AMIDAN TEMPPELIN NUNNA.

I.

Kun O-Toyon mies — kaukainen sukulainen jonka O-Toyon perhe ystävällisyydellä oli ottanut jäsenekseen — sai lääninherraltaan käskyn muuttaa pääkaupunkiin, ei O-Toyo huolestunut tulevaisuudesta. Hän vain kävi alakuloiseksi. Ensi kerran naimisissa olonsa aikana he nyt erosivat toisistaan. Mutta olihan hänellä isänsä ja äitinsä joiden seurassa elellä, ja kalliimpi kumpaakin — vaikkei hän koskaan olisi sitä tunnustanut itselleenkään — oli hänelle pieni poikasensa. Sitäpaitse kaikki hänen aikansa kului askareissa. Paljo oli kodissa tehtäviä toimia, monet kankaat — sekä silkkiset että pumpuliset — olivat kudottavat.

Kerta päivässä, määrähetkellä, hän järjesti poissaolevan miehensä mielihuoneeseen pikku aterioita, aistikkaasti kattaen ne sieville lakkatarjottimille — samallaisia pienoisaterioita joita katetaan esi-isien hengille ja jumalille.[13] Nämä ateriat katettiin huoneen itäosaan ja miehen polvipielus asetettiin tarjotinten eteen. Huoneen itäosaan ateriat järjestettiin syystä että hänen matkansa suunta oli ollut itäänpäin. Ennenkuin ruuat korjattiin pois, kohotti O-Toyo pienen liemimaljan kantta katsoakseen oliko sen lakkeerattu alapinta hiestynyt. Sillä sanotaan että jos varjoaterian ruokaa peittävän kannen alapinnalla on höyrypisaroita, niin rakas poissaoleva on hyvässä voinnissa. Mutta jos kansi on kuiva, niin hän on kuollut, — sillä siitä näkee että sielu on palannut hakemaan ruokaa aterian höyrystä. O-Toyo tapasi joka päivä kannen alapinnan runsaasti höyryhelmien peittämänä.

Lapsi oli hänen ainaisena ilonaan. Se oli kolmen vuoden ikäinen ja ihastunut tekemään kysymyksiä, joihin ei kukaan paitse jumalia olisi voinut riittävää vastausta antaa. Kun lapsi tahtoi leikkiä, siirsi O-Toyo työnsä syrjään leikkiäkseen hänen kanssaan. Kun hän tahtoi levähtää, kertoi O-Toyo hänelle ihmeellisiä satuja tai vastasi kauniisti ja hurskaasti hänen kysymyksiinsä asioista joita ei kukaan ihminen koskaan tule käsittämään. Ehtoolla kun pienet lamput pyhien alttarien ja kuvien ääressä oli sytytetty, ohjasi hän lapsen huulet sovittelemaan sanoja rukouksiksi isän puolesta. Kun lapsi oli saatettu levolle istui hän töinensä vuoteen ääreen ja jäi katselemaan sen kasvojen rauhaista suloutta. Välistä se hymyili unissaan; siitä hän ymmärsi että jumalallinen Kwannon silloin leikki sen kanssa näkyleikkejään, ja hän kuiski buddhalaisen rukouksen sille Neitsyeelle »joka ikuisesti katsoo alaspäin, kumartuneena rukousten ääntä kohti.»

Kun joutui se vuodenaika jolloin sää on kirkas, niin hän nousi Dakeyaman vuoristoon kantaen pikku poikaansa selässään. Nämä retkeilyt tuottivat pojalle suurta iloa, eikä yksin siitä mitä hänen äitinsä opetti häntä näkemään, vaan siitäkin mitä hän opetti häntä kuulemaan. Tie nousi vähitellen ylöspäin metsien ja viidakoitten kautta, yli nurmikaltaiden ja jyrkkien kallioitten lomitse. Kukkia siellä oli joilla piili tarinoita kuvuissaan, ja puita joissa puun hengettäret asuivat. Metsäkyyhkyset kuhersivat korup-korup, ja kesyt kyyhkyset nyyhkivät owaoo, owaoo; ja sirkat sirisi ja lauleli ja soitteli.

Kaikki joilla on rakkaita poissaolevia ikävä, tekevät toivioretken sille vuorenhuipulle, jonka nimi on Dakeyama, jos heillä siihen on tilaisuutta. Se näkyy joka paikkaan kaupungissa, ja sen huipulta näkee kauas monen eri maakunnan alueelle. Korkeimmalle kukkulalle on pystytetty kivi, melkein ihmisen korkuinen ja muotoinen, ja pikkukiviä on kasattu sen ympärille ja yli. Ja sen lähellä on pieni shintopyhäkkö, joka on siihen rakennettu muutaman muinaisen prinsessan hengen tyyssijaksi. Sillä prinsessa oli surrut palaamatonta armastaan, ja tältä vuorelta hänen oli ollut tapana tähystellä toivottuansa näkyväksi, tulevaksi, kunnes hän lopulta riutui ja muuttui kivipatsaaksi. Hänelle muistoksi kansa pystytti pyhätön; ja ne jotka rakastavat poissaolevaa henkilöä, rukoilevat vielä tänäkin päivänä tässä paikassa rakkaittensa palajamista, ja kukin vie kotiinsa yhden tänne kasatuista pikkukivistä. Ja kun rakastettu on palannut, on kivi vietävä takaisin vuoren huipulle patsaan ääreen, ja lisäksi vielä toisia kiviä kiitos- ja muistolahjaksi.

Ennenkuin O-Toyo ja hänen pieni poikansa sellaisina päivinä kerkesivät kotiin, oli hämärä jo hiljalleen laskeutunut heidän matkalleen; sillä tie oli pitkä ja heidän oli veneellä sekä mentävä että tultava yli kaupungin ympärillä leviäväin autioiden riissivainioitten — ja sillä tavoin kulkien matka joutui hitaasti. Välistä valaisi heidän tietään tuikkivat tähdet, tahi tulikuoriaiset, väliin taas kuutamo — ja silloin O-Toyo hiljalleen hyräili pojallensa Izumo-lasten kuudanlaulun:

Nono-San, Kuuhut, pikku muori, Ootko vanha vaiko nuori? »Oonhan päivää kolmetoista, — Yhdeksän ja kolmetoista.» Vasta niinkö nuori, Kai siksi sulla On vyötäröillä Tuo sorja punavyö Niin somasti solmussa.[14] Anna pois laukille? »Enpä anna, en!» Anna pois hieholle? »Enpä anna, en!»

Ja sinisessä yössä kohosi usein peninkulmain laajalti vetisiltä, suurin vaivoin muokatuilta vainioilta tuo avara, verhottu, pulppuava äänten kuoro, joka on kuin itse maaemon ääni — sammakoitten kurnutus. Ja O-Toyo selitti lapselle laulun äänet: Mé kayui! mé kayui! »Silmiä painostaa; unehen uuvun».

Ne oli onnen päiviä ne.

II.

Sittenpä tapahtui että kolmen päivän kuluessa kahdesti hänen sydämeensä iskivät ne elämän ja kuoleman valtiaat, joitten tiet ijäti pysyvät salassa. Ensin hän sai tiedon että hänen hyvä puolisonsa, jonka puolesta hän niin usein oli rukoillut, ei koskaan palaisi hänen luokseen — hän oli vaipunut siihen tomuun, mistä kaikki luotu on muovailtu. Ja kohta sen jälkeen hän ymmärsi poikansa nukkuneen niin syvään uneen ett'ei kiinalainen lääkärikään voisi häntä siitä herättää. Kaikki tämä ilmestyi hänelle ainoastaan lyhyinä välähdyksinä. Ennen ja jälkeen välähdysten vallitsi se täydellinen pimeys minkä jumalat ovat säälistä suoneet ihmisille.

Hän toipui; hänen täytyi jälleen nousta sitä vihollista vastustamaan jonka nimi on muisto. Muille hän saattoi tehdä kasvonsa yhtä tyyniksi ja hymyileviksi kuin ennenkin. Mutta kun hän oli kahden muistojensa kanssa, ei hän jaksanut olla niin luja. Hän järjesteli pieniä leluja ja levitteli pikku pukukappaleita lattialle, katseli niitä, puheli niille kuiskaten ja hymyili hiljaisesti. Vaan hymy kääntyi aina hurjaksi itkunparahdukseksi; ja hän löi päätänsä maahan rukoillen jumalilta vastausta mielettömiin kysymyksiin.

Juolahtipa kerran hänen mieleensä hakea yliluonnollista lohdutusta — turvautua siihen uskonnolliseen toimitukseen jota kansa kutsuu Toritsubanashi — kuolleiden manaamiseen haudastaan. Miksi hän ei voisi palauttaa poikansa edes lyhyeksi hetkeksi? Vaivautuisihan tuo pikku olento; mutta mielellään kai se hänen hyväkseen kestäisi hetken tuskan? Aivan varmaan se mielellään sen tekisi!

Voidakseen palauttaa kuollut täytyy kääntyä papin puoleen — buddhalaisen tai shintolaisen papin — joka tuntee manausluvut. Ja vainajan muistotaulu, Hioi on vietävä myötä papin luo. Ensin toimitetaan puhdistusmenot; kynttilät sytytetään ja suitsutusta poltetaan kuolintaulun ääressä, rukouksia tai kappaleita sutroista luetaan ääneen ja kukkas- ja riissiuhreja toimitetaan. Mutta tässä tapauksessa riissi ei saa olla keitettyä.

Ja kun kaikki tämä on tehty, tempaa pappi vasemmalla kädellään aseen joka on muodoltaan kuin jousi, ja nopeasti sivellen sitä oikealla kädellään hän lausuu ääneen vainajan nimen huutaen: Kitazo yo! kitazo yo! kitazo yo! joka merkitsee »Olen tullut!»[15] Ja hänen sitä huutaessa muuttuu vähitellen hänen äänensä kunnes se vaihtuu vainajan ääneksi, — silloin näet tämän henki on asettunut pappiin.

Senjälkeen vainaja vastaa nopeasti tehtyihin kysymyksiin, mutta huutaa vähä väliä »Joutuun, joutuun! sillä palautumiseni on tuskallista ja lyhyen hetken vain saan viivähtää täällä!» Vastaukset lausuttuaan henki katoaa, ja pappi kaatuu pyörtyneenä kasvoilleen.

Mutta vainajien palauttaminen ei ole oikein tehty. Sillä sen kautta saatetaan heidän tilansa huonommaksi. Päästyään takaisin tuonelaan täytyy heidän tyytyä alhaisempaan asemaan kuin äsken jättämänsä oli.

Nykyjään ei laki enään salli tätä tapaa. Ennen vanhaan siitä oli lohdutusta; mutta laki on hyvä ja vanhurskas — sillä niitä on jotka ovat valmiit kevytmielisesti väärinkäyttämään sitä jumalallista mikä ihmisen sydämessä on.

Eipä aikaakaan niin O-Toyo eräänä yönä oli ehättänyt yksinäiseen pikku temppeliin kaupungin laidassa, — siellä hän oli polvillaan poikansa muistotaulun edessä kuunnellen manauslukuja. Ja ennen pitkää kaikui papin huulilta ääni jonka hän luuli tuntevansa — se ääni jota hän rakasti yli kaikkien muitten — mutta heikkona ja ohuena kuin tuulen huokaus.

Ja heikko ääni huudahti hänelle: —

»Kysy nopeaan, nopeaan, äiti! Pimeä ja pitkä on matka; ja viipyä en saa.»

Silloin hän kysyi vavisten:

»Miksi täytyy minun surra lastani? Millainen on jumalien vanhurskaus?»

Ja hän sai vastaukseksi:

»Oi äiti, älä sure noin! Minä kuolin siksi ettei sinun olisi tarvinnut kuolla. Sillä silloin oli surujen ja tautien vuosi, — ja minä olin saanut tietää että sinun piti kuolla, ja rukouksilla saavutin että minut otettiin sinun asemesta.[16]

»Oi äiti, älä itke enää minun tähteni! Ei ole hyvä surra vainajia. Kyynelten virran poikki kulkee heidän äänetön tiensä, ja kun äidit itkevät, paisuu virta, niin että sielut eivät pääse toiselle puolelle, vaan jäävät pakosta harhailemaan odotuksissaan.»

»Siksi rukoilen sinua, älä sure äitini! Ainoastaan anna minulle vähäsen vettä silloin tällöin.»

III.

Siitä hetkestä lähtien ei häntä enää nähty itkevän. Kevyesti ja äänettömästi hän suoritti kuin ennenkin tyttären hurskaat velvollisuudenaskareet.

Vuodenajat vaihtuivat ja hänen isänsä alkoi miettiä uuden puolison hakemista hänelle. Isä sanoi äidille:

»Jos tyttäresi taas saisi pojan, olisi siitä suurta iloa sekä hänelle että meille kaikille.»

Mutta äiti, joka älysi enemmän, vastasi:

»Onneton hän ei ole. Eikä hän mitenkään saata mennä uusiin naimisiin, sillä hän on kuin muuttunut pikku lapseksi, joka ei enään surusta eikä synnistä mitään tiedä.»

Totta oli että hän oli lakannut tuntemasta varsinaista tuskaa. Hänessä oli alkanut ilmetä omituista mieltymystä pieniin esineisiin. Ensin hän havaitsi vuoteensa liian suureksi — kentiespä sen tyhjyyden tunteen johdosta, joka jäi kun lapsi oli poissa; sitten alkoi päivä päivältä yhä uudet esineet hänestä näyttää paisuneen liian suuriksi — itse talo, kodikkaat huoneet, alkoovi kukkaismaljoineen — vieläpä keittiön astiatkin. Hän tahtoi syödä riissinsä pienoispuikoilla ja maljasta joka oli lapsen maljan kokoinen.

Kaikessa tässä tehtiin rakkaudella hänelle mieliksi, ja muita oikkuja hänellä ei ollut. Molemmat vanhukset neuvottelivat alituiseen hänen asioistaan. Viimein isä sanoi:

»Vierasten parissa eleleminen olisi tyttärellemme tuskallista. Mutta olemmehan me vanhat ja niin ollen täytyy meidän varmaankin jo kohta erota hänestä. Ehkä olisi hänelle hyvä että tekisimme hänet nunnaksi. Voisimmehan rakentaa pienen temppelin hänelle.»

Seuraavana päivänä kysyi äiti O-Toyo'lta:

»Etkö mielelläsi rupeaisi pyhäksi nunnaksi, ja asuisi pienen pienessä temppelissä, jossa olisi pienen pieni alttari ja pieniä buddhankuvia? Me alati asuisimme lähelläsi. Jos siihen suostut, puhuttelemme pappia joka voisi opettaa sinulle sutrat.»

O-Toyo suostui tähän ja pyysi että hänelle hankittaisi hyvin pieni nunnanpuku. Mutta äiti sanoi:

»Hyvällä nunnalla voi kaikki olla hyvin pientä, paitse puku. Hänen pukunsa täytyy olla iso ja avara — niin säätää Buddhan laki.»

Siten hänet saatiin pukeutumaan, samallaiseen pukuun kuin muittenkin nunnien ovat.

IV.

Aukealle tanterelle, missä ennen oli ollut isonlainen temppeli, Amida-ji nimeltään, rakensivat he hänelle vähäisen An-deran eli nunnatemppelin. Tätä An-deraa kutsuttiin myöskin Amida-ji'ksi ja se pyhitettiin Amida-Nyoraille ja muille Buddhoille. Siihen pystytettiin pienoinen alttari, jolle varustettiin pienoiskokoisia alttarikaluja. Siellä oli pieni sutrain jäljennös pienellä kuorotuolilla, ja pienet verhoseinät ja kellot ja kakemonot. O-Toyo asui siinä vielä kauan sen jälkeenkin kuin hänen vanhempansa olivat jättäneet tämän maailman. Kansa kutsui häntä Amida-ji no Bikuniksi — mikä merkitsee Amidan temppelin nunna.

Heti temppelin oven edustalla oli Jizo-patsas. Mutta tällä Jizolla oli aivan erikoinen tarkotus — tämä oli sairasten lapsien ystävä. Melkein aina oli pieniä lahjoja, riissikakkuja, asetettu sen jalkojen juureen. Nämä ilmaisivat että jonkun sairaan lapsen edestä silloin rukoiltiin, ja kakkujen lukumäärä vastasi sairaan lapsen ikävuosia. Tavallisesti kakkuja oli kaksi, kolme, harvoin seitsemän tai kymmenenkin. Amida-ji no Bikuni piti huolta patsaasta, sytytti suitsutukset sen eteen ja koristi sen puutarhasta poimituilla kukkasilla; sillä An-deran takana oli pieni puutarha.

Kuljettuansa aamuisen kävelykierroksensa almumalja kädessään, hän tavallisesti istuutui pieniin kangaspuihin kutomaan kangasta, joka oli aivan liian kapeata käytettäväksi. Mutta hänen kutomansa menivät kaupaksi niille kauppiaille jotka tunsivat hänen tarinansa: ja he antoivat hänelle vastamaksuksi hyvin pieniä kuppeja, pikkuisia kukkasmaljoja ja hassunnäköisiä vaivaispuita hänen puutarhaansa.

Hänen ylimpänä ilonaan oli lasten kanssa seurusteleminen; ja sitä iloa vailla hänen ei koskaan tarvinnut olla. Japanilaiset lapset viettävät enimmän aikansa temppelipihoissa; ja moni iloinen lapsenaika elettiin Amida-jin pihamaassa. Kaikki lähikadun taloissa asuvat äidit mielellään sallivat pienokaisensa leikkiä siellä, mutta varottivat heitä nauramasta Bikuni-Sanille. »Välistä hän kyllä on kummallinen», niin heidän tapanaan oli sanoa, »mutta se on siitä että hänellä kerran oli pikku poika, joka kuoli, ja sitä surua ei äidinsydän jaksanut kantaa. Niin että sinun täytyy olla hyvin kiltti ja kunnioittavainen häntä kohtaan.»

Kilttiä he olivatkin, mutta ei juuri kunnioittavaisia mikäli tätä sanaa tavallisesti käsitetään. Paremmin he tiesivät asemansa. He kutsuivat häntä Bikuni-San'iksi ja tervehtivät häntä kohteliaasti; mutta muutoin he kohtelivat häntä kuin vertaistaan. He leikkivät hänen kanssaan, ja hän tarjoili heille teetä pikku kupposista ja leipoi heille riissikakkuja suuret määrät, tuskin papua isompia, ja kutoi kankaita pumpulista ja silkistä heidän nukeilleen. Ja hän tuli kuin heidän siskokseen.

He leikkivät joka päivä hänen kanssaan, kunnes kasvoivat siihen ikään jolloin leikki loppuu, ja he jättivät Amidan temppelipihan alkaakseen elämän tylyä aherrusta ja tullakseen isiksi ja äideiksi, jotka vuorostaan lähettivät lapsensa leikkimään. Nämä lapset oppivat pitämään Bikuni-San'ista kuten heidän vanhempansa aikanaan olivat pitäneet hänestä. Ja Bikuni-San eli leikkiäkseen niitten lastenlasten lasten kanssa, jotka olivat muistaneet milloin temppeli oli rakennettu.

Kansa piti huolta siitä ettei häneltä mitään puuttunut. Hänelle annettiin aina enemmän kuin mitä hän voi käyttää. Sitenpä hän saattoi olla mieltänsä myöten antelias lapsille, sekä vielä hyvästi syöttää muutamia pieniä eläimiä. Lintuja pesi hänen temppelissään ja söi hänen kädestään ruokaa ja oppi istuutuessaan karttamaan buddhankuvien päitä.

Muutamia päiviä hänen hautajaistensa jälkeen tuli parvi lapsia luokseni. Pieni yhdeksänvuotias tyttö puhui kaikkien puolesta:

»Herra, me tulemme kysymään teiltä asiassa joka koskee Bikuni-Sania, joka on kuollut. Hyvän iso haka on hänelle pystytetty. Ja se on kaunis haka. Mutta me tahtoisimme puolestamme antaa hänelle aivan pienen pienen hakan, sillä ollessaan meidän joukossamme sanoi hän usein että hän tahtoisi saada oikein pienen hakan. Ja kivenhakkaaja on luvannut veistää meille sellaisen, ja tehdä sen oikein kauniiksi, jos me vain voimme maksaa hänelle. Ettekö Tekin suvaitsisi hyväntahtoisesti antaa siihen avustusta?»

»Kyllä kernaasti», vastasin minä. — »Mutta nyt kai teillä ei enään ole mitään leikkipaikkaa?»

Tyttö vastasi hymyillen:

»Me tulemme edelleenkin leikkimään Amidan temppelipihassa. Hän on haudattu sinne. Hän on kuuleva leikkimme ja iloitseva niistä.»