VANHOILLINEN.

I.

Hän oli syntynyt sisämaassa kolmensadantuhannen kokun[5] suuruista läänitysveroa nauttivan Daimyon[6] pääkaupungissa, missä siihen aikaan ei vielä ollut yhtään muukalaista käynyt. Hänen isänsä oli korkean arvoluokan Samurai, jonka asunto oli lääninruhtinaan linnaa ympäröivien ulkomuurien sisäpuolella. Se oli avara Yashiki; yltympäri sen levisi laajat puistot, ja yhteen puistikkoon oli rakennettu pieni temppeli aseiden jumalalle. Neljäkymmentä vuotta sitten oli paljon sellaisia koteja. Ne harvat, jotka vielä ovat jälellä, ovat taideherkän silmän nähdä kuin haltijalinnoja, ja niiden puutarhat kuin unelma Buddhan paratiisista.

Mutta Samurain poikana syntynyt oli siihen aikaan ankaran kasvatuksen alainen, ja siltäkään aatelispojalta, josta tässä kerron, ei riittänyt monta hetkeä haaveiluihin. Lapsuuden hellittelyaika oli hänellä ylen lyhyt. Jopa ennen kuin hän sai pukea ylleen ensimäisen hakama'nsa — jota tilaisuutta silloin vielä vietettiin suurena juhlatapauksena — hän jo oli mitä täydellisimmin vierotettu kaikesta hemmottelusta, oli jo oppinut tukahuttamaan itsessään kaikki lapsellisen hellyyden luonnolliset ilmaukset. Pikku toverit olisivat hänelle ilkkuneet: »Kas! taidatpa vielä olla maidon tarpeessa!» jos hänet olisi nähty kävelyllä äitinsä seurassa. Kotona hänellä kuitenkin oli lupa osottaa rakkautta äitilleen mielin määrin, niinä hetkinä jotka he saivat olla kahden kesken. Mutta ne hetket olivat harvassa. Kaikki veltostuttavat huvit olivat häneltä ankarasti kielletyt, ja hänen pieniä nautinnontoivomuksiaan ei otettu kuuleviin korviin, paitse sairaustapauksissa. Miltei siitä hetkestä asti kuin hän oli oppinut puhumaan, terotettiin hänen mieleensä, että velvollisuus on elämän johtava aate, että itsensä hillitseminen on hyvän esiintymisen ensimäinen ja välttämätön ehto, ja että tuskan ja kuoleman pelolla ei saa olla sijaa miehen mielessä.

Oli julmempikin puolensa tässä ankarassa kasvatuksessa, jonka tarkotuksena oli kehittää luonne kylmän kalseaksi, niin että se ei heltyisi missään tilaisuudessa nuoruuden ijällä paitse kodin hempeässä suojassa. Poikien piti tottua näkemään verta. Heitä käytettiin katsomassa mestauksia, ja sellaisissa tilaisuuksissa heillä ei ollut lupa osottaa mielenliikutusta. Kotia palattuansa heidän täytyi ilman kauhun merkkiä syödä suuret määrät riisiä, joka oli veripunaiseksi värjätty suolatulla luumunmehulla. Vieläkin vaikeampaa vaadittiin pojilta jo aivan nuorina — heidän oli mentävä keskiyön aikana mestauspaikalle ja rohkeuden näytteeksi kannettava sieltä kotiin joku mestatun pää. Sillä kuolleitten pelkäämistä pidettiin samuraissa yhtä halveksittavana ominaisuutena kuin pelkuruutta elossa oleviakin kohtaan. Samurain lapsi ei saanut pelätä mitään. Kaikissa tuollaisissa koetteissa täytyi osottaa moitteetonta välinpitämättömyyttä; pieninkin rehenteleminen olisi saanut osakseen yhtä ankaran tuomion kuin pelkuruuden oireet.

Varttuessaan pojan tuli hakea huvinsa etupäässä niistä ruumiinharjotuksista, jotka kuuluivat samurain aikaisiin ja ainaisiin valmistuksiin sotilastointaan varten: hänen tuli harjotella jousella ampumista ja ratsastamista, painia ja miekkailua. Hänelle annettiin leikkitovereita, mutta niiksi valittiin häntä varttuneempia poikia isän käskynalaisten lapsista, silmällä pitäen niiden kelpoisuutta hänen harjaannuttamiseen sotaisissa urheiluissa. Näiden tehtävänä oli myöskin opettaa häntä uimaan ja käyttämään venettä sekä yleensä kehittämään nuoria lihaksiaan. Suurin osa päivästä kului osaksi näissä ruumiinharjotuksissa, osaksi kiinalaisten klassikkojen lukemisessa. Hänen ruokansa oli runsasta mutta ei koskaan herkkuisaa, ja hänen pukunsa oli ohut ja karkeaa kangasta, paitse suurien juhlien aikana; tulta hän ei saanut sytyttää pelkästään lämmitelläikseen. Jos talven aikana hänen istuessaan lukutöissä aamutuimaan, sormet kangistuivat kylmästä, niin ettei niissä pysynyt tushipensseli, jolla hän kirjotti, neuvottiin häntä pistämään kädet jäiseen veteen saattaakseen veren vilkkaampaan liikkeeseen, ja jos hänen jalkansa jäykistyivät pakkasesta, niin häntä käskettiin juoksentelemaan hangessa, kunnes ne lämpenisivät. Vieläkin ankarampaa laatua oli se harjottelu, minkä kautta hänet johdutettiin perehtymään sotilassäädyn erikoishenkeen ja tapoihin. Hän oppi jo aikaisin, että tuo pieni miekka hänen vyöllään ei ollut korukapine eikä leikkikalu. Hänelle neuvottiin kuinka hänen tulisi sitä käyttää, kuinka ottaa itsensä hengiltä silmänräpäyksessä ja ilman epäröimistä, milloin hänen säätyluokkansa kunniakäsitys niin vaati.

»Onko tämä varmasti isäsi pää?» kysyi kerran muuan lääniruhtinas samurain seitsenvuotiaalta pojalta. Lapsi tuossa tuokiossa käsitti millä kannalla asiat olivat. Äsken mestatun pää, joka hänelle näytettiin, ei ollut hänen isänsä pää. Lääniruhtinas oli saatettu harhaan, mutta nyt voi kaikki olla sen nojassa, että hänessä vahvistuisi tämä erehdys. Poika siis kumarsi kaikilla kunnioittavaisen surun ilmeillä tuota päätä, ja halkaisi äkkiä ruumiinsa säädetyllä tavalla. Kaikki epäilyksen varjokin lääniruhtinaassa katosi tämän lapsenkunnioituksen verisen todistuksen jälkeen, ja niinpä onnistui pojan henkipaton isän jatkaa pakoaan ja päästä turviin. Mutta japanilaisessa draamassa ja laulurunoudessa omistetaan yhä edelleen suurinta kunnioitusta tämän lapsen muistolle.

Uskonnollisessakin suhteessa oli nuoren samurain kasvatus omituista laatua. Häntä opetettiin kunnioittamaan vanhoja jumalia ja esi-isäin henkiä, hän sai tähteellisesti perehtyä kiinalaiseen siveysoppiin ja tutustua buddhalaiseen uskonnonfilosofiaan. Mutta tämän ohella hänelle opetettiin, että taivaan toivo ja helvetin pelko oli vain ymmärtämättömiä varten, jaloon ihmiseen ei saa vaikuttaa mitkään itsekkäät pyyteet, vaan hänen tulee noudattaa rakkautta oikeuteen, ainoastaan oikeuden itsensä tähden; sekä että velvollisuuden käsky on yleismaailmallinen laki.

Hänen näin varttuessaan pojasta nuorukaiseksi, höllitettiin vähitellen hänen toimiensa valvontaa, hänelle suotiin yhä enemmän vapautta toimia oman harkintansa mukaan, kuitenkin täysin tietoisena, että harhatekoa hänen puoleltaan ei unhotettaisi, että painavampaa rikkomusta ei koskaan täydelleen voitaisi antaa anteeksi, ja että ansaittuja nuhteita tuli pelätä kuolemaakin enemmän. Toiselta puolen ei ollut monta epäsiveellisyyden kiusausta, joilta häntä tarvitsi varjella. Ammattisiveettömyys oli siihen aikaan ankarasti kielletty useimmissa maakuntapääkaupungeissa, ja sekin vähä elämän epäsiveellistä puolta, minkä kansantajuiset romaanit ja näytelmät kenties heijastivat, oli nuorelle samuraille miltei tuntematonta. Häntä oli näet opetettu halveksimaan sitä köykäistä kirjallisuutta, joka vetoaa hellempiin tunteisiin tahi intohimoihin, ja yleisissä teattereissa käyminen oli kielletty hänen kansanluokaltansa. (Samurai-naiset saattoivat, ainakin toisissa maakunnissa, käydä yleisissä teattereissa. Miehet eivät voineet näyttäytyä teattereissa rikkomatta hyvää tapaa. Mutta samuraitten kodeissa tahi yashikin alueen sisällä esitettiin erikoisenlaatuisia yksityisnäytelmiä. Esittäjinä oli kierteleviä näyttelijöitä. Tunnen eräitä viehättäviä vanhoja shisoku'ja, jotka eivät elämässään ole käyneet yleisessä teatterissa, ja jotka ovat evänneet kaikki kutsut teatterinäytännöihin. He yhä edelleen noudattavat samuraikasvatuksensa sääntöjä.) Niin ollen saattoi nuori samurai vanhan Japanin viattomissa maaseutu-oloissa kasvaa karaistuna tavoiltaan ja puhtaana mieleltään.

Ja näinpä varttui sekin nuori samurai josta nyt olen kertova — varttui pelottomaksi, kohteliaaksi, itsensäkieltäväksi, huvituksia halveksivaksi, ja alttiiksi silmänräpäyksessä uhraamaan henkensä rakkauden, velvollisuuden tai kunnian edestä. Mutta vaikka jo sotilas ulkonäöltään ja mieleltään, oli hän ijältään vain poika, silloin kuin isänmaan ensi kerran yllätti »mustain laivain» tulo.

II.

Iyemitsu'n politiikka, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi jokaisen japanilaisen lähtemästä maasta, oli yli kahdensadan vuoden ajan sulkenut pois tämän kansakunnan kaikesta muun maailman tuntemisesta. Niistä mahdottomista voimista, mitkä kasvoivat valtamerten takana, ei tiedetty mitään. Nagasakiin jo monta aikaa sitten perustettu hollantilainen siirtokunta ei ollut avannut japanilaisten silmiä näkemään maan todellista asemaa: itämainen läänitysjärjestelmä 16:n vuosisadan kannalla Lännen kansojen uhkaamana, jotka kehityksessä olivat kolmea vuosisataa siitä edellä. Tuon oudon maailman ihmeellisten olojen kertominen olisi japanilaisten korvissa kuulostanut lasten ratoksi keksityiltä kaskuilta tahi arvioitu samaan tarustoon kuin vanhat sadut Horai'n ihmelinnoista. Amerikkalaisen laivaston saapuminen, »mustain laivain», kuten niitä silloin kutsuttiin, herätti hallituksessa ensimäisen aavistuksen sen omasta heikkoudesta ja kaukaisuudessa kasvavasta vaarasta.

Sen kansallisen kuohahduksen jälkeen, joka syntyi sanoman mustain laivain uudesta tulosta levittyä, yllätti täydellinen neuvottomuus, kun saatiin tietää että Shogunivalta oli selittänyt olevansa voimaton torjumaan tuota vierasta sotavaltaa. Tämä ei saattanut muuta merkitä, kuin että vaara oli vieläkin suurempi kuin tatarilaisten hyökätessä Japaniin Hojo Tokimunen hallitessa. Silloin kansa oli rukoillut jumalilta apua, ja keisari itse oli vaeltanut Ise‘hen auringonjumalan temppeliin esi-isiensä henkien puheille. Nämä rukoukset olivat jumalat kuulleet, ja vastaukseksi olivat lähettäneet äkkipimeyden, ukkosen ja tuon ankaran hirmumyrskyn, jota vieläkin kutsutaan Kamikagé s.o. »jumalain myrsky». Kublai Khaanin laivasto pirstui ja hukkui. — Miksi ei siis nytkin huudettaisi jumalilta apua? Niin tehtiinkin lukemattomissa kodeissa, tuhansien alttarien edessä. Mutta ylhäiset jumalat eivät antaneet mitään vastausta; Kamikaze jäi tulematta. Ja samurain poika, joka turhaan oli rukoillut Hachiman'ia, sodan jumalaa, tämän pienen alttarin ääressä isänsä puutarhassa, uteli ihmetyksellä, olivatko jumalat kadottaneet valtansa, vai oliko mustien laivojen kansa väkevämpien jumalien suojeluksessa.

III.

Ennen pitkää saatiin selvästi nähdä, että muukalaisia »barbaareja» ei voitaisikaan karkottaa. Satoja oli saapunut, idästä sekä lännestä, ja oli ryhdytty jos jonkinlaisiin toimenpiteisiin niiden suojelemiseksi. He olivat saaneet luvan rakentaa kummallisia kaupunkejansa Japanin maaperälle. Hallitus oli käskenyt, että Lännen tieteitä piti opetettaman kaikissa kouluissa, että englanninkielen lukemisen siitä lähtien piti olla tärkeänä yleisen opetuksen puolena, vieläpä että itse opetuskin piti uudistettaman Lännen mallin mukaan. Hallitus oli myös selittänyt, että oli maan tulevaisuudelle ratkaisevaa, missä määrin kyettäisi omistaa muukalaisten kieliä ja tieteitä. — Siihen mennessä — oppimisen ja onnellisesti saavutetun tuloksen väliajaksi, — Japani jäisi kuin jäisikin vieraan holhouksen alaiseksi. Tätä tosiseikkaa ei näin peittämättömin sanoin ilmotettu julkisuuteen, mutta hallituksen politiikan laatua ei kuitenkaan voitu peittää. Ensi rajun mieltenkuohahduksen jälkeen, jonka tieto asiain tilasta nostatti, kansan syvän epätoivon ja samurailuokan pidätetyn kiukun vähän asetuttua, heräsi kiihkeä uteliaisuus saada tietää, minkä näköisiä ja tapaisia olivat nuo röyhkeät muukalaiset, jotka tiesivät saavuttaa sen mitä tavottivat ainoastaan levittämällä näkyviin väkikeinonsa. Uteliaisuus saatiin jotenkuten tyydytetyksi niistä huokeista väripainoksista, joita summattomissa määrissä valmistettiin ja myytiin, ja jotka esittivät barbaarien tapoja ja toimia sekä niitä merkillisiä katuja, joita he olivat rakentaneet siirtoloihinsa. Meidän silmissämme olisivat nuo kirjavat puupiirrokset näyttäneet pilakuvilta. Niin ei kuitenkaan ollut taiteilijan tahallinen tarkotus. Hän halusi ainoastaan kuvata ne sellaisina, miltä ne hänestä näyttivät; ja hänen silmissänsä muukalaiset olivat vihreäsilmäisiä hirviöitä, hiukset punaiset kuin Shojolla[7] ja nenä pitkä kuin Tengulla,[8] puku naurettavaa kuosia ja väriä, ja asunnot kuin tavara-aittoja ja vankiloita. Näitä väripainoksia myytiin sadointuhansin kautta maan, ja omituisen käsityksen muukalaisista ne mahtoivat luoda. Ne olivat kuitenkin rehellisiä yrityksiä kuvata tuota outoa uutta. Noita maalauksia olisi meidän tutkiminen oppiaksemme käsittämään, kuinka kammottavan rumilta, muodottomilta ja naurettavilta me näytimme sen ajan japanilaisista.

Nuori Samurai sai ennen pitkää nähdä oikean muukalaisen. Se oli ruhtinaan palkkaama opettaja kansallisuudeltaan englantilainen. Hän saapui aseellisen saattueen suojaamana, ja käsky annettiin kohdella häntä ylimyshenkilönä. Tämä ei näyttänyt täysin niin rumalta kuin ne muukalaiset, jotka hän oli nähnyt japanilaisissa kuvissa. Tosin kyllä tämänkin tukka oli punainen ja silmien väri eriskummainen, mutta hänen kasvonsa eivät olleet vastenmieliset. Heti alusta aikain hän joutui uupumattoman huomion alaiseksi, jota huomiota edelleenkin jatkui. Kuinka tarkkaan jokaista hänen tekoaan pidettiin silmällä, sitä ei kukaan voi kuvailla, joka ei tunne millä kummallisilla ennakkoluuloilla europpalaisia silmäiltiin aikana ennen Meijitä (ennen v. 1868). Vaikka länsimaalaiset tunnustetuinkin älykkäiksi ja pelättäviksi olennoiksi, ei niitä kuitenkaan yleensä katsottu täys-ihmisiksi; arveltiin niiden olevan pikemmin eläinten sukua kuin ihmisen. Niiden ruumishan oli karvainen ja kumman muotoinen, hampaat eivät olleet oikein ihmisen hampaitten kaltaisia, niiden sisukset mahtoivat nekin olla kummallisia, ja niiden siveelliset käsitykset olivat melkein kuin peikkojen. Yhteisessä kansassa, joskaan ei samurai-luokassa, oli ulkomaalaisia kohtaan virinnyt pelko, joka ei aiheutunut niiden aineellisesta voimallisuudesta, vaan joka oli taikauskoista laatua. Japanin talonpoika kyllä ei koskaan ole ollut luonteeltaan pelkuri. Mutta ymmärtääkseen hänessä siihen aikaan muukalaisia kohtaan heränneitä tunteita, on tutustuttava muutamiin kohtiin sitä henkiuskoa mikä on yhteinen Japanille ja Kiinalle. Tämän uskon mukaan löytyy yliluonnollisilla voimilla varustettuja eläimiä jotka voivat ottaa ihmisen muodon, sekä rotuja, puoleksi inhimillisiä, puoleksi yli-inhimillisiä. Vanhojen kuvakirjojen myytillisistä kuvista, joissa pitkäkoipisia ja -partaisia peikkoja (ashinaga ja tenaga) esitettiin, milloin jonkun tosiuskoisen taiturin vakavalta kannalta käsiteltyjä, milloin Hokusain mestarillisia pilakuvia, kansanmies oli saanut elävän käsityksen näistä kummallisista olennoista. Muukalaiset tulokkaat hänestä nyt näyttivät vastaavan noita kiinalaisten historioitsijain tarumaisia kuvauksia. Olivathan nuo puvutkin aivankuin omiansa kätkemään sen mikä heissä oli ihmismuodosta poikkeavaa.

Uutta englantilaista opettajaa siis salaa silmäiltiin aivan kuin on tapana tarkata outoa eläintä. Itse hän ei ensinkään tiennyt huomionalaisuudestaan, ja hänen oppilaansa olivat aina hyvin kohtelijaita. He noudattivat kiinalaista siveyssääntöä: »älä astu edes opettajasi varjollekaan!» Näistä samurai-oppilaista ei ollutkaan pääasia, oliko heidän opettajansa täysi ihminen vai eikö, kunhan hän vain oli kykenevä opettaja. Olihan Yoshitsune sankaria miekkaa käyttämään opettanut eräs Tengu. Epäinhimilliset olennot olivat ennenkin osottaineet eteviksi tietäjiksi ja runoilijoiksi[9]

Mutta herkimmänkin hienotunteisuuden aina peittävän ulkonäön takaa muukalaisen tavat olivat mitä tarkimman huomion alaisina, ja se tuomio mikä niistä monipuolisen harkinnan nojalla langetettiin, ei juuri ollut hänelle edullinen. Opettaja ei ikinä olisi voinut aavistaa mitä muistutuksia hänen oppilaittensa kaksiteräinen äly hänestä teki, eikä olisi taitanut olla eduksi hänen mielenrauhalleen jos hän olisi ymmärtänyt, mitä luokalla puhuttiin hänen korjatessaan oppilaittensa kirjotuksia.

»Voithan nähdä hänen ihonväristä, että liha on velttoa. Ei olisi ensinkään vaikeaa lyödä poikki hänen päänsä yhdellä iskulla.»

He pyysivät häntä kerran koettamaan voimiaan heidän kanssaan painissa. Hän luuli sitä leikinteoksi. Mutta he tahtoivat varsin koettaa hänen ruumiinvoimiaan. Ja hänen arvonsa painijana ei tullut korkealle arvatuksi.

»Hänen käsivartensa ovat kylläkin väkevät,» virkkoi toinen. »Vaan hän ei osaa avittaa ruumiillaan ponnistellessaan käsivarsillaan, ja lanteet ovat hyvin heikot. Ei olisi vaikeaa katkaista häneltä selkä».

»Minä uskon ettei olisi mikään asia tapella muukalaisten kanssa!» puuttui siihen toinen.

»Miekkaa käyttäen me varmaankin voittaisimme» vastasi kolmas, »mutta ne ovat meitä taitavammat käyttämään kiväärejä ja kanuunoita.»

»Sen kaikki me voimme oppia,» sanoi ensimäinen »ja kun me olemme oppineet Lännen sodankäynnin ei meidän tarvitse pelätä Lännen sotilaita.»

»Muukalaiset eivät ole niin karaistuneita kuin me», väitti siihen toinen »ne väsähtyvät pian ja ne arastelevat kylmää. Katsokaapa vain opettajaamme, — hänellähän on iso valkea huoneessansa ympäri talven. Kun olen hetkenkään hänen huoneessaan saan päänsärkyä.»

Näin nuorukaiset puhuivat keskenänsä, mutta siitä huolimatta he olivat hyvin ystävällisiä opettajaansa kohtaan, ja hän taipui pian heistä pitämään.

IV.

Muutokset tulivat niinkuin suuret maanjäristykset ilman varottavia enteitä. Lääniruhtinaskunnat muuttuivat prefektuureiksi, sotilassäädyn oikeudet hävitettiin ja koko yhteiskuntajärjestys rakennettiin uudelle perustukselle. Nämä tapahtumat täyttivät nuoren samurain surulla, vaikkakaan hänestä ei ollut vaikeaa siirtää uskollisuutensa lääniruhtinaasta keisariin, ja vaikkakin hänen perheomaisuutensa säilyi mullistuksissa vaurioilta. Mutta kaikki tämä kumoaminen ja uudistaminen valaisi räikeästi kansallisen vaaran suuruutta ja ennusti varmaa perikatoa kaikille entisaikojen korkeille ihanteille, milteipä kaikelle, mitä hän oli ylinnä rakastanut. Tämän surun valtaan antautuminen, sen hän tiesi, olisi kuitenkin ollut turhaa. Ainoastaan itsenäisesti muuttautumalla kansakunta voi toivoa itsenäisyytensä pelastumista, ja isänmaanystävän vaativa velvollisuus oli tunnustaa tämä välttämättömäksi ja tunnollisesti valmistautua miehenarvoista osaa täyttämään tulevaisuuden näytelmässä.

Samuraikoulussa hän oli oppinut niin paljon englantia, että tiesi kykenevänsä keskustelemaan englantilaisten kanssa. Hän leikkuutti pitkät hiuksensa, luovutti miekat vyöltänsä ja siirtyi Yokohamaan jatkaakseen kieliopintojaan entistä otollisemmissa oloissa. Siinä kaupungissa kaikki hänestä alussa tuntui sekä vieraalta että vastenmieliseltä. Itse japanilaisetkin olivat satamakaupungissa kuin muuttuneita muukalaisten vaikutuksesta: he olivat raakoja ja törkeitä, he puhuivat ja käyttäytyivät tavalla millä ei kehnoinkaan hänen syntymäkaupunkinsa asukas olisi juljennut esiintyä. Muukalaiset itse olivat vieläkin inhottavampia. Niihin aikoihin siirtolaiset katsoivat voivansa käyttää maan asukkaita kohtaan sellaista tapaa joka hipaisi vallottajain suhdetta vallotettuihin, ja elämä »avatuissa satamapaikoissa» oli silloin raaempaa kuin nykyjään. Uudet tiilirakennukset ja muuriseinäiset talot johdattivat uudelleen hänen muistiinsa nuo epämiellyttävät, muukalaisten tapoja ja oloja esittävät japanilaiset väripainokset, ja hetkeksi nousi taas hänen tajuunsa nuo poikavuosien mielikuvitukset Lännen kansoista. Hänen älynsä, joka nyt nojautui runsaampaan tieto- ja kokemusmäärään, käsitti kyllä heidät täydelleen ihmisiksi, mutta tunne-elämään tämä tietoisuus ei näyttänyt pääsevän eläväksi kotiutumaan. Rotutunne on näet vanhempi kuin hengen älyllinen puoli, ja siitä taikauskosta, joka yhtyy rotutunteeseen, on vaikea vapautua. Myöskin kiivastui monasti hänen sotilasluonteensa siitä rumasta minkä hän näki, minkä kuuli, ja hänen esi-isiltä peritty kiihkeä halu kostaa roistontyö, väkivallalla torjua väärä teko, kiehahti hänessä usein. Hän kuitenkin oppi voittamaan nämä vastenmielisyyden tunteet, koska ne olisivat olleet esteenä tiedonetsinnälle; olihan isänmaanystävän velvollisuus kylmäverisesti tutkia maansa vihollisten luonnetta. Hän harjottelihe ilman ennakkoluuloja huomioimaan tuota ympärillänsä kuohuvaa, hänelle outoa elämää, älyämään sen sekä ansiot että viat, sen voiman niinhyvin kuin sen heikkoudenkin. Hän sai osakseen ystävällisyyttä, ja hän tapasi täälläkin innostusta ihanteisiin — ei hänen ihanteisiinsa, mutta kuitenkin sellaisiin, joille hän saattoi kumartaa, koska ne kuten hänen esi-isiensä uskontokin vaativat itsensä kieltämistä.

Tällä kehitysasteella ollen hän kiintyi muutamaan jo harmenevaan lähetyssaarnaajaan, joka kokonaan eli opettajatehtävässään ja kristinuskon levittämistyössään. Vanhus oli varsinkin innostunut käännyttämään tämän nuoren samurain, jossa hän älysi kykyjä, tavallisten yli paljonkin yleneviä; eikä hän arastellut mitään vaivoja voittaakseen nuorukaisen luottamuksen. Hän auttoi tätä monella muotoa, opetti hänelle jonkun verran ranskaa ja saksaa, hiukan kreikkaa ja latinaakin, ja hän tarjosi oppilaansa käytettäväksi koko runsaan kirjastonsa. Tilaisuus käyttää ulkomaista kirjakokoelmaa historiallisine, filosofisine, maantieteellisine ja kaunokirjallisille teoksineen, oli niihin aikoihin harvinainen etu japanilaiselle opiskelijalle. Ja tätä tilaisuutta käytettiin kiitollisuudella. Kirjaston omistajan ei ollut vaikea taivuttaa mielioppilastaan lukemaan Uutta Testamenttia. Nuorukainen ihmetteli löytäessään »Pahan lahkon» opinkappaleissa siveysmääräyksiä jotka muistuttivat Con-fu-tse'n oppeja. Hän virkkoi vanhalle lähetyssaarnaajalle: »Tämä oppi ei ole uusi meille, ja se on totisesti sangen hyvä. Minä tahdon lukea kirjan ja ajatella sen sisällystä».

V.

Tämä tutkiminen ja ne mietteet jotka se synnytti, veivät nuoren miehen paljoa kauemmas kuin mitä hän itse oli pitänyt mahdollisena. Tunnustusta että kristinusko oli suuri uskonto, seurasi tunnustuksia muutakin laatua, ja uusia käsityksiä kristittyjen rotujen sivistyksestä. Siihen aikaan arveli moni ajattelevainen japanilainen, vieläpä moni niistä lahjakkaista miehistä, jotka johtivat kansallista politiikkaa, että Japanin oleminen itsenäisenä valtakuntana oli tuomittu häviöön. Tosin ei vielä kaikki toivo ollut menetetty, ja niin kauan kuin toivon pilkettäkään oli, oli jokainen selvillä velvollisuudestaan. Mutta se voima joka keisarikuntaa uhkasi, tuntui vastustamattomalta. Ja punnitessaan tuon voiman kauhistavaa valtavuutta, ei nuori itämaalainen saattanut olla itseltään kysymättä pelonsekaisella ihmettelyllä: mistä ja miten on tuo vieras sivistys saanut voimansa? Voiko se, kuten hänen vanha opettajansa vakuutti, olla jonkunlaisessa salaperäisessä suhteessa korkeampaan uskontoon? Vanha kiinalainen filosofia, joka selitti kansojen menestyksen johtuvan siitä miten he pyhittivät taivaalliset lait ja missä määrin he olivat kuuliaiset tietäjien opetuksille, näytti ainakin puolustavan tätä katsantotapaa. Ja jos Lännen sivistyksen etevämmyys mahtavuudessa todellakin merkitsi heidän siveysopin korkeampaa kantaa, eikö silloin ollut joka isänmaanystävän päivänselvä velvollisuus omistaa tuo korkeampi uskonto ja harrastaa koko kansakunnan käännyttämistä? Sen ajan japanilainen nuorukainen, kiinalaiseen siveysoppiin kasvatettuna ja luonnollisesti tiedotonna Lännen koko yhteiskunnallisen kehityksen kulusta, ei ikinä olisi saattanut aavistaa, että juuri aineellisen edistyksen korkeimmat muodot olivat pääasiassa syntyneet häikäilemättömän kilpailun kautta, joka ei ollut missään yhteydessä kristinuskon ihanteellisuuteen, eipä edes mahdollinen elämään yhdessä minkään korkeamman sveysjärjestelmän kanssa. Vielä tänäkin päivänä on Lännessä miljoonia lyhytjärkisiä ihmisiä, jotka uskovat jonkunlaista jumalallista yhteyttä olevan sotilasvallan ja kristinuskon välillä. Onpa kuultu saarnastuoleista julistettavan valtiollisia rosvoretkiä »jumalallisen vanhurskauden» ilmauksiksi, ja hirvittävien räjähdysaineitten keksimisiä »taivaan lähettämiksi mielijohteiksi». Sellaistakin taikauskoa tavataan vielä joukossamme, että kristinuskoa tunnustavaisien rotujen muka jumalan pyhittämä kutsumus on ryöstää ja hävittää sukupuuttoon toisuskoisia rotuja. Muutamat filosoofeistamme ovat kuitenkin lausuneet epäilevänsä että me yhä edelleenkin palvelemme Odinia ja Tooria, Väinämöistä ja Ilmarista, — ainoa tärkeämpi ero on siinä että Väinämöisenä nyttemmin on matemaattinen nero ja että Ilmarisen vasara käy höyryvoimalla. Mutta sellaiset filosoofit saavat lähetyssaarnaajilta kuulla olevansa ateisteja ja siveettömiä ihmisiä.

Vaan tämä sikseen — aika tuli, jolloin nuori Samurai päätti ottaa kasteen, huolimatta perheensä vastustuksesta. Se oli rohkea askel. Mutta koko hänen edellinen kehityksensä oli kasvattanut hänet lujaluonteiseksi, eikä vanhempain syvä surukaan saattanut häntä järkyttää päätöksestään. Luopuminen vanhasta uskosta merkitsi hänelle enempää kuin ohimeneviä vastuksia: hänet tehtiin perinnöttömäksi, hän sai osakseen entisten toveriensa ylenkatseen, hän kadotti arvoasteensa ja vajosi täydelliseen köyhyyteen. Mutta hänen samuraikasvatuksensa oli opettanut häntä halveksimaan »minuuden» tarpeita. Hän näki edessään sen minkä luuli velvollisuudekseen isänmaanystävänä ja totuuden hakijana, ja hän noudatti kutsumusta ilman pelkoa ja ilman katumusta.

VI.

Ne jotka toivovat voivansa istuttaa oman, länsimaisen uskonsa sen uskonnon sijalle, jonka he uudenaikaisen tieteen todistuskeinoilla ovat kumonneet, eivät tule ajatelleeksi, että niitä väitteitä, joita he ovat käyttäneet vanhaa uskoa vastaan, voidaan yhtä tehokkaasti kohdistaa uuttakin kohti. Ylimalkainen lähetyssaarnaaja, joka ei kykene käsittämään uudenaikaisen tieteellisen ajattelemisen varsinaista sisällystä, ei voi edeltäkäsin arvata, mikä on seurauksena hänen köykäisestä tieteellisestä opetuksestaan itämaalaisissa, jotka luonnostaan ovat häntä henkisesti etevämpiä. Siitä syystä hän hämmästyy ja apeutuu havaitessaan että kuta älyllisempi hänen oppilaansa on, sitä lyhemmäksi supistuu se aika, jona hän jää tunnustamaan kristinoppia. Ei ole vaikeata hävittää uskonnollinen katsomus lahjakkaasta päästä, joka alkujansa on tyytynyt buddhalaiseen maailmanluomisoppiin, syystä että hänen tieteellinen kantansa oli lapsen. Mutta tuon saman henkilön noudattaman kiinalaisen tai buddhalaisen siveysopin korvaaminen presbyteerisillä, luterilaisilla tahi baptistisilla dogmeilla, ei ole mahdollista. Siitä nousevia sielutieteellisiä vaikeuksia nykyaikaiset evankelistamme eivät koskaan ole käsittäneet eivätkä tunnustaneet. Jo entisinä aikoina kun jesuiittain ja munkkien usko oli yhtä taikamielinen kuin se uskonto jota he kokivat kumota, vallitsi samat syvälle yltävät esteet, ja vaikkakin espanjalainen pappi vuorenvankalla uskollaan ja palavalla innollaan saattoi tehdä ihmeitä, on hänen useasti täytynyt tuntea tarvitsevansa espanjalaisen sotajoukon apua voidakseen ajaa aikeensa täydellisesti perille. Meidän päivinämme ovat käännytystyön ehdot, minkä tahansa, paljon epäedullisemmat kuin kuudennellatoista vuosisadalla. Kasvatuslaitos on uudistettu luonnontieteen pohjalle, uskontojemme sijaan on astunut siveysoppi, joka pelkästään yhteiskunnallisista syistä tunnustaa siveellisten vaatimusten pätevyyden, papistomme toiminta on yhä enemmän muuttunut siveydenvalvojain tehtävän tapaiseksi, ja kirkontorniemme kasvava luku ei todista uskon kasvamista, vaan sovinnaisten tapojen paisuvaa valtaa. Ikinä eivät voi länsimaiset sovinnaisuudet päästä vallitseviksi Kaukaisessa Idässä, eikä ole Japani koskaan suvaitseva että muukalaiset lähetyssaarnaajat ottaisivat siveydenvalvonnan siellä urakalle. Jo alkavat vapaamielisimmät Lännen kirkoista, ne jotka ovat leveimmällä sivistyksen pohjalla, käsittää lähetystyön turhuuden. Mutta ei ole välttämätöntä kumota buddhanuskoisen kansan vanha uskonoppi, johdattaakseen sitä totuutta kohti, huolellinen kasvatus sinänsä on riittävän tehoisa. Tietoperäisesti valistunein kansa, saksalaiset, eivät lähetäkään enään lähetyssaarnaajia Japaniin. Ainoa tärkeä tulos lähetyssaarnaajien ponnistuksista, paljoa merkitseväisempi kuin nuo ainaiset vuosikertomukset voitetuista sieluista, on ollut kotimaisten uskontojen uudistamistyö sekä nykyisen hallituksen pyrkimykset kohottaa kotimaisen papiston sivistystä. Jo ennen hallituksen käskykirjeitä tässä asiassa, olivat varakkaammat lahkokunnat perustaneet buddhalaisia kouluja Lännen mallin mukaan, ja Shinshu-lahko saattaa jo ylpeillä etevistä oppilaista jotka ovat saaneet kasvatuksensa Pariisissa ja Qxfordissa, miehistä, joiden nimet tunnetaan Orientalistein piireissä yli koko maapallon. Totisesti, Japani saattaa olla keskiaikaismallista buddhalaisuutta korkeampien uskontomuotojen tarpeessa, mutta niitten tulee kehittyä vanhoista uskonnoista — sisältä on uudistus tuleva eikä ulkoa. Lännen luonnontieteen kirkastama buddhalaisuuden muoto on vastaava rodun tulevaisuuden tarvetta.

Nuori käännätti Jokohamassa tuli ennen pitkää tuottaneeksi kristityille lähetyssaarnaajille mitä nöyrryttävimmän tappion. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin hän oli uhrannut omaisuutensa voidakseen kääntyä kristinuskoon, luopui hän julkisesti siitä uskosta minkä omistaminen oli vaatinut häneltä sellaisen uhrauksen. Hän oli tutkinut ja käsittänyt ajan suuret henget täydellisemmin kuin hänen opettajansa, jotka eivät hänen kysymyksiinsä enää voineet vastata muuten kuin vakuuttamalla, että heidän itsensä osittain suosittamiin kirjoihin oli ylen vaarallista kokonaisinaan luottaa. Mutta kun he eivät voineet todistaa väitteitään näiden kirjojen eksyttävyydestä, ei heidän varotuksensa tointtaneet mihinkään. Hänet oli saatu kääntymään kristittyyn dogmiuskoon puutteellisen todistelun kautta; täydennetty ja syventynyt todistelu johti hänet ulos dogmatismista. Hän luopui kirkosta lausuttuansa suorassa perustelussa, että sen opit eivät nojautuneet tosi todistuksiin tai tosiseikkoihin, ja että hänen niin ollen täytyi hyväksyä niiden miesten mielipiteet, jotka hänen opettajansa leimasivat kristinopin vihollisiksi. Hänen luopumuksensa herätti todellisen skandaalin.

Varsinaisesta »luopumuksesta» hän kuitenkin oli kaukana. Päinvastoin kuin moni saman kokenut, tunsi hän että kristinuskon opinkappaleitten väistyessä, uskonnollinen kysymys oli ainoastaan siirtynyt tuonnemmaksi hänen tieltään. Hän ei ollut samalla kadottanut uskoaan uskontojen suhteelliseen arvoon — niiden arvoon säilyttävinä ja tasottavina voimina. Eräs hänen aikanaan kierosti käsittämänsä totuus — se totuus että on yhteyttä sivistyksien ja vastaavien uskontojen välillä — oli ensin houkutellut hänet sille tielle, joka sitten johti kääntymykseen. Kiinalainen filosofia oli opettanut hänelle sen minkä uudenaikainen yhteiskuntaoppikin tunnustaa: että nimittäin papistottomia yhteiskuntia ei toistaiseksi ole missään päässyt kehittymään. Buddhalaisuus oli hänelle opettanut että harhaluulotkin — legendat, loitsuluvut ja symboolit, esitettyinä vähempiälyisille tosiasioina — voivat olla arvokkaita ja oikeutettuja mikäli ne edistävät inhimillisten hyveiden kehittymistä. Tältä näkökannalta kristinusko ei ollut mitään kadottanut arvostaan hänen mielessään, ja vaikka hän epäili opettajansa kuvausta kristityn maailman korkeammasta siveellisyydestä, — avatuissa satamakaupungeissa hän näet ei huomannut mitään mikä olisi todistanut sen puolesta — halusi hän kuitenkin itse päästä näkemään uskonnon vaikutusta siveyteen kristityissä maissa, päästä käymään Europassa tutkimassa länsimaiden kehityksen syitä ja niiden valta-aseman perusteita.

Tätä matkaa tekemään hän joutui äkimmin kuin mitä hän oli odottanut. Se henkinen pyrkimishalu, mikä hänet oli kehittänyt epäilijäksi uskonnon asioissa, oli myöskin tehnyt hänestä vapaa-ajattelijan valtiollisessa suhteessa. Hän saattoi hallituksen vihan päällensä julkisesti esittämällä mielipiteitä, jotka eivät soveltuneet hetken politiikkaan: ja niinkuin muitten, jotka uusien aatteiden vaikutuksesta olivat olleet yhtä varomattomia, niin täytyi hänenkin lähteä maanpakoon. Näinpä hänelle siis alkoi matkustuksien sarja joka vei hänet ympäri maapallon. Korea oli ensin hänen pakopaikkanaan, sitten Kiina, missä hän eleli opettajana, ja lopuksi hän seisoi kuin seisoikin laivan kannella matkalla Marseilleen. Hänellä oli vain vähän rahaa, mutta hän oli huoletonna kohtaloistaan Europassa. Hän oli nuori, sitkeä, voimakas, säästäväinen sekä tottunut puutetta kestämään, ja niin ollen hän saattoi antautua täyden itseluottamuksen valtaan. Hänellä oli sitäpaitse suosituskirjeitä miehille, jotka kykenisivät tasottamaan hänen tiensä.

Mutta monta vuotta tuli kulumaan, ennenkuin hän näki jälleen syntymämaansa.

VII.

Niinä vuosina hän näki Lännen sivistyksen niinkuin vain harva japanilainen on saanut sen nähdä. Hän kulki Europan ja Amerikan ristiin rastiin, eleli monessa kaupungissa ja työskenteli monessa toimessa — joskus aivoillaan, useimmiten käsivarsillaan ja siten hän saattoi tutkia korkeudet ja syvyydet, paraimman ja kehnoimman häntä ympäröivästä elämästä. Mutta hän näki »Kaukaisen Idän» silmillä, ja hänen arvostelunsa ei kulkenut samoja teitä kuin meidän arvostelumme. Sillä niin vieraasti kuin Länsi katselee Kaukaista Itää, niin Itäkin Länttä; se, mitä kumpikin arvostelee itsessään paraimmaksi, on luultavasti vähimmin omiansa miellyttämään toista. Ja kumpainenkin on osaksi oikeassa, osaksi väärässä; ei koskaan ole vallinnut eikä tule vallitsemaan täydellistä molemminpuoleista ymmärtämystä.

Suuremmoisemmalta kuin mitä hän ikinä oli kuvitellut, tuntui hänestä Lännen maailma — maailmalta jättiläisiä varten. Tuo tila joka rohkeimmastakin Lännen asukkaasta tuntuu niin lannistavalta, nimittäin oleminen ilman rahaa ja ilman ystäviä ison kaupungin pyörteissä, mahtoi useasti painostaa tätä Idän pakolaista. Mahtavasti vaikutti häneen epämääräinen ahdistus, joka syntyy, kun havaitsee itsensä olevan ohi kiitävien miljoonien huomiolle olematon, kun kuulee tuon loppumattoman melun kaduilla, joka hukuttaa ihmisäänien kaiun, kun näkee kaikkialla noita sieluttomia rakennustaidon kummituksia, kun havaitsee tuon räikeän rikkauden rehentelemässä, — sittenkuin se on pakottanut aivoja ja käsiä rasittautumaan mahdollisuuden ääriin asti. Isot kaupungit tekivät häneen varmaankin saman vaikutuksen kuin Lontoo oli tehnyt Doré'hen: synkän suurenmoinen voitonhimon pyhättö, raskaita holveja, graniittikaaria toinen toisensa takana silminkantamattomiin, rakennuksien vuoria joiden juurella työ merenä kihisi ja kiehui, ja valtavia etäisyyksiä joiden piirissä järjestetty työvoima tuotti ilmi vuosisatojen ponnistuksien tulokset. Mitään kauneudenaistilleen huomattavaa hän ei nähnyt noissa keinotekoisissa tiiliriutoissa, jotka sulkivat pois päivännousun ja -laskun, taivaan ja tuulet. Kaikki mikä meitä viehättää isoissa kaupungeissa, häntä tympäsi ja masensi; itse häikäisevä Pariisikin ennen pitkää täytti hänet ikävällä. Pariisi oli ensimäinen länsimainen kaupunki missä hän eleli pitemmän aikaa. Ranskan taide Europan lahjakkaimman kansan kauneudenkäsitteiden ilmaisijana, häntä suuresti ihmetytti, mutta ei lainkaan ihastuttanut. Etenkin häntä hämmästytti sen tapa esittää alastomuutta; se näytti hänestä vain avoimesti tunnustavan sitä inhimillistä heikkoutta, jota hän lähinnä petollisuutta ja pelkuruutta oli oppinut stooisen kasvatuksensa kannalta enin halveksimaan. Uudenaikainen ranskalainen kirjallisuus tuotti hänelle uutta kummastelun aihetta. Kirjotustavan kauneuksia hän ei kyennyt arvostelemaan, mutta käsittämätön oli hänestä sellaisen tyylitaidon arvo jonka tarkotus oli vain omassa itsessään. Ja joskin hänet olisi saatu käsittämään kirjallisuutta samalla tavalla kuin europpalainen sen käsittää, olisi hän yhä pysynyt vakaumuksessaan, että moinen tapa käyttää taiteellista kykyä yksistään muotoa varten oli yhteiskunnallisen turmeluksen merkki. Vähitellen hän havaitsi tuon ylellisen pääkaupungin omassa elämässä todistuksia sen arvostelun pätevyydestä minkä taide ja kirjallisuus olivat hänessä kypsyttäneet. Hän kävi huvitilaisuuksissa, teattereissa ja oopperoissa, katseli kaikkea askeetin ja sotilaan silmällä, ja häntä ihmetytti kuinka länsimainen käsitys elämänarvoista niin vähän erosi siitä mitä Kaukaisessa Idässä katsotaan houkkamaisuudeksi ja velttoudeksi. Hän oli mukana hienoissa tanssiaisissa, missä naiset kehittivät tarkoin ja taidolla harkittua oman henkilönsä altistamista, herättääkseen sellaista vaikutusta, joka olisi saattanut japanittaren häpeästä vajoomaan maan alle; ja hän ihmetteli niitä muistutuksia, joita oli kuultu europpalaisten lausuneen Japanin maakansan luonnollista, suoraa ja terveellistä puoiialastomuutta vastaan, heidän ollessaan peltotyössä kesäpäivän paahtaessa. Hän näki kirkkoja ja katedraaleja suuret määrät, ja heti niiden ääressä paheen pesiä ja rikoksen linnoja. Hän kuunteli mainehikkaitten saarnaajain puheita ja hän kuuli papinparjaajien kaikkea uskoa ja rakkautta pilkkaavia esityksiä. Hän näki rikkaiden elämää ja köyhien ja kuilut kummankin alla. Mutta uskonnon »tasottavaa vaikutusta» ei hän missään nähnyt. Tällä maailmalla ei ollut mitään uskoa. Se oli maailma täynnä pilkkaa, teeskentelypeliä ja huvituskiimaista itsekkyyttä, jota ei ohjannut uskonto, vaan poliisivalta; maailma, johon syntyminen ei ollut onnellista.

Englanti, muita synkempänä, valtavampana, pelottavampana, sai hänet toisia arvotuksia pohtimaan. Hän tutki sen lakkaamatta kasvavaa rikkautta, ja sitä saastaisuuden painajaista joka alati lisääntyi sen suojassa. Hän näki ne valtavat satamat, joihin ahtautuu satojen maitten rikkaudet, enimmäkseen ryöstötavaraa; hän ymmärsi että englantilaiset yhä olivat esi-isäinsä kaltaista rosvorotua. Ja hän kuvaili mielessään mikä kohtalo noiden ihmismiljoonain osaksi tulisi, jos heidän täytyisi olla edes yhden ainoan kuukauden ilman keinoja millä pakottaa muita rotuja elättämään heitä. Hän näki sen irstauden ja juoppouden joka tekee yöt maailman isoimmassa kaupungissa niin kamaliksi, ja hän hämmästyi sitä sovinnaisuuden tekopyhyyttä, joka on olevinaan »mitään näkemättä», ja sitä uskontoa joka veisaa kiitosta olevista oloista, ja sitä tietämättömyyttä joka työntää lähetyssaarnaajiaan sinne missä niitä ei tarvita, ja sitä tyhmää hyväntekeväisyyttä joka edistää sairauden ja rikoksellisuuden sikeytymistä. Hän luki myöskin kuuluisan, maita ja mantereita matkailleen englantilaisen kirjotuksen, jossa todistetaan kymmenennen osan Englannin kansasta olevan ammattirikoksellisia tai vaivaishoitolaisia.[10] Ja niin ovat asiat huolimatta kirkkojen määrättömyydestä ja lakisäädösten loppumattomuudesta! Totisesti, Englannin sivistys ei ilmaissut senkään verran kuin nuo muut, sen uskonnon valtaa, josta tuo mahtava kehitys imi voimansa, mikäli hänelle oli vakuutettu. Englannin kadut kertoivat hänelle aivan toista; moista ei koskaan tarvinnut nähdä buddhalaisten kaupunkien kaduilla. Ei, tämä sivistys ei ollut muuta kuin lakkaamattoman, riettaan taistelun tulos yksinkertaisten ja ovelain, heikkojen ja väkeväin välillä; voima ja taitavuus olivat yhtyneet ahtaakseen sen mikä oli heikkoa ammottavaan, ilmeiseen helvettiin. Ei koskaan olisi Japanissa edes kuumehoureissa voitu kuvitella mielessään moisia olosuhteita. Kuitenkin kaikitenkin täytyi hänen myöntää että näiden olojen puhtaasti aineelliset ja älyperäiset tulokset olivat ihmeteltävät; ja vaikkakin hän näki pahuutta kaikkialla missä sitä ei olisi arvannut aavistaakaan, näki hän paljon hyvääkin, sekä köyhissä että rikkaissa. Noitten määrättömien ristiriitojen yli kaiken käypää arvotusta hänen järkensä ei lainkaan kyennyt selvittämään.

Englannin kansa häntä miellytti enemmän kuin mikään muu hänen käymissään maissa. Ja Englannin sivistyneiden käytöstavat muistuttivat hänestä monessa kohdin Japanin samurailuokan esiintymissääntöjä. Ulkonainen kylmäkiskoisuus heissä kätki suuria ystävyyden ja pysyväisen sydämellisyyden mahdollisuuksia. Sydämellisyyttä sai hän itse useastikin osakseen. Hän tuli aavistaneeksi sen harvoin ilmenevän mutta syvän tunnevoiman, mikä on ominainen englantilaisen luonteelle, sekä sen mielenlujuuden, joka oli saattanut puolet maailmaa Englannin vallan alle.

Mutta ennenkuin hän jätti Englannin lähteäkseen Amerikkaan tutkimaan siellä vieläkin laajempaa ihmisyrittelijäisyyden kilpakenttää, oli jo kansallisuuksien erilaisuus herennyt hänessä mielenkiintoa herättämästä. Ne sikäli häikenivät hänen huomioltaan mikäli hän oppi käsittämään länsimaisen sivistyksen joksikin pelättäväksi kokonaisuudeksi, joka kaikkialla, — olivatpa muodot sitte itsevaltiutta, vapaamonarkkisia tai jyrkästi kansanvaltaisia — kehitti samat armottoman välttämättömyyden olosuhteet samoine hämmästyttävine tuloksineen, ja joka kaikkialla perustui aatteisiin, aivan päinvastaisiin kuin kaukaisen Idän aatteet. Tuolle sivistykselle hän jäi kylmäksi ja tunteettomaksi — ei löytänyt hän siinä mitään johon olisi kiintynyt eläessään sen keskellä, jota olisi kaivannut jäähyvästin hetkenä. Hänen sielulleen tuo kaikki tuntui niin vieraalta kuin elämä toisella taivaankappaleella toisen auringon alla. Mutta hän arvasi tuon sivistyksen hinnan laskettuna ihmiskärsimyksissä, tunsi sen musertavan painon uhkan, ja aavisti sen älyllisestä etevyydestä johtuvan suunnattoman voiman. Ja hän vihasi sitä, vihasi sen kauhistavaa, perinpohjaisesti suunniteltua koneistoa, vihasi sen hyötykannan vankkuutta, vihasi sen sovinnaisuuksia, sen himokkuutta, sen sokeaa julmuutta, ahneutta, ääretöntä teeskentelyä, sen köyhyyden kurjuutta ja sen rikkauden riettautta. Siveellisesti se oli muodoton, sovinnaisuuksiensa puolesta röyhkeä. Se oli näyttänyt hänelle pohjattomia alennuksen kuiluja — mutta ei mitään ihanteita, joita olisi voinut asettaa hänen nuoruutensa ihanteiden rinnalle. Hän näki vain yhtä, petomaista raastamista; — ja kuinka se melkoinen määrä tosi hyvää, minkä hän oli tavannut, saattoi siinä elellä, näytti hänestä suorastaan ihmeelliseltä.

Lännen kukoistus oli vain järkiperäistä laatua, ja sen tietomaailma oli kuin kaukainen jyrkkä vuoriharjanne, jonka ikuisen lumen alla sydämen paraimpien tunteiden täytyy kuolla. Varmaankin oli vanha japanilainen sivistys verrattomasti parempana pidettävä, ihmisarvoisemman onnellisuuden käsityksensä, velvottavan siveellisyytensä, terveemmän uskonsa, hilpeämmän mielensä, yksinkertaisuutensa ja epäitsekkyytensä, kohtuutensa ja tyytyväisyytensä puolesta. Lännen etevämmyys ei ollut siveellistä laatua. Se johtui sanomattomien kärsimyksien kautta kehittyneestä järjen voimasta, jota käytettiin heikkojen sortamiseksi väkevien hyväksi.

Ja kuitenkin todisti Lännen tiede tavalla jonka epäämätön loogillisuus hänelle oli ilmiselvä, että tämä sivistys yhäti tulisi levittämään valtaansa, vastustamattomana, välttämätönnä, kaikki tavottavana tulvana täynnä maailmantuskaa. Japanin olisi pakko joko oppia käyttämään noita toimintakyvyn uusia muotoja, hallitsemaan noita uusia ajattelemisen tapoja, tahi kokonaan kukistua. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Ja lopulta kaikkien epäilyksien epäilys, se kysymys, johon kaikki viisaat ovat tuijottaneet: »Onko maailmankaikkisuus siveellinen?» Siihen kysymykseen oli buddhalaisuus antanut syvällisimmän vastauksen.

Mutta olipa nyt tässä kaikkisuudenkehityksessä siveellistä tarkotusta tahi ei — ihmisen tunteiden vähäpätöisellä mitalla mitattuna — yhtä vakaumusta ei kuitenkaan mikään todistelu voinut horjuttaa: varmuutta siitä että ihmisen kaikesta voimastaan tulee seurata korkeinta siveellistä ihannetta tuntematonta määrää kohti, vaikka sitte auringot radoiltansa kääntyisivät taisteluun häntä vastaan. Japanin täytyi pakostakin omistaa vieras tiede, täytyi omistaa paljon vihollistensa aineellisesta kulttuurista; mutta Japanille ei ollut välttämätöntä heittää luotansa oma käsityksensä oikeasta ja väärästä, velvollisuudesta ja kunniasta. Vähitellen kehittyi hänen sielussaan vakaumus, sellainen vakaumus joka ajan tullen oli kohottava hänet kansansa johtajaksi ja opettajaksi. Hän päätti taistella kaikesta voimastaan sen paraimman säilymiseksi mitä Japanin entisyydessä oli, ja pelottomasti nousta vastustamaan kaikkea vieraan lainailemista yli sen, mikä kansalliselle itsepuolustukselle olisi tuiki välttämätöntä, tahi mikä edistäisi kansan kehitystä itsenäiseksi. Hän saattoi erehtyä, mutta siinä ei ollut mitään häpeällistä. Ja ainoastaan tuota tietä voi olla toivoa saada edes jotakin kallisarvoista pelastetuksi yleisestä haaksirikosta. Lännen elämän tuhlaavaisuus oli häneen tehnyt syvemmän vaikutuksen kuin sen huvituskiihko ja sen kärsimysten määrä; oman maansa köyhyydessä hän näki voimaa, sen epäitsekkäässä säästeliäisyydessä ainoan mahdollisen keinon kilpailla Lännen kanssa. Vieras sivistys oli opettanut hänet käsittämään tavalla jolla hän ei ikinä muutoin olisi käsittänyt, japanilaisen sivistyksen arvon ja kauneuden; ja hän ikävöi sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu palata syntymämaahansa.

VIII.

Pilvettömän huhtikuunaamun kuultavassa hämärässä, juuri päivännousun edellä, hän näki jälleen isäinmaansa vuoret — kaukaiset, sakarapiirteiset alppijonot, jotka himmeän-punasinertävinä nousivat taivaanrannassa mustetummasta merestä. Takana, mistä höyrylaiva tuli kantaen hänet kotia kohti maanpaosta, täyttyi taivaanpiiri hitaasti leimahtavalla ruskolla. Kannella oli jo joitakin muukalaisia, jotka olivat nousseet tavotellakseen Fudshin ensimäistä[11] lumoavaa näkyä Tyyneltä Valtamereltä käsin — sillä Fudshin ensi näky aamunkoitossa ei unhoitu tässä elämässä eikä seuraavassa. He tarkastelivat vuorien pitkää jonoa ja tähtäilivät katseensa niiden sakaraisten huippujen yli ylös syvään yöhön, missä vielä tähdet kalpeina tuikkivat, — mutta Fudshia he eivät nähneet. »Ah» vastasi nauraen merimies, jolta he utelivat, »te katsotte liian alas! korkeammalle — paljon korkeammalle!» He katsoivat silloin ylemmäksi, ylemmäksi, aina pilvien pihoille asti, ja näkivät mahtavan vuorenhuipun punottavana kuin aavemainen lootos-umppu tulevan päivän hehkussa; näky joka sai heidät äänettömiksi. Äkkiä sen ikuinen lumi valahti kullanhohtavaksi, sitten häikeni valkean hehkuvaksi, mikäli aurinko ulottui heittämään säteensä siihen yli maan kaarevuuden, yli alempien vielä pimeitten vuorijonojen, itse tähtien yläpuolelle, siltä näytti; sillä mahtava vuorenjuuri oli yhä näkymättömänä. Ja yö hälveni, heleässä, siintävässä päivänvalossa säteili korkea taivaankansi, ja värit heräsivät uinustaan. Tuijottaville katseille aukeni loistava Yokohaman poukama, pyhä vuorenhuippu häilyen yli näkymättömän pohjustansa kuin lumipeitteinen henkinäky säteilevällä taivaalla.

Yhä kaikui matkamiehen korsussa sanat; — »Ah! te katsotte liian alas! — korkeammalle — paljon korkeammalle!» — soinnahtaen ne yhtyivät valtavaan, vastustamattomaan tunteeseen, joka avarrutti sydäntä. Sitten sameni äkkiä kaikki: hän ei nähnyt ylhäistä Fudshia, eikä lähempiä kukkuloita alempana, joiden utuinen siinto oli lähetessä vaihtunut heleäksi vihannaksi, eikä laivojen vilinää lahdenpoukamassa, — eikä mitään uudesta Japanista — hän näki entisen. Maatuuli, kevättuoksuja täynnä, lehahti häntä kohti, hiveli hänen vertaan, ja pani kauan sulkeuneista muistonsokkeloista nousemaan haamuina kaikki minkä hän kerran oli jättänyt ja koettanut unhottaa. Hän näki jälleen vainajien rakkaat kasvot, hän erotti heidän äänensä monivuotisten hautojen takaa. Hän olikin taas tuo pieni poikanen isänsä yashikissa, kulki toisesta valoisesta huoneesta toiseen, leikki päivänpaisteisilla ruohikoilla, missä lehvien varjot väreilivät, tahi tuijotti puiston pehmoisenviherjään, uinuvaan rauhaan. Taaskin hän tunsi äitinsä käden kevyen kosketuksen, tämän johdattaessa poikansa askelia aamuhartauden paikkaa kohti, alttarille missä oli esi-isien muistotaulut; ja miehen huulet sopersivat jälleen, tuokion tuomalla uudella ymmärtämyksellä, lapsen yksinkertaisen rukouksen.