TOINEN OSA.

Ensimmäinen luku.

No, kuningas ja herttua puuhasit koko päivän raastuvansalissa panemalla kuntoon teateria kaupunkilaisille. He rakensivat "näyttämön" ja hankkivat esiripun ja pystyttivät kynttilöitä sen eteen. Ja mitäs ollakkaan! Illalla oli koko sali aivan kukkuroillaan miehiä. Kun sinne ei mahtunut sorkkaakaan enään, luopui herttua pitämästä vahtia ovella, jossa hän oli perinyt pääsymaksut ihmisiltä, ja meni takatietä näyttämölle ja jäi sitten seisomaan esiripun eteen. Siinä piti hän pienen puheen yleisölle, kiitellen kovasti sitä murhenäytelmää, jota nyt saatais nähdä ja joka mukamas oli niin pöyristyttävä, että hiukset nousis heiltä pystyyn; ja hän puhui myös Edmund Kean vanhemmasta, jonka mukamas piti näyttää pääosaa tässä näytelmässä; ja kun viimein oli saanut heidän uteliaisuutensa oikein pinnistyksiin, veti hän ylös esiripun. Samalla hetkellä tuli kuningas harpaten sisään nelin kontin ja ihka alasti, ja hänen nahkaansa oli kaikkialle maalattu ruutuja ja rantuja ja renkaita kaikellaisilla väreillä, niin että hän oli kaunis ja korea justiin kuin vesikaari. Ja — mutt' yks kaikki miten hän muuten koristettu; s'oli suorastaan mieletöntä kaikki tyyni, mutta hirveän hullunkurista. Ihmiset nauroi aivan pakahtuakseen; ja kun kuningas viimein oli lopettanut äksänpäksänsä ja harpannut kuin jänis kulissien taakse, rupesit he taputtamaan käsiään ja elämöimään ja hurraamaan, kunnes hän tuli sisään jälleen ja teki kaikki temppunsa toistamiseen; ja kun s'oli tehty, huusivat he hänet vieläkin sisään hulluttelemaan. No, totta puhuen olikin se niin koiranvietävää, että sill' olis lehmäkin nauranut nähdessään miten tuo vanha höpäkkö hassutteli.

Sitten herttua laski alas esiripun ja kumarsi yleisölle ja sanoi, että tätä suurenmoista murhenäytelmää näytettäis ainoastaan kahtena iltana enään, koska mukamas jo oli sovittu sen näyttämisestä Lontoossa, jossa paikat jo oli myyty sitä varten Drury Lane teaterissa, sanoi hän; ja sitten kumarsi hän uudestaan ja sanoi, että jos nyt suuri murhenäytelmä oli heitä miellyttänyt, hän olis erinomattain kiitollinen mukamas, jos he tahtoisivat kehotella ystäviään tulemaan sitä katsomaan toisina iltoina.

Nyt huusi noin parikymmentä miestä:

"Mitä? Mitä tämä tietää? Siinäkö s'oli kaikki?"

Herttua sanoi: "niin." Mutta silloinkos siellä elämää nousi. He huusivat että heit' oli "petetty" ja ryntäsit ylös paikoiltaan kiivetäkseen näyttämölle ja löylyttääkseen murhenäyttelijät pahanpäiväisiksi. Mutta samassa nousi muuan pulska ja vahva mies seisomaan penkille ja huusi:

"Seiskaa! Kuulkaas, hyvät herrat!" He seisahtuivat kuullakseen mitä häll' oli sanomista. "Onhan meitä petkutettu — surkeasti petkutettu. Mutta — emmehän toki hiidessä tahdo joutua koko kaupungin naurettavaksi; ja sitä peevelin peliä kestäis niin kauvan kuin elämme. Ei. Mennään me täältä siivosti kotiin ja kehutaan ja kiitetään näytelmää oikein kovasti; silloin tulevat muutkin vedetyiksi nenästä, ja me ollaan naurusta kuitit. Mitä sanotte siihen? ('Hahaha! s'on oikein! Tehdään niin!' huudettiin joka taholta). No, hyvä — sitten ei sanaakaan petkutuksesta. Mennään kaikki tiehemme ja kehotetaan kaikkia muitakin käymään katsomassa tätä kunnon näytelmää."

Seuraavana päivänä ei muusta puhuttu koko kaupungissa kuin siitä oivallisesta murhenäytelmästä. Ja illalla oli sali taas täpö täynnään ihmisiä, ja kaikki kävi ihan samaten kuin edellisenä päivänä. Kun minä ja kuningas ja herttua tultiin kotiin lautalle sinä iltana, söimme me kelpo illallisen; ja puolyön aikana antoivat he Jimin ja minun irroittaa lautan ja uittaa sen virtaväylää myöten noin kolme virstaa kaupungin alapuolelle, jossa me kätkimme sen pieneen poukamaan.

Kolmantena iltana oli meillä taas "täysi huone", kuten sanotaan — ja ne ei olleet enskertalaisia, vaan samaa väkeä, jot' oli ollut siellä kahtena edellisenä iltana. Minä seisoin herttuan kanssa ovella, ja minä huomasin, että heidän taskunsa pullistuivat tai että heill' oli jotain kätkettynä takin alle — vaan ei mitään hajuvesipulloja, ei likimainkaan. Minä vainusin mädänneitä munia kapottain ja pahenneita kaalinpäitä ja muuta senkaltaista; ja jos minun hajuni ei ole niin pilaantunut, ett'en minä tuntis onko kuollutta kissaa samassa talossa kuin minä, ja minä panen vetoa että mull'on siksi terve nenä — niin oli niitä kuuskymmentä neljä semmoista, jotka marssivat sisään sinä iltana. Minäkin tunkesin sinne hetkeksi, mutta haju oli liian sekalainen; en voinut sitä kestää. No, kun sinne ei mahtunut enemmän väkeä enään, antoi herttua lantin pienelle pojalle, joka sattui siinä seisomaan, ja pyysi hänen vahtia ovea vähän aikaa; ja sitten hän puikahti ulos takatietä, ja minä hänen perästään; mutta kierrettyämme talonkulman ja päästyämme pimeään, sanoi hän:

"Käy lujasti nyt, kunnes ollaan talojen ohi, ja anna sitten mennä lautalle päin kuin piru olis kintuissas."

Minä tein niin ja hän teki niin. Me päästiin lautalle yhtaikaa, eikä siinä mennyt kahta sekuntia, ennenkun s'oli irti ja me luisuttiin pitkin virranuomaa. Eikä kukaan sanonut yhtään sanaa. Minä aattelin itsekseni, että kuningas paralla ei mahtanut olla niin aivan hauska siellä yksinään yleisönsä kanssa nyt. Mutta mitäs ollakkaan! Hetken päästä hän omassa persoonassa tulla kömpähti ulos lauttamökistä ja sanoi:

"No, kuinkas luonnistui tällä kertaa, herttua?"

Hän ei ollut ollenkaan ollut kaupungissa sinä päivänä.

Me ei sytytetty mitään valoa ennenkun oltiin noin viistoista virstaa tuon kujakauppalan alapuolella. Mutta silloin sytytimme lyhdyn ja söimme illallista, ja kuningas ja herttua nauroivat aivan revetäkseen, kun heidän koiruutensa oli onnistunut niin mainiosti. Herttua sanoi:

"Mitä aasintammoja! Mitä pässinpäitä! Minä tiesin varsin hyvin, että ensimmäisen illan väki pitäis suunsa ja antais noiden toistenkin poroporvarein tulla petkutetuiksi; ja minä tiesin myös, että he aikoivat väijyä meitä kolmantena iltana, jolloin mukamas olis heidän vuoronsa. No, nyt on heidän vuoronsa, ja minä justiin tahtoisin tietää, millaisilta heidän naamansa näyttää tällä haavaa. He voivat pitää pikkuset pidot, jos heidän haluttaa — olihan siellä ruokavaroja kylliksi."

Neljäsataa kuuskymmentäviis dollaria huijasit nuo veijarit itselleen sillä kurin niinä kolmena iltana. S'oli todellakin kuin olis veistänyt kultaa veitsellä.

Kun he olivat menneet maata ja nukkuneet ja jo kuorsata korisivat paraikaa, sanoi Jim:

"Kuules, Huck, eikös sua vähän kummastuta noiren kuninkairen konstit?"

"Ei", sanoin minä, "ei vähintäkään."

"Hä? Mitä perhanaa?"

"Niin, katsos, Jim, se kuuluu heidän sukukuntaansa. H'ovat kaikki samaa luuta ja lihaa."

"Mutta, Huck, nää kuninkaat, jotka me ollaan saatu niskoillemme, on oikeita kanaljoja; jumal'avita, kanaljoja ja roistoja ne on."

"Niin, niin, senhän olen sanonut, Jim; kaikki kuninkaat ovat enimmältään kanaljoja, minun ymmärtääkseni."

"Herra hallikkoon!"

"Niin. Jos kerrankaan lukisit heistä, saisit sen nähdä. Otetaan nyt esimerkiksi tuo Hinrikki Kaheksas; jonka Englannissa tuntee joka lapsikin. Tämä meidän kuninkaamme täällä lautalla on oikea sunnuntaikoulun tarkastaja hänen rinnallaan. Ja otetaan sitte Kaarlo Toinen ja Ludvikki Neljästoista ja hänen kaimansa Ludvikki Viidestoista, ja Jaakoppi Toinen ja Edvard Toinen ja Richard Kolmas ja koko joukko muita; puhumattakaan kaikista noista Saksilaisista patriarkoista, jotka pitivät semmosta hirveää elämää entisaikoina. Olisit nähnyt tuota vanhaa Hinrikki Kaheksatta hänen voimaijässään; sekös vasta värkki se! Hän ruukkasi mennä naimisiin uuden vaimon kanssa jokikinen päivä ja sivalsi siltä pään poikki seuraavana aamuna. Ja hän teki sen yhtä tyynesti kuin olis tilannut itselleen pehmeitä munia aamiaiseksi. 'Tuokaa tänne Neil Gwynn', sanoo hän. He tuovat nais paran. Seuraavana aamuna kuuluu käsky; 'Pää poikki hältä!' Ja he katkasevat hänen kaulansa kuin nauriinvarren. 'Jane Shore tänne!' komentaa hän, ja tämä raukka tulee. Seuraavana aamuna käsketään: 'Sivaltakaa hältä pää poikki!' — ja he sivaltavat sen poikki. 'Soittakaa tänne se ruusuposkinen Rosamunda!' Ja Rosamunda tottelee soitinkelloa heti. Mutta huomisaamuna kuuluu tuomio: 'Lyökää hältä pää poikki!' Ja se vyöryy pitkin permantoa. Ja jokaisen noista raukoista piti väkisinkin kertoa hälle satu, kukin yönään; ja nuo sadut kirjotutti hän muistiin ja tallensi, kunnes niitä oli karttunut tuhat yks kappalta, ja silloin antoi hän präntätä ne kaikki tyyni kirjaan, joka sai nimekseen 'Tuomiopäivän kirja' — jok' oli hyvä ja sattuva nimi semmoiselle kirjalle. Sinä et tunne kuninkaita, Jim, mutta minä ne tunnen; ja tuo vanha veijari, jok' on syöpynyt meidän nahkaamme, on sittenkin sitä parasta sorttia, mit' olen huomannut historiassa. Niin no, mutta tuo Hinrikki Kaheksas esimerkiksi, hän sai päähänsä, että hänen mukamas piti sotaan ja sotkuihin Amerikan kanssa. Ja mitä hän teki? Puhuiko suunsa puhtaaksi kuin rehellinen mies? Mitä vielä! Yks kaks viskaa hän kaikki teelehtisäkit laivoista Bostonin satamassa mereen ja präntättää tommosen 'itsenäisyydenjulistuksen' ja käskee heidän tulla, jos tohtivat. Semmonen oli hänen tapansa — kerrassaan hävytön mies. Hän tuli rettelöihin isänsä kanssa, jok' oli Wellingtonin herttua. No, mitä luulet hänen tehneen? kenties antaneen ukko rahjukselle pienen pieksiäissaunan? Johan nyt! S'olis ollut liian vähän. Ei, vaan kuulekkos, hän hukuttaa jumaliste vanhan äijän isoon mesi-ammeeseen, kuin kissan. Alinomaa hän myös petti ja viekasteli. Jos hän esimerkiksi otti tehdäkseen jotakin, ja hälle maksettiin siitä ennakolta eikä sitten pidetty silmällä, että hän sen todellakin tekis, niin teki hän aina päin vastoin kontrahtia. Mokomaa itikkaa kuninkaaksi on tuskin koskaan ollut, vaikk'ei ne muutkaan hääviä ole. Jos meill' olis ollut hänet täällä tään vanhan lurjuksen sijasta, niin hän olis peijannut tuon pienen kaupungin tuhatkertaisesi pahemmin. Minä en suinkaan sano, että meidän kuninkaamme ovat enkeleitä, sillä sitä he ei ole, jos punnitaan heidän tekojaan oikein; mutta semmoisia paatuneita petoja kuin Hinrikki Kaheksas he toki eivät ole. Oikeutta kaikille. Kuninkaat on kuninkaita, sanon mä, eikä heiltä saa vaatia liikaa rehellisyyttä. Ylimalkaan ovat he roistoja. Se kai tulee heidän takaperoisesta ja nurinpäisestä kasvatuksestaan."

"Mutta, Huck, tämä kuningas haisoo niin sikamaiselta."

"No, no, Jim; sitä tekevät he kaikki. Me ei voida auttaa sit' asiaa, miten kuninkaat haisevat; yleinen historia ei tiedä mitään neuvoa siihen."

"Mutta herttua, häness' on sitteki vähä miehen vikkaa, tykkään mä; ei oo niin perhanan ruokoton."

"Niin, niin, herttuat on vähän toista maata, mutt'ei paljon. Tuo tuossa ei suinkaan ole mitään kaksista hänkään. Kun hän on päissään, olis likinäkösen ihmisen vaikea erottaa häntä kuninkaasta."

"Niin no, oli miten oli. Mutta vissiä vain on, että minun ei tee mieli enemmän kampraateja tuota laijia. Näissä kaharessa on, piru vie, aivan kylliks."

"Sitä minäkin, Jim. Mutta kun nyt kerta ovat tarttuneet meihin kuin kulkukoirat, niin tulee kai meidän heitä kärsiä ja muistaa mitä he ovat, nimittäin säälittäviä raukkoja. Toisinaan minäkin mielelläni kuulisin puhuttavan maasta, joss' olis puute kuninkaista."

Mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olisin kertonut Jimille, ett'ei nämä maankuleksijat olleet mitään oikeita kuninkaita eikä herttuoita? Se ei olis ollenkaan parantanut tilaa; ja sitä pait oli asian laita aivan niinkuin jo sanoin: he eivät sanottavasti eronneet siitä oikeasta patenttisortista.

Minä menin nukkumaan, ja Jim, hän ei herättänyt minua valvomaan kun vuoroni olis ollut. Usein hän sillä tavoin piti vahtia minunkin puolestani. Kun vihdoin heräsin juuri päivän-nousussa, istui hän siinä paikallaan, pää polvien välissä, valitellen ja huokaillen itsekseen. Minä en ollut siitä tietävinäni enkä häntä häirinnyt. Minä tiesin, miten hänen oli laita. Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan siellä kaukana yläjoella, ja häntä vaivasi koti-ikävä ja alakuloisuus, sillä hän ei vielä koskaan ollut ennen elämässään ollut poissa kotoaan; ja minä uskon että hän kaipasi omaisiaan aivan yhtä paljon kuin valkoset ihmiset ruukkaavat. Se kenties ei tunnu teistä luonnolliselta, mutta minä puolestani uskon sen vissisti. Hän suri ja valitteli useinkin sillä viisin öisin, kun hän luuli minun nukkuvan, ja silloin sanoi hän monta kertaa: "Pikku Lizabeth raukkani! Pikku Johnny parkani! Voi, kuinka s'on kovaa! Luulenpa ett'en koskaan ennää saa teitä nähärä!" Hän oli hyvin hyvä ja hellämielinen neekeriksi, Jim poika, s'on totta se.

Mutta jopa otin viimein puheeksi hänen muijansa ja lapsensa, ja hän kertoi mulle liikuttavan kertomuksen neljänvuotisesta tyttärestään Lizabethistä, joka kerran oli sairastunut tulirokkoon. Lizabeth näet oli kovasti sairas mutta näkyi jo, kauvan kiduttuaan, paranneen ja nousi ylös. Silloin sanoi Jim hälle: "Paappas kiinni tuo ovi." Mutta tyttö ei totellutkaan, vaan katsoi naurahtaen isäänsä silmiin. Silloin Jim suuttui ja sanoi hyvin kovaa ja ankarasti: "Ekkös kuullu? Paa ovi kiinni, sanon mä!" Mutta tyttö yhä vain seisoi myhäillen paikallaan. "Mitä? Irvistäkkö sä mulle vasten naamaa?" sanoi nyt Jim ja löi häntä korvalle. Tyttö parka nyt pelästyi ja oikein vapisi, vaan ei sanonut sanaakaan; mutta Jim meni toisen oven kautta toiseen huoneeseen ja palas noin kymmenen minuutin päästä takasin. Silloin oli se ulko-ovi vieläkin auki, ja Lizabeth seisoi siinä katsoen lattiaan, ja kyyneleet vyöryivät pitkin hänen poskiaan. Mutta Jim oli suutuksissaan moisesta uppiniskaisuudesta mukamas ja aikoi taas käydä hänen kimppuunsa, kun samassa tuli tuulenpuuska ja paiskas oven kiinni tytön selän takana, sillä hän seisoi selin siihen; mutta Lizabeth ei nytkään liikahtanut, vaikka ovi kiinni mennessään kovasti paukahti. Silloin Jim puolestaan rupesi vapisemaan, meni ulos samasta ovesta, pani sen kiinni ja aukas sen jälleen hiljaa ja pisti päänsä sisään ja huusi yhtäkkiä oikein kovaa tytön selän takana: "Hau!" Mutta Lizabeth ei liikahtanutkaan, ei nytkään. Silloin Jim puhkes itkemään ja tarttui lapseen ja pusersi sitä rintaansa vasten ja rukoili Jumalalta anteeksi typerää kovuuttansa. "Oh, Huck", päätti Jim kertomuksensa, "hän oli kuuro ja mykkä ku lyijy, kuuro ja mykkä ku lyijy — ja minä olin pielly häntä sillä viisin!"

