KIMIKO.

I.

Wasuraruru Mi naran to omoo Kokoro koso Wasuré nu yori mo Omoi nari-keré

(Rakastettunsa unhotuksen Toivominen itselleen On paljoa vaikeampi sielun tulikoe, Kuin mitä on pyrkimys Pysyä unhottamatta. Kimiko'n runo.)

Nimi loistaa erään talon oven yli riippuvasta paperilyhdystä geishojen kadulla.

Yön aikana tämä katu on ihmeellisimpiä maailmassa. Se on ahdas kuin hyttikuja höyrylaivassa, ja tummana kuultava laudotus umpisulkuisissa taloissa, joissa kussakin on pienoinen kisko-ovensa, minkä paperiruudut näyttävät jäätyneiltä lasi-ikkunoilta, panee ajattelemaan ensiluokan kojuriviä laivassa. Oikeastaan talot ovat useampikerroksisia, mutta sitä ei huomaa heti, varsinkaan jos kuu ei paista, sillä ainoastaan alikerrat ovat valaistut heti ikkunain yläpuolella oleviin varjostimiin saakka, joista ylöspäin pimeys vallitsee. Valaistus leviää kaitaisten, paperiruutuisten ovien takana palavista lampuista sekä ulkopuolella riippuvista paperilyhdyistä, joita on yksi joka oven kohdalla. Katua pitkin katsellessa näkee kaksi lyhtyriviä sitä reunustamassa kunne ne äärimpänä sulautuvat yhdeksi liikkumattomaksi keltaisen valon kaukaisuudeksi. Muutamat lyhdyistä ovat puikeloita, toiset lieriönmuotoisia, toiset taas neli- tai kuusisärmäisiä; ja somatekoisia japanilaisia kirjainmerkkejä on niitä koristamassa. Katu on vallan hiljainen, — vaiti kuin ison näyttelyn huonekalu-osasto sulkemishetken perästä. Asukkaat ovat näet melkein järjestään poissa, yksityisissä tai julkisissa juhlissa avustamassa. Heidän elämänsä on yön elämää.

Kirjotus ensimäisessä lyhdyssä vasemmalle, eteläpuolelta tullessa on: »Kinoya: uchi O-Kata», joka merkitsee: Kultatalo missä O-Kata asustaa. Oikealla kädellä riippuva lyhty ilmottaa siinä olevan Nishimuran talon, missä Miyotsuru neitonen asuu, jonka nimi merkitsee: Loistossa elelevä Kurki. Lähinnä vasemmalla on Kajitan talo, missä Kohana, Kukannuppu asuu, ynnä Hinako, hän jonka kasvot ovat somat kuin nuken. Vastapäätä on Nagayen talo, missä asuvat Kimika ja Kimiko … Ja tämä säteilevä nimien kaksoisrivi on yli kilometrin pituinen.

Viimeiseksi mainitsemamme talon lyhdyssä oleva kirjotus osottaa, että on yhteyttä molempien nimien Kimikan ja Kimikon välillä — ja enemmänkin; Kimiko nimeen on liitetty Ni-dai-me, kunnianimi jota ei voi muille kielille kääntää, ja joka ilmaisee että tämä Kimiko on järjestyksessä toinen Kimiko. Kimika on opettajatar ja emäntä. Hän on kasvattanut kaksi geishaa ja antanut kummallekin nimeksi Kimiko, tai paremmin: toiselle uudistanut ensimäiselle antamansa nimen Kimiko. Tämä saman nimen toistamiseen antaminen osottaa selvästi että ensimäinen Kimiko — Ichi-dai-me — on mahtanut olla hyvin mainio. Vähemmän onnistuneen, suosiota puuttuvan geishan julkista nimeä ei koskaan siirretä hänen seuraajalleen.

Jos sattuu pätevää ja riittävää aihetta pistäytyä taloon sisälle — sisälle päästään sysäämällä sivulle tuo valaistu kisko-ovi, jolloin gon-gon-kello rupeaa soimaan ilmottaen vieraan, — niin saa tavata Kimikan, ellei hän pienen seurueensa kanssa ole siksi illaksi tilattu. Silloin tulee havainneeksi että hän on sangen älykäs henkilö, jonka kanssa kannattaa keskustella. Hän voi kertoa, jos sille päälle tulee, sangen mieltäkiinnittäviä tarinoita, ilmieläviä tarinoita lihaa ja verta, tosi tarinoita ihmisluonnosta. Sillä Geishojen katu on täynnä elämäntarinoita — surullisia, lystikkäitä, jännittäviä. Joka talolla on tarinansa, ja Kimika tuntee ne kaikki. Toiset niistä ovat sangen pöyristyttäviä, ja toiset voisivat saattaa kuulijan nauramaan, ja toiset vaipumaan mietteisiinsä. Ensimäisen Kimikon tarina kuuluu viimeksimainittuihin.

Ei se ole eriskummallisimpia; mutta se on niitä joita länsimaalainen ehkä paraiten saattaa ymmärtää.

II.

Ichi-dai-me Kimikoa ei ole enään. Hän häämöttää nyt vain muistona. Kimika oli sangen nuori kutsuessaan tätä Kimikoa ammattisiskokseen.

»Kerrassaan ihmeteltävä tyttö», niin vakuuttaa Kimika Kimikosta. — Tullakseen huomatuksi täytyy geishan olla joko hyvin kaunis tai erikoisen lahjakas, ja kuuluisat heistä ovat tavallisesti kumpaakin. Kasvattajat valikoivat heidät jo hyvin nuorella ijällä pitäen silmällä kuinka lupaavia he mainituissa suhteissa ovat. Mitättömimmilläkin laulajattarilla on oleva jotakin suloa paraimmillaan ollessaan — vaikkapa väinkin tuota beauté du diable'ea, josta japanilaiset ovat saaneet puheenparren: itse pirukin on sorja kahdeksantoista vanhana. Mutta Kimikon olento oli paljoa yli sievän ja sorjan; hän vastasi japanilaista kauneuden ihannetta, ja siihen ei kohoo yksi nainen sadastatuhannesta. Hän oli myöskin enemmän kuin lahjakas: hänen sielunkykynsä olivat kehitetyt täydellisyyteen asti. Hän sepitti tosi somia runoja, osasi järjestää kukkaset verrattoman taiteikkaasti, suoritti teentarjoilun ilman virheen varjoa, kirjaili silkille kukkasia ja mosaikkia, lyhyesti, hän oli kehitykseltään mallikelpoinen. Ja hänen ensi julkinen esiintymisensä herätti heti levottomuutta Kioton hienossa maailmassa. Oli ilmiselvää että hän saattaisi tehdä mitä valloituksia vain haluaisi ja että onni oli hänen kuuliainen orjansa.

Pian selveni myöskin että hän oli mitä täydellisimmin harjotettu ammattiansa varten. Hän tiesi kuinka käyttäytyä kaikissa mahdollisissa eri tiloissa; ja mitä hän itse ehkä ei saattanut tietää, niitä Kimika taisi neuvoa: kauneuden vallan, ja intohimon heikkouden, taidon kiehtoa lupauksilla, ja välinpitämättömyyden suuren anon; ja kaiken houkkamaisuuden ja turhuuden miesten sydämissä. Sitenpä Kimiko harvoin erehtyi ja pääsi vähillä kyyneleillä. Eikä aikaakaan niin saatiinkin nähdä — aivan Kimikan toivoman mukaisesti — että hän tietämättään, tahtomattaan oli vaarallinen. Vaarallinen kuin palava soihtu yöperhosille; muutoinhan joku niistä saattaisi sammuttaa sen. Soihdun tehtävä on valaista kauniit esineet nähtäville, siinä ei ole mitään pahaa. Ei Kimikokaan ollut paha, ei ollut syytä erikoisesti pelätä hänen viehätysvaltaansa. Arkamielisetkin vanhemmat huomasivat ettei hän pyrkinyt tunkeutumaan kunniallisiin perheisiin eikä myöskään antautumaan vakaviin lemmenseikkailuihin. Tosin hän ei ollut erikoisen sääliväinen sitä lajia nuorukaisia kohtaan, jotka varustelevat verellään allekirjotettuja valakirjoja, ja rukoilevat tanssijatarta iskemään vasemman käden pikkusormen loppunivelen poikki pantiksi ikuisesta rakkaudestaan. Hän oli ynseä heitä kohtaan sen verran että sai moiset mielettömät tunteet haalenemaan. Niitä rikkaita, jotka tarjosivat hänelle maat ja mannut saadakseen omistaa hänet ruumiineen sieluineen, hän kohteli vähimmin säälivästi. Yksi heistä oli kuitenkin siksi jalomielinen että osti hänet vapaaksi ilman ehtoja sekä hinnasta joka Kimikasta teki rikkaan naisen. Ja Kimiko oli kiitollinen, mutta jäi elämään geishana. Torjumisissaan hän toimi niin hienotunteisesti että ei nostattanut vihaa, ja useimmissa tilaisuuksissa hän ymmärsi parantaa epätoivoon joutuneet. Poikkeustapauksia tietysti oli. Muuan vanha mies joka ei pitänyt elämää elämisen arvoisena kun ei saattanut omistaa Kimikoa kokonaan itseänsä varten, kutsui hänet iltakesteihin ja pyysi häntä juomaan viiniä kanssaan. Mutta Kimika joka oli tottunut lukemaan ihmiskasvoista, vaihtoi sukkelasti Kimikon viinin sijaan teetä, väriltään samannäköistä, ja pelasti siten vaistomaisesti nuoren tytön kallisarvoisen hengen — sillä vain kymmenkunta minuuttia myöhemmin oli jo tuon houkkamaisen kesti-isännän sielu matkalla Meidoon yksinänsä ja varmaankin sangen pettyneenä. — Sen yön jälkeen Kimika valvoi Kimikon turvallisuutta kuin metsäkissa vartioi pentuaan.

Tästä kissanpenikasta tuli vimman, hulluttelun, deliriumin suosittu esine — yksi päivän merkillisyyksiä ja ensiarvoinen puhelunaihe. Muuan vieras ruhtinas kiinnitti huomionsa hänen nimeensä ja lähetti hänelle timanttikoristeen, jota hän ei koskaan kantanut. Muitakin lahjoja hän sai tulvimalla kaikilta joitten kannatti ylellisyydellä mielistellä häntä, ja hänen suosioonsa pyrkiminen, vaikkapa vain päiväksikin, oli Kioton »kultaisen nuorison» unelmain ylimpänä kangastuksena. Mutta hän vain ei suonut tilaisuutta kellekään kuvitella olevansa hänen erikoinen suosikkinsa, ja epäsi kaikki pysyväistä suhdetta tarkottavat sopimusehdotukset. Kaikkiin vastaväitteisiin hän huomautti tietävänsä paikkansa. Ylimpienkin piirien naiset puhuivat hänestä ilman epäsuosiota, koskapa hänen nimensä ei koskaan esiintynyt sekaantuneena mihinkään perhemainetta pilaavaan seikkailuun. Hän tosiaankin arvasi oman asemansa. Aika näytti vain lisäävän hänen suloaan. Toisia geishoja saattoi kohota maineeseen, mutta ei yksikään kohonnut hänen rinnalleen. Muuan tehdas hankki itselleen yksinoikeuden käyttää hänen valokuvaansa tehtaanmerkkinä, ja tämä tehtaanmerkki loi yhtiölle omaisuuden.

Mutta kuinka onkaan niin levisi muuanna päivänä se hämmästyttävä uutinen että Kimiko vihdoin viimeinkin oli avannut tunteille sydämensä. Hän oli todenteolla eronnut Kimikasta suostuakseen menemään muutamalle, jonka vallassa oli antaa hänelle kaikki kauniit vaatteet mitä hän ikinä saattoi toivoa, joka myöskin paloi halusta tarjota hänelle yhteiskunnallisen aseman sekä saattaa juorut hänen entisyydestään vaikenemaan — muutamalle joka oli valmis kuolemaan kymmenen kertaa hänen edestään ja joka jo oli puolikuolleena rakkaudesta häneen. Kimika kertoi että tuo houkkio oli yrittänyt ottaa itsensä hengiltä Kimikon tähden, ja että Kimiko sääliväisesti oli häntä vaalinut ja siten palauttanut hänet elämälle ja sen turhuudelle. Taiko Hideyoshi sankari oli kerran sanonut pelkäävänsä ainoastaan kahta koko maailmassa: hullua miestä ja pimeää yötä. Kimika oli aina pelännyt hulluja; ja hullu oli nyt vienyt häneltä Kimikon. Ja hän jatkoi, silmissä kyynelet, jotka eivät olleet epäitsekkyyden, että Kimiko ei koskaan palajaisi, sillä tässä ‘oli molemminpuolisen rakkauden tapaus, jota jatkuisi läpi tämän elämän ja vielä läpi monen seuraavankin.

Kimika oli kuitenkin ainoastaan puolittain oikeassa. Tosin hän oli sangen ovela, mutta Kimikon sielussa oli kuitenkin salaisia sokkeloita joitten perille hän ei koskaan ollut kyennyt pääsemään. Jos hän olisi voinut nähdä niihin, olisi hän huudahtanut hämmästyksestä.

III.

Kimikon ja toisten geishojen välillä oli jalon veren erotus. Ennenkuin hän otti ammattinimensä oli hänen nimenään Ai, joka oikealla merkillänsä kirjotettuna merkitsee rakkautta. Toisella merkillä kirjotettu samanäänteinen sana merkitsee surua. Ai'n tarina oli sekä rakkauden että surun tarina.

Hän oli saanut hyvän kasvatuksen. Lapsena hänet oli lähetetty yksityiskouluun, jonka oli perustanut muuan vanha samurai. Siellä pikkutytöt pieniltä pieluksiltaan kumartuivat yli pienien kakstoistatuumaa korkeitten kirjotuspöytien, ja opettajat opettivat ilman palkkaa. Nykyjään kun opettajat saavat korkeammat palkat kuin virkamiehet siviilivirastoissa, ei opetus enää ole niin hauskaa kuin mitä se ennen tavallisesti oli. Palvelustyttö saattoi aina lasta kouluun ja sieltä takaisin kotiin kantaen tämän kirjat, kirjotuskojeet, polvipieluksen ja pikku kirjotuspöydän.

Myöhemmin Ai tuli yleiseen alkeiskouluun. Ensimäiset uudenaikaiset lukukirjat olivat ikään ilmestyneet. Niissä oli japaninkielisinä käännöksinä englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia kertomuksia kunniasta, velvollisuudesta ja urotöistä. Valikoima oli erinomainen ja kuvat olivat pieniä viattomia esityksiä Lännen väestä puvuissa, joita ei missään maailmassa koskaan oltu käytetty. Nuo viehättävät pikku lukukirjat ovat nyt jo suuresti harvinaisia; niiden on aikoja sitten täytynyt väistyä joidenkin arvokkaiden antologiain tieltä, jotka eivät ole likimaillekaan niin miellyttäviä eivätkä niin järkevästi järjestettyjä. — Ai oli oppivainen. Kerta vuodessa, suuriin tutkintoihin kävi korkea virkamies koulua tarkastamassa, puheli lapsille niinkuin ne olisivat kaikki olleet hänen lapsiaan, ja silitti heidän silkkimäistä tukkaansa jaellessaan palkinnot. Hän on nyt virastaan eronnut ja epäilemättä hän on unhottanut Ain — ja nykyajan kouluissa ei kukaan armastele pikkutyttöjä eikä jakele heille palkintoja.

Silloin tulivat nuo järkyttävät uudistukset, jotka saattoivat ylhäisiä perheitä perikadon ja kurjuuden partaalle. Ain täytyi erota koulusta. Monta suurta surua seurasi, ja lopulta hänellä ei ollut muuta kuin äitinsä ja pikkusiskonsa jälellä. Äiti ja Ai eivät paljoa muuta voineet tehdä kuin kutoa, mutta yksistään työllään he eivät jaksaneet ansaita riittävästi elääkseen. Ensin meni talo ja maatila, ja sitte toinen toisensa perästä ne tavarat jotka eivät olleet tuiki välttämättömiä elannolle. Mitä vain oli liikkuvaa kalustoa, koristeita, loistopukuja, perheen vaakunalla varustettuja lakkaesineitä, — kaikki myytiin polkuhinnasta niille, jotka rikastuvat toisten onnettomuudesta, ja joiden varoja kansa kutsuu nimellä Namida no kane, — »kyynelrahat». Elossa olevilta ei ollut apua paljonkaan odotettavissa, sillä enimmät sukulaiset samuraiperheet olivat samassa pulassa.

Mutta kun ei enään ollut mitään mitä myydä — ei edes Ain pienet koulukirjat niin haettiin apua kuolleilta.

Muistettiin näet että Ain isoisä oli haudattu kupeellaan miekka joka oli erään daimion lahja, ja että miekan kahva ja huotra oli kullalla silattu. Hauta siis kaivettiin auki, ja taidokkaasti taottu miekankahva vaihdettiin yksinkertaiseen, ja kultakoristeet huotrasta otettiin pois. Mutta hyvä miekanterä jätettiin paikoilleen, sillä saattoihan sattua että sotilaalle tulisi sitä tarvis. Ai näki hänen kasvonsa hänen siinä istuessaan pää pystyssä, isossa punasavesta tehdyssä arkussa, jollaista vanhan tavan mukaan oli käytetty ruumisarkkuna tuota ylhäistä samuraita haudattaessa. Hänen kasvojensa muodot olivat vielä selvästi tunnettavissa, vaikka hän jo niin monta vuotta oli maannut haudassaan; ja hän näytti jurosti nyökäyttävän myöntymyksensä tälle teolle, sittenkuin hänen miekkansa oli asetettu takaisin paikoilleen.

Vihdoin Ain äiti meni niin huonoksi ja sairaaksi ettei hän enään jaksanut askaroida kangaspuissa, ja vainajan kulta oli loppuunkäytetty. Silloin Ai sanoi: »Äiti, minä käsitän, että nyt ei ole muuta kuin yksi teko mahdollinen. Myy minut tanssijattarille». Äiti itki eikä vastannut. Ai ei itkenyt mutta meni ulos yksin.

Hän muisteli että ennen vanhaan kun hänen isänsä talossa oli vietetty juhlia, niin tanssijatarten kaataessa viiniä vieraille, eräs vapaa geisha, Kimika nimeltään, oli ollut hänelle erikoisen ystävällinen. Hän meni nyt Kimikan kotiin. »Minä haluan että sinä ostat minut», sanoi Ai, »mutta minun täytyy saada paljon rahaa». Kimika hymähti taputtaen häntä olalle, ja antoi hänelle ruokaa ja kuunteli hänen tarinaansa, jonka Ai kertoi ilman yhtäkään kyyneltä. »Lapseni», virkkoi Kimika, »minä en voi antaa sinulle paljon rahaa, sillä minulla on vain niukalti. Mutta jotakin voin sinulle tehdä, voin luvata pitää huolta äidistäsi. Se on paljoa parempi kuin antaa hänelle paljon rahaa sinusta, — sillä äitisi, lapseni, on ollut ylhäinen rouva, ja niin ollen hän ei tiedä kuinka rahoja on järkevästi pideltävä. Kysy nyt kunnioitettavalta äidiltäsi suostuuko hän allekirjottamaan sopimuksen, joka sitoo sinut minun omakseni kunnes täytät 24 vuotta, tahi kunnes voit minulle maksaa saamanne takaisin. Ne rahat mitkä tällä hetkellä voin antaa, ota ne myötäsi ja anna ne äidillesi lahjana minulta».

Ja niin tuli Ai'sta geisha. Kimika antoi hänelle nimeksi Kimiko ja pysyi lupauksessaan pitäen huolta äidin ja pikkusiskon elannosta. Äiti kuoli ennenkuin Kimiko oli tullut kuuluisaksi, ja pikkusisko pantiin kouluun. Sitten seurasivat ne tapahtumat mistä jo alussa kerroimme.

Se nuorukainen, joka oli aikonut kuolla rakkaudesta tanssijattareen, oli paremman kohtalon arvoinen. Hän oli ainoa poika, ja hänen rikkaat ja ylhäiset vanhempansa olivat valmiit alistumaan mihin tahansa hänen tähtensä, myöskin suostumaan tanssijattareen miniäksensä. Sitäpaitse he eivät olleet aivan nuijat Kimikolle, olihan hän osottanut paljon hyväntahtoisuutta heidän pojalleen.

Ennenkuin Kimiko läksi, oli hän pikkusiskonsa Ume'n häissä, joka ikään oli valmistunut koulusta. Hän oli hyvä ja sievä. Kimiko oli liiton rakentanut ja oli sitä rakentaessaan käyttänyt hyväkseen tarkkaa miesten tuntemustaan. Hän oli valinnut sukkelan ja kunniallisen kauppiaan joka oli vanhan suunnan miehiä, miehen joka ei voinut vihastua, vaikka olisi koettanutkin. Ume ei vähääkään epäillyt siskonsa vaalin pätevyyttä, joka aikojen kuluessa näyttäytyikin onnelliseksi.

IV.

Neljännen kuun tultua vietiin Kimiko hänelle järjestettyyn kotiin — jota järjestettäessä oli silmällä pidetty' että kaikki elämän epäpuolet unhottuisivat — kotiin joka oli kuin keijujen linna loihdittu muurilla ympäröityjen avarain, varjoisten tarhojen rauhaan. Siellä hän mahtoi tuntea itsensä kuin hyvien töittensä ansiosta uudestaan syntynyt Horain asunnoilla. Mutta kevät kului ja kesä joutui — ja Kimiko jäi vain olemaan Kimikona. Kolme kertaa oli hänen onnistunut, syitä esittämättä, saada hääpäivä lykätyksi tuonnemmaksi.

Kun joutui kahdeksas kuu, lakkasi Kimiko leikkiä laskemasta ja ilmotti syynsä hyvin hienotunteisesti mutta hyvin päättävästi. »On aika sanoa sinulle se sanottava, minkä jo niin kauan olen lykännyt tuonnemmaksi. Äitini tähden, joka minulle elämän antoi, ja pikku siskoni tähden, olen elänyt kuin helvetissä. Kaikki tuo on nyt mennyttä; mutta tuli on polttanut sieluani eikä mikään voima voi poistaa sen jälkiä. Ei minun kaltaiseni naisen tule astua arvossa pidetyn perheen jäseneksi, eikä synnyttää sinulle poikaa, eikä luoda sinulle kotia. — Salli minun puhua loppuun asti; sillä pahuuden tuntemiseen nähden olen paljon, paljon viisaampi kuin sinä. En ikinä ole tuleva vaimoksesi ollakseni sinulle häpeäksi. Olen toverisi, leikkikumppanisi, lyhytaikainen vieraasi — enkä minkään edun vuoksi. Kun en enään ole luonasi — ja varmaan se päivä on tuleva! — olet käsittävä tämän selvemmin. Aina olet minua rakastava, vaan et samalla tavalla kuin nyt — sillä se on turhuutta. Sinä olet muistava nämä sydämeni palavimmat sanat. Joku uskollinen, suloinen nuori nainen on oleva valittu vaimosi, hän on tuleva lastesi äidiksi. Minä olen näkevä ne, mutta vaimoksesi en koskaan ole tuleva, ja äidin iloa en koskaan ole tunteva. Minähän olen vain ajanrattosi, armaani — kuvitelma, unelma, varjo, joka vilahtaa polkusi poikki. Jotakin enemmän voin ehkä sittemmin sinulle olla, mutta vaimosi? en ikinä! En tässä enkä seuraavassa elämässä. Jos pyydät minulta sitä uudelleen — niin lähden».

Kun kymmenes kuu oli joutunut, katosi Kimiko ilman nähtävää syytä. Hän katosi, hävisi, lakkasi kerrassaan olemasta.

V.

Ei kukaan tietänyt koska tai miten tai minne hän oli poistunut. Ei edes sen kodin naapuruudessa, missä hän oli elänyt, kukaan ollut nähnyt häntä kulkevan ohi. Alussa näytti siltä että hän pian aikoisi palata. Kaikki hänen kauniit ja kallisarvoiset tavaransa — hänen pukunsa, hänen jalokivensä, hänen saamansa monet lahjat — ja ne jo yksin olivat suuren omaisuuden arvoiset, — kaikki hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta viikkoja kului ilman elon merkkiäkään hänestä, ja nousi pelko että joku kauhea onnettomuus olisi häntä kohdannut. Vesistöissä harattiin ja kaivot tarkastettiin. Kyselyjä tehtiin sähköteitse ja postitse. Luotettavia palvelijoita lähetettiin häntä etsimään, palkinnoita julistettiin pienimmästäkin häntä koskevasta tiedonannosta. Erittäinkin luvattiin Kimikalle palkinto, joka tyttöön oli niin kiintynyt että hän olisi tuntenut itsensä ylen onnelliseksi, jos palkintoa saamattaankin olisi löytänyt hänet. Mutta salaisuus jäi selviämättä. Viranomaisten puoleen kääntyminen olisi ollut turhaa: eihän pakolainen ollut tehnyt mitään lainrikkomusta, ja keisarillista poliisilaitosta ei saattanut nostaa sotajalalle nuoren miehen intohimoisten oikkuilemisten vuoksi. Kuukausista kasvoi vuosia, mutta ei Kimika eikä pikku sisko Kiotossa eikä yksikään niistä tuhansista, jotka olivat tunteneet ja ihailleet kaunista tanssijatarta, koskaan tavanneet Kimikoa sen koommin.

Mutta niin kävi kuin hän oli ennustanut — sillä aikaa myöten kuivuvat kaikki kyyneleet ja haipuvat kaikki surut, eikä edes Japanissakaan kukaan koeta kahdesti lopettaa henkensä samasta epätoivon syystä. Kimikon rakastaja viisastui, ja hänelle löytyi ylen suloinen neitonen, josta tuli hänen vaimonsa ja joka lahjotti hänelle pojan. Ja vuosia kului taaskin ja onnea oli siinä keijulinnassa, missä Kimiko kerran oli asunut.

Tähän kotiin tuli muuanna aamuna vaeltava nunna ja anoi almua; ja kun lapsi kuuli hänen huutonsa buddhalaiseen tapaan »Ha-i! Ha-i!» juoksi hän ulos ovelle. Viedessään hänelle tavanmukaista lahjaa, riissiannosta, palvelija ihmetteli nähdessään nunnan hyväilevän lasta ja kuiskaavan sille jotakin. Pienokainen huusi palvelijalle: »anna minun antaa hänelle!» — ja nunna virkkoi avaran lierihattunsa piilottavasta varjosta: »Arvon herra, sallikaa lapsen antaa minulle!» Ja niin poikanen kaasi riissin kerjäläisnunnan maljaan. Hän kiitti lasta ja sanoi: »Toistappa nyt minulle ne sanat, jotka sinun tuli sanoa kunnioitetulle isällesi!» Ja lapsi kuiskasi: »Isä, eräs jota et koskaan ole näkevä jälleen tässä maailmassa, sanoo että hänen sydämensä on iloinen, sillä hän on saanut nähdä poikasi».

Nunna hymyili lempeästi, hyväili häntä uudelleen ja kiiruhti matkaansa, mutta palvelija ihmetteli entistä enemmän, ja poikanen juoksi kertomaan isälleen mitä kerjäläisnunna oli sanonut.

Vaan isän silmät vetistyivät, hänen kuullessaan nuo sanat, ja hän kumartui poikansa yli ja itki. Sillä hän, ja yksin hän ymmärsi kuka ovella oli ollut — sekä tuon uhrauksen tarkotuksen joka tähän saakka oli ollut salassa.

Nyt hän usein istuu mietteissään, mutta ajatuksiaan hän ei ilmaise kenellekään.

Hän tietää että auringosta aurinkoon on etäisyys vähäisempi kuin hänen ja sen naisen välillä, joka häntä rakasti.

Hän tietää, että on turhaa koettaa saada selville missä kaukaisessa kaupungissa, missä oudossa nimettömien katujen sokkelikossa, missä tuntemattomassa pikku temppelissä, jossa vain köyhimmistä köyhin ehkä käy, tuo nainen odottaa sitä pimeyttä, joka käy ennen äärettömän kirkkauden aamunkoittoa — jossa suuren opettajan kasvot ovat loistavat häntä vastaan, jossa opettajan ääni on sanova hänelle väreellä, minkä lempeys on syvempi kuin koskaan mikään kuiske kuolevaisen rakastajan huulilta: »Oi tyttäreni lain edessä, sinä olet vaeltanut täydellisyyden tietä; sinä olet uskonut ja ymmärtänyt korkeimman totuuden, — sentähden minä nyt tulen sinua vastaanottamaan ja sanomaan sinut tervetulleeksi!»