TOINEN OSA. (continued 3)

Tom mietiskeli vahvasti, miten me saisimme kynsiimme lusikan taas. Keksittyään viimein keinon, sanoi hän mulle, miten meidän pitäis tehdä; ja sitten istuttiin me odottamaan lusikkakorin viereen, kunnes Sally täti tulisi; ja kun hän tuli, rupes Tom niitä lukemaan ja latelemaan niitä toiselle puolelle, ja samassa pistin minä yhden niistä takinhihaani, ja Tom sanoi:

"Kuulkas, täti, täss' ei nytkään ole muuta kuin yheksän lusikkaa."

Täti sanoi:

"Juoskaa ulos leikkimään te ja älkää otelko siinä. Tienhän minä paremmin, joka justiin ne luin."

"Niin, mutta min' oon lukenut ne kaks kertaa, ja niit' ei ole muuta kuin yheksän."

Hän näytti suuttuneelta, mutta tuli kuitenkin pöydän viereen ja rupes niitä lukemaan.

"No, mutta totta totisesti — yheksän vain. Mitä, mitä tämä tietää? Luenpa ne vieläkin kerran."

Minä pistin siihen salavihkaa sen, joka mull' oli takinhihassani, ja laskettuaan uudestaan sanoi hän:

"No, kas niin! Totta maarian onkin niitä kymmenen taas!" ja hän näytti kovin ällistyneeltä. Mutta Tom sanoi:

"Sitä min' en usko, hyvä täti."

"Ekkö nähnyt, että mä ne luin, poika naskali?"

"Kyllä, mutta — —"

"No, niin luen minä ne sitten vieläkin kerran."

Minä sieppasin siitä jälleen pois yhden, ja tietysti siinä sitten sillä kertaa taas oli vain yheksän. Täti parka oikein vapisi päästä kantapäähän, niin hän oli suuttunut. Mutta miten hän niitä lukikin, niin joka kerta tuli aina toisin — milloin yheksän, milloin kymmenen. Raivostuneena sieppasi hän viimein korin ja lennätti sen läpi koko huoneen ja oli tehdä kissasta raajarikon; ja sitten käski hän meidän pötkiä pellolle ja jättää hänet rauhaan, ja jos me tultais hänen näkyviinsä ennen päivällistä, niin Jumala varjelkoon meitä! No, meill' oli tuo onneton lusikka hallussamme, ja samassa kun hän passitti meidät ulos, annoimme me sen luistaa hänen vyöliinantaskuunsa; ja Jim sai sen, niinkuin tuon naulankin, aivan oikein ennen kello kahtatoista. Me oltiin hyvin tyytyväiset tähän hommaan, ja Tom sanoi, että se ansaitsi kaksinkerroinkin sen vaivan, mikä siihen meni — sillä, sanoi hän, nyt ei Sally täti vois lukea lusikoitaan, vaikka seisois päällään, koska hän ei vois luottaa omaan laskuunsa, jos lukiskin ne oikein; hän oli mukamas nyt ainakin kolmeksi päiväksi lukenut päänsä niin pyörälle, että hän uhkais tappaa jokaisen, joka pyytäis häntä lukemaan lusikoitansa uudestaan.

Sitten me illalla panimme lakanan jälleen nuoralleen ja varastimme toisen tädin huoneesta: ja taas me panimme senkin takasin ja varastimme sen uudestaan, ja saman tempun uudistimme sitten vielä pari kertaa, kunnes hän ei enää tietänyt kuinka monta lakanaa häll' oli ja viimein sanoi, ett'ei hän siitä välittänyt eikä enää rupeis tuhlaamaan loppuakin sielustaan niiden tähden eikä menis niitä räknäämään, vaikka hänen henkeään kysyttäis — hän tahtoi ennen kuolla.

No, kaikki oli nyt hyvin; piirakka vain oli vielä tekemättä, ja se saattoi meille turkkasen paljo vaivaa. Me laitoimme tulen metsään, paistaaksemme sen siellä, mutta siit' ei tahtonut mitään tulla. Me menetettiin hyvin paljo jauhoja ja pantiin monta päivää yritykseen, ja me saatiin palohaavoja käpäliimme, ja silmämme rupesit pahasti kirvelemään alituisesta savusta. Meidän piti, näettekös, vain saada ontelo korppu, johon sitten köysitikkaat pistettäis; mutta me ei tiedetty, miten hitolla se saatais pysymään koossa. Viimein keksimme kuitenkin oikean konstin — ja s'oli se, että köysitikkaat paistettiin mukaan, sinne piirakan sisään. Me istuttiin muuan yökausi siellä Jimin luona ja revittiin lakana kapeihin liuskaleihin ja punottiin ne yhteen, niin että viimein saatiin köysi niin sievä ja tyylikäs, että siihen pulskasti olis saattanut hirttää kenen hyvänsä. Me kuviteltiin, että sen tekemiseen oli meiltä mennyt ummelleen yheksän kuukautta.

Ja aamupäivällä me sitten otimme sen mukaan metsään, mutta se ei tahtonut mahtua piirakkaan. Kun s'oli tehty koko lakanasta sillä viisin, niin siin' oli köyttä kylliksi neljäänkymmeneen piirakkaan, jos siks' olis tullut, ja sitä paitse vielä soppaan ja soosiin ja jälkiruokiin.

Me heitettiin siis pois kaikki, mitä me ei tarvittu, ja pidettiin vain niin paljon kuin mahtui piirakkaan. Me ei voitu keittää mitään piirakkaa tuossa vanhassa astiassa, joka meill' oli sitä varten, sillä me pelättiin, että sen juotokset sulaisivat; mutta Silas enolla oli vanha messinkinen vuoteenlämmittäjä, josta hän kovasti ylpeili, siks' että s'oli ollut erään hänen esi-isänsä oma, pitkällä puuvarrella, jok' oli tullut tänne Englannista Wilhelm Valloittajan kanssa Toukokukassa[15] tai jossain muussa noista vanhoista laivoista ja jota säilytettiin vinnillä vanhojen ruukkujen kanssa, joita he pitivät arvossa, ei sentähden, että niill' olis ollut mitään arvoa, vaan sentähden, että n'olit muistoja, tykkäsit he — ja sen kaappasimme me ja veimme metsään ja hivelimme taikinaa sen syrjiin ja panimme köysitikkaat sisään ja peitimme sen taikinakannella ja panimme sitten messinkikannen päälle ja hehkuvia hiiliä tämän päälle, ja kvartin tunnin päästä oli meillä piirakka, jota jumaliste kelpas katsoa. Mutta se, joka ryhtyi syömään sitä piirakkaa, se kyllä teki viisaammin, jos sitä ennen tilas itselleen pari tynnyriä hammaspuikkoja, sillä siinä ateriassa antais totta maarian köysitikkaat tarpeeksi työtä.

Nat ei katsonut sinneppäin, kun me panimme noitapiirakan Jimin pyttyyn; ja sinne me myös pistettiin kolme tinatalrikkia ruokien alle. Ja Jim sai kaikki tyyni aikanansa, ja jäätyään yksikseen, survasi hän reiän piirakkaan ja piilotti köysitikkaat olkimatrassiinsa, ja sitten piirsi hän pari renkulaa tinatalrikkiin ja viskas sen ulos ikkunasta.

Kuudestoista luku.

Meill' oli turkkasen paljo työtä kynien tekemisessä, ja sahan valmistus saattoi meille myöskin koko joukon vaivaa; mutta Jim meinasi, että nuo kirjotukset kuitenkin kävisit kaikkein tukalammiksi — ne, näättekös, jotka vangin tulee rapsia seinään. Mutta Tom sanoi, että ne täytyi tehdä; eihän oo kuultu puhuttavankaan, sanoi hän, mistään paremmasta vangista, jok' ei olis jättänyt seinäkirjotusta muistokseen, ja vaakunansa he myös melkein aina piirsit.

"Aatelkaappas vain rouva Jane Grey'tä", sanoi hän, "ja Gilford Dudley'tä; aatelkaas vanhaa Northumberland'ia. Ei — siit' ei päästä mihinkään, eikä saa kysyä vaivojaan niin tärkeissä asioissa; Jimin täytyy piirtää sekä kirjotukset että vaakuna."

Jim sanoi:

"Mutta hyvänen aika, herra Tom, mull' ei jumal'avita oo mittään vaakkunaa; eihän mull' oo muuta ku tää vanaha paita, ja siihenhän mun mukamas pittää piirtää päiväkirja."

"Niin, niin, kyllähän minä sen tiedän", sanoi Tom, "mutta sulla pitää olla vaakuna ennenkun tulet täältä ulos. Olenhan monta kertaa sanonut, että tässä ei saa hutiloida, vaan kaikki pitää mennä oikein, niinkuin vanha tapa vaatii."

Sillaikaa kun Jim ja minä viilattiin kyniä, Jim messingistä ja minä lusikasta, istui Tom miettimässä tuota vaakunaa. Hetken päästä sanoi hän tuumanneensa kokoon montakin, jotka kaikki olit niin muhkeita ja tyylikkäitä, sanoi hän, ett'ei hän oikein tiennyt minkä niistä valitsis, mutta yks niistä kenties kuitenkin sopis paraiten, arveli hän. Ja näin melkein kuvaili hän sitä:

"Kilpi jaetaan vasemmalta puolen neljään siniseen neliövatiraattiin kultaiselle pohjalle, joita seuraa musta talonkoira, ayrshire-rotua, makaavana ja kahleissa, punasella pohjalla, joka kuvaa orjuutta, päällystettynä sahakiepparalla, johon kuuluu sudenhampaat ja kalterilaitos, hopeassa viheriällä kentällä, ja yläpuolella parru särppitupin kanssa, joss' on ranturuudut ja kuus rengasristiä viidellä poikkitalikolla; kypärinkoristeena on musta juokseva neekeri, joka kantaa nyyttyä vasemmalla olallaan vanhan bassotangon päässä. Kilvenpitäjänä kaksi lähetyssaarnaajaa, sinä ja minä; mielilauseena: Maggiore fretta, minore atto — näin sen kerran eräässä kirjassa — se merkitsee: mit' enemmän kiirehtii, sitä vähemmin ennättää."

"No, herranen aika! mutta mitä merkitsee koko se muu soppa sitten?"

"Siitäkös nyt olis täss' aikaa ruveta juttelemaan", sanoi hän; "me saadaan kaivaa mit' ikinä jaksetaan; muuten ei tuu tästä mitään."

"No, selitähän nyt jotain siitä", sanoin minä; "mitä on esimerkiks sahakieppura ja särppituppi?"

"Sinun ei tarvitse tietää mitä ne on. Kyllä näytän hälle miten ne tehdään, kun hän rupee työhön."

"No, sano nyt ees", sanoin kuitenkin vielä, "mitä on bassotanko?"

"Ääh! Kaikkia sinä kysyt sitten! Ykskaikki mitä se on. Mutta hällä pitää se olla, sanon mä. Kaikilla aatelis-ihmisillä on semmonen."

Niin, tuommonen hän oli. Kun häll' ei ollut halua selittää jotain asiaa, niin siit' ei toinen saanut mitään tolkkua. Jos olis häntä pumpannut vaikka koko viikon, niin ei tullut hullua viisaammaks.

Saatuaan tuon vaakuna-asian pois tieltä, rupes hän heti tuumaamaan noita surullisia seinäkirjotuksia — sanoen, että Jimin välttämättä piti piirtää semmoset, niinkuin mukamas kaikki muutkin kuulusat vangit tekivät. Hän kirjotti koko litaniian paperipalalle ja luki sen meille sitten. Näin se kuului:

1. Täällä särkyi vangittu sydän.

2. Täällä muuan kurja vanki, maailman murjomana, vietti surullisen elämänsä.

3. Täällä murtui yksinäinen sydän, ja väsynyt sielu palasi ijankaikkiseen lepoon kolmenkymmenenseitsemän vuoden yksinäisen vankeuden jälkeen.

4. Täällä kuoli, koditonna ja ilman ystäviä, jalosukuinen muukalainen, Ludvig XIV:nen avioton poika, kolmenkymmenenseitsemän vuoden vankeuden perästä.

Tomin ääni oikein värisi liikutuksesta, hänen lukiessaan meille tuota, ja läheltä oli, ett'ei hän heltynyt itkuun. Päästyään sen päähän, hän ei totta maar tiennyt, minkä noista neljästä pykälästä Jim piirtäis seinään, kun ne kaikki olit niin turkkasen tyylikkäitä; mutta viimein hän tykkäs paraaksi, että Jim rapsis ne siihen kaikki. Jim sanoi suoraan, että hältä menis vuosi tuon päiväkirjan krapaamiseen seinään naulalla, ja sen ohessa hän ei osannut lainkaan kirjottaa, sanoi hän. Mutta Tom sanoi tahtovansa pilkuttaa hälle kaikki puustavit etukäteen, niin että Jimin vain tarvitsis piirtää sen pilkutuksen mukaan. Sitten sanoi hetken päästä Tom:

"Tulinpa aatelleeks, että nämä lautaseinät eivät ensinkään kelpaa; ei vankiloissa koskaan ole lautaseiniä: kirjotus on piirrettävä kallioon. Meidän täytyy haalia tänne kallio."

Jim sanoi, että kallio sittenkin oli pahempaa kuin puu; hän ei ikipäivinä saisi päiväkirjaansa valmiiksi, jos sitä piti kirjottaa kiveen. Mutta Tom sanoi antavansa minun häntä auttaa. Sitten tarkasteli hän kuin mikäkin mestari, kuinka pitkälle mukamas minun ja Jimin kynäin-valmistus oli joutunut, ja näki, että minun käteni jo olivat haavoissa ankarasta työstä. Sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Tuolla myllyn seinustalla makaa oivallinen vanha tahko. Sen me otamme, ja sillä viisin käy kaikki hyvin: yks tie, kaks asiaa. Me voidaan, nähkääs, saada kynät ja saha hiotuksi ja samalla kertaa hakata siihen vaakunat ja kirjotukset."

S'oli kerrassaankin terävä tuuma, ja tahko ei totta maarian myöskään ollut huono. Me mentiin myllylle, Tom ja minä, ja Jim jäi työhönsä. Me alettiin vyöryttää tahkoa kotiin, mutta se ei ollut mitään leikkiä. Me ei voitu estää sitä kaatumasta tuon tuostakin, ja silloin se joka kerta oli tehdä meistä möllyä. Saatuamme sen vihdoinkin noin puoli, tiehen, oltiin me vallan lopussa ja melkein hukkumassa hikeen. Me ei päästy sen pitemmälle; meidän täytyi saada Jim avuksi. No, hän nosti vähän sänkyänsä, niin että hänen ketjunsa lähti irti; sen hän sitten kietoi pari kertaa kaulansa ympäri, ja me ryömittiin kaikin kolmen ulos reiästä ja pötkittiin tahkolle; ja Jim ja minä tartuttiin siihen kuin miehet, ja nyt se vyöryi kuin voideltuna; Ja Tom asteli vieressä pehtorina. Enkä koskaan ole nähnyt niin potraa miestä pehtoriksi. Hän tiesi miten kaikki oli tehtävä.

Meidän reikämme oli iso kyllä, mutta tahko ei kuitenkaan mahtunut siitä läpi. Jim tarttui sentähden kuokkaan ja lavensi läven yhessä vilauksessa. Sitten pilkutti Tom nuo jutut naulalla ja pani Jimin piirtelemään niitä pilkutuksen jälkeen, ja Jim käytti naulaa meisselinä ja vanhaa rautapalasta vasarana. Ja Tom käski hänen jatkaa työtä, kunnes hänen kynttilänsä olis palanut loppuun, ja sitten kätkeä tahko sänkyynsä olkimatrassin alle ja mennä itse nukkumaan päälle. Sitten autettiin me Jimiä panemaan hänen ketjuaan sängynjalan ympäri jälleen, ja sitten oltiin me menossa nukkumaan itse. Mutta samassa sukelsi Tomin sisälmyksistä uusi aatos esiin taas, ja hän sanoi:

"Kuules, Jim, onko sulla täällä mitään hämähäkkiä?"

"Eei, Jumalan kiitos, herra Tom, eihän niitä toki oo täällä."

"No, sitten me hankitaan sulle muutamia."

"Herran jee, hyvä herra Tom, min' en suinkaan niitä kaipaa. Minä pelekään niitä. Yhtä hyvin voisitte lähettää kimppuuni rykelmän kalakkakäärmeitä."

Tom tuumaili kotvasen ja sanoi sitten:

"S'oli hyvä tuuma, se. Ja mä luulen, että meidän täytyy panna se toimeen. Niin, meidän täytyy se tehdä. Turkkasen hyvä tuuma. Missä voisit sitä pitää?"

"Pitää mitä, herra Tom?"

"No, kalkkakäärmettä tietysti."

"Mutta Herran jestantee mua varjele, herra Tom! Jos tänne tulis luikertaen sissään kalakkakäärme, niin minä jumalavita samassa hetkessä puskisin pää eellä seinän läpi, päästäkseni tieheni."

"Mutt' eihän sinun tarvitsis sitä pelätä, vähän ajan päästä. Sinä tietysti kesyttäisit sen."

"Minäkö kesyttäsin sen?!"

"Niin — se käy vallan helposti. Kaikki eläimet on kiitollisia ystävyydestä; ne ei aattelekkaan tehdä pahaa ihmisille, jotka pitelevät niitä hyvin. Niin seisoo kaikissa kirjoissa. Koitahan vain — muuta en pyydäkkään — pari kolme päivää, niin saat nähdä. Sinä saat sen niin kesyksi, hyvin pian, että se oikein sinua rakastaa ja nukkuu sängyssäs öisin eikä tahdo luopua sinusta hetkeksikään; ja sinä voit kääriä sen kaulas ympäri ja pistää sen pään suuhus."

"Herra hallikkoon sentään, hyvä herra Tom. Ei piä haastella noin jumalattomasti. Oikeinhan minun ruppee tekemään pahhaa. Pistääkkö sen pirun pään suuhuni?! ja huvikseni vain! Ei, siitä ny jumaliste ei tuu niittään. Ja maatakko minun sänkyssäni?! Johan nyt!"

"Voi, kuinka sin' oot hupsu, Jim! Ekkö sä ymmärrä, että valtiovangilla täytyy olla joku kesy eläin? Ja kun nyt kalkkakäärme on jotakin aivan uutta siinä kohden, niin s'on sitä kunniakkaampaa, jos sin' oot ensimmäinen, joka semmosen on kesyttänyt. Senhän nyt lapsikin ymmärtää."

"Niin, herra Tom, mutta minä piittaan viis siitä kunniasta. Jos tuo kalakkakäärme purasee Jimiltä leuvan, niin mitä hyötyä häll' on tuosta turhanpäiväsestä kunniasta? E-ei, min' en sitä kaipaa."

"No, mutta voithan sinä ainakin koittaa. Muuta en pyydäkkään."

"Vai niin, mutta jos kalakkakäärme purasee minua, niin on kaikki vaivat täällä menny hukkaan. E-hei, minä teen mitä hyväns muuten, mutta jos te ja Huck tuutte laahaten tänne kalakkakäärmettä, sillon minä jumaliste korjaan täältä luuni, ja sen teen heti paikalla."

"No, no, Jim, jääköön se sitten, koska sin' oot tuommonen härkäpää. Me tuodaan tänne sen sijaan pari tarhakäärmettä, ja sinä voit sitoa nappeja niiden hännänpäihin ja kuvitella mielessäs, että n'on kalkkakäärmeitä, niin se saa käydä täydestä sekin."

"No, olokoon niin, herra Tom, mutta kyllä minä jumaliste tulisin toimeen iliman niitäkin, sen mä sanon. Enhän koskaan olis luullu, että tästä vankielämästä on niin pirun paljo vaivaa."

"No, siihen ei voi mitään. Niin s'on aina, jos kaikki käy oikein. Onko täällä mitään rottia?"

"Ei, Jumalan kiitos, en oo nähäny mittään."

"No, meidän kai täytyy hankkia sulle muutamia sitten."

"Ooh! Eihän toki, herra Tom, min' en taho mittään rottia. N'on mitä ilikeimpiä itikoita; juoksevat ihimisen yli ja purevat häntä jalakoihin ja elämöivät pahemmin kuin pirut, juur kun pittää nukkua. Ei, tuokaahan tänne tarahakäärmeet sitten, jos ny torellakin jottain mokomaa peliä pit' olla, mutta äläkää Herran nimessä laahakko tänne rottia; mull' ei oo niistä vähintäkään hyötyä, ja tuskinpa tien, mihin hiiteen ne täällä panisinkaan."

"Niin, mutta se nyt ei auta, Jim; sinun täytyy pitää rottia. Kaikilla paremmilla vangeilla on aina rotat. Ja he kesyttävät niitä ja opettavat niille konsteja, ja ne tulevat niin kodikkaiks ja hauskoiks ja ilosiks kuin kärpäset. Mutta sun pitää soittaa niille musiikkia. Onko sulla mitään soittovärkkiä?"

"Eihän mull' oo muuta kuin vanaha kampa ja paperipala ja pikkunen suuharppu; mutt' ei kai ne paljoa piittaa suuharpusta."

"Ooh, kyllä ne piittaa. Ne ei suuresti kysy, mitä lajia musiikkia s'on, ku heille soitetaan. Kaikki eläimet tykkää musiikista, ja vankilaeläimet sitä suorastaan ihailevat. Varsinkin surullista musiikia; ja suuharpulla ei voi muuta soittaakkaan. Se miellyttää niitä aina, ja ne tulevat ulos rei'istään ja komeroistaan katsomaan kuinka sä jaksat. Niin, siitä tulee hyvä, oikein hyvä. Sinä istut sänkys laidalla iltasin, ennen maata menoas, ja aikasin aamulla ja puhaltelet suuharpullas; puhalla heille 'Jo katkes jänne viimeinen' — s'on kappale, joka oikein vääntää suolet rotista; ja saappa nähdä,ett'ei sun tarvitse soittaa kahta minuutiakaan, ennenkun ne kaikki, sekä rotat että käärmeet ja hämähäkit, käyvät kovin levottomiks sun takias ja tulevat hyörien pyörien ympärilles ja sitten ihastuvat niin penteleesti, kuullessaan soittoas ja nähdessään,ett'ei sull' oo mitään hätää."

"Niin, niin, kai ne aina ihastuu, herra Tom, mutt' ihastuuko torellaki tää Jim parka myös, s'on toinen asia, se. Minä totta maar en ymmärrä mistä se tulis. Mutta hyvä isä, täytyyhän minun panna parastani pittääkseni noita itikoita hyvällä tuulella, kotirauhan tähären."

Tom tuumiskeli taas hetken aikaa ja sanoi sitten:

"Ooh — olinpa aivan unohtaa yhen asian. Luulekko sinä, että saisit kukan kasvamaan täällä vankikopissas?"

"Hä? Niin, kyllähän sekin kenties kävis päinsä, mutta täällä sisässä on joteski pimmee, enkä minä tiiäkkään mitä minä sillä tekisin, ja paljohan siin' olis joutavaa vaivaa sen hoitamisessa."

"Niin no, koitahan kumminkin. Monet vangit ovat sitä tehneet."

"Tommonen iso kissankynttilä, kuten sanovat, kai rupeis kasvamaan täällä, mutta se sitte liioin ei maksais sitä vaivaa."

"Vai ei? Hoho! Me tuomme sulle pikku taimen, ja sinä istutat sen tuonne nurkkaan ja hoidat ja kasvatat sitä. Eikä sinun pidä nimittää sitä kissankynttiläks, vaan Pitchiola — s'on sen oikea nimi, kun sitä pidetään vankikopissa. Ja sitte täytyy sinun kastella sitä kyynelilläs."

"Mutt' antavathan he täällä mulle kaivovettä vaikka kuinka."

"Jos kohta — sinun ei sovi käyttää kaivovettä, sun täytyy kastella sitä kyynelillä. Sitä ruukataan aina."

"Mutta sillaikaa kun toinen iättää yhyren kissankynttilän kyynelillään, kasvatan minä kaks kaivoveellä."

"Siit' ei oo kysymys nyt. Sinun pitää kastella Pitchiolaa kyynelillä."

"Niin no, olokoon menneeks; mutta sillon se ei oo minun syyni, jos se kuolee, sillä minä en itke juur koskaan."

Se nolasi Toniin. Mutta hän tuumaili taaskin pikkusen ja sanoi sitten, että Jim sais koittaa punasipulilla. Ja hän lupas mennä kaappaamaan semmosen neekerein mökeiltä ja pistää sen Jimin kahvikuppiin aamulla. Mutta Jim sanoi kernaammin tahtovansa vähän tupakkaa kahviinsa ja mutisi aika lailla tuon kaiken vaivan takia, jota hälle saatettiin, kun hänen piti soittaa musiikia rotille ja piirtää kirjotuksia tahkoon ja laittaa päiväkirjaa paitaan ja kesyttää käärmeitä ja hämähäkkiä ja jumala ties mitä kaikkia; ja hän valitteli, että tää vangintoimihan antoi hälle enemmän työtä ja huolta ja eesvastausta kuin mikään muu toimi, mitä hän koskaan oli yrittänyt maailmassa — niin että Tom viimein oikein suuttui ja ripitti häntä kuin pappi, soimaten häntä kiittämättömäksi. Olishan mukamas Jimin pitänyt hartaasti kiittää onneaan, kun nyt voi päästä kuulusammaks kuin mikään muu vanki koskaan maailmassa oli ollut; ja olisko kaikki se vaiva, jota m'oltiin nähty hänen takiansa, mennyt aivan hukkaan? Sitä kysyi Tom, ja viimein heltyi Jim ja lupas olla tyytyväinen ja kiitollinen, ja sitten mentiin me nukkumaan.

Seitsemästoista luku.

Aamulla mentiin me tuohon kauppalaan ja ostettiin rotanpyydys, jok' oli tehty rautalangoista, ja tultuamme kotiin, aukasimme me paraimman rotanreiän kellarissa; ja kvartin tunnin päästä oli meillä viistoista pulskaa rottaa. Ja me panimme pyydyksen rottineen päivineen varmaan paikkaan, nimittäin Sally tädin sängyn alle. Mutta meidän ollessamme poissa pyydystämässä hämähäkkiä, löysi pieni Thomas Franklin Benjamin Jefferson Alexander Phelps rotanpyydyksen ja avasi sen, nähdäkseen tahtoisivatko ne juosta ulos, ja sen ne tekivät; ja Sally täti tuli sisään, ja meidän tullessamme takasin, seisoi hän sängyssä ja huutaa kirkui kohti kurkkuaan, ja rotat panivat parastansa huvitellakseen häntä. Hän pölytti meitä molempia luudalla, ja sitten meni meiltä koko kaks tuntia saadaksemme viis-, kuustoista uutta rottaa, ja ne päälle päätteeks ei läheskään olleet niin pulskaa ja tyylikästä rotua kuin nuo ensimmäiset, jotka olit menneet meiltä hukkaan tuon kihokynsisen poikakakaran tähden ja olisit pitäneet paikkansa missä kotieläin-näyttelyssä hyvänsä.

No, me kokosimme hyvinlajitellun varaston hämähäkkiä ja koppakuoriaisia ja lehtimatoja ja vähän kutakin; ja olimme saada ampiaispesänkin, mutt' emme saaneet. Ampiaiset olivat kotona. Me ei tahdottu luopua yrityksestä, vaan tuumasimme väsyttää heidät uuvuksiin, mutta sen sijaan väsyttivät he meidät. Sitten voideltiin me haavapaikkamme siirapilla, ja tultiin vähitellen toimeen jotakuinkin, vaikka meidän oli vähän paha istua. Ja sitten pyydystettiin me myös pari tusinaa tarhakäärmeitä ja vaskikäärmeitä ja pistettiin ne yhteen säkkiin, jonka me kätkimme huoneeseemme, ja siihen aikaan oli jo illallisaika, ja me mentiin syömään, iloisina mielessämme niin kunnollisen päivätyön jälkeen. Mutta tultuamme takasin, ei ollut hännänpäätäkään mistään käärmeestä tallella; m'olimme sitoneet säkinsuun huonosti kiinni, ja ne pedot olivat joka sorkka korjanneet luunsa. Mitään suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan ollut tapahtunut, sillä synti olis sanoa, että siinä talossa oli mitään tuntuvampaa puutetta käärmeistä siihen aikaan. Niitä nähtiin liiankin usein viskautuvan alas kattoparruista ja mistä milloinkin, ja enimmäkseen kukertuivat ne nurin niskoin talrikeillemme tai niskoihimme juur silloin, kun niitä ei olis tarvittu. N'oli oikein sieviä käärmeitä, juomuselkäisiä, ja niiss' ei ollut mitään pahaa, mutta Sally täti ei pitänyt siitä seikasta mitään lukua; hän halveksi kaikkia käärmeitä, mitä sorttia ne ikinä olitkin, eikä voinut niitä kärsiä, ja niinpian kuin joku niistä tuli luistaen alas hänen päällensä, jätti hän sikseen kaikki mitä teki ja juoksi pakoon. En ole koskaan nähnyt mokomaa ihmistä. Ja aina hän huusi sitten, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Jerikoon. Häntä ei olis saanut koskemaan niihin, ei pihdilläkään. Ja jos hän kääntyi sängyssään ja huomasi siinä yhdenkään käärmeen, niin ryntäs hän ylös ja kiljahti niin, ett' olis luullut tulipalon syttyneen. Hän pelotti silloin ukkoakin niin, että mies parka sanoi miltei toivovansa, ett'ei Jumala olis luonut mitään käärmeitä. Eikä siinä kylliksi; vaan sittenkin, kun jo jokikinen käärme oli tullut pois talosta, koko viikko sitten, ei Sally täti saattanut niitä unohtaa; kun hän istui jotakin tuumaten, niin ei tarvinnut muuta kuin vähän kutkuttaa häntä höyhenellä niskaan — heti hän syöksähti ylös huutaen pahanpäiväisesti. S'oli todellakin lystillistä. Mutta Tom sanoi, että vaimoväki aina on tuommosta. N'oli luotu senkaltaisiksi, Jumala ties minkä tähden — sanoi hän.

No, mutta vähitellen saatiin me sitten viimeisetkin eläimet sinne Jimin tupaan, ja siell' oli niin turkkasen hauskaa ja kodikasta, kun ne kaikki, hänen ruvetessaan soittamaan, tulivat parveillen paikoiltansa ja karkasit hänen päälleen. Vähän ikävää vain oli, että Jim ei oikein pitänyt hämähäkeistä eikä hämähäkit hänestä; ne väijyivät häntä alinomaa ja tekivät hälle kaikellaista kiusaa. Ja hän sanoi myös, että tahko ja rotat ja käärmeet veivät niin paljon tilaa sängyssä, että hälle itselleen tuskin jäi mitään makuusijaa ollenkaan; ja jos toisinaan jäikin, niin hän mukamas ei saanut nukkua, kun heidän keskuselämänsä oli niin peevelin vilkasta; ja s'oli vilkasta alinomaa, öin ja päivin, sanoi hän, koska ne eivät koskaan nukkuneet yhellä kertaa, vaan vuorotellen, niin että kun käärmeet nukkui, olit rotat kannella, ja kun rotat panit pitkälleen, tulivat käärmeet vahtiin; ja sillä viisin oli hällä aina seurakunta allaan sängyssä ja pahasti hänen tiellään, miten ikinä hän kääntyikin vääntyikin, samalla kun toinen seurakunta piti sirkkusta hänen päällään; ja jos hän nousi hakemaan muuta paikkaa itselleen, niin pitivät hämähäkit varansa ja ivasivat häntä. Hän sanoi, että jos hän vain kerta maailmassa pääsis ulos, niin ei hän ikinä enää rupeis vangiksi, "vaikka maksettais palakkaa."

Kolmannen viikon lopussa oli kaikki tyyni jotakuinkin reilassa. Olimme hyvissä ajoin lähettäneet paidan sinne piirakassa, ja joka kerta kun joku rotta puri Jimiä, oli hän varuillaan ja piirteli pikkusen päiväkirjaansa niin kauvan kuin verimuste oli tuoretta; kynät oli valmiina ja kirjotukset hakattu tahkoon; sängynjalka oli sahattu poikki, ja m'oltiin syöty sahajauhot, ja me saatiin niistä ankarat pistokset vatsaan. Me luultiin, että me kuoltais siihen paikkaan, mutta me ei kuoltu. En oo koskaan nähnyt sahajauhoja, jotk' olis olleet niin hitaita sulamaan; ja samaa sanoi Tom. Niin no, työt oli viimeinkin tehty, kuten sanoin. Ukko Phelps oli kirjottanut pariin kertaan tuonne plantaasiin Orleansin alapuolelle, että he tulisit noutamaan karkuneekeriään, mutta hän ei ollut vieläkään saanut mitään vastausta — siitä syystä, että semmosta plantaasia ei ollut olemassa; ja nyt hän uhkas ilmottaa hänestä St. Louisin ja New-Orleansin sanomalehdissä; ja kun hän mainitsi St. Louisia, tunsin minä kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni, ja minä näin, että meiltä rupes aika käymään täpärälle. Mutta Tom sanoi, että nyt täytyi jo ryhtyä nimettömiin kirjeisiin.

"Mihin?" kysyin minä.

"Nimettömiin kirjeisiin", sanoi hän; "ekkö sä ymmärrä? Niissähän varotetaan ihmisiä onnettomuuksista, jotka heitä uhkaa. Toisinaan tehdään se yhellä tavalla, toisinaan toisella. Mutta aina pitää olla joku, joka vakoilee vankia ja kantelee linnanpäällikölle. Kun Ludvig Kuudestoista aikoi karata Tulliriioista, oli siellä eräs piika, joka kanteli hänen päällensä. S'on varsin hyvä tapa, ja niin on nimettömät kirjeet myös. Käytetään me kumpastakin. Ja sitä ruukataan myös, että vangin äiti vaihtaa vaatteita hänen kanssaan ja jääpi vankeuteen, kun vanki puolestaan pujahtaa tiehensä äitinsä vaatteissa. Tehdään me nyt sekin."

"Mutta kuules, Tom", sanoin minä, "miks meidän pitäis varoittaa heitä onnettomuuksista, jotka heitä mukamas uhkaa? Olkoot varuillaan itse — sehän on heidän asiansa."

"Niin, mutta siihen ei oo luottamista, että he sen, tekevät. N'on täällä niin pölkkypäisiä, ett'eivät pidä lukua mistään. No, sinä saat nyt olla piikana; saat hiipiä sisään tuon mulattitytön luo yöllä, hänen nukkuessaan, ja varastaa hänen leninkinsä."

"Mutta, Tom, siitä syntyy kaiketikin aika melu aamulla, sillä hällä kai ei ole muuta kuin se ainoa leninki."

"Niin, kyllä tiedän; mutta sinähän et tarvitse sitä muuta kuin kymmenen minuutia — pidät sitä päälläs vain silloin, kun pistät sen nimettömän kirjeen porstuvan oven alle."

"Hyvä, hyvä, mä teen sen sitten; mutta yhtä hyvinhän voisin toimittaa tuon asian omissa vaatteissani."

"Näyttäisitkö sinä piialta silloin? hä?"

"Ei, mutt' eihän ketään olekkaan katsomassa, miltä mä näytän."

"Se ei kuulu asiaan. Meidän pitää aina tehdä oikein, — huolimatta siitä, onko kukaan meitä näkemässä vai ei. Eikö sull' ole mitään omaatuntoa, mitään periaatteita, Huck?"

"No, no, älä nyt suutu; minä rupeen piiaksi sitten. Mutta kuka rupee Jimin äidiksi?"

"Minä. Minä kaappaan yhen leningin Sally tädiltä."

"No, mutta silloinhan sinun pitää jäädä sinne mökkiin, kun minä ja Jim karataan."

"Eipä niinkään. Minä tukin Jimin vaatteet täyteen olkia ja nostan koko möhkäleen hänen vuoteelleen — edustamaan hänen äitiänsä, joka sillä viisin on valevaatteissa; ja Jim ottaa leningin multa ja pukee sen päälleen, ja sitten me kaikki karataan yhdessä."

No, Tom hän kirjotti tuon nimettömän kirjeen, ja minä menin ja sieppasin tuon mulattitytön hameen sinä yönä ja puin sen päälleni ja pistin kirjeen porstuvan oven alle, niinkuin Tom oli neuvonut. Kirjeessä seisoi näin:

Olkaa varuillanne. Onnettomuus uhkaa teitä. Silmät auki!

Tuntematon ystävä.

Seuraavana yönä liisteröimme porstuvanovelle taulun, jonka Tom oli maalannut verellä ja joka kuvasi pääkalloa ja kaks luuta ristissä; ja sitten taas seuraavana yönä mättäsimme me kyökinoveen toisen, joka kuvasi ruumisarkkua. En koskaan ole nähnyt niin kauhistunutta herrasväkeä kuin Phelpsin niinä päivinä. He eivät olis voineet olla enemmän peloissaan, jos siell' olis ollut aaveita talon täydeltä — väijymässä heitä kaappien takaa ja sänkyjen alta ja pyörien ilmassa kaikkialla. Jos joku ovi vähän paukahti, niin hypähti Sally täti ylös huutaen "uh!" jos jotakin putos lattiaan, hypähti hän ylös huudahtaen "uh!" jos joku sattui koskemaan häneen, kun hän sit' ei aavistanut, teki hän samoin; ja aina hän luuli, että jotakin oli hänen takanaan, niin että hän alinomaa pyörähti yhtäkkiä ympäri kiljaisten "uh!" ja hän pelkäsi maatamenoa, mutt' ei uskaltanut istua valveillakaan. Tom sanoi, että kaikki meni oivallisesti, ja että tuo vain osotti, että m'oltiin toimitettu kaikki tehtävämme kunnollisesti eikä hutiloimalla.

Mutta nyt, sanoi hän sitten, saiskin jo paukahtaa! Ja seuraavana aamuna aikasin, ennen päivänkoittoa, oli meillä valmiina toinen kirje, ja me tuumattiin mitä me sillä tehtäis, sillä edellisenä iltana olit he panneet kaks neekeriä vahtimaan, yhden kummallekin ulko-ovelle. Viimein kapusi Tom alas pitkin ukonsyöttiä ja katsoi sitten vähän ympärilleen; ja koska neekeri kyökinovella nukkui, pisti hän kirjeen alas hänen niskastaan ja lippas tiehens. Näin seisoi tässä kirjeessä:

Älkää pettäkö minua, minä tahdon olla ystävänänne. Raivosa ryövärijoukko Indiaanein Alueelta aikoo varastaa karkuneekerinne tänyönä, ja n'on koittanut pelottaa teitä niin, että te pysysitte sisässä ettekä häiritsis heitä. Minä kuulun siihen joukkoon, mutta min' oon saanut Kristinuskoa ja haluan luopua siitä jälleen ja elää kunniallista elämää taas, ja siis minä nyt ilmotan sen pirullisen aikomuksen. Ne tulevat hiipien pohjosesta päin pitkin takettia säntilleen puolyön aikana, väärällä avaimella, ja menevät neekerin kojuun kaapatakseen hänet sieltä. Minun pitää mukamas seisoa vähän matkaa siitä ja puhaltaa tinatorveen, jos näen mitään vaaraa, mutta sen sijaan minä tuumaan määkyä "bää!" kuin lammas, niin pian kuin h'ovat menneet sisään kojuun puhaltamatta torvea ollenkaan; sitten kun he päästävät hänen kahleensa, voitte hiipiä sinne ja lukita oven, ja tappaa heidät kaikki tyyni kun saatte aikaa. Tehkää just präsiis niinkuin minä sanon, muuten he epäilevät vaaraa ja nostavat hirveän melun. Minä en pyydä mitään muuta palkintoa kuin hyvän omantunnon.

Tuntematon ystävä.

Kahdeksastoista luku.

No, aamiaisen jälkeen voitiin me paksusti ja otettiin minun kanootini ja soudettiin joen yli kalastusretkelle, ja meillä oli evästä muassamme, ja me pidettiin hauskaa ja nähtiin että lautta oli täydessä reilassa; ja vasta myöhään illalla tultiin me kotiin ja nähtiin heidät mokoman kauhun vallassa, että tuskin tiesivät enään seisoivatko jaloillaan vai päällään; ja heti illallisen jälkeen ajoivat he meidät nukkumaan, virkkamatta sanaakaan hädästään tai tuosta nimettömästä kirjeestä, mikä oliskin ollut tarpeetonta, koska me tiettiin siitä enemmän kuin kukaan muu; ja kun me ehdittiin puolitiehen rappusia ja Sally oli kääntynyt meihin selin, puikahuttiin me alas kellariin, ja siellä me lastasimme itsellemme kelpo eväsnyytyn ja otimme sen huoneeseemme, ja sitten me mentiin nukkumaan, mutta noustiin jälleen ylös puoli kahentoist' aikaan; ja Tom sukelsi Sally tädin leninkiin, jonka hän oli varastanut, ja oli menemässä eväsnyytty käsivarrella, mutta sanoi samassa:

"Miss' on voi?"

"Minä panin sitä kimpaleen leipäpalan päälle siellä kellarissa", sanoin mä.

"Niin, mutta sitte jätit sä sen sinne — sillä täällä sit' ei oo."

"No, mutta tullaan kai me nyt toimeen, vaikk'ei sit' ookkaan", sanoin minä.

"Tullaan kai me toimeen, vaikka sit' onkin", sanoi hän; "pötki takasin kellariin ja tuo se tänne. Sill'aikaa meen minä alas ja töpitän Jimin valemamman, niin että hyviss' ajoin saan ruveta määkymään kuin lammas."

Ja sillä hän meni, ja minä pujahin takasin kellariin. Voikimpale, kooltaan kuin ihmisen nyrkki, loikoi aivan oikein leipäpalan päällä, ja min' otin sen ja sammutin kynttiläni ja hiivin rappusia ylös niin hiljaa kuin voin. Mutta mitäs ollakkaan! Jumaliste tulikin Sally vastaani kynttilä kädessä, ja minä ennätin hädin tuskin mätätä voikimpaleen hattuuni ja panna hatun päähäni, ennenkun hän minut näki. Ja nähdessään minut, sanoi hän:

"Ookko sin' ollut kellarissa?"

"O-oon."

"Mitä sinä siellä teit?"

"Ei mitään."

"Ei mitään!"

"E-ei."

"No, mutta mitä Herran tähen sull' oli siellä tekemistä keskellä yötä?"

"En tiedä."

"Etkö tiedä? Älä vastaa mulle tuolla lailla, Tom, vaan sano heti mitä sin' oot tehnyt siellä."

"En niin mitään, Sally täti, s'on oikein totta."

Minä luulin, että pääsisin sillä, mutta hän oli niin kovin hätääntynyt ja peloissaan, että vähinkin seikka sai hänet puoli hassuksi, ja hän sanoi hyvin kiivaasti:

"Marssi tuossa paikassa saliin ja oo siellä, kunnes tulen. Sull' on ollut jotain kujeita siell' alaalla, ja kyllä minä vielä näytän, että saan sinun puhumaan totta, kuulekkos."

Sillä hän meni tiehensä, ja minä avasin salin oven ja nahjustin sinne. Mutta hyvänen aika! Siell' oli ihmisiä tuvan täydeltä. Koko viistoista tilanomistajaa, ja kaikilla heill' oli pyssyt. Minun rupes tekemään oikein pahaa, ja mä hoipertelin eräälle tuolille ja istuin siihen. Ne istuivat, ne muutkin, ja muutamat puhelivat puoli-ääneen keskenänsä, mutta kaikki olit he kovasti levottomat, vaikka kokivat sitä peitellä; se näkyi selvästi, sillä välin ottivat he hatut päästään, välin panit ne päähänsä ja kynsivät korvantaustaan ja näpelöivät näppejään. En minäkään aivan huoleti ollut, mutta kyllä mä sentään en liikuttanut hattuani — tuon voikimpaleen tähden. Minä toivoin, että Sally täti tulis ja antais mulle pari korvapuustia, jos tahtois, ja antais mun mennä sitten, niin että pääsisin Tomin luo ja me voitais Jimin kanssa lähteä pakoon minkä kintuista lähtis.

No, viho viimein hän tulikin ja rupes ripittämään minua aika lailla, mutta min' en voinut antaa yhtään suoraa vastausta, kun en oikein tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani; nuo miehet näet hätääntyivät yhä enemmän: muutamat tahtoivat heti mennä väijymään ryöväreitä ja sanoivat, että nyt puuttui vain viis minuutia puol'yöstä, toiset tahtoivat odottaa kunnes merkki kuuluis, ja yhä vain minua tutkittiin ja kuulusteltiin kuin tuomiopäivänä, kunnes vapisin kuin haavan lehti; ja se huonekin lämpeni lämpenemistään, ja voi rupes sulamaan ja valumaan alas pitkin kaulaani ja korvieni taakse; ja yhtäkkiä sanoi joku tuossa miesparvessa: "Minä puolestani ehdotan, että mennään sinne kojuun nyt heti ja kaapataan ne, kun tulevat." Sen kuullessani säpsähin minä kovasti, ja samassa tuli pikkunen puro voirapuskaa liristen alas pitkin otsaani, ja Sally täti näki sen ja kävi kalpeaksi kasvoiltaan kuin lakana ja huusi:

"Jumala siunakkoon, mikä vaivaa lasta! Hän on saanut aivokuumeen, totta tosiaan, ja aivot alkaa sulata ja herua ulos!"

Kaikki ryntäsit sitä katsomaan, ja Sally täti sieppas hatun päästäni, ja ulos vyörähti leipäpala ja loput voista, ja hän syleili minua oikein puristamalla ja taputteli minua ja sanoi:

"Oh, Herran jee, kuin sä säikähytit minua, taitamaton laps! Jumalan kiitos, ett'ei s'ollut mitään pahempaa. Kun näin tuon sotkun, luulin sinun olevan hukassa; sen väristä ja kaikesta päätin, että aivosi vuoti. — Voi, hyvä laps, miks Herran tähden et sanonut, että kävit kellarissa tuon tähden? Mitä mä siit' olisin piitannut? Kas niin, marssi makuulle tästä nyt ja pysy siivosti sängyssäs huomiseen asti!"

Kuin tuulessa lensin mä rappusia ylös ja ukonsyöttiä alas, ja sitten lippasin mä pimeässä minkä kintuista lähti sinne Jimin linnalle. Sain tuskin sanaa suustani, niin olin hädissäni; mutta sanoinhan kuitenkin Tomille niin nopeaa kuin voin, että meidän nyt tuli nelistää tiehemme tuossa paikassa — talo oli täynnä miehiä, ja heill' oli pyssyt!

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Eihän! — todellakin? Eikös s'oo muhkeaa?! Panen vetoa, että jos voitais alkaa uudestaan, saisin mä heitä kokoon kaks sataa! Jos me lykättäis kaikki tyyni kunnes — —"

"Joudu! joudu!" sanoin mä. "Miss' on Jim?"

"Ihan vieressäs; jos ojennat kättäs, voit koskea häneen. Hän on valevaatteissa, ja kaikki on valmiina. Kas niin, nyt me luistetaan, ja min' alan määkyä."

Mutta samassa kuultiin me askelten tominaa ulkoa, ja joku rupes koperoimaan munalukkoa ja joku sanoi:

"Sanoinhan, että me tultais liian aikasin; he eivät oo tulleet — ovi on lukittu. Nyt on paras, että muutamat menee sisään kojuun ja väijyy heitä pimeässä ja hyökkää heidän kimppuunsa, kun tulevat. Toiset hajaantuvat vähä ja kuuntelevat, kuuluuko heitä."

Ja niin he tulit sisään, vaan eivät nähneet meitä pimeässä ja olivat polkea päällemme samassa kun me sukellettiin sängyn alle. Mutta me päästiin kuitenkin eheänä reiästä läpi — Jim ensimmäisenä, sitten minä ja viimeisenä Tom, niinkuin m'oltiin sovittu. Nyt oltiin me siinä pimeässä lautasuojassa, ja me kuultiin askeleita sen ulkopuolelta. Sitten me hiivittiin sen ovelle, ja Tom seisahutti meidät siihen ja koitti tirkistää ulos oven raosta, mutt' ei nähnyt mitään; oli siksi pimeä. Nyt hän kuiskasi meille ja sanoi tahtovansa kuunnella, milloin askeleet poistuisit kauvemmas, ja silloin piti meidän, kun hän antais merkin, hiipiä ulos, Jim ensiksi ja hän itse viimeisenä. Ja niin hän painoi korvansa oven raolle ja kuunteli ja kuunteli ja kuunteli, ja askeleet kuuluivat vielä ulkopuolelta. Mutta viimein hän antoi tuon merkin, tokasemalla meitä kylkeen, ja me hiivittiin ulos ja ryömittiin, vetämättä henkeämme ja hiljaa kuin hiiret ja hanhenmarssissa kuin Indiaanit, taketille päin, ja me tultiin sen eteen, ja minä ja Jim päästiin onnellisesti sen yli. Mutta Tomin pöksyt tarttuivat pahanlaiseen tikkuun ylimmässä säystässä, ja kuullessaan askeleita tulevan, piti hänen reväistä itsensä irti, ja silloin katkes tikku ja teki tietysti vähän ääntä; ja hänen hypätessään meidän jälkiimme ja lennättäessään juoksuun, huusi joku:

"Kuka siellä? Vastaa, taikka mä ammun!"

Mutta me ei vastattu; me vain kruuvattiin koipiamme ja pötkittiin poispäin. Nyt nousi suuri melu ja pamahti pang, pang, pang! ja kuulat tanssivat ympärillämme! Me kuultiin, kun he huusivat:

"Tuolla n'ovat! Juoksevat joelle! Ajetaan heitä takaa, pojat! Ja päästäkää irti koirat!"

Kuulimme heidän tulevan, sillä heill' oli saappaat jalassa ja he huusivat ja melusivat; mutta he eivät kuulleet meitä, sillä meill' ei ollut saappaita jalassa ja me ei huudettu eikä meluttu. Me juostiin polkua pitkin myllylle päin; ja kun he tulivat hyvin lähelle meitä, poikettiin me polulta pois ja mentiin piiloon pensaisiin, ja he juoksivat ohitsemme. Heill' oli ollut koirat salpain takana, että ne ei pelättäis ryöväreitä, mutta nyt oli ne päästetty irti, ja ne tulivat viiltäen hirveää kyytiä ja haukkuen kuin pakanat. N'oli kuitenkin tietysti omia koiriamme, ja kun ne saivat meidät kiinni ja näkivät, ett'ei siin' ollutkaan muita kuin me, niin sanoivat ne vain "morjens" ja ryntäsit eteenpäin. Me seurattiin niitä samaan suuntaan, kunnes oltiin aivan liki myllyä, ja siitä me taas luistettiin pensaikkoon, sinneppäin, jossa kanootini oli kätkössä, ja me hypättiin siihen ja laskettiin vesille ja melottiin ankaraa kyytiä keskelle jokea, mutta niin äänettömästi kuin suinkin pystyttiin. Sitten soudettiin me aivan levollisesti sitä saarta kohti, jossa lauttani makasi, ja me kuulimme heidän huutavan ja haukkuvan ja ulvovan pitkin rantaa, kunnes me tultiin niin kauvas, että äänet hiljenivät ja kuolivat pois. Ja kun me viimein tultiin lautalle, sanoin minä:

"No, vanha Jim, nyt oot sä vapaa mies taas, ja minä panen vetoa, ett'et ikipäivänä tule orjaks enään."

"Niin, ja s'oli hiien hyvää työtä myös, Huck. S'oli potrasti tuumittu ja potrasti tehty; eikä jumaliste mikkään kuningas olis keksinyt niin konstikasta ja monimutkasta ja kummallista karkausta kuin se oli."

Me oltiin kaikki niin iloissamme kuin ihminen tämän maan päällä voi olla, mutta iloisin kaikista oli Tom, sillä hän oli saanut kuulan sääreensä.

Sen kuullessamme, ei me enää oltu niin turskia, Jim ja minä. Haava kirveli kovasti ja vuoti verta; ja me panimme hänet suojukseen ja revimme yhden herttuan paidoista suikaleisiin sitoaksemme hänen säärensä, mutta hän sanoi:

"Antakaa tänne trasut, minä voin tehdä sen itse. Me ei saa jäädä tähän kuluttamaan aikaa, kun karkaus on niin hyvässä vauhdissa. Laskekaa irti ja antakaa mennä! Tämän teimme me potrasti, pojat! — eikös niin? Kumpahan meillä olis ollut Ludvig XVI hoidettavana! Silloin jumaliste ei olis tullut hänen elämäkertaansa mitään tämmöstä: 'Oi, poika pyhän Ludvigin, nous' ylös taivaaseen!' Ei laisinkaan. Me oltais kyllä viety hänet rajan yli niin vikkelästi, että: 'ota hiiri hännästä kiinni'. Kas niin, laskekaa irti, laskekaa irti!"

Mutta Jim ja minä, me neuvoteltiin — ja tuumattiin. Ja hetken päästä sanoin minä:

"Sano se, Jim."

"No", sanoi hän, "minä aattelen tällä viisin, Huck: Jos se nyt olis hän, jot' olis autettu karkaamaan, ja joku niistä toisista pojista olis sattunu saamaan lyijyä sääreensä, niin sanoisko hän: Pelastakaa vain minut, äläkää huoliko hakea tohtoria tuolle haavotetulle? Sanoisko herra Tom niin? Ei, minä paan vetoa, ett'ei hän sanois niin. No, sopiiko nyt Jimille mennä sanomaan niin? Ei, eikä jumaliste Jim tule sitä sanomaan. Minä en liiku paikalta, ennenku on tuotu tohtori tänne, — en, vaikk' oltais tässä neljäkymmentä vuotta."

Tiesinhän minä, että Jim oli valkonen sisältäpäin, ja ootin että hän sanois juur niinkuin hän sanoi — ja minä olin aivan samaa mieltä kuin hän ja sanoin Tomille, että minä heti lähtisin hakemaan tohtoria. Hän pani kovasti vastaan ja piti aika elämää, mutta Jim ja minä pidettiin puoliamme; ja nähdessään, miten viimein minä menin laittamaan kanootin valmiiksi, sanoi Tom:

"No, jos nyt sittekin niin pitää olla, niin minä sanon sulle, miten sun pitää menetellä tullessas kauppalaan. Sinun pitää panna ovi lukkoon ja sitoa huivi tohtorin silmille, niin ett'ei hän näe mitään, ja pakottaa hänet vannomaan, että hän on hiljaa kuin haudassa, ja pistää kukkaro kultarahoja hälle käteen ja sitten kulettaa häntä ristin rastin pimeässä ja sillä viisin taluttaa hänet kanootille, ja sitten sinun myös pitää soutaa tänne pitkää mutkatietä, saarien välistä; ja tutki tarkasti hänen taskunsa ja ota pois hältä hänen liitunsa äläkä anna sitä takasin, ennenkun olet hänen kanssaan kylässä taas; muuten hän salaa panee liidullaan merkin tähän lauttaan, löytääkseen sen jälleen. Ne tekevät aina niin."

Lupasin menetellä sillä viisin ja lähin matkaan, ja Jimin piti mennä piiloon metsään, nähdessään tohtorin tulevan, ja viipyä siellä kunnes hän lähtis.

Yhdeksästoista luku.

Tohtori oli vanha herra, hyvin siivo ja hyväntahtoinen vanha herra, kun kerran sain hänet valveille. Kerroin hänelle, että minä ja veljeni mukamas eilen iltapäivällä oltiin metsästämässä eräällä saarella, ja että m'oltiin yötä muutamalla vanhalla lautalla, jonka olimme löytäneet; ja keskellä yötä mahtoi veljeni, sanoin mä, potkasta pyssyynsä unissaan, sillä se laukesi ja ampui häntä sääreen; ja me pyydettiin nyt tohtoria, sanoin mä, tulemaan sinne häntä katsomaan sanomatta siitä mitään kellekkään, sillä me aiottiin, sanoin mä, mennä kotiin illalla ja yllättää heidät tulollamme.

"Mistä te ootte?" kysyi tohtori.

"Phelpsiltä."

"Vai niin", sanoi hän. Ja vähän vaiettuaan sanoi hän taas:

"Miten se laukaus tapahtuikaan, sanoit sä?"

"Hän kai näki jotain unta, ja se laukes ja ampui häneen."

"Sepä eriskummainen uni, se", sanoi hän.

No, hän sytytti lyhtynsä ja pani vähän kauskua pieneen laukkuun, ja niin me mentiin. Mutta nähdessään kanootini, sanoi hän, että se kyllä meni mukiinsa yhdelle mukamas, mutt' oli liian pieni ja kikkerä kahdelle. Minä sanoin:

"Ooh, ei tohtorin tarvitse pelätä, se kannatti helposti meidät kaikki kolme."

"Mitkä kolme?"

"Niin, Sidin ja minun ja — ja — ja — pyssyt, piti mun sanomani."

"Hm", sanoi hän.

Mutta hän pani jalkansa kanootin laidalle ja ravisteli sitä; ja hän puisteli päätään ja sanoi, että meidän täytyi etsiä joku tukevampi vene. Mutta ne olivat kaikki lukossa ja ketjuissa; ja hän otti viimein minun kanootini ja sanoi, että minä voisin odottaa kunnes hän palajaisi tai jatkaa metsästystäni tai mennä kotiin valmistelemaan heitä varovaisesti uutiseen veljeni tapaturmasta. Mutta tähän valmistamiseen min'en tahtonut ruveta, ja sen sanoinkin hälle, ja sitten sanoin, miten hän löytäisi lautan; ja hän lähti matkaan.

Tuumiskellen siinä yhtä ja toista tuli mulle viimein väsymys, ja minä ryömin muutaman lautatapulin alle nukahtamaan vähäsen. Mutta herätessäni siitä nukahuksesta oli aurinko korkealla pääni päällä! Minä ylös kuin tuulessa ja suoraa päätä tohtorin talolle; mutta siellä he sanoivat mulle, että hänt' oli kutsuttu pois yöllä ja että hän viel' oli sillä retkellä. Voi sentään, aattelin mä, näyttäähän siltä, kuin Tomin olis kovin huonosti asiat, ja minun täytyy lähteä suoraa päätä saarelle. Ja niin mä siinä paikassa juoksuun, ja mä kiersin kulman ja olin puskea pääni suoraan eno Silaksen mahaan! Hän sanoi:

"Herranen aika, Tom! Missä sin'oot kuleksinut kaiken aikaa, poika lurjus?"

"Minä en oo ollut missään", sanoin mä, "oomme vain hakeneet tuota karkuneekeriä — minä ja Sid."

"No, mutta missäpäin ootte sitten olleet? — Tätinne on ollut aivan hirveän levoton."

"S'oli aivan turhaa, se", sanoin mä, "kyllä me aina tallella ollaan. Me seurattiin noita miehiä ja koiria, mutta ne juoksivat pois ja joutuivat meistä hukkaan; ja sitten oli kuin olis heidän äänensä kuulunut joelta, ja me otimme veneen ja seurasimme heitä, mutt' emme saavuttaneet, ja viimein laskettiin me rantaan eräälle saarelle ja mentiin nukkumaan, ja me herättiin vastikään ja soudettiin tänne, ja Sid juoksi vain postikonttoriin kysymään, olisko siellä mitään kirjeitä, ja minun piti vain kokea hankkia vähän ruokaa, ja sitten aiottiin me lähteä kotiin."

Ja me mentiin postikonttoriin hakemaan "Sidiä", mutta hän ei ollut siellä, kuten minä hyvin tiesin; ja sitten ukko otti sieltä ulos erään kirjeen, ja me odotettiin vielä hetken aikaa, mutta Sidiä ei kuulunut; ja sitten ukko sanoi "tule pois! Sid tulkoon jalkapatikassa tai veneellä, kun hän on kyllikseen lurjustanut ympäri — me lähetään hevosella." Min'en saanut häntä jättämään minua sinne odottamaan Sidiä; siit'ei mukamas olis mitään hyötyä, ja minun täytyi tulla näyttämään Sally tädille, ett'ei ollut mitään hätää mukamas.

Kun me tultiin kotiin, oli Sally täti niin sanomattomasti ilonen nähdessään minut, että hän nauroi ja itki yhtaikaa ja syleili minua ja taputteli minua, ja sitten hän tukisti minua vähäsen ja sanoi, että hän kyllä löylyttäis Sidin että tuntuis, kun se vintiö tulis kotiin.

Ja h'olit kutsuneet talon täyteen tilanomistajia ja heidän rouviaan päivällisiksi; ja herra hallikkoon sitä lörpötystä ja kaakotusta, ku siell' oli! Pahin kaikista oli vanha rouva Hotchkiss; hänen kielensä pyöri kuin myllyn ratas lakkaamatta. Hän sanoi:

"Jaa-a, rakas Sally, min'oon nuuskinu läpi koko mökin, ja minä ainaki sanon että tuo neekeri oli hullu. Minä sanoin niin sisar Domrell'ille — enkös sanonu? Sanoinpa vissistä; justiin niin oli minun sanani. Kuulkaahan: hän on totisesti hullu, sanoin mä. Kuulihan siellä kaikki, kun sen sanoin. Hän on vikapäinen, sanoin mä, näkeehän sen selvästi. Kattokaahan tuota tahkoa, sanoin mä; eihän kukaan viisas ihminen ota ja nakertele tommosta hassutusta vanhaan tahkoon, sanoin mä. Tässä murtu yhen ihmisen sydän, ja tässä eli eräs ihminen kolmekymmentäseitsemän vuotta; eikä siinä kylliks, vaan Lutvikki kuuvennentoista avioton poika, sanoin mä, ja tommosta hullutusta. Hän on ihka hullu, sanoin mä; senhän sanoin siellä heti, ja sen sanon vieläkin — tuo neekeri oli täys hullu — hullu kuin Nepokonnaeesari, sanoin mä."

"Ja katsokaa näitä tikkaita, ku tuo ihminen on punonut kokoon trasuista, katsos, sisar Hotchkiss", sanoi vanha rouva Domrell, "mitä herran nimessä hän niillä — —"

"Justiin samat sanat, ku minä äsken sanoin sisar Utterbackille, niin, kysykää hältä itseltä; siit'on tuskin kahta minuutia. Katsokaa näitä tikkaita, sanoi hän; niin, sanoin mä, katsokaa niitä, mitä herran nimessä aikoi hän niillä tehä? Joo-o, sanoi hän, hän — —"

"Mutta millä viisin saivatkaan he sinne sisään tuon tahkon? ja kuka tässä maailmassa on kaivanut tuon reiän? ja kuka — —"

"Justiin sitä samaa minäkin, veli Penrod! — ojennappa tänne tuo sylttipurki — kiitoksia — minä sanoin vastikään sisar Dunlopille: kuinka herran nimessä saivat he sinne sisään tuon tahkon? sanoin mä? Ja ilman mitään apua, nähkääs, ilman apua. Ee-i, sanoin mä, älkää luulkokkaan, ett'ei heit' ollu kukaan auttamassa; heit' on vähintäänkin ollu koko tusina auttamassa tuota neekeriä karkuun, uskokaa se, ja minä nylkisin vaikka jokikisen neekerin elävältä tässä talossa, mutta minä saisin ne viimein puhumaan totta, sanoin mä, ja — —"

"Koko tusina, sanotte! — niit'on ollut neljäkymmentä! Katsellaan vain noita veitsistä tehtyjä sahoja ja muuta; niiden tekemiseen on mