KARMAN VOIMASTA.

I.

Uudenaikainen luonnontiede vakuuttaa että ensi lemmen juuret ovat kokonaan yksilön omien kokemuksien ulkopuolella ja niitä vanhemmat.[12] Toisin sanoen, se tunne mikä meistä näyttää olevan selvimmin yksilön omaa, ei ole lainkaan yksilöllistä laatua. Filosofia keksi jo kauan sitten saman totuuden, ja filosofia ei millään alalla ole ongelmoimisellaan onnistunut niin viehättää mieltä kuin koettaessaan selitellä rakkauden mysteeriota. Luonnontiede puolestaan on ankarasti rajoittunut muutamiin viittauksiin tässä aineessa. Mielestämme valitettava seikka! Sillä metafyysikot eivät koskaan ole kyenneet antamaan tarkempia selityksiä — opettivatpa he sitten että rakastetun ensi näkeminen rakastavan sydämmessä herättää siihen saakka uinuneen synnynnäisen muistoaavistuksen jumalallisesta ihanteesta, taikka että lemmen lumouksen luovat vielä syntymättömät henget pyrkiessään ruumiillistumaan. Mutta luonnontiede ja filosofia ovat yhtä mieltä siinä tärkeimmässä kohdassa, että rakastavaisilla itsellään ei ole mitään vaalivapautta, että he ovat vaikutuksen vallassa jossa ei kysytä heidän tahtoaan. Luonnontiede on sitäkin päättäväisempi tässä kohden: se osottaa suorastaan että tässä ovat vainajat eivätkä elossa olevat vastuunalaisia. Ensi lempi syntyy, niin luonnontiede väittää, jonkunlaisista kummittelevista perintömuistoista. Totta on että luonnontiede, toisin kuin buddhalaisuus, ei pidä mahdollisena että me erikoisen otollisissakaan oloissa saattaisimme muistaa ja tuntea tutuiksi kokemuksia edellisiltä olemuskausiltamme. Fysiologiaan perustuva sielutiede ei tunnusta mahdolliseksi että muisti saattaisi yksilöllisessä merkityksessä periytyä. Mutta se väittää että polvesta polveen periytyy jotain paljoa valtavampaa, vaikkakin enemmän epämääräistä, nimittäin lukemattomilta esivanhemmilta perittyjen muistojen summa — tuhannesti tuhansien esipolvien kokemusten kasautuma. Sitä tietä se selittää kaikista arvotuksellisimmatkin tunteemme — ristiriitaiset pyyteemme — omituisimmatkin mielenjohteemme, kaikki nuo näennäisesti järjenvastaisimmatkin mieltymyksemme ja vastenmielisyytemme — kaikki epämääräisimmätkin surumme tai ilomme, joita ei ikinä voitaisi selittää oman yksilön kokemusten pohjalla. Mutta luonnontiede ei ole toistaiseksi lähtenyt lähemmin tutkimaan ensi rakkauden arvoitusta huolimatta siitä että tämä tunne, ollen niin läheisessä yhteydessä salaperäisen maailman kanssa, on viehättävin ja mystillisin kaikista inhimillisistä tunteista.

Länsimaisissa kansoissa tämä arvoituksellinen ilmiö kehittyy seuraavasti. Jokaisen nuorukaisen elämässä, jonka olento on säännöllisluontoinen ja terve, sattuu eräs atavistinen ajanjakso, jolloin hän heikompaa sukupuolta kohtaan tuntee sellaista alkuperäistä halveksimista, minkä synnyttää pelkkä tietoisuus ruumiinvoimaisesta etevämmyydestä. Mutta tähän aikaan ikään, jolloin seurustelu nuorien tyttöjen kanssa kaikista vähimmin häntä huvittaa, hän äkkiä muuttuu terveestä sairaaksi. Hän tapaa elämänsä polulla tytön, jota hän ei koskaan ennen ole huomannut ja joka ei paljoakaan eroa muista tyttölapsista — eikä ole lainkaan ihmeellinen muitten silmissä. Siinä hetkessä syöksähtää veri yhtenä hyökynä hänen sydämeensä, ja kaikki hänen tunteensa ovat ratki muuttuneet. Sen jälkeen, ja niin kauan kuin hullaantumusta kestää, kuuluu hänen elämänsä kokonaan tälle vastakeksitylle olennolle, josta hän ei vielä mitään tiedä, paitse että päivän säteetkin, kosketellessaan tuota tyttöä, näyttävät hänestä kauniimmilta kuin muulloin. Siitä lumosta ei mikään mainen lääketaito voi häntä päästää. Mutta mistä tuli tuo taikavoima? Tuostako elävästä epäjumalasta? Ei, sielutiede opettaa että ilmiö on vainajain vaikutusta epäjumalanpalvelijan sielussa. Vainajat ovat hänet lumonneet. Niistä on sysäys rakastajan sydämessä alkuisin, niistä se sähköinen väristys, joka valautui kautta hänen suoniensa tytön käden ensi kosketuksesta.

Mutta miksi juuri tämä tyttö ennen kaikkia muita, siinä arvoituksen syvempi puoli. Se ratkaisu, jonka on laatinut tuo suuri saksalainen pessimisti, ei ole sopusoinnussa luonnontieteellisen sielutieteen kanssa. Pitäisihän vainajain valinnan kehitysopin kannalta katsoen perustua pikemmin muistoihin kuin kaukonäköisyyteen eteenpäin. Ja arvoituksen kohdistus ei ole iloinen.

Onhan senkinsuuntainen runollinen mahdollisuus että esivanhempi-vainajain vaali kohdistuu valittuun, koska juuri hänessä on yhtynyt, kuin n.s. kombinatsiooni-valokuvassa, kaikkien niiden naisten himmeä kaltaisuus, jotka ovat onnellistuttaneet esi-isiä heidän elämänsä aikana. Mutta yhtä mahdollista on, että he juuri tässä ovat löytäneet kaikkien niitten naisten viehätyksestä vilauksen, joita he aikanaan ovat rakastaneet turhaan.

Synkempi näistä selityksistä otaksuu että lemmenhehku, vaikka yhä ja yhä hautaan mennen, ei voi koskaan kuolla eikä levätä. Ne jotka ovat rakastaneet turhaan, ainoastaan näyttävät kuolevan, toden teolla ne elävät edelleen perillispolvien sydämissä, saadakseen kaipuunsa kerran täytetyksi. Ne vartovat, ehkäpä lukemattomia vuosisatoja, rakastettunsa uutta ruumiillistumista, — ijäti kutoen nuoruuden unelmiinsa utuiset muistokuvansa. Siitäpä saavuttamattomat ihanteet, siitä niitten sielujen ahdistava rauhattomuus, joita vainoaa unelmat löytymättömästä naisihanteesta.

Kaukaisessa Idässä ajatellaan toisella tavalla, ja mitä nyt kerron valaisee Buddhan tälle arvoitukselle antamaa selitystä.

II.

Eräs pappi kuoli äskettäin hyvin omituisissa olosuhteissa. Hän palveli muuassa vanhoillis-buddhalaisessa temppelissä Osakan läheisessä kylässä. (Temppelin voi nähdä Kwansetsu'n radalta, matkustettaessa Kyotoon.)

Hän oli nuori, vakava ja erinomaisen kaunis mies — aivan liian kaunis ollakseen pappina, sanoivat naiset. Hän oli näöltään kuin joku noita kauniita Amidan kuvia, joita muinaisuuden suuret buddhalaiskuvanveistäjät ovat luoneet.

Hänen seurakuntansa mieshenkilöt pitivät häntä puhdassydämisenä ja oppineena pappina; ja siinä he olivat oikeassa. Naiset eivät ajatelleet ainoastaan hänen hyveellisyyttään ja oppiaan; sillä hänen olennossaan oli onneton voima lumota heidät, voima jolle hän ei voinut mitään, voima hurmata pelkästään miehenä. Naiset, myöskin ulkoseurakuntien, jumaloivat häntä tavalla joka ei ollut pyhä; ja heidän ihailemisensa oli esteeksi hänen opinnoilleen ja häiritsi häntä kesken hurskaita tutkistelemuksia. He keksivät kaikenlaisia syitä käydä joka aika temppelissä nähdäkseen ja puhutellakseen häntä, esittivät hänelle kysymyksiä, joihin hänen velvollisuutensa oli vastata, tahi toivat lahjoja hänen kirkolleen, joita hän ei mielellään saattanut kieltäytyä vastaanottamasta. Muutamat saattoivat esittää hänelle sellaisiakin kysymyksiä, jotka olivat kaukana uskonnollisuudesta, ja jotka panivat hänet punastumaan. Hän oli luonnostaan liian lempeä torjuakseen luotaan ankaralla vastauksella niitäkään tungettelevia kaupunkilaistyttöjä jotka sanoivat hänelle sellaista, mitä maalaistyttö ei ikinä olisi saanut sanotuksi, sellaista mikä pakotti hänet käskemään sanojat poistumaan temppelistä. Mutta kuta enemmän hän väisti kainojen ihailua ja rohkeiden imartelua, sitä enemmän kasvoi tungettelu, kunnes siitä paisui hänen elämänsä suurin kidutus.

Vanhemmat olivat häneltä aikoja sitten kuolleet, häntä ei sitoneet mitkään maalliset siteet, hän rakasti ainoastaan tointaan ja siihen kuuluvia tutkimuksia; turhamaisiin ja kiellettyihin asioihin hän ei tahtonut kallistaa mieltään. Hänen erinomainen kauneutensa — tuo elävän epäjumalan kauneus — oli ainoa hänen onnettomuutensa. Rikkautta hänelle tarjottiin ehdoilla, joita hän ei voinut ottaa kuuleviin korviinsa. Tytöt heittäytyivät hänen jalkoihinsa turhaan rukoillen osakseen hänen rakkauttaan. Rakkaudenkirjeitä tuli hänelle alituiseen, kirjeitä jotka jäivät vastausta kaipaamaan. Toiset olivat sepitetyt tuohon vanhaan kuvarikkaaseen tyyliin, jossa puhutaan »lemmenkohtausten vuorenvankoista päänaluksista» tahi niistä »aalloista jotka lainehtivat kasvonpiirteiden varjostuksista» tahi niistä »virroista jotka lähtevät erilleen ainoastaan yhtyäkseen». Toiset olivat koruttomia ja täynnä avosydämistä tunteellisuutta, täynnä nuoren tytön ensi rakkaudentunnustuksen paatosta.

Sangen kauan nämä kirjeet näyttivät jättävän papin niin koskemattomaksi, kuin ikinä oli joku veistos, kuvaava sitä Buddhaa, jonka luonnokseksi hän näytti luodun. Mutta todellisuudessa hän ei ollut mikään Buddha, olipahan vain heikko mies, ja hänen asemansa oli hyvin arveluttava.

Eräänä iltana tuli temppeliin pieni poikanen, joka antoi papille kirjeen kuiskaten lähettäjän nimen, ja juoksi tiehensä kadoten pimeään. Kirkonpalvelijan sitten oikeudessa esittämän todistuksen mukaan, pappi luki kirjeen, pisti sen takaisin kuoreen ja asetti sen matolle polvipieluksensa viereen. Pitkän hetken jäätyään liikkumattomaksi, ikäänkuin syviin ajatuksiin vajonneena, haki hän esille kirjotusneuvonsa, kirjotti kirjeen, osotti sen lähimmälle hengelliselle esimiehelleen ja jätti sen kirjotus-alustalle. Sitte hän katsasti kelloaan ja rautatie-aikataulua. Oli aikainen aamupuolen hetki ja yö oli myrskyinen ja pimeä. Hän polvistui hetkeksi alttarin eteen rukoilemaan; sitten hän kiiruhti ulos yöhön ja ennätti rautatielle paraiksi ehtiäkseen heittäytyä kiskoille ohitse kiitävän Kobesta tulevan pikajunan eteen. Ja seuraavassa tuokiossa kaikki jotka olivat jumaloineet miehen tavatonta kauneutta, olisivat huudahtaneet kauhusta nähdessään lyhdyn valossa mitä oli jälellä hänen katoovaisesta ruumisraukastaan, kiskoihin takertuneena.

III.

Esimiehelle osotettu kirje tavattiin ensin. Siinä oli sensuuntainen lyhyt ilmotus, että hän, tuntien henkisten voimiensa uupuvan oli päättänyt kuolla välttääkseen lankeamista syntiin.

Toinen kirje löydettiin lattialta, samasta paikasta mihin hän oli sen jättänyt — se kirje oli kirjotettu naisellisella kielellä semmoisella missä joka tavu on nöyrä hyväily. Niinkuin kaikki kaltaisensa (niitä ei koskaan lähetetä postitse) tämäkin kirje oli ilman päivämäärää, ilman nimeä, ilman nimikirjaimia, ja ilman osotetta kuoressaan. Meidän verrattomasti kömpelömmällä kielellä esitettäköön se tässä, vaikkapa vaillinaisestikin vastaavana:

»Houkalta ja epähienotuntoiselta voinen näyttää salliessani sydämeni niin kärsimättömästi ajatella sitä joka on minua niin paljoa korkeammalla. Mutta ainoastaan syystä että tiedän minulle olevan mahdotonta pidättää sydäntäni, jonka syvyydestä nämä poloiset sanat pakosta nousevat, kirjotettaviksi taitamattomalla pensselilläni ja lähetettäviksi Teille, rukoilen Teitä että katsoisitte minun ansaitsevan sääliä, vannotan Teitä ett'ette lähettäisi minulle julmia sanoja vastaukseksi. Armahtakaa minua; käsittäkää että tämä on vain nöyrien tunteitteni tulvahdus; suvaitkaa aavistaa ja kohtuudella tuomita — vaikkapa viimeiseen asti ponnistamalla hyväntahtoisuuttanne — tämän sydämen tila, joka avutonna suuressa kurjuudessaan uskaltaa kääntyä Teidän puoleenne. Joka hetki olen toivova ja odottava jotain ilahuttavaa vastausta.

»Yrittämiseni näin omavaltaisesti lähestyä näyttäköön ehkä liian suuren pitkämielisyyden edellyttämiseltä; sittenkin, minä tunnen että täytyy saada pulmakseni Teille ja siksi lähettää tämä kirje. Mitä minun halpaan olentooni tulee, on minulla sanottava ainoastaan että kun ensi kerran Teidät näin Etäisemmän Rannikon Juhlan aikana, niin minun ajatukseni nousivat; ja että siitä asti on minun ollut mahdotonta hetkeksikään unhottaa. Päivä päivältä minä yhä enemmän vaivun alati kasvavan Teitä ajattelemisen valtaan; kun nukun, uneksin Teistä, ja kun herätessäni en näe Teitä, ja tajuan ettei ole ollutkaan totta öisissä unelmissani, niin en voi muuta kuin itkeä. Antakaa anteeksi minulle, joka tässä maailmassa olen syntynyt naiseksi, että tulen lausuneeksi julki halaukseni saada nauttia sitä erinomaista suosiota, etten tuntuisi aivan kelvottomalta Teidän, niin ylevän, mielestä.

»Kaiken hyvän ja onnellisen toivotuksilla.

»Tänä päivänä — eräältä halpuudessaan Ylevälle tunnetulta, Halatulle, rakastetulle, kunnioitettavalle ainoalle, kulkee tämä kirje.»

IV.

Yhdytin erään buddhalaisuuden oppineen japanilaisten ystävieni piiristä, saadakseni häneltä tietoja tapauksen uskonnollisista näkökohdista. Inhimillisen heikkouden tunnustuksenakin minusta näytti tämä itsemurha sankarilliselta.

Ystäväni oli toista mieltä. Hänen lausuntonsa oli ankarasti moittiva. Hän huomautti että Buddha oli selittänyt sen, joka itsemurhalla luuli voivansa välttää syntiä, henkisesti menehtyneeksi ja kelvottomaksi elämään pyhien miesten joukossa. Mitä pappivainajaan tuli, niin hän oli niitä joita Mestari oli sanonut houkiksi. Houkka yksin voi kuvitella hävittämällä oman ruumiinsa myöskin voivansa hävittää synnin lähteet sielustaan.

»Mutta», väitin vastaan, »tämä mies eli puhtaasti… Jospa hän hakikin kuolemaa välttääkseen vastoin tahtoansa joutumasta toisten syntiin syypääksi?»

Ystäväni hymähti ivallisesti. Sitten hän sanoi:

»Oli kerran Japanissa ylhäinen ja hyvin kaunis nainen, joka halusi päästä nunnaksi. Hän meni erääseen temppeliin ja esitti toivomuksensa. Mutta ylimäinen pappi sanoi hänelle: 'Te olette vielä sangen nuori. Olette elänyt hoveissa. Maallisen miehen silmissä olette kaunis; ja teidän kauniit kasvonne tulevat alati kiusaten houkuttelemaan teitä takaisin maailman iloihin. Ehkäpä tämä toivomuksenne johtuukin jostain tilapäisestä surusta. Niin ollen en voi suostua pyyntöönne.» Mutta nainen pyysi edelleen niin hellittämättä että pappi katsoi parhaaksi jättää hänet äkkiä yksikseen. Siinä huoneessa johon hän jäi yksin, oli avara habichi — tuliastia, jossa on hehkuvia puuhiiliä. — Hän kuumensi rautapihdit hiilillä punahehkuviksi, repi ja poltti niillä kasvonsa runnellen kauneutensa iäksi. Pappi tuntiessaan palaneen hajun, kiiruhti takaisin huoneeseen ja kävi hyvin murheelliseksi näkemästään. Mutta nainen pyysi uudelleen ilman vavistusta äänessään: »Koska olin kaunis, kielsitte te minulta pääsyn. Tahdotteko ottaa minut nyt?' Hänet otettiin nunnakuntaan ja hänestä tuli pyhä nunna… Mitäs sanotte, kumpiko oli viisaampi, tämä nainenko vai tuoko pappi, jota te tahdoitte ylistää?»

Mutta olisiko papin velvollisuus ollut runnella kasvonsa? kysyin.

»Ei suinkaan! Naisenkin teko olisi ollut sangen arvoton, jos hän olisi tehnyt sen ainoastaan turvautuakseen kiusausta vastaan. Kaikki itsensä runteleminen ja typistäminen on kielletty Buddhan laissa; ja tuo nainen rikkoi tämän lain. Vaan koska hän poltti kasvonsa ainoastaan saadakseen mahdollisuutta pyrkiä pyhälle tielle, eikä pelosta että hänen oma tahtonsa ei jaksaisi vastustaa syntiä, oli hänen virheensä vähempilaatuinen. Mutta pappi joka otti itsensä hengiltä, teki suuren rikoksen. Hänen olisi pitänyt yrittää käännättää ne jotka häntä kiusasivat. Siihen hän oli liian heikko. Jos hänestä taas tuntui mahdottomalta pappina säilyä synniltä, niin olisi ollut hänelle parempi palata maailmaan ja siellä pyrkiä noudattamaan niitten lakia, joita erikoislupaukset eivät sido.»

»Buddhalaisuuden mukaan hänen teollaan siis ei ollut mitään ansiota?» kysyin.

»On hyvin vähän luultavaa että olisi ollut. Ainoastaan lakia tuntemattomat voivat häntä ylistää.»

»Ja lain tuntijat, mitä he ajattelevat seurauksista, hänen tekonsa karmasta?»

Ystäväni vaipui ajatuksiinsa hetken ajaksi; sitten hän virkkoi miettiväisesti:

»Tämän itsemurhan koko totuutta me emme voi täydellisesti tietää. Kenties se ei tapahtunutkaan ensi kertaa.»

»Niinkö tarkotatte että hän jossain edellisessä elämässä myöskin oli koettanut paeta syntiä tappamalla ruumiinsa?»

»Niin. Tahi monessa edellisessä elämässä.»

»Mutta mitä hänen vastaisista elämistään?»

»Ainoastaan joku Buddha saattaisi vastata siihen varmasti.»

»Mutta mitä sanoo siitä uskontonne?»

»Te unhotatte että meidän on mahdotonta tietää mitä tämän miehen sielussa liikkui.»

»Mutta siinä tapauksessa että hän tappoi itsensä ainoastaan paetakseen syntiä.»

»Silloin hän on kohtaava saman kiusauksen yhä ja yhä uudet kerrat, kaikkine suruineen ja tuskineen tuhat ja taas tuhat kertaa uudelleen, kunnekka hän on oppinut voittamaan itsensä. Kuoleman kautta ei pelastuta itsensävoittamisen välttämättömyydestä.»

Erottuani ystävästäni, kiusasivat minua yhä edelleen hänen sanansa. Ne valaisivat uudelta taholta niitä oppeja joihin viitataan tämän kirjotelman alussa. En ole vielä päässyt vakuutukseen siitä, että hänen, tieteelle outo selityksensä rakkauden mysteeriosta todella olisi niin paljoa mahdottomampi kuin meidän länsimaiset selityksemme. Olen itseltäni kysellyt eikö se rakkaus joka vie kuolemaan, ehkä merkinne paljon enemmän kuin haudattujen halujen uudistumista vainajien perintövaikutuksen johdosta. Eikö ole mahdollista että se on se rangaistus jota aikoja sitten unhoon vaipunut rikoskaan ei voi välttää?