Toinen luku.

Illan suussa seuraavana päivänä laskettiin me maihin keskellä jokea pienen saaren rannalle, jossa kasvoi tiheästi pajupensaita. Kummallakin puolen jokea, vastapäätä saartamme, oli pieni kauppala, ja herttua ja kuningas alkoivat heti tuumia jotain juonta lypsääkseen rahaa noista kylistä. Jim sanoi toivovansa, että he eivät viipyisi kovan kauvan retkillään, koska hänen kävi hyvin tukalaksi ja ikäväksi maata pitkin päivää lauttamökissä sidottuna nuoriin. Meidän täytyi näet aina, kun jätimme hänet yksikseen, sitoa hänet kiinni, sillä jos joku olis sattunut näkemään hänet peräti vapaana, olis häntä arvatenkin pidetty karkuneekerinä, ja hänen olis käynyt hullusti. No, herttua sanoi nyt, että s'oli julmaa, kun ihmisen sillä viisin piti maata nuorissa koko päivän, ja hän rupes tuumimaan jotain toista konstia.

Sanottakoon mitä tahansa, oli tuo herttua kuitenkin turkkasen näppärä mies, ja pian hän oli nytkin keinon keksinyt. Hän puki Jimin päälle kuningas Learin vaatteet — pitkän, hameenkaltaisen kauhtanan koreasta kartiinikankaasta ja peruukin ja parran valkosista jouhista. Sitten otti hän framille maalipurkkinsa ja maalasi Jimin kasvot ja kädet ja kaulan ja korvat vaaleansinisiksi — niin että mies parka näytti ihmiseltä, jok'on maannut vedessä hukkuneena yheksän vuorokautta. Hän oli jumaliste nyt niin kamottavana kummituksena, ett'en ikipäivinäni ole mokomaa nähnyt. Sitten otti herttua lautapalasen ja maalasi siihen tänkaltaisen kirjotuksen:

Sairas Arapialainen — ei tee mitään pahaa, joll'ei rupee hourailemaan.

Ja hän naulasi tämän lautapalasen kiinni tankoon ja pystytti tangon seisomaan neljä viis jalkaa mökin ovesta. Jim oli tyytyväinen. Hän sanoi että tämä oli parempaa kuin maata tuntikausia joka päivä sidottuna nuoriin ja vavista kuin haavan lehti jokaisen oudon äänen kuuluessa. Herttua sanoi, että hän nyt vois olla vapaa ja ilonen, ja jos joku tulis nuuskimaan lautalle, piti hänen vain rynnätä ulos suojuksesta ja ruveta hyppimään kuin hullu ja ulvoa kamalasti, niin he kyllä korjaisivat luunsa ja jättäisit hänet rauhaan. Ja s'oli minunkin mielestäni oikein arvattu; ja enin osa tuskin odottais hänen ulvomistaankaan, sillä hän ei näyttänyt ainoastaan kuolleelta, vaan vielä paljo pahemmalta.

Nuo molemmat veijarit tuumasivat ensimmältä näissäkin kaupungeissa esittää Kuninkaan Kameleonttia, mutta sitten arvelivat sitä vaaralliseksi, sillä olisihan uutinen heidän huijauksestaan edellisessä paikassa saattanut levitä jo tännekkin. He eivät päässeet mihinkään tepsivään yhteiseen päätökseen; ja niinpä herttua viimein sanoi panevansa pitkälleen tuumiaksensa oikein pitkin päätään, eikö hän jollakin tavoin voisi lypsää tuota kauppalaa Arkansasin puolella; kuningas puolestaan aikoi pistäytyä toisessa kylässä ilman mitään valmista tuumaa ja odottaen ainoastaan, että Kaitselmus toisi hälle neuvot — hän kai tarkotti pirua. Me olimme kaikki ostaneet itsellemme uudet fiinit vaatteet siell' edellisessä kaupungissa; ja nyt puki kuningas päälleen tämän kirkkopukunsa ja käski minun tehdä samoin; ja niin siis teinkin. Kuninkaan puku oli pikimusta, ja saatuaan sen ylleen, näytti hän oikein juhlaihmiseltä. En olis uskonut, että vaatteet voi siihen määrään muuttaa ihmisen. Muuten, nimittäin tavallisissa tamineissaan näytti hän renttumaisimmalta vanhalta rantajätkältä, mitä koskaan on ollut; mutta nyt, kun oli pannut päähänsä uuden valkosen vilttihattunsa ja teki kumarruksen ja hymyili niin herttaisesti, niin näytti hän totta maarian niin arvosalta ja hyvältä ja jumaliselta, ett' olis luullut hänen astuneen maihin suoraa päätä Noakin arkista ja kenties oli vanha Leviticus itse. Jim viskas veden kanootista, ja minä tartuin melaan. Siell' oli iso höyrylaiva rannassa, pari virstaa kaupungin yläpuolella, lastaamassa tavaraa; me oltiin kulettu sen ohi joitakuita tuntia sitten. Kuningas sanoi:

"Koska minä oon puettu näin mahtavasti, niin s'olis sopivampi, että me muka tullaan St. Louisista tai Cincinnatista tai jostain muusta suuremmasta kaupungista. Melohan höyrylaivalle, Huckleberry; mennään kaupunkiin siinä."

"Minä tietysti olin heti valmis; eihän sitä joka päivä pistooata huvimatkoja höyrylaivalla. Minä meloin rantaan päin, paikalle, jok' oli noin kolme neljännes-virstaa kaupungista, ja annoin sitten mennä hiljalleen suvannossa pitkin rantaa. Siinä näimme me sitten erään nuoren ja siivon ja viattomalta näyttävän maalaismiehen, joka istui muutaman tukin päällä rannalla pyyhkien hikeä kasvoiltaan, sillä päivä oli kovasti lämmin; hällä oli pari suurta kapsäkkiä vieressään."

"Laske rantaan", sanoi kuningas. Tein niin. "Mihinkä on matka, nuori ystäväni?"

"Höyrylaivalle; pitäis matkustaa Orleansiin."

"Käykää veneeseen", sanoi kuningas. "Oottakaappas vähä, palvelijani saa auttaa teitä kantamaan kapsäkkejä. Hyppää maalle ja auta nuorta herraa, Aatolfi" — s'olin minä mukamas se.

Minä tein kuten käskettiin, ja sitten lähdettiin me matkaan taas. Se nuori mies oli kovasti kiitollinen; valitti hyvin tukalaksi kantaa noita raskaita kapsäkkejä helteessä. Hän kysyi kuninkaalta, mihin me oltiin menossa, ja kuningas kertoi tulleensa jokea alas ja käyneensä asioillaan kauppalassa toisella puolen jokea tän'aamuna, ja nyt hän mukamas oli matkalla erään vanhan ystävän luo, jolla mukamas oli pieni maatila kappaleen matkaa poispäin. Silloin sanoi nuori mies:

"Kun ensiks näin herran, aattelin ittekseni: 'se mahtaa olla herra Wilks, ja hän kuitenki tulee perille vähä liian myöhään'. Mutta sitte aattelin taas: 'ei, se ei maha olla hän, sillä silloin hän ei kulkis jokea ylöspäin'. Eihän herra ole herra Wilks?"

"Ei, minun nimeni on Blodgett - Aleksanteri Blodgett — pastori Aleksanteri Blodgett, pitää kai sanomani, koska mulle on suotu se armo, että saan kuulua Taivaallisen Herramme halpain palvelijain joukkoon. Mutta minua surettaa herra Wilks, jos hän ei ennättänyt perille aikanansa — eihän hän nyt vain ole tullut kovaan vahinkoon myöhästymisensä tähden?"

"No, eihän hän sentähen menetä mitään rahaa, sillä omaisuuen saa hän periä yhtäkaikki; mutta hän ei saanut nähä veljeään Pietaria ennen hänen kuolemaansa — ja kukapa tietää kuinka kovasti se häneen kosee; Pietari ainakin olis antanut mitä hyvänsä saa'akseen nähä häntä ennen kuolemaansa eikä viimeisinä kolmena viikkonaan puhunutkaan mistään muusta; he eivät olleet tavanneet toinen toistaan sittekuin olivat pieniä poikia; eikä Pietari ollut koskaan nähnyt William veljeään — s'on se, jok'on kuuromykkä ja ijältään ainoastaan kolmekymmentä tai viisneljättä. Pietari ja George olit ainoat, jotka muuttivat tänne Englannista; George oli nainut, ja hän ja hänen rouvansa kuolivat molemmat menny vuonna. Harvey ja William on nyt ainoat, jotk'on elossa koko perheestä; ja kovaahan s'oli, etteivät ennättäneet tänne ajoissaan."

"Onko kukaan lähettänyt heille sanan?"

"Kyllä, tietysti. He kirjottavat pari kuukautta sitten, kun Pietari ens kertaa sai halvauksen, sillä hän sanoi tuntevansa että kuolema oli tulossa. Hän oli nähkääs jo vanha, ja Georgen tytöt olit liian nuoria ollakseen hälle sopivana seurana, pait Mary Jane, jok'on punatukkanen; ja niinpä hänen mielestään oli ikääskuin vähä ikävää Georgen ja hänen rouvansa kuolema, eikä hän juur enää näkynyt suuresti välittävän koko elämästä. Mutta hän ikävöi aivan kauheasti nähäkseen Harveyta — ja Williamia myös sentähden — sillä hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan saa kynsistään mitään testamenttia. Hän jätti jälkeensä erään kirjeen Harveylle ja sanoi, että hän siinä kirjeessä oli ilmottanut missä hänen rahansa oli kätkössä ja miten hän tahtoi että omaisuus jaettais, niin ett'ei Georgen tytöt jäis ilman — sillä George ei jättänyt jälkeensä mitään. Ja tuo kirje oli ainoaa, minkä he saivat hänen kirjottamaan."

"No, minkätähden luulette Te ett'ei Harvey tule? Missä hän asuu?"

"Ooh, hän asuu Englannissa — Sheffieldissä — on pappina siellä; ei koskaan ole ollut Amerikassa. Hän tuskin oliskaan ennättänyt tänne — ja mahollistahan myös on, ett'ei hän oo saanutkaan tuota kirjettä."

"Sepä nyt surullista, todellakin hyvin surullista, ett'ei mies parka saanut elää nähdäkseen omia veljiään. Tehän olette menossa Orleansiin? eikös niin?"

"Niin, mutta matkani ei oo lopussa siellä, vaan siellä mä meen laivaan ens keskiviikkona, matkustaakseni Rio Janeiroon, jossa setäni asuu."

"S'on pitkä matka se. Mutta siellä kuuluu olevan niin kaunista; kumpahan olisin Teidän kengissänne. Vai niin, vai Mary Jane on vanhin? Mitenkä vanhat ne on muut sitten?"

"Mary Jane on yheksäntoista, Susanna viistoista ja Johanna neljäntoista paikkeilla — hän on ristihuulinen ja hyvin hyvä köyhille."

"Tyttö parat! kun jäävät niin yksikseen tähän kylmään maailmaan."

"No, olishan saattanut käyä pahemminkin. Ukko Pietarilla oli hyviä ystäviä, eikä ne jätä tyttöjä maantielle. Niitä on Hobson, baptistisaarnaaja; ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja Ben Rucker ja Abner Shackleford ja asianajaja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heiän rouvansa ja leskirouva Bartley ja — no, niitä on koko joukko; mutta ne ne oli Pietarin paraimmat ystävät, ja hän ruukkasi kirjottaa heistä, kun kirjotti kotiaan, niin että Harvey kyllä tietää mistä löytää ystävät, kun tulee."

Niin no, ukko veijari jatkoi yhä kyselemistään, kunnes oli lypsänyt tuon nuoren miehen tyhjäksi. Hän jumaliste tiedusteli joka ihmistä ja joka asiaa tuossa siunatussa kujakauppalassa, ja erittäinkin urkki hän selville kaikki Wilksien olot ja asiat, mikä Pietarilla oli ollut ammattina — hän oli karvari — mitä George oli ollut — hän oli nikkari — ja millä Harvey oli elänyt — hän oli lahkolaispappi; ja niin poispäin, ja niin poispäin. Muun ohessa hän kysyi:

"Oliko Pietari Wilks varakas?"

"Ooh, hän oli hyvin varakas. Häll' oli talo ja maatila, ja minä luulen että hän pani kolme neljä tuhatta arkun pohjalle joka vuosi."

"Milloin sanoittekaan taas että hän kuoli?"

"En minä sitä sanonut, mutta hän kuoli viime yönä."

"Hän kenties haudataan huomenna?"

"Niin, huomenna päivällisaikaan."

"Jaa, jaa, kyllä s'on kovasti surullista; mutta kaikkeinhan meidän täytyy kuolla, ennemmin tai myöhemmin. Meidän tulee vain aina olla valmiit; siinä kaikki, ja silloin on kaikki hyvin."

"Niin, hyvä pastori, se se on paras tie. Niin minäkin aina sanon."

Kun me päästiin höyrylaivalle, olivat he vastikään lopettaneet lastauksen, ja se oli valmiina lähtemään. Mutta kuningas ei ollut tietävinäänkään, että meidän piti mennä laivaan, niin että multa näkyi huvimatkani menevän myttyyn. Kun laiva oli lähtenyt, antoi kuningas minun meloa kappaleen matkaa jokea ylöspäin yksinäiselle paikalle, ja siinä hän meni maihin ja sanoi:

"Kas niin, joudu nyt kuin tuulessa takasin ja tuo tänne herttua ja ne molemmat uudet kapsäkit. Ja jos hän olis lähtenyt toiselle puolelle, niin lähde hänen perästään ja tuo hänet tänne vain. Ja käske hänen pukea päälleen paraat vaatteet. No, anna mennä nyt ja hyvää kyytiä."

Minä kyllä äkkäsin mitä tuo vanha kanalja tuumasi, mutt'en ollut mitään tietävinäni, vaan pidin suuni kiinni. Kun palasin takasin herttuan kanssa, kätkimme me kanootin, ja sitten he istuivat muutamalle kaatuneelle puunrungolle, ja kuningas kertoi herttualle kaikki tyyni mitä tuo nuori mies oli sanonut, jokikisen sanan. Ja kaiken aikaa hän väänteli kieltään ja oli puhuvinaan kuin Englantilainen;[11] ja se sujui hältä varsin hyvin, vaikka hän oli vastalkaja. Minä en osaa häntä matkia enkä sitä koitakkaan; mutta hän sopotti sitä todellakin aika hyvästi. Sitten sanoi hän:

"Kuules, Bilgewater, onkos sulla mitään kokemusta kuuromykän alalla?"

Herttua sanoi voivansa vastata semmoisesta tehtävästä; hän oli monta kertaa näyttänyt kuuromykän osaa teaterissa, sanoi hän. Ja sitten he istuivat odottamaan jotain höyrylaivaa.

Iltapäivällä tuli pari pienempää laivaa kulkien ohi, mutta ne eivät tulleet kylliksi kaukaa yläjoelta eivätkä siis sopineet. Viimein tuli kuitenkin iso laiva, ja he huusivat sille. Se laski ulos veneen, ja me mentiin siinä laivalle. Se tuli Cincinnatista, ja kun he saivat tietää, että me vain tahdottiin matkustaa kuus seitsemän virstaa, tulivat he aivan raivoihinsa ja haukkuivat meidät pahanpäiväisiksi ja uhkasit ett'eivät laskiskaan meitä maihin. Mutta kuningas ei ollut milläänkään, vaan sanoi hyvin levollisesti:

"Jos matkustavat herrat voivat maksaa dollarin mieheen kultakin virstalta, niin kai höyrylaiva voi laskea ulos veneen saattaakseen heidät maihin. Vai mitä?"

Se naula veti. He tyyntyivät heti ja sanoivat, että se kyllä kävis laatuun; ja kun me tultiin kaupungin kohdalle, laskivat he ulos veneen ja soutivat meidät maihin. Pari tusinaa miehiä tuli juosten rannalle, nähdessään veneen tulevan laivasta; ja kun kuningas sanoi — "Tietääkö kukaan herroista missä herra Pietari Wilks asuu?" niin vilkasit he toinen toiseensa ja nyykyttivät päätään ikääskuin sanoen: "Mitä mä sanoin?" Sitten sanoi heistä yks, hyvin höylisti ja sävysästi:

"Suureks mielipahaksemme voiaan me sanoa ainoastaan missä hän asui vielä eilen illalla."

Heti paikalla kietoi tuo vanha veijari kätensä miehen kaulan ympäri ja painoi leukansa hänen hartialleen ja alkoi ulvoa ja itkeä hänen selkänsä takana ja sanoi:

"Hyvä Jumala! Meidän rakas veli parkamme — kuollut; ja me ei saatu häntä nähdä. Oi, oi sentään, s'on liian, liian kovaa!"

Sitten hän kääntyi, itkien aivan vimmatusti, herttuaan päin ja teki hälle joukon hassunkurisia merkkiä käsillään, ja jumaliste — hän alkoi hänkin itkeä nyyhkyttää, ja kapsäkki ikääskuin kirposi hänen kädestään. Onko koskaan nähty niin sen vietäviä veijareita ja kelmiä kuin nuo kaks? tuumasin siinä itsekseni.

No, ihmiset tunkeili heidän ympärillään ja valittelivat surua ja lohduttelit heitä minkä jaksoivat ja kantoivat heidän kapsäkkejään mäkeä ylös ja tukivat heitä ja antoivat heidän nojata heitä vastaan ja itkeä kylliksensä; ja he kertoivat kuninkaalle hänen veljensä viimeisistä hetkistä, ja kuningas kertoi niistä sitten uudelleen sormillaan herttualle; ja molemmat näkyivät panevan tuon karvarin kuoleman niin sydämellensä, kuin vanha viikatemies olis heiltä vienyt ne kakstoista apostolia. Minua oikein tahtoi ruveta oksettamaan tuota nähdessäni, ja jumaliste — minua hävetti olla ihmisenä.

Kolmas luku.

Uutinen meidän tulostamme levisi kaupunkiin kahdessa minuutissa, ja kaikilta tahoilta tuli ihmisiä kiirehtien; vetivätpä muutamat vielä par'aikaa takkia päälleen juostessaan ulos kadulle. Ennen pitkää oli meillä ympärillämme koko pataljoona, ja kadut kajahtivat heidän marssistaan. Kaikki ikkunat ja oven-suut oli ihmisiä täynnä; ja ainakin kerta minuutissa huudettiin jonkun puutarhan-aidan takaa:

"Ovatko ne tulleet?"

Ja joku niistä, jotka ravasivat mukana saattojoukossa, käänsi päätään takasinpäin ja vastasi:

"Ovatpa niinkin."

Tullessamme karvarin talolle, oli katu sen edustalla täpö täynnään väkeä, ja ne kolme tyttöä seisoi ovessa. Mary Jane oli punatukkanen, mutta vähät siitä, hän oli yhtäkaikki oikein hirveän kaunis, ja hänen silmänsä loistivat kuin pari taivaan tähteä; niin ilonen hän oli näiden kahden setänsä tulosta. Kuningas paiskas käsivartensa hajalleen, ja Mary Jane lensi hänen kaulalleen, ja ristihuuli riensi halailemaan herttuaa, ja siinäkös sitä sitten kaikellaista liikuttavaa teirenpeliä pidettiin. Ja muutkin, varsinkin vaimoväki, rupesivat itkemään ulvomaan ilosta, kun mukamas nuo sukulaiset nyt viimeinkin tapasit toinen toisensa ja olit niin iloissaan.

Sitten tuuppasi kuningas salavihkaa pikkusen herttuaan — minä sen huomasin — ja sitten katsoi hän ympärilleen ja näki ruumisarkun, joka makasi nurkassa kahden tuolin päällä; ja sitten hän ja herttua paiskas kumpikin toisen käsivartensa toinen toisensa olalle, kaulan ympäri, ja sitten kävivät he verkalleen ja juhlallisesti sinneppäin, varjostaen silmiään toisella kädellä. Kaikki ihmiset vetäytyivät vähän syrjään, jättääkseen heille tilaa; ja kaikki sanoivat "Sh!" niin ett' yhtäkkiä tuli tavaton hiljaisuus; ja kaikki ottivat hatun päästään ja painoivat samassa päänsä alaspäin. Oli niin hiljaa, ett' olis kuullut nuppineulan putoavan. Tultuaan ruumisarkulle, he kumartuivat ja katselivat hetken aikaa arkun sisään, kuollutta mukamas, ja sittenkös he ulvomaan ja poraamaan taas, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Orleansiin asti. Sitten syleilivät he toinen toistaan ja panivat leukansa toistensa olkapäille ja itkeä tirskuttivat siinä tällingissä neljä viis minuutia yhteen mittaan; en olis koskaan luullut kahden terveen miehen vuotavan niin suunnattomasti. Mutta vielä hullumpaa oli, että kaikki toisetkin itkivät samaan malliin, niin että lopulta koko huone tuntui kostealta. Sitten lankesi kuningas polvilleen toiselle puolen ruumisarkkua ja herttua toiselle, ja he nojasit otsansa arkunlaitaan ja olivat rukoilevinaan, nuo junkkarit. No, tuo temppu vaikutti noihin ihmisiin viel' enemmän kuin kaikki muut, ja he puhkesit taaskin hurjaan itkuun — nuo tyttö paratkin; ja melkein jokikinen nainen kävi, sanomatta sanaakaan, heidän kimppuunsa ja suuteli heitä hyvin juhlallisesti otsalle ja pani kätensä heidän päänsä päälle ja katsoi kattoon, kuni taivaaseen mukamas, kyynelkarpalot vyöryen pitkin poskia, — ja sitten ryntäsi kukin vuoroonsa ulos ulvoen kuin hullu, jättääkseen tilaa toisille naisille. Sit' oli jumaliste oikein ilkeä nähdä.

No, yhtäkkiä nousi kuningas pystyyn taas ja astui pari askelta eteenpäin lattialle ja änkötti vähäsen ja rupes surkean jumalisella nenä-äänellä pitämään puhetta, — sulaa lörpötystä ja viheliäisyyttä alusta loppuun, mitenkä kova ja katkera koetus s'oli mukamas hälle ja hänen veljelleen, kun he menettivät tuon autuaan vainajan saamatta edes nähdä häntä ennen hänen kuolemaansa, vaikka he tätä varten olit matkustaneet kuus tuhatta virstaa, mutta tätä koetusta oli mukamas lieventänyt ja sulostuttanut tämä kallisarvoinen osanotto ja nämä pyhät kyyneleet; ja sentähden hän nyt kiitti heitä sekä veljensä että oman sydämensä pohjasta, sillä suullaan hän mukamas sitä ei voinut, koska sanat aina ovat liian heikot ja kylmät, sanoi hän — ja siihen lisäksi koko pitkän litanian samallaista imelää lorua ja sotkua, niin että jumaliste oikein iletti sitä kuullellessaan; ja lopuksi nuhisi hän vielä nenästään oikein surkeanjumalisen "Aa-aa-men", puhjeten samassa uudelleen ulvomaan, niin ett' olis luullut hänen olevan hengenlähdössä. Minua totta maar oksetti.

Samassa kun kaikki tuo siirappi oli vuotanut loppuun hänen suustaan, viritti joku joukosta muutaman Zionin virren, ja kaikki yhtyivät siihen oikein tarmojensa takaa, niin että minunkin, vanhan pakanan, sielu rupes lämpenemään ja siinä tuntui yhtä hyvältä kuin tavallisesti kirkosta mentäessä. Musiikki on sentään jotain hyvää; nytkin se oikein virkistytti ja tuntui niin friskiltä ja rehelliseltä kaiken tuon viheliäisen vesivellin jälkeen.

Mutta mitäs ollakkaan! Yhtäkkiä rupes kuningas pieksämään kieltään taas ja sanoi, kuinka mukamas hän ja hänen veljentyttärensä olisit iloiset, jos edes muutamat perheen paraimmista ja lähimmistä ystävistä "suosiollisesti", kuten hän sanoi, tahtoisivat syödä illallista heidän kanssaan sinä iltana ja sitten tavan mukaan valvoa vainajan ruumiin ympärillä; ja jos mukamas hänen rakas veli vainajansa nyt olis voinut puhua, niin olis hän hyvin hyvästi tiennyt, kutka nuo ystävät olit, sillä ne olivat hälle aina kovasti rakkaat ja hän oli usein puhunut heistä kirjeissään; niitä oli esimerkiksi: pastori Hobson ja kirkkoväärtti Lot Hovey ja herrat Ben Rucker ja Abner Shackleford ja Levi Bell ja tohtori Robinson ja heidän rouvansa ja leskirouva Bartley.

Pastori Hobson ja tohtori Robinson olivat sillä haavaa poissa, kaupungin toisessa päässä, samalla asialla kumpikin, niin sanoakseni; sillä tohtori passitti paraikaa muutamaa potilastaan toiseen maailmaan, ja pastori oli mukana opastamassa mies parkaa oikealle tielle. Asianajaja Bell oli matkustanut Louisvilleen käräjöimään. Muut kaikki oli saapuvilla, ja he tulivat joka sorkka paiskaamaan kättä kuninkaalle ja kiittivät häntä ja puhuttelivat häntä; ja sitten he puristivat herttuan kättä ja hymyilivät hälle ja nyykyttivät päätään, sanomatta sanaakaan, ja herttua puolestaan teki kaikellaisia konsteja käsillään, ja hänen kurkunperästään orisi alinomaa: "gu-gu-gu-gu-gu—", aivan kuin kapalolapsen, jok'ei osaa puhua.

Ja kuningas kyseli heiltä jos jotakin toisten kaupunkien asioista, mainiten aina ihmiset nimeltään, ja muistutteli kaikellaisia pikku seikkoja, joita kulloinkin oli tapahtunut kaupungissa tai Georgen perheelle tai Pietarille; ja aina hän luulotti heille, että Pietari mukamas oli kirjottanut noista asioista, mutta s'oli valetta; hän oli urkkinut kaikki tietonsa tuolta nuorelta pölkkypäältä, jonka me olimme meloneet höyrylaivalle.

Sitten Mary Jane nouti sen kirjeen, jonka hänen setänsä oli jättänyt jälkeensä, ja kuningas luki sen ääneensä ja sai tietysti taas itkupuuskauksen. Kirjeen kautta annettiin asuinrakennus ja kolme tuhatta dollaria kullassa tytöille; ja sen kautta annettiin parkkitehdas (mainion tuottava affääri) ja pari muuta taloa maatiloineen päivineen (noin seitsemän tuhannen dollarin arvosta) sekä kolme tuhatta dollaria kultaa Harveylle ja Williamille; ja niinikään ilmotettiin siinä kirjeessä, missä paikassa nuo kuustuhatta oli kätkössä, nimittäin kellarin pohjassa. Sitten nuo kaks kanaljaa sanoivat, että mukamas oli parasta mennä noutamaan rahat heti ja lukea ne muiden nähden, niin että kaikki kävis rehellisesti ja laillisesti; ja he käskivät minun käydä mukaan kynttilä kädessä. No, me mentiin kellariin, ja he pönkäsit sen oven kiinni sisäpuolelta; ja löydettyään rahapussin, kaatoivat he kaikki rahat maahan, ja s'oli totta maarian oikein juhlallista nähdä niin paljon kiiltävää kultaa yhdessä läjässä. Ja kuninkaan silmät, ne kiilsivät melkein yhtä kirkkaasti, hänen tuijottaessaan tuota aarretta. Hän läimähytti herttuaa olkapäähän ja sanoi:

"Kas siinä! Se käy mukiinsa se! Vai mitä, Biljy? Hä? Se voittaa Kuninkaan Kameleontin. Hä?"

Herttua vakuutti samaa. He koperoivat käsillään kultakolikoissa ja antoivat niiden juosta sormiensa välistä ja helistä pudotessaan maahan; ja kuningas sanoi:

"Älähän sanokkaan. — Me ollaan luotu olemaan veljiä rikkaille karvarivainajille ja esiintymään perillisinä ulkomailta, s'on vissi se, Bilge veikkoseni. Semmosta s'on, kun luottaa Kaitselmukseen. Se se kuitenkin lopulta on paras tie maailmassa. Minä olen koetellut jos jotakin ja tiedän mitä mä sanon."

Melkein kuka hyvänsä olis tyytynyt tuohon kultaläjään siltänsä, pistänyt sen pussiinsa semmosenaan; mutta mitä vielä! Heidän piti siinä ruveta niitä lukemaan. Ja he lukivat ja lukivat, ja miten olikaan, huomattiin me, että summasta puuttui neljäsataa viistoista dollaria. Kuningas sanoi:

"Perhana! Mihin hiiteen hän on hukannut nuo neljäsataa viistoista?"

He nuuskivat vielä joka paikan, mutta löytämättä mitään. Viimein sanoi herttua:

"Hän oli kivulloinen mies ja on kaiketi laskenut hullusti — tapahtuuhan semmosta. Paras kun annetaan tuon pikkusumman olla eikä hiiskuta siitä mitään. Tullaanhan me toimeen ilman sitäkin."

"Niin, kyllähän me toimeen tullaan aina, eihän siitä ole kysymystäkään — mutta minä ajattelen tuota laskemista, näetkös. Mehän tahdotaan olla kaikin puolin tarkat ja rehelliset. Mehän tahdotaan tuoda kaikki nämä rahat sinne ylös ja laskea ne jokaisen nenän alla, ett'ei meitä millään kurin kukaan vois epäillä. Ja kun tuo kuollut karvari nahjus nyt sanoo, että niit'on kuustuhatta dollaria, niin mitenkä perhanassa —"

"Äläs hätäile", sanoi herttua. "Mitäs jos — täytettäis kassanvajaus." Ja hän rupes totta maarian kourimaan kultarahoja omasta taskustaan.

"Sepä, saakeli soikoon, oivallinen keksintö! Sulla on pääkallo oikealla paikallaan, herttua veikkoseni; minä takaan sen", sanoi kuningas. "Niinpä, piru vie, tehdäänkin. Vanha Kameleontti saa pelastaa meidät pulasta taas" — ja hän rupes hänkin haalimaan keltasia kiekkoja plakkaristaan ja latomaan niitä kokoon.

He tulivat melkein puti puhtaiksi, mutta ne kuustuhatta dollaria saivat he täyteen, viimeiseen ropoon.

"Kuuleks", sanoi herttua, "mulla on toinenkin jalomielinen aatos kallossani. Mennään nyt ylös ja lasketaan nämä rahat, ja sitten me lahjotamme ne kaikki tyyni noille orpotytöille."

"Herra siunakkoon sinua, veli herttua. Niin nerollista aatosta ei viel' oo syntynyt syntisen ihmisen päässä. Sinusta pitäis tulla ministeri hallitukseen. Sen me teemme! Se on naula joka vetää, se kerrassaankin tappaa kaikki epäluulot, ja me istutaan varmasti satulassa, tulkoon mikä tulee. Sinä olet viisaampi kuin Salomo vainaja, rakas Bilgewater."

No, me kömpittiin ylös kellarista ja mentiin sisään, ja kaikki he tunkeilivat pöydän ympäri, kun kuningas rupesi lukemaan rahoja. Hän latoi niitä pieniin sievosiin kekoihin, kolmesataa dollaria kuhunkin, ja siitä tuli kakskymmentä kekoa. Kaikki nuo kuokkavieraat siinä ympärillä näyttivät siltä, kuin heill' olis ollut nälkä, ja maiskuttelit kielellään. Sitten kuningas ja herttua kokosivat rahat pussiin jälleen, ja minä näin selvästi, miten kuningas alkoi pöhöttyä taas pitääkseen uutta puhetta. Ja niinpä jo alkoikin:

"Rakkaat ystävät! Minun autuas veli parkani, joka makaa kylmänä tuossa, on ollut antelias niitä kohtaan, jotka hän jätti jälkeensä tähän surun laaksoon. Hän on ollut antelias näille pienille orpokaritsoille, joita hän rakasti ja turvasi. Jaa, ja me, jotka tunnemme hänet, me tiedetään, että hän olis antanut heille vielä enemmän, jos hän ei olis pelännyt loukkaavansa rakasta William veljeämme ja minua. Vai mitä te luuletten, rakkaat ystävät? Minä vähästä puolestani olen aivan varma siitä. Ja nyt kysyn minä: minkälaisia veljiä oltais me, jos me tänkaltaisella hetkellä astuttais hänen tielleen? Ja minkälaiset sedät oltais me, jos me tällä hetkellä ryös — niin, ryöstettäis näitä rakkaita pieniä lammas-raukkoja, joita hän niin hellästi rakasti? Jos minä tunnen Williamin oikein, ja minä luulen hänet tosiaankin tuntevani, niin hän — mutta, minäpä kysyn häneltä." Hän kääntyi ja rupes tekemään herttualle kaikenlaisia merkkiä käsillään; ja herttua, hän muljotti häneen hetkisen ja näkyi olevan ymmällään mukamas, mutta sitten yhtäkkiä näkyi hän tajunneen mitä toinen meinas, ja hän ryntäsi kuninkaan päälle ja korisi "gu-gu-gu-gu—" täyttä kurkkua paljaasta ilosta ja syleili häntä niin innokkaasti moneen kertaan, ett'ei siitä tahtonut tulla loppua. "Aivan oikein", sanoi kuningas, "tiesinhän mä sen; ja minä toivon, että kaikki tästä näkevät, mitä hän ajattelee asiasta. Kas tässä, Mary Jane, Susanna, Joanna, ottakaa rahat, ottakaa ne kaikki tyyni! S'on lahja häneltä, joka makaa tuossa, kylmänä ja kankeana, mutta autuaana."

Mary Jane kapusi hänen kaulaansa, ja Susanna ja Joanna karkasit halailemaan herttuata, ja siinäkös sitä suudeltiin maiskuteltiin, niin että minun oikein teki pahaa. Ja kaikki nuo muutkin tunkeilivat heidän ympärillään kyyneleet silmissä ja tahtoivat paiskata kättä noille molemmille konnille, huutaen toinen toistaan hullummasti:

"Mitä hyviä, mitä jaloja ihmisiä! Mitä suuria miehiä! Enkeleitä!"

No, siinä pakistiin sitten jos jotakin vainajasta, kuinka hyvä hän oli ollut ja mikä vahinko hänen kuolemansa oli koko seutukunnalle mukamas, ja muuta mokomaa; ja kesken heidän pakinaansa tunkesi ulkoa muuan vanhanpuoleinen pitkä herra, jonka jänteret näkyivät olevan raudasta, sinne sisään ja jäi seisomaan oven suuhun. Hän ei sanonut mitään, vaan kuunteli ja katseli vain hyvin tarkasti; eikä kukaan sanonut mitään hälle, sillä kuningas puhui taas ja he kuuntelivat häntä. Hän sanoi, jatkoksi johonkin, jota hän juur oli lörpötellyt:

"— koska he olivat vainajan lähimmät ystävät. Sentähden kutsuin heidät tänne tän'iltana; mutta huomenna me toivotaan saada nähdä teidät kaikki täällä, kaikki tyyni, sillä veli vainaja kunnioitti teitä kaikkia, hän rakasti teitä kaikkia, ja senpä vuoksi pitää myöskin hautaus-orgiat[12] tapahtua julkisesti."

Ja tuolla viisin hän sitten lörpötti hyvän aikaa, ikääskuin ihastellen omaa ääntänsä, ja tavan takaa toi hän aina kuuluviin nuo hautaus-orgiansa taas, kunnes herttua ei enään voinut sitä kestää, vaan kirjotti pienelle paperipalalle: "hautaus-seremoniiat, sinä vanha nauta!" ja kääri sen kiinni ja ojensi sen ihmisten päiden yli kuninkaalle, kumittaen minkä jaksoi "gu-gu-gu-gu-gu—." Kuningas luki paperipalan ja pisti sen taskuunsa ja sanoi sitten:

"William parka, vaikka hänen sielunvoimansa kenties ovat vähän vaillinaiset, on ainakin hänen sydämmensä oikealla paikallaan. Hän pyytää minun kaikin mokomin kutsua kaikki, kaikki hautajaisiin - ja sanoo puolestaan tervetuliaisensa. Mutta hänen ei tarvinnut huolehtia — sitähän itse aioin tehdä juur ikään."

Ja niin veivasi hän virttään edelleen, olematta milläänkään, ja tuon tuostakin tulivat nuo orgiat framille taas, kuten ennenkin. Mutta kolmannella kerralla niitä mainitessaan, lisäsi hän:

"Minä sanon orgiat, vaikka sitä sanaa ei täällä juur käytettäne — täällä taitaan enemmän käyttää sanaa 'seremoniiat';[13] Mutta orgiat on se oikea sana. Englannissa ei kukaan ihminen enää käytä 'seremoniiaa' — s'on joutunut muodista. Me sanotaan 'orgiat.' S'on parempi sana, vastaa paremmin asiaa. Se johtuu toiselta puolen kreikkalaisesta sanasta orgo, joka merkitsee ulkona, ulko-ilmassa, ja toiselta puolen heprealaisesta sanasta jiisum, mullata maahan, peittää, siis: haudata. Hautaus-orgiat merkitsee siis: julkinen hautaus ulkoilmassa."

En ikinä ole nähnyt niin häpeemätöntä vanhaa kanaljaa. Mutta se rautajäntereinen herra oven suussa räjähti hälle vasten silmiä aika nauruun. Kaikki hämmästyivät ja näkyivät suuttuvan. "No, mutta tohtori!" kuului joukosta, ja Abner Shackleford sanoi:

"Mutta, Robinson, etkö oo kuullutkaan sitä uutista? Tämähän on Harvey Wilks."

Kuninkaan naamalle levisi heti hymy, imelä kuin siirappi, ja liehakoiden ja levitellen käsivarsiaan lähestyi hän vierasta ja sanoi:

"Onko se todellakin rakkaan veli vainajani hyvä ystävä ja oivallinen lääkäri? Minä —"

"Pysykää minusta poissa!" sanoi tohtori. "Tekö puhutte kuin Englantilainen, te? vai niin? Empä ikinä ole kuullut huonompaa matkimista. Tekö olisitte Pietari Wilksin veli? Te olette petturi eikä mitään muuta!"

Nytkös syntyi elämää! He tunkeutuivat tohtorin ympäri ja kokivat häntä rauhoittaa ja selittää hälle asiat, ja he kertoivat hälle, miten Harvey monin kerroin oli todistanut olevansa Harvey, miten hän tunsi joka ihmisen nimeltä, jopa joka koirankin nimen kaupungissa; ja he rukoilivat ett'ei hän loukkaisi Harveyn tunteita ja noiden tyttö parkain tunteita. Mutta turhaan! Tohtori vain kävi suoraan päälle kuin ahven ja sanoi, että ihminen, joka väitti olevansa Englantilainen eikä osannut matkia Englantilaisen puhetapaa paremmin kuin tuo tuossa, ei ikipäivänä ollut mikään Englantilainen, vaan valehtelija ja petturi. Tyttö parat tarttuivat kuninkaaseen kuin takiaiset ja puhkesit poraamaan; mutta tohtori kääntyi heidän puoleensa ja sanoi:

"Minä olin teidän isänne ystävä ja minä olen teidän ystävänne; ja rehellisenä ystävänä, joka tahtoo suojella teitä ja auttaa teitä murheista ja huolista, varoitan minä teitä ja kehoitan teitä kääntämään selkänne tuolle roistolle. Älkää olko missään tekemisissä hänen kanssaan, tuon kurjan maankiertäjän hullunkurisille kreikan- ja heprean-kielineen, kuten hän siansaksaansa nimittää. Hän on, kun onkin, mitä kurjin petkuttaja — on tullut tänne, saatuaan tavalla tai toisella tietoonsa joukon tyhjiä nimiä ja asioita, ja te luulette tuota kaikkea todistukseksi, ja nämä teidän yksinkertaset ystävänne täällä antavat myöskin petkuttaa itsensä, vaikka heidän pitäis paremmin tietämän. Mary Jane Wilks, sinä tiedät että minä olen ystäväsi, vieläpä ystävä, joka ei katso omaa etuaan. Kuule nyt minua: aja tuo viheliäinen veijari ulos — minä pyydän että teet niin. Tahdothan?"

Mary Jane oikasihe suoraksi, ja voi pentele, kuinka hän oli kaunis! Hän sanoi:

"Tämä on mun vastaukseni!" Hän nosti tuon ison rahapussin ylös ja pani sen kuninkaan käsiin ja sanoi: "Ota nämä kuustuhatta dollaria, rakas setä, ja käytä niitä sisareni ja minun hyväkseni miten itse tahdot; kuittia ei tarvita."

Samassa paiskas hän kätensä kuninkaan kaulan ympäri toiselta puolen ja Susanna ja ristihuuli toiselta; ja kaikki ihmiset taputtelit käsiään ja polkivat lattiaa, kuin olis heitä hiis riivannut, ja kuningas nosteli päätään ja myhäili ylpeästi. Tohtori sanoi:

"No, minä pesen käteni. Mutta minä luulen sen päivän tulevan, jolloin te saatte kärsiä kovasti muistellessanne mitä nyt on tapahtunut" — ja hän meni tiehensä.

"Hyvästi, hyvästi, herra tohtori", huusi kuningas hyvin ivallisesti hänelle jälkeen, "me kyllä lähetetään teitä hakemaan, kun tuo kärsimys tulee" — ja siihen he kaikki nauroivat ja tykkäsit, että s'oli turkkasen sukkelasti sanottu.

Neljäs luku.

Kun he kaikki olit menneet, kysyi kuningas Mary Janelta, mitenkä heillä oli huoneita, ja Mary Jane sanoi, että heill' oli vieraskamari, jossa William setä vois asua, ja hän antais oman huoneensa, jok' oli vähä isompi, Harvey sedälle ja menis itse makaamaan sisartensa huoneeseen, rautasänkyyn; ja vinnillä oli vielä pikku karsina pienine sänkyineen, sanoi hän. Kuningas sanoi, että se karsina sopis oivallisesti hänen palvelijalleen — joka mukamas olin minä.

Mary Jane saattoi meidät ylös ja näytti meille huoneet, jotka kaikessa vaatimattomuudessaan olivat siistit ja hauskat. Hän sanoi tahtovansa muuttaa pois vaatteensa ja muut pikku kauskunsa huoneestaan, jos n'olis setä Harveyn tiellä, mutta setä Harvey sanoi: "johan nyt; anna vaattees olla vain, laps kulta." Hameet riippui pitkin seinää, ja niiden edessä oli verho halvasta kankaasta, joka ulottui lattiaan asti. Yhdessä nurkassa makasi vanha hylkeennahkainen kapsäkki ja toisessa kitarankotelo, ja muuten oli siellä joka taholla kaikellaisia pikku posliinikapineita ja muuta roskaa, jolla mamsselit aina koristelevat huoneitaan. Kuningas sanoi, että tuo kaikki vain teki huoneen kodikkaammaksi ja hauskemmaksi; ei suinkaan pitänyt mitään mullistaa hänen tähtensä. Herttuan huone oli pieni, mutta turkkasen nätti, ja minun karsinani vinnillä liiakskin muhkea mulle.

Illalla sinä päivänä oli heillä suuret illalliset, ja kaikki nuo vieraat, jotka kuningas oli kutsunut, olit siellä, ja minä seisoin kuninkaan ja herttuan tuolien takana heitä passaamassa, ja talon neekerit passasivat muita. Mary Jane istui pöydän päässä, Susanna vieressään, ja kaiken aikaa hän vain valitteli heidän korppujensa huonoutta ja sylttien kehnoutta ja miten mukamas kananpojanpaisti oli sitkeää, — ja ties mitä hassutuksia, joita naiset aina laskevat suustaan, kun tahtovat kuulla kiitoksia; ja vieraat kaikki, jotka kyllä tunsivat että syötävät oli hyvin hyviä, sanoivat puolestaan: "Miten te aina saattekaan korppunne niin mainion maukkaiksi?" ja: "Mutta mistä te ootte saaneet niin erinomaisia sylttejä?" ja sitten koko joukon samaa imelää sorttia, jota aina saa kuulla tänkaltaisissa siirappikekkereissä.

Kun h'olit lopettaneet, saatiin ristihuuli ja minä syödä rääpiäisiä kyökissä, sill'aikaa kun toiset auttoivat neekereitä korjaamaan pöydästä. Ristihuuli heti lypsämään minulta kaikellaisia tietoja Englannista, ja jumaliste, hän pani minut pari kertaa aika pinteeseen. Niinpä hän kysyi:

"Ookko koskaan nähnyt kuningasta?"

"Ketä kuningasta? William Neljättäkö? Kyllähän toki — hän käy meidän kirkossa." Minä kyllä tiesin, että mies aikoja sitten oli kuollut, mutt' en ollut siitä millänikään. Silloin tuo tyttö vietävä taas kysyi:

"Mitä? Käykö hän siellä useinkin?"

"Josko hän käy? — Joka sunnuntai hän käy siellä. Hänen penkkinsä on aivan vastapäätä meidän — toisella puolen saarnastuolia."

"Mutta minä luulin, että kuningas asuu Lontoossa."

"Niin, tietysti. Missä hän sitten asuis?"

"Mutta tehän asutte Sheffieldissä?"

Minä huomasin ampuneeni päin mäntyyn. Ei ollut muu neuvona kuin kouria kaulaani ikääskuin luupala kananpojasta olis tarttunut kurkkuuni; sillä viisin sain vähän aikaa tuumatakseni. Sitten sanoin:

"Minä meinaan tietysti, että hän käy meidän kirkossa oleskellessaan Sheffieldissä. S'on vain kesän aikana, kun hän tulee sinne ottaakseen merikylpyjä."

"Mitä? Mitä hupsutusta! Eihän Sheffield ole meren rannalla."

"Kuka sit' on sanonut sitten?"

"Sinähän vast'ikään sen sanoit."

"Minäkö? Enhän sanonut."

"No, mutta herranen aika, sanoithan!"

"Enhän toki. Mitä tämä tietää!"

"Totta maarian sanoitkin!"

"Totta maarian en puhunut sinneppäinkään."

"No, mitä Herran tähden sitten sanoit?"

"Minä sanoin, että hän tulee sinne ottaakseen meri_kylpyjä_. Sitä sanoin, enkä rahtuakaan muuta."

"No, hyvänen aika! Miten hän ottais merikylpyjä, jos ei siell' olis merenrantaa?"

"Katsotaanpas", sanoin siihen minä, "eikö ihmiset täällä ruukkaa kongressi-vettä?"

"Kyllähän."

"No, täytyykö heidän matkustaa kongressiin sitä saadakseen?"

"Eikö mitä."

"No, eipä tarvitse myöskään William Neljännen matkustaa meren rannalle saadakseen merikylpyjä."

"No, miten hän sitten saa niitä?"

"Aivan samalla viisin kuin ihmiset täällä saa kongressi-vettä — tynnyreissä. Kas nyt, siellä Sheffieldin palatsissa on aivan mainion hyvät muuripadat, sanon mä, ja kuningas tahtoo vetensä kuumana. He eivät voi keittää niin paljo vettä siellä meren rannalla, sillä heillä ei oo semmoisia rustinkeja."

"Jaha, johan ymmärrän. Olisit sanonut sen heti."

No, sillä kertaa olin ainakin päässyt pulasta, ja se mua ilahutti suuresti. Mutta hän alkoi taas:

"Käykkö sinäkin kirkossa?"

"Tietysti — joka sunnuntai."

"Missä sin' istut silloin?"

"Meidän penkissä tietysti."

"Kenen penkissä?"

"No hei, meidän — teidän setänne Harveyn penkissä."

"Hänenkö? Mitä hän tekee penkillä?"

"Istuu siinä tietysti. Mitä hän sillä tekis sitten?"

"No, mutta herranen aika! Minä luulin, että hän seisois saarnastuolissa, hän."

Kas niin. Olin unohtanut että ukko rahjus mukamas oli pappi. Minun täytyi tarttua entiseen temppuun uudestaan ja olin siis hätäilevinäni kananpojanluun tähden, jommonen mukamas istui kurkussani taas — saadakseni miettimisen aikaa. Sitten sanoin:

"No, mutt' ethän nyt Herran tähden luule, ett'ei siell' olis muuta kuin yks pappi kutakin kirkkoa kohen?"

"No, mitä niitä enemmän tarvittais?"

"Hä? Mitäkö enemmän? Niiden pitää saarnata kuninkaalle tietysti! Lystikäs tyttö sinä! Niit' on koko seitsemäntoista kappalta, tiedäkkös."

"Seitsemäntoista! No, mutta herranen aika! Min'en kuolemakseni jaksais istua kuulemassa niin paljon pappia, jos koht' en ikinä pääsis taivaaseen sen tähden. Meneehän heiltä totta maar koko viikko yhteen kyytiin."

"Äsh! Eiväthän he kaikki saarnaa yhtenä päivänä, tietysti — yks kerrassaan vain."

"No, mutta mitä tekevät ne toiset kaikki sill' aikaa?"

"Ooh, ei juur mitään — levähtelevät tai kiertelevät ympäri haavilla tai vihkivät morsiusparia tai kastavat lapsia tai muita tommosia pikkutöitä toimittelevat. Enimmäkseen he eivät tee mitään."

"No, mutta mitä hyötyä heistä sitten on oikeastaan?"

"Hyötyä? Eihän heitä tietysti hyödyn tähden pidetäkkään, vaan sen tähden, että s'on muhkeaa ja tyylikästä, nääkkös. Ethän sinä näy tietävän mitään."

"Äh, en minä huolikkaan tietää tuommoisia hassutuksia. No, sanoppas, millaista on palvelusväen olla siell' Englannissa? Onko niiden parempi kuin neekerien täällä?"

"Ei! Palvelusväkeä tuskin pidetään ihmisinäkään Englannissa. He pitelevät heitä pahemmin kuin kohtaan."

"Eikö niill' anneta vapaapäiviä, niinkuin täällä meillä, jouluna ja uunna vuonna ja heinäkuun neljäntenä?"[14]

"Mitä vielä! Kuuleehan sen, ett'et oo ollut Englannissa sinä. Voi, voi, ristih—, voi, voi, Joanna, he eivät näe ainoatakaan friipäivää vuoden toisesta päästä toiseen; eivät koskaan saa haistaakkaan mitään sirkkusta tai tiateria tai neekeriavisoonia tai mitään muuta semmosta huvitusta."

"Eikö ne pääse kirkkoonkaan."

"Ei koskaan."

"Mutta sinähän käyt aina kirkossa."

No, siinä seisoin taas. Olin peräti unohtanut, että mukamas olin tuon ukko lurjuksen palvelija. Mutta minä toinnuin pian ja kehräsin hälle kokoon pitkän selityksen, miten mukamas pikäntti oli toista kuin tavallinen palvelija, ja että minä nyt olin pikäntti ja että minun semmosena täytyi käydä kirkossa vastoin tahtoanikin, herrasväkeni kanssa, sillä niin seisoi laissa, sanoin mä. Mutta loruni ei mahtanut mult' oikein luistaa, sillä huomasinpa että hän puisteli päätään vähän. Hän sanoi:

"Kunnian sanalla — etkö sin'oo istunut tässä hyvän aikaa panemassa mulle omias?"

"Kunnian sanalla, en", sanoin mä.

"Etkö mitään?"

"En niin sanaakaan."

"Pane kaks sormea tämän kirjan päälle ja vakuuta sit' uudestaan."

Minä kyllä näin, että se vain oli vanha sanakirja, ja niinpä panin heti käteni sen päälle ja sanoin niinkuin hän tahtoi. Ja sitten hän näytti vähän tytyväisemmältä ja sanoi:

"No, minä sitten uskon siitä osan, mutt' empä totisestikaan usko kaikkia."

"Mitä s'on kuin sin'et tahdo uskoa, Joanna?" kysyi Mary Jane, joka samassa tuli seilaten sisään, Susanna takanaan. "S'on ilkeää sulta, kun puhut tuolla lailla hälle, poika paralle, jok'on muukalainen täällä ja niin kaukana poissa kotoaan. Mitäs itse sanoisit, jos joku tekis sulle tuolla lailla?"

"Aina sin' oot tommonen, Maija, — aina sinä sänttäät auttamaan ihmisiä, ennenkun mikään on hätänä. Enhän min'oo tehnyt hälle mitään. Hän on istunut tässä leipomassa mulle kaikenlaisia hupsuja juttuja, ja minä vain sanoin, ett'en voinut niitä kaikkia niellä; muuta en oo sanonut, en sanaakaan. Totta kai hän nyt sen verran kestää?"

"Sen verran? Sanoit mitä tahansa — hän on vieraana täällä ja meidän kestivieraana nyt, ja s'oli ilkeää sulta puhua hälle tuolla lailla. Jos olisit hänen sijassaan ja joku sanois sulle semmosta, niin se surettais sinua ja sais sinut häpeemään; eikä sinun myöskään pitäis sanoa niin toiselle."

"No, mutta hyvä Maija, hän sanoi —"

"Min'en välitä siitä, mitä hän sanoi — se ei kuulu tähän. Sinun pitää sittenkin olla hälle ystävällinen etkä saa sanoa hälle mitään, josta hän näkee olevans kaukana kotoaan ja vieraiden ihmisten parissa. Ymmärräkkös?"

Minä aattelin siinä itsekseni, että tämä on se tyttö, jota minä annan tuon vanhan veijarin kuninkaaksi puijata niin hävyttömästi!

Sitten puhkes Susanna puhumaan, ja hänkös vasta ristihuulta ripitti niin, ett' oikein pöyristytti!

Ja minä aattelin itsekseni, että tuoss' on toinen, jota minä annan noiden konnain petkuttaa!

Sitten Mary Jane pääsi uuteen vauhtiin taas, ja vaikka hän tapansa mukaan puhui lempeästi ja kauniisti, niin istui siinä lopulta ristihuuli raukka kuin mikäkin vaivanen syntinen ihminen ja puhkes viimein poraamaan, tyttö parka.

"No, kas niin", sanoivat nuo toiset molemmat, "pyydä hältä sitten anteeks."

Ja totta maarian tekikin hän sen. Ja hän teki sen niin turkkasen kauniisti vielä, niin viehättävästi oikein, että minua suoraan sanoen liikutti; ja minä vanha pakana toivoin vain saavani syöttää hälle tuhat valhetta lisää, jotta hän sais tehdä sen vielä kerran.

Mutta samassa aattelin siinä myös itsekseni, että kas tuossa vieläkin yks, jota nuo siunatut roistot minun avullani nylkevät. Kun hän oli lopettanut, rupesit he kaikki kolme pakinoimaan kanssani ja pitivät minua niin hyvänä kuin koskaan kukaan taitais, jotta mull' olis kodikasta olla ja tietäisin heidät ystävikseni. Lopulta tunsin olevani niin kurja, niin viheliäinen, niin kehno ihminen, että minä päätin, kun päätinkin, itsekseni: "Minä varastan heille takasin nuo rahat, vaikka henki menis."

Sikspä jätin heidät hyvästi ja sanoin meneväni nukkumaan, vaikk'en suinkaan aikonut nukkua heti. Päästyäni yksikseni, rupesin näet vahvasti tuumaamaan. Sanoin siinä itsekseni: meenkö suoraa päätä tuon tohtorin luo ja paljastan nuo petturit? Ei — sitä en tee. Hän kenties kertois kuka oli hälle kannellut, ja silloin kuningas ja herttua kyllä leipoisit mulle lämpimät kakut. No, meenkö mä kuiskaamaan Mary Janelle kaikki tyyni? Ei — se ei käy laatuun sekään. Hän ei osais teeskennellä, vaan hänen silmistään nähtäis pian että hän tietää jotakin, ja kun noilla molemmilla veijareilla oli rahat, pujahtaisit he salaa tiehensä niineen päivineen. Ei — ei ollut muuta kuin yks neuvo. Minun täytyi varastaa rahat, ja mun täytyi näpistää ne niin näppärästi, ett'ei kukaan vois epäillä minua varkaaksi. Sitten kätkisin ne varmaan paikkaan, ja kun me oltais täältä kylliks kaukana alajoella, kirjottasin Mary Janelle ja kertosin missä rahat oli. Mutta s'oli paras, että kaappaisin ne jo tän' iltana, sillä tuo tohtori vois milloin hyvänsä ruveta rettelöimään ja peloittaa molemmat matkakumppalini pois kaupungista, jolloin he kyllä luiskahtaisit tiehensä ryöstöineen päivineen.

No, tuumasin mä, minä menen nuuskimaan heidän huoneisiinsa. — Yläporstuassa oli pimeä, mutta minä löysin herttuan huoneen ja kopeloin siellä hetken aikaa pimeässä, kunnes tulin ajatelleeksi, ett'ei kuningas juur ollut niitä, jotka antavat toisen hoitaa rahojaan; ja niinpä menin hänen huoneeseensa ja rupesin kopeloimaan siellä. Mutta min'en voinut saada juur mitään aikaan pimeässä enkä uskaltanut kynttilääkään sytyttää. Ja niinpä päätin piiloutua sinne ja jäädä heitä väijymään. Samassa kuulin heidän askeleensa ja aijoin mennä piiloon sängyn alle; mutta siinä kiireessä sit' en löytänytkään, vaan hiipaisin tuohon verhoon, jonka takana oli Mary Janen vaatteet. No, ei muu neuvona kuin puikahtaa sen taakse ja kätkeytyä hameiden sekaan. Sinne jäin seisomaan hiljaa kuin hiiri.

He tulivat sisään ja lukitsivat oven jälestään; ja heti ensimmäiseksi meni herttua kontalleen ja kurkisti sängyn alle. Silloin minä iloitsin siitä, ett'en ollut sitä löytänyt. — No, he istuivat alas, ja kuningas sanoi:

"No, mik' on hätänä? Sano sanottavas lyhyesti. S'on parempi, että m'ollaan siellä alaalla lohduttamassa noita surevia tyttöjä kuin ett' istutaan täällä ja annetaan heill' aikaa puhua meistä."

"Joo, seikka on se, Capet, että min' oon kovasti levoton. Tuo tohtori minua huolettaa. Mitkä sull'on aikomukset? Mull'on muuan aatos, ja s'on mielestäni hyvä."

"No, mikä s'on, herttua?"

"Joo, s'on se, että me luistetaan tiehemme jo tän' yönä, ennen kello kolmea aamulla, ja reissataan jokea alaspäin rahapussi kontissamme. Varsinkin kun joutui kynsiimme niin mukavasti, aivan kuin olis lentänyt suuhumme paistettu varpunen; eihän meidän tarvinnutkaan varastaa sitä — oomme saanut sen lahjaks. Minun neuvoni on, että me korjataan täältä luumme."

Minä tulin kovin pahoilleni siellä Mary Janen hameiden välissä. Pari tuntia sitten vielä olis herttuan tuuma ollut mulle melkein yhdentekevä, mutta nyt se minua suretti ja peljätti. Silloin onneksi sanoi kuningas:

"Mitä pirua! ja mekö sillä viisin luovuttais lopusta, jok'on paras osa kaikesta? Ookko sinä hullu? Vai jätettäis me tänne kaheksan yheksän tuhatta dollaria kiinteimistöön, jonka voi muuttaa rahaksi yhtä helposti kuin kultakangen. Eihän m'olla hölmöjä."

Herttua mutisi vastaan; hänen mielestään oli kultapussi heille kylliksi, ja hän ei kernaasti tahtonut kaivaa syvemmälle — ei puolestaan tahtonut ryöstää kolmea orpo raukkaa puti puhtaaks.

"Mitä joutavia!" sanoi kuningas. "Mehän ei ryöstetä heiltä mitään muuta kuin juur nämä rahat. Ne, jotka ostavat omaisuuden, ne saavat pitkän nokan, eikä tytöt. Kun näet tulee tunnetuks, ett' omaisuus ei ollut meidän — ja se kyllä saadaan tietää meidän mentyämme hiiteen — niin julistetaan kauppa mitättömäks ja omaisuus peruutetaan kuolinpesälle. Nää orpotytöt saavat talonsa tavaransa takasin, ja siin'on jumaliste aivan kylliks heille; he ovat sitä paitte nuoria ja reippaita ja voivat helposti ansaita elatuksensa. Heillä ei ole niin mitään hätää. Hyvä jumala, onhan niitä tuhansia, satoja tuhansia, joilla sittenkin on monin kerroin huonompi toimeentulo. Heillä totta maarian ei ole vähintäkään valittamista, s'on vissi se."

No, loppu lorusta oli, että kuningas puhui hänet kumoon, niin että hän lopulta myöntyi ja sanoi: "no, olkoon menneeksi" Mutta kuitenkin herttua vielä huomautti, ett'ei heidän suinkaan pitäis jäädä kauvaks aikaa tähän kaupunkiin, koska mukamas tuo kiusanhenki tohtoriksi saattais keittää heille aika sopan. Mutta kuningas sanoi vain:

"Viis minä tohtorista! Mitä mä hänestä välitän! Menköön hiiteen! Onhan meillä puolellamme kaikki kaupungin pässinpäät — ja ne on tietysti enemmistönä niin täällä kuin muuallakin."

Ja niin h'olit lähdössä alas jälleen. Silloin sanoi herttua:

"Mutta minä pelkään, että me kätkettiin rahat hulluun paikkaan."

Aha! aattelin mä. Olin näet jo ruvennut pelkäämään, ett'en sais mitään tietääkkään.

"Miks niin?" sanoi kuningas.

"Siks että Mary Jane nyt tulee pukeutumaan mustiin, ja yht'äkkiä lähettää hän tänne neekerin noutamaan hälle tarpeelliset vaatteet; ja luulekko sinä että neekeri vois nähdä niin paljon rahaa lainaamatta vähäsen?"

"Sull'on saakelin hyvä pää, sulla, herttua veikkoseni", sanoi kuningas ja rupes samassa kopeloimaan verhon takana pari jalkaa siitä, jossa minä seisoin. Minä likistyin seinää vasten niin tiivisti kuin voin ja olin niin hiljaa kuin mahollista, vaikka mua vähän värisytti; ja minä mietiskelin mitä nuo junkkarit tekis mulle, jos joutuisin kiinni, ja mitä minä silloin sanoisin. Mutta kuningas sai rahapussin käsiinsä, ennenkun olin ennättänyt ajatella ajatukseni loppuun, eikä hän nähnyt minua. Sitten sysäsivät he pussin muutamasta repeämästä sisään olkimatrassiin, jok' oli höyhenpolstarin alla sängyssä, ja sanoivat, että s'oli turkkasen hyvä piilopaikka, koska neekerit mukamas aina puistelee höyhenpolstarit vain, koskematta olkimatrassiin muuta kuin pari kertaa vuodessa; sikspä mukamas nyt ei tarvinnut pelätä, että kukaan kävis noita rahoja varastamassa.

Mutta siinä he erehtyivät. Ennenkun h'olit puolivälissä rappusia, oli mulla pussi käsissäni. Sitten haparoin takasin karsinaani ja kätkin sen sinne, kunnes keksisin paremman piilopaikan. Arvelin paraaksi, että piilottaisin sen johonkin paikkaan ulkopuolelle talorakennusta, sillä jos he kaipaisit sitä, nuuskisivat tietysti ensiksi joka nurkan koko talossa. Sen hyvin tiesin. Sitten panin maata, vaatteet päälläni; mutt' empä saanutkaan unta, sillä niin olin pänningissä saadakseni tämän asian selville. Viho viimeinkin kuulin kuninkaan ja herttuan kämpivän ylös; ja silloin vyöryin alas sängystäni ja makasin hetkisen mahallani, leuka vasten niiden tikapuiden ylintä puolaa, jotka johtivat karsinaani — odottaen sillä viisin mitä ehkä nyt tulis. Mutta mitään ei tullut.

Makasin siinä kunnes kaikki tyyni oli hiiren hiljaa koko talossa; mutta silloin konttasin alas tikapuita pitkin taas.

Viides luku.

Minä ryömin heidän ovelleen ja kuuntelin. He kuorsasit että kumisi, ja minä hiivin siitä varvasnenällä tieheni ja pääsin eheänä rappusia alas. Ei kuulunut hengen hievahusta. Kurkistin ruokahuoneen ovenraosta ja näin kaikkein niiden, joiden piti valvoa ruumiin ääressä, sikeästi nukkuvan tuoleillaan. Ovi oli siitä auki vierashuoneeseen, jossa kuollut makasi, ja kummassakin suojassa paloi kynttilä. Minä hiivin siitä ohi, ja toinenkin vierassuojan ovi oli auki, mutta siell'ei ollut ketään sisässä muita kuin Pietari vainaja. Astuin eteenpäin, mutta porstuan ovi oli lukittu ja avain poissa. Samassa kuulin jonkun tulevan rappusia alas, takanani. Silloin lippasin vierassuojaan ja vilkasin hät'hätää ympärilleni, mutt'en jumaliste keksinyt mitään muuta piilopaikkaa rahapussille kuin karvarin kirstun. Kansi oli työnnetty noin jalan verta sivulle päin, niin että kuolleen kasvot näkyivät valkosen harson alta. Minä pistin rahapussin sinne ja työnsin sen kappaleen matkaa kannen alle, justiin siltä paikalta, missä kuolleen kädet lepäsit ristissä. Minun käteni kosketti niihin, ja silloin mua pikkusen pöyristi; n'oli niin kylmät. Minä karkasin siitä tieheni ja menin piiloon oven taakse.

S'oli Mary Jane, joka tuli. Hän astui suoraa päätä kirstun viereen, hyvin hiljaa kuitenkin, ja pani polvilleen ja katsoi sinne sisään. Sitten otti hän framille nenäliinansa, ja minä näin että hän itki, vaikka hän oli selin minuun. Minä hiivin ulos, ja luikuessani ruokahuoneen ohi kurkistin taas ovenraosta sisään. He eivät olleet liikahtaneet paikaltaan, eikä siis kukaan ollut minua nähnyt. Kaikki oli kuin olla piti.

Minä hiivin takasin karsinaani, mutta minua suututti että yritykseni oli päättynyt sillä viisin, nähtyäni niin paljon vaivaa ja vaaraa. Jos vain rahapussi sais olla rauhassa paikallaan — aattelin mä — niin ei hätääkään; sillä kun m'oltais päästy pari sataa virstaa jokea alaspäin, voisin kirjottaa Mary Janelle asiasta ja hän sais kaivattaa ruumisarkun maasta ja ottaa pussin haltuunsa; mutta luultavampaa monin kerroin oli, että he löytäisit pussin jo seuraavana aamuna, kun ruumisarkun kansi oli ruuvattava kiinni jälleen. Ja silloin kuningas tietysti heti sieppais rahat itselleen taas eikä sitten hevillä enää päästäis ketään niitä varastamaan. Senpä tähden mull' oli ankara halu pujahtaa alas uudelleen ja kaapata pussi kainalooni, mutta min'en uskaltanut. Aamu oli jo lähenemässä, ja millä hetkellä hyvänsä vois joku noista valvojista ruokasalissa herätä ja yllättää minut — yllättää minut kantamasta kainalossani kuuttatuhatta dollaria, joita ei kukaan ollut uskonut haltuuni. Ei, eikös hiis — aattelin itsekseni — min'en tahdo tulla sekotetuksi mokomaan juttuun.

Tullessani aamulla alas, oli vierashuoneen ovi lukittuna ja valvojat olit menneet tiehensä. Siell'ei ollut muita kuin talonväki ja leskirouva Bartley. Minä koin urkkia heidän kasvoistaan, olisko mitään outoa tapahtunut, mutt' en huomannut mitään.

Aamupäivällä tuli hautausurakoitsija apulaisineen, ja he asettivat ruumisarkun parin tuolin päälle keskelle huonetta, ja sitten he tälläsit riveihin kaikki talon tuolit ja lainasit lisää naapureilta, kunnes kaikki huoneet olit melkein täynnään. Ruumisarkun kansi oli aivan samassa tällingissä kuin ennen, mutta min'en tohtinut käydä katsomaan, olisko rahapussi tallella, kun niin paljo ihmisiä oli ympärillä.

Sitten alkoi vieraat kokoontua, ja kuningas ja herttua ja tytöt istuivat eturiviin kirstun pään puoleen, ja noin puolen tunnin kuluessa kävivät nyt vieraat, toinen toisensa perästä, katsahtamassa alas vainajan kasvoihin, ja muutamilta tipahti pari kyyneltä, ja s'oli kaikki hyvin juhlallista ja hiljaista; mutta tytöt ja nuo molemmat roistot painoivat kaiken aikaa päitään alaspäin ja pitivät nenäliinojaan silmäinsä eessä ja porasivat vähäsen. Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin toisinaan jonkun jalan krapsinta lattiaan tai kun joku niisti nenäänsä — ja min' olen huomannut, ett' ihmiset aina kuuraavat kärsäänsä kaikkein enimmän juur hautajaisissa, pait kenties kirkossa.

Kun talo oli tullut täyteen väkeä, luikerteli heidän joukossaan hautausurakoitsija niin sanomattoman lempeänä ja pehmeänä mustissa hansikoissaan, järjestäen kaikki tamineet ja osottaen paikat kaikille; ei hän sitä tehdessään elämöinnyt vähintäkään, ei enemmän kuin kissa. Eikä hän edes puhunut yhtään halkaistua sanaa; hän vain hiljaa ja varoen käänteli ja väänteli ihmisiä sinne tänne ja hankki paikat myöhästyneille, aukaisten heille tietä; ja kaikki hän sai aikaan ainoastaan muutamilla pään- ja kädenliikkeillä. Sitten hän itse jäi seisomaan huoneen perimmäiseen päähän, selkä seinää vasten. En ikipäivinäni ole nähnyt niin hiljaista, niin sävysää, niin salamielistä miestä; hän ei yhtään kertaa edes hymähtänytkään, ei enempää kuin palvattu lampaanlapa.

He olivat lainanneet muutaman urkuharmoonin, mutta s'oli kipeä, sillä kun kaikki oli valmiina, istui muuan nuori rouva sen eteen ja alkoi sitä rumputtaa, ja se ähkyi ja ryökkäsi ja voivotti niin surkeasti, kuin sit' olis vaivannut koliikki. Kaikki yhtyivät virteen ja veisasit, ja minun mielestäni oli Pietari vainaja ainoa, joll' oli hyvä olla, sillä hän ei kuullut mitään. Sitten pastori Hobson nousi seisaalle, hyvin juhlallisesti ja verkalleen, ja rupes puhumaan; mutta justiin samassa alkoi kuulua mitä hirveintä melua alhaalta kellarista. S'oli vain yks ainoa koira, mutta se piti semmosta riivatun elämää, ett' olis luullut rauhan rauenneen koko maan päältä, eikä siitä tullut mitään loppuakaan. Pastorin täytyi vaieta kesken ruumissaarnaansa ja jäädä odottamaan — siinähän tuskin voi kuulla edes omaa ajatustaankaan. S'oli turkkasen tuskallista, eikä kukaan näkynyt tietävän mikä tulis neuvoks. Mutta kesken kiusaa nähtiin, miten tuo pitkäkoipinen hautausurakoitsija teki pienen viittauksen pastorille ikäänkuin sillä sanoen: "Olkaa huoleti — luottakaa minuun." Sitten kyykistyi hän alas ja lähti hiipimään pitkin seinän vierustaa, niin että vain hänen hartiansa näkyivät ihmisten päiden ylitse. Sill'aikaa yltyi kähäkkä ja kiljunta kellarissa yhä kiivaammaksi. Viimein, kierrettyään kaks seinää huoneesta ja lennettyään ulos, näkyi urakoitsija kuitenkin päässeen perille kellariin. Me kuulimme aimo lätkähyksen, ja koira kiljasi pari kertaa hirveästi, ja sitten tuli haudan hiljaisuus, ja pastori jatkoi puhettaan ihan säntilleen samasta paikasta, johon oli sen katkaissut. Parin minuutin päästä tuli hautausurakoitsijan selkä ja hartiat taas soljuen sisään pitkin seinää, ja hän seisahtui entiselle paikalleen, nousi seisomaan, pani kätensä ikääskuin kaihtimiksi molemmin puolin suutaan ja kurotti kaulansa kuin kurki, ihmisten pään yli, pastorin suuta vasten ja kuiskasi — niin että kuului kaikkialle —: "Sill' oli rotta!" Sitten hän vaipui alas paikalleen jällensä. Selvästi näkyi, ett' ihmiset olit hyvin tyytyväiset, sillä heit' oli tietysti ahdistanut ankara uteliaisuus. Tommoset pikku palvelukset ei maksa mitään, mutta ne ne on, jotka tekevät ihmisen suosituksi ja rakastetuksi lähimmäistensä joukossa. Niinpä nyt tuossa kaupungissa esimerkiks ei ollut yhtään sielua, jost' olis pidetty niin paljon kuin tästä hautausurakoitsijasta.

No, ruumissaarna oli hyvin kaunis, mutta hirveän pitkä ja ikävä; ja sen jälkeen kuningas heti taas tukki puhumaan ja veivasi sisästään pitkän pivollisen sanoja, paljasta lorua ja roskaa kaikki tyyni. Viimein loppui toki sekin, ja hautausurakoitsija alkoi seilata ruumisarkulle ruuvimeisseli kädessään. Silloin pusertui hiki nahastani, ja minä tarkastelin häntä kovalla pinnistyksellä. Mutta hän ei rähjännyt ollenkaan, ei vonkinut eikä tonkinut; hän vain lykkäs kannen hiljaa paikalleen ja ruuvasi sen kiinni tottuneella kädellä. Siin' oltiin siis. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko rahapussi siellä vai ei. Mitäs jos joku olis kaapannut sen käpäliinsä ja sitten luistanut tiehensä hiiren hiljaa? — miten minä silloin rohkenisin kirjottaa Mary Janelle? Jos hän kaivattais ylös kirstun eikä siitä mitään löytäiskään — mitä hän ajattelis minusta? Saattaishan päälle päätteeks käydä niinkin, että he panisit poliisin ajamaan minua takaa ja minä joutuisin putkaan. Ei, paras olis, etten olis millänikään koko jutusta, etten kirjoittais sanaakaan. Olinhan vain saanut aikaan sotkua ja ikävyyttä sekaantumalla toisten asioihin. Kunhan en olis sitä tehnyt!

No, he hautasit Pietarin niinkuin muitakin haudataan, ja me palattiin takasin hautausmaalta, ja minä tarkastelin heidän naamojaan taas — en voinut sit' auttaa enkä saada mitään rauhaa. Mutta siitä ei mitään lähtenyt; naamat eivät kertoneet mulle tämän taivaallista.

Iltapäivällä teki kuningas visiittejä jos jossakin ja oli ilettävän imelä ja ystävällinen joka paikassa; ja samassa antoi hän heidän tulla siihen luuloon, että hänen seurakuntansa Englannissa mukamas kaipasi häntä kovasti, jonka vuoksi hänen täytyis saada kaikki asiat täällä järjestetyks mitä kiireimmiten ja sitten palata suoraa päätä kotiin. Hän oli kovasti pahoillaan mukamas, kun ei voinut viipyä täällä kauvemmin; ja niin olit kaikki muutkin, vaikka he kyllä sanoivat ymmärtävänsä, ett'ei sit' asiaa voinut auttaa. Sitten sanoi hän, että hän ja William tietysti ottaisit tytöt mukanaan Englantiin; ja se seikka heitä kovasti ilahutti, koska tyttöjen nyt tulis hyvä olla sukulaisten luona, meinasivat he; ja se seikka ilahutti tyttöjä myös — ilahutti heitä siihen määrään, että he melkein unohtivat kaiken surunsa, ja he pyysivät hänen myydä omaisuuden niin pian kuin suinkin, niin olisit he valmiit lähtemään milloin hyvänsä. Nuo pikku raukat olivat niin iloiset ja onnelliset, että minua oikein pöyristytti ajatellessani miten heitä narrattiin ja petkutettiin; mutta min'en vain keksinyt mitään neuvoa heidän avuksensa.

No, kuningas jumaliste kuuluttikin heti, että talo ja neekerit ja koko irtaimisto myytäis huutokaupalla kolmantena päivänä hautajaisista; mutta jos joku tahtois tehdä kauppoja sitä ennen, niin kävis sekin laatuun.

Siitä nyt tyttöjen ilo sai ensimmäisen iskun, sillä ens päivänä hautajaisista, tuossa kello kahentoista aikana, tuli pari orjakauppiasta kuninkaan luo, ja hän möi heille kaikki neekerit, ja näiden piti lähteä, — poikien jokea ylöspäin Memphisiin, mutta heidän äitinsä jokea alas Orleansiin. Minä luulin, että tytöiltä ja neekereiltä sydämmet siinä särkyis surusta; he itkivät toinen toisensa rinnoilla niin kauheasti, että minun oikein rupes tekemään pahaa sitä nähdessäni. Tytöt sanoivat, että he eivät koskaan olleet edes aavistaneet, että perhe tuolla tavoin tulis hajotetuksi tai myydyksi pois kaupungista. Min'en ikipäivinä sais muististani sitä surkeaa näkyä, kun nuo tyttö raukat ja neekerit pitivät toisiaan kaulasta ja itkeä nyyhkyttivät, enkä min' olis kestänyt sitä toitottamatta ulos koko totuutta, joll'en olis tietänyt, että kauppa oli peräti mitätön ja tulis puretuksi, ja että neekerit siis myös parin viikon päästä olisit kotona jälleen.

Asia nosti paljon melua kaupungissa, ja monet sanoivat suoraan, että s'oli häpeällistä tuo, kun sillä tavoin erotettiin äiti ja lapset. Se myös pilasi noiden molempain roistojen hyvää mainetta; mutta tuo rahjus kuninkaaksi kävi mielettömyydessään päälle vain kuin lautapää härkä, välittämättä vähintäkään herttuan varoituksista. Ja herttua puolestaan oli kovasti levoton. Tuli sitten tuo avisioonipäivä. Varhain aamulla kuningas ja herttua kömpivät ylös minun karsinaani ja herättivät minut; ja minä näin heti heidän naamoistaan, että nyt oli piru merrassa. Kuningas sanoi:

"Kävitkö sie minun huoneessani toisiltana?"

"En, teidän majesteettinne" — niinhän minun aina tuli häntä nimitellä meidän liittokuntamme kesken.

"Olikko sie siellä eilen tai eilen illalla?"

"En, teidän majesteettinne."

"Sano nyt totuus — äläkä valehtele."

"S'on suora totuus, teidän majesteettinne. Min'en oo ollut teidän huoneessanne varpaillanikaan sittenkun fröökynä Mary Jane ens iltana näytti sitä Teille ja ja herttualle."

Herttua sanoi:

"Ookko nähnyt kenenkään muun sitten käyvän siellä?"

"En, teidän armonne, en — en ainakaan muistaakseni."

"Aatteleppas nyt!"

Minä tuumailin hetkisen, keksin sitten keinon ja sanoin:

"Niin, niin, kyllähän minä näin neekerien käyvän siellä moneen kertaan."

Molemmat säpsähtivät ja katselit sitten toinen toistaan; näyttivät ens siltä kuin eivät olis sitä odottaneet, mutta sitten siltä kuin olisit sit' odottaneet. Herttua sanoi:

"Kävitkö ne siellä kaikki."

"Ei, ei ainakaan kaikki yhdellä kertaa. Niin — minä, muistaakseni, en nähnyt heidän tulevan ulos yhdessä muuta kuin yhden kerran."

"Ohoo! — no, millonkas s'oli sitten?"

"Joo, s'oli kaiketikkin samana päivänä kuin hautaus — aamulla, vaikk'ei kovin aikasin, minä kun olin nukkunut liiaksi. Min' olin juur mennä tikapuita alas, kun näin heidät."

"No, entä sitten? entä sitten? — mitä he tekivät? Mitä he puuhasit?"

"No, ei juur mitään. En minä ainakaan nähnyt heidän mitään niin erinomaista puuhaavan. He tepastelit pois varvasnenällä, ja minä tuumasin, että h'olit olleet teidän majesteetinne huoneessa siivotakseen tai jollain semmosella asialla, ja sitte, kun he huomasit Teidän vielä nukkuvan — tuumasin mä — niin lähtivät he tiehensä hyvin hiljaa, jott'eivät herättäis Teitä."

"Tuhat tulimmaista! Meitä on petetty!" sanoi kuningas, ja molemmat he näyttivät hyvin nolatuilta ja tyhmiltä. Sitten seisoivat siinä hetken aikaa mietiskellen ja kynsien korvantaustaan, mutta sitten herttua naurahti, aivan noin niinkuin kana, ja sanoi:

"S'on mainiota! Miten nuo kirotut neekerit osas lyödä korttinsa! olivat olevinaan suruissaan, kun heidän piti muuttaa pois! ja jumaliste uskoinkin minä, että he niin olit; ja sitä samaa uskoit sinä, ja sitä samaa uskoivat kaikki. Sanos sitten, ett'ei neekerillä ole taipumusta näyttelijäks! Näyttelivätpä, hiis vie, tuota rooliaan niin hyvin, ett' olisivat pettäneet itse pirunkin. Heissä on jumaliste taitoa kymmenien tuhansien arvosta. Jos mull' olis pääomaa ja teateri, niin enpä tosiaankaan parempia näyttelijöitä tahtois — ja nyt oomme myyneet ne polkuhinnasta täällä. Eihän vain nuokin kurjat lantit nyt ole hukassa? Miss' on sulla ostajain vekseli?"

"Pankissa tietysti inkassoa varten. Missä hiiessä s'olis sitten?"

"No, se ainakin on niinkuin olla pitää, jumalan kiitos."

Nyt puutuin minä puheeseen, hyvin sävysästi ja ikääskuin ujostellen:

"Onko mikään käynyt hullusti?"

Kuningas kääntyi minuun ärjästen:

"Mitä se sinuun tulee? Pidä kitas äläkä sekaannu toisten asioihin, joita et ymmärrä, — jos muutenkaan mitään ymmärrät. Muista se niin kauvan kuin m'ollaan täällä." Ja herttualle hän sanoi: "Ja meill' ei oo muu neuvona kuin juoda harmiryypyt ja pitää leukaläpemme. Ei sanaakaan koko asiasta!"

Kun h'olit menossa tikapuita alas, naurahti herttua taas ja sanoi:

"No niin, sukkela myynti ja vähänen voitto! S'on hyvää afääriä se."

Kuningas mulkoili häneen ja sanoi:

"Sovittiinhan me että koettais myydä niin pian kuin suinkin. Jos voitto ei oo niin suuri kuin toivottiin, niin eihän s'oo minun syyni enemmän kuin sinunkaan."

"Vai niin? Eivätkö he olis tässä talossa vieläkin ja me sitä vastoin jo aikoja sitten poissa, jos olis seurattu minun neuvoani?"

Kuningas puri häntä takasin minkä tohti, ja sitten hän taas alkoi haukkua minua. Hän läksytti minua pahanpäiväisesti, kun en silloin tullut kertomaan hälle heti, miten nuo neekerit tulit ulos hänen huoneestaan sillä viisin — mikä pöllö hyvänsä olis tietänyt, sanoi hän, ett' asiat oli hullusti. Sitten rupes hän kiroilemaan itseään ja sanoi, että lopulta kaikki tyyni tuli siitä, ett'ei hän tuona aamuna pysynyt tapansa mukaan loikomassa laiskana sängyssään, hätäilemättä niin aikasin ylös; ja hän vannoi kovan valan, ett'ei enää ikipäivinä olis kenenkään aamukukkona. Tuolla viisin noituivat he hyvän aikaa, ja min' olin turkkasen ilonen, kun olin tietänyt syyttää neekereitä tekemättä heille sillä mitään vahinkoa.

Kuudes luku.

No, minä puin päälleni ja kömpin tikapuita alas ja tulin alakertaan; mutta mennessäni tyttöjen huoneen ohi, oli ovi auki, ja minä näin Mary Janen istuvan vanhan hylennahkaisen kapsäkkinsä vieressä. S'oli vielä auki, ja siihen oli pakattu hänen kamssujaan — tuota Englannin matkaa varten mukamas. Mutta juuri silloin lepäsi hän, siististi kääritty leninki polvillaan ja kädet kasvoillaan — hän itki. Sit' oli minun kauhean katkera nähdä. Meninpähän siis sisään ja sanoin:

"Fröökynä Mary Jane ei voi kestää sitä, kun toisell' on paha olla, enkä juur minäkään sitä voi — tuskinpa koskaan. Sanokaa mulle miten on."

Hän teki sen. Ja n'oli tietysti nuo neekerit taas — arvasinhan sen. Hän sanoi, että tuo hauska matka Englantiin nyt oli hältä kokonaan pilattuna; eikä hän enää milloinkaan luullut voivansa olla onnellinen, aatellessaan ett' äiti ja lapset eivät enää koskaan näkis toisiaan tässä maailmassa — ja sitten hän puhkes vielä kiivaampaan itkuun ja pusersi kämmenensä yhteen ja sanoi:

"Oi, hyvä Jumala, eivätkö he koskaan enää saa nähdä toisiaan?"

"He saavat sen — vieläpä varsin pian, ennenkun kahta viikkoa on mennyt — sen tiedän minä", sanoin mä siihen. Kas niin, se kirpos kieleltäni aivan tapaturmassa! — ja tuossa paikassa oli hän kietonut kätensä kaulani ympäri ja rukoili, että sanoisin sen "vielä kerran, vielä kerran, vielä kerran."

Jo äkkäsin, ett' olin puhunut itseni pussiin, ja niin pyysin nyt hädissäni, että hän antais mun tuumata vähäsen. Sill' aikaa istui hän siinä kovasti levottomana ja kiihkeänä ja kauniina, mutta samalla näyttäen onnelliseltakin ja iloiselta, aivan kuin ihminen, jok' on päässyt porottavasta hampaasta. No, minä mietiskelin sinne ja tänne. Kuten jokainen tietää, niin on ihmiselle varsin vaarallista puhua totta, kun on pulassa — siltä ainakin näyttää, vaikk'ei mulla itsellä silloin vielä ollut paljo kokemusta asiassa; mutta tässä erityisessä seikassa näytti minusta nyt siltä, kuin olis ollut parempi, jopa suorastaan viisaampaakin puhua totta kuin valehella. Minä päätin toiste, kun saisin paremmin aikaa, miettiä asiaa tarkemmin; outoahan s'oli ja vastoin kaikkea yleistä tapaa, mutta yhtäkaikki päätin minä, kun päätinkin, puhua suuni puhtaaksi, vaikka se totta maarian tuntui siltä, kuin olis istunut ruutitynnyrin päälle ja sitten pistänyt siihen tulen, nähdäkseen mihin joutuis. Sikspä siis sanoinkin viimein:

"Kuulkaahan, fröökynä Mary Jane, onko teillä jotain ystäviä kappaleen matkaa kaupungista, joiden tykö voisitte mennä ja viipyä siellä kolme neljä päivää?"

"On, on kyllä — Lothropit. Miks sitä kysyt?"

"Kyllä sen saatte sitten tietää. Jos minä nyt sanon, mistä tiedän että neekerit yhtyvät jälleen kahdessa viikossa — vieläpä tässä samassa talossa — ja jos myös todistan että sen tiedän, tahtooko fröökynä silloin heti lähteä noiden Lothropin herrasväen luo ja viipyä siellä neljä päivää?"

"Neljä päivää!" sanoi hän; "vaikkapa koko vuoden!"

"No, hyvä", sanoin mä, "min'en tahdo muuta kuin että fröökynä vakuuttaa sen sanallaan - min' uskon sitä enemmän kuin jos toinen vannois käsi Raamatun päällä." Hän punastui ja hymyili hyvin kauniisti, minun niin sanoessani. "Ja nyt", jatkoin mä, "jos sallitte, suljen mä oven ja panen sen lukkoon."

Sen tehtyäni istuin jälleen alas ja sanoin:

"Älkää nyt vain huutako. Istukaa rauhassa ja kuulkaa kuin mies. Minä sanon teille totuuden, ja teidän täytyy, hyvä fröökynä, rohkaista mielenne, sillä n'on turkkasen ikäviä asioita, ja ne kyllä koskevat teihin kipeästi, mutta nyt ei auta. Katsokaas, nämä 'setänne' mukamas täällä, ne ei ole mitään setiä ollenkaan — n'on vain pari petturia, oikeita roistoja ja kanaljoja. Kas niin, nyt on pahimmat päästy - loput on helpompaa."

Tietysti olin häntä pahanpäiväisesti pelättänyt; mutta min' olin nyt myös päässyt pahimmasta loukkauskivestä, ja niinpä annoin mennä hyvää kyytiä vain, vaikka hänen silmänsä suurenivat suurenemistaan ja alkoivat ikäänkuin säkenöidä. Minä kerroin hälle säälimättä kaikki tyyni, ens hetkestä lähtein, kun me tultiin tekemisiin tuon nuoren pöllöpään kanssa, jok' oli menossa höyrylaivalle, aina siihen asti, kun hän — nimittäin Mary Jane — kapusi kuninkaan kaulaan porstuvan ovella ja kuningas häntä suuteli kuus-seitsemäntoista kertaa yhteen mittaan. — Siihen paikkaan päästyäni, hyppäsi tyttö parka ylös paikaltaan, punasena kasvoiltaan kuin laskeva aurinko, ja sanoi:

"Ooh, sitä itikkaa! Tule, joudu — riennetään — heti paikalla — minä tahdon, että he kastetaan tervaan ja höyheniin ja sitten viskataan ne jokeen!"

Minä sanoin:

"Olkoon menneeks. Mutta meinaako fröökynä, ett' ennenkö lähtöänne Lothropin herrasväen luo, vai — —"

"No, voi, voi, mitä mä ajattelenkaan!" sanoi hän ja istui jälleen. "Älä muista mitä sanoin, ethän muista? ethän?" Ja hän pani hienon, tuon silkin hienon kätensä minun käteni päälle niin makeasti, että minä kuolemaksenikaan en olis tahtonut pahoittaa hänen mieltään. "Minä en ajatellut ollenkaan mitä sanoin, olin niin kiihtynyt", sanoi hän, "jatka nyt vain, niin en häiritse sinua enään. Sano mulle mitä mun pitää tehdä, niin minä teen niin, olkoon mitä hyvänsä."

"Niin", sanoin mä, "n'on oikein peevelin pataljoonaa, nuo molemmat kanaljat, ja nyt s'on sillä viisin, että minun täytyy kulkea heidän kanssaan vielä jonkun aikaa vastoin tahtoanikin — en kernaasti nyt sano minkä tähden — ja jos nyt mentäis kantelemaan, niin tämä kaupunki kai kyllä pelastais minut heidän kynsistään; mutta ompahan olemassa toinen, jota te ette tunne ja joka silloin joutuis hirveään pulaan. Meidän täytyy pelastaa hänet, eikös niin? Eihän siis mennä kantelemaan nyt?"

Samassa juolahti päähäni hyvä tuuma. Minä näin, miten ehkä minä ja Jim päästäis irti noista roistoista; he joutuisit vankeuteen, ja sitten me mentäis, minä ja Jim. Mutta min'en uskaltanut matkustaa lautalla päivän aikana, kun siell'ei ollut kukaan muu kuin minä vastaamassa nenäkkäisiin kysymyksiin, ja sempä tähden koin laittaa niin, ett'ei mitään tulis ilmi ennenkun illalla. Minä sanoin:

"Fröökynä Mary Jane, minä sanon teille mitä me tehdään — ja teidän ei kenties tarvitse viipyä niin kauvan noiden Lothropien luona. Asuvatko he kaukanakin täältä?"

"Vähän kuudetta virstaa vain — suoraa maantietä maalle."

"Hoo, no s'on hyvä. Lähtekää nyt, hyvä fröökynä, sinne ja viipykää siellä kello yhdeksään tai puoli kymmeneen illalla ja pyytäkää heidän silloin kyyditä teidät takasin — sanokaahan ett' ootte unohtaneet jotain. Jos sitten ennätätte tänne ennen yhtätoista, niin pankaa kynttilä tähän ikkunaan, ja jos minua ei kuulu, niin oottakaa kello yhteentoista, ja jos en minä silloin tule, niin tietää se, että min' oon päässyt tieheni ja että kaikki on hyvin. Joutukaa sitten ja kertokaa mitä väkeä nuo sedät Englannista on ja laittakaa heidät putkaan."

"Hyvä on", sanoi hän, "minä sen teen."

"Ja jos sattuis niin hullusti, ett'en pääsiskään käpälämäkeen, vaan joutuisin kiinni noiden roistojen kanssa, niin kai fröökynä on niin hyvä ja sanoo, että minä kerroin teille kaikki tyyni etukäteen, ja pitää puoltani minkä voi."

"Kyllä, minä pidän sinun puoltas, ole huoleti siitä. Ei kukaan saa tehdä sulle vähintäkään pahaa!" sanoi hän, ja minä näin, että hänen kulmakarvansa värähtelit ja hänen silmänsä oikein säkenöivät.

"Niin, jos minä pääsen tieheni", sanoin mä, "niin tietysti en voi olla täällä todistamassa, että nuo roistot eivät ole teidän setiänne, enkä oikeastaan vois sitä tehdä, vaikk' olisin täälläkin. Minä vain voisin vannoa, että n'ovat pettureita ja kanaljoja, siinä kaikki; vaikkahan sekin jo merkitsee paljo kyllä. Mutta löytyy toisia, jotka voivat sen todistaa paremmin kuin minä — ja n'on väkeä, joita ei niin helposti epäillä kuin minua kenties epäiltäis. Minä näytän teille, mistä ne löydetään. Antakaappa mulle lyijykynä ja paperipalanen. Kas tässä: 'Kuninkaan Kameleontti, Bricksvillessä'. Pistäkää se hyvään talteen. Kun oikeus sitten tahtoo tolkkua näistä kahdesta värkistä, niin lähettäköön vain Bricksvilleen sanomaan, että täällä on pantu kiinni ne miehet, jotka näyttelit Kuninkaan Kameleonttia, ja pyytäköön muutamia todistajia — niin minä takaan, että saatte tänne koko kaupungin tuossa paikassa, fröökynä Mary. Ja kyllä he puhuvatkin suunsa puhtaaks, säälimättä; minä tiedän sen."

Arvelin sen asian nyt olevan selvillä ja sanoin sitten:

"Ja antakaa te vain huutokaupan tapahtua. Tuon pienen ilmotuksen mukaan ei kenenkään tarvitse maksaa ostojaan, ennenkun kokonainen päivä on kulunut huutokaupasta, ja nuo konnat taas tietysti eivät tahdo lähteä täältä ennenkun rahat on heidän taskussaan — ja kun sitten 'setien' seikat selvenee, niin on koko myynti mitätön, ja he eivät saa noita rahoja. Sama oli asian laita neekerien myynnin suhteen — se ei ollut mitään myyntiä, ja neekerit ovat takasin täällä ennen pitkää. Nuo lurjukset eivät tule saamaan pankista ulos rahoja neekereistä nyt — he ovat molemmat pussissa, fröökynä Mary."

"No niin", sanoi hän, "minä menen nyt vain syömään aamiaista ja sitten lähden suoraa päätä Lothropille."

"Ei, ei, eikös hiis, Mary fröökynä", sanoin mä, "ei se käy päinsä; lähtekää ennen aamiaista."

"Miks niin?"

"Siks' että te, hyvä fröökynä, ette ole noita nahkanaama-ihmisiä, joiden kasvonpiirteistä ei mitään näy. Ei ole sen parempaa kirjaa kuin teidän kasvonne. Siitä voi lukea ajatuksenne kuin olis ne siihen selvästi präntätty. Luuletteko te, että voitte mennä näyttämään tuota kirjaa setä ukoille, kun he taas tulevat tarjoomaan teille aamumuiskunsa, ilman että — —"

"Älähän sano, älähän sano! Minä lähden ennen aamiaista — ja mielelläni lähdenkin. Mutta jätänkö mä sisareni tänne noiden kanssa?"

"Jättäkää ne vain — eihän se nyt heitä niin paljon haittaa. Voivathan he sen vielä vähän aikaa kestää. Nuo kelmit rupeisivat epäilemään jotain, jos te lähtisitte kaikki. Teidän, hyvä fröökynä, ei nyt pidä tavata niitä eikä sisarianne eikä ketään koko kaupungissa — jos joku naapuri sattuis teiltä kysymään, miten setänne jaksavat tän' aamuna, kasvonne heti kertois jotakin. Ei, lähtekää te sinne suoraa päätä, hyvä fröökynä, niin minä hoidan heidät kaikki täällä. Minä pyydän fröökynä Susannan sanomaan terveisenne sedillenne ja ilmottamaan, että ootte lähteneet virkistämään itseänne muutamaks tunniks tai tapaamaan jotakin ystävää ja että te tuutte takasin illalla tai huomen-aamuna aikasin. — Ja sitten viel' yks asia — tuo rahapussi."

"Niin, he saivat rahat; ja voi kuinka minua nyt harmittaa tyhmyyteni, kun sillä tavoin annoin ne heille."

"Niin, mutta nyt on seikka se, että he sittenkään eivät ole saaneet noita rahoja."

"Missä ne sitten on?"

"Niin, kumpahan sen tietäisin! Mull' oli pussi jo hallussani, sillä minä varastin sen heiltä, ja minä varastin sen antaakseni sen teille; ja minä tiedän mihin sen kätkin, mutta pelkään ett'ei s'oo siellä enään. Min'oon hirveästi pahoillani, fröökynä Mary Jane, niin pahoillani kuin koskaan voin olla; mutta minä koin parastani. Oli vähältä, ett'en joutunut kiinni, ja mun oli pakko kätkeä rahat ens piilopaikkaan, minkä äkkäsin, ja juosta tieheni — ja se ei ollut mikään hyvä paikka."

"Ooh, älähän soimaa itseäs — ethän voinut sit' auttaa. Mutta mihin kätkit ne sitten?"

Min'en tahtonut saattaa häntä muistamaan surujaan taas, ja minun oli kovin vastahakoista kertoa hälle tuosta piilopaikasta, kun tiesin että hän heti tulis aattelemaan, miten vainajan ruumis makais kirstussaan rahapussi vatsalla. Siispä vaikenin hetkeksi, ja sitte sanoin:

"Minun on niin vaikea sitä sanoa, fröökynä Mary Jane, mutta minä kirjotan sen paperipalalle, ja te voitte lukea sen matkalla Lothropin herrasväen luo. Käykö se laatuun?"

"Kyllä, kyllä."

Minä kirjotin näin: "Minä pistin rahapussin ruumisarkkuun. S'oli siellä, kun te itkitte ruumisarkun vieressä yöllä. Minä seisoin oven takana, ja minun kävi teitä niin kovasti surku, fröökynä Mary Jane."

Mun tuli vesi silmiin vähäsen, muistellessani miten hän makas polvillaan kirstun vieressä sinä yönä itkien nyyhkyttäen, samalla kun nuo peevelit hänen oman ortensa alla häpäisivät häntä ja varastivat rosvoilivat; ja kun käärin yhteen paperipalan ja ojensin sen hälle, näin kyynelten nousevan hänenkin silmiinsä; ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä kovasti, sanoen:

"Hyvästi nyt, Herran haltuun — minä teen aivan niinkuin oot sanonut; ja jos en enää koskaan sinua näkis, niin en ainakaan sinua eläissäni unohda, vaan muistelen sinua aina, aina, ja tahdon myös rukoilla sinun puolestasi" — ja samassa hän meni.

Rukoilla minun puolestani! Aattelinpa siinä itsekseni, että jos hän oikein olis tuntenut minut, niin tuskinpa vain oliskaan niin umpimähkään ottanut mokomaa työtä urakalle. Mutta kyllä hän sen sittenkin olis tehnyt — semmonen hän oli. Häness' olis ollut kuraassia ruveta rukoilemaan vaikka itse Juutas Iskaariuksen puolesta, jos siksi tuli — hän ei ollut mikään jänis, s'on vissi se. Sanokaa mitä tahansa, minä sanon, että siinä tytössä oli enemmän ruutia kuin missään muussa tytössä, mit' ikinä olen nähnyt. Luulette kenties, että minä mielistelen, mutta sitä en tee, en totta maar teekkään. Ja jos kysytte koreutta — ja hyvyyttä myös — niin hän vei voiton jok'ikisestä. En ole häntä kertaakaan nähnyt siitä kun näin hänen menevän ulos tuosta ovesta, en, en koskaan siitä hetkestä; mutta ajatellut ja ajatellut häntä olen mä monta tuhatta ja miljonaa kertaa ja sitä, kun hän sanoi tahtovansa rukoilla minun vaivasen puolesta. Ja jos luulisin siit' olevan mitään hyötyä, niin totta maarian ryhtyisinkin minä rukoilemaan hänen puolestaan, vaikka kaatuisin siihen paikkaan.

No, Mary Jane puikahti ulos takatietä, luulen mä, sillä kukaan ei nähnyt hänen lähtevän. Kun tapasin Susannan ja ristihuulen, sanoin:

"Mikä onkaan sen herrasväen nimi tuolla toisella puolen jokea, jota te aina tavan takaa käytte katsomassa?"

He sanoivat:

"Siell'on montakin, mutta etenkin käydään me Asessorilla."

"Aivan oikein, s'oli heidän nimensä", sanoin mä; "olin sen unohtanut. Niin no, fröökynä Mary Jane käski mun sanoa teille, että hän meni sinne kiireimmän kautta — yks heistä on sairaana."

"Kuka sitten?"

"No kas, kuka se nyt olikaan? Joko nyt unhotin taas? S'oli, — s'oli — —"

"Hyvänen aika! Eihän se vain ole Veera?"

"Joo, ikävä kyllä", sanoin mä, "mutta Veera se todellakin on. Nyt muistan kun kuulen nimen."

"No, voi, voi — ja viime viikolla hän viel' oli aivan terve! Mikä nyt on tullut?"

"Hm! He valvovat hänen vuoteellaan kaiket yöt, sanoi fröökynä Mary Jane; s'on hyvin vaarallista."

"No, mutta Herra hallikkoon! Mikä Herran nimessä häntä vaivaa?"

Minä tuumasin hetkisen jotakin uskottavaa; sitten sanoin:

"Syyhy."

"Syyhy? No, mutt' eihän heidän toki sentähden tarvitse valvoa hänen kanssaan?"

"Niin, mutta tämä syyhy on jotakin aivan omituista, jotain uutta lajia, sanoi fröökynä Mary Jane."

"Mitä uutta lajia?"

"Siihen on sekaantunut muita juttuja."

"Mitä muita juttuja?"

"Tuhkarokkoa, hinkuyskää, kurkkumätää, aivotulehdusta, keuhkokuumetta, tuberkkuliinia, vatsasyöpää, umpisuolen tulehdusta ja jumala ties mitä."

"No, Herra siunakkoon! Ja sitä sanot sinä syyhyksi?"

"Niin sanoi fröökynä Mary Jane."

"No, mutta voi sentään! Minkä tähden sanottais sitä syyhyksi?"

"Sen tähden että s'on syyhyä. S'on alkanut siitä."

"Ääh! Eihän tuoss'oo mitään järkeä. Kuulehan! Jos joku ihminen loukkaa varpaansa ja kompastuu ja putoo kaivoon ja taittaa niskansa, ett' aivot juoksevat ulos, ja sitten kysytään: 'mistä hän kuoli?' ja joku tyhmeliini vastaa siihen: 'Hän loukkas varpaansa', niin onko siinä mitään järkeä? Ei. Eikä tuossa sun 'syyhyssäs' myöskään ole mitään järkeä, s'on hölyn pölyä."

"Hölyn pölyä? Hoo-o? Onko karhi hölyn pölyä? — pimeässä? Jos te takerrutte yhteen hampaaseen, niin ootte samassa kiinni muissakin, eikös niin? Ettehän pääse menemään tuon hampaan kanssa vetämättä koko karhia muassanne, vai mitä? No, tämä syyhy on ikääskuin jonkinmoinen karhi; siin'on sen seitsemän purevaa hammasta - ymmärrättekös? Ja tehän voitte tarttua siihen myös."

"No, voi, voi, s'on hirviää", sanoi ristihuuli. "Minä meen Harvey sedän luo ja — —"

"Kuulkaahan nyt", sanoin mä, "täytyyhän teidän setienne lähteä takasin Englantiin niin pian kuin suinkin, eikös niin? No, ja te luulette heidän raskivan lähteä menemään ja jättää teidät tulemaan koko tuon pitkän matkan omin päinne? Eihän toki. Te tiedätte, että he vartoisivat teitä, nuo hyväsydämiset miehet. Harvey setänne on pappi. No, luuletteko, että hän tahtois pettää höyrylaivakatteinia antamalla fröökynä Mary Janen nousta laivaan, kun fröökynään kenties on tarttunut syyhy? Ei, hän ei sitä tekis, sen tiedätte. No, mikä hälle siis neuvoksi? Ooh, hän sanois näin: 'S'on sangen ikävää, mutta minun pappisvirkani saa nyt mennä onnensa nojaan, sillä veljentyttäreni on hirveän pluribus-unum syyhyn tarttumiselle alttiina; minun velvollisuuteni on jäädä tänne ja odottaa kolme kuukautta nähdäksemme, onko se häneen tarttunut'. — Mutta jos arvelette paraaksi mennä kertomaan Harvey sedällenne — —"

"Ja jäädä mököttämään tänne, kun meillä kaikilla vois olla hauska Englannissa sill'aikaa kun varrotaan, onko Mary Jane saanut sen vai eikö? Sinä puhut kuin kana."

"No, kenties on paras että kerrotte asian naapureille?"

"Naapureille? Aivan yhtä tyhmää. Etkö ymmärrä, että he heti menisivät kielittelemään? Ei, täss'ei ole mikään muu neuvona kuin ett'ei kerrota siitä kellekkään."

"Niin, kenties ootte oikeassa — minä luulen todellakin ett' ootte oikeassa."

"Mutta luulenpa, että meidän täytyy sanoa setä Harveylle, että Mary Jane lähti ulos vähäks aikaa, johonkin, niin ett'ei setä tule levottomaks hänen tähtensä'."

"Niin, fröökynä Mary Jane toivoi että tekisitte niin. Hän sanoi: 'Käske heidän sanoa terveiseni setä Harveylle ja setä Williamille ja antaa heille muiskut puolestani, ja sano että mä lähdin joen yli katsomaan herrasväki — —', niin, mik' onkaan sen rikkaan herrasväen nimi, jota Pietari setänne niin usein muisteli? Minä meinaan sitä, joka — —"

"Aah! Sinä tarkotat varmaankin Apthorpsia, eiks' niin?"

"Aah, niin s'oli. Joo, fröökynä Mary Jane sanoi, että sanottais, että hän poikkes sinne pyytämään Apthorpseja tulemaan huutokauppaan ja ostamaan tämän talon, sillä Pietari setä oli mukamas aina toivonut että he sen saisivat ennen kaikkia muita; ja että fröökynä Mary Jane sanoi koittavansa yllyttää heitä kunnes he lupaisivat tulla, ja sitten, jos hän ei olis liian väsynyt, hän palais kotiin, mutta muuten vasta huomen-aamuna. Hän sanoi: älä puhu mitään Assessoreista, vaan ainoastaan Apthorpseista — jok'on aivan uskottavaa, sillä hän meneekin sinne puhumaan talonkaupasta; mä tiedän sen, hän sanoi mulle niin itse."

"Hyvä on", sanoivat he ja laittautuivat saattamaan sedilleen nuo terveiset ja muiskut ja tiedot.

No, ja sillä viisin oli kaikki reilassa nyt. Tytöt eivät mitään sanois, sillä he halusivat lähteä Englantiin; ja kuningas ja herttua soivat kernaammin, että Mary Jane oli puuhaamassa huutokaupan hyväksi, kuin että hän olis ollut tohtori Robinsonin muokkailtavissa. Min' olin varsin tyytyväinen; olin mielestäni toimittanut asiat aika sievästi — tuskinpa Tom Sawyerkaan olis niistä paremmin selvinnyt. Niin no, kyllähän hän kenties sentään olis sotkenut niihin enemmän tyyliä; min'en siinä kohden vielä ollut oikein taitava, kun en ollut siihen niin harjaantunut.

No, iltapäivällä pidettiin sitten vasaramarkkinat isotorilla, ja kuningas seisoi kaiken aikaa vasaramiehen vieressä ja oli niin kauhean jumalisen näkönen ja pisti aina tavan takaa huutojen väliin pienen raamatunlauseen tai jotain muuta hurskautta; ja herttua hän kierteli ympäri ihmisjoukossa ja kaakotti gu-gu-guutaan kuin ainakin.

No, niin tuli vähitellen kaikki myydyksi, pait pikkunen vanha hautapaikka hautausmaalla. Mutta sekin piti myytämän, kuinkas muuten? — en ikinä ole nähnyt mokomaa sutta kuin tuo meidän kuninkaamme; hän nieli kaikki mitä eteen tuli. Siinä juur paraikaa huudettiin tuota turvetta, kun muuan höyrylaiva laski laituriin, ja muutaman minuutin perästä tuli sieltä rynnäten iso parvi poikia ja muuta loisväkeä, ja he huusivat ja ulvoit ja hurrasit ja nauroivat kuin hullut.

"Ha! ha! ha! Mainiota, mainiota!" kuului heidän joukostaan; "eläköön kilpailu! täällä tulee uusi plutoona Pietari Wilksin perillisiä! uusi lauma ulkomaan eläviä! Tulkaa kattomaan! Maksaa kymmenen penniä! Ha! ha! Ha!"

Seitsemäs luku.

He kulettivat muassaan, keskellä joukkoa, erästä vanhanpuoleista herrasmiestä, joka näytti hyvin siivolta ja sävysältä, ja erästä nuorempaa, joka näytti yhtä siivolta ja sävysältä ja piti oikeata käsivarttaan siteessä. Ja voi tuhannen aika, kuinka tuossa pataljoonassa elämöitiin ja naurettiin ja hulluteltiin! Minä puolestani en pitänyt sitä niin erittäin hauskana, ja minä vilkasin vähä kuninkaaseen ja herttuaan nähdäkseni, miltä heidän naamansa näyttäis. Luulin että h'olisit vähä kalvenneet. Mutta mitä vielä! Herttua ei ollut tietävinään tämän taivaallista mist' oli kysymys, vaan kukutti vain gu-gu-guutaan niinkuin ennenkin, ilosena ja tyytyväisenä kuin kirnupiimäleili, josta piimä pulppuaa ulos; ja kuningas hän vain tuijotti ja tuijotti niin vakavan ja surumielisen näkösenä vastatulleisiin vieraisiin, kuin olis hän saanut vatsanväännettä sisimpään sydämmeen asti ajatellessaan että tässä matoisessa maailmassa saattoi löytyä mokomia pettureita ja veijareita. Ooh, hän näytti tuota rooliaan ihmeen hyvästi. Joukkokunta kaupungin mahtavimpia ihmisiä kokoontuikin kuninkaan ympärille, näyttääkseen että he pitivät hänen puoltaan. Vasta-tullut vanha herra näytti kovasti hämmästyneeltä ja ällistyneeltä. Hetken päästä hän rupes puhumaan, ja minä kuulin heti, että hän puhui niinkuin Englantilainen eikä niinkuin kuningas, vaikka kuninkaankaan puhetapa ei ollut paljasta vettä. Minä en osaa matkia sen vanhan englantilaisen herran puhetta, mutta minä ymmärsin mitä hän meinasi. Hän meinasi nimittäin näin:

"Tämäpä todellakin on sattuma, joka tulee mulle äkkiarvaamatta; ja minä tunnustan suoraan, että tällä hetkellä en tiedä, millä tavoin todistaisin olevani se kuin olen, sillä veljeäni ja minua on kohdannut tapaturma. Hän on taittanut käsivartensa, ja meidän matkakapineemme menivät erehdyksestä viime yönä siihen kaupunkiin, joka on heti yläpuolella tätä. Min'oon Pietari Wilksin veli Harvey, ja tämä on hänen veljensä William, jok'ei voi kuulla eikä puhua eikä juur tehdä mitään merkkejäkään nyt, kun ei voi käyttää toista kättään. Me ollaan ne kuin sanomme olevamme, ja parin päivän päästä, kun saamme kapineemme, voin sen myöskin todistaa. Mutta siks'aikaa vaikenen minä, ja nyt me mennään hotelliin odottamaan."

Ja niin hän meni ottaen mukaansa uuden kuuromykän, ja kuningas nauroi kohti kurkkuaan ja sanoi:

"Taittanut käsivartensa! — s'on hyvin uskottavaa, eiks' niin? — ja hyvin mukavaa myös veijarille, jok'on olevinaan kuuromykkä osaamatta sormipuhetta. Hukanneet kapineensa! S'on myöskin mainiota - ja hyvin keksittyä — mokomissa oloissa!"

Ja sitten hän nauraa tirskui taas; ja niin teki kaikki muutkin, jos lukee pois kolme neljä tai kenties puoli tusinaa. Yks näistä oli se tohtori; toinen oli muuan herrasmies, joka näytti sukkelalta ja nokkelalta ja kantoi kädessään vanhanmuotista natsäkkiä, jok' oli tehty, luullakseni, mattokankaasta. Hän oli vastikään astunut maihin höyrylaivasta ja puhutteli par'aikaa puoliääneensä tohtoria, vilkasten niinkuin tämäkin aina tavan takaa kuninkaaseen ja nyykäyttäen päätänsä vähäsen — s'oli Levi Bell, tuo asianajaja, jok' oli käynyt Louisvillessä. Kolmas oli muuan iso, vahva mies, joka hyvin tarkasti oli kuunnellut kaikkia, mitä tuo uusi vanha herra sanoi, ja nyt yhtä tarkasti kuunteli kuningasta. Kun kuningas oli vetänyt virtensä loppuun, astui tämä mies esiin ja sanoi:

"Kuulkaas nyt — jos ootta Harvey Wilks, milloin tulitte tähän kaupunkiin? Sanokaappas!"

"Päivää ennen hautajaisia, hyvä ystävä", sanoi kuningas.

"Mutta mihin aikaan päivästä?"

"Iltapäivällä — pari tuntia ennen auringonlaskua."

"No, miten tulitte sitten?"

"Minä tulin höyrylaivassa Susan Powell Cincinnatista."

"Vai niin; mutta miten te sitten saatoitta olla tuolla Niemen luona aamulla samana päivänä — veneessä?"

"En min' ollut siellä aamulla."

"Sen valehteletta."

Useat siinä seisojista törmäsit hänen luokseen ja pyysivät, ett'ei hän puhuis noin sopimattomasti vanhalle miehelle ja papille.

"Hirteen koko pappi! Hän on valehtelija ja petturi. Hän oli, kun olikin, Niemen luona sin' aamuna. Min' asun siellä, niinku tiiätten. No, min' olin siellä, ja hän oli siellä. Minä näin hänen aivan selvästi. Hän tuli veneellä Tim Collinsin ja erään pojan kanssa."

"Tuntisitteko te tuon pojan, jos näkisitte hänet, Hines?" kysyi tohtori hyvin kiivaasti.

"Niin luulen, vaikk'en tiiä varmaan. Mutta voi päiviäni! Tuossapa hän seisoo! Tunnen hänet aivan hyvin."

Ja hän osotti sormellaan minua. Tohtori sanoi:

"Kuulkaahan, ystävät; onko nämä vasta-tulleet vieraat pettureita vai ei, sit' ei vielä tiedetä; mutta jos nämä kaks eivät ole pettureita, niin olen minä suurin pöllöpää tässä kylässä. Meidän täytyy varoa, että he eivät pääse luiskahtamaan tiehensä, ennenkun asia on tutkittu. Tulkaa pois, Hines, tulkaa pois kaikki. Otetaan nämä junkkarit mukana kestikievariin, niin saadaan tutkia heitä yhdessä noiden toisten kanssa. Selveneehän siin' aina jokin juttu ennenkun ollaan lopussa."

Tämä yritys miellytti enintä osaa joukosta, vaikk'ei juur sanottavasti kuninkaan hyviä ystäviä, ja me lähdettiin kaikki matkaan. Aurinko oli juur par'aikaa laskemassa. Tohtori talutti minua kädestä ja oli mulle varsin ystävällinen, mutt'ei päästänyt kättäni hetkeksikään.

Me mentiin kaikki suureen saliin tuossa hotellissa eli kestikievarissa, mikä lienee ollut, ja kynttilät sytytettiin. Tohtori sanoi:

"Min'en suinkaan tahdo olla liian kova näitä molempia miehiä vastaan, mutta minä luulen heitä pettureiksi, ja heillä kenties myös on rikostoverit, joista me ei mitään tiedetä. Jos heillä semmoset on, niin eikö s'ole hyvin luultavaa, että nämä heidän toverinsa jo ovat lähteneet matkaan sen rahapussin kanssa, jonka Pietari Wilks jätti jälkeensä. Jos nyt nämä hyvät herrat tässä eivät ole pettureita, niin heillä kai ei ole mitään sitä vastaan, että lähetetään noutamaan nuo rahat tänne ja että me pidetään ne hallussamme kunnes he ovat todistaneet olevansa keitä sanovat — eikös niin?"

Kaikki myönsivät tohtorin puhuneen viisaasti ja oikein, ja minä luulin meidän liittokuntamme olevan hukassa. Mutta kuningas pani kätensä ristiin vatsalleen, näyttäen kovasti alakuloiselta, ja sanoi:

"Hyvät herrat! Minä tietysti mitä hartaimmin toivoisin, että rahat olis tallella; mutta voi sentään! ne, Jumala paratkoon, eivät ole tallella enää. Voitte lähettää katsomaan, jos tahdotte."

"Missä ne sitten on?"

"No, kuulkaahan, kun veljentyttäreni antoi ne mulle tallennettavaks, niin minä otin pussin ja kätkin sen vuoteeni matrassiin, kun en huolinut panna sitä pankkiin niiksi muutamiksi päiviksi, kuin me viivyttäis täällä; ja minä luulin tuota matrassia varmaksi paikaksi, kun näet en ollut tottunut neekereihin ja arvelin heitä rehellisiksi, niinkuin palvelijat Englannissa ovat. Neekerit, näättekös, varastivat pussin seuraavana aamuna, minun mentyäni alas alakertaan; ja kun möin neekerit, en vielä tiennyt kaivata rahoja, niin että he pääsit menemään eheinä ja pussi muassaan. Pikänttini tässä voi kertoa teille asiasta, hyvät herrat."

Tohtori ja monet muut huudahtivat "valetta!" ja minä huomasin, ett'ei juur kukaan oikein tahtonut uskoa kuningasta. Muuan mies kysyi multa, olinko mä nähnyt neekerien varastavan rahapussia. Minä sanoin "en", mutt' että minä näin heidän hiipivän ulos huoneesta ja pujahtavan tiehensä ja että luulin heidän pelkäävän herättäneensä isäntäni ja sentähden kiirehtivän pois hänen torujensa alta. — Muuta ei multa kysytty. Mutta tohtori tirkisti minuun sitten ja sanoi:

"Ootko sinäkin englantilainen?"

Minä sanoin: "olen", johon taas hän ja muutamat muut nauroivat.

Sitten ryhtyivät he oikein pääkuulusteluun ja jauhoivat asiaa monta tuntia peräksyttäin, eikä kukaan hiiskunut sanaakaan illallisesta tai näkynyt sitä edes ajattelevan; mutta mitä kiivaammin he kuulustelit, sitä sekavammaksi kävi asia. Kuningas sai kertoa elämäkertansa, ja tuo vanha herra sai kertoa elämäkertansa; ja min' aattelin hiljaa itsekseni, että pitihän siin' olla oikea pässinpää, joll'ei huomannut kumpiko puhui totta, kumpiko valehteli. Ja viimein kutsuivat he sitten minut framille kuulustettavaks. Kuningas killisteli minuun vasemmasta silmännurkastaan, ja minä ymmärsin mitä kurssia minun tuli pitää. Rupesin kertomaan Sheffieldistä ja miten me siellä elettiin, ja englantilaisista Wilkseistä ja vähän kustakin; mutta kesken kertomustani rupes tohtori taas nauramaan pahanpäiväisesti, ja tuo asianajaja sanoi:

"Istu alas, poikaseni, äläkä näe turhaa vaivaa. Sinä varmaankaan et oo tottunut valehtelemaan, se ei sulta luonnistu — menee liian kömpelösti, sinä kaipaat harjaannusta."

"Min' annoin palttua hänen kiitoksilleen, mutt' olin kuitenkin ilonen päästessäni asiasta siksi hyvällä kaupalla."

Tohtori aikoi taas sanoa jotakin ja kääntyi asianajajan puoleen ja alkoi:

"Jos olisit ollut kaupungissa alusta asti, Levi Bell — —"

Mutta kuningas keskeytti hänet ojentaen kättään ja sanoen:

"Ooh, mitä kuulenkaan! Onko tämä rakkaan veli vainajani vanha kallis ystävä, herrassyötinki Levi Bell, josta hän niin usein ruukkas kirjottaa?"

Asianajaja puisteli hänen kättään ja hymyili ystävällisesti ja näytti hyvin tytyväiseltä, ja he puhuttelit toinen toistaan kohteliaasti hetken aikaa ja astuivat sitten vähän syrjään ja keskustelit hiljaa kahen kesken. Viimein sanoi asianajaja taas ääneensä:

"Niin, sillä tavoin se selvenee. Min' otan määräyksen ja panen sen menemään veljenne määräyksen kanssa, ja silloin kai he heti näkevät, että kaikki on niinkuin olla pitää."

He ottivat framille vähän paperia ja kynän, ja kuningas istui alas ja kallisti päätään kallelleen ja pureskeli kieltään ja rapsi jotakin paperille. Sitten antoivat he kynän herttualle — ja silloin huomasin, että hän ens kertaa näytti sangen levottomalta. Mutta hän kirjotti kuitenkin. Sitten kääntyi asianajaja uuden vanhan herran puoleen ja sanoi:

"Olkaa nyt hyvä, te ja veljenne, ja kirjottakaa pari riviä ja pistäkää nimenne alle."

Vanha herra kirjotti, mutta sit' ei osannut kukaan lukea. Asianajaja näkyi hämmästyvän hirveästi ja sanoi:

"Minä ainakaan en ymmärrä tätä" — ja samassa veti hän framille tukun vanhoja kirjeitä taskustaan ja tutkiskeli niitä tarkasti, ja sitten hän tutkisteli tuon vanhan herran kirjotusta ja sitten niitä taas; ja sitten hän sanoi: "Nämä vanhat kirjeet on Harvey Wilksiltä; ja tässä näette näiden molempain kirjotukset, ja joka ihminen näkee, että he eivät ole kirjottaneet noita kirjeitä (kuningas ja herttua vilkasivat toisiaan silmiin ja näyttivät jokseenkin nolatuilta nähdessään, miten asianajaja oli saanut heidät satimeen) ja tässä taas näette tämän vanhan herran käsialan, ja jokainen voi aivan helposti nähdä, ett'ei hänkään ole niitä kirjottanut — noita harakanjälkiä voi tuskin sanoa mikskään käsialaksi ollenkaan. Nyt on tässä myös muutamia kirjeitä —"

Se uusi vanha herra sanoi:

"Suokaa anteeksi, saanko mä selittää asian. Ei kukaan muu voi lukea minun käsialaani kuin veljeni tässä — hän kopioi kaikki kirjeeni. Noissa kirjeissä on hänen käsialaansa eikä minun."

"Vai niin!" sanoi asianajaja, "se tuntuu uskottavalta. No, mulla on, tuumasin juur sanoakkin, tässä muutamia kirjeitä myöskin Williamilta; ja jos tämä herra nyt tahtoo kirjottaa pari riviä, niin voidaan verr — —"

"Hän ei voi kirjottaa vasemmalla kädellään", sanoi se vanha herra. "Jos hän vois käyttää oikeata kättään, niin kyllä näkisitte, että hän on kirjottanut sekä omat kirjeensä että minun. Tehkää hyvin ja katsokaa — eikö n'oo kirjotettu samalla käsialalla?"

Asianajaja teki niin ja sanoi sitten:

"Luulenpa tosiaankin niin olevan — ja jos niin ei oliskaan, niin on näissä käsialoissa yhtäkaikki enemmän yhtä kuin ennen olen huomannut. No, hyvä on. Luulin jo, ett' oltais päästy totuuden jäljille — vaikka se nyt meni osaksi myttyyn. Mutta yks seikka on yhtäkaikki näytettynä toteen, ja s'on se, että nämä hyvät herrat eivät ole Pietari Wilksin veljiä" - ja hän keikahutti päätään sinneppäin, jossa kuningas ja herttua seisoivat.

No, uskoisitteko sen? — tuo vanha suunnaton kanalja kuninkaaksi piteli sittenkin vielä puoliaan! Totta maar pitelikin! Hän sanoi, ett'ei tuo seikka todistanut mitään. Sanoi veljensä Williamin olevan mitä suurimman kujeilijan maailmassa, nyt hän ei edes ollut koittanut kirjottaa luonnollisesti — hän (kuningas) huomasi mukamas kyllä Williamilla olevan jonku koirankurin mielessä samassa kun sai kynän käteensä. Ja siihen tapaan hänen majesteettinsa lörpötti lörpöttämistään, keittäen kokoon mitä sekavimman sopan, ja niin hän vain oli innossaan, että varmaan itsekkin lopulta rupes uskomaan omia valheitaan. Mutta viimein katkasi hänen lorunsa se uusi vanha herra, sanoen:

"Kuulkaahan — tulin ajatelleeks yhtä asiaa. Onko täällä ketään, jok' oli muassa tai auttamassa kun käärittiin veli vai — tarkotan, Pietari Wilks vainajan ruumista?"

"On kyllä", sanoi muuan joukosta, "minä ja Ab Turner oltiin sitä tekemässä. M'ollaan molemmat täällä."

Sitten tuo vanha herra kääntyi kuninkaan puoleen ja sanoi:

"No, entäs tämä herra nyt tietää sanoa meille, mikä merkki oli vainajalla piirrettynä rintaan?"

Siinä sai totta maarian kuningas kääntää purjeensa hyvin sukkelasti, päästäkseen sen puuskan alta; niin äkkiarvaamatta se tuli. Miten hiidessä hän voi tietää, mikä merkki oli piirretty tuon vainajan rintaan? Hän meni vähän pleikiksi, ei voinut sille mitään; ja kaikki hiljeni huoneessa kuin olis mörkö noussut lattian alta. Ihmiset kurottivat vähä kaulojaan ja tuijottivat häneen. No, aattelin itsekseni, nyt ainakin hänen täytyy pistää pillinsä pussiin — muu ei ole neuvona. Mutta mitä vielä! Hän ei sitä sittenkään tehnyt. Minun ajatukseni on se, että hän toivoi voivansa venyttää kuulustelua siksi pitkälle, että ihmiset väsyisivät ja alkaisit mennä tiehensä suutuksissaan, niin että hän ja herttua siinä mylläkässä voisit korjata luunsa ja pujahtaa pois. Mutta miten lienee ollutkaan, kuningas istui paikallaan vain kuin pataässä, veti huulensa tavalliseen ulkokullattuun irvihymyyn ja sanoi sitten: