← Table of contents
Idän ääreltä

YAIDZU'SSA

Herman Stenberg translation

I.

Kirkkaalla päivänpaisteella Yaidzun vanha kalastuspaikka näyttää väreissään sulautuvan omituisen viehättävästi ympäristöön. Kuin kameleontti se ottaa karun, harmajan rannikon harmaat värit, siinä levätessään kiemurassa pienen lahdenpohjukan rintamilla. Meren hyökyaalloilta sitä suojaa erikoinen vierinkivinen rantatörmä. Tämä kiviharjanne nousee merestä penger pengermältä moniaskeleisena porrasrinteenä; kunkin pengermän reunassa ovat pyöreät kivet risuryteikön varassa, minkä maahan pistävät haarukat ja oksat ovat siksi syvällä ja lujassa, että ne jaksavat vastustaa kivipenkereen vierimistä. Ylimmältä äyräältä näkee maalle päin katsellessa koko kaupungin — laajan alueen täynnä harmaatiilisiä kattoja ja sään harmentamia hirsiseiniä, siellä täällä pieni kuusikko tai petäjikkö osottamassa temppelipihan paikkaa. Merelle päin leviää peninkulmien aavalti suurenmoinen näky — vuorien siintävät sakarat taivaanrannassa toinen toisensa rinnalla tai takana kuin valtavia ametisteja, ja vasemmalla, muita kauempana, tuo mainio Fudshi jättiläinen, mahtavana yli kaiken kohoten. Rannikkotörmästä mereen päin ei ole hiekkaa, vaan ainoastaan pyöreäkivinen jyrkänne; näitä kiviä tyrskyt pyörittelevät niin että kovalla tuulella on vaikeaa ja vaarallista lähetä rantaa yli karekkeitten. Jos olette kerrankaan saaneet kokea miltä tuntuu laskea veneellä läpi kivikarekkeiden, ette unohda sitä seikkailua.

Määräaikoina on tuolla kivikkorannassa pitkät rivit omituisen näköisiä aluksia — kalastusveneitä paikkakunnan kummallista muotoa. Ne ovat sangen tilavia, neljän ja viidenkin kymmenen miehen kantavia; niiden kummalliset, korkeat kokkapuut ovat tavallisesti täynnä buddhalaisia ja shintolaisia loitsulukuja. Sangen yleisesti tavataan eräs shintolainen loitsuluvun muoto (shugo), mikä vartavasten on laadittu Fudshin jumalattaren temppelissä; siinä on seuraavat sanat: Fudshi-san shojo Sengen-gu dai-gyo manzoku — jotka tarkottavat että veneen omistaja lupautuu hyvästä kalaonnesta tekemään suuria uhreja sen jumaluuden kunniaksi, jonka temppeli on Fudshin huipulla.

Japanin eri rantamaakunnilla — vieläpä saman maakunnan eri kalastuspaikoillakin — on omituiset venemuotonsa ja kalapyydyksensä. Sattuupa välistä että kalastuspaikat joiden väliä ei ole montakaan peninkulmaa, poikkeavat toisistaan veneissään ja pyydyksissään enemmän kuin satoja peninkulmia toisistaan asustavat eri rodut. Tällainen hämmästyttävä erimuotoisuus voi ehkä jossain määrin johtua paikallistraditsioonien kunniassa pitämisestä — tuosta vanhoillisuuden hartaudesta, joka säilyttää isiltä perityt opetukset ja tavat muuttumattomina läpi vuosisatojen. Mutta sitä paitse eri paikkakunnat harjottavat eri kalastuksen laatuja; verkkojen ja veneitten muoto kussakin seudussa on ikäänkuin näyte erikoiskokeilun tuottamista keksinnöistä. Isot yaidzulaiset veneet esimerkiksi todistavat tätä. Ne ovat ilmeisesti keksityt Yaidzun kalastuselinkeinon erikoistarvetta täyttämään, kalastuksen joka riittää hankkimaan kuivaa katsuota ympäri koko valtakunnan. Siihen tarvittavain veneiden tulee kestää hyvin kova-aaltoista merta. Sellaisen työntäminen vesille ja vetäminen maihin on raskas työ; mutta koko kyläkunta on silloin auttamassa. Jonkunlainen telatie saadaan silmänräpäyksessä kuntoon telapuista jotka asetetaan peräkkäin poikki törmänteen; näitä teloja ylös ja alas vedetään nuo laakeapohjaiset veneet pitkillä hinatouveilla. Nähdään satakunta henkeä ja enemmänkin tällä tavoin kiskomassa liikkeelle yhtä venettä — miehiä, vaimoja ja lapsia on yhdessä vetämässä surunvoittoisen laulun kaikuessa. Hirmumyrskyn tullessa veneet vedetään kauas ylös rantaäärestä aina kaduille asti. Tämä tapahtuu pilapuheita lasketeltaessa ja leikkiä lyöden; ja jos olette muukalainen, niin kalastajaväestö ehkä on korvaava matkavaivanne näyttämällä teille merensä ihmeitä: kummallisen pitkäraajaisia krapuja, pullokaloja jotka puhaltautuvat mitä pinnistyneimpään muotoon asti, ja vielä muita niin omituisen näköisiä eläimiä, että tuskin otatte uskoaksenne niitä luonnollisiksi ennenkuin koskette niihin.

Nuo isot venheet pyhine kokkapuu-kirjotuksineen eivät ole omituisimmat nähtävät rannikolla. Vieläkin merkillisempiä ovat täkykorit bamkusälöistä. Ne ovat kuusi jalkaa korkeat ja kahdeksantoista jalkaa ympärimitaten, ahdas aukko kartiomaisessa latvassa.

Kun niitä on kuivamassa pitkin merenrantaa, voi matkan päästä luulla näkevänsä telttoja tai kotia. Sitten on isoja auranterän muotoisia puuankkureja, metallilla päällystettyjä, ja nelihaaraisia rauta-ankkureita, eriskummallisia puunuijia joilla paaluja lyödään maahan, ja monta muuta vieläkin oudomman näköistä työkalua, joitten tarkotusta on mahdoton aavistaa. Se selittämätön, kummallinen muinaisleima mikä kaikessa on, herättää sellaisen lumotun kaukaisuuden mielialan — sekä ajan että paikan kaukaisuuden — että alkaa epäillä näkevänsä todellisuutta. Ja elämä Yaidzussa onkin kuin elämää monta sataa vuotta sitten. Kansa siellä on Vanhan Japanin kansaa: suoraa ja hellämielistä kuin lapset — hyvät lapset — rehellistä äärimmäisyyteen asti, maailman rantoja kokematonta, kuuliaista vanhoille perintötavoille ja vanhoille jumalille.

II.

Onnellinen sattuma saattoi minut Yaidzuun kolmipäiväisen Bon-juhlan, vainajain juhlan ajaksi; toivoin pääseväni näkemään kolmannen, viimeisen päivän kauniit jäähyväisjuhlallisuudet. Useahtaalla Japanissa varustetaan hengille matkaneuvoiksi pienoislaivat — vähäiset dsjonkien tai kalavenheiden malliset leikkilaivat joissa kussakin on uhriruokaa, vettä ja palamaan sytytettyä suitsutusta; vieläpä pienoinen lyhty tai lamppu sen varalta että henkilaivan matkalle lähtö tapahtuisi yöllä. Mutta Yaidzussa asetetaan ainoastaan lyhtyjä aalloille. Minulle ilmotettiin että ne laskettaisiin vesille yön tullessa. Koskapa keskiyö oli tavanmukainen jäähyvästin hetki muualla, otaksuin sen niin olevan Yaidzussakin. Illallisen jälkeen nukahdin hetkeksi aikeessa herätä ennen juhlamenon alkua. Mutta kun kello kymmenen seuduissa ennätin rannikolle, oli kaikki lopussa ja juhlayleisö oli mennyt kotia joka kynsi. Vesillä havaitsin ikäänkuin pitkän parven pakenevia tulikärpäsiä — se oli lyhtyjen jono ajautumassa meren aavalle; mutta ne olivat jo liian etäällä että niitä olisi voinut erottaa muuten kuin kirjavina valopilkkuina. Olin pahasti pettynyt; tunsin että olin myöhästymällä hukannut tilaisuuden, jonkakaltaista toiste en enää saisi. Nuo vanhat Bon-menot ovat näet nopeasti häviämässä. Mutta äkkiä juolahti mieleeni että voisinkin vallan hyvin lähteä uimaan ulos valoille asti. Ne liikkuivat hitaasti. Riisuin rivakasti vaatteeni rannalle ja heittäydyin uimaan. Meri oli tyyni ja kauniissa fosforisäihkyssä. Joka uinninveto ikäänkuin kuohahti kellervää tulta. Uin tiukkaan, ja saavutin perimmäisen lyhdyn jonossa paljon välemmin kuin ensin olin otaksunut. Käsitin että olisi ollut sopimatonta uida pienen laivaston keskelle tai muutoin häiritä lyhtyjen hiljaista kulkua. Tyydyin sentähden pysytteleimään hetkisen aivan lähellä yhtä niistä tutkiakseni sitä tarkemmin.

Se oli yksinkertaista rakennetta. Pohja tehty paksusta laudasta ja tarkalleen neliön muotoinen, kymmenen tuumaa joka sivulta. Sen kussakin kulmassa on pystyssä, noin kuudentoista tuuman mittainen hoikka puikko; neljän pystypuikon varaan, jotka yläpäistään toisiinsa yhdistää poikkipuikot, on pingotettu paperiset lyhdyn laidat. Pohjan keskestä ylös pistävän naulan kärjessä on palava kynttilä. Yläpäästään lyhty on avonainen. Seinämässä on viittä eri väriä — sinistä, keltaista, punaista, valkoista ja mustaa; nämä viisi väriä esittävät eetteriä, ilmaa, tulta, vettä ja maata, viittä buddhalaista alkuainetta, joita käytetään metafyysillisesti kuvaamaan viittä Buddha-olemusta. Yksi paperiseinämistä oli punainen, toinen sininen, kolmas keltainen, ja neljännen seinämän oikea puolisivu oli musta, vasen väritön, merkiten valkoista. Ei mitään Kaimyon kuvaa ollut millään noista kuultavista lyhdynseinämistä. Sisässä oli ainoastaan liekkuva kynttilä.

Seurasin katseellani noita turvattomia hehkusydämisiä kulkijoita kun ne ajautuivat aavalle yön selkään; liekkuen ne kelluivat tuulen ja aaltojen vientinä yhä ja yhä etäämmälle ulapalle. Kukin niistä tuntui siinä värivalona vilkkuessaan ikäänkuin pelokkaalta elämältä, joka väristen kulki sokean virran mukana ulos tyhjään pimeyteen… Emmekö itsekin ole kuin nuo lyhdyt, lähdössä merelle, mutta syvemmälle ja tummemmalle, yhä enemmän hajaantuen toinen toisestaan, mikäli lähestymme välttämätöntä häviötä? Jo palaa aatteen valo sammuksiin toisessa toisensa jälkeen; sitten meidän poloisten olentojen kaikkineen mitä kerta oli meissä kirkasväristä, täytyy ainiaaksi huveta tyhjyyteen missä ei ole värejä…

Tällä mietelmieni asteella nousi mieleeni epäilys olinko todellakin siinä yksin, kysymys omalle itselleni, eikö mahtanut olla jotain enempää kuin liekkuvat valot vain niissä esineissä jotka kelluivat vierelläni: jokin olento joka ajoi edessään kuolon kanssa kamppailevia valoja ja piti silmällä silmälläpitäjääkin. Heikko, kylmä puistatus vavahdutti minua — ehkäpä viileä viimahdus syvyyksistä, tai kenties vain hiipivä aavekuvitelma. Ikivanhoja rannikkoseudun taikauskoja nousi mieleeni — muinaisia hämäriä onnettomuuden ennetunteita jotka tulevat vainajain hetkellä. Ajatteles jos ehkä olikin joku paha valta houkutellut minut ulos yöhön — piiloutuen vainajain valojen peittoon — jos olinkin joutunut meren lumoon ja häviäisin, jättäen aihetta vain johonkin tulevaisuuden lumotarinaan… Sopertelin buddhalaisen jäähyvästi-luvun valoille — ja käännyin päättävästi rantaa kohti.

Kun taas tunsin rantakivet jalkaini alla, säpsähdin kahta valkeaa haamua edessäni; mutta ystävällinen ääni joka kyseli oliko vesi kylmää, rauhotti minut. Se oli ijäkäs isäntäni Otokichi, kalakauppias, joka oli tullut minua hakemaan, sekä hänen vaimonsa.

»Eipä enemmän kuin miellyttävän viileää» vastasin pukeutuessani tehdäkseni heille seuraa matkalla kotiin päin.

»Oi» sanoi vaimo »ei ole hyvä lähteä noin liikkumaan Bonin yönä!»

»En aikonutkaan mennä loitolle» vastasin — »tahdoin ainoastaan katsella lyhtyjä».

»Kappakin voi joskus hukkua» väitti Otokichi. »Olipa kerran mies tästä kylästä, joka ui kotiinsa seitsemän rin matkan pahalla säällä, sittenkuin tyrskyt olivat lyöneet pirstaksi hänen veneensä. Mutta hän hukkui jälestäpäin.»

Seitsemän ri'ta on suunnilleen lähes kahdeksantoista englannin penikulmaa. Kysyin jaksaisiko kenkään nykyajan nuorista kyläläisistä uida sellaista matkaa.

»Kyllä kai jotkut jaksaisivat» vastasi vanhus. Niissä on monta hyvää uijaa. Kaikki täällä uivat, lapsipahasista alkaen. Mutta tuolla tavalla ei kalastajakansa ui muuta kuin henkensä edestä».

»Tai rakkautensa edestä» lisäsi vaimo — »niinkuin Hashima neitonen».

»Kuka?» utelin.

»Muuan kalastajatyttö» vastasi Otokichi. »Sillä oli rakastaja Ajirossa, useamman ri'n matkan päässä; ja sillä oli tapana uimalla tulla tämän luo öisin ja palata aamun sarastaessa. Rakastajalla oli aina tuli viritetty neitoa ohjaamaan. Mutta muuanna pimeänä yönä tuli oli jäänyt sytyttämättä — tai puhaltanut sammuksiin; ja tyttö eksyi väylältä ja hukkui… Se tarina on kuuluisa Idzussa».

— »Niinpä niin» ajattelin itsekseni, »Kaukaisessa Idässä siis Hero parka oli se joka sai uida. Ja mikä- hän niissä oloissa olisi ollut Lännen tuomio Leanderista?»

III.

Tavallisesti on Bon-juhlan aikana meri hyvin myrskyinen; ei ihmettä siis että seuraavana aamuna tyrskyt hyökyivät korkeina. Pitkin päivää ne kasvoivat. Ikäpuoleen aallot olivat kohonneet tavattoman korkeiksi; ja minä viivyskelin rantatörmällä katsellen aaltoja auringonlaskuun asti.

Ne kulkivat loppumatonta, raskasta hyökyään — siinä oli pelottavaa voimaa. Aika ajoin, juuri ennen tyrskyn taittoa, soinnahti vuorenkorkuinen hyöky pitkin vihreänkuultavaa pituuttaan helisten kuin äärettömät määrät väräjävää lasia, sitten sortui ja hajautui se pauhinalla joka pani rantatörmän allani tärisemään… Ajattelin kuuluisaa venäläistä kenraali vainajaa, joka johti rynnäkköön armeijansa kuin merenulapan — aallon aaltoa seuraamaan — mutta teräsaaltoja — jyrinän toisensa jälkeen… Tuulta ei enään ollut melkein ensinkään, mutta jossain kauempana täytyi myrskyn raivota rajusti — tyrskyt vain kasvamistaan kasvoivat. Niiden hurja syöksy oli lumoavaa. Kuinka selittämättömän monimutkainen olikaan niiden liike — ja kuinka iäti uusi! Kuka voi täydelleen kuvata sitä edes viiden minuutin ajan? Ei kukaan kuolevainen ole koskaan nähnyt edes kahta aaltoa hyrskyvän täydelleen samallaisesti.

Ja varmaankaan ei yksikään kuolevainen koskaan ole katsellut valtameren hyökyä tai kuunnellut sen pauhua ilman vakavuuden tunnetta. Olen havainnut että eläimetkin — hevoset, lehmät käyvät totisiksi meren vaikutuksesta: seisovat liikkumattomina, tuijottavat ja kuuntelevat niinkuin tuon äärettömän näkö ja pauhina saattaisi niiltä unhottumaan kaiken muun maailmassa.

Rannikon kansalla on puheenpartena: — »Meren sielu on herkkäkuuloinen». Tässä luulossa he eivät koskaan hiisku vaarasta sanaakaan, kun ovat merellä pelon vallassa; jos lausuisivat pelkonsa ilmi, niin aallot muka heti kohoisivat korkeammiksi. Tämä mielikuva tuntuu minusta vallan luonnolliselta. Minun täytyy tunnustaa että milloin olen joko merellä tai sen ääressä, en saata täydelleen vapautua kuvittelusta että se on elollinen olento — tietoinen ja vihamielinen voima. Järkeileminen ei niinä hetkinä mitään auta tuota kuvittelua vastaan. Voidakseni ajatella merta pelkkänä veden ainejoukkona, täytyy minun katsella sitä joltakin korkeudelta, mistä käsin sen isoimmatkin aallot näyttävät vain hitaasti valuvilta pikkuväreilyiltä.

Tuo luonnonomainen kuvitelma valtaa vieläkin voimakkaammin pimeässä kuin päivänvalossa. Kuinka ihka elävältä tuntuu vuoksi veden väike ja säkenöiminen merenloiston öinä! Kuinka matelijoita muistuttavalta tuo hieno värien vivahteleminen sen kylmässä säihkyssä! Ihmeelliseltä tuntuu sukeltaa vedessä tuollaisena merenloiston yönä. Kun avaat silmäsi mustansinisiä syvyyksiä kohti ja katselet aavemaista valovirtaa, minkä jokainen liikkeesi nostattaa, niin joka valopiste veden kautta katseltuna on kuin silmä joka avautuu ja painuu umpeen. Sellaisena hetkenä tunnet ikään kuin vaipuneesi jonkin suunnattoman aistelevan olennon sisään, kuin kehuvasi keskellä jotain elävää ainesta, joka tuntee ja näkee ja tahtoo yhtäläisesti joka osassaan — jotain rajatonta, pehmyttä, viileää aaveolentoa.

IV.

Kauan viruin valveillani sinä yönä kuunnellen mahtavan nousumeren hyökyä ja karekkeita. Syvemmälti kuin nuo erikoiset hyökylaineiden jyräykset, kuin kaikki läheisten aaltojen pauhina, kuului kaukaisen mainingin kohina — taukoomaton jylinä kuin syvyyksistä joka pani rakennuksen tärisemään — ääni joka oli kuin loppumattoman ratsuväenpaljouden kohinaa, lukemattoman tykkiväestön kulun ääntä, koko maapallon avaralti hyökkäävän armeijan pauhinaa.

Sitten juolahti mieleeni kuinka olin lapsena tuntenut epämääräistä pelkoa kuunnellessani meren ääntä — ja muistelinpa että jälkivuosina eri rannikoilla kaikilla maailman äärillä mainingin pauhu oli uudelleen herättänyt lapsuuteni tunteet vireille. Varmaankin tämä tunne oli vanhempi kuin minä, tuhannen tuhannet vuosisadat vanhempi — lukemattomien esivanhempipolvien pelon perintösumma. Mutta samalla varmeni minussa että pelkkä meren pelko sinänsä ei saattanut olla muuta kuin osa niistä monista aavetunteista, mitkä sen ääni herätti. Sillä kuunnellessani hurjaa meren pauhinaa Suruga rannikolla, saatoin erottaa melkein jokikisen vaaran äänet, jonka ihminen tuntee: paitse hirvittävien taistelujen tuoksinaa, loppumatonta laukausten rätinää, suunnatonta ratsuväen hyökkäystä, myöskin petojen ärjyn tää, tulen ritinää ja sähinää, maanjäristyksen jylinää, syöksyvien muurien pauhua, ja yli kaiken tämän, loppumatonta kirkunaa kuin hätähuudoista ja tukehtuvista parahduksista — nuo äänet jotka kajastavat hukkuvien ääniltä. Aavemainen pauhinan pyörre johon yhtyy kaikki mahdolliset raivon, perikadon ja epätoivon äänet.

Sanoin kuin sanoinkin itselleni: — onko ihmeellistä että meren ääni voi tehdä meidät vakaviksi? Yhtymällä meren moniääniseen huutoon täytyy kaikkien niiden muistumattomienkin vaarojen hyökylaineitten vastata, joita vielä aavempi sielunkokemuksen meri myrskyää. Syvyys huutaa syvyyttä. Näkyväinen kuilu huutaa sitä näkymätöntä pohjattomuutta joka on olemiseltaan vanhempi ja jonka virranpyörteet loivat meidän henkemme.

Ja siksipä on kuin onkin enemmän kuin toinen puoli totuutta siinä vanhassa uskossa että vainajien ääni on meren pauhinaa. Totisesti puhuu vainajain pelko ja tuska siitä hämärästä aavesyvyydestä, minkä meren pauhina nostattaa.

Mutta on ääniä jotka liikuttavat mieltä vielä paljoa syvemmälti kuin mitä meren pauhina ikinä voi, ja vielä kummallisemmin — ääniä jotka nekin saavat meidät vakaviksi, hyvinkin vakaviksi — sävelten äänet.

Suuri musiikki on sielun myrskyä, joka mylleröi kuvaamattoman syvältä menneisyyden arvotusmerta sielussamme. Tahi sanokaamme, se on ihmeellinen loitsulaulu — joka eri soittokone ja ääni osaltaan vetoaa eri biljooniin syntymäntakaisia muistoja. On säveleitä jotka loitsivat esille kaikki nuoruuden, ilon ja tunteiden kevään hengettäret — toisia on jotka manaavat ilmi kaikki häviöön suistuneen intohimon tuskaiset aaveet — vielä toiset säveleet nostattavat eloon kaikki vallan, kunnian ja maineen menneet tunteet, — kaikki sammuneen riemun — kaikki unhoon uupuneen jalomielisyyden tunteet. Totisesti täytyy säveltaiteen vaikutuksen tuntua selittämättömältä siitä, joka velttona yhä kuvittelee että hänen elämänsä alkoi vasta vaille sata vuota takaperin! Mutta arvotus selviää jokaiselle joka oppii käsittämään että oman itsensä olemus on vanhempi kuin aurinko. Hän käsittää että säveltaide on henkien manaamista — hän tuntee että säveljuoksun joka soinnahduksessa, soinnun joka aallossa, vastaa hänen sisässään, kuoleman ja syntymän mereltä joku muinaisen riemun tai tuskan ääretön värähdys.

Riemu ja tuska: ne ne kiehtoutuvat toisiinsa kaikkialla suuressa säveltaiteessa. Ja siitäpä syystä musiikki voikin liikuttaa meidät syvemmälti kuin valtameren pauhu tai kuin mikään muu ääni. Mutta musiikin kaunokielessä suru ikään on pohjasäveleenä — emämaininkina sielun merellä… Outoa on ajatella kuinka suunnattomat ilon ja tuskan määrät on ollut tarpeen kokea, ennenkuin musiikin taju on noussut ihmisen aivoissa!

Jossakin on väitetty että ihmiselämä on jumalain soittotaidetta — että sen itkut ja hymyt, sen laulut, huudot ja rukoukset, sen riemun ja epätoivon huudahdukset, noustessaan kuolemattomien kuuluville, aina soivat täydellisinä sointuina… Miksikä jumalat eivät tahdo saattaa tuskan äänet vaikenemaan? Siitä menisi koko soitto pilalle! Sävelten sopu ilman tuskan ääniä olisi sietämätöntä epäsointua jumalallisille korville.

Ja yhteen nähden me itsekin olemme kuin jumalat — mikäli näet menneiden lukemattomien elämäin tuskien ja riemujen summa perintömuiston kautta yksin meissä synnyttää soittotaiteen haltiotilan. Kaikki vainaja-sukupolvien ilot ja surut palajavat ahdistamaan meitä lukemattomissa sointujen ja säveljuoksujen muodoissa. Niinpä myös — vielä vuosimiljoonan kuluttua siitä kuin me olemme lakanneet auringon alla nauttimasta — tulee meidänkin elämäimme ilot ja surut heräämään eloon yhä rikkaamman musiikin asussa uusissa sydämissä, nostamaan niissä jonakin salatenhon hetkenä syvällisen ja sorjan soinnahduksen hekumallista tuskaa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings