SOTA! MISSÄ SIVISTYS?! (continued 4)

Pitkien ponnistelujen jälkeen oli keksitty polttopuita.

Ikävintä asiassa tosin oli se, että päivisin, jolloin oli kirkas ilma, ei nuotiota voinut kauan näkyvän mahdollisen savun huomion takia virittää, paitsi mikäli se koski tuhkaa ja hiillosta, joihin virikehiilet kätkeytyivät. Kumminkin keräsi kekseliäs Aapo pian mukulakiviä ja kyhäsi lämmityskiukaan, josta hehkui lämpöä melkoinen määrä.

Yleensä täytyi oleskella pimeässä, lukuunottamatta sitä hämäryyttä, mikä päivisin jostakin pilkoitti, tahi illoin, jolloin räiskyvä honkanuotio valaisi luolan. Kylmyyden tähden täytyi vielä tukkia ainoa kulkuaukko varta vasten laaditulla havuoksa ovella. Senkin oli Aapo kutonut tiiviiksi. Koska heistä ainoastaan kolmella oli vaatteita riittämään asti, sen sijaan että toiset kärsivät kylmyydestä, olivat yöt, samoinkuin päivätkin yhtämittaista vilussa värjöttämistä.

Sairas tarvitsi peitettä. Tämän tähden oli Aapolla päänvaivana ja värkkäilemisenä alituiseen kuinka saada yksi osa tästä suunnattomasta onkalosta lämpimäksi.

Eräänä yönä hän keksi vihdoin sellaisen juonen. Luolan eräästä kapeasta halkeamasta suunnitteli hän eristettäväksi erilaisia kojuja jonkinlaisella väliseinällä. Väliseinät taasen saattaa oivallisesti pujotella havunoksista. Oskarikin innostui. Katarina myöskin tarrasi kiinni sellaiseen miellyttävään puuhaan. Ja ennen iltaa oli ensimäinen komero sairaalle valmis, jota saattoi kuumennettujen kivien avulla pitää tarpeellisen lämpimänä. Kojussa oli sekä lämmintä että mukavuutta.

Tämän keksinnön jälkeen seurasi toisia huoneita. Ja loppujen lopuksi tuli Aapolle saunan tarve. Yhtämittaa muuttamatta päällä olevat alusvaatteet ja pesemätön iho puhuivat pesemisen puolesta. Saunan paikkaa eri puolilta etsiessä sattui sellainenkin löytymään. Yhdellä seinällä eroitettuna ja kiuas mukuloista kokoon kyhättynä lämpisi luolasauna erittäin lupaavasti… Haittaa teki rakennus- ja polttopuiden puuhailussa kova kirveen puute. Mutta toimeen sitä piti tulla japanilaisella "tuppipuukolla", jonka avulla oksien taitteleminen kävi laatuun.

— — —

Jopa oli kulunut aikaa parisen viikkoa.

Hanget alenivat kevätkautena. Ulos ei kukaan uskaltanut tiuhasta kuusikosta, eikä luolan suulta, sillä jäljethän kohta olisivat erakkojen aseman olemassaolon kielineet. Jonkinlainen rauhoitus palasi mieliin. Mutta yhä sentään korpesivat sodan kamalat muistot esille ja tapahtumien kuvat kalvoivat lakkaamatta mieliä. Oltiin vakuutettuja siitä, että ilmitultua "armo ei käy oikeuden edellä" vastakaan. Olemassaolo ja elämä pohjautui kokonaan omalle vastuulle ja kynnenkykeneväisyydelle. Kumminkaan ei oltu tähystäjän tehtävistä hetkeksikään luovuttu. Vuoronsa sai kukin ulkona seistä. Määrätty vartiopaikka oli ahdas ja yksipuolinen… Ulappa saattoi näkyä vain yhdeltä kantilta. Kun sen sijaan oltiin aivan tietämättöminä saaren läntisen puolen suhteen.

Saattoihan sieltä lähestyä hitaasti ja ihan aavistamatta. Vartiossa seisovan piti alinomaa pinnistää sekä näköettä kuuloaistiansa. Jokainen tuulenpuuska, jokainen yöllinen risahdus metsässä, jokainen kaukaiselta mannermaalta tuulen muassa tullut ääni viritti mielikuvituksen luomaan sekä mahdollisia että mahdottomia vastaisuuden vaaroja…

Tällä ajalla huomasi vallan selvästi kuka jaksoi pysyä vireessä, kuka osasi taipua olosuhteisiin, ympäristöön. Kylmä, säälimätöin arkiolojen autius avautui hamaan kivikauteen asti. Karkea metsäihmisten osa oli palautunut elinkipeneeseen sekä hengensäilyttämiseen… Kuka voi vielä jotakin käsittää?… Kenessä kyti virvatulena menneen ja sammutetun kumouksen palo. Syttyneen vapauden hidusta enää tuskin hehkui tuhkan alta. Verin kasteltu ahjo kamosti kuolemaa, sillä sammunut lämpö loittoni murhatuiden mykkyyteen.

Tahi ken oli menettänyt kaiken toivon vastaisuuteen nähden, sekä luottamuksen, sortui synkkämielisyyteen ja pelon pimeyteen. Epätoivo ketä yötä ja päivää piinasi, se yksin istui, tahi äännähdellen väänteli käsiään.

Kumminkin terveet ja lujat sekä hengeltä että ruumiiltansa palautuivat pian tasapainoon, jopa ehättivät toisiakin lohduttelemaan.

22.

NUOTION LUONA.

Nuotion liepeillä istuivat tapansa mukaan kaikki.

Aapo yksin touhusi milloin mitäkin. Tulenkaan luona ei ollut toimetta. Palavia käristi, tahi sievästi savusteli syötävää lihakimpaletta. Toiset herpaantuneina, tiedotta tuijottivat tuleen. Iloisena oli yksin eniten Oskari. Pojan pieni ajatusmaailma ei sukeltanut synkkiin syvyyksiin. Pinnalla se vain pulikoi ja silmien edessä olevista asioista olisi hän ahkerasti haastellut, mutta häntä ei kukaan kuunnellut. Aapollekin puheli poika tuntikaupalla, mutta kun ei saanut yhtään vastausta, pakeni ulos ja halusi seistä vartiossa mieluummin kuin istua alituiseen kiviluolassa.

Poika oli pannut merkille Aapon ilmoituksen, että kentiesi ketut hyvinkin haistavat kirun jota kärvennämme, ja niinpä alkavat parveilla ympäristössä yön aikoina. Poika oli aina utelias olemaan lihanpaistoiltoina ulkona. Ja eikä Aapon ennustus ollutkaan tässä suhteessa pettänyt. Loippahäntiä liputteli ja istuksi keväisellä järven jäällä kuutamossa. Nenät pystyssä ne nuohosivat ja urkkivat kohti kivisaaren kuusikkoa kumminkaan liki uskaltamatta.

Taasen kerran kun puolipäivän aurinko kirkkaana sulatteli hankia ja kivien kyljet siellä ja täällä paljastuivat, juoksi poika touhukkaana ilmoittamaan:

— Tiedättekö hyvät ihmiset, että pulmuset lensivät parvena yli jään. Kottarainen istui hongan halkeamalla, vihelteli vienoisen sävelmän. Ja jos oikein uskon, niin västinki oli rantakivilöillä…

Aapo jurahti:

— Ja varis, rastas ja korppi…

Toisten täytyi nauraa. Mutta poika ei perättänyt, uhosi vain:

— Pulmusten parven ainakin näin tästä kautta viikko sitten läpi lentäneen… Mutta västäräkki!… Ajatelkaa, ihan västäräkki. Ja kottarainen… Luuletteko te hullut etten minä tunne kottaraista ja korppia. Tuolla päässä saarta se vihelteli vieläkin iltahämyssä. Kalaukon mökillä käsin… Ja variksia, niitä nyt ei enää kannatakaan mainita, niitä on jo vaikka kuinka paljon. Kaiken talvea vaakkuvat.

Pylväistön tallirenki, se vanha Opa sanoi että Pohjanmaan variksien talvisiirtola on Sysmässä… Mutta arvatkaapas mitä minulla tuossa on?…

Poika osoitti havunutturaa kainalosta. Joku sanoi:

— Kuusenhavuja…

— Juu… ne ovat kuusenhavuja. Mutta mitäs siellä sisällä on?

— Pihkaa…

— Taitaa olla käpyjä?

— Variksen muna…

— Saako omaksi jos arvaa?

— Omaksi saa…

— Marjoja sitten!

— Oikein!… Robert saapi marjat. Hänelle ne olivat tarkoitettukin. Iloinen poika puheli paljon. Avasi kuusen oksakopran ja ojensi Katarinalle. Todellakin, kahmalontäyden kaasi.

— Oi miten kauniita! huudahti silloin Katarina. Punaisia puolukoita. Hän tarjosi marjan joka miehelle. Aapo vain ei ottanut. Toiset maiskuttelivat… Poika sanoi silloin:

— Nuolette kuin pukit pihkaa…

Katarina sanoi:

— Kuinka mainio maku!

— Talven alla ovat olleet ja pakkanen on ne makeaksi purrut.

— Kuinka sinä näitä sait? Ethän jälkiä juossut?…

— Enkä juossut!… Lumelle ei tarvinnut astua ollenkaan. Harpin mättäältä toiselle. Hyvin kauaksi pääsin. Ihan ylängölle asti jo… Lumi sulaa kun lämpimältä leivältä. Parhaillaan sataa hienoa tuhjua. Pilvet ovat vedenkarvaiset. Lounaassa tuuli leppeänä. Lämpö hehkuilee. Huomenillaksi hupenevat ihan varmaan hanget. Ukon mökille avautuu piankin paljas. Saamme suolaa, kenties rakeen kaksi mieheen… Voi ihme, että ihminen kerta vielä saisi suolaa! Sitähän söisi päänsä kokoisen palan… Tässä ihan velloo ja sylettää kun ei ole suolaa.

— Ohhoh!… Vai pääsi kokoisen!

Huomaamatta toisetkin syleksivät vetisen sylen. Arvid sanoi:

— Pääsi kokoista et nyt ainakaan poika…

— Kyllä minä vaan paljon söisin…

— Enkä minä nyt mokomasta välitä ollenkaan, sanoi Oskari.

— Kunpa sataisi tunninkin aikaa tulikuumaa kiehutettua vettä…

— Jossa olisi vielä makusuola!…

— Ohhoh!… Vai kiehuvaa vettä? Mutta silloinhan kypsyisivät korpit ja kottaraiset. Taitaisi omakin nahkasi…

— No, vaikkei nyt ihan tulikuumaakaan. Vaikkapahan nyt olisi tuollaista haaleata saunanpesuvettä…

— Kun nyt tulisi roimasti kylmää kaivovettäkin ensin.

— — —

Vaikka Arvid oli koko ajan ollut yhäkin synkkämielinen, ei hänkään hymyilemättä kuunnellut ja katsonut. Rupatukset olivat ajaneet hänet aina ennen uksen ulkopuolelle. Pimeydessä ja yksinäisyydessä hän vietti iltansa. Iloinen vaikutelma yhytti toisetkin. Nyt he aterioitsivat Aapon tarjouksia paljonkin halukkaampina kuin pitkään aikaan. Katarina oli kerta kuullut Arvidilta tarinan Hiidenonkalosta, mutta epäselvänä. Sittemmin oli hän miestä monet kerrat maanitellut kertomatuulelle. Mutta äläs vielä että olisi rattoisaksi ratkennut. Toisetkin olivat yllyttäneet, vikitelleet. Umpisuuna ja siippana se asia sai olla. Eikö sitten miellyttänyt, vai muutoinko kertomasta kieltäytyi…

Mitä sitten mietti Arvid ja sureskeli?… Kenties! Katarina naisen vaistollansa yksin jotakin arvasi. Harvasanaiseksi taannoin tulleen miehen silmät kimaltelivat tänä iltana jostain käsittämättömästä syystä. Toiset yltyivät illan kuluessa pyytämään kertomusta. Heikkoina hetkinä sitä hyökätään linnoituksiakin vastaan… Mitään vastaamatta pitkään aikaan merkitsi kentiesi myönnytystä. Jopa toiset valmistautuivat kuulemaan.

Tervaksen palava kihinä kuului nuotiosta. Veden säännöllinen tipahtelu soitteli kummasti luolalammikon metallin mieltyiseen pintaan. Laskevassa ja perältään pimeässä sekä pohjattomassa kalliokielekkeen katossa lirisi lienteä lähteen ääni. Alotti vakaana hiljainen mies:

— Tasan kaksikymmentäviisi vuotta sitten olimme vanhuksien kera yötä tässä onkalossa… Tästä ei mitään näillä tienoin kenkään tiennyt, eikä tiedä. Ja mistä isä sen tiesi, se olkoon hänen salaisuutensa. Joko sattumalta tahi ehdoin tahdoin ilmaisi sen minulle. Tietooni salaisuuden perinnöksi lie halunnut antaa. Ehkä etsivät suojaa täällä syysyön sateella nuotturit. Kylmästä kohmeita ja konttuneitahan oli joka mieskin. Paljaskätisinä olivat kaiken päivää palelleet rahenuotalla kun muikkua meinattiin. Myötä olin minäkin, poika muutoin. En suinkaan apuna, pikemminkin vastuksina. Venheen kokassa takin sisässä värisin ja värjöttelin. Syyskutu muikut parveilivat lihavina ja sakeina saaren selällä. Juuri niinä päivinä oli tärkeintä apajoida. Se oli kalain aika.

Puhkuilevan tuulen suojassa, saaren varjossa luovivat kalapaatit syysaamun pimeästä illan hämärille asti. Kotirannikoille oli monet virstat ja määrät. Lastin kera oli sinne myöhään mahdoton päästä. Yötämöisin tänne kenties oli tarkotus tullakin…

Läpi elämän kangastuu tuo muisto raittiina. Kuinka miehevänä haahmoittuu isän vartalo ja varjo esille. Se piirtyy minulle tästä tapauksesta selvimpänä kuin mistään muualta.

Loimuavan nuotion luona tässä hän kertoi kummallisen tarinan entisaikaisista, ammoin sattuneista tapauksista. Tämän onkalon muinaisista asujamista hän sen tiesi. Hänen iso-isänsä oli sen isälle kertonut ja niin oli kertomus kultaisesta kartanosta säilynyt kansan suussa miespolvesta miespolveen.

Siellä oli kuninkaana elänyt suku. Sillä oli asemiehiä, huoveja sekä ritareita kuuratuille kuparikilpineen ja puettuina rautapaitaan sekä kantaen tapparoita. Kansa katseli pelolla ja pöyristyksin tätä joukkoa, jonka verovoudit pieksivät sitä, tahi sitten omin luvin ottivat väkeä orjuuteen ja kiinnisaadut möivät Venään miehille kilisevästä rahasta.

Tässä samassa kartanossa oli aatelinen immyt, jaloverinen neito ja kauneudestaan kuulu. Hänellä kävi kosijoita summin kaukaisiakin. Vastauksen saivat kuitenkin ylkämiehet isältä yhtäläisen: "Hän muille jo luvattu."

Kenelle sitten? Tuota ei kukaan tiennyt. Korskea ja kylmä herra sen yksin piti salaisuutenaan… Yksin sen oli määrännyt juomingeissa, kostissa kaukaisissa herrain ja hovin jo silloin kun neito oli lapsi. Hänet oli määrätty sukuun suureen ja sen mukainen oli neidolla elintapa ja kasvatus.

Mutta kuinkas sitten kävi kun aika joutui?

Ylkä tuli ylpeä. Tuiki korskea ja komea herra kiinnittämään tehdyt kaupat. Toipa kultia sekä hopeita kuorman kihloiksi tullessansa… Kovin oli ollut ylpeä mahdilta sekä ryhdiltänsä ja suurisanainen ja korskea… Kas tämäpä se miellytti aatelista isää mainiosti. Kaupat vanhat varmennettiin jo ensimäisenä iltana. Kättä lyötiin päälle. Olutpöydän ympärillä kalisivat kihlaus ja eläköön maljat.

Kutsuttiinpa siihen immyt itsekin juhlapukimissa. Kaunotar soma astui suojistansa punehduksin sekä hämmästyneenä. Olihan tämä ainut talossa oleva aarre, jumaloitu ja rakastettu. Piileksihän hän kumminkin arkielämässä, veitikkana pusaili kaikkien piikain kanssa. Siksi väki häntä suosi, lempi ja lellitteli.

Katsoi kosiomiestä ylpeätä neito syrjin. Tämä näytti hänestä liiaksi julkealta ja vielä kunto kurja. Juovuspäissä esiintyi, oli tunkeilija typerä ja tyhmä. Immestä mies oli mitätön sulho. Siksi loi tyttö tuiman katsannon… Sanan lausui kielteisen ja koruttoman:

— Huutia!… Meillä on toki enemmän orjalla kuin sinulla… Mieheksikö sinä minulle?… Et koskaan sinä korskea kokartti!…

Tyttö poistui nopeasti. Ovi lensi paukahtain ja iskemällä kiinni. Sitten yhtämittaa juoksi yöhön pimeään…

Tästäpä hurja linnan herra julmistui. Pieksi palvelijat kenen sai kiinni. Määräykset antoi heti hääpäivästä… Kuntoon käski panna kaiken… Kutsutti tytön luokseen. Mutta turhaan etsi häntä koko väki… Kukaan ei hänestä tiennyt, kukaan ei nähnyt. Uusistakaan etsinnöistä ei apua. Silloinpa kauhtui kopea herra. Hän syytti yhteisestä juonesta väkeänsä, uhkasi sekä uhitteli. Omin käsin kamarineidon ruoski. Ken suunsa avasi, sitä sivalsi… Se oli kuitenkin kaikki yhtä turhaa riekkumista. Kenkään ei neitoa nähnyt eikä kuullut tuon illan jälkeen.

Kihlausillasta kului jo kolme vuorokautta. Talossa oli kaikki ylösalaisin. Ukkosena jyrisi isäntä. Kirosi ja karjui yksin kartanolla. Lakitta juoksi kahassapäin kuin hullu.

Lähellä herrastaloa asui eräs ämmä. Noita hän oli ja tietäjä maineeltansa. Eläjä köyhä, mökki kurja. Eli niistä palukoista, joita ihmisten armo toi. Murua vastaan ennusteli lauseitansa, joissa oli keula kummassakin päässä. Pelkkää hyvää kullekin uskoi ja ennusteli. Hänet haetti luokseen vihainen herra. Kahden kesken sitten tiukkoi:

— Ellet noita kurja, koukkuleuka, tytärtäni ilmi lausu, ellet neuvo piilopirttiänsä, kuikkailijan kojua osota, niin poltan sinut poroksi perkeleen, luusi rusennan, tuhkasi tuuliin hajotan… Tahi nokkii sinut korppilauma, tahi jos sinut susilla syötän!…

Vapisi vyyhtinä vanha nainen. Aatosti kiertää ilkimyksen kujeella, mutta mikään ei tässä avuksi tullut. Mies heristi vastausta, uhosi uhkausta ja kutsutti kolmanneksi "verivoutinsa."

Silloin menetti muija maltin. Kohotti nyrkin suonikkaan ja kuivan. Sitä pujoi ja sanoi: — Sinä katala mies!… Lapsesi murhaa halajat! Eläthän kuin villi ja peto… Ihmisiä ajat ja pieksät. Paatumus ja piru istuu sinussa… Varo huonoa elämätäsi… Kalpan sulle käypi, ellet pyörrä pahalta tieltä…

— Suu kiinni sinä kuiva kääpä!… Korppi ja karju saakoon sinusta ateriansa!… Sanotko… sanotko suosiolla!?… Sinä se syyllinen, ellet sano!

Selitti silloin vapiseva vaimo:

— Pahan pauloissa on immyt… Tapion riistan paimenella. Vuoren vaskisen onkalossa istuu… Istuu, vaan ei itke, eikä ikävöi. Vartijana on mies verraton voimiltansa…

Ennustelun kuultuansa herra heti siitä paikasta karkasi metsiin. Asemiehet hänen mukanansa samosivat saloille. Olipa sulhokin rautapaidoissa seurueensa kanssa. Kuuden ritarin kera ajoon antausi, sekä etsinnän johtoon innolla astui…

Kuinka kävi noidan? Hänet kytkettiin kahleilla kiviseinään… Juoru oli kerran herran korvaan tuotu sellainen, että noidan poika, joka miehistä oli sorjin varreltaan ja voimiltansa sukukunnan sekä tienoon suurin, oli mokoma uskaltanut ojan yli kantaa aatelisimmyttä käsivarsillansa. Vielä sitten kun tämän venonen oli ollut veden hädässä ja varma hengen hukka oli ollut edessä talon vierailla, pelasti sama poika pälkähästä. Tästä oli tyttö poikaa kiittänyt, ihaillen ylistellyt.

Juoru kiusallinen kertoi Kehityksen, että renki vallasnaista riiasteli. Tästäpä pantiin köysiin kaunis mies. Tallissa oli häntä raipoilla isännän käskystä isketty. Mies komein kävi kiusaksi piiskureille. Otusta ei ollut helppo voittaa. Ja vihdoin kun hihnat jo olivat ranteissa, silpoi ne siitä poikki paikalle juossut pojan ystävä. Nytpä tulivat iskijöille kalliit ja kuumat hetket. Vapautunut uros teki vimmoissansa tuhotyötä. Turmaan syöksi voudin sekä piiskurin pöyhkeän. Etsipä herraa itseäkin ja kaikki huoneet juoksi iltikseen. Asehuoneen oven sai säppiin… Mutta ei auttanut muu kapinaan nousseelle kuin metsiin synkkiin samota pakosalle. Palaamattomuuteen tuli painua hengen edestä. Se oli elämisen ehto.

Öillä sitten sanotaan varjon liikuskelleen muutamia kertoja kartanolla. Sanottiin immen yksin harhailleen, minne? Kuka sen tiesi. Myöskin metsiä oli rakastanut. Syysillan pimennot yksin takkatulella istui, tahi kulki tienovilla petoja ja pahantekijöitä pelkäämättä. Kummikseen oli kamarineito yön keskiyönä, emäntänsä vuoteelta löytänyt. Ei kuullut ovista kulkeneeksi. Kenties! oli ikkunasta pujahtanut pimeyteen monet kerrat.

Kihlausiltanakin pakeni tyttö synkkiin metsiin. Juoksi kauas, kauas ypöyksinänsä. Juoksi salojärven rantamille takaliston poikki peninkulmain päähän. Juoksi sinne missä miekkonen ja mielitietty asui yksin erakkona. Immyt urostaan etsi, sankaria, jonka käsivarret olivat voimakkaimmat. Etsi miestä korkeakasvuista ja soreata Tapiolasta.

Ja miten liikkui karkonnut erämaassa? Mitä piti itsellänsä elinkeinona, mitä osanansa? Sen yksin unhoitus ja ikävä tiesi, sekä myös sydän sorean immen.

Mies oli astellut jousinensa, haaveinensa ja aarteinensa petäjikön pylväistössä… Vuotti päivät, vuotti yöt ja alinomaa vaaraa väisti. Vuotti riemuisin rinnoin sitä, mitä itsellensä ei tainnut tunnustaa, eikä uskaltanut…

Aatelmia ja kuvia hän uskoi kaunoisia Tapiolan sinipiiasta, unelmoi ja uneksi… Vetten vaiheilla asettuikse silmän kantamille, järven läikkyvän lainehien lähettyville. Vuotteli impeä vihreissä viidakoissa ja korkeilla kallioilla kurkki, hipohiljaa polkuloilla hiiviskellen. Hän katseli elokuun öinä kuutamoissa kuparinkirkasta veripunaista kehää yksin erämaassa. Katseli taivasten rantamia. Mielin määrin antoi aatoksien kultapilvien reunostoilla kiidellä… Kuunteli ja katsoi, kalpasi ja kaihosi, kuunteli rinnan rakkauden suvi-illan soittoja. Kuunteli ja katsoi kuuta kalpeata. Kotia muisti. Silloin kyynelten kasihelmet riippuivat ripsilöillä…

Mutta milloinkaan ei tullut immyt! Ei ilmestynyt vuoteltu ihme. Ei rukousten, ei tuulten kuiskausten kutsumana tullut. Kuusten kuulema kuihaus kaino ja salaisin ei toteutunut. Ei lorinassa pienoisen puron, ei tiaisen, ei tulituikun, ei satakielen kutsumanakaan tullut… Turhaan peippo, turhaan peukalolintu koetti lohduttaa ja ikävätä, kuuminta kaihoa lievittää…

Sitten soinnahti ilmojen kautta vapauden vilpoinen viesti. Tämän kuuli sekä ymmärsi mies. Se oli toista kuin orjuus alhainen kopean linnanherran alla. Vapaa oli mies! Vapaa metsä! Vapaa maa ja taivaan sini. Toisinaan pulppusi elämä suonissa vaahtoisana, nuorekkaana, voimaa uhkuvana. Toisinaan nousi mustana koston puheva pilvi. Salamat sinkoilivat silloin. Jäntereitä pakotti… Leveät harteet himoitsivat pakahtuakseen voimankoitoksille. Ja silloinpa hän kasakkana karkasi vyörinkivien kimppuun. Pauhinalla väänsi ne kuin karhu alas vuorilta. Karjasi kaksijalkainen metsän peto, karjasi toisen, jopa kolmannenkin kerran. Nyt himoitsi käydä taisteluun kangen kanssa kasakoita ja kypäröitä vastaan, huusi ja huitoi kuin vimmainen hullu. Väänteli poikki pienempiä puita, tahi paukahutti päätä suurempia kivenjullikoita vasten kallioita niin että savu kärysi ja korpi raikui.

Näin mekasteli yksinäinen mies. Henkipatto ajoi sisunsa kylmiin kappaleihin… Toisinaan oli toki hänen elonsa iloista, toisinaan suruista kudottu. Toisinaan tuskaisaa, mutta enimmät ajat kaihoisaa, kaipauksista kokoonpantu.

Mitä sitten tapahtui?

Erämaassa istui kerran kesäaamuna varahin ongella orjan poika metsälammen rantamalla. Kaatuneen rungon kontturalla istuikse kalastaja. Tähyili siinä Ahtolaan mies. Aurinko oli vasta pyörtänyt pohjolan piirin ja sätein kultaisin loisti vastaan laineikosta. Tämä oli kaunis ja verraton aamu. Sinisorsat soutivat salmiloissa, soutivat ja kaakattelivat. Leikki rannan kivellä västi. Kukahteli käkönen kuusen huimassa latvuksessa. Sunnuntaille tuntui tämä päivä. Luonto oli juhla-asussansa. Viri hengähteli hienona, jaksamatta kumminkaan pitkään puhallella. Yksinäinen korva erotti salon salaiset äänet. Niistä olivat toiset ihanat, toiset suruiset.

Mutta mitäs ollakaan… Kuuluiko laulua?… Oliko se ihmisen ääni?… Mikä vienoinen hieno ja viaton lie? Mutta ihminen se oli!… ihminen… Kunnes törähti sitten vaskinen jahtitorvi vaaran alta, sitten selvempänä laelta.

Sinne loi katseensa onkimieskin. Vetten vastaisella, tuolla vuorella se kuului. Jopas koiratkin kiidättivät siellä paljailla kallioilla kepeinä… Mutta mihin lienee häipynyt immen laulu?… Eipä kuulunut sen koommin? Ei vain ääntänyt enempää.

Onkija uskoi itsellensä pahaa viestiä tuotaman. Siksi metsän peittoon hankki. Mutta siinä samassa ilmestyikin impi lahden rannalle tuonne. Nainen oli liinattomana, riekaleissa. Kättä piti katsannon varjona. Suruisena tähyili sinne, tähyili tänne. Ulapan yli mittaili silmin matkaa. Salmen taakse saarelle pyrki kenties hänkin… Mutta kuinka? Alustahan ei ollut. Ja kuka on mies?… Kenties… kenties hän?…

Eipä muuta kuin voimin kaikin yltyi huutamaan avuton ilunislapsi:

— Ken oletkin miekkoinen siellä minua pakoon pääsemään auta! Saarellesi hae sinne jos voit! Oi auta! Näet vaara elinikäinen mulla on uhkanani. Ellet auta, Ahtolaan itseni työnnän!

Eihän ollut alusta uroholla, ei keinoa mitään mihin olisi käsiksi tarttunut. Hädissään huusi:

— Kuinka sinua auttaisin!?… Tunnen sinut Kaarinaksi kartanosta!

— Sama olen kuin arvaat!… Ja sinä, Heikki kulta, riennä luokseni… Ehdi ennenkuin tulevat!… Oi!… muutoin täytyy minun kuolla…

Tämä huusi vastaan:

— Tulen!… Kyllä minä tulen, hetken vain jos vuottaa jaksat!…

Ja kaatuneen kelohongan riuhtaisi latvoineen, oksineen myrskyn murroksesta voimanmies. Oksia katkoi tavilla, ruhjoi enimmät ja pisimmät, sitten sen järveen raastoi… Mutta hitaasti edistyi tämänlainen alus. Seipäällä kuohupäisti soutaen ei tulinenkaan mies kovinkaan nopeasti matkaa tehnyt. Ja ennenkuin viittäkymmentä syltä ulapalle edistyi, uudistuivat jo torventoitotukset. Lähempää kuului kaiku, likemmäksi astui etsijäin lauma. Ja vaikka Heikki kuinka ponnisti, tuskin välimatka lyheni… Silloin ratkesi jo Kaarina epätoivoon. Hätään hääntyi, itkuun irtausi pakosta. Jahtikoirat ulvoivat ympärillä rannan paljakalla.

Eipä silloin muu avuksi tullut itseä ehompaa eikä rohkeampaa. Suin päin veteen syöksyi. Vastaan uimaan läksi uskalikko… Ja vaikka voimat uupuivat, lyheni matka kumpaisenkin kohti toisiaan pyrkiessä. Vaan syvimmän kohdan kun saavuttivat, niin jo upahti vetehiseksi immyt. Heikki ehti siihen turvan tuoda ja kiinni tarttui ja kuin saalista selässänsä raasti aika-ajoin umpivedessä ponnistellen.

Kumminkin ui uros ulapalle… Vaan silloin saapui rannan paljakalle ritari, saapui toinen, kolmas — kohta kaikkikin. Ja kun selvän tästä saivat, ei heillä ollut mitään epäilystä. Kaukana siellä pyrki kaksi pakoon. Salmeen kannusti rautaratsut sulho ja kosiomies korskea komensi kutakin kohdastansa:

— Ellet mene, pääsi menetät!…

Eikä siinä auttanut palkkasoturilla siekaileminen… Veteen vain toinen, kolmas polskautti…

Mutta jo oli Heikkikin taakkoinensa loitolla salmen selällä kelohongan tyvellä. Aluksi työnsi uimalla alusta. Sitten pyörsivät sen päälle ja hajareisin hongan tyvellä istuen meloivat molemmat käsin sekä kangin. Hiiskuiko veden alla upellut oksainen runko ollenkaan? Etenikö vai seisoiko paikallansa lasti… Väsynyt pelastaja koetti lopen kaiken… Täytyi, sillä uhkasihan nyt kosto, kuolema kymmenkertainen siihen nähden kuin ennen… Tuolla takana veden päällä hänen turmansa tappara paljas jo välkkyi. Ei auta!… Yritys tässä on pelastukseen ainut tie. Voitto sitten tahi tuho ja turma… Maksoi nyt miehen yrittää. Maksoi menettää hengen, maksoi taistellakin. Kannustihan kantamus kultainen… Viekoitteli vapaus, viittoili oma elämä ja onni… Surman säilä välkkyili tuolla takana, valmiina väipähteli "metsävoron" varalle, "roiston", "naisen ryöstäjän" tuhoksi keikkui, joka kultaisesta kodista raasti korpiin saalistansa.

Raskas oli hevosella taakka. Ylen raskas uida kesälämpöisessä vedessä… Eläin painui ratsumiehen alla jo kerran pinnan alle. Ponnahti sieltä taasen takaisin hädin tuskin pelastuakseen. Upahti jo toisen ja kolmannenen kerran.

Kelorungolla sousi Heikki poloista pakoon. Katsoi vuoroin eteen ja taakseen, vuoroin mittasi välimatkaa. Kerkesi välillä ajatella mitä tästä ratkaisuksi tulee. Kangentaittiolla meloi mies, käsin auttoi nainen. Vaahtona virtasi vesi kumpaisellakin puolella… Eihän eimäinen ratsu etäällä ollut, päristeli vettä turvallansa… Välimatka lyheni. Ratkaisun hetki lähestyi. Selvästi oli tässä auttamaton vaara edessä… Tyttö aavisti turman, näki lopun olevan edessä… Uipa jo ratsu rinnalle, kypärään puettu pyrki aseen ulottuville. Kannusti läkähtyvää hepoa kuin maalla astuvaa. Mutta silloin tämä painui pohjaan ja vei miehen mennessään iäksi päiväksi ahtolaan…

Mutta eipä tässä kaikki. Takaa tuli toinen uimaan ajettu paremmalla onnella. Tämä kävi uhkaksi pakoon pyrkivälle. Hänen hevosensa oli kepeämpi, ketterämpi ensimäistä. Jo pyrki taisteluun, kiersi eteen ja yritti hongan tyvellä seisovaa sapelein sohia.

Mutta Heikkipä ehti ennen häntä… Tavin koholle nosti, iskun antoi tuiman. Hepo hätkähti ja läksi maata kohden ratsastajaansa kantamaan.

Heikki sousi kaikin voimin ja kerkisi saaren rantaan kuin kerkisikin. Vedestä kahloi Kaarinansa kanssa maalle…

Kaiken tämän näki kosija vastaisella rantamalla… Ajanut oli jo muutkin miehet veteen, vaan kun sen näki turhaksi niin takaisin kutsui. Keinon toisen keksi.

Hieman aikaa otettiin hengästykseen, vaan ei vieläkään oltu turvassa. Sanalla kahdella selvisivät Kaarina ja Heikki keskenään kysymyksistä ja sitten metsänpeittoon märissä vaatteissansa.

Tyttö ei kumminkaan jaksanut kauan juosta, mättähälle vaipui korven kuusistossa. Sanaa lausumatta kantoi Heikki häntä vahvoilla ja voimakkailla käsivarsillansa, kantoi kuten kerta ennenkin. Nyt köykäisenä kuten karhu toi kontuunsa tänne saaren luolaan… Paadelle tuohon sanotaan hänen asettaneen neidon. Sammalvuotehelle oli vaivuttanut ja silmiin häntä kauan katsellut. Suori kastuneet kiharat, oikoi somat suortuvaiset, kosketuksin hellin hoiti. Pikemmin uskoi häntä Tapion sinipiikaseksi, tahi vetten alta Vellamon neidoksi notkeaksi, joka itse hänelle syliin pyrki suuren vaaran ajamana…

Polvistui poika tuossa, läheltä katsoi kaunotarta, hellää, hentoista, jopa jumalaista. Katsoi, kun ei tohtinut ilmaista ajatuksiaan ja niitä ilmi haastella. Silloin avasi silmänsä jo Kaarinakin, urohon näki, näki tämän ottavan askeleen ja loittonevan. Mutta kutsuva katse tahtoi takaisin… Mikä uljas mies… Mikä peloton ja vapaa metsän ritari hän on… Ei orja kurja ole tämä mies… Karhuksi kooltaan ja voimiltansa luulisi, mutta hirveksi liikunnalta… paremmin kuin uskoisi ihmiseksi. Nyt hän teki lähtöä ja sanoi kurikkaansa heilutellen:

— Minä taistoon lähden!… Sinä pysyttele tässä onkalossa… Jos palaan, luoksesi pyydän tulla… Jos minut kuolleena löydät, niin rannan santaan kätke tuonne hietikolle missä loiskaa laineen ääni. Sen säveltä tahdon levossa kuulla… Jos minua taasen ei kuulu niin unohduksen kirjaan nimeni piirrä. Yön koskeen, unelmiisi muiston maille kätke. Jätä minusta maininta… Päivä tämä on kohtalokas. Ratkaisuun ja kamppaukseen se vaatii…

Immyt katsoi ja kuuli. Kevyenä kohosi istualle. Kädet ojentuivat ikimuistoiseksi hyvästiksi. Aukeni syli, aukeni sydän. Suudelman painoi karkealle parralle ja korvaan kuiski:

— Heikki!… Sinä ritareista suurin, oikeudenmukaisin, muista… Miksi et voittoosi luota? Miksi tuhoosi tuijotat?… Mene taisteluun, mene! Mutta palaa voittajana!… Sankarina sinut jälleen tahdon nähdä, ylväänä sieltä takaisin astuvan!… Kuule, Heikki!… Tuhat suuteloa annan sulle, tuhat kertaa sinut syliini suljen, tuhannesti käteni kaulaasi kiedon!… Syliin tulen sinulle, olen sinun. Ota silloin minut. Ota kaikki… rakkauteni ja lempeni ensimäisen… Katse ja kaiho, silmä ja sydän palakoon meiltä yhteen kuten palaa kynttilän lieska!… Mene taisteluun!… Palaa voittajana… Mutta luokseni sinut haluan saada vaikka kaatuneena kalman kartanolta. Tuhosi on muutoin myöskin minun tuhoni!…

Pään kutrikiharaisen painoi tyttö uroon leveätä, rautaista rintaa vasten. Sen huumaavan tuoksun tunsi uros, sulki sulottaren rautaiseen syliinsä ja päästi hänet sitten kuten päästetään lintu rautahäkistä…

Rohkeana astui metsän villi mies sitten luolastansa täynnä itseluottamusta. Tällä kertaa kävi työhön, jonka veroista tuskin kerrotaan.

— — —

Kuinka kahakassa kävi?…

Kuinka se taisteltiin?… Siinä ei näkijänä ollut vieras silmä… Sanaa ei kenkään saattanut kartanoon… Ei tuulen mukanakaan retkueesta milloinkaan tietoa tuotu… Turhaan vuotti väki asemiehiänsä, sulhasmiestä, isäntäänsä, immyttä palaavaksi päivät ja yöt. Uumoivat viikotkin vielä ja vikkelinä juoksentelivät varpaillansa. Kuukaudetkin turhaan kuulosteltiin. Jopa kävivät etsimäänkin. Mutta kaikki turhaa. Luun sirua, ei puolinaista sanaa kussaan. Ken mitä kertoi, se keksittyä, korvan kulkupuhetta. Ei yksikään ollut nähnyt kunne joutui kosiosakki rautapaitoinensa, kavionkapseinensa, kussa korskuvan kopukan kantamus, kussa pöyhkeä röyherinta? Erämaa mykkeni. Salaperäisyys peitti sekä kätketyn avun että avuttomuuden, koston, että kaiken lopun… Peitossa uinui yhä eloon jäänyt otus, tahi makasi maassa alempana matalintakin mätästä… Toisinaan todistaja tapahtuman näkee. Tästä ei jäänyt tietämään muut kuin yksi, Heikki. Ja se jolle hän tapauksesta niukalti kertoi, vaikeni.

Oliko se ollut noidan kosto julma?

Herran huovit olivat ämmän ottaneet ja tervaskantoon köyttivät. Pilkkehiä röykkiön pinoivat ympärille kärkeviä, tuiki hajuavia ja sitten palamaan pistivät. Kuulunut oli kirkuva huuto:

— Hiisi ja piru huppuun ottakoon herrat ja huovit! Periköön paha kartanot ja rikkahat kerran! Nimi ja maine kirouksena kulkekoon ja synkkä yö sen suvun saakoon! Kiro kahleiden kytkijöille! Tuho piiskureille tulkoon. Hurtat omantunnon tuskiin hirttykööt! Taistelu orjan osapalan puolesta nouskoon ennen kuulumatoin. Lakkaamatta aamusta iltaan soikoon viattomien valitus korvissansa. Taistelu elämästä, taistelu kuolemasta taukoamaton!…

Kas, tämä taisto jatkuu… jatkuu…

— — —

Kertoja oli lopettanut kuulijain mielestä liian aikaisin. Tovin äänettömyyden jälkeen tiukkasivat:

— Palasiko uros?…

— Yksinkö jäi impi elämään?

— Kaikkiko kaatuivat?

Arvid viimeisteli:

— Sankari palasi, vaan ei omin voimin… Kolmen päivän kuluttua löysi Kaarina hänet henkihieverissä hietikolta. Miekan lävistämänä makasi mies kuolleiden keskellä, rautapaidan kyljen alla… Nyt kävi impi vuorostaan urhoa hoitamaan ja onnistuikin. Vuoden kuluttua oli mies entisissä voimissaan, mutta paljonkin entistä hiljaisempana ja vakaampana. Hänen silmistänsä loisti nyt leppeys ja kaino. Kuten siskoansa Kaarinaa kohteli. Sen jälkeen kävi työhön kuin karhu. Otuksia aina etsi. Jousi parvittain pyitä. Koppelot keltakenoset kokosi. Näädät kultarintaiset kotiin kantoi. Haki riistaa lakkaamatta. Samosi soilla. Kiiteli suksillensa karhun ajossa Kalevan kankahilla. Keihäillensä ketusti hirvet ja peurat. Nyt innoin kymmenkertaisin kulki kuin ennen. Ylön tulkitsematon onni asui hänen askelissa ja ympärillänsä… Herkempi oli nyt korva, herkempi metsä, herkemmät olivat äänetkin. Kirkkahampi silmä salon kaukosineä. Linnut suviset laulelivat sulommin. Taivas korkeampi, kuulakampi. Pilvissä rusot kultaisemmat, ilmanpieluksilla päärmeet ihanammat. Vedet viitakeiden rantamilla vihertyivät vienoisemmin… Silmä etsi salista tästä viimeistelyä… Kuvana kaikista kauneimpana kukoisti Kaarina. Ehompana immyt nyt kuin koskaan ennen. Katse kertoi sen mitä ei sanoilla tulkita saata… Siitä huolimatta pysyi mies ujona… Aatostansa ääneen ilmaisematta, uskaltamatta. Katse arka raisun metsävohlan. Kas tämä käski enimmän immyttä etsimään urohon turvaa ja voimakkuutta… Jopa uskoi miehelle sanat. Lupauksen lausutun tahtoi täyttää. Sanat ennen aatellut puhkesivat itsestänsä. Yksin ja kahden saaren selänteellä havuhytissänsä puhkesi itkuun auttamattomaan immyt. Ilmaisun siitä sai sanoiksi:

— Etkö… etkö Heikki huolikaan?… Etkö tahdokaan rakastaa? Nyt sähköhti miehevä sydän. Heräsi unelmana ollut ajatus. Aatoksen alta vastasi:

— Tottakai minä rakastan…

Tyttö sanoi:

— Sitten jään ikipäiviksi tänne!…

— Likeni mies, omansa otti…

— — —

Vaiteliaisuutta…

Kukaan ei kysellyt mitään… Tuulen kaatama kuiva kuusinen karahka räiskyi oksineen nuotiossa. Sen molemmat päät kytivät kaukana, keskusta poikki palaneena. Aapo kohensi kekäleitä kasalle ja kokoili viimeisiä nappuloita lähemmä liettä. Kipunat kirposivat ja räiskyivät uudelleen. Singahtelipa sinne ja tänne poukka mustalle maapermannolle. Tällä aikaa oli Oskari jo nukkunut istualleen. Poika kypertyi kiveä vastaan. Katarinakin silmiltänsä laukuin ja pää nuokahti hiljaa sairaan veikon olkapäälle… Hiljaisuuden vallitessa kysyi Arvid kuiskien Aapolta: — Mitä ajattelet tästä loppujen lopuksi?…

— Tästä kohtalostammeko?… Siitä en ajattele yleensä mitään. Sen kun silmäin edessä kulloinkin näkee, rakentuu meille määrä ja pää…

— Mutta pakoa minä tarkoitan,

— Siihen en löydä vastausta… Valkoiset kumminkin joutuvat voittajiksi.

— Eipä siinä suinkaan epäilemistä.

— Turha taitaa olla vaiva varrota paluuta punaisilta?

— Turha…

Hetken perästä sanoi aatosalta:

— Oli se taistelu, jota ei oltu ennen nähty…

— Jaa se kirkon taisteluko?

— Se.

— Oli se.

— Kummallisesti se sinä säilyit.

— Enhän ilman sinua velikulta tässä olisi ja istuisi.

— Vähät siitä, mutta naarmuakaan et saanut nahkaasi.

— Mikä minut tuupersi, en vieläkään voi käsittää…

— Kuinkahan se oikein tapahtui?…

Aapo ei vastannut mitään, vaan käveli ovelle ja puikahti ulos. Vauhkona vainusi vaaraa joka taholle… Korkeat kelot kohisivat kunnaalla. Jäykkänä ja taipumattomana seisoi hongisto.

Onkalon asukkaat nukkuivat.

23.

AAMUN KOITTEELLA.

Kevään tuulet kuluttivat lumen.

Aikaisin paljastuivat saaren selänteet. Eteläinen rinne uhosi mustalta maalta… Arvid käveli sulaneella liepeellä mielellään. Iso mies hyppeli Oskarin kera kilpaa. Joskus taasen liidättelivät kiviä… Milloin pitivät iloja sai poikamaisuus vallan, kisailtiin ja kellittiin… Mutta milloin mieli murheelle muuttui, silloin kovan kohtalon ajatus viilensi hetken ilon pulpahdukset.

Ukkovainaan majalle paloi usein mieli. Mutta tuolla notkelmassa asetti syvä lumi jyrkän esteen… Miettipä vaikka mitä keinoa tahansa, ei sitä jäljen jättämättä saattanut lähestyä edes lähimaillekaan.

Joka päivä tehtiin huomioita. Sulan siirtymistä pidettiin silmällä. Kumminkin eteen tulleet yökylmät siirsivät toiveitten toteutumista yhä tuonnemmaksi… Jos tänään oli ollut suojainen sää, saattoi pohjoinen puhuri sen jälkeen puhaltaa pari viikkoa. Uusi routa pureutui ja sinnitteli talven taittumatonta selkää, näytteli hampaitansa ja urisi kuin koira.

Tämä urina kuului yhtenään nälkäkuoleman rajoilla ja vilussa värjöilevien pakolaisten kasvojen edessä.

— — —

Viisi viikkoa oli kulunut tulopäivästä.

Keväinen sää alkoi joka tapauksessa voittaa. Järven selänteellä hohteli kohonnut teräksenharmaa pohjajää. Pilvisinä päivinä se paistoi mustana ja harkkoisena… Rantaporeet irtaantuivat. Kovasta ja väkivaltaisesta talven kahleiden kureesta vapautui vedenpinnan peite yhtäkkiä. Nyt se jäälakeus yleni kohoveden keralla melkoisen paljon yläpuolelle rantapiin rajaa. Nyt ei jalkamies enää uskaltanut jäälle. Kukaan ei ainakaan ilman riukuja keinotellut kelin kannalle. Tuntuipa tämä aika saarelaisista turvallisemmaltakin. Ulkoisia nuuskijoita tarvitsi tuskin pelätä. Valkoinen kyttä oli heidän saarella olemisestaan kukatiesi kokonaan vailla vihjaustakaan.

Kaukaa sydänsaloilta lentelivät teeriparvet aamuvarahina.

Sarastuksen sinisinä hetkinä viipottivat vieraisille Kalliosaaren kuuluville… Kuhertelevat lintulaumat kuhahtelivat lahden mustalle jäätikölle. Panivat siellä toimeen joka-aamuisia talvileikkejänsä. Jopa saapui metsojakin männistön mökäpuiden korkeimpiin, mukavimpiin oksiin. Laululintujen aikainen ryhmä varpusten ja rastaiden kanssa laajensi joka päivä suurenevaa kuoroansa. Pian oli Tapiolan karja valtoimena valloittanut koko pienen maan. Täällä sijaitsi nyt luomakunnan salaperäinen, rauhoitettu paikka… Moni makea paisti saattoi siinä olla kädenottavalla. Mutta pyssyn ja petiin puutteessa ne pysyivät kielen koskemattomissa.

Eipä Aapo sitä leikkiä kumminkaan kauan toimettomana katsellut… Mietiskeli hetket isältä opittuja keinoja, metsänkävijän monia metkuja tuumiskeli. Kaikkein suurin vaikeus oli tässä tuumassa permilankojen puute. Jäällä tepastelivat siinä mustat motkot nokan edessä, punasilmät, kenokaulat, kaaripyrstöt kuhertelivat. Paidanvalkoista liepukkata näyttelivät. Tämä otuksien kiemailu sekä kiinnosti että harmitti. Poloinen Aapo tuli sairaaksi pelkästä tyytymättömyydestä. Ei voinut rakentaa rihmoja saaliin saamiseksi tuiki tukalaan tarpeeseen. Turhaa kokeilua kiertää vaatteesta purjettua punennaista. Turhaa lutsakkeen laitto. Eräs ajatus selveni kyllä miehelle kun muistuivat mieleen jouhet… Hevosten taljajouhista hän näet nyt punoi petlet. Pelit laittoi polkuloille ja ennen pitkää hämmästytti taitava Aapo toisia saaliillansa. Ensi aamun valjettua toi jo kolme otusta.

Sitä seuraavana yönä hän sitten punoi jokaisen jouhen paulapuihin.

Lisäksi vielä sipoi Katarina koppelon pyydystä varten hiussortuvan. Pitkän, pikimustan palmikkonsa avasi näet tyttö ja antoi Aapon ihmeeksi siitä uroholle osan sanoen:

— Tästä saadaan lipevin ja liukkain silmu noille otuksille.

— — —

Eräänä aamuna oli Aapo taasen pauloillansa järven jäällä.

Ennen sarastuksen suuta, päivänkoiton kehkeytymistä oli metsästäjä riukuja pitkin maalta käsin mennyt jäälle. Olihan ranta upotuksille altis.

Silloin lähestyi mannermaan rannalta tuolta rohina. Mustaa jään pintaa pitkin tuli sieltä joku. Aapon huomaamatta lähestyi ihminen. Edellänsä lykkäsi vaivatta venettä. Sen synnyttämää rahinaa saattoi tuskin kuulla, sillä liukuihan rauta-anturainen lipeästi kölin alla.

Aapo ei hoksannut tulijata. Polvillansa vain hääri ahkerasti ja laitteli pyydyksiänsä pimeän turvissa. Sillä pitihän joutua ennen parvien ennätystä, soitinpaikoillensa saapumista. Eikä Arvidin etsivä silmäkään saattanut tuota toista keksiä kun hän tuolla ylhäällä oli jäälle pälyillyt. Ehkäpä pimeys petti. Ehkä mustan pinnan peitto piti lymyssä salaista saapujaa. Mutta joka tapauksessa yllätti outo Aapon auttamattomasti. Pahanpäiväisesti säikäytti tulija toisen, sekä samalla itsensä. Muutaman sylen päässä katsoi kumpainenkin toinen toistaan. Kappaleen aikaa seistiin äänettä, tikahtamatta, kunnes Arvid kuuli Aapon karjahtavan:

— Kurppalako se siellä!?…

— Kurppalahan minä…

— Velikulta, tuletpas hieman varomattomasti, mutta oikealla aikaa kumminkin. Näet parhaat permoni ovat juuri menossa sulan suuhun. Veneesi on tässä tarpeen…

Tulija lykkäsi venettä lähemmäksi ja silloin jatkoi Aapo:

— Vasta eilen ne olin siihen asetellut, mutta tänään en pääse edes lähellekään… Mutta kukas sinut tänne tulemaan neuvoi?

Mitään ihmettelemättä tämä vastasi:

— Tulen lintulahtojen kanssa, kuten tuossa venheessä näet. Aluksen keskivaiheilla oli todellakin suuri kasa näreen keppejä ja haluttuja kuusen pitkäoksaisia latvuksia. Kaksi oksaa oli kuhunkin jätetty karsimatta. Latvahuippuun oli sidottu suuri kimppu urpuisia koivun vitroja. Samoinhan oli Aaponkin petliseipäissä…

Tämän kohtauksen odottamaton yllätys ei ollut vaikuttamatta. Kaikesta huolimatta ei Aapo ilmaissut maalla olevia, ei maininnut heistä mitään, vaikka luottikin täydellisesti tervanpolttajaan.

Vanha mies kertoi kauheista ihmisjahdeista. Kumminkaan ei itse ollut tohtinut mennä selvää ottamaan. Eipä hän tiennyt edes siitäkään, kuka oli voittajana sodasta selviytynyt…

Juuri tämä seikka epäilytti.

Hetken perästä asettivat he yhdessä ukon lintulahdot järven jäälle sinne ja tänne sointipaikoille… Sitten oli ukko liukunut hämäriin mistä oli tullutkin. Mutta Aapo kapusi varoen riukuja pitkin rantakivilöille.

24.

VERIKEVÄÄN LAULU TUHATJÄRVIEN MAASTA.

Ainoastaan rotkoissa asuivat enää lumiläiskät ja halla.

Pohjoisilla pimennoilla tohotti kuitenkin itsepintaisuus talvena. Routa istui siellä sitkeästi pesissänsä. Talven vallan uskollisimmat jälkijoukkojen vartijat olivat yöpakkaset. Epätoivoisesti ne vielä kopertelivat lätäköltä ja lampia… Ajateltiin: kunhan saapuu keskikesä, niin kyllähän talven valta kokonaan murtuu. Herttainen elämä ilmenee silloin ympärilläsi…

Korpien kätköissä syvällä, rahkasammaleen alla poreili pysyvä pakkanen, ehkä ikuinen jää yllätti alimmaisena kauneimmaksi uskotun elämän.

Tämä Suomen liian aikainen kevät vainusi takatalvea… Vaikka leppeät tuulet leyhyttelivät ja idän aamuaurinko rusoili sätelevänä läntisille vuorille saakka, niin piili jossakin outo epäilys. Jopa heijastui rotkoihinkin kuuleana punahohtoisa valo ja lumien äskeinen sulaminen paisutteli purot. Riemuiten ryöppysivät vedet ja ahtaissa uomissan lorisivat laaksoihin… Rannistot huuhtoutuivat poreiluihin. Pintapiit irtautuivat raudankovista kahleistansa. Mustanharmaa teräskansi hautoutui auringossa reikäiseksi, seulaiseksi sohjoksi… Länsi ja lounas ajoivat jätteet kasoihin, jotka tuhatpirstoina ja sirusina soittelivat jäähyväistänsä talven tuhosta… Kalliorannoilla, tahi hietikoisilla paljakoilla hilisivät väsyneiden maininkien kantamat kuorot.

— — —

"Tuhatjärvien maassa" oli taasen kevät.

Ennen aina oli se ollut odotettu ja kaihottu aika. Ammoin oli se tuonut tullessaan tälle kansalle vapauden tunteen ja tuulahduksen. Nokisten korsujen kattojen ja kurkihirsien alla asuneet ihmiset astuivat silloin aina valoon ja aurinkoon… Riemuiten sykähti silloin jokaisen sydän ja tervehti päivän kultaista pyörää. Keskitaivaan korkeudessa asui ikuinen sini. Ja tuo suunnaton kuulaus määritteli sekä avaruutta että ihmismieltä. Lumo ja lempi heräsi maan matosessakin, puhumattakaan luomakunnan herrasta…

Mutta kuka riemuitsi tänä keväänä?

Kuka kalpasi suloisuutta, kauneutta ja kuka siitä unelmoi?… Ken tätä luonnon viehkeyttä vastaanotti?… Jakoihan luonto sitä täysin käsin ja sylin ympärilleen. Mutta orvoimmalta esti kaiken rikkaiden viha, sammumatoin viha, joka kukoisti kalman ruusukimppuina köyhimyksen kuolinpaareilla… Työkansan povilla matelivat kylminä valkoiset kyyt. Kihisevinä turmankielinä pistivät ja polttivat pois tuhansilta rakkaimmista rakkaimmat.

Silloin sammui toivo… Sammui elämä.

Vuosisatoja vuotellun vapauden kevään kaivatulle tilalle tuli kirous ja musta veljeismurha… Julmuus, raakuus, petomaisuus ja parku asuivat vapaan miehen pihtipielessä. Valkoinen veli toi valkoisen terrorin…

Mutta rikkaiden kodeissa reuhasi riemu!

Hekuma ja nautinnonhuumo hallitsivat siellä intohimoja… Rajaton rakkauden ja pyhyyden raiskaus olivat saaneet vallan.

Tunnista tuntiin odottivat ja istuivat mataloiden majojen itkeneet orvot ikkunalla vuottamassa isää palaavaksi… Siellä valvottiin yöt, vahdittiin päivät pääksytysten. Kotiveräjän tielle tuonne uskottiin tulevan…

Perheen turvaa ei tullut. Rakkahin viipyi muualla… Missä lie, toimilla tyystin tärkeillä… Eikä uskaltanut äiti, vaikka aavistamaan aikoihin, riistää pienoisiltaan odotuksen himmenevää hiventä…

Viatoin pikkusydän sykki, uskoi ja uotti… Eivät aavistaneet orvot että tämän kevään heräävässä lintulehdossa laskettiin heille kallein veri vasta nousevalle nurmen nukalle…

— — —

Kuolema kurkisteli.

Talvellisten taisteluiden ajoilta paljastuivat hankien alta ammuttujen isien ruumiit. Kuusikoista, teiden vieremiltä, ojista, avannoiden ympäriltä, talvellisten vedenottopaikkain läheisyydestä kurkisteli kuolema… Kalman haju asui kalevaisella maaperällä. Korppien nokkimat ihmiskasvot irvistelivät kaikkialta vastaan. Kallojen kireät hampaat pureutuivat avoimilla poskilla. Murheen mainetta julistivat kuoleman ja koston tuomiokellot. Puhjenneen pihkalehvistön kohinassa kuihi näkymätön kuiskaaja:

— Katsokaa murhia… Katsokaa kauheuden töitä, joiden tekijät vielä elävät!…

Kevään tullenkaan eivät murhat olleet Suomessa lakanneet.

Taisteluaikaisen huumeen himoon liittyivät jälkiseuraukset. Salamurhaajan musta käsi teki työtään… Vieraan voimalla ja avulla teutaroi porvaristo… Tarpeekseen piti juopua… Viikkoja ja kuukausia lepäsi koston käsi työläisten tuomion uhkana. Ihmisistä vikisivät uskomattomat vaistot… Valkopaholainen kakisteli kiimaisena. Harakkana roikotteli nokassaan korpiin kamalia kantamuksiaan.[1]

Näin ei saisi kirjoittaa!

Pitäisi toki osata vaijeta. Pitäisi osata salata "kansallisen maineen ja kunnian vuoksi"… Pitäisi äänettömyydellä hyväksyä valkoinen vääryys jumalalliseksi laiksi ja esivallan ilmaukseksi pitäisi verityöt pimittää… Tahdottomaksi naudaksi pitäisi työläisen alistua… köyhien paariaisluokaksi, orjiksi, ei ihmisiksi…

Pitäisi lakata etsimästä totuutta, muutoin hukkuu!…

— — —

Ja köyhälistö hakattiin maahan ja masennettiin.

Aseen avulla se oli ehkäisty etsimästä totuutta… Verissään voitetut pakenivat korpiin ja erämaihin. Piilopirteille, maakuoppiin, vuorenluoliin ja rotkoihin lymysivät.

Verikevään laulu valmistui.

Saunalahden takaa, Pajavuoren alta se pusertui ilmoille

VERIKEVÄÄN LAULU.

Pää pystyyn nainen ja mies vaikka särjetty kotisi lies. Ja hongiston kummuille käy, siellä urhosi näyttäy.

Sinä äidin laulavan kuulet kun hän soutaa kätkyttään, tai tulen räiskeessä muuten urhon jatkavan haastettaan.

Ja muistista silloin kirpoo tuhannet sankariteot, ja totuus henkihin virkoo ja konnien tihutyöt.

Verikevään ankea aika, vaino, sorto ja turvattomuus, ja jälkehen jääneillä aina palaa mielessä aika uus.

Eivät urhomme jää unhoon, heidän työtään ei peitä yö. Eivät hurtat jää siihen uskoon, vaan kesken meillä on työ.

Tuhatrantain tienoolla teuhas usulahtari, syöttiläs maan. Isä töllin ja työn oli teuras, uhrilunnaaksi äitikin saa.

Ja verisenä temmelsi tihu, raasti armotta asujaa. Täyttyi määrä, nousi sisu, vihdoin köyhäkin ponnistaa. Pian kankailla kalske ja huuto ja taistelun tiimmellys soi. Ja "Kalevan portailla luuto", niinhän porvarit ilkamoi.

Ja Väinölän ahoilla parku, savu tuprusi, tappara kaas. Kotiriena iski ja karhu sotasaralla — katsokaas.

Ja teotoonin koulusta parvi lihamiestä ja Vöyriä myös; Härmän iikat, kupeella sarvi alkoi möyriä murhissa myös.

Hei apuun raatajaheimo, vuosituhanten palaa työ. Se ainoa tehokas keino, millä murtaa sortajan yö.

Osa parhain kansasta kaatuu ja juoksevat hurmeiset vuot. Yhä uusia joukkoja saapuu, vaan enemmän sortaja tuo.

Tätä maailman kansat katsoo, rusoloistetta hankien maan. Ja povet ne kuumeesti kohoo vaan riennä ei auttamaan.

Niillä kullakin kädet täynnä; oma sortaja sydäntä syö. Ja vaikkakin halua näyttää, niin kuitenkaan ei hetki lyö.

On taistelu omasta kohden ja petturit jäytävät myös. Ja itäinen aamun hohde viel' sammuvi lännessä yöks.

Siks ennen aamun koittoa punaurhojen sammui lies, vaan taistelu ilman voittoa kumoukselle tuttu on tie.

Se painuu takaisin korpeen ja tehtaitten raadantaan, ja takoo ja nostavi jälleen joukot uudelleen taistelemaan.

Siks' äidin laulavan kuulet hänen soutaissa kätkyttään, ja tulten räiskeessä tuulet tuovat viestejä urhoiltaan.

Ja sankarit nuosevat uudet ja valitsevat taistelun tien. On tehtävät heillä suuret, kunnes horna sortajan vie.

Verikevään muistot raskaat heille uutta intoa luo. Sorakuopista huutavat vainaat: uusi päivä voiton tuo.

Siks' taistele, uhmaa ja iske kunnes kirpoovat kahleesi nuo. Älä vaivojas vaikerra, itke, sulle taistelu voiton tuo.

Ja vaikka päiväs on harmaa ja yö sitä synkempi lie, niin se on ainakin varmaa että taistelu voittoon vie.

Sen melskeen jo kuulet kaukaa; sua kutsuu ja viittaa se luo. Siksi älkäämme olko arkaa; se viihtyä rintaamme suo. AAA {[1] Tässä ohella on syytä viittailla muutamiin seikkoihin. Lahtarit itsekin säikähtivät tihutöillensä kauheutta ja koettivat, ja vieläkin yhä koettavat hämätä ja kaunistella jälkimaailmalta ja vierailta kansoilta pahoja tekojansa. Kohauttelivathan toki ulkomaalaisetkin lahtarit olkaansa moiselle ennenkuulumattomalle piiluamiselle. Häveten ja inholla ne kirjoittelivat "valkoisesta terrorista Suomessa 1918."

Ruotsinkielellä ja sittemmin ulkomaillakin ovat leviämisen toivossa lahtarit kyhänneet teoksen, jossa yritetään tuoda mahdollisimman räikeä kuva siitä: "Mitä punaiset ovat päiviltä pois ottaneet. Ei taisteluissa, mutta rintaman takana", sanotaan kirjassa "on väkivaltaisesti kuoleman seuras tuotettu isänmaan puolustajille: 193 maanviljelijää, 141 koululaista, 129 insinööriä, konttoristia, liikemiestä tahi pankkiiria, 66 työläistä, 43 nimismiestä, konstaapelia ja virkamiestä, 25 opettajaa ja pappia, 17 lääkäriä, apteekkaria ja naista y.m. sekä kymmenen merimiestä. Siis yhteensä 624.

Valkoisesta terrorista, taasen kirjoitti tiistaina 25 p. helmikuuta 1919 pietarilainen "Vapaus", jossa käyttää apunaan tilastoihin vetoavia numeroita, m.m. ottamalla Suomen 500:sta pitäjästä vain seuraavat viisilmmentä; "Ei taisteluissa, eikä sen yhteydessä, mutta vasta viikkoja ja kuukausia jälkeen 'punakapinan' kukistumista, ottivat valkoiset väkivaltaisesti hengiltä seuraavissa paikoissa työläisiä: Riihimäki 600, Varkaus 450, Lahti 2,000, Forssa 400, Hanko 100, Jämsä 400, Vihti 300, Viipuri 4,000, Tampere 600, Hyvinkää 300, Lohja 200, Karhulan tehdas 76, Seinäjoki 70, Kokkola 100, Nurmijärvi 80, Kolho 600, Helsinki 400, Lammi 300, Turku 200, Lappee 600, Jokioinen 40, Pälkäne 17, Jokela 10, Karja 10, Asikkala 27, Tervoo 14, Käkisalmi 15, Kajaani 11, Kytäjärvi 10, Hirvensalmi 10, Lavia 10, Virolahti lö, Perkjärvi 39, Reitholli 20, Ätsäri 38, Jyväskylä 10, Korpilahti 30, Kemi 50, Eurajoki 14, Lieksa 48, Kiikain 10, Karisalmi 13, Voikkaa 114, Kymi 24, Huopalahti 45, Kokemäki 60. Yhteensä 10,000."

Lahtauksien sanotaan tapahtuneen "saksalaisilta saadulla luvalla." Tilastosta puuttuu 450 kuntaa, mutta joinmoisenkin käsityksen saa siitä, että valkoisen hallituksen virallisen tiedonannon mukaan otettiin punavankeja 80,000 vankileireihin, joissa nälällä tapettiin 15,000.

Yksistään Tammisaaressa 4/6—23/10 välisellä ajalla surmattiin 2,750 vankia. Yksityisiä, laskemattomia ilmiantoja sanoo mainittu lehti olevan Valkosesta terrorista siihen asti ilmoitetun 163:lta eri paikkakunnalta.

Sangen kuvaavaa on m.m. Varkauden tehtaallakin toimeenpantu joukkotelotus. Se puhuu puolestaan sentähden, että aseissaaan ei koko paikkakunnalla ollut kuin sata miestä, mutta siitä huolimatta tapettiin 450. Aseettomien murhaamista toimitettiin kokonaisen viikon aika.

Ylläolevien numeroiden perusteella, joitten todenperäisyyttä ei suinkaan saata epäillä, koska valkoiset niin ilmottavat, vei punainen terrori 624, kun taasen valkoinen terrori 30,000. Siis punaisten piti maksaa viisikymmenkertaisesti tästä verivekselistä. Eräs itävaltalainen upseeri kirjoittaa sattuvasti: "Jos Suomen porvariston täytyy maksaa viisikymmenkertaisesti, vaikkei korkojenkaan kanssa, niin heidän rotunsa ei mitenkään siihen riitä…"

25.

YKSINÄISYYDEN ILMESTYS.

Arvid ja yksinäisyys olivat ystäviä.

Useat yöt hän istui saaren kukkulalla. Hänen vartioiva katseensa harhaili harmaassa, yöllisessä ympäristössä. Hänen luonansa asusti kaihoisa ajatus enimmän aikaa. Kaukainen unelma elämää kangasteli hänelle. Toisinaan nousivat kuvat kauniina ja lupaavina, toisinaan synkkinä, sysimustana saavuttamattomuutena… Hänen elämän tiensä ojentui hänen jäljissänsä, monivaiheisena, varjoisana hongiston polkuna, minkä poikitse aniharvoin päivän kultainen pyörä pääsi paistamaan… Sitten saapui toki valoisampaa, avarampaa, mikä kumminkin peittyi pian uusiin, entistä synkempiin usviin.

Näin oli aina yksinäisyys ainoa lohduttaja.

Yksinäisyydessä hän kuunteli keväisen myrskyn kuohuvaa huminaa… Tyveninä iltoina kajahtelivat toki kaukaiset äänet. Salojen syvissä sumennoissa soinnahteli sulous… Sinisellä taivaalla lauloivat leivo ja kiuru… Sorsat saapuivat salmien suihin… Halki hämärän aamuavaruuden viillättivät villihanhien laumat… Pyhyys, puhtaus ja majesteetti, joutui joutsenparin mukana sinilaineiden selälle… Matkalla pohjolaan kuuluttivat kurjet ja kuovit lounaan leppeätä tuulta.

Ensi kertaa loiskahtelivat laineet taasen vapaina Kalliosaaren kaikilla äärillä… Ensi kertaa saattoi kulkea sinne minne itse halusi sulaneella selänteellä… Nyt eivät enää jäljet näkyneet lumella…

Arvid oli päättänyt pistäytyä ukon majalla… Mökkihän köhjötti tuolla saaren kainalossa, eteläpäässä, suojaisan kallion alla.

Yöt yleensä puuhattiin elinkipeneen etsinnässä. Mutta päivät oli visusti lepakkoina lymyttävä… Vartiovuorot olivat nyt kokonaan jääneet Arvidin yksinoikeudeksi kun toiset muualla puuhasivat…

Eräänä yökautena hän sitten astui sisälle matalaan majaan. Huone oli pimeä. Kolea ja kylmä väristys puistatti menneitten muistojen mukana miestä. Selvänä piirtyivät esille talven tapahtumat, tuima yhteenotto… Muistui ukko mieleen… Muistui ukon kuolema ja Kassu… Hämärä maja kammoksutti muistoineen, sekä autiutti apeuden ja vaisun mielen.

Käsittämätön kammo asui mökin matalan laipion alla.

Siinähän se oli koskemattomana ukon vuode. Huiskin haiskin tavarat tuolla… Tyynyssä saattoi näkyä syvennys. Vainajan pääntilan kuoppa ja kuolinvuode… Naulassa tuolla roikkui joitakin renttuja. Selvimpänä siinä näkyivät polvilta koukkuiset kalahousut. Reisimyksillä kiilteli kiinnikuivaneita suomuksia… Perkkauspuukko pysyi pistettynä siltäseltään seinänraossa, minne sen ukko itse oli asettanut… Pöydällä oli lähinnä lamppu ja tulitikkulaatikko… Kaikkialle oli laskeutunut tomu. Vahvana vaippana se peitti pintoja… Lattialle olivat unohtuneet vasara ja hohtimet. Vierellä joukko vääristyneitä rautanauloja. Ne olivat jätteitä aselaatikon avauksesta. Saman laatikon, jonka tyhjään uomaan ukko leposijansa löysi. Rajavaara oli armon tullen hänet täältä hakenut, kominkannen kiinni naulannut, ja vainajan puupalttoineen rekeen kantanut, sitten manan majoille taivalluttanut…

Uunin edessä tuolla ja täällä oli rasvaisia tappuroita… ja…

Hänen katseensa kierteli hämärässä tupasessa. Yölliseen valoon tottunut silmä huomasi kohta kaikki kohdat.

Korvaan kuului kaksi kopahdusta, tuskin kuuluvaa, käsittämätöntä. Ulkoa, rantahaavikostako liikettä?… Se hämäsi syvän rauhan ja hiljaisuuden. Pihan sorainen polku rohahti… Kumahteli jämerä kunnas. Tasainen, arkaileva astunta läheni.

Kumminkaan ei enempää liikettä kuulunut. Kaikki vaikeni…

Arvid uskoi Oskarin ehkä siellä olleeksi. Kentiesi oli joku edennyt onkalosta ulos astumaan… Mutta ei. Heillähän oli jokaisella tekemistä. Eikä sieltä sisältä tänne voinut tulla.

Mies vaipui taasen mietteisiinsä. Marttaansa muistelemaan uupui. Olihan tämä hänellä ajatuksissa alinomaa ollut asumassa. Kohtalokas murheen muisto ei häntä hetkeksikään jäänyt. Ei yksikään ennen eletty unelma joutunut unohduksiin. Milloin kiusasi ylenpalttisena, milloin ajatusten selkeyttä painosti… Nytkin palasi selittämätön hämäryys tässä yksinäisyydessä. Ei tosin synkkänä ja valottomana, vaan tällä kertaa hellänä ja rakastettavana tunnelmana…

Olivathan nämä hetket aniharvoja, vain virvoittavia onnettomassa elämässä. Viihtyihän hetkeksi epätoivoinen ajatus. Ikävyys kiisi pois unohdusten valoisille maailmoille.

Mutta askelten ääni uudistui.

Nyt ne kuuluivat portaissa…

— Katarina, ajatteli Arvid. Miehen askeleita ne eivät olleet… Ehkä ovat tulleet etsimään. Noin vain ei tahtonut näyttäytyä. Äkisti hypähti Arvid ylös ja pujahti riippuvien vaatteiden taakse.

Kuka astui sisään? Ei tämä ollut Katarina. Mieskö se oli vai nainen!? Nainen se oli, miehen tummassa takissa. Kynnyksellä seisoi. Askeleen otti, vaan ei astunut. Vaivutti jalan höyhenen hitaasti alas. Seisoi liikkumatta, hengittämättä outo… Kiinteästi vuodetta viisoi. Sitten uunin edustaa, lattiata, pelokkaasti katsoi pimeätä karsinata. Kuin henki, niin hän liikkui, kuin olisi ilmassa astunut. Jakkaralle itsensä johti, sitten kuului kuiskaus vieno kuin hengähdys:

— Äidin muisto… Äidin muisto… Suruni suurin… Minulle ei missään lohtua löydy… Ei uskottua olentoa, ei ystävätä maailmassa… Veikot, siskot, kaikki… kaikki menneet ikipäiviksi pois… En kuulu oi… En kuulu millään sitehillä tähän maahan… Pois kalpaa mieli mulla päästä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen kuuli Arvid taasen:

— Tupaa tätä ikävöin aina nähdä… Ja kun saavuin on autius kammoisa vastassani… Ukko, kultainen ukko. Pois on siellä vanhus. Muistosi suo mulle lohdun lempeän, sulohetken…

Hän huomasi pöydällä lampun, näki tikut… Useata tulitikun raapaisua seurasivat sinkoilevat kipeneet. Pian paloi tuli tuikkusessa… Tämän valossa hän katseli kirjahyllyä. Se oli pieni ja mustaksi tomuttunut kokoelma. Puukansiin ja nahkaan oli nidottu iso raamattu ylinnä. Tarkotuksellako hän nosti raskaan kirjan pöydälle? Sitä selaili sitten hetken. Lehtien välistä sieltä löysi kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Kuinka se olikaan taitoksistaan kulunut. Luvun merkkinäkö lie ollut kirjassa. Ajattelematta mitään piti paperia käsissään ja sai sen noin vain ilman muuta avoimeksi. Kellastunut, kulunut oli liuska, kellastunut kirjoituskin. Se laskeusi äänettä avoimelle kirjalle ja yksinäisyyden etsijän korvaan kuuluivat lukijan sanat:

— "Sillä meidän taistelumme ei ole taistelua lihaa ja verta vastaan, vaan hallituksia ja valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailman valtiaita vastaan… pahuuden henkiolentoja vastaan…"

Katse kulki raamatun lehdeltä kellastuneelle paperille:

— "Kalliosaaren onkalossa, suuren paaden luona, vasemmalla seinässä, näet syvennyksen. Kielekkeen alle maahan on kätketty se kirottu, se katkeruus, mikä onnettomuutta sai aikaan… Jospa joskus palaat niin olkoon tämä tietonasi. Leppävirran asiapaperi————–. (Tuhrautunut paikka.) Olen sitä säilyttänyt Pentin kometossa. Hävitä, jos niin tahdot. Sinähän sen sanoit kerran, kauan sitten olevan saastaista. Joka päivä sinua täällä Hiidenonkalossa odotan. Katseeni vartioipi siniselle järven selälle. Oi että pakoni on pitkä ja loppumatoin. Kirjoitan tätä lerjantai-iltana, huhtikuun 3 päivä, verkon laskua jän jälkeen 1821.

"Sinua ijäti muisteleva Signe."

Tyhjyyden etsijä ei tämän luettuansa osannut sanoa mitään. Antoi paperin taittua takaisin laskoksille. Asetti sen takaisin Biblian väliin. Käänsi sitten kirjan kiinni, nojasi kyynärpäähänsä ja jäi tuijottamaan himmeän lampun onnettomaan lieskaan… Pitkän ajan päästä vasta saneli taasen itsekseen:

— Mitä on siellä ollut?… Mitä tietäisi sammunut ihmisikä ja elämä? Ijäisen vaipan alla outo asustaa… Kuulumattomien huokausten aika se on ja ilmaus, kaipaus ja kyynel tulva tuntematon… Kaipausta, tuskaa vain ovat kulkijat saaneet kestää… Sitä ennen, samaa nytkin… Tulevaisuus tuoko toista? Pälkähänkö vaiko paremman on aika?… Ken on kerran nähnyt päivän, on myöskin näkevä yön… Ken elämään on astunut, se kuolemaan on käynyt. Onnen osapaloja on viskottu harvoille… Etuileminen, susien saalistamista on ollut tämä enemmän kuin ihmisten elämää.

Nainen nousi kumarasta asennostaan, astui oviseinälle uunin luo… Astiahyllyltä otti kuivaneen limpun. Katseli sitä hetken lampun valossa ja sanoi:

— Pylväistön leipätörppä… Tunnen sen… Vai tässä ne nyt ovat. Kaksi niitä oli… Vain toisen on vanhus kentiesi syömään kerinnyt…

Otti lampun outo, sen kanssa koppeliin astui. Raosta väikkyi reuhkan valo.

Arvid ajatteli kivettyneenä seistessään: Olenkohan ilmi unessa?… Kuinka voisin tästä päästä totuuteen?… Oi, että tämä uni kestäisi kauan… Unta tämän täytyy olla, ei täyttä totta.

Poloinen koetteli purra huuliansa… Mitä ihmettä, kipeätä niihin teki.

Mihinkään mystiikkaan ei hänellä milloinkaan ollut ollut taipumuksia. Ei ollut yliluonnollisia koskaan uskonut.

Mutta varmuus Martan kuolemasta oli hänellä päivän selvä. Se oli niin selvä kuin että hän itse seisoi tässä…

Mutta mitä puhui tämä ilmestys?… Ja vaikka hän koetti kuinka luonnollisiin käsityksiin sovittaa kaikkea sekä mahdollisuutta, että mahdottomuutta, niin toiseen tulokseen ei hän siitä voinut tulla kuin että: Martta on kuollut!… Martta on kuollut!…

Öljytakin takaa katseli Arvid valoviirua lattialla. Astuako esiin? Ilmaistako kaiken?!… Mutta voipihan tämä kaunis uni silloin häipyä pois ja siinä sitten seisot ypö yksinäsi, pakolaisena, kalastajamajan henkipattona asukkaana.

Olento palasi takaisin tupaan, pysähtyi katselemaan tahraa lattialla, survotuita hiiliä, jotka uunista tuhkan mukana olivat pölynneet ja tuvan mustanneet…

Oli Arvidilla vaikeus pidättäytyä. Hän seisoi ja tärisi joka jäseneltänsä. Kylmä hiki virtaili kautta koko ruumiin. Ja hän päätti syöksyä esiin, sulkea olento syliinsä, tahi sitten…

Hänen olemuksensa ei kumminkaan ollut tahdonvoimalle alttiina. Täytyi katsoa noihin ihaniin, uskomattomiin, liidunvalkoisiin kasvoihin… Niissä oli ihmeellinen loittouden voima. Kuin kahlinnut olisi ilmestys ja erillään pysymään käskenyt… Kumminkin olivat piirteet laihtuneet. Ne olivat ilmeiset Martan piirteet, mutta näyttivät läpikuultavalta, marmoriin muovailtuilta.

Oi sitä onnea jota Arvid itsessään tunsi!… Sydän sykähteli valtavana, vuoroin ahdistavana. Hänen suonissansa virtain toisinaan polttava tuli, toisinaan jäytävä jää… Riemuako tämä? Huimaavaa onnen ylhäisyyttä! Onnen huippujen ääretöntä liitelemistä. Ah, mikä pelko, mikä jyrkkyys ja jännitys jyrkänteen ulommaisella louhanteella… Päistikkaako tästä syöksyä alhoon ja onnettomuuteen, vaiko ijäiseen elinaikaiseen onneen?!…

Ulkoa kuului askeleita…

Pihan santaincn kunnas kumisi… Mutta sisälle porstuaan ei astunut kukaan… Askeleet ohjautuivat, etenivät sivu mökin. Ylös liiterikuuselle kävivät. Repaleiden ympäröimä puu kohjotti tankeana, tuskin kuulumattomana kohisi. Sellaisena se seisoi kuin se ukonkin eläessä siinä suvaitsi olla.

Kuului laulava hiljainen ääni:

Punaiset, punaiset… joutukaa pois. Aamu jo koittaa, valkea kuolon torvella soittaa.

Mies astui ulos kaihestansa… Tätä tuskin toinen huomasi vaikka katsoi… Tajusiko?… Tuskin, koska arkailematta otti askeleen ulos. Kuin varjo ukselle hiipi ja hävisi. Äänettä ulontui ovea sulkematta.

Arvid tahtoi seurata perässä, mutta kaikki oli liian myöhäistä. Ulkoa hän etsi sieltä ja täältä, mutta turhaan. Jokaisen kolkan katsoi. Juoksi rantaviitakoihin, kuunteli ja katsoi… Mutta missään ei mitään… Jostakin ehkä airon loiske kantausi lahdelta… Hän kuunteli ja kuunteli kumminkaan mitään muuta selittämättä kuin yölinnun laimeata uikutusta, joka arkana ja raisuna herätteli hänet unesta…

Arvid jäi kalliolle rantaman kivelle katsomaan kunnes havahtui. Eikä hän sen jälkeen ollut varma siitä oliko tämä unta, vaiko ajatusten äärimäinen yksinäisyyden ilmestys… Tosi se tuskin oli… pikemmin voimakkaan mielikuvain luomus.

Lakitta päin hän juoksi harjanteille mistä tahtoi mitä pikimmin pakoon päästä. Tavata toisia oli välttämättömyys järjelliselle ajatusten uudelleen alkamiselle. Epävarmana itsestään, ajatusten tasapainosta ja ylösalaisuudesta oli tässä kysymys. Aikomus oli hänellä aluksi luolaan astuessaan kertoa juuri sattuneet tapaukset. Mutta hän luopui heti aloilleen mitään virkkaamatta.

26.

SUNNUNTAIMETSÄSTÄJÄT.

Ennenkuin aamun ensimäinen sarastus nousi sunnuntaina, saapui vene saaren rannikolle.

Tämä oli paha enne pakolaisille, sillä Kurppalan venheeksi ei Aapo sitä omistanut… Eipä siinä auttanut muu kuin jättää pyydykset kokemattomiksi ja peittyä nälkäisinä niin syvälle luolan kalliohalkeamiin kuin suinkin oli mahdollista.

Tuntia, puolta toista myöhemmin saapuivat varsinaiset "metsästäjät", kuten sopikin olettaa. Tähän asti oltiin osattu toki peittää jäljet onkaloon. Niitä ei hevin oivaltanut… Kuinka se sitten kävi päinsä oli hyvin epävarmaa… Olivathan jo kahdesti ihmiset yllättäneet heidät.

Ääni ja hälinä oli yhtäkkiä ylimmillään.

Juosten ja huutain asemiehet kilvottelivat. Naisia hyppeli veneistä maalle. "Punikkeja" metsästeltiin… Kivien kolot ja pensaikot etsittiin. Kymmenet naisten silmäparit katsoivat urhojen hyökkäilyä saaren joka suuntaan… Pitsihelmaiset mampsellit silkkisukkineen ja lyhyine kolttuineen kepsahtelivat kiveltä kivelle… Taivaansiniset auringon varjostimet oli niillä koholla. Kuultavine päärmeineen ja välkähtelivät.

Kaupunkilaisperhoset olivat lentäneet luontoon. Hienoston pikkaraiset kengät "kopeikkakorkoineen" kohosivat kevyesti. Kiemailijat keikistelivät kavaljeereille… Solakka herrasvartalo norjaili ja nöyrtyi katsomaan punikkeja pienimmästäkin kurpankolosesta… Kikatus ja teeskennelty nauru kiikkui ylinnä ja juopuneen remakoita hohotuksia. Suomalainen "suojelija" rekkasteli uudessa univormussaan. Kivääri, heittopommi ja puinen MauseriMikko "puuloolassa" killuivat kupeilla. Iskupistin kädessä moni "sankari" teki käännöksiä Lottaparven keskellä tuolla kalliolla… Ja mikä tenhoisuus isänmaallisella sunnuntaiaamulla olikaan täällä saaren selänteellä, siintävän sinipinnan sylissä. Näiden nuorukaisten poskipäillä väreili isänmaallisuuden runebergilainen innostuksen puna.

Huolimatta innokkaista ponnistuksista osoittausivat etsinnät täällä tuloksettomiksi… Kumminkin piti saada jotakin mieltäylentävää. Sellaista ritarillista tuli panna aikaan. Mutta mistä saada siihen aihe?…

Huvittelijat nousivat ylemmälle ylängölle, mistä kaunein näköala avartui saaren kalkkiin suuntiin.

Laulettiin:

"Tuhanten rantain partahilla heräjä armas synnyinmaa", — — —

Sitten kuului voimakas isänmaallinen puhe. Esittäjä oikein kädenviittauksilla osotti joka puolelle sinistä ulappaa, saaria ja salmia, niemiä ja lahdelmia. Korkealla innostuksella huusi:

— Katsokaa tuota maidontyventä vettä… Ryypättävä siinä edessänne laajenee ja lepää kuin lampaan rasva kynttiläkirnussa… Ja tiedättekö velikullat, mistä minä ensi vaikutukseni isänmaallisuuteen olen saanut?… Minä olen sen saanut savukelootan kannesta!… Penikkana paitaressuna avasin meidän maantieveräjän kauppias Kymiläiselle, joka siitä hyvästä viskasi tämän tyhjän ikimuistoisen askin aivan omakseni. Sisällä siinä oli vain yksi paperossi. Sen kannessa oli ihan tällainen kuva kuin te tässä näette edessänne!… Siinäkin seisoi Suomi-neito kultaisine kiharoilleen samallaisessa asennossa kuin te, minun hellät hempukkani siinä… Myöskin samallainen maisema, järviä, saaria ja lahdelmia. Ja sitten se värssy! "Oi maamme Suomi synnyinmaa…" Silloin minä poltin ensimäisen paperossin ijässäni ja luin sen säkeen. Ja mikä huumaus!?… Mikä huumaus veljet onkaan siitä pitäen sielussani ollut… Sentähden minä esitän tämän laulun laulamista juuri tässä paikassa…

Matkailijain kuoro laulaa loikotti ensimäisen värsyn, sekä lisäksi:

"Täs' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat" — — —

Säveleet sointuivat ja kantausivat kauaksi hiusviivana sulautuvan rannan sineen… Mutta lähempänä, aivan erään saaren takaa sousi salmelle venhe, joka kantoi kahta henkilöä. Tästäkös syntyi huikea meteli siinä paikassa:

— Punikkeja!… Ihan varmasti punikkeja!… — Hei pojat!… Antakaapa saippuaa isännän silmiin!

— Peskääpä pojat kun on aika!

— Hantaaki!… Hantaaki!…

Eikä toista käskyä tarvittu. Kiväärit kohosivat. Kuulat piirsivät ja sirisivät peilinkirkasta päilyä. Venettä ammuttiin kaikin voimin ja kiihkeästi. Selvästi kuulat poukkoilivat paatin joka puolta. Pirraus kävi pitkin lahdessa aluksen ympärillä… Mutta pois painui paatti kaikessa rauhassa saaren suojaan, kuten sota-alukset aina tapaavat painua. Punikkien uskottiin karanneen läpi käsien. Eikä muuta kuin takaa-ajo kiivas ja kiihkoisa… Retkue solui saarelta pois entäpikaa ja niinpä enempi etsintä jäi sikseen juuri siitä, mistä sitä piileksijät pahimmin olivat pelänneet.

— — —

Kuinkas kävikään.

Viikkoa myöhemmin kävi samallainen jahti. Pitäjän isomahainen pappi jylisevällä kirkonkuulutuksella ja saarnalla kyntää jytisti seurakuntalaistensa sieluja. Pyhä innostus oli mennyt sisälle tähän mieheen ja valkoinen seurakunta tuli saada liikkeelle. Loppulauseissansa tämä sanoi sunnuntaisaarnassaan:

— Ja herra suojeluspäällikkö vastuullensa ottakoon rakkaan kaatrani kaitsemisen. Hengen, sielun ja ruumiin rauha olkoon tykynämme. Herra jumala on pannut valkoisen miehen vartijaksi uskotuillensa. Punaisen perkeleen elki tässä meillä on ollut sangen moninainen… Kumminkin taivaallinen sotasopa säihkyvin miekoin ratkoo munaskut ja selkäytimet. Pahan on poistuttava ja kuoleman karkoituttava… Lumivalkoinen taivaan karitsan karva olkoon merkkinä jumalallisella sekä isänmaallisella sotajoukolla… Vaviskoon kurja hökkeli pahan asuntona. Saatana on asettunut matalaan majaan ja ottanut köyhyyden kasvonaamarin… Sillä vikate käypi ovelta ovelle kuten ennen Israelissa!

Ja saarnan kuultuansa köyhät vapisivat.

— — —

Seuraavalla viikolla oikean emälahdin ja jahdin jälkeen raportteerasi suojeluskunnan päämies "korkeimmille paikoille":

— Suurilla ponnistuksilla alue on lopultakin puhdas! Hengen ja omaisuuden rauha palautettu!…

27.

ERAKKOJEN VAIHEISTA.

Kauan olivat onkalon asujamet onnistuneet pysytellä piilossa.

Jos heidän jälillään oltiinkin, ei niistä kukaan varmuudella saanut selvää. Olihan Kurppalan tervanpolttajalla omia matkoja eräreissuilla halki ja poikki. Oli lintulahtoja ja katiskoita kaikilla rannoilla. Eipä sentähden voinut epäillä hänen Kalliosaarenkaan yöllisiä asenneitaan… Rohkea mies, kuletti pakolaisille henkipitimiksi yhtä ja toista mitä sinisen köyhä avustaja rutiköyhänä sota-aikana saattoi ajatella. Senpätähden sisältyikin apu yksinomaan suolarakeiden saantiin.

Vaikka tervanpolttajan piti lauantai-iltana pakolaisia tavata etäisellä saarella selkäveden toisessa päässä, oli yritys kuitenkin rauennut tyhjiin… Suojelijakätyrit näet liikkuivat ukon kintereillä ja vangitsivat hänet. Siten hävisi ukko teille tietämättömille…

Sen jälkeen seurasi saarella epämieluisa aika… Tuli kahtena peräkkäisenä päivänä etsinnöitä… Epäilys siitä, oliko Kurppalan täytynyt tunnustaa ja oliko häntä piinattu ja piesty siksi kunnes kaikki oli ilmi annettava, tahi oliko ukko kentiesi kestänyt koetuksen. Oliko hän vaiennut kuin hauta?

Tästä ukon vangitsemisesta sattumalta saadun tiedon vuoksi oltiin jokseenkin onnettomia… Ja että jotakin huhua heistä täytyi olla tiedossa, sen saattoi asettaa merkille monista seikoista. Tähystämistä ei voitu luolasta poistumisen uhalla ollenkaan ylläpitää… Mutta etsinnöiden tämänkertainenkin tulos raukesi kumminkin tyhjiin.

— — —

Vesien auettua olivat elinkeinot paljonkin parantuneet.

Koetettiin kalaukkovainaan katiskoita. Niistä saatiin haukia. Pelkällä lihalla eläminen kauhistutti ja inhotti. Saattoi tulla arveluttavia vatsatauteja, joiden rääkkäyksessä uhrit saivat kieritellä ja huutaa tuntikauden jokaisen syönnin jälkeen. Mutta lihavarastokin käytettiin loppuun. Ainoana elinkipenenä se oli ollutkin… Eihän rospuuton aikana oltu kertaakaan uskallettu mennä maihin. Epäluulojen herääminen ja tuntemattomat syyt pahoittivat olemaan paikoillaan. Nuuskinnan matkaansaattaminen pysyi tuiki tietämättömyydessä. Ellei siinä olisi alotetta ollut, niin eihän tyhjältä näyttävästä saaresta pitänyt mitään vainuilemista oleman. Saattoi hyvinkin olla mahdollista että "suojelijain" sunnuntaimetsästely oli enemmän huvin ja urheilun kuin periaatteellisen tarkotuksen kannalta järjestetty. Täydellisesti ei tätä piileksijöille henkeä salpaavan ahtaissa oloissa ollut mahdollisuus punnita. Alinomainen jännityksen hehkuva hiilusta kuumensi ja korpesi. Kärsivät saivat tuntea sanomattomia tuskia… Aika-ajoittain vetäytyi jokainen heistä entistä ahtaampaan kalliohalkeamaan odotellen vapistuksella ilmitulemisen yllätystä.

Etsinnän edellisiltana kantoivat miehet ukon majalta löytyneen suolakalasaavin. Astia oli iso ja aivan täynnä suolattuja särkiä… Kurppala oli ennemmin kaikin mokomin kieltänyt majalle menemästä… Mitä mies sillä tarkotti ei tullut kenenkään ajatuksissa ratkaistuksi.

— — —

Kaiken sen jälkeen mitä mökissä tapahtui käveli Arvid kuin unissa… Paljon ei hän kiinnittänyt ympärillensä huomiota. Tapahtui mitä tahansa tahi oli tapahtumatta, se oli hänelle yhdentekevää. Synkkämielinen ja juro mielenlaatu voitti. Katarina tapasi Arvidin usein tällaisessa mielentilassa. Vartiovuoroillansa vietteli hän ajat yksin istuskellen kunnaiden kivillä. Tuijotteli uneksuen tovit pitkätkin pääksytysten. Selkäveden yli oli katse aina samaan kaukaiseen kohtaan suunnattuna. Riutuvilla illanruskoilla kareili hänen katseensa kauemmin… Kentiesi etsi Katarina mielellään hänen seuraansa. Tuntuihan aijemmin varsin viihtyisältä oleskelu sivistyneen henkilön läheisyydessä… Mikä lie syynä, mutta mies mykkeni. Hän oli pikemminkin nyt synkkä ja sulkeutunut ihminen, pelkäsi ja kartteli kaikkia. Koskaan ei hän enää kertoilemaankaan antautunut, eikä ajatuksen vikkelyyttä viskannut. Muiden huviksi ei halkisanoja lausahtanut… Sentähden vaihtoivatkin muut hänestä katseita mietelmäänsä toki julki tuomatta.

Veli ja sisko haastoivat kaiken keskenään avomielisesti.

Katarina toi huomionsa Robertille julki seuraavaan tapaan;

— Hänestä voi näissä olosuhteissa kohta tulla arveluttava vastus. Perämies loikoili vuoteellansa kalpeana. Hän kuunteli, sitten pudisteli huolestuneena päätänsä ja tiedusti:

— Olisiko hänellä ollut suhteita kenties… Entisyys palaa yksinäisyydessä kirkkaampana kuin sitä on huomattu eläessä.

Katarina vastasi:

— En voi suinkaan sanoa. Toki Martasta jotakin tiedän. Hänestä piti mies paljon… Robert laskeusi takaisin vuoteelle mistä oli noussut ryntäille. Hän kuunteli tarkkaavaisena kaikkea sitä mitä Katarina nyt siskon suhteista arveli sekä tiesi. Oskarilta kuului jotakin kalakatiskalta. Pojalta oli näet mies vasta eilen leikin vuoksi kysynyt: "Uskoiko tämä, että kuolleet kummittelevat?" Hänenlaiseltaan mieheltä tällainen kuullostaa poikkeukselliselta. Ja sitäpaitsi uskon, ettei hän yhtenäkään yönä ole unta vuoteellansa ottanut. Ei hän myöskään ole levollisena pitkään aikaan enää istunut… Vaitiolon jälkeen sanoi Robert:

— Ei ole ollut, ei… Olen itse hänen huomannut vuoteellaan paiskelehtivan ja valvovan kuin uneksuisi. Hän puhelee kuiskaillen ikäänkuin jonkun kanssa keskustelisi. Kerrankin kuulin hänen sanovan: "Ehkä jo tänä yönä saapuu!… Ehkä saapuu… Ehkä on jo saapunut." Niin hän sanoi. Tämän sanottuansa riensi hän luolasta ulos. Oskari sanoi hänen asustavan aina saaren eteläisellä suunnalla.

— Ja mitä tästä ajattelisimme?…

— Ehkä on poloinen nähnyt harhanäyn…

— Tahi mielikuvituksensa kiihkeydessä yhäkin käyskentelee järkyttävissä tapahtumissa…

— Mitään hyvää ei siitä suinkaan voida odottaa…

Siinä keskustelun kulkiessa saapui Oskari ulkoa hätäisenä ilmoittamaan:

— Rantahaavikon luona on vene!… Veneessä onkii mies…

— Ja sitten?

— Arvid kävelee vartiopaikallansa vallan rauhassa mitään miehestä tuolla tietämättä…

— Arvid vartiopaikalla mitään tietämättä!… Sitäkö sinä sanoit?

Kaikki kertasivat kysymyksen. Tämä tiedonanto hämmästytti. Sairas Robert sai selvimmän ajatuksen:

Nyt olemme kaikki ilmi… Ja minä olen päälle päätteeksi pakoon ja puolustukseen kykenemätön… Mene nyt hyvä Oskari ulos… Hiivi liki. Anna jollakin tavalla tietää… Kutsu hänet heti pois…

Katarinakin joutui yhteen matkaan. Ulkonahan vaikenivat hänellä kuusikossa vasta pestyt pyykit. Kiireimmiten kaahi hän niitä talteen…

Mutta mitä ollakaan?

Onkimies oli itse nostanut uppinsa ylös ja tuuli kantoi alusta jo kaukana ulapalla… Kukatiesi… Hyvinkin taisi huomata kaihessa olevat puuhat.

— — —

Illalla sitten samana päivänä oli Katarinan ja Oskarin pakko viedä Aapolle apua, joka pelottomana oli alkanut paikkailla kalaukko vainaan hinskaantuneita, lahonneita rysiä… Olihan liha kokonaan loppunut… Saavutetun suolaisen särjen nojissa elinvaatimukset kirkuivat liian kovaäänisesti. Särkisaavin tutkimisesta oli tullut ankara jano ja janoa seurasi juominen, mistä taasen vonkui suden nälkä ja kurisi joka suolen mutkassa. Paljon veden juominen heikensi sydämen toimintaa. Jalat, jotka muutoinkin olivat pitkät aikaa olleet pöhötyksissä, olivat toisilla haavoissa. Haavoja oli ilmaantunut sisäpuolelle poskiin ja huuliin. Liikunta oli tullut vaikeatakin vaikeammaksi.

Jäidenlähdön aikana, kovana myrsky-yönä oli vedessäolevista rysistäkin kaksi hävinnyt… Kolmas ja ainoa löydettiin lysmyisenä ja vanteet kappaleille katkenneina. Ennenkuin tästä vastoinkäymisestä oli taasen selviydytty vaati se ponnisteluja. Parselankain puutteessa purettiin kalaukkovainaan käpästä löydetty Saksan myllyn säkki. Kuteita ja loimia purkamalla oli saatu lankaa… Robert ahersi tässä toimessa. Purkaessansa lankoja keksi hän säkissä saksalaisia leimoja. Kirjoituksen suomensi ja sanoi, että siinä oli sisällä ollut ruiskuorijauhoa, Stettinissä jauhettua ja pakattua. Jauholaaduista selosti Robert luolan asujamille varsin huvittavassa muodossa, mikä enemmän kuului sadulta. Kuinka paljon nimittäin maailmansodan aikana Saksa jauhaa koivu jauhoa ja selluloosalisäkkeitä leipään. Ja saksalaiset professorit eivät katso sen olevan ihmisruumiille vaaraksi. Vielä hän kertoi raatokärpästen siitoslaitoksista, minkä kautta voitiin saada rasvaa. Ja kuinka saksalaiset professorit valmistautuivat juur'ikään suurisuuntaiseen Englannin kansan kokonaisuudessaan murhaamiseen. Tuli kunnostaa valtava ilmalaivaeskadeeri kuormitettuna intialaisen ruton basilleilla, jotka lasketaan purkkimannien maahan purkitettuna. Mutta kun ne joutuvat maan pinnalle hajoavat ne miljooniin alkutekijöihin. Ranskaan tullaan samoin kylvämään kylliksi paljon mustansurman sikiöitä. Ja täten todistetaan vihollismaissa fyysillisen tuhon aikaansaamisen olevan varmimman ja tehoisamman. Pariisin viinitarhojen maa, sekä Pohjanmeren "lammassaari" jäisivät täten saksalaiselle vapaaseen nautintoon ja käyttöön…

No miksi sitten ei aijetta ole toimeenpantu? Se on johtunut tuhmien pässinpäiden jarrutuksesta. He nimittäin ratsastavat "ihmisyydellä." Ja tämän taakse asettuneiden lukumäärä on näihin asti ollut enemmistönä.

— — —

Illalla saatettiin rysät veteen paitsi kentälle nostettua isointa ja rikkeintä. Tämän kimppuun olivat Katarina ja Oskari ryhtyneet.

Ja vaikka myrsky parhaillaan oli sateen kanssa yltymässä, houkutteli hauinkutuaika nälkäisiä ihmisiä moninverroin tähdelliseen ponnisteluun. Ulkoa aina uhkana olevasta vaarasta ei nyt myrskyllä ollut lukua. Saaren suojissa saattoi kalamies kokeilla. Tähysteleminenkin uskottiin huolettomasti hajamielisen Arvidin osalle. Ja lakitta päin tämä miesrukka harppi ja harhaili saarenselänteellä.

Kivikkorannoilla jo kuohuivat aallot.

Useat niistä vyöryivät vihaisina vaahtopäillä ja sinkosivat pirstaleiksi, kunnes tyrskien, hajanaisina ja huokaavina vuorotellen tasaantuivat rantaa vasten. Mutta kivikoille vyöryi uusi, korkeammalle entistänsä uusi ja taasen uusi laine ulapalta tänne toinen toisensa takaa-ajamana.

28.

ROBERT NORDESSEN.

Olosuhteiden tuskastuttamina, vaihtelun kaipuun halussa, elintarpeiden puutteen vuoksi kyti jokaisessa heistä yhä kovemmaksi virinnyt poispääsemisen toivo… Eihän tämä elämä näin voi jatkua… Ja vaikka mihin muualle hyvänsä, kunhan ei vain näin tarvitse asua kallioluolassa. Mikä pilmeys, kosteus ja kylmyys!

Vaikein kaikista tässä oli ollut Robertin kohtalo.

Olihan hänen jalkansa kokonaan kuivettunut. Liikuntokyvytön mies hoidettavana ja ruokittavana. Mitä sitten jos muut vielä omin nokkinsa nojissa ryömiskelivätkin. Ja kuka olisi hennonut häntä tänne heittää?! Aapo jos olisi lähtenyt niin mitä olisi se merkinnyt toisille?

Sairas tästä tietoisena oli päivä päivältä tullut kalpeammaksi. Jopa oli menettänyt kokonaan ruokahalunsakin. Sydämen lyönti heikkoni tuntuvasti. Aika-ajottain kohosi kuume arveluttavasti. Ja vaikka oltiin yritetty keinoja lääkkeiden hankinnaksi, oli tämä yritys kokonaan joka kerta rauennut tyhjiin. Valvoen vuoteen äärellä vuodatti sisko monet kalliit kyyneleet.

— — —

Kirkkaana aurinkoisena aamuna aikaisin palasi Aapo ulkoa. Hän astui luolaan tapansa mukaan kalaraksin kanssa… Toiset nukkuivat vielä. Mutta mitä ihmettä… Robert makasi kasvot kellastuneina, nenä entistä terävämpänä, supisuorana kalliopaadellansa… Uskollinen hoitaja, joka oli kaiken yötä valvonut, uinui nyt tuossa sikeydessä veikon vierellä…

Kohtalon ratkaiseva käsi oli tässä vieraana käynyt.

Kauan ja äänettömänä katsoi Aapo tätä. Kärsimysten ja kivun uhri oli saanut rauhan… Vasta eilen hän muisti Robertin itsensä sanoneen:

— Meidän on tässä hankittava matkaan… itse kunkin. Emmehän kumminkaan näinkään yhdessä voi ylen kauan elellä… Te, toverit, soutakaa tuonne itäiselle rannalle ja etsikää pahaista polkua. Eentykää vapaille maille, missä on elämää ja siihen mahdollisuutta…

Sairaan silmissä oli asunut omituinen kiilto ja kosteus oli käynyt katteeksi tuikkavan terän. Tähän harvakseen lausuttuun ajatukseen ei kenkään ollut lisännyt mitään. Jokaisen ajatusaitta oli ollut köyhä, tyhjä.

* * * * *

Iltapäivällä etsi Aapo liiterikuusen luota pahaisen lapion. Varsi oli siitä käyttämättömyydessä ulkosalla taivastunut. Terän oli ruskea ruoste purrut… Tällä lapiolla kalvoivat pakolaiset vuoron perään soraisen kallion halkeamaan miehen mittaisen matalan haudan… Sinne laskettiin sanattomasti rakas Robert… Katarina vuodatti sisarkyyneleet kuumat ja vuolaat.

Pieni piileksijäin parvi oli taaskin antanut uhrin lisää. Valkoisen hukan purennasta peri kalvava kuolema osansa… Pääkallomyllärien kurkkuun viskattiin vaatimatoin ja pienoinen nuppi.

Mutta kun kaikki oli valmista, hakkasi Arvid halkeaman kiviseinään kummun kohdalle sanat:

Tää maa on äitisi valkoinen, sitä kuumana kaihosit noin. Tää maa on musta ja lausumaton, ei unelmies' koillinen koi… Kätky santainen, yö peitteinen, ikimustoinen, ei armainen.

Eihän tämä nuori mies milloinkaan ollut unohtanut isänmaata.

Lapsuuskevään tulipunerva aamu kangasteli lakkaamatta. Tavat vieraat eivät voineet riistää pois henkistä perintöä. Pohjolassa kumotti koillinen koi. Vuosikymmenten takaa vuotteli turhaan odottava äiti, kotitanhut ja muistojen tanner… Ja kun se päivä vihdoin oli koittanut tulikin vastaan pettymysten ja yksilöpyyteiden vihan valkea. Uskotun isänmaan asemasta kohosi raakuuden ja intohimon onneton kukka. Täällä hän kohtasi yhtäaikaa ryöstäjän sekä ryöstetyn. Näki myrkyllisen kamppauksen ja kauhun. Oikeuden edestä taisteluun asettuneita ajettiin otuksina ja raadeltiin. Tilaa oli heille tuskin soran alla kovan kamaran halkeamassa kallionkupeen luona…

Niin lohdutoin oli poloiselle maan kylmä povi.

29.

SAUNALAHDEN RANNALLA.

Silloin kun Suomen vallankumouspalot loimusivat, saapui siitä voimakas ja kiihkeä kutsu Saunalahden sopukkaan saakka.

Tämä kutsu vei Konstan mukanaan. Veipä vallankumous vielä koko kulmakunnan nuoret miehet, vei monet metsänkävijät mainiot. Rintamille käytiin karskisti kohti kohtalokkaita taisteluita ja tuoksinaa. Ja ryske ja humina kuuluikin kohta kahakoista Kontukorpeen saakka. Ja jopa sitten kerran Kiiskilän töllin tanhuillakin tapeltiin. Tapeltiin tuima temmellys tuholaista vastaan tuliaisottelussa…

Tämän temmellyksen jälkeen oli ennenmainittuna yönä Konsta viimeisen ja ainoan kerran rampana ja haavoissansa hiihtänyt kotikartanolle. Kuinka silloin tuollaisen kuutamoisen pakkasyön muistoissa säilytämme. Hajanpirstaleina mökki ja maja. Ikkunat ja ovet silvottuina säpäleiksi. Tantereella temmellyksen moninainen merkki ja maine… Kuinka sitten kaiken jälkeen savuttuneen uksen otsan alatse uros astui saunaan. Siellä oli toki pimeässä korsussa vielä Henna, sekä vanhus vakaa ja vapisematoin harmaissansa…

Tämän sodan varhaisajan metelin ja myrskyn jälkeen tuli tölliin takaisin erämaan rauha… Mutta monet ajat kaikuili vanhukselle korvissa kohina ja pauke Pajavuoren kiviseinäisestä jyrkänteestä… Kuolemankulon humina karkasi korpeen, samosi sieltä ylös ylängöille ja sammui vaarojen taakse…

Tämän erän perästä ei Konsta ollut kotona.

Harvoin sitä Hennakaan saattoi aloillansa olla… Yhdessäolo katkesi ja kaikkoni… Rakkaudelle, kaihoille ja kyynelille oli tässä tilaa kaikkein vähimmän. Nyt elettiin aikaa jonka moista ei oltu ennen nähty… Inhimilliset ominaisuudet ja arvot astuivat itse kussakin uusina muotoina esiin. Ilmilieskaan syttyi jalous sydämessä. Tahto tehdä jotakin hyvää valtasi sydämet. Riemullinen läikähteli lieska siitä, että meitä odotti edessä jokin sanomattoman suuri ja tajuamatoin. Mittaamattomia kärsimyksiäkin saatettiin kestää hymyillen ja tyyneydellä. Ihmiset asettuivat kukin odottamaan kohtalon käden kosketusta. Kaiken katoavaisen kuilu ammotti ja sen äärimäisellä äärellä saatettiin käydä vallan varomatta. Ihmiselämän olemassaolon lopun ja alun kanssa oli yhdentekevää. Povet hehkuilivat vallan uutta, vallan yli kaiken arkiaatosten ja murehien… Matalat asiat saivat jäädä syrjään.

Näyttipä tässä roihussa kaikkinainen kuona palavan puhtaaksi. Ja että puhdas, kultainen ihminen vapautuu yksilöpyyteidensä katalista kahleista… Henkisten hiillustain hehkut kuvastuivat nuorison katseissa. Se kajosti povilta poskipäille. Salamat tulivat silmiin… Innostus hehkui otsilla ja tykytti ohimoilla.

— — —

Alkuaikoina, ensimäisen eron jälkeen ajatteli Henna alinomaa lähteä Konstan mukaan… Mutta Kiiskilän tölli oli kumminkin rakas. Se oli ainoa kohta tässä onnettomuudessa missä viihtyi. Polut ja pielukset pyysivät häntä jäämään. Eläimet toki tarvitsivat askartajansa… Ja vaikka vanhus tiesi tässä hoivaa tarvittavan, kehoitteli hän tapansa taukeeseen toviin:

— Te nuoret…, aika ja aate kutsuu teitä. Koetan tulla toimeen turvattanne.

Henna Itsekin kaihosi ajoittain pois.

Yksin piti ikävissä istuskella ja tuijotella ulos ikkunasta iltahämärät tielle päin. Aatteen ja maineen sankaria hän odotteli sieltä saapuvaksi.

Seurasi sitten aika että hänet vietiin väkivalloin pois.

Kuukausien kuluessa teki vankileirin elämä hänestä toisen ihmisen. Ja nyt kun hän taasen tässä vapaana vietteli aikaansa, ei hän enää uinaillut esi-isänmaallista unta, minkä lumoissa oli tähän maahan saapunut. Ei hän enää uskonut siihen kuviteltuun taikavoimaan, mikä kiehtoeli ja loihtieli tämän maan osakkaiden omistajilla. Hänen tajunsa tavotteli lopuksi lepoa ja rauhaa…

Hänestä riitti jo Kalevan kankahilla eläminen ja asuminen. Tämä "onnellisuus" oli tullut kuoleman varjon maaksi. Valkoisen ja verisen Suomen saaristoissa kiiriskelivät nyt kalman karjut paljon kiihkeämmin kuin ennen. Paljon kiihkeämmin halasi hän nyt sen vuoksi pois. Heimohuumeiden henkevyys hupeni tyyten…

Yksi ajatus piti hentoa elämäntoivetta vireessä.

Salainen toive oli hänessä kätkeytynyt sysimustan surun alle sydämeen… Hän uskoi Konstan elävän… Aikaa voittaen alkoi hänen uskonsa tyyten horjua. Synkkämielisyyden sijaan muutti epätoivo… Epätoivo käski tekoihin joita ei saanut harkita… Salaiset toiveet eivät enää palanneet sydämeen, ne asuivat syksyn mailla. Iloisuus pysyi poissa. Toivottomuus asusti koleissa kuolinliinoissansa. Ystäväksi asettui yksinäisyys. Siellä ehtyilivät iskut sykkivän sydämen. Siellä pikemmin sammui polttava lieska kyynelten kosteuteen.

— — —

Eräänä kesäiltana oli taivas pilvessä.

Kosteus norahteli ikkunoissa. Yön tullen lepäili Henna aitassansa puhtoisella vuoteellansa. Unta ei tullut. Korvissa kuului kattotuohusten tasainen rapina. Ja kun hienoinen sade sitten lakkasi, niin tuntuipa siltä kuin hänen sydämensäkin seisahtuisi sykkimästä… Silloin karkasi Henna ylös vuoteeltansa ja häipyi syyskesän yön hämärään.

Mutta vanhus imi verkkaan pirtissänsä piippua. Hänkin valvoi huokaillen… Hän oli miniänsä unettomuuden usein kuullut öisin… Nyt hän kuuli viiltävän haikean valituksen kuin uneen häipyneen. Siksi hänkin riensi ulos selvän saadakseen…

Mutta uikutukseen ratkennut suru ei saanut laantumusta. Pellon piennarta pitkin tuonne asteli yksinäinen elämä… Valituksin eteni nuori nainen niinkuin haavoitettu otus… Ukko ei voinut pelastuksen eikä lohdun sanaa keksiä. Huoahtaen ja päätänsä puistellen hän palasi takaisin tupaan rahillensa.

Kaiken kukkuraksi tuotiin muutaman päivän perästä Kaskurilta sanoma. Kiiskilään kurotti murheen katkera kukko. Paljon parempi jos ei tätä sanaa ikinä olisi saatettu perille. Emäntä itse luki esiliinallaan pitäen tamperelaista vitivalkeata sanomalehteä. Luki palstamäärin kaatunehista, tämän paikan kuollehista. Luki "otuksista", jotka piirityksessä pääsivät pakoon, mutta pian sitten saivat saman tuomion Lahdessa. "Pahantekijöille" oli maksettu ansiosta…

Lopuksi kirjoitus päättyi: "Katso herra on vanhurskas… Ja kumminkin, kuinka paljon hän kärsi ennenkuin synnin tekemiselle asetti esteen. Mutta kun he eivät jumalan puoleen hädässänsä kääntyneet, jätti herra heidät yksin. Korvaansa ei ylhäinen kallistanut avunhuudoille, sillä kahdestoista hetki oli jo lyönyt. Ovi pysyi suljettuna."

Luettelosta kävi sitten selville kymmenittäin paikallisten punakaartin miesten kohtaloita. Tuttujen nimien joukossa luettiin Konsta Kiiskiläkin. Suku ja syntymävuosi. Ja että hän oli ollut: "Suuri ryöväri ja konna. Murhamies ja itsepäinen kansanvillitsijä." Tuomittu ammuttavaksi ja heti tullut teloitetuksi. Luettelon rinnalla sanottiin toisella puolen: "Järkevin ja viisain aines (sosialidemokratista) työväestöä on osoittautunut erinomaisen avuliaaksi valtiolliselle poliisille. Vallan vaikea olisikaan muutoin ollut kaikkien rikosten ylös etsiminen ja ilmisaaminen. Sen tähden tämä olkoon iloinen ilmiö siitä, että rakkaan isänmaamme parhaat työläiset tahtovat torjua pois päältään historiallisen häpeän ja saastan (!). Ovathan ryöväreiksi remahtaneet holshevikien roskajoukot meilläkin aikaansaaneet ennen kuulumattoman kapinan. 'Kansanjohtajia!'… 'Juutalaisten kuninkaita!'… 'Vapahtajia!'… 'Hallelujaa seuran jäseniä' kai uskoivat olevansa. Herra paratkoon ja armahtakoon heitä!"

Hennalta vaipuivat kädet helmaan. Ne eivät voineet kannattaa tätä valkoisen suden aamu-ulvahdusta. Ja kuinka monta lahtarien lehteä olikaan ulvonut samoin?!… Valkoiset sudet ulvoivat tyydytyksellä, riemullisina ja kylläisinä. Ne olivat yhdestä luusta ja yhdestä suusta. Kelpasihan sitä lipoa karvaisia hukanhuuliansa.

Rauhallisena kesti Henna tämän verisen ja väärän syytöksen. Hänhän tiesi, että Konsta ei ollut murhamies, ryöväri eikä roskajoukon johtaja. Tyynesti ja selkeästi asettuivat ajatukset myrkylliseen vastarintaan.

Ja niinpä sanantuoja saikin vastoin odotustansa poistua Kiiskilästä vähemmän kohteliaalla osanotolla. Lohdutuksen ilmaista anelua ei kaivattu.

— — —

Navettatyön ja lypsyn jälkeen pukeutui Henna vielä samana iltana mustiin… Vaarin vakaaseen tiedusteluun hän vastasi vain verkkovedelle lähtevänsä… Ja vaikka vanha Antti jotakin mainitsi veden lämpöisyydestä, ei toinen sitä kuullut. Ulos työntyi vain mitään vastaamatta.

Salmisaaren kallion alle meloi nainen ruuhellansa. Ja kun oli päässyt yli ulapan, nosti hän airon vedestä ja antoi aluksen itse liukua hitaasti kaislikon ja sitten kortteikon läpi rantaruohostoon.

Sanattomana, liikahtamatta, tuntikausia tuijotteli hän mustan kallion kaihtamaan vedenvarjoon. Hänen ajatuspiirinsä himmentyivät. Hetki hetkeltä ympäröitsi hänen aatostansa yksi ainoa asia. Mustimmankin surun alta, hänen syvimmästä sielunsa kätköstä oli sammutettu kaikista salaisinkin toivon kuulakka kipinä… Tästä elämästään ei hän löytänyt minkäänlaista poispääsyä. Kaikki säikeet kutoutuivat kadotetun Konstan uudelleen ilmestymiseen. Vaikkapa se olisi ollut kaikki mielikuvituksen romantiikkaa, kun sitä vain ei olisi noin julkeasti häneltä riistetty…

Mutta sitäkään ei vain sallittu. Rohkeittenkaan ajatelmien rakentelu ei enää alkanut käydä päinsä. Mieli masentui täysin… Ennen oli suru aina purkautunut kuumina ja vuolaina kyynelinä. Tasaisesti juoksivat silmistä vedet. Ei koskaan tuskaisina ja nyyhkyttävinä… Mutta nyt ei niitä tullut. Ei vettynyt silmä… Aatos valui vain vaikeasti ja hitaasti niinkuin kohmettunut lyijy. Koko ajatusten summa vääntyi yhteen ja samaan kaltevaan suuntaan. Ja kun kärsimysten valinkauha oli kukkuroillaan ja täpärälle kallistettu putosi se mustaan pohjattomuuteen.

Katsettakaan kääntämättä toimivat naisen kädet.

Hiljaa työntyi ruuhi tuonne jyrkänteen alle. Kalliokärjen mustaan varjoon kalpasi hän paikalle niissä hän oli kerran Konstan kanssa ongella istunut, siihen missä oli syvin kohta ja missä kaikkein synkin varjo asusti… Siinä oli hän kerran tarkoin kuunnellut kaukaista kertomusta. Sen mukaan oli tällä kohdalla teräspaitainen, ylväs Fleming-herran ritari ammoin suistunut alas vuorelta.

Jo ulontui alus tuon kammoisan ja kolkon kertomuksen tapahtumapaikalle.

Yhtäkkiä nousi musta varjo aluksesta. Se nousi soutulaudalle seisomaan. Tovin tuumi, jopa toisen. Kädet ojentuivat ylös kuin olisi ollut aikomus uimaan sukeltautua. Naisen ääni kuului yksinäisessä yössä ja sanat vastasivat takaisin vuoren seinämästä:

— Luokses armahin!… Mun sallios kuolemassa… vaikka en elossa ja taistelossa sua seurata saanut… Saat kätkeä, syvyys, kohtaloni… Taakan ja tuomion valkoinen vastatkoon… Se olkoon voittajan vaimee, musta muisto tästä… Hurtta, joka otti häneltä hengen, otti sen myöskin minulta.

Väipähti varjo… Alas katosi aaltoihin ihminen. Soutajatta solui ruuhi viime ponnahduksen paikalta…

30.

ÖINEN TAPAHTUMA.

Ruohikon takana rannalla seisoi ihminen.

Hän oli hiiviskelijä yön pimeydessä. Kuin villin metsänotuksen oli hänellä ulkomuoto ja takkuinen karva oli niin kasvoilla kuin tukkakin… Erämaassa uumaili täälläkin oma salaperäisyytensä. Piileskeli peikko, joka ei saanut sietää kenenkään katsetta, ei ilmestyä päivän valossa… Hänen tuli hiiviskellä näkymättömissä. Aamun ja illan hämärässä väistyili vaaran alta ja edestä. Kuin varjon tuli hänen asua, hävitä ja ilmestyä yön siipien suojassa, muutoin olisi tullut otuksena ammutuksi…

Sen tähden olivat henkipaton silmät ja korvat kehittyneet erinomaisen tarkoiksi ja teräviksi. Hänelle kasvoi koirankuonolaisen vaisto, jonka kulttuuri "vapaalta" ihmiseltä oli typistänyt. Taukoamaton hiljaisuus kehitti herkkäkuuloisuutta. Tuulien suhina, puiden humina, laineiden loiske, tahi kaikuvan korven erilaiset äänet nostivat hänen kasvoilleen tyytyväisyyden ilmeen. Mutta ihmisääni ja pauke, astunta ja tömy saivat hänet jähmettymään kauhusta…

Mistä kuuluivatkaan erakon korvaan noin lausutut sanat?!…

Kallion päälle sinne saattoi tuskin tapahtumaa nähdä. Mutta limikon latvain yli se kumminkin yhtäkaikki selventyi. Yhtäkkiä hypähti hän ja juoksi pitkillä loikkauksilla sinne salmen monimutkaista kalliorannikkoa, josta keksi tämän havainnon. Ja kun hän saapui siihen, mistä ruuhi loittoni ja ulontui yksin tuonne aaltoloille syöksyi hän veteen kadonnutta etsimään. Pian saattoi kajastavan kalvon keskellä nähdä ihmisen pään nopeasti etenevän. Uimari saapui oivasti ruuhelle, mikä keinuili mustan kallion alla ulapalla. Aluksesta hän tähyili aavistamaansa kadonnutta kaikkialta… Ja mitä ihmettä!… Valkoinen käsi kohoutui varsin lähellä tuolla. Hitaasti kohosi, hitaasti taasen takaisin vajosi enempää enää nousematta. Silloin syöksyi pelastaja päättävästi päistikkaa syvyyteen kadonneen käden jäljessä…

Oli hiljaista. Loiskahtaneet laineet asettuivat. Mainingit etenivät ja tyventyivät, keinuttivat korteikon kaartamaa rannikon ranssia ja ruohostoa… Öinen henkäys puhalsi lehvespensaikoissa. Ruuhen laita loiskutteli laitalaineita ja alus kantausi kauas sivuun… Mutta silloinpas nousi kuin nousikin ahtolasta ylös miehen pää. Ja kuin koira, joka raastaa saalista hampaissansa ui mieskin voimakkaasti maata kohden.

Puoliksi alaston erakko nousi maalle.

Pelastetun asetti pengermälle. Huohotti täysin keuhkoin haletakseen. Puoliksi taintuneena kakoi, oksensi ja aivasteli. Olihan se urhous vähällä vaivuttaa hänetkin ainiaaksi… Mutta kun hän oli toipunut, alkoi hän pian, taidokkaasti ja asiantuntemuksella hukuttautunutta tekohengityksellä henkiin virotella. Henna oli ja pysyi kokonaan hengettömänä.

Kesti tiiman ja toisenkin, mutta mies jatkoi herkeämättä ja sitä innokkaammin pelastustyötä. Jo pulpahtivat pyseet suusta… Se oli merkkinä hengen palaamisesta…

Kummallinen pelastaja aikoi viedä saaliinsa kalliokielekkeen alle, mutta muutti sitten suunnitelmansa, läksi kantamaan sitä läpi metsien ja saapui maatuneelle ladolle. Täällä pimeässä oli lehdesvuode heinäpeitteineen. Hökkelin edessä oli hidusta, josta päättäen tämä korsa tässä tiheikössä saattoi olla jonkinlainen erakon asunto.

— — —

Henkipatto hiipi pois.

Henna pyristeli, hengitti lyhyesti ja kauan, sitten raskaasti ja pitkään… Hänelle palautui tajunta. Hän saattoi sekä kuulla että nähdä. Mutta hänen ympärillänsä oli pimeätä. Lehdet kahisivat, metsä humisi ja huokaili. Toisinaan rapisivat puista putoilevat pisarat katolle ja tuohuksiin…

Henna ajatteli olevansa aitassansa. Kiiskilässä kuleksivat hänen aatoksensa… Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti jotakin kauheata. Hän muisti lähteneensä jonnekin. Muisti mustan pukunsa. Muisti pukeutumisen, muisti ukon kysymyksen… Muisti sitten matkansa ja aluksessa olemisen… Nyt ei hän enää uskaltanut ajatella. Hänen sormensa hapuilivat peitettä. Se oli heinäinen. Hän aatosti:

— Varmaankin lepään tuonelassa. Täällä järven pohjallako sitten vuoteeni on?…

Sitten kului kauan aikaa… Se oli Hennasta määräämätön ajanjakso. Askeleet kuuluivat hiljaiset ja hiiviskelevät. Tajunta heräsi jälleen. Jonkinlaisessa hämärässä loisteessa katseli hän edessään kauheasti parroittunutta miestä. Pelottomasti lausui hän raukeasti ja silmät suljettuina:

— Onko tämä kuolema?…

— Ei kuolema, vaan elämä…

Henna käsitti tarkoituksen olevan henkimaailmasta ja vaikeni, kunnes uskalsi: — Kuolema tämä on… Tuonela…

— Elämä tämä on… Olette pelastettu.

Ja kun mies tarjosi lämmintä juomaa otti Henna ja joi, virkistyi vieläkin enemmän ja tiedusti sitten:

— Missä minä sitten olen?…

— Turvassa ja onnellisesti pelastunut… Metsäihmisen, henkipaton vieraana olette…

— Ihminenkö te sitten?…

— Ihminen olen, vaikka höyhenistä ette lintua tunne. Pelastin teidät vastikään tuolta lahdelta…

— Se ei voi olla mahdollista!… Aaltojen alta.. i syvyydestä… Se ei voi olla mahdollista. Hän muisti siinä samassa missä Konsta kertoi olleen Hiidenkirnun ja että siellä pohjalla seisoo rautainen ritari, mies kypäripäinen, kiiltolakki… Mihin Konsta sitten joutui?… Vastahan ruuhessa yksissä soutelimme…

Henna sai hysteerisen vilunväristyksen. Jalat ja kädet vapisivat. Pelko ja mielenmaltti muuttui. Uudet liikutukset, heltymykset, olivat vakavasti vaikuttaneet. Kyyneleet alkoivat taasen virtailla hänen kalpeilta poskiltansa. Suonenvedon tapainen kouristus otti hänet jälleen kynsiinsä. Koko ruumis jännittyi ja kovettui kuin terästanko. Karvanaamainen mies kävi levottomaksi, Hennan jäsenet olivat kylmät ja kankeat kauttaaltaan. Sydän uhkasi eroittua elämästä.

— — —

Vasta aamun valjetessa heräsi pelastettu.

Tällä aikaa oli metsäihminen tehnyt parhaansa… Pelastustyön aikana teki henkipatto erään ihmeellisen havainnon. Hän alkoi aavistaa kuka tämä nainen oli… Olivathan he vasta viime syksynä neljin keskin Kalliosaarelta käsin eräänä pimeänä yönä yrittäneet läpi korpipolkujen kulkea Kiiskilään… Ja olivathan Henna ja Konsta olleet kaukaisen matkan tuttavia. Houreissa lausuttu Konsta-nimi varmensi miehelle aavistuksen, vaikkakin hänen kasvonsa olivat perinpohjin muuttuneet, laihtuneet ja kalvistuneet. Henna raukka oli surrut sanomattomasti miestään, joka sodan syliin suistui takaisin palaamattomiin.

Kun sitten tämä kivikauden asukas oli itsensä rohkaissut, saanut itsensä jollakin tavoin ilmoitetuksi, alkoi jo Hennakin uskoa odottamattoman tapauksen todeksi. Hänen voimansa palautuivat ja hän jaksoi kuunnella tätä merkillistä miestä. Tämän täytyi perin perältäkin olla sama Aisakki Metsä, Amerikan ajoilta. Kummallista kyllä, kuta enemmän noita karvaisia kasvoja katseli, sitä enemmän sieltä takaa alkoivat paistaa entisen Aisakin silmät.

Karva ihminen kertoi nyt Hennalle koko seikkailunsa Suomen luokkasodan mukana. Kertoi miten oli elellyt vasta muutamia viikkoja tässä ympäristössä, koska oli sen havainnut sangen rauhalliseksi. Kertoi yöllisistä ja rohkeista uintimatkoistaan yli järven. Kertoi kalastajista, jotka hänet olivat yllättäneet. Sanoi asuneensa saarissa ja kareilla. Sanoi "varastelleensa" elintarpeita yhdeltä yhtä, toiselta toista. Ja kumminkaan ei ollut kertaakaan uskaltanut itseänsä ilmottaa. Ja kun sitten monivaiheinen kertomus, erittäin kiintoinen, oli muutamilla piirteillä puhuttu niin muistipa jo Hennakin kuinka häneltäkin leivät ja lahtanat itse aikojaan olivat porstuan kaapista huvenneet.

Tiesikö Aisakki olevansa Kiiskilän läheisyydessä, sitä tämä ei osannut sanoa. Ohrana ja "suojelija" olivat aina urkintansa asettaneet niin hyvin, että harvoin karannut vanki siitä verkosta vapauteen suoriaikse.

Seuraavan päivän iltapuoleen Henna jo alkoi ajatella kotiin palaamista.

* * * * *

Olihan jo aika joutua takaisin yölliseltä seikkailuretkeltä.

Olihan Kiiskilän vanha Antti tullut sangen levottomaksi. Pitkin pihatanhuita hän käyskenteli, tähysteli rantaa ja ulapalle. Kiersi lahdelman ja pajavuoren alustankin, mutta vanhaan silmään ei ollut merkkiäkään Hennasta jäänyt. Kaikesta huolimatta lypseli ukko rauhallisesti lehmät. Laski raitin suu veräjän solkispuut ales ja ajoi elukat sen ulkopuolelle. Kepotteli karjan perässä ajoikseen laitumella… Ja kun hän parahiksi askarteli emälampaan ympärillä, niin jopa keresti kiinni karju pihassa kahta viikon vanhaa kassoskarkkosta. Ei ukko tiennyt tarkoin olivatko ne uukkosia vaiko pässipuolia molemmat. Siinä se tärkein kysymys olikin, minkä vuoksi hän niitä alkoi ahdistaa sikolätin salvaan…

Tässä toimekkaassa touhussa oli mukana ja apuna Musti… Ja kun sitten asian perille ajaminen oli onnistunut, saapui siihen veräjälle Hennakin. Ukko sirkasi häntä hetken, mutta huomasi iloisemmaksi, vaikka paljonkin kalpeammaksi entistänsä. Vanhus aikoi muutamalla sanalla nuhdella, mutta jätti sentään. Kyseli kumminkin yhtä ja toista. Niihin ei saattanut Henna vastata. Hän käveli vain horjuvin askelin portaille, joita pitkin nousi rakkaaseen kotipirttiin.

Musti jäi keskelle pihaa katsomaan emäntänsä jälkeen. Kuono pystyssä se nuuski ja ihmetteli. Koiran häntä laskeutui kerältä loipalleen… Hetken perästä piski pyörsi pihalle ja kipasi siitä raittiveräjälle karjan jälkeen, missä sillä oli kaikkein parhainta ja hauskinta.

— — —

Vanha Antti huomasi Hennan usein iltasin astelevan rantaan, mistä verkkoineen sousi Pajavuoren alle… Tuumi silloin ukko itselleen:

— Vaikka yrittää kalaa, on tulos tyhjä.

31.

TAISTELIJAN TIE.

Sodassa kulki Konsta kuumilla teillä.

Alunpitäen oli hän tämänkin "työn" ottanut perinpohjaisella asiaan antaumuksella, samoin kuin kunnolliseksi tunnetun miehen muutkin yritykset.

Apealta tuntui kuitenkin kesäöillä yksin yöpyä kuusikoissa ja katsella kuulakan sinitaivaan lakeutta. Avaruuden pilvet pylvästyivät ja kasaantuivat röykkyinä kuparikallioina ilman pielustoille. Katselijalla oli aikaa yksin aprikoida ja miettien rakentaa kauniiden aatosten jylhiä pilviportteja, mistä kautta tiehyt saattoi rakentua taivaan esikartanoihin. Selkosten selällään tiheimmässä viitakoivistossa mesimättään kauniilla karhunsammaleella maatessa sai katse mielinmäärin harhailla vihreiden lehvästen peitosta ihanan avaruuden mittaamattomuudessa… Toisinaan sukeusi tuolla mäkirinteen takana havuisella vuoteella loikoessa mieleen vasta äsken eletty elämäntaival. Olisihan Hennan herttainen katse ja hellä käsivarsi kaulan ympäri kiedottuna vasta oikea elämän ilo ja sen täydellisyys.

Pikainen ja perinpohjainen voitto vihollisesta oli siinä välillä esteenä ja ehdottomasti oikean aatteen ja ihanteen toteutumisen ehtona… Vasta tämän kaiken suoritettuaan saattoi hän ajatella takaisin rauhaisaan Saunalahden Kiiskilään palaamista. Vasta sitten olisi rauhaa rakkaudelle, ruumiilliselle työlle, sekä henkiselle uurastukselle. Taistelleen, ikuisesta vihollisestaan voiton saaneen Suomen proletariaatin kanssa vasta tuntui riemukevään sykähtelevä soitto todelliseksi muuttuvan… Kuinka kultainen ja loistelias olisikaan silloin tästä hetkestä alkava historian kehto. Aikakausi tuudittaisi uupuneet urohot viimeiseen lepoon… Kalevainen kansa astuisi taaskin kerran omaa, mutta uutta uraansa, astuisi uusiin maailmoihin. Nouseville polville olisi eväänä tulevaisuuden toivo. Vapaus aukeaisi kerrankin osattomille sorron saatanallisesta ikeestä. Leskien ja orpojen apetta ei karmentaisi kyynel ja tuska, ei koston kylvö, ei kirous musta, ei veljesmurha. Ei kuuluisi hammasten kiristys, ei koston korren karkea purenta… Ei!… Huomen, kultainen huomen silloin sarastaisi… Tuhansienkin päivien takaa aavistuisi uumo. Uudelleen ja yhä uudelleen saapuisi silloin raatajakansalle siunaus eikä suru… Aamut olisivat ihanat… Elämät ylväät ja näitten onnen aikojen arvoisat…

Voitonvarma Konsta joutui näissä mietteissänsä ajastaan edelle. Hän joutui näkemään miten joukot horjuivat… Miten köyhimys kavalsi toista köyhää… Kuinka tietämättömyys asui osattoman kiireellä. Pettäjät kuiskivat lakkaamatta kavalaa käärmeenkieltä. Rikkaiden rakkien usuna alistui monikin maineen miesi… Selvän syyn takia lyötiin joukot hajalle. Perinpohjin tuhottiin ne Vilppulan ja Tampereen taisteluissa…

Mutta Lahden luona seisoi hän vieläkin tykistöpatterillansa. Kokeneena ja harjaantuneena hän jo siinä työskenteli ja touhusi. Unettomana ja väsymättömänä olisi hän kohdaltansa saattanut taistelua jatkaa kuin mies… Johan osattiin kanuunien matkanmittarit ja kulmatkin ottaa huomioon. Punnitukset selventyivät päivä päivältä miehistölle. Tähtäin vakiintui. Pommit alkoivat putoilla niille paikoille minne ne oli tarkoitettukin. Mutta milloin panokset tykistä puuttuivat, lähetti Konsta kuulaa kivääristä. Mies valmistui kaikissa olosuhteissa taistelemaan kaikilla aseilla. Sen aatteen elähyttämänä hän teki työtä minkä oli itseensä hengittänyt. Amerikan hikihelvetit olivat hänelle aikoinaan opettaneet tervettä tietoisuutta. Hänen oikea arvostelukykynsä kehittyi. Kunkin asian osasi hän asettaa omaan uurnaansa. Amerikalaisen proletaarin rinnalla oli hän kämpillä ja kaivoksissa, rautavalimoissa ja tehtaissa oppinut tietoisuutta, jonka edessä sosialidemokratiset kettuilemiset kilpistyivät… Olihan Konsta tämän aatteensa elähyttämänä vetäytynyt korven kätköjen hiljaisuuteen. Aikoinaan hänkin kuvitteli "oman kodin" onnesta ja yksinäisyydestä. Itselleen ja Hennalleen oli tykkänään tuuminut antautua… Mutta kumous kutsui miehen. Vartiopaikka oli suuressa tehtävässä hänelle varattu.

— — —

Viipurin linnoituksen vallihaudoilla, tykkipatterien vierellä katkesi Konstan taistelun tie. Tästä kantoivat toverit urohon punasiskojen suojiin… Kun valkoiset ottivat Viipurin, virui Konsta heikkona haavoitettuna sairasvuoteellansa. Hänelle ei häviön perinpohjaisuus kumminkään paljastunut. Ja kun kuume oli ohi, havaitsi hän sairaalan henkilökunnan muuttuneeksi…

Ihmetellen ympäristöään teki hän vielä sen huomion, että häntä katseltiin kieroon ja kohdeltiin altakulmain…

Sitten kului aikoja.

Kerran heräsi hän horrosunesta siihen kun kopeat sotilaat korkosaappaissa ja kannuksissa astelivat sairaalan kaikuvilla lattioilla. Muutamat heistä katselivat kiihkeästi kilpiä sairassänkyjen jalkapäässä. Jokaisen nimen tarkistelun jälkeen katselivat käsillä olevaa luetteloa… Huone oli pitkä ja avara ja varustettuna korkeilla ikkunoilla… Sängyltä sängylle kulki tarkistelu… Konstankin vuoteen vuoro saapui. Silloin viittasi valkonauhainen "asiantuntija." Komennettu ymmärsi, kirjotti nimen ja numeron kirjaansa.

Tarkistus jatkui edelleen. Viereisessä vuoteessa kamppaili kuolinkouristuksissa keltakasvoinen mies… Konstan katse kiintyi näihin kahteen edellämainittuun ilmiöön. Häntä puistatti… Hän tahtoi kääntää katseensa pois kuolevasta… Ja ennenkuin tarkastusjoukkue oli tullut vuoderivin toiseen päähän ponnisti kuoleva viimeiset voimansa. Tuonen viikatemies vanui luisin käsin kurkkuun. Viimeinen ote kamppauksessa alkoi. Peite lennähti pois. Koko ruumis ojentui ja vapisi suonenvedon värisemisessä. Lyhyt piehtaroiminen herätti muissakin huomiota. Kuului pitkä ja vaikea murina. Kuoleva kiristi hampaansa, poskilihakset värähtelivät. Rauhallisuus astui vuoteen vierelle…

Valkoinen mies asteli heti luokse.

Tätä katsoi kuollut avoimilla, elottomilla silmillänsä.

Jähmettynyt katse ei enää räpähtänyt… Huomiota vähääkään lainaamatta astelivat lahtarit heti seuraavalle ja seuraavalle vuoteelle.

Kaiken keskellä kajahti ankara ääni:

— No!… Ei muuta kun ajakaa ulos!… Ylös ja ulos!…

Suotta ei ollut Konsta levoton. Vaistomaisesti hapuili hän vuoteen laitaa vetääkseen siitä itsensä istualleen. Mutta hänen siinä hätäillessä saapui valkovaatteinen sairaanhoitajatar vyöliinassa ja myssyssä. Rauhoittavasti laski hän käden Konstan otsalle ja painoi pään takaisin tyynyyn. Poistuessaan vaihtoi hoitajatar vuodejalkainten nimikilvet Konstan ja kuolleen naapurin kesken. Naisellinen hienotunteisuus lumosi ja peitti kaiken. Tuskin tätä muut huomasivat kuin Konsta itse. Joku valkoryssän vimmoissa kutenut pohjalainen pöyhkeilijä ja merentakainen rosvo hapuili suuhunsa Suomen sanoja ja uhosi mörkömäisellä äänellä:

— Ajeke, ajeke ulos kaike lehme!… Tehte nyt punalehme lihu!… Ja kun rivo joukko oli jonkun aikaa häärinyt, ajanut osan vuoteilla olleista ulos, tarkasti pahapuheinen päällikkö listaansa ja sanoi:

— Teste kirja merkkis veelä yks' Konsti Kiiskekala! Konsti Kiiskela!… Joku suomenkielinen tarkasti listaa ja oikaisi:

— Kuka se on Konsta Kiiskilä?… Nouskaa ylös kuka on Konsta Kiiskilä!…

Komennosta huolimatta ei yhtään päätä noussut. Kamala tilanne oli Konstalle kokonaan yllättävä. Kumminkin makasi hän hiljaa hievahtamatta… Ja vaikka huudot uusiutuivatkin, ei siitä ollut apua. Jopa kovistettiin hoitajattarilta:

— No missä hän sitten on?! Joku kerkisi jo vainajan nimeä ja numerotaulua tarkastelemaan:

— Hyvät herrat!… Hänhän on kuollut!…

— Ah vot! Ka koi ni Kiiskekala jo kuollut!…

Päihtynyt, pärsäävä komentaja kulki kilven luokse jalkojaan laahaten, pani nokkansa kirjoitukseen kiinni ja likinäköinen kun oli, luki vielä kertaalleen saman nimen.

— Hente viekkä!… Viekkä! Ventta liitte! Sattana… Mite henele silmäreikke tervis aukki pitte!… Hene on yks' suuri peijoni elemesse! Yks' kettukoira ja kuono… Kandage henet lehmekarja…

Virkaintoihinsa viinan voimalla äityneet havuhattuiset "voittajat" vetivät kuolleen miehen koivista latana lattiaa pitkin mukaansa. Kuolleen pääkallo kolisi kynnyksissä ja askelmissa… Kirous ja remakka röhötys kajahteli miesten mukana "mureväessä." Pihamaalta asti kuului ilkamoiva nauru…

— — —

Rosa Raita oli toiminut valkoisella alueella.

Vaarallinen oli se toimi jota tämä nainen täytti. Kielentaitoisuus sekä sivistys asetti onnistuneesti valittuna Rosan sinne. Sentähden taisi käydä laatuun yksi ja toinen tuuma. Valkoisessa ambulanssissa oli tämä saanut paikan. Kumminkin oli Riihimäellä eräs hänen uskallettu yrityksensä punaisten hyväksi saattanut hänen nauttimansa luottamuksen horjumaan. Silloin piti vähältä ettei tullut paljastetuksi. Kielitaitoisuus ja oveluus astuivat silloin avuksi… Hän vapautti näet neljä vastavakoilusta epäiltyä urkkijaa. Tässä vankien vapauttamistouhussa taisi kesken kaiken tulla yllätetyksi… Eipä siinä aikaa menetetty. Pikatuomiokin jo lankesi, mutta peruutus sitä seurasi heti. Pääsipä vielä entiseen toimeensakin… Olivathan suuret isänmaalliset voitot riemastuttaneet ylipäälliköltä… Kumminkin jatkui silmälläpito.

Vastoinkäymisistään huolimatta tunkeutuivat kaikkialla valkoiset joukot eteenpäin. Rosa piti mahdollisuuksia silmällä. Tämä hänen rohkeutensa heikensi epäilijöitä, jopa hankki hänelle pikemmin luottamusta ja kunniaa.

Aina siitä hetkestä alkaen etsi hän vangittujen joukosta miestään… Kentillä, juoksuhaudoissa ja sairaaloissa liikkui hän lakkaamatta… Villinä aaveena kiisi hän kaikkialla väsymättä. Samalla jatkoi hän apuansa haavoissa kärsiville piehtaroiville vihollisille. Missä taasen neuvokkuutta ylettyi, siellä auttoi vankeja vapauteen… Tietoja sopi tuskin enää etelään antaa. Tuskin niistä enää apua olikaan. Lähetykset jäivät kumminkin punaisten luokse tulematta.

Pietarilaisilta haavoittuneilta punakaartilaisilta, jotka jäivät valkoisten jalkoihin ja jotka osuivat hänen eteensä sai Rosa kuulla Aisakista outoja sanomia. Tämä oli joutunut vangiksi Toijalassa ja saman tien tullut telotetuksi. Se ilmoitus oli ainoa, mutta vahvistamaton. Mitään muuta ei kenkään maininnut. Ja vaikka Toijalasta tiedusteltiin, jäi kysymys vaille vastausta.

Tämän tapauksen jälkeen kypsyi Rosassa kauaskantoisa koston tuuma. Aisakin kuolema tuli tavalla tahi toisella maksaa kaksin kerroin takaisin. Hän etsiskeli juuri tätä tilaisuutta kun yhtäkkiä Konsta ilmestyi kaiken keskelle. Tässä pisti Rosalle heti päähän uusi tuuma… Maksoi näet yrittää. Konsta oli pelastettava vaikka se tapahtuisi uhrautumisen uhallakin, taikka sitten taistella ja kaatua tämän vuoteen vieressä. Sentähden hän kantoi kuoleman asetta. Sentähden hän seurasi päättäväisyydellä äsken tapahtuneiden raakalaisten touhuja… Kaikeksi onneksi yritys oli käynyt laatuun toisella tavalla. Tämä tyydytti sekä tyynnytti Rosaa.

Pyynnöstänsä sai hoitajatar jäädä tähän sairaalaan.

— — —

Kului kuukausi… jopa toinenkin.

Tällä aikaa oli Konsta toipunut. Nyt puuttui vain uskallusta poistua kadulle ja karata kotiin. Tästä kaikesta ehkäisivät ne jokapäiväiset viestit joita suusta suuhun, lehdestä lehteen ja päivästä päivään kerrottiin… Ennen kuulumattomia pöyristyttäviä viestejä toi tullessaan jokainen ilmansuunta ja henkäys… Konstan kotipaikoilta saapuivat viestit rajuina valkoisen terrorin ukkossäinä… Hän mietiskeli tapaa, millä olisi kiitollisuuttaan elämänsä pelastajalle osottanut. Rosa liikuskeli sillä aikaa lakkaamatta läheisyydessä ja kulutti aikansa omilla teillänsä.

Eräänä päivänä toi hänen hoitajattarensa Konstalle tiedon, että tie on auki itään. Suuri Venäjä oli avannut sylinsä. Vapaus siellä vuotteli poloista poikaansa. Mutta kolo jonka kautta sinne tuli kulkea saattoi olla yhden ura, kentiesi kahden korkeintaan. Jossakin rantapensaikossa venheineen yön siimeksessä sanatoin mies. Kalastaja puvulta ja tamineiltansa. Uskallettu seikkailu odotti.

Silloin hävisi sairaalasta kaksi miestä, samoin hävisi sairaanhoitajatarkin.

32.

KODIN KAIPUU.

Viipurista painoi Konsta rajan itäiselle puolen.

Mutta heti rajan yli astuessaan tuntui hänestä tyhjältä. Tuntui kuin jotakin olisi jäänyt… Vastustamatoin palaamisen halu yllätti hänet jokaisella askelmalla. Hän ei voinut millään mielestään unohtaa kotia. Vaikkapa hetkenkin jälleennäkeminen olisi tuonut tunnonrauhan. Olispa hän yhden ainoan silmäyksen perästä ollut valmis unohtamaan ikipäiviksi pois syntymäseudun ja Saunalahden… Siellä rakkaassa sopukassa oli ypöyksin orpona Henna. Kenties! valkoiset häntä vainosivat? Ehkä kiusasi isänmaan hurtta isää vankeudessa?… Mies katui pian syvästi sitä, ettei ollut käynyt kotona ilmaisemassa itsensä elämäntoverillensa. Rauhaa ei saanut.

Ei ollut kulunut kauan aikaa kun Konsta oli tehnyt uuden päätöksen.

Vaarallisen seikkailun hän valitsi uhallakin, vaikka se päättyisi kuinka lyhyeen. Lahtarien ja ohranoiden esteet olivat pienet sen tuskan ja kaipauksen rinnalla mitä hän sydämessänsä tunsi. Saunalahti ja Kiiskilä oli nähtävä maksoi mitä maksoi.

— — —

Mies kulki eteenpäin yötä päivää. Äärettömiä ponnisteluja ja vastuksia kestämään oli miehen ruumis ja henki karaistunut. Väsymättömänä ja jalan juosten hän astui valkoisen jalopeuran maanrajaa kohden. Mutta kuinkas kävikään? Joutui kiinni. Tuotiin punaisten esikuntaan… Tutkittiin… Joutui Spalernajaan. Istui vankeudessa kuun, istui kaksi… Pääsi irti. Yritti uudelleen, onnistui.

Kuin nälkäinen susi hiiviskeli hän yöt iltahämärästä aamukajastukselle saakka. Ihmisten ilmoille puuttumatta hän samosi metsiä ja korpia. Silpoi suorin matkoin erätaipaleita. Missä tien tapasi tahi polun poikitse pistäikse oli siitä sivuun mentävä. Kaipauksen ikävä koi kalvoi povella. Toisinaan riensi hän kuin peto takaa-ajettuna, läähättävänä, aivan joutumaisillaan hurtan otukseksi ja ansaan. Hän loikki pitkäjalkaisena ilveksenä havumetsien halki. Pehmeät nevat kahloi kaartelematta… Hänen jalkineensa hajosivat. Vuorten teräväsyrjäiset paadet viiltelivät pohjat ja päälliset. Risut repivät housut lahkeista halki. Reuskat leuhahtelivat paljaissa polvissa.

Hänen vastaansa saapuneet ihmiset hämmästyivät. Naiset peljästyivät pahanpäiväisesti. Huutaen pötkivät lapset häntä pakoon. Mutta toisinaan haalattiin miessakki kokoon kiireessä. Suojelijat läksivät usuina "ryövärin" perään voimalla ja väellä, kiinniottamaan tahi ampumaan otus… Takaa-ajo osottautui kumminkin tehottomaksi. Otus koipelsi korpiin korvan kuulumattomiin…

Toisinaan ei hän tiennyt matkansa suunnasta mitään. Aurinko oli hänelle ainoa osviitta. Länttä ja lounasta kohden hän viittoi. Hämettä kohden hänellä oli tässä mitta ja määrä.

Hänen yhtäjaksoinen juoksunsa koski sitkeimpäänkin mieheen.

Toisinaan oli kiertäen ja kaartaen kulottava kyliä ja kartettava kaupunkeja… Yhdeksän päivän perästä ilmestyi hänen eteensä suuren ja siintävän Puulaveden ulappa. Ihmisiltä ei hän mitään kysynyt. Ehtoohämy oli käsillä. Metsätaipaleen takana tuolla kohtasi rajamerkin. Valkoiseen viisariin oli punaisen paalun nokassa maalattuina sanat: "Hirvensalmi—Hartola."

33.

MAKKARA JAUHOPUSSI.

Vesireitin vahvassa putouksessa pyöri jalkamylly.

Konsta katseli myllyä metsästä jokiäyräältä missä hän oli törmän päällä… Hän mietiskeli hetken. Äkkiä huomasi hän vasemmalla tien, mistä kuulosti kuorman ja lossirattaan loksuttelua. Hän kuulosti sekä katsoi. Hepo kuormineen seisahtui. Ylen ahneesti väjyi repaleinen, nälkiintynyt mies myllyä. Nälkä kuroi hänen suolensa sitte saranalle, että kivetkin jo alkoivat silmissä leivälle paistaa. Tässä tilassa oli myllyn tapaaminen ja jauhetuksen jyry korvissa odottamatoin ilmestys. Hänellä oli tuska, polttava tuska.

Ilman muuta asteli hän alas pensaiden peittämää vieremää. Konsta kulki kuin palukan perässä asteleva vuohi kaula kurkulla, katse yhteen ainoaan kohtaan kiintyneenä. Kuola ja kino valahteli kurkussa. Aavistus ja vaisto elinkipenestä ohjasivat miestä. Järjen kanssa tässä ei ollut mitään tekemistä.

Hän saapui portaalle, hiipi muutamalla askeleella aukean kopin kynnykselle. Myllyn ovesta astui isäntä ulos ja nousi suoraa päätä putkiruuhelle. Mutta pyörivien myllynkivien alta hivahti viimeinen jumalanviljan hetale. Ja kun jauhoterät iskivät yhteen ja viskasivat käryä ja kipinöitä, päästi isäntä parahiksi vinttapuunvarresta vitsajukon ja ruuhen kurkkuun jysähti mahtavan paksu lankkuinen lata. Silloin kuohahti vesi ja halkesi heti kauaksi ruuhen kahta puolta. Vanhat ja sammaltuneet solkispuut vapisivat ja uhosivat veden voimaa ja valtaa…

Mutta silloinpas oli Konstan hetkikin lyönyt. Nälkimykselle koitti otollinen aika. Sutena hän hyökkäsi kiinni makkarapussiin jauhotorven alla. Saaliinsa sai ja ryykäsi ulos ovessa vastaantulevaa isäntää, joka töytäyksestä tuupertui koivet pystyyn koivunkuorilaatikkoon. Mutta makkarajauhopussin kanssa painoi pelottava peto suoraa päätä petäjikköön.

Ennenkuin ällistyneet myllärit oikein vääntyivät pystyynkään ja ennenkuin heissä saattoi nousta edes suuttumuksen kuhiseva kiukku, huomasivat he vasta ajan perästä, että tässähän oli ihan ilmeinen punikki ja metsärosvo alkanut elostella! Vallan selvä voro! Karvainen naama, karvaiset, paljaat kintut ja roiston, ihan ilmeet roiston reidet… Tämähän oli jo sentään liikaa itsellensä pitäjän suurimmalle suojelijapohatalle!

Jykevä jauhoseikäinen isäntä ähisi. Paremman aseen puutteessa hän taittoi siitä viereltä perunavarsihaasian pisimmän ja paksuimman tyviriu'un. Karkea kiroilu katkesi yhtärintaa aidaksen kanssa sanoiksi:

— Ryytimaan p—le!… Nythän ei ole enää millään väliä!

— Mikä!?… Kuka se oli!?…

— Tuhannen tuhatta nelijalkaista! Keskellä herran kirkkopyhää hyppelevät punikit silmille!…

— Punikkiko!?…

— Sorkkineen ja koipineen punikki! Minä arvaan niitä kiitelevän täällä metsissä…

Ennättämättä enempää jaaritella juoksivat myllärit metsään sinne hävinneen suuntaan. Limikossa husutti isä poikaansa:

— Paina! Paina Justus!… Kanakvyöristä älä hellitä!… Ammu kelvotonta!… Ukko itse alkoi heti ähistä, jäi jälkeen ja haapparoi kiroten sinne tänne. Justus ei hellittänyt! Hän juoksi ja juoksi, laukoi tyhjäksi taskuaseensa. Sen kuulat lentelivät oikeaan ja vasempaan.

— — —

Taajan kuusimetsän sisässä asui tumma hämäryys.

Aurinko pääsi heittämään korkeaan näreikköön kapean säikeen säteistään. Puolenpäivän aikana valo vain hetken väipähti ja peittyi sitten taasen pois. Nämä säteet kurkistivat syvälle hiljaisuuden peittoon, missä maatui matala lahonnut sysisauna.

Ränstyneen mökin murentuneet nurkat irvistivät avoimilla salvoimilla kuin hampaattomat ikeneet. Vihreä sammal varjosti ammoin ihmisasuntona olleen kojun kokonaan huomaamattomaksi. Ainoastaan musta oviaukko ammotti aarniokuusen kupeella. Katolla, kurkihirren toisella puolen kasvoi vehertävä koivu, mutta toinen puoli vesikatosta olikin pudonnut alas ja aukosta kohosi ulos ilmoille upea tukkipuu. Sen latvus huojui kunnioitettavassa korkeudessa ja pudisteli silloin tällöin neulasia miilukojuvanhuksen harteille.

Kuinka lieneekin Konstan polkuun yhyttänyt tämä autio tupa.

Illan hämäryys muuttui mustaksi syyskesän yöksi. mikä aamupuolille asti pysyi kuuttomana, valaisemattomana. Perin väsynyt matkamies horjui tähän tupaan. Kipeiksi paisuneet jalat olivat aivan haavoissa. Risut repivät naarmuja. Viidakko oli häneltä muut verhot riepoittanut ja vienyt. Läähättävänä koirana oikaisi hän suoraa päätä mullan ja sammaleen sekaan. Hetken aikaan kun siinä huohotti ja makasi tuntui sydän toki tasoittuvan. Rinta aaltoili voimakkaasti. Pitkän matkan juoksu ja ponnistelu elämän ja hengen edestä ajoi ihmistä kaikkia mahdottomuuksia vastaan. Niin oli hän viillättänyt kuin vuorikauris. Juoksi illat, juoksi aamut, juoksi yön puolestakin yli. Nytpä tässä sai toki tuokion levon. Rentona hän heitteleikse ja piehtaroitsi suden pitkällä sammaleella. Selkosten selällään katseli avoimen kattoaukon kautta yötaivasta. Korkealla siellä oli syttynyt yksi ainoa tähtönen…

Kahden viimeisen vuorokauden paasto kurniskeli jo taasen suolistoa. Vielä kerta nuoleskeli hän kauttaaltan makkarajauhopussin turut, mietiskeli sitä sanomatonta tuskaa, mitä oli vasta kärsinyt ankarasta vatsapoltosta, minkä äkillinen suurus suolistossa oli saanut aikaan. Tyyten taasen nälkiintyneenä hän tuli miettineeksi ravinnonhankintakeinoja… Siinä kuului hänen korviinsa jostakin laineiden läheistä loisketta. Hän aikoi nousta ottamaan selvää, mutta jäsenet eivät mitenkään totelleet… Useamman yrityksen jälkeen sai hän kumminkin noustuksi ja laahautui rannalle.

Hän uskoi keksineensä viisaankin tuuman. Hatullaan hän kävi vinttaamaan vettä, jolla liuotti jauhointuneen säkin. Sen jälkeen hän kiersi sen käsin ruuville kuin pyyätyn paidan. Säkistä norahtanut vesi valui hattuun. Hän toisti saman työn tyystin ja tarkkaan puolikymmentä kertaa. Jopa jauhopussi silloin oli puhdas ja vapaa kaikesta kylläisestä… Yhtämittaa ja erittäin himokkaasti hän joi haalistuneen jauhoveden suuhunsa. Lopulta ei vatsa tahtonut kaikkea vetää, mutta hetkisen väliajat ja vuottelemiset tekivät tilaa. Yltyvä nälkä jaksatti kinnastelua. Maha killittikin kuin koirasteeren kivispiira kovana ja täyteisenä. Kireenä ja isona se kurahteli ja kurnaili omia aikojaan.

Hetken hän kuunteli taukoamatonta ruuansulatuksen toimintaa, viskasi valahtaneen säkin katajapensaan päälle. Jaksamatta pitemmältä vastustaa unta hän kuori kalliolta kuivan sammalturkin syliinsä, palasi takaisin kuusikon kojuun, asettui sen alle, taisteli vatsanpolttoja vastaan kunnes siihen nukkui.

— — —

Konsta uneksui olevansa Kiiskilän pihalla.

Hän oli siihen tullut pakkapuhtaissa, kahisevissa kalsonkihousuissa. Kuuman ja suloisen kylvyn jälkeen oli hän vilvoittelun aikana saunan seinustalla vetänyt ne päälleen. Hänen aikomuksenaan oli olevinaan lähteä pitkälle ja vaivaloiselle matkalle. Monimutkaisena ojentui elon unkea ulappa… Hänen äitinsä hääri siinä vanhan ja maatuneen pirtin vaiheilla pojan matkaeväiden valmistelupuuhissa. Evästeli emo ainuttansa neuvoilla nietostielle: "Poikani ainoo, kulje miesnä maailmalla… Palaa kerran kartanooni lehväin alle…" Vuoroin oli hänen apea ja altis mielensä valmis nousemaan kuumille kihuloille. Vuoroin emo unohti poikansa ikävät. Vanha nainen pyyhkieli sairaita silmiänsä kirjavan liinan kulmiin.

Sitten ikäänkuin monien vierineitten vuosien takaa kumotti Kiiskilän uusi ja upea pirtin pääty… Vene odotti rantamalla valmiina santaisella paljakalla puoliksi veden varaan työnnettynä. Paattiin kantoi Konstan äiti suolaisen siniäispytyn. Amerikan evääksi emo tätä tarkotti. Lisäksi otti kaksitoista reikäleipää alas aitan orsivaikkanalta ja solautti ne säkkiin. Puhtoisen piikkopussin turuloihin pujotti vanha vaimo punennaisviinekkeet ja Konsta heitti pussin niistä riippumaan oikean olkansa yli… Isäkin ilmaantui siihen rihlapyssyineen ja rensseleineen. Kehoitteli poikaansa ampumaan "mustan joutsenen" salmisaaren selältä. Öisin kuului joiku yksin uiskentelevalta linnulta sen keinuessa tummalla veden kalvolla Vaarakalllon alla.

Unisena katseli Konsta kaunista untansa, vaikka silmät olivat selkoselällään. Ahmattina hamusi hän kiinni rapeaksi kuivanneen reikäleivän irtaimeen kannikkaan. Alakea siniäispytty piti nappulasta avattaman. Piti hiukapalaksi ja maistiaisiksi kesken kaiken himossa hitkaista. Ilmehikkään eläväksi loi katse kaiken… Ja kun uneksija jo istuallaan ollen etsi sivultansa siniäispyttyä ja kopeloi koppelin kaikilta puolin, hälveni ihana uni ja todellisuus ja onnettomuus ympäröitsi häntä…

Kuumat olivat kyyneleet yksinäisen erakon poskipäillä. Ikävä ja kaihoisa kaipaus apeutti ja partaleukainen mies nyyhki kuin lapsi, kunnes uupui uudelleen uneen.

Vetten kalvolla kimalteli aikaisen aamun kultainen kirkkaus. Lahdelman läikkyvä päily kuvasteli tuuheiden oksain alatse pensaikkoon. Hämärässä majassa nukkuvan miehen silmät raottuivat. Ulkoinen valo häikäisi hirveästi. Hän oli nukkunut perinpohjaisesti, liikkumatta levännyt maassa kuin lattoinen lauta, nukkunut vuorokauden, kenties! kaksi. Kuinka paikat tuntuivatkin piristyneiltä.

Hänen korvissansa kuului airojen loiske, sitten risujen rahinaa ja astunnan alla katkeilemista. Hiljainen, etäinen onkimiesten mumina. Yritys nousemiseen ilmaisi pään lyijynraskaaksi. Hän vaipui alas uuteen uneen. Hän oli nyt olevinaan Saunalahden selällä. Siellä souteli Vellamon neitosia leikiten laineiden vaahtopäillä kuohuilla. Ne ajelivat aaltojen vyöryvillä varsoilla… Konsta katsoi sitä ruuhesta ja onki.

Jopa yksi vedetär uskalsi uida hänen vierellensä. Ihan ruuhen reunalle saapui. Sen hiukset valuivat valtoimina. Kuplista sekä kaijakoista oli sillä seppele kulmilla ja kaulassansa. Konsta katsoi neittä kauan. Hän katsoi sitä kivettynein kasvoin ja oudostelevin ilmein… Ilmi elävä Henna!? Jopa todella Henna!… Silloin hän tahtoi sulkea syliinsä ainokaisen aurinkoisessa maailmassa. Mutta tämä väistyi hiljaa, hitaasti käden koskemattomille. Väistyi vain, vaikka toinen häntä kuinka tahtoi ja vihitteli. Hymyili vain taukeasti, suruisasti. Sitten heitti hänet laine kevyesti loitommalle ulapalle…

— — —

Konsta kohosi sammalpeiton alta, syöksyi suin päin ja sokeana ovelle ja ulos. Hän haparoitsi puita, koetteli maata. Varmuuden vuoksi hän tahtoi tietää oliko hän todella kuivalla maalla.

Tajunta tuli takaisin. Mies löysi itsensä istumassa erakkosaunan lahonneella kynnyksellä. Ruumiiltansa oli pakolainen kipeänä, kankeana, pettyneenä, alas painettuna, nääntyneenä ja vainottuna.

Puolireisiin paljastuivat jalat, karvaiset sääret ja polvet. Kuinka monta haavaa niissä olikaan. Oikeassa jalkapohjassa kivisti katkennut teikki. Hän vetäisi ulos pistävän tervaksentikun, mutta haavan pohjalla siellä mojuili pahasti santa ja sora. Pikkuvarpaat olivat kummatkin ilman kynsiä. Räsytukot tollottivat niissä. Pahoin olivat "ulommaiset etanat" saaneet iskuja. Turvonneina pilkistivät ja ulontuivat ne omaan itsepäiseen suuntaansa.

— — —