa, jotka aseet käsissä metsästelivät häkissä kiusattuja punikkeja. Mutta miesten hohonauru rähähteli juopuneiden kirouksien keralla.

Valkoinen verienkeli ajeerasi naisen haamussa.

— — —

Kun Konsta tuli tajuihinsa painoi päätä lyijyn raskas taakka. Mikään jäsen ei liikahtanut. Vihreät lehdet liikkuivat. Lepikko kohosi ympärillä. Aamupäivän aurinko paistoi… Linnut lauloivat… Taivas siintyi syvänä ja sinisenä… Sitten se hämärtyi taasen… Muta vaippa vetäytyi kaiken ylle.

37.

KAHDEN MATKA.

Aisakki teki päätöksen.

Hänen tuli kiireemmiten poistua paikkakunnalta ennen talven tuloa… Valkoisten alinomainen vaino uhkasi tarkkaakin miestä. Henkiset ja ruumiilliset voimat kuluivat, sentähden tuli hänen hyvästellä Hennaa ja totisesti poisua kiitollisena ja koskemattomana. Saunalahden seutu ja salmis-salmi olivat hänet kätkeneet aikansa.

Määrätty lähtöpäivä läheni.

Apinaihminen ajatteli muuttaa muotoansa. Parta tuli saada poikki. Hän oli sitä aijemmin yrittänyt katkoa lasinpalasella, minkä rannikon sannasta löysi. Ruskean olutpullon vinottainen viillos kykeni leikkaamaan, jos vain jaksoi kärsiä. Mutta tämä kysyi kamalia ponnisteluja. Äänekäs vaikeroiminen olisi saattanut lähimailla sattumalta olleet höristämään korviansa. Ajan kanssa, yksi karva kerrallaan jyrsien jatkuu työ hitaasti.

Tässä parran katkaisemispuuhassa viertyi jo kolmatta päivää, eikä vieläkään ollut enempää kuin puolet poskea ylhäältä ajettu. Kaikesta päättäen tuli yritys ottamaan kahden viikon ajan, ehkä enemmänkin, sillä leukaparta oli tuntuvasti paksumpaa ja pani vastaan. Sitäpaitsi tuli "veistä" hijoa. Se tapahtui siten, että lasin syrjää lohkotiin taitavasti. Tuliterältä katkesi välkkyyn muutaman karvan. Loppujen lopuksi ei työstä täten näyttänyt tulevan mitään. Ajeltu ala vuosi verta ja siihen viilletyt pitkät haavat kirvelivät… Mutta koska ihmisten ilmoillekaan ei sopinut mokomana kerpoleukana mennä, täytyi keksiä jotakin. Täytyi edes puoliarshinaista partaa lyhentää.

Kauan mietittyänsä hän keksi eräänä yönä keinon, jota päätti aamun valjetessa heti yrittää. Aisakki etsi läheltä mustat piikiven palaset, istui tarkkaan ja hikiseen työhön. Hän asetti särmikkään kiven kulmia vastakkain ja naputti käsikaupalla. Ja ennenkuin ilta ehti, oli musta kerpo miehen leuasta hävinnyt. Nyt siinä tosin törötti vielä tuumanmittainen käryävä kannikko, mutta tämäkin oli sentään paljon siistimpi entistänsä.

Ja kun Henna eräänä päivänä saapui tapaamispaikalle, hämmästyi tämä suunniltaan. Niin tavattomasti oli erakko muuttunut. Kaiken ikävän asian keskellä ei tämä lopuksi voinut olla nauramatta, lupasipa tuoda sakset kanniston tasaamiseksi.

Jo koko kesän oli Henna hautonut ajatusta palata takaisin Amerikaan. Michigan kummitteli alinomaa hänen mielessänsä. Miten monta kertaa olikaan hän yltynyt itkemään ja kaipaamaan vanhempiansa ja Watersmeetiä. Olipa hän yrittänyt virkamiehiltä passejakin poistuakseen maasta, mutta kaikki yritykset raukesivat tyhjiin. Eilen saapui hänen lopullisen toivonsa romahdus siitä, sillä vallesmanni ilmotti jyrkästi poismuuttamiskiellon, epäsi passit "kaikilta maan kansalaisilta."

Tätä surusanomaa oli hän saapunut tuomaan ainoalle uskotullensa metsään. Nyt oli Aisakkakin vuorostaan korviansa myöden säikähtynyt, koska Henna kaikin mokomin halusi heti mukaan Venäjälle.

Hetken mietittyänsä ei mies tähän anomukseen vastannut sitä eikä tätä. Monien vaarojen ja vastuksien eteen astumista vain mietti. Kuinka voipi heikko nainen kestää yönsä taivasalla, rankkasateessa ja vilussa, mihin tässä oli opittu ja vastaisuudessa vieläkin enemmän antauduttava? Mutta huomautuksistakaan tähän suuntaan ei Henna halunnut kuulla. Sanoi jaksavansa… kärsivänsä. Eikä siinä auttanut muu kuin painua yhdessä matkaan.

— — —

Aluksi tuntui öillä tiettömässä metsässä jalan kulkien matkan teko hankalalta.

Teitä kun tuli visusti karttaa, sekausi pilvisinä päivinä suunta. Toisinaan, milloin itään oli aikomus, astuivatkin kohti länttä. Etelä-Suomeen mennä ei ollut kysymyskään. Pohjoinen pikemmin saattoi olla lupaava. Sinne sitä pyrkiä piti. Rajavartion valppaus Karjalan kannaksella oli Aisakille kyllin tiedossa. Olipa vielä toinenkin syy, mikä veti miestä pohjolaan. Hänen mieleensä muistui monien kuluneiden ja kaukaisien vuosien takaa eräs himmeä ajatus. Se kaihoili sieltä Amerikan ajoilta asti. Se oli seuraavanlainen:

Superiorjärven rannikkometsissä, Marquettesta Munisingiin kulki rautatie. Tämä ratalinja halkaisi hämärän aarniopyökkimetsän. Radan varrelle oli kertynyt muutamia vasta avatuita halkokämppiä. Yksi sellainen oli Rumley, toinen Damling. Täällä Damlingissa oli Aisakki tullut tuntemaan Kaula-Kanasen. Tämän kotoperä oli jostakin Oulunjärven ympärillä olevista pitäjistä. Miehen puheiden mukaan hänellä piti olla maatila. Kaula-Kananen ei pitänyt manttaaleja itse tietoinansa vaan kuulutti sen ulos julki sekä salaa. Jokainen kämpiköllä käväissyt tiesi tarkalleen, miten monta lehmää oli Ketara-Kaulassa ollut, montako rahtikuormaa Kaulan pihan läpi kuletettiin talvisin Kajaanista Ouluun; miten monta Vienan laukkuryssää sai kyydin kotipaikoilleen ja montako patteria "pellonvoidetta" muhi Kaulan kaikilla vainioilla. Myöskin kuinka monta syltä talon tupa oli toisin ja toisin päin; miten solakkana seisoi tallin takana miesmuistiin kaatamaton silpomännikkö; miten se siinä seisoi välkkynä ja salaperäisenä poronkelloa kaijuttaen kumeana kuutamoyönä. Se metsä se siinä jymysi ja jynkeili talon änkeätä asua… Hongikko kohisi oman talon maalla, kohisi omassa takana kuin paras kruununpuisto. Ja omasta metsästä sai rakentaa pytinkejä vaikka kymmensylisiä. Punahonkaa sitä oli oksatointa ja silkoista patsaita ja penkkejä, lauteita ja lavoja vaikka yksipuisia olisi pykäillyt. Niin sitä oli puuta, jotta köyhää hirvitti. Jouhipetäjien suilevaa, kynttiläoikosta runkoo seisoi kuin parasta juustoa. Itsensä keisarin sanotaankin sanoneen: "Että Puolangalla imaistavat hongistot, joista Rooman pyhä isä aikoo rakentaa Kittilään oman tuomiokirkon…" Niin oli Kaulan kuuluisa Kananen koko Danlingin kämpiköllä kuuluttanut… Tämä mennyt aika ja ajatus välähteli Aisakin mielessä.

Kaula oli sitten matkustanut vuosien kuluessa kotimaahansa… Sentähden johtui eräs vissi tuuma tässä hänen mieleensä. Tosin ei Aisakki koskaan ryyppysakissa puolustanut Kaulaa, jota muut aina yksissä neuvoin höyhensivät. Mutta toiselta puolen ei Aisakki ollut ottanut pilkantekoonkaan osaa. Juomingissa kehuivat toiset, toiset panivat vastaan. Se riippui vallan siitä miltä puolelta ryyppy kullakin kertaa kallistettiin. Imartelijoille, jotka lipakielin lähentelivät ja jouhen ja rikan takilta nyppäsivät, osti Kaulan isäntä rennosti olutta ja viskyä.

— — —

Ja kun aika joutui niin tie lyheni.

Eräänä talvisena tuiskupäivänä saapui kaksi ihmistä Kaulan talon kartanolle. Eivätkä Amerikan muistot ensi silmäyksillä olleetkaan ihan perättömiä… Tuossapa se huojui varteva petäjikkö. Tuossa jymyseinäinen pirttirakennus.

Ennakkolaskelmissaan oli Aisakki sattunut ottamaan oikeaan osuvan suunnan. Tiesihän hän entuudestaan mistä nuorasta tässä nyt oli vedettävä. Ensi silmäys osotti että hänen edessänsä oli kuin olikin aimo erämaan linna.

No entinen amerikalainen halkojätkä, joka on ollut sentään proletaaristen kämmenten välissä hierottavana ei ole mikään turilas, eikä paksunahkainen piikkisikakaan. Isäntä näet otti harvinaisen vieraansa vastaan hörönaurulla. Hurmaavalla ja sydämellisellä riemulla hän tervehti tulijoita. Päällepäätteeksi, ennenkuin asioita alettiin kuihailla puoleen tahi toiseen, ilmoitti Kaulan ukko, "ettei hän ole mikään 'lahtari', vaikka hounat sitä huutavat."

Maitaan ja mantujaan kehuskellen ja näytellen entiseen tapaansa hän jutusteli:

— Köhjäkkeitä ovat nämä vanhanmaan isännät oikein maailmanmiehen rinnalla… Olen sen heille aikaa sanonut, että katsokaa raukat sääriänne!… Se on sillä lailla Junnan Kukkoo, että jos lapikasvarret kaikki nousevat tässä pohjanperällä ja tikkaavat yhtä jalkaa niin kissalta pääsee paha marina, jos kerta tavallinen mies "rokasta" kiinni tarttuu ja hännän nyrkille kietoo! Niin että sotakouluun sitä heidänkin päästä pitäisi jääkärin mallin mukaisesti…

Tähän tapaan haasteli rehti isäntä odottamatta ilmestyneille kaukaisille matkatuttaville. Ja todellakin pitkästä aikaa saattoivat Aisakki ja Henna huolista huuahtaa… Hetkessä hengittivät he hieman vapaammin.

Ruokapöydässä kun ihastelivat sai Aisakki aiheen puhua:

— Me Amerikan suomalaiset olemme omaa lahkoamme… Meitä toiset kenties eivät ymmärrä. Maailmankatsomus on meillä väkisinkin laajentunut. Ahdas, liian ahdas on vanhan Suomen ajatus…

Kaulan isäntä katkaisi:

— Sitä samaa sanon minäkin ja arvelen että jos Suur-Suomi, se tahtoo sanoa suomalaiset, virolaiset, inkerikot, karjalaiset, ulapantakalaiset, tsuhnat, kurkunleikkaajat, tverit, ituihmiset y.m. sullottaisiin samaan huhmariin, syntyisi siitä eri kihinä… Voisiko sitä sanoa Kalevan kansaksi?… Kyllä se voisi Väinön heimoa olla, mutta aatteet uudet ja vaikutteet luokkataistelun aikakaudella…

Kun oli jo myöhä ja vierassalin ikkunasta aikoja sitten tuli oli lakannut loistamasta, puhelivat Aisakki ja Kananen kauan kumpainenkin eri sängyistä toisillensa…

— — —

Muutamaa päivää myöhemmin eräänä yönä läksi Kaulan pihasta kolme poroa pulkat perässä viillättämään petäjikön halki itää kohden.

Ajaja istui kussakin kotissa. Niistä oli yksi nainen…

38.

RAATARI JA RUNTTE.

Se käsinväännettävä rullasukkula-ompelukone, joka oli syksyseltään Paakkolan peräkamarin pöydällä, sai nyt seistä ja ruostua… Sodan aikana se eniät sarkapakat kokoon kuroi. Pussihuosujen aika oli silloin tulinen ja tärkki. Mutta sittemmin oli mestari sen viran heittänyt hiiteen… Ilman kiusallista ompelutyötäkin eleli raatari. Eikä se virka koskaan niin kaksinen ja kehuttava ollutkaan. Eläminen neulan reijästä on samaa kuin inua mahon mullin poikimista. Toisinaan oli silitysrauta kuuma, silloin oli einettä ja apetta pöydällä. Mutta milloin liesi jäähtyi, jäähtyi puuropatakin… Muutoinkin eleli hän paljonkin huokeammasti. Kaikenlaista keinoa ja kaikenlaista serpaa saattoi sota-aikana kerääntyä, kun el kädet taskussa kulkenut. Talolliset erittäinkin höyssähtelivät. Ja miten mukavia emännät sentään aina olivatkaan olleet. Ja paljonkos tämä yksinäinen leskipoikamies sitten sujutti. Vaikka kyllä sitä yhteenkin suuhun omaisuutta uppoaa, jos on upotakseen. Saattaa sitä mennä, jos on mennäkseen. Raatari tiesi miten monen isäntämiehen kurkkuun ovat uineet kokonaiset puulaakien perämetsät. Niin ovat huilanneet alas, etteivät oksat edes kurkkua raapineet… Ja suoraan puhuen olivat mestarin menot sitä mukaa etukulossa, että harva se talo, jossa hänelle ei mahastaan kiinni olisi oltu… Oli sitä Paakkulastakin saatavaa, herra tiesi kuinka monilta vuosilta. Ja siksi se kone olikin etsittävä pois, mikä sinne neulomusretkillä syksyn suussa oli jäänyt.

Tätä konetta sitä raatari hakemassa olikin.

Tehden talosta poislähtöä istui hän jo Runtten rattahilla… Juontuivatpa silloin muistiin ne juhlalliset sotapuheet, joita yön aikaan pappilan agronomi vastavietetyissä iltahuveissa puhui. Oikein se nostatti uudestaan mieltä. Väkisinkin pani kertaamaan kuulemansa puhujan voimasanat:

Saksa on mahtava!… Saksa on suuri!

Saksassa Suomen suuren on muuri!

— — —

Saksa voittaa… Saksa kaataa!…

Kalevan karjut sodasta palaa…

— — —

Mestari väänsi tahallaan sanan "sankarit" karjuiksi, koska se hänen mielestään oli mojuvampi ja runomittaan sukevampi sana… Edelleen lausuili hän Kalevaisista kankahista ja kunnahista. Hänen pontevat sanansa kaikuiat todellakin kuivan kankaan välkyssä männistössä. Ja kun rattaat lotisivat rasvatussa akselissaan kuoppaisella tiellä eteni ajaja läpi metsän. Tämä hänen sanojensa pontevuus ja paatostaminen nostatti miehessä isien tunnelman… Ryhtinsä ylevyyttä asetellessaan siinä vilposkäryillä istuessaan tahtoi hän sekä sanoin että elein olla yhtäläinen kuin agronomikin. Hän paisutti ääntään ja muisteli samoja lauseita.

— Ystävät nyt isänmaalle saapuu!… Saksalaiset nousseet Suomessa maihin… Viisikymmentä sotalaivaa akkuroipi Hangossa. Viisitoistatuhatta teräskypärää keikkuu kulttuurin ja kunniamme puolesta… Oi von der Goltz!… Oi sinä huhtikuun kolmas päivä! Oi te baijerilaiset!… Terve Tillyn päiviltä, terve! Stålhandsken ja Hakkapelitan nimi on teille tuttu. Iskimmehän etelässä nekin ammoin. Iskimme Kustaan suuren ja jumalan puolesta. Pohjolan leijona polki ylpeän isänmaanne anekauppiaat. Ja kussa kulkikaan suomalainen keihäsmies kirveineen, siellä matala valakka ja tamma kavioita iski. Kuolemata kintereillä kuskasivat…

Sinäkin Runtte, puheli raatari hevoselleen, sinäkin Runtte olet sukua sotaista ja suurta, olet suomalaista! Sinä kolmikymmenvuotisen sodan sotaorhien polvesta olet lähtenyt ja varsoista viskattu… Ei sinussa ole ryssän rotua lyhkäistä… Jaa'ah, ryssän et ole hajua, et hanketta. Me olemme suomalaista sukua ja juurta!

Agronomin paatostamaa juhlapuhetta tapaillen hän jatkoi:

— Saksassa sivistys suuri! Kulttuuri kuulu!… Saksa on rautaa!… Saksa on rautaa!… Mikäs oli suurempi? Mikä oikeutetumpi? Mikä ylväämpi? Mikä isänmaallisempi?… Mikä oli onnellisempi Suomen valkoista ritaria?… Veli veljeä auttaa. Herra herran puolesta käy. Puolustaahan meitä Saksa… Rautainen Saksa! (Omiaan lisäten): Ylimystö Suomessa hihkui ja hurras, penikat piirti sanoja santaan: Saksa on rautaa! Saksa on rautaa!… Saksalaista kuka ylväämpi oisi, jääkärin mainetta mahtavampi? Käsillä heitä kannetaan. Heille hurrataan, lauletaan. Heille ulvotaan, imarrellaan, kuiskutellaan, kutkutellaan, raaputellaan, maanitellaan ja nuoleskellaan… Lipettiä lasketaan. Ah, palturia ja pötyä… Liköörija konjakkilekkerit, punssit ja sampanjat… Salakätköistä kaikki tyyni esiin vain… Entäs kilkkavat ja kalliit kuparit. Aina pässin kaulakulkusesta kahvipannuun, ovenriparenkaasta kirkonkelloon, kolmen komppanian kattilaan ja ruutisarveen saakka kootaan nyt Suomesta ryönä. Kokoutuuhan siinä saalista, sukeutuu ihan summittain kuin ennen Perman ja Aunuksen kalmistoryöstöillä. Kamaa siirretään laivanlastittain Saksaan. Eikä ihme, sillä olivathan nämä pesorkaajat samoja kamasaksoja, samoja viikinkejä, sukupuuttoon kuolemattomia merirosvoja. Heidän äpäränsä ovat tänne muniutuneet. Olihan rikos ja huoruus hautunut poikaan. Ja tästä itiöstä kekistyi kansan piiskuri, kotimainen konna. Veti veri muinaisen sivistyksen aateluuteen, jalosukuisuuteen. Ja tapahtui että kodin pyhyys poljettiin. Herrasperheen kunnia, äidin ja tyttären kainous riisuttiin. Ruhrik ja Romanov sukujen malliin aviovuoteet annettiin upseereille. Leijonalippu-roturoikan muinaiset vastalahjat avattiin "peräkamariin" saakka. Suomen porvarin kodissa avautuivat vuodekamareiden ovet avuntuojille… Hengen, miekan ja lihan kylvö toi tarkotuksella tullessaan uutta virikettä veijareille. Potivathan Suomen jalosukuiset verenheikkoutta ja pääluvun pienuutta… Lupa oli mässätä, lupa rienastella, hummata ja huolia.

Yksinäinen ajelija muisteli ja teki omia kummallisia johtopäätelmiänsä. Kerran oli hän Kiiskilän Konstan kuullut kovalla äänellä lukeneen lehteä Kekäleojan pihalla. Se oli ollut erittäin mieleenpainuva juotti. Sanomalehdessä seisoi jotenkin tähän tapaan:

"Siveelliset siteet ovat porvaristolla häilyväiset. Entinen jalosukuisuus kilpailee sotarosvojen häikäilemättömyyden kanssa. Aijemmin rehdiksi tunnettu, monikin vakaa isäntämies saattoi muuttua tylyksi, jopa kokonaan kavalaksikin ihmiseksi työläisiä kohtaan. Lupaukset ovat tulleet pettäviksi, kohtaukset ja puhuttelut ärtyisiksi." Ja niin totisesti se onkin. Ryssiltä peritty suunnatoin sotasaalis kiehtoi raatokärpäset kimppuunsa. Kapitalisteilta kansalle palautettu omaisuus joutui punakaartin haltuun, mutta häviön tultua lankesi valkoisille. Ja kun sitten metelin tauottua puhkesi halu jonkinlaiseen inventeeraukseen, varastojen valtiolle ottamiseen, huomattiinkin pesorkkaajien hummanneen tuntemattomat määrät omaisuutta. Mutta valtion hallussa eivät sotasaaliit olleet ollenkaan paremmassa tallessa. Salakähmäisyys ja kähvellykset astuivat päiväjärjestykseen. Jos valko-ryssät totisesti ennen ryöväsivät punaisten aikana ja lahtarit valkoisen valloituksen jälkeen avustivat kamasaksain ja merirosvojen apuna kansallisrikkauksien pesorkkaamista ja siinä olivat yksityisien omaisuuksien imemisessä ajeeranneet, niin nyt, nyt se vasta nousi huikea hivutus.

Raatari myönteli itselleen: Hanttapulien sakki se parhaillaan hamuaa julki ja salaa. Ei pysty lain kirjain kulasseihin. Asetakki ja pussihousut riittää. Heillä kun on univormu ja terästä suolilla, niin äläpäs mene lähelle, tahi kynnet rävähtää. Katsele vain kauniisti siinä sivulla, katsele kuinka pala painuu pedon kurkkuun toinen toistaan suurempana. Kyllä luulisi jo Paakkulan rusthollarinkin näkevän mistä sitä isänmaata leikataan… Ja mitämaks, jos tässä taasen punikiksi mielipiteensä muuttaisi ja ajattelisi Rajavaaran tapaan näin: Jospa pakanat puliveivaavat. Jospa nuljuttavat selvään silmään keskellä päivää niin kauan että tässä jääpi isänmaasta ruoto rukkaseen. Ja entäs nämä sota-ajan nousukkaat sitten? Äkkilihavat änkyrät ja lököpöksyt, mahakkaat rahtyärit! Miehet, joita sattuma on siunannut tuhatkertaisesti ovat sikamaisuudella markat miljooniksi muuttaneet. Tunturimaisilla mahoilla luhmastelijat, hamlaaminen on kaiken kesää käynyt isänmaan kavaltajien takaa-ajon kanssa. Työläiset ja punikit lymyilevät erämaissa. Musta kuolema ja murhavimma vinkuu nurkissa. Aloite maassa ja taivaissa on vain valkoisilla. Ylpeys, intohimot ja irstaisuus ovat ihmisruokana. Myötään mennyt aika ja vastaisuus kuiskii ja suhisee siivekkäistä valkoisista. Surut ja murehet maailmasta astukoon kerrankin ikimuistoisaa aikaa.

Raatari syventyi äänettömäksi. Hän muisti Mikon-Rinteen lukukinkerien ruutuja. Silloin sitä Huikurin keisarin (Huikurin talo Kuorevedellä, jossa 1850 vaiheilla isäntää kutsuttiin "keisariksi.") huikeasta juomingista oli kansa kertonut. Tästä johtui ajatus itsepintaiseen huutoon, joka kerskui Suomen kuninkaasta. Herrat hihkuivat: "Hallitsija sitä omasta takaa pitää säätämän! Meneväthän päätökset päin istumapattereita, jos niitä kaksisataa ammattihaukkujaa siehtoo ja seuloo. Valtiopäiviä ei tarvita. Kansalta ovat vain päiväpalkkoja kynimässä ja nylkemässä vuosikaupalla. Velhot siellä suutaan ruukaavat. Jos yksi on hyvä, on toinen kahta parempi. Monta kertaa hyväkin asia sorvautuu pirunkaulalle. Kitaläpiurheilijat pieksävät kieltä. Sosialistienkin suusta tulee jo mitä hyvänsä ja milloin hyvänsä. Kilpahaukuntaa se on kuin koirain kirkonmenossa…"

Juurakkoniemi kuvitteli huvikseen edessään olevan kaksi sataa koiraa. Koirista olivat toiset rotukoiria, toiset pystykorvia sydänmaan lintupiskejä. Oravakoirat olivat kipparahäntäisiä, korvesta tulleita luimistelijoita. Mutta annappas olla, ei sitä karvaan ole katsomista. Sisua sitä löytyy. Tuokin valkoinen massatehtaan patruunan aristokraatti Mänttästä, joka käpälät kankeina kävelee köyhää ihmistäkin vastaan, saatikka sitten toista koiraa, jonka kanssa ei kävele saman tolpan juureen, ei nosta käpälää eikä haista. Ja sitten jos ne vuoron perään haukkuisivat…

Ei, mutta kuinkas se asia oikein menikään keisarista koiriin. Se oli kysymyksessä näet se Suomen monarkia, se yksinvalta. Se on niin että kun yksi mies sanoo että asia on niin, niin se sitten onkin. Ja jos yksi mies sanoisi että asia ei ole niin, niin se ei sitten saisi olla niin. Ja koko kansa tottelisi mitä hän sanoisi. Monet turhat juonittelut ja asian haaskaus säästyisi. Valtiokin vapautuisi maksamasta mokomia lainlaatijain palkkoja. Ja elämä kulkisi paljonkin vähemmällä funtieraamisella. Ja mitäs sen kansan sitten tarvitsee tietää? Ei muuta kuin tee työtä, syö ja makaa, ole rauhassa, äläkä vimmastele… "Jalosukuisuus ja ritarius heräisi uudestaan henkiin" oli Paakkulan rusthollari sanonut. Nykyaikaisuus onkin yksitoikkoista, äärettömän tyhmää ja riitaista. Puoluekinat ja kukkotappelut kaikkialla. Jokainen kuluu kannollansa seisoessaan onteloksi ja tyhjäksi kuin ontto puu… Mitäpäs siinä, kuningas vähintäin, ellei keisari olla pitää. Komea sana se on keisari… Aikakirjat näyttävät että Roomassa pitivät valtikkaa keisarit. Ja mitä loisteliaimmin siellä jumalanpojan elinaikana jytästettiin. Koko maailman hollikangessa huiteli sama jässi! Ja entäs Napoleon? Mikäs muu hän sitten oli ellei keisari. Kansa vapisi vyyhtenä hänen varpaittensa alla. Ja mihin maahan vain se huima mies viitsi sylkäistä, seurasi siitä ankara prosessi. Ryssät!… Kukas näitä partajessikoita, aron virsujalkaisia vantkoja olisi aisoittaa voinut, ellei keisari? Tuhannet miljoonat ovat heidän edessänsä tomussa ryömineet. Keisarin sanahan se painoi, tahi muutoin viuhuili solmuruoska ja pamppu. Hirttohirret könöttivät tantereilla. Onnettomat ihmiskaritsat, jotka vain vastaan harasivat, niin ne tuulessa kuivattiin. Vaivanpaikoissa kävi kitinä ja kätinä. Päitä räätiköitiin ja vastaanpanijoista luhmittiin "lankunkantajia." Piinapenkki ja pölkky seisoi kaikilla toreilla kansan kurina ja kauhuna ylenaikaa… Keisaria huutavat herrat: "Se Suomelle pitää saaman" ne sanovat. Saksa! Mikä olisikaan vaivainen Saksa ilman keisaria? Ilman Wilhelmiä se olisi viheliäinen nurkka. Berlin olis ranskalaisten frakkirakkarien, muotimampsellien perukki ja pitsitehdas. Harjoittaisivat alushametriminausta neljännentoista Ludvigin malliin. Keisari… mikä uljas nimi. Eipäs ihme että kukkoa sanotaan keisariksi. Oikea vertauskuvallinen astunta ja liikenteet ovat sillä kuin keisarilla. Turhaan eivät kuoreveteläiset vanhaa Kulkuria sanoneet keisariksi, Kulkurin keisariksi.

— — —

Juurakkoniemi oli päässyt hevosineen ahteen päälle.

Hän ajoi alamäkeä varovasti, koska käsinväännettävä "ompelukone" keijotti käyttämättömänä siinä hänen edessänsä… Jykevä männikkö ja yksinäisyys irtautti aatokset lentoon. Mielikuvittelut kiipesivät sinne minne ne parhaiten halasivat. Mietelmiänsä hän jatkoi tähän tapaan: Huhu sittenkin kai päättyy jonnekin. Saksan Villen pojasta voi vääntyä meille hallitsija… Ja kyllä se niin onkin. Maalaisrotuinen ei tule kysymykseenkään. Sellaisia ei kannata ottaa laskuihin. Historian taivalhan sen todistaa. Onko majesteetti milloinkaan innostunut valkoruusuttareihin tahi pohjanneitoihin tässä maassa? Ei ole. Eikä löydy tarkoitusta vastaavaa kantakirjaakaan. Kuninkaallisen veren virtausta ei voida suomalaisen suonissa todistaa olevan, ellei nyt oteta sattumoiksi tapahtuneita karhun ja hirven metsästysreissuja huomioon. Niinä aikoina on kyllä kannetointa vakkaa alitse irtoneulaisen kuusikon kannettu… Raatari mietiskeli lihallisia asioita, oli erittäin hyvällä tuulella ja hurautti kuninkaallisen kehtolaulun:

Mälar järven rantoja ma sousin. Oi Mälar, Mälar, kätke minut oi!

Manskiven rokkomampselli ajeli raataria vastaan.

Tällä oli kyytihevonen, koska kierteli pitäjällä kevätkautena taasen rokonistutushommissa. Hän oli juuri kääntymäisillään Kiiskilän kulman tielle kun kuuli loilotuksen. Kyytipoika tunsi kaukaa Runtten ja raatarimestarin. Tämäkin tunsi heidät. Mestari ihastui, sillä hän ihaili erittäin mykevävatsaista rokkomampsellia. Monet kerrat oli hän istunut hänen kanssansa aterioimassa Paakkulassa… Mampselli kuunteli mielellään ja suvaitsi tuota höyliä, matlakkaa miestä. Mestarin silmäniskut ja taputtelemiset veivät hänen suunsa siirapille. Silloin kiertyivät räätälimestarin mieleen paratiisin kielletyt hedelmät. Juurakkoniemi laskeusi vilposilta alas tervehtimään:

— Mikä mainio sattuma!…

— Mistä te sellaiseksi runolliseksi… Oikeenhan se mestari aatelislauluja…

— Kuninkaasta nyt puhutaan, ajatellaan ja lauletaan.

— Mistä kuninkaasta?

— Suomen kuninkaasta…

— Suomen?…

— Suomen keisarista… piti sanoakseni.

— Ah!… Siitä saksalaisesta prinssistäkö?…

Raatari innostui: «

— Saksalainen keisari Suomessa on ennen kuulumatoin. Maailmata se mullistelee… Tietääkö mampselli, että silloin on Rooma pohjolassa. Augustus ja Rooma! Perikles ja Atena!… Aasia ja Aleksander! Ludvig ja Versailles… Ajatelkaas meidän leijonata, jolla on rautainen liittolainen. Ryssät silloin ruimitaan edemmäs omille aroille. Ja eikö se ole historian laki, että niin tapahtuu? Vuosisatainen kehityksen painopiste kulkee kiertävätä rataansa niinkuin sen Suottalan vaari sanoi, joka koulut korkeat kävi, mutta jonka kirjat viina vei kaivoon. Niin hän sanoi että Egypti, Assyyria, Babylonia, Kreikka ja Rooma, Kartago ja Gallia, Anglosaksia ensin, sitten Skandinavia… Ja sitten…

— Suomi!…

— Ihan paikalle sanottu! Suomi!

— Sittenkö seuraa ryssä? Mutta eikös ryssän aika ole ollut ja mennyt?

— Saapi se minunkin puolestani, mutta en sitä tarkottanut.

Rokkomämpselli intti kiusalla:

— Mutta eikös se suomalainen kulttuuri juuri kohonnutkin Ruotsin loistoaikoina ja yhdessäolossa ryssän kanssa?…

Tätä puhetta ei toinen tahtonut kuullakaan, vaan alkoi kuvitella uutta ja mahtavaa hallitsijaa tähän tapaan:

— Ja sitten kun tämä uusi ponssari alkaa täällä katsella ympärilleen, näkee hän oikeaan ja vasempaan, Skandinaviaan ja Kuolaan, Vienaan ja Karjalaan, Aunuksen, Inkerin ja Arhanskelin aika on tullut ja Itämeren pottutarhureitten. Kas nämä ne leijonamaata pulskistavat ja paisuttavat… Onko mampselli koskaan lukenut sitä Tolstoin ennustusta, jonka tämä ylen viisas ihminen näki hengen silmillänsä? Ihmiskunnan tulevaisuuden ikkunasta hän tarkasteli ja sanoi: Suomessa nousee kerran hallitus, joka on julmaan verenkarvaiseen petoon Bibliassa verrattava. Tämä käy kamalasti perkkaamaan parrakkaita. Ottaa ja anastaa itselleen koko kaalimaat. Eikä sipulin oraskeittoa syödä sen koommin tällä puolen Tonavan. Kansat ja kaupungit hakataan maan suolaksi. Valloitetaan Venäjä ja Muskoo. Potsottajat ajetaan Baktrian mäille, Kaspian taakse karjapaimeniksi, tahi pannaan ankaraan orjantyöhön rakentamaan suomalaista kulttuuria ja valtaa Väinön avartuvalle aholle. Ja eikä sen erän perästä paitaa nähdä pöksyjen päällä… Sarkatakki ja lapikas liituaa tien suomensukuisille. Syrjäänien orvoille antaa kerrankin oman osansa. Oman kansan perintöosan…

Rokkomampselli kuunteli ja katseli hämmästyksellä tätä tiellä tapahtunutta esitelmää. Hän ihmetteli sen lennokkuutta ja kostikkaisuutta. Hän katsoi pitkään raatarin arvokasta olemusta, jossa saattaa olla tämänkaltainen historian tuntemus. Jopa hänkin huudahti enemmän toiveessa kuin täytenä totena:

— Tosiaankin!… Kuinka huimaava ajatus! Jospa se puoliksikin toteutuisi… Ja kuka onkaan tämän oivallisen ohjelman laatinut?

— Jaa!… Varjaagien veriheimoa on sen täytynyt olla! Siinä se on yhtäkaikki aate. Sen korkeus raapii vanhan taivaan sinistä lakeutta. Siinä on ei enempää eikä vähempää kuin suur-Suomen levereeraus. Siinä on "läämäältään pohja" yhtä tarkasti kuin Mustanniemen Akustin saunan perustuksella Muhujärven rantamalla.

[Mustanniemen Akustin älykkäisyys oli aikanaan huudossa kautta lähipitäjäin. Kauaksi kuultu mies mestaroitsi puusta ja raudasta mitä maan kyntäjä kulloinkin tarvitsi. Rakensi myllyt monet, rusnaili rattaat ja separaattorit. Ratkaisi vastoinkäymiset sellaiset, joista muut miehet saivat olla syrjässä. Töllinsä sijaitsi Muhujärven kivikkoniemessä kaukana Hämeen takamaassa. Henki oli sanonut hänelle: Rakenna saunasi perustus ja pohja kymmentä syltä syvälle aaltojen alle ja sinä olet perivä ajallisen onnen ja autuuden. Akusti rakensi, perkoi ja pöyhi kiviravit ja rauniot pelloksi. Kivikasat kuletti ja käänteli niemen nokalle, minkä äkkijyrkästä huilasi kymmensyliseen selkäveden pohjattomuuteen. Ajan kanssa edistyi työ. Pelloista kuokitut kivet kohousivat vuosissa pinnan peitoksi. Saunan perustus valmistui suunnitelman mukaisesti. Kylpy rakentui uutena ja uhkeana aaltojen päälle. Ja kansa tietää, että ajallinen onni asettui tähän tölliin. Akusti oli rakentanut hikihelmien ikuisen muistomerkin itsestänsä. Aherrus ja orjantyö uppoamattomana kurkoittuu ylös ilmoille ulapan ylle. Se nousee yhtä onsiokkaana kuin egyptiläisten pyramiidit Afrikan hiekasta. Mustanniemen Akusti elää.]

— Kyllä, kyllä. Silloin se kansallinen sauna lämpiää leviämmästi. Aina itäisille aroille asti leviää sen suloinen tuoksu ja tuntu… Suur-Suomen vasta huiskuu kaikilla lauteilla ja kaikissa karsinoissa. Ja raitilla lauletahan poikaan nuatilla. Kuppihela hiljallensa huiskuu tasaisessa tahdissa. Kaikkien kansain silmät vartioitsevat meitä. Kyllä se kolmimiljoonainenkin kansa, vanha Suomen suku, mantsujen malliin, voipi vuorostaan vallan maanpiirin tällä tanhuulla ottaa. Oikeastaan liian paljon on annettu naapurin leventyä ja lemuta. Liian paljon on nuuskattu ryssäläistä jumalan suurusta… Minä en epäile ollenkaan, etteikö kerta koita aika, että tuhannet ja miljoonat matelevat jalkaimme juuressa. Kyllä ne vielä lahjuksia mailta kaukaisilta tuovat. Tyrkyttämällä tyrkyttävät kalliit mattonsa ja kultansa kuninkaamme jalkain juureen. Ja prinssit naivat meille miniöitä Tiipetin tyttäristä…

— Kuinka se mestari voipi näin kaikki hyvin lipelaarata? Kuinka ihmisjärki tämän voipi kaiken käsittää? Te olette, huomaan minä, syvästi oppinut… Mikä ylevä aate! Mikä suuri kansallinen aate! Ja kaiken tuon voisimme saavuttaa jos vain olisimme yksimielisiä…

— Totta mampselli!… Totta mitä sanoitte. Kyllä se on ihmeellistä. Olen ajatellut, miten viisaan mielikuvain siivillä saapi körötellä korkeuksiin ja kummallisiin maailmoihin. Halki arkipäiväisyyden voipi vuosisatoja eellehen katsella kansamme tulevaisuutta.

Keväinen isänmaan aurinko paistoi.

Ystävykset kulkivat samaan suuntaan.

39.

EPÄILYTTÄVIÄ ASIOITA.

Haapaniemen kahakoimisten jälkeen tuomari välitti viisi sotatoiminnoista. Hänelle ei enää ollut isänmaallisuus yhtä mielenkiintoista kuin Vilppulan rintaman taisteluiden aikoina. Toiminta-alueekseen tämä mies otti Tampereen ympäristön. Hämeen sisämaissa pani väsymättä toimeen kotitarkastuksia… Holhotin katoaminen saattoi hänelle raivoisia kohtauksia. Joskus ajoi hän vihansa perinpohjin syyttömään ihmiseen… Ja vaikka toiset riemuitsivat Tampereen valloituksesta, hukuttivat ikävänsä hurjiin juominkeihin, ei tuomarilla siihen ollut aikaa. Juhlimiset ja juhlapuheet olivat samantekevät. Tällä kertaa oli tuomarilla työnä käydä kyttineen sydänmaissa töllistä tölliin. Kadonneita lampaita etsittiin. Jopa kun kerta ylemmältä taholta haluttiin miehelle antaa mainetta ja tunnustusta, niin tämä vastasi kuivasti ja lyhyesti:

— Olen saanut kyllikseni.

Tämä vastaus synnytti pisteliästä ivapuhetta. Takana naurettiinkin. Yleisesti oli näet tiedossa Haapaniemen isännän antama pöksynmitta… Kumminkaan ei tuomaria pian kukaan kaivannut. Ei kukaan häntä tarvinnut. Eipä kenellekään juontunut päähän tarjota valkoisen ruusun ritarinmerkkejä. Muutamat lahtareistakin alkoivat häntä kohdella kylmäkiskoisesti. Kohtauksia, katseita ja keskusteluja vältettiin tuon verisen miehen kanssa. Vapaamielisemmät jo sanoivat: Tuomari on kolkko kaveri! Epämieluisat maineet menneiltä ajoilta vyöryteltiin mieluummin tuomarin niskoille. Syntisen miehen sanottiin "liian kirjaimellisesti perustuslakeja noudattaneen." "Siveellisissä" seuroissa puhuttiin "verikoiran edesottamisista." Toiset toki lohduttivat: sota on sotaa. Taisteluissa tapahtuu kaikkea… Ase tekee tehtävänsä. Kuolemahan on kapinoitsijan palkka…

— — —

Salametsästys jatkui.

Olihan punaista riistaa viljalti. Metsissä samoilivat valkoiset, kerestivät kokoon pirstotun punakaartin rippeitä. Kodeista pakosalla olivat nekin, kutka tuskin olivat osaa ottaneet. Suin päin vain kauhu kaikkia ajoi. Antoivathan silminnähdyt tapahtumat osviittoja kovakouraisesti kaikille. Taisteluiden jälkeen, rauhan jo palattua, oli alettu miehiä nyppiä kotoa sieltä ja täältä. Periaatteen ja mielipiteenkin pohjalla vangittiin. Kapinallisille myötätuntoiset joutuivat ahtaalle. Yö vuoteille astui valkoinen mies. Vangitsi köyhän mökin miehen. Isän otti lasten keskuudesta. Perheen parkuvan keskestä raasti turvan. Metsään, suoraa päätä korven laiteelle kävi tie koirakuopalle. Kevätyö katsoi kauhuissaan ihmisteurastusta.

Epämääräisyys ja synkeys jatkui koko kevään. Seuraava kesä kuulutti onnettomuutta. Suojeluskuntain sunnuntaimetsästykset tulivat ihmisten ajossa tavallisiksi. Otuksia ilmeni eri paikoilla summat. Toisinaan niistä oli puute. Silloin täytyi tehdä syyllinen. Oman kylän työmies otettiin murhattavaksi. Kaikessa hiljaisuudessa kuljetettiin pois…

— — —

Monta tuulesta temmattua juttua tuotiin mielistelyn vuoksi valkoiseen esikuntaan… Kalliosaarellakin muutamat kalastajat kertoivat liikkeistä… Juttua kertoi koiranleuaksi tunnettu Kurppalan tervanpolttaja. Hän oli sitä kuullut Kekäleojan akkain kuiskivan… Hänen vilkas mielikuvituksensa loi sille siivet sivuun. Pitkäsiipinen ankka lentää leuhutteli maailmalle. Kerrottiin että muka kalaukon haamu rapusaksineen liikkui rannan kallioilla. Toisinaan kiiteli ilmi elävä Vilppo kirves kainalossa korpien rymeiköissä. Että kuulluksi tulleen noidan kämpässä rantakallion alla lahden pohjukassa kiiluilee kahdentoista aikoina öillä kummallinen tuli… Että rauhaton sielu saamatta lepoa mittailee manalan mailta takaisin maailman tanhuille. Että pakko kuuluu olevan ukolla pyrkiä päälle maan haluttuja kalastuskeinojansa harjoittamaan. Vissinä puheena tiesivät ruuhen laidat rantahaavistossa yökasin kastelemiksi. Aluksen laidat sanottiin laineissakin kastuneen… Verkkoja huiskautteli tuuli teikkiseipäissä. Katiskalle sanotaan kokijan yön usvissa ilmestyneen.

Joku toi tämän tarun suojeluskunnan kansliaan, kansakoulunopettajan peräkamariin. Päällikkö sattui olemaan taikauskoinen. Eipä hetikään mielinyt mokomaan saareen mennä. Tulipa kertomus toinen ja kolmas. Jopa oikein ylempää annettiin osviitta… Ja ilmestyipä itse tuomari vaatimuksin, jota kumminkaan suojelija ei tuntenut. Hän kiikutteli kammarinsa keinutuolissa ja rauhallisena katseli kaljupäistä miestä. Tällä liikkuivat pitkät ja luiset sormet levottomina, hermostuneina, kunnes alotti:

— Sallikaa minun saada muutamia miehiä kanssani, Asemiehiä tarkoitan, tutkimaan saarta, missä piileksii muutamia poliittisia vankeja. Vangit ovat karkuteillä ja syytteessä moninaisiin valkoisten murhiin…

— Sitäkö saarta, jossa… jossa suinkaan ei voi olla yhtään mitään…

— Sanotte liian vakuuttavasti.

— Mutta minä vakuutan ja vastaan… niin totta kuin istun tässä teidän edessänne.

— Ettekö sitten tiedä edes julkisistakaan puheista?

— Olen niiden juttujen takia liian paljon vaivautunut. Kahtena sunnuntaina olen samonnut kaikkialla kumminkaan mitään löytämättä. Ei merkkiä edes huomattu… Ja siksi toiseksi, olisko se oikein suotavakaan… Tarkoitan, sehän oli ukkovainaan yksityinen rauhoitettu alue ja kansa vielä nytkin vähemmällä syyllä sinne haluaa.

— Juu, minä vaadin. Katsokaa tämä korttini, olkaa hyvä. Toinen otti ja tarkasti lappua, johon oli kirjoitettu: "Suomen valtiollinen poliisi."

— Jahah, jahah. Nöyrimmästi täytän arvoisan anomuksenne. Siinä suhteessa minä olen heti valmis… Kumminkin, pelkäänpä Kurppalan tervanpolttajan eksyttäneen teitä. Hän nimittäin kuuluu kalastelevan nykyisin niillä ukon pyydyksillä.

— Omat silmäni eivät suinkaan petä…

— Teidän omat silmänne?… Tekin siis olette ottaneet siitä selvää?

— Kyllä, kuten sanoin.

Molemmat miehet sopivat mieskohtaisesti illan tullen ottavansa asian omakseen.

— — —

Kevätyö pimeni hitaasti.

Taivas kumminkin vetäytyi kello kymmenen aikana pilviseksi. Idästä alkoi tuulla rajusti. Puhuri nostatti sadetta. Ukkonenkin kaukana hiljaisesti jymisteli. Tuulen yltyissä eivät he voineet suoraa päätä saarelle soutaa. Tuli karttaa korkeita laineita. Tuli kahlata rantapengermillä ja pensaikoissa. He saapuivat vihdoin sille puolen saarta, mikä oli tuulelta suojattu. Tuulen alta mielivät molemmat korkeissakin laineissa uskaltaa ulapalle. Talven kahleista vapautuneet aallot loiskahtelivat valtoimina ja vallattomina. Vihuri puhalteli puissa ja rantapensaikossa. Synkkä havumetsikkö henkäili pitkään ja yhtäjaksoisesti. Toisinaan se pelotti, toisinaan rauhotti. Kalpea ja laiha mies vapisi. Olosuhteita ei ollut monia oppinut näkemään tässä tilanteessa. Soutaminen oli hänelle kokonaan tuntematon taito, jopa tuulella mahdoton. Suojelija kehoitteli hoikkaa miestä istumaan venheen perälle. Itse oli airoilla peränpitäjälle suunnan asettaminen vaikeata. Tuli pitää perää, että sopii soutaa alahangalla. Alinomainen taakse katseleminen kiskoi niskaa ja vaikeutti ponnisteluja. Suojelija sanoi silloin:

— Emme kenties lähteneet oikealla aikaa.

— Ja miksi emme? — Uskoinpa ilman yön päälle yltyvän… Salamat siellä vain leimahtelevat…

— Toivokaamme päästävän. Määräni oli ratkaista asian selvyys tänä yönä. Hinnalla millä hyvänsä on meidän nyt saatava asiasta selvä.

— Tehkäämme parhaamme. Minua kumminkin surettaa lopputulos. Raukeavathan yrityksemme tyhjiin. Johan yksistään jo sekin on selvää, kuinka talvesta saakka pakoilijat voisivat piileksiä juuri täällä avoimen ulapan keskellä, sillä niitä karanneita kai se herra tarkottaa, joiden sanottiin kirkon taistelusta…

— Jaa, paljon on tehty työtä näiden veijarien takia. Juuri heidän on alote ja juoni, joita kiinni tavoitamme. Heistä riippuu monen asian ajo… Onhan pidätetystä kirjeestä saatu selville juonen ja säikeen alkuvaihe. Itse olen minä sen jäljessä viikottain näillä mailla samoillut. Jo talvesta asti olen ollut asiasta vakuutettu… Hämeessä piilee yhäkin pahin vihollinen valtoimena… Talonpojat ovat epäluotettavia.

Siinä puhellessa käänsi tuulenpuuska venettä äkkiä laitaselle ja luiskasi vettä sisään. Vene vapisi vihurissa. Peränpitäjä pelästyi kokonaan. Veti melankin pois ja istui kokonaan paatin pohjakaarelle. Soutajakin jo hätäysi ajamaan äyskärillä vettä ja sanoi:

— Ettekö näe miten käänsitte?…

Tottumaton melankäyttäjä hämmästyi kokonaan. Ei hän osannut tehdä mitään, sillä kaatumisen pelko tarttui häneen. Jopa nyt kiellettiin liikkumisensakin. Siksi istuikin hän aluksen pohjalle…

Vaikeiden ponnistelujen voittona saapui vene saaren suojaan. Päivän hämäryys oli jo aikoja sitten lakannut tuntumasta. Kiihtyvältä sateelta etsivät he rantapiistä suojaa kaaristuvien kuusten alta, minne vene vedettiin. Sakeimpainkin puiden oksien alatse solisi vesi puolta suurimpina pisaroina putoillen ja putkahdellen ja kuplia tehden. Oli yhtä jos oli paljaan taivaan alla taikka suojassa.

Soutajan oli pakko työntyä etsimään uutta ja parempaa paikkaa. Hän seisoi aluksessa ja työnteli sitä airolla hitaasti ja varovasti. Mainingit huojuttivat suojaisaa, tyventä lahdelmaa. Molemmat katsoivat kohtaa rannan tiheiköistä. Laineiden alla lepäsivät ammoin kaatuneet hongat jurmuisella hietikolla. Paatin pohja juuttui usein likomärkään liekoon. Soutajalla oli tällöin työtä päästä yli. Tuli nousta kokasta ja potkaista paatti pieksun avulla väljille vesille.

Siihen asettui taasenkin eteen ahtolasta oleva jykevä honka. Mahtavan puun latvaharkit nousivat kaukana tuolla jyrkän syrjällä pinnan päälle. Koska kaatunut lieko oli veneen pohjan tasalla, tuli kiertää latvuksen ympäri, tahi kiskoa alus rupurungon yli. Suojelija asettui jo tässä tarkotuksessa puun päälle, kun siinä samassa molemmat huomasivat veden kalvon valossa venheen. Äänetön solina selkesi rannikon yli ulontuvan pensaikon takaa. Aluksessa saattoi olla kaksi olentoa. Toinen heistä kinnasteli kiinteelle vastapainetun rysän aitaseivästä. Soutajan takana nousi seisomaan kalpeakasvoinen mies. Iski luiset kyntensä kiihkeällä vaistolla toisen käsivarteen, hoki, huohitti, tärisi:

— Johan minä sen sanoin… Johan minä sanoin… Katsokaa tuonne… tuolla… Siinähän hän on. Siinä, siinä. Kas sitä minä täältä juuri haenkin… Kuiva mies kihisti kurkustaan kummallisia sanoja. Toisti taukoamatta samallaisia suhjauksia kuin "sulho" kuumimmassa kiihkossa:

— Siinä hän on… Siinä hän on.

Soutaja ajatteli: pöllö hän on.

Mutta toinen sopotti korvaan läheltä, kuuma hengitys kiusasi, iletti ja inhotti. Kärsimättömänä hän sanoi:

— Kuulee tuon nyt vähemmälläkin vohotuksella… Kyläläisiähän he, kalastajia, eikä suinkaan muita…

— Myrskylläkö… pimeälläkö?… Kas tuopa ei olekaan talonpoika. Tahdotteko tietää kuka hän on? Vedetään vene ensin maihin. Ja huolimatta siitä, että veneen vieressä oli vettä yläpuolelle polven, laskeusi tuomari ennestään jo likomärkänä kiskomaan alusta rannalle… Jopa saivat sen pajupehkon suojiin. Alkoivat odottaa noiden kahden maihin tuloa.

— — —

Luolaihmiset olivat tulleet ilmi.

Heiltä oli riistetty oikeus elämään.

40.

HAAKSIRIKKO.

Viluinen metsä varisti vettä hurteiltansa.

Maassa rapisivat pisarat pudonneihin lehtiin. Syksyn sade oli ne riisunut ja yli talveinen aika haalistanut… Männikkö kohahteli taaskin salaperäisesti kalliovuorella. Nuori näreikkö riehui tuulen taivuttamana. Vanhat hongat seisoivat yksin kankeina, itsepintaisina paikallaan jöröttivät.

Katarina halusi tietää Oskarin keinoja rapujen saksiamisessa. Siitä asti kun sakset oli saanut, tämä joka aamu ja ilta urkki kalalokkina rannikoilla. Ja paljon poika niitä olikin saanut, sillä "saksijaakot" kipusivat heti jäiden jälessä katsomaan maailmaa ja kevättaivasta… Muutaman päivän perästä olivat ne kuitenkin tipotiessään. Turhaan Osku niitä haki, kunnes kyllääntyi ja meni Katarinan kera kalastustouhuun.

— — —

Tänään olivat illan tullen muut lähteneet luolasta paitsi viimemainitut. He parsivat kuntoon jäiden murtamaa pyydystä, kunnes se valmistui ja kyytivät sen sitten veteen. Tuuli tempoili venettä, mutta poika tahtoi olla miehevä. Ei antanut airoja "akoille", tempasi uhalla ulommaksi.

Suojeluskyttä ja tuomari näkivät otuksen ulontuvan ja juuri kun Oskari käänsi katseensa rannikolle, huomasi hän vieraan venheen kallistuneen kuusen alle. Poika lakkasi soutamasta, nosti airon ja osotti äänettömästi kohtaa. Katarina huomasi heti jotakin outoa ja muitta mutkitta karkasi töyrään takaa kaksi olentoa alas äyrään alle, missä mainingit keinuttelivät outoa alusta. Katarina jaksoi kestää. Kirkaisu ei tullut kuuluville asti… Säikähdyksestä suoriutui poika ja sousi tuulen suuntaan. Vene ryöstäysi karien kaiheesta yhä tuulevalle aavalle. Laineet kuohuivat vaahtopäinä. Vene keinui. Katarina voi vaivoin tulla tasapainoonsa. Joka hetki oli hän säikähdyksestä syöksymäisillään yli laidan. Aavistuksensa sanoi kohta kuka urkkija oli. Soutaja mahtoi alukselle tuskin mitään. Peränpitäjälle hän sanoi:

— Kääntäkää!… Melokaa!… Muutoin laitainen voittaa… Ja pian sousi perässä istuja kaikin voimin.

Rannalta suorivat kytät myöskin jälkeen:

Toinen seisoi airo kourassa. Toinen käänsi venettä.

Siellä huudettiin ja hätäiltiin:

— Jos vain pakenette ammumme… paikalla ammumme!…

Oskari arkaili ja katsoi kysyvästi, mutta Katarina sanoi:

— Eivät ammu… Souda!… Ja ampukoot, saman tekevä. Pois, pois! Pakoon, jumalan tähden…

— Mutta täti laskee liiaksi ulapalle… Soutakaa syvän puolelta.

— Vaikka mihin kun vain pääsemme!…

— Ei, ei!… Myrsky on kova! Kaadumme! Maalle meidän on päästävä!

— Maalle!… Hukassa kai me sielläkin olemme!… Oi meitä onnettomia…

Saaren nenäkkeet jäivät taakse. Valtoin laineikko ryösti aluksen yhäkin ulommaksi. Lastuna vaivaisena keinuili vene. Aaltojen harjat nousivat ja laskivat lakkaamatta.

Mutta roistot ajoivat takaa ja huusivat:

— Älkää soutako!… Älkää soutako!… Palatkaa! Palatkaa!…

Seisoallaan oleva hosui ja huitoi soutajalle:

— Oikeaan!… Oikeaan kääntäkää!… Vasemmalle!… Enemmän vasemmalle!… Taas oikealle! Oikealle, oikealle, jyrkästi oikealle!… Kuuletko sinä pöllö, jumaliste?… Enemmän oikealle!

Karjuva mies keikahti veneen laidalle istumaan ja veteen. Olipa vähällä vajota, avunhuudot pulputtivat suun selittämättömänä. Työläästi kiskoi toinen kaatuneen ylös alukseen. Viskasivat sisäänloiskuneen veden pois. "Peränpitäjä" asettui polvilleen pelokkaana paatin pohjalle ja lakittomin päin hosui ja huusi:

— Käännä velikulta vasemmalle… Käännä oikealle! Soutaja oli voimakas mies. Hän teki tuomarin tahdon mukaan. Punnisteli ja pinnisteli paatin kaaripuusta tasajalkaa jäntevillä säärillänsä. Mutta aina kun edellä pyrkiviä oli päästy lähelle, heitti vastalaine holtittoman, perääpitämättömän veneen takaisin laitalaineelle ja tuuli väänsi sen poikkiteloin. Olihan väkevän soutajan pakko hankapeukaloiden puutteessa istua ainoalla "alasella", soutotuhdolla. Airon vintrausvoima oli sangen vähäinen. Pitkä veneen köli heitteli tukipisteen takana ja edessä tuulessa sinne tänne. Kontallaan oleva kaljupää huomasi kölin olevan yhtämittaa pois suunnasta. Se pyöri perin itsepintaisesti kuten magnettineula… Sotapäälliköksi tottunut, mutta venettä tuiki tuntematon konttoripäällikkö komensi nyt kutistuneen armeijansa ainoata miestä. Äänen ärtyisyys todisti tämän yrityksen onnistumisesta riippuvan koko elämän olemassaolon. Yhtämittainen oikealle, vasemmalle huuto kuului veden kuohinassakin. Soutajan oli pakko kaksin käsin tarttua milloin toiseen, milloin toiseen airoon, ja kisko sinnikkäästi yhtä puolta siksi kunnes köli taasen kääntyi ja laine viskasi sen vastatuulessa vasemmalle. Pakoon pyrkijöillä, vaikka heillä olikin heikommat voimat, oli se yhdenmukaista kummankin soutajan kesken. Pieni vene saattoi nuottapaattia pakoon puikkia iltikseen aallon harjalta toiselle… Ja jo puhelikin poika miehevänä:

— Pitävät huutamalla perää. Siitäpä on meille etua.

Katarina vastasi:

— Pidämme viistoon vastalainetta. Siitä saattaa olla etua. Molemmat alukset kantautuivat myrskyn mukana saaren pitkinpäistä sivua, pääsemättä kumminkaan paljonkaan paikaltaan tarkoitettuun suuntaan.

Äänet ja huudahdukset olivat kuuluneet ylös ja saivat hereille hajamielisen Arvidin. Tapansa mukaan tämä piti vahtia sateesta ja myrskystä huolimatta. Minkä takia mies seisoi siellä saaren töyränteellä oli itsesulkeutuneelle yksin selvillä… Keväisessä yössä vaaleni toisinaan taivas. Toisinaan ilma kantausi humisevaan huppuun. Raskaasti satavat pilvet kulkivat pauhaavan ulapan yli. Kaukaisella rannalla kuului kohina. Saaren puut huokailivat ja hoippuilivat harvoin kuten tällä kerralla.

Mutta tähystysmännyn kupeelta hypähti vartija kuin vauhko vuohi. Sanomattakin hän aavisti mistä oli kysymys. Tajunnassaan tunsi hän merkin. Ulkoasusta aavisti toisen veneessä olijan. Itsekseen hän huusi:

— Ihmispeto!… Kirottu peto!…

Keksimättä mitään pelastuksen neuvoa juoksi hän rannalle, hääri ja huusi sinne tänne. Hän katseli silmillänsä maalla olematointa alusta. Noitui, repi tukkaansa. Alus oli tosin toinenkin, vaan ei tässä. Sillä oltiin saaren vastaisella taholla. Ja mitäpäs apua matalalaitaisesta lotjasta, jonka ensimäinen aalto viskaa nurin. Ei muuta kuin hän yltyi huutamaan, antamaan neuvoja kumppaneille:

— Hoi sinne!… Käännä Katarina saareen! Käännä saareen!

Vainolainen hosui:

— Vasemmalle! Vasemmalle! Kuuletko sinä? Vasemmalle… Näethän että edessä on kallio ja kari!… Nyt se törmää…

Soutaja pinnisti viimeiset voimat, riipaisi yhtärintaa airolla oikealle, joka katkesi eriään poikki. Katkennut kaista kantautui pois… Nyt yritti perämieskin avustaa, haparoitsi airoansa, mutta sitäkään ei ollut veneessä. Melakin oli jo mennyt. Nyt painoi tuuli kumminkin veneet lähekkäin. Olipa tuomari vimmoissaan vähältä saada kokasta kiinni. Mutta Katarina kerkisi ennen ja iski yrittäjää kynsille. Tästäkös tuo ihmispeto raivostui ja hapuili ampuma-asettansa. Mutta vaikka hän sen löysikin, niin laukaisematta hän sen kumminkin antoi olla. Hän huusi hulluna soutajalle:

— Hei rinnalle! Rinnalle sanon minä! Maan puolelle pitää päästä! Pääsevät saarelle ja siellä on heillä koko punikkiarmeija…

Tätä taistelua katsottiin rannalta päin.

Kilpasoutaminen kovassa myrskyssä ja hengen uhassa näytti tehottomalta paikallaan pysymiseltä. Eikä saareen saatettu kunnolleen nähdä oliko kaikki jo ratkaistu. Joko pakenijat antautuivat. Ja että menetys tässä jokatapauksessa oli esillä. Pakeneminen oli kokonaan turhaa. Kumminkin huudettiin saarelta yhäkin:

— Tulkaa rantaan!… Tulkaa tänne!… Vaikka mitään turvaa siellä enää tuskin saattoi olla. Eihän tässä aseellisille vainolaisille vastaanpantavata ollut. He näkivät miten laineet kantoivat kuohuina veneitä. Uusiutuvat saderyöpöt saapuivat yhä toistaan vihurimpina. Miehevät Oskarin kädet väsyivät. Katarinakin oli läkähtymäisillään, hiukset hajalla tuulen piestävinä ja likomärkänä. Hänen poskensa paloivat ylimääräisistä ponnisteluista ja kauhusta. Hiki virtaili kummankin ruumiista. He molemmat panivat parhaansa liikkeelle.

Toisairoinen soutaja seisoi nyt. Rohkeana ja päättävänä meloi hän kahtapuolta ja villinä pyrki Oskarin aluksen rinnalle. Tuomari tarroi laitaan, mutta iskuja satoi uudelleen. Nyt teki kalpea mies viimeisen yrityksen. Hän viskautui suoraa päätä pakenijain alukseen. Soutajat menettivät tasapainonsa. Paatti kaatui. Toinen kumoutui karinkiviä vastaan ja kaikki olivat veden varassa. Rannalla katselijat voivat vain nähdä hukkuvat vaikerrellen kykenemättömyyttä, joka heitä ei apuun päästä.

Silloinpa nähtiin karilla mies. Hän koetteli pysytellä kiinni kallion tylsässä hampaassa. Laineet olivat korkeat. Ne loiskivat yli kivikon ja miehen. Molemmat alukset kelluivat kyljittäin pois. Tuokion näkyi toisella niistä kaksi ihmispäätä. Sitten ne loittonivat näköpiiristä yön märkään myrskyyn ja pimeyteen. Taistelu kahden joukon kesken oli loppunut. Laineikko kuohui pitkinpäin soikion saaren rannikon ravia. Arvid juoksi siihen suuntaan, mutta vyöryvät vaahdot saivat uutta virikettä lännestä ja kiisivät kumotulta aluksia harteillansa. Rankkasade pieksi laineita ja rannikon raakkuista leppämetsää. Vellamon valkoiset varsat ärtyivät, urisivat, nostivat harjojansa…

— — —

Arvid tunsi jääneensä yksin.

Orpous osatovereista autiutti. Ilotoin yksinäisyys astui synkimpänä hänen vierellensä. Avoimien tunnelmien ajatelmat eksyivät surun syliin. Pää painui alas ja kirkas kyynelkarpalo kiilui hänen ripsillänsä.

41.

LIIAN MYÖHÄÄN.

Kun hän nosti katseensa aution saaren yksinäisessä päässä kuului hänen korviinsa jotakin käsittämätöntä. Tuulen seassa se selkeni ja oli vihlovaa avunhuutoa. Toisinaan huuto katkesi, toisinaan se kuulosti suoraan koiran ulvonnalta. Arvid käveli siihen suuntaan saarta. Jopa kuuluivat sanatkin:

— Oi auttakaa!… Kuolen!… Minä kuolen!…

Kuka se huutaa?… Tästä oli saatava selvä.

Lähimmälle rannan paadelle asti hän asteli sille puolen missä kari oli. Ja mitä siellä näkyi?… Siellähän se olento oli vedenalaisen karin kupeella. Hänen molemmat kätensä ulottuivat tuskin pinnan päälle… Laineet loiskuivat yli olkain. Ihminen riippui kiinni elämässä… Hyökylaineet vyöryivät säännöllisesti. Niiden väliajat olivat tarkoin saman mittaiset. Ne peittivät karin ja keskeytymättä vyöryi kuohu hyrskyen paljakan sannikkoon…

Luonto itse oli kohtalon koston valmistanut. Kivi tuolla ei ollut tosin kaukana rannasta, vaan uimataitoiselle saavutettavan matkan päässä. Arvid tunsi tuomarin. Tuhanten muiden joukosta sen silmä olisi keksinyt. Piirteet nuo olivat kaukaakin omansa tuomaan kauhun tunteen… Kenenkään muun pää ei noin luihuna aalloista esiin olisi ylentynyt. Ilmeinen ihmiskoira oli uponnut auttamattomaan kuiluun, kuiluun jota oli muille kaivanut… Mutta kun hukkuva huomasi ihmisen, korosti hän yhäkin ääntään:

— Apua, apua herra-jumala!… Tuokaa jotakin. Kuolenhan minä!… Te näette… kuolen! Kuolen, kuolen!… Taivaan ja maan autuuden kautta, auttakaa… a-u-t-t-a-k-a-a…

Viimeinen sana sammui kauhuun ja läkähdykseen…

Hetken ajan kuluttua näytti siltä kuin laineet rauhoittuisivat ja hukkuva saavutti taasen tasapainonsa. Nyt hän katsoi sanattomana. Äänettä hän odotti jotakin. Hän oksensi vettä suustaan, oihki ja voivotti. Hietikolla katselija lausui silloin ääneensä:

— Minulla ei ole mitään alusta… Luoksesi en saata tulla. Sinun kohtalosi on saapunut. Ympärilläsi on rakas isänmaasi. Tuhatjärvien sini sinua nyt suutelee. Sinua pestään nyt valkoiseksi, perin valkoiseksi, ettäs karitsan häihin kutsuvieraaksi tulisit. Rauhoitu veliseni!… Anna aatteellesi ja maallesi otollinen uhri, jota se sinun persoonassasi vaatii. Ei milloinkaan sinunlaistasi ennen ole tarittu.

Tuomari toipui ja sai sanotuksi:

— Jaa… sinä siis pilkkaat!… Miksi ei. Sinä tiedät nyt olevasi verikoiranm hautajaisissa. Nauti nyt!… Mutta kuule, vihollinen… sinä Katarinan ryöstäjä… Sinä luulit saaneesi… Sinä huomasit hänen menneen manalle jo äsken ennen minua… Sinä…

— En ole sinun Katarinaasi koskaan meinannut. Enkä erikoisesti iloitse verikoiran hautajaisissakaan. Suren sitä, että lähtösi ei ole ansioittesi arvoinen. Maalliset työsi vaatisivat paljonkin toisenlaisen palkan. Omien tuomioistuimiesi eteen sinut pitäisi viedä ja laihin sinulla osasi. Peto sinä olet ollut!… Kirous, katkeruus ja kyyneleet viimeiseen maljaasi täytteeksi olisi pitänyt tulla… — Sanasi lohduttavat… Mutta auta kuolemasta!

Mananmatkaajan pyyntöön ei tullut vastausta. Kuohupäinen laine luiskahti yli hänen päänsä. Suu ja sieraimet upeltuivat. Viluinen vesi puudutti. Kynnet tuskin kallion päärmeessä pysyivät. Jäntereet jäykistyivät ruumiissa, jossa tulinen elonliekki taisteli kaiken epätoivon keskellä… Arvidille hänen luonteensa hellyys toi tullessaan säälin. Pilkalliset sanat jäivät huutamatta. Kylmän ja valtavan sateen vaikutuksesta värisi hänkin.

Karilla taisteleva ei lakannut hetkeksikään anomasta apua.

Yhtämittaiset pyynnöt, kiihkeä soimaus ja mitä syvällisin nöyryys vuorottelivat. Sysimustan sielun pohjamudissa kumpuili koko tuo rietas elementti. Tälle henkiselle ulostukselle ja moninaisuudelle ei Arvid ikinä ollut vertaansa kuullut, ei tiennyt. Katumus, onnettomuus, surkeus, vaikerrus, valitus ja voimatoin voihkinta pursui vuolaasti kuuluville. Kaiken loppusointuna oli kuolemasta pelastumisen toivo. Tapauksen todistaja aavisti:

— Mitä onkaan saattanut matkaan tuo mies! Kauhistusta ja kuolemaa. Mitkä ovatkaan hänen rikoksensa elämässä olleet! Henki hiipuu ja kärventyy sielun tuskaan, joka oli elävänä leikatun kalan värinää…

Itsestään kehkiintyi ajatus askarteluun: Ruuhiko, lauttako tässä?… Uisiko tuon koiran maihin? Ja sitten… sitten asettaisi samaan kiusaukseen kuin me?… Enempää ajattelematta kirmasi viluinen mies kallioita ylös. Ensi töikseen aikoi kirveellä piestä rantapetäjän maahan, kyhätä kopukan… Mutta onnettomuudeksi onkalon ensi osassa ei kirvestä ollut. Oskari oli sen illalla ottanut rysänvanteiden veistoon.

— — —

Aamuyön hämärissä harhaili Arvid ukon mökille.

Liiterikuusi kohisi korkeana myrskyn käsissä… Mutta mitä olikaan tuolla kuusen alla?

Ihminen!…

Ihminen joka raahasi… Askeltakaan enempää ottamatta aavisti hän pahinta. Puikkiakseen pakoon nousi rannasta kaksi naista. Likomärät hameet olivat reisiin liistautuneet ja vuotivat vieläkin vettä… Ketä nämä?… Katarina ja Mandi sekä Oskari. Ja kuka tuo yksi?… Sitä viimeistä ei hän voinut kylliksi katsoa, ei katsetta hänestä pois kääntää…

Ja kuka se yksi oli?…

Siinä oli se, jonka tähden elämä oli Arvidille olemassa. Kaivattu ja kaihottu, ammoin kadotettu. Se samahan oli siinä, joka vain hänen muistoissaan eli, säilyi ja oli kätkettynä. Hänen puhtoisimman rakkautensa päämäärä. Hänen aatostensa alle, sinne syvälle kaivettu aarre… Hän se siinä seisoi…

Aatos loihti hänet esiin selvempänä kuin konsaan ennen. Muistot, yksinäisyys kannusti häntä hengen erämaahan uhritulten äärelle… Syöksyäkö suin päin tuonne sekaan? Syleillä, huutaa riemunsa rikkauden kuuluville. Tästä estyi hän ihan viime tipassa. Hänelle muistui musta maja ja yöllinen ilmestys mieleen. Jokin salainen voima tarttui häneen ja hän sanoi:

— Martta on kuollut!… Martta on kuollut."..

Hän peräytyi taka-askelin metsään, sulki korvansa käsin ja puristi polttavia ohimoltansa… Päässä takoi jokin sanomatoin ahdistus ja tuska… Hän muisti luolassa yöllä kuulleensa toisten keskustelun: "Arvid on hermostunut. Hän on henkisesti ja ruumiillisesti sairas. Hänen suhteensa on oltava varuillaan."

Niin he olivat sanoneet. Siis se tahtoo sanoa samaa kuin hullu, tahi ainakin hulluksi tulossa… Olenko todellakin jo niin pitkällä?… Tätä kysymystä ei hän jaksanut ratkaista. Pakoon koko ajatuksiansa tahtoi hän juosta suin päin asumasijoillensa luolaan. Ja niinpä Kalliosaaren onkalon syvimpään soppeen pakeni mies… Mies jonka vasta äsken piti antaa apua ikuisesti pois painuvalle valkoiselle veljelle.

Pakenijalla oli mukana samalla ilon, riemun että surun ristiriita.

Tämähän oli toinen tapahtuma, joka täällä oli ilmestynyt. Tämä oli tapahtuma, jota tuiki tyystin tuli jumaloida, ja elää tästä ainoasta näkemyksestänsä… Kaikkihan kävi käden käänteessä. Selityksille ei minkäänlaisille ollut aikaa, eikä haluakaan hämmästynyttä yllätystä unelmista muuksi muuttaa.

— Tuskin sai Arvid selväksi oliko hän unessa vaiko ilmissä. Kuolleitako, vaiko eläviä ne olennot kaikki? Tapahtuiko täällä yleensä mitään normaalista. Oliko järjen rajain sisällä mitään ymmärrettävää? Toisarvoistako kaikki tyyni.

— — —

Laineet laantuivat.

Myrsky asettui. Mainingit vyöryivät hitaasti. Taivas seestyi. Sade lakkasi valumasta… Karien kivillä vielä kuohahteli. Peitossa piilevä rako ja särmä saattoi panna vastaan ja katkaista laineen harjannetta.

— Oskari tähyili pitkin rannikkoa. Viluisena hän tärisi ja värisi. Kylmä kylpy ja tuuli märkiin vaatereuhkoihin lisäsi pöyristävää puistatusta. Lämpösikseen juoksenteli hän siellä ja täällä. Hän haki luolasta jotakin ja palasi takaisin. Hän katseli karia, jossa oli ponnistellut pari tuntia sitten… Poika huomasi kiven korkeimman rajassa ihmiskasvot, leuka ja luiset sormet pistivät pinnan päälle… Poika kauhistui tätä ja katosi suin päin saaren sisään.

Hetken kuluttua tuli kolme ihmistä näkyviin. Pelokkaina, puiden varjoissa näyttäysivät naiset. Mutta poika asteli likimmäiselle rantakivelle ja huudahteli jotakin. Vastauksena kajottivat kuolevan kasvot ja kankeus… Uudistettuihinkaan kyselyihin ei tullut tulkintaa… Kun toisetkin uskalsivat tulla ulommaiselle kohdalle karin rannikkoa, liikahteli uppoava olento. Jotakin katkonaista kuului. Kaikki olivat vaiti ja hiljaa ja sieltä selittäytyi matala, taukee lausunta:

— Vai siihen te saavutte?… Vai siihen tulette pirut, punikit ja pirut… Antakaahan kuolla toki rauhassa. Ei tässä apuanne tarvita. Osataan tässä lähteä kun aika tulee… Ansainnutko?… Eihän toki. En ole rikollinen! Tapoin teitä. Tapoin kuin sääskiä… Enemmän olisi tappaa tarvinnut!… Enemmän vain!… Eikä koskaan kylliksi määräni olisi tullut. Tuhat kertaa enemmän olisi pitänyt tappaa!… Poloinen tein toki parhaani, myöntänette onnekseni tällä lopun hetkellä? Kirouksenne lohduttaisi… Vihanne minulle otollinen olisi… Katumukseni on ainoa: enemmän kiduttaa!… Enemmän kostaa!… Enemmän tuhota, turmaan syöstä, jotta henkeni olisi pelastunut… Luuletteko… luuletteko armoja anelevan! jumal'auta!… Tyhjä toivo!… Vasta silloin mun määräni täysi, jos maailma mukanani menisi!…

Alakuloisuus ja äänettömyys loikkasi.

Kuka oli se kuoleva!?… Kuka nuo sanat lausuili? Karilta ei kumminkaan saatu muuta selväksi, eikä haluttu. Niin hitaasti kuin hiuksen vahvuus kerrallaan vajosi verinen mies. Tuiki pieni maailma pieneni, pieneni. Palaamattomuus puristui vasten silmäteriä… Mihin omistui elämä?… Mikä merkitys matkaanlähtijän?… Kussa kuljettu polku ja porras? Missä taivas ja helvetti?

Kuolema!… Kuhun kätket konnat, kuhun roistot, kuhun epäinhimilliset oliot? Sun peittosi on salaisista salaisin… Ijäisyyden mittaamattomuus on musta!

— — —

Katsoi kohtaa rannikon metsä, katsoi kalliovuori, katsoi naista kaksi… Katarina horjui. Hän olisi tahtonut juosta pois, mutta katse viipyi irtipääsemättömästi kalliokarilla. Siellä harvenivat sekunnit ajanmittarissa.

Ruuhi lähestyi, tuskin liikkui.

Martta seisoi aluksessa… Sammakon silmäpari vedenrajalla katsoi ja kauhistui… Kuuluivat pulinan seasta sanat:

— Te ammutut… etsimään tulette…

Pyreili vesi. Pää painui pinnan alle. Kynnet pysyivät kiinni, mutta kohta heltyivät, vajosivat.

Varisi vettä rannikon puista. Kohahti kuusikko, laantui laine.

Kaikki myöhään…

42.

KAKSI IHMISTÄ.

Tosiasia oli että kaikki tapahtui pakolaisten onneksi.

Puutteita pakoon saarelta saanut ryhmä edentyi äsken kerrotusta. Mutta miten joutuivat Mandi ja Martta aluksineen avuksi uppoavalle?… Emme kerro siitä, emme myöskään kohtauksesta Marttan ja Arvidin kesken. Kummallekin ja kaikille heistä oli se liiaksi uskomatonta. Jokainenhan oli elänyt läpi hetkiä, joiden tuomat tunteet tasoittivat liiallisen onnen ja riemastuksen. Toiselta puolen ei suurinkaan suru kohdannut ketään ylen onnettomana. Kokemuksen kallis koulu karkaisi, tavatonkin näytti tavalliselta. Tyrehtyyhän toivon taikakin jos se tapaa taukoomuksen.

Vasta seuraavan päivän iltapuoleen kykeni kukin ajattelemaan.

Lepo virkisti. Jopa toivehikas vastaisuuskin tavotti… Jälleennäkemisen onni toi uskomattomia voimia mukanaan… Mandi kykeni nyt toimeen. Terhakkana hän monia neuvoja ja suunnitelmia ehdotteli. Toiset kiintyivät heti, mutta kaksi ei joutanut kuulemaan. Huomaamatta hiipivät he ulos, hakivat toisensa kalaukon koppelin takaa kuusikosta.

Arvid ei tahtonut ollenkaan uskoa että tämä oli todellista totta. Hänen unelmansa olivat aina ennen rauenneet. Oltiinhan hänestä lausuttu sanoja, jotka koskivat kipeästi tuohon itseensä sulkeutuneeseen mieheen. Kuinka nyt voisi kaikki lientyä leppeäksi todellisuudeksi?

Tuossa hän nyt kuitenkin oli edessä, ihan edessä hän oli. Arvid saattoi koskettaa, hyväillä häntä, painaa pienoista vartaloa luoksensa. Hän saattoi kuunnella hajamielisenä kertomusta siitä kuinka tuomari oli tyttöä ampunut Pylväistöllä kun tämä yritti ryöstää revolveria… Ja että tämä kahakka tapahtui juuri silloin kun Arvid oli lähtenyt kotoansa. Hän kertoi kuulleensa kuiskauksia kellotornissa, sekä siitä, mitenkä pimeä kylmä autius kumisi hänelle manalan mustassa yössä… Hän oli tajannut, vaan toimintavoimat olivat puuttuneet.

Kumpikin kertoi vielä pitkän ja monivaiheisen kertomuksen kokemuksista ja kärsimyksistä. Arvid kuunteli rauhallisesti siihen asti kunnes kertomus kerkisi Martan äskeiseen käyntiin kalaukon majalla. Sanojensa mukaan ei tyttö saanut rauhaa ellei ollut nähnyt sitä huonetta, jossa ajatukset alituiseen elävöityivät. Merkillisyyttä ihmeteltiin yhdessä, hämmästeltiin ja kummasteltiin. Vaiherikkaus, minkä läpi piileksijöiden oli elettävä, ankara varovaisuus, kartteleminen, pelko ja epätoivo, tekivät aistimukset epämääräisiksi. Ei ollut voinut terveesti asioita aprikoida ja ajatella.

Kirkonvartijan töllissä oli tyttö säilynyt kevään ja kesän. Pakolaisten ajometsästys saarella vaivasi ja kiusasi Marttaa. Olipa hänessä syntynyt jokin utuinen toivo. Itselleen sanoin selittämätöin kiihko kannusti. Myrskyyönä jätti piilopaikkansa ja uskalsi kokeiluihin…

— — —

Arvid kuunteli. Martta jatkoi:

— Tarkoitus oli tulla ukon majalle yksinäisyyden syliin… kunnes aavalla yllätti meidät eteemme osunut kumottu alus. Kiinni ne siinä riippuvat ja vaikeudella ylös pelastimme… Molemmat nousivat.

Käsikädessä astelivat alas rannikon hietikolle. Laineet liikuttelivat mustaa vaatetta. He ottivat tämän ylös. Se oli tumma takki. Taskussa oli lionnut muistikirja ja lehdellä sanat:

"Jos sotareissulle kuolen, tulee sinun tietää haaksirikosta Valkean Kiven satamassa sentähden, että minä se olin, joka painolastin mereen ajoin. Sandbergien vene kaatui, koska niin edellytys oli… (lionnut paikka)… niin kauan olen sinua tavoitellut. Rikkaudesta ja sinusta en suuntaa muuttanut. Päämäärääni päin astuin aina. Mutta kaiken väliin tulivat tapahtumat… Sen tähden… kuollessani… Katarina."

Kirje heille oli käsittämätöin.

— — —

Martta katsoi Arvidia, Arvid Marttaa. Poski painui poskeen. Syleillen unohtui uupumus. Sanattomuus puhui kuulumatointa kieltä. Kosketus, läheisyys, katsanto, kaikki oli unelmaa. Unelmaa… Elon päämäärä, pyhyys, jalous, puhtaus, usko ja toivo astuivat esiin. Kaksi ihmistä katseli sanattomina toisiansa, ihailivat jokaista kohtaa toisensa olemuksesta, katsoivat, lakkaamatta katsoivat. Alikä olikaan silmien sinen kirkkaus! Mikä huulten hymy!… Aaltoilut rakensivat nyt rinnan rauhaa ja tyventyivät. Kahden oma oli elämä. Kahden onnellinen oli kaikkeus.

43.

KALMAN KARIN TARINA.

Tuli räiskyi nuotiossa.

Kuusipuut lennättelivät poukkia pimeyteen. Onkalon kaikilla seinillä seisoi synkkä hämärä. Ainoastaan yksi varjo liikkui lieden luona. Kalapata kiehui kivellä kunnes Mandi sen sovitti sivuun, käänsi nuoralla roikkuvat vaatteet niin että ne tulen loisteessa höyrysivät. Läheisellä paadella lojuivat Oskari ja Arvid…

Vallitsi sanattomuus ja taukea rauha. Kaikilla oli enemmän ajattelemista kuin sanomista. Katarina oli lukenut lehden muistikirjasta ja tullut sanattomaksi… Väsyneet mietelmät ärsyttivät. Hänen korvissansa kuului alinomaa; "Te kaikki ammutut olette tulleet!" Ajatusaistien ohi väipähteli alituiseen kalpean miehen kalju pää. Koko olemus vavahteli toisinaan. Ei hetkenkään kunnollinen lepo asettunut vierelle. Kiusallinen ajatus kiertyi vieraaksi.

Martta ymmärsi siskon heikontuneeksi. Pitkäaikaiset kärsimykset olivat liian läheisiä. Ja nytkin kun tämä tuleen tuijotti, hiipi nuorin ilmaisemaan ajatuksensa. Pata nostettiin lattialle. Aapon kauhalla ammennettiin itsekullekin osansa. Pakolaiset eivät koskaan syöneet tarpeekseen. He pelkäsivät kuluttavansa toisen osaa… Emäntä vakuutti:

— Haukea saimme paljon. Voitte syödä. Kukin särppi vastaamatta kipponsa laidasta. Kiehuva liemi kuumitti. Oskarin vatsa täyttyi ensimäisenä. Osuutensa tämä oli saanut suureen ruuhiäyskärin puolikkaaseen. Kulhon laidasta hörppäsi poika viimeisen litkan, pyyhki suunsa ja sanoi:

— Arvidin tulee kertoa kesken jäänyt tarina kalman karista. Hetkeen aikaan ei tämä vastannut mitään. Mutta kun poika yhä inui, honotti toinen vastaukseksi syödessänsä pitkään karamellipurkkiin:

— Tämä saapasvarsi tulee tyhjentää…

Poika kiusasi:

— Hieno serviisi sedällä…

Toinen jatkoi:

— Kuten näet on "Coffee de Brasilie" kirjotus tuossa sivussa. Mutta tuo sisältö on tällä erää minusta paljonkin arvokkaampi. Purkin pelti polttaa, hiivatti.

Katarina sanoi:

Puhukaa pikemmin ulkomaan matkoistanne… Robertin kera aina keskustelimme niistä.

Veikkovainajata mainitessa kiertyivät kyyneleet Martan silmiin.

Katarina jatkoi:

— Englannista ja Lontoosta hän usein kertoili…

— Suurkaupunki… maailmankaupunki…

— "Early breakfastia, 46 Wellington Road St."

— Mitä?… institute Y.W.C.A.

— Oikein… Kristillisten naisten… ja mistä ihmeestä?…

— Merimiehelle ei ole mikään mahdotonta.

Oskari keskeytti:

— Te lähdette Lontooseen… Pikemmin pysykää kalliosaaren luolaihmisten luona täällä Hämeessä herran vuonna 1918. Mieluummin kuulisin sen keskeneräisen tarinan, jonka kaksikymmentä kolme vuotta sitten kuulitte. Marttakin ilostui Oskarin esitykseen ja puolsi pyyntöä.

Katarina tarjosi Martalle lopun liemikeittoa ja tämä sanoi:

— Jos todella toiset sallivat. En muista aikaa kylläisestä ateriasta. Jokainen heistä näki mielihyvällä tytön tarttuvan syöntinsä päälle kulhoon. Arvid kokosi nuppulat tuleen ja siirsi viimeiset kepaleet liekkiin. Luola hämärtyi. Muut vaikenivat. Arvid alotti:

— Kuulijoina olivat tässä keväällä toiset. Onkalon kylmyys ja kosteus oli kerallamme. En tarkoin muista kertomusta yöstä, jota en kertaa. Myrskyä se vain oli. Kertomukset kulkivat kirjoittamattomina polvista polviin. Vuosisadoista vuosisatoihin mateli maininta. Saarella tällä sanotaan eläneen Tiena-lappalaisen. Sitä todistavat kivikodat tuolla. Rikkaiden kalavesien keskellä huoletta elivät. Metsän synkkyys ja salojen puhkeamaton syli oli kaikilla rannoilla. Ansat, lutsakkeet, onget ja katajakoukut ketreinä. Lähdöt ja loukut urkkivat otuksia osmolassa. Saukkoja, majavia ja kettuja ei puuttunut. Saaren kalliolla kyykötti aitta korkeajalkaisena, auringon kärheemää kapakalaa täynnä. Elinosuutta oli heillä yltäkyllin…

Mutta kuinkas kävi? Rauha ei rakentunut elinaikaiseksi… Eräänä keväänä suvipäivän sumuisena säänä lepäsi harmaa usva tiuhasti saaren kaikilla kanteilla. Silloin aikoivat Tienan koirat tuikan räyhän… Ulvonnasta ja ärhentelystä sai tällä erää selville että outoja oli tulossa. Pahimmoiksi oli lappalainen tyttärinensä kahden kotona. Mitään pelkäämättä hän riensi keihäillensä. Tiesi hän Tiena etteivät "omaa koirat ulvo." Dai, seitsentoista vuotias ainoa tyttö, perkoi kaloja kodan seinustalla. Pian huomasi isän tuiman toimen. Länkisääri ontui aseineen rantaan. Tyttökin antausi hajahapsin apuun. Jousen haki, nuolikimpun tempoi. Tyttö tämä oli aina ollut isän oikea käsi. Hän siulasi nuolen aina sinne minne sen kulloinkin halusi… Ja monissa mittelöissä oli otson kaadannassa ollut apuna. Hän ennätti nuolellaan linnun lentäväisen, liidätti luisen kärjen loikkivan jänön jälkeen. Oravankin oksalta tarkkasi ja tuikkasi saaliin sieltä, toisen täältä. Eipä säikkymään käynyt nytkään, vaan valmiiksi asettui viitatielle pehkoon, rantakoivun kupeella kurkki.

Ärhentelivät yhä äkeämmin koirat. Jo kuului loiske sumun seasta. Luulipa lapin ukki ilokseen hirvitapunan uimassa olevan ja saarta sentähden etsimään käyneen… Mutta ei, hirvilauma se ei ollut vaan tuhon tuoja sousi kotissa kolmessa rinnatusten. Meloivat tuolla tukevat miehet leveälapaisilla luukeihäillänsä. Nyt vaipui Tienalta tarmo. Varmuus vakaan miehen tyrtyi kolmeen tuimaan kiroon:

— Thui! Tsuhna saina surmantuoja!… Nyt majani multa murtui. Tuoni tässä poikkiteloin tielle asettui. Ja kun astui maihin ventovieras mies, kaatoi tämän Tienan keihäs. Mutta toisessa jo vastuun otti vimmainen urho. Iskun antoi ja kedolle kellahti matala mies… Sujahti pehkosta luinen lintu. Isän kaatajan kaulaan koski. Murhan mitalla samaisella maksoi tytär… Mutta pianpa raukesivat voimat. Antautua piti ilman muuta… Kaiken veivät. Majavan, näädän, saukon, revon ja hukan nahkoilla ahdetun aitan tyhjensivät. Saalista sulloivat omat alukset ja Tienan ruuhet täyteen. Kaiken kukkuraksi sai venettä soutamaan käydä Dai. "Saaliista sukevin oli tyttö", niin oli joukon mielipide ja tuuma. Samaan matkaan sousivat kaikki alukset ulapalle.

Mutta kuinkas kävi? Matkallapa tuli saaren väki vastaan. Syksyn saloilta saalistamasta palasi miessakki selkosilmäinen ja tuikee… Venekunnassa oli heinäkengän koko heimo ja kunto… Ehti siinä metelissä turma monelle tulla. Kuukahteli kopukka ja kotti kumoon toinen toisensa takaa. Pian sitten olivat kaikki veden varassa. Dai yksin säilyi ja omansa pelastukseen toi.

Kaksi muukalaista vietiin saareen. Uhreja eivät rääkänneet. Voimin ja väin vain vartioitsivat ja haavat sitoivat. Uskoivat tsuhnat hengen säästöön, mutta luulo oli turha. Käräjät ja kosto tuli kuin tulikin. Tuomio: "kalmankarille" elon osuus tämä… Nyt karien kiville siirrettiin vangit tuolle samalle, missä eilen päättyi hurtan taival. Heille ei viety elinkiventä… Mutta kuinka sitten kävi? Jaksoivat sittenkin olla elossa. Kalmankalliolla istuivat vangit.

Kerronnan keskeytti Oskari:

— Ja millä ne elivät?

Toinen jatkoi tarinata:

Päivät pääksytysten istuivat miehet tai ehkä seisoivat veden alta nousevan vuoren nuppulalla pysyäkseen… Ala oli ahdas, tila soukka. Milloin tuuli, silloin loiskutteli laine joka ahavoitti hapset ja ihon. Halkeili tuulen tohussa orvaskesi. Huulet kävivät haavoille. Ylen rohtui ihon pinta. Kuinka miehet elivät, sitä ihmetteli jo saaren sukukin. Kuinka saattoi käsittää. Suuri noituusko oli auttamassa? Joka päivä katsoi ihmeissänsä joukko maalta. Telkkäparvi uipi usein ulos kortteikosta. Littanokka varoi karia kohti laskemasta. Maitotyvenenä lauantaina naukuivat sinipinnan päällä iltasella kilvan kaakot. Kahta poikasta pari uitti. Laiskat kalalokit leyhyttelivät liki. Mutta karilla istui yhäkin kaksi karripäätä. Kesyinä lähentelivät linnut. Ensimäiset päivät elivät tuomitut nälkäkuoleman mailla päiväinsä päätöstä vuottain. Syvyyksistä sieltä hohti valkoluita. Jos noita lähemmin tutkisteli, selviysi summa. Luurankoja kuulsi kaukaa. Kirkas poutapäivä kumotti kolmenkin sylen syvyydellä. Siellä oli röykkiö rintakehiä ja ihmispäitten kalloja. Aavistus oli siitä, että tässä oli verettömän kuoleman paikka… Ja vaikka nälkä poltti, jaksoi, jos päivän ajattelematta istui. Mutta kuolinkärsimysten keskellä tekivät tuomitut huomion, että syvyydestä nousivat illan hämärillä karikallioiden kupeille veden pintaan "saksi-jaakot" ennenaikaista osaansa ottamaan. Taasenhan istui siinä saalis kuten ennen. Puuttui vain ahtolaan uppoamista. Monet kaiharikynnet ulontuivat, kurkottelivat ja tuntosarvet huiskuivat joka kantilla ja haravoivat miesten varpaita. Kuinka heitä puistattikaan! Jyrsijät kun elävinä jo ahmia tahtoivat. Tässä oli metsäläisten oman sekä vieraan tuholaisten tuomion paikka. Päivänsä olivat monet päättäneet tässä. Erämaassa oli lakina tämä: "Älä toisen osaa ota!" Nälkä ja vaisto käski kourin käymään äyriäistä kiinni. Raaka rapu, ruumiitten jyrsijä, sai vuorostaan elinkipeneksi käydä. Ja vaikka kuuta kaksi jo kului ummelleen, elivät miehet yhä. Tämä seikka oli saarelaisille suuri kumma ja ennen näkemätöin ihme…

Silloin saapui apu. Tienan tytär toi armon. Itse sousi ruuhellansa luoksi ja saarelle asumaan otti. Ehdot asetti, että suorasääri, sorja poika tulee ainiaaksi tänne härkämaille jäämään. Lauhtuivat leppeäksi. Uros näille appeille yhyttääpi… Tarjoukseen suostuivat tsuhnat.

Ja ennenkuin tämä ikimuistoisa taru taukoaa, kertoo se luolan olleen turvapaikan täällä. Taisteluiden aikana lapset ja naiset sekä lunnaat likimmäiset lymyyn toivat… Rodun uuden ja omaperäisen sanotaan siinneen. Lukkoina olivat olleet ne miehet monet ajat ja aikakaudet vainolaista vastaan… Aikaa omaa me eleämme. Ikuinen taistelu oikean ja väärän eestä iskee. Osattoman ja heikon olkoon nousu. Vähäväkisten voittoon käyköön tie. Jaloimman aatteen eestä kohti kuolemaa…

Punerva tuhka hehkui hiillustassa.

44.

PÄIVIÄ MYÖHEMMIN.

Hiirenkorvalla vihersi viidakon päivänpuoleinen rinne.

Rannikot raitoi värien viriävä verho. Vihreys varjosti niemet, reunusti poukamat pensastoineen… Jopa pihkalehtikin paisui täysiteräiseksi. Halapajut kutoivat höytysinä kontuina keltaista kukkaa. Siellä ja täällä putoili jo siitepöly hiljaisina hiutuisina lahdelman tyvenelle. Yöhyen hentoinen henkäisy vei värit suikaleiksi… Rannan korteikko kurottui, pilkisti piikin sieltä, toisen täältä. Mutta vanhan kaislikon rinnassa tuolla parveilivat salakat ja ahvenparvet. Syvältä saapuivat myöhästyneet kutukalat. Ne laskivat maitinsa mustiin pohjasammaleihin. Siellä ja täällä tyvenen alla saattoi selveytyä oivakin kalain kihelma. Pitkän poukaman perästä, läheltä ukkivainaan venevalkamaa kukahti käki. Salmen takana, helokoivussa haavan latvassa istui haukka… Virstojen takaa kantausi iltatyvenellä kaukainen kaihoisa naisen laulu:

— Trui vassuni, trui… trui… trui…

Sitten selkeni emälehmän ja vasikan yhtaikainen ammunta… Vasemmalla tuolla kolisivat airot. Alusta aseteltiin kuntoon. Nuottatalaiden tykönä kitisi valkeenkuiva kynnyspuu paatin pohjaan… Haukiniemellä tuolla poikettiin nuottaa. Sieltä saapui kohu epäselvänä kahden kokonaisen virstan päästä… Uistinta soutelevia herrasmiehiä kierteli maalatuissa venheissä pitkin rannikoilla. Petokorven kainaloon kurottautuivat illan viimeiset säteet. Loisti auringon laskeva kajo kunnahille… Maalatun venheen kolmihenkinen kuoro lauloi:

Ja muuttunut hän oli täl' erää paljonkin. Soturin ryhti jalo ukossa nähtihin…

— Trui vassuni, trui…

Kymmenes tunti oli illalla.

Suvinen lauantai hankkiutui morsiuspukuisena levolle.

Kalliosaaren isännällä, kuolleena kuhisevan kaislikon sisässä seisoi viimeinen alus poislähtövalmiina. Kysymys oli tässä verkonlaskijain yöpuulle asettumisesta. Mutta vuotteleminen tänä yönä näytti turhalta. Kaikkialla valvottiin. Saattoivat olla ylhäällä aamunkoitteen nousulle ja nostaa liinat lämpimästä vedestä leikkaantumasta. Saattoihan tarttunut kala liivastua.

Oli pitänyt vähältä ettei viimeisten pakolaisten poistunut vene eilen iltana ollut joutunut kiikkiin. Saattaja palasi kumminkin. Sinne vastaisen rannan viidakoihin olivat hävinneet.

— — —

Myllykosken kohina kantautui kaukaa pohjaisesta. Siellä saattoi olla tuulen ylhäinen henki. Yötaivaskin siellä tummentui tuokioksi. Kosken kohina kumminkin pauhasi yhtäjaksoisena. Se saattoi olla selvän ja jatkuvan sään merkkinä. Karjan myöhäiset hakijat etsivät laitumen perillä eksyneitä mullikoita ja huutelivat:

— Trui vassuni, trui… trui…

Juopuneen bassoäänistä laulua kuului:

— Mut' muuttunut hän oli täl' erää paljonkin…

Koko kesäistä saloyön maisemaa häiritsivät äkkiä kiväärin räikyvät laukaukset. Rannikoilta rannikoille kuului kimakka kaiku. Se repi rauhaa, ratkoi luonnon unista apajaa. Punikkimetsästäjät teuhasivat. Isänmaan unnunta aavisti valkoisen viileyden lienteän sylin.

Taajan leppämetsän läpi saattoi Oskari huomata saarelle saapuvan soutuveneen. Täydessä lastissa siellä loilottivat. Juopuneet suojelijat ampuivat ilokseen… Veneessä nousi Mandi hitaasti kurkistamaan kaislikon yli joko siimanlaskijat loittonivat. Oskari juoksi alukseen. Ja he molemmat työntyivät viimeisinä saarelta, jossa viipyivät ja vuottivat tietoja Kiiskilästä. Mutta niitäpä ei kuulunut. Kello oli jo tunnin yli määräajasta eikä vieläkään Kustaan merkkiä näkynyt.

Rantahaavikko seisoi juhlapuvussa tiheänä ja läpinäkymättömänä. Ukon mökki upposi suven syliin. Liiterikuusen murheellinen tauoilta tiesi yksin kaiken tuttavuuden tässä suojateiltaan loppuvan. Tiesi autio tanhut, että totiset tavat täällä takaisin toistuvat. Ja hämärä, salaperäinen onkalo kätkeytyi tyystin tulevaisuudelta. Sorahaudassa, kalliohalkeaman kätkössä kuivuvat Robertin luut. Siellä on ihmeellinen salaperäisyys säilymässä…

Kuulumattomat aironvedot loittonivat.

45.

PYLVÄISTÖN PIHALLA.

Punervankeltaiset säteet paistoivat vaakasuorasti maanpintaa pitkin multakunnaan ja metsäpihan yli. Kastehelmet kihoilivat jo katveissa juhannuskukkien latvoilla. Pisteaidan yli puutarhaan satoi sumua. Aidanseipäissä siellä ja täällä häilyivät kinolangat. Karjapihassa putosivat tyhjän sinkkisangon pohjaan ensilypsyn pisarat. Kellolehmä katseli kylläisenä pihaveräjän yli ja alotti ensimäisen märepalansa. Se oli teräväsarvisin ja muista voiton saanut Mansikki. Nuoremmat punaiset saivat pelätä mokoman kaiharin puskuja. Monetkin vanhat rutaleet, jotka aikansa karjassa olivat jehuna kunniassa keikkuneet saivat nyt aina olla kylkimyreessä ja pelonkaaressa pakosilla.

— — —

Naapurin riihikalliolla päkätti pukki.

Pujoparta olikin ainoa vuohensukuinen elukka koko kuuluvilla. Mutta paimenpoika kertoi sen köröttelevän lammaslaumassa. Isäntävainaja oli tämän koiruuksissaan jättänyt eloon. Vuohet olivat laissa "kavaluutensa" takia kielletyt laitumilla kuljeksimasta. Sentähden olikin tämä pukki kymmenen vuotta kaiket talvet kytkimessä heinän kolmuja kuninut. Piioilta pyysi aina parhaat palat. Kymmenen lyhyttä kesää sen kyntynen kapsui kaatran perässä. Sarvenkoikaleet olivat sille kasvaneet keisarimaisiksi. Eikä sitä aitaa ollut jonka yli pukki ei päässyt jos se mennäkseen oli. Se ahtoi sisäänsä olervat ja tähkät, mutta kun siinä oli vain yksi suu, ei se suuria vahinkoja saanut aikaan. Toisinaan sekin toki harmitti. Ja lampaankeritsijäeukot puhelivat aina sen villan liiallisesta karkeudesta. Ne sanoivat: "Pitäisi hävittää koko pakana!" Mutta sille uhalle se asia aina kuitenkin jäi.

Emäntärouva asteli suola-aitan poikkiportaita ylös, aukaisi ovet ja painui aittaan. Pukki kuuli puusaranan narinan ja laukkoi sinne suoraapäätä perässä. Sitäpikaa ryöstäysi se räälissäkille. Ja kun pukki vihdoin pakeni korkean kynnyksen yli ulos, oli sillä silmät ja sarvet jauhoissa. Emäntärouva roinusi ovella äyskäri kädessä:

— Tuonanen hylky!… Ei tuotakaan konia tullut tuosta elintarvelautakunnan lihatiinuun suolattua…

Sanat kuuli Juurakkoniemi, joka pahimmoiksi ajoi siitä Runttella maantietä pitkin ja puuttui ohikulkiessaan riemuun:

— Ka!… Pukki pakana poskee jauhot! Vuoraa rieskalla takapieluksensa!… Myykää minulle tuo pökö! Minä voin siitä hyvästä miehille neuloskella neljät housuparit talon kankaasta. Annan vaikka vielä nahkankin takaisin.

Hämillään myhäili aitan portaille tullut emäntä:

— Eipä tässä tiedä… Ei taida tarvita housuja kun ei ole housun pitäjiäkään. Ei ole miehiä talossa omasta takaa. Ilman muuta käänsi raatari hevosen pään aitan edustalle, laskeusi vilposilta alas ja tuli tervehtimään:

— Luojan rauhaa teille!… Ainako se tämä emäntä peräsimessä jaksaa?

— Täytyyhän sitä…

— Valkosiksi ovat hiuksenne huuhtoneet…

— Vähemmästäkin murheesta…

— Ikävästä!… Tietäähän sen, hyvänenaika, kun molemmat pojat sotaan häviävät.

Pukkia taputellen hän lisäsi:

— Monta, monta on mahdottomuutta tämän kevään kuluessa tapahtunut. Olettekos kuullut siitä Hulipas Konstan mökistä mitään?

— Enhän minä mitä…

— Se Toivo ja Eemeli poika olivat vävyn kera kuikkailleet kotosalla näihin asti. Navetan vinnillä asuivat, nahkaansa naittamatta säilyttivät. Mutta akka, jolla oli yksi pojista jääkäri antoi ilmi…

— Äiti antoi ilmi?…

— Äiti itse… Tunnen minä tämän akan. Sitähän se on kuoreveteläisten ruskeasilmäistä sukujuurta. Enkä ollenkaan ihmettele. Sinne Seinäjoelle pojat vietiin. Toiset kuuluvat olevan Lylynkankaassa… Nuorimmasta, siitä jääkäristä saa akka eläkkeen. Se taisteli ja kaatui Rautussa. Ruumis kuulutaan juhlasaatossa tuodun kotikirkolle. Haudalle panevat pystyyn huikean tornin. Tornin nokkaan nostetaan marmorinen miehen rutales ilkosten aatamina. Eikä kävyn peitoksi kuuluta katettaman karvaakaan. Se on sivistys Suomessa kuulemma nyt mennyt siihen junttiin, että eevojen suku siitä saa riitingit laatia ja vapauden patsaiden rakennus alkaa heti sodan loputtua. Ja mitäs minun piti vielä kertoa kengännauhoista. Sehän oli toinen juttu josta Vileniuksen emäntäkin hulluksi tuli.

— Ja mikäs kengännauha juttu se on?

— Se Lehtisen Manu, se joka oli elänyt kaikista kauimmin niistä Nälkäkankaalle ammutuista kuudestakymmenestä. Saarisen sanoivat käyneen ampumispäivän huomenissa katsomassa paikkaa, ja Manu oli siellä istumassa…

— Istumassa?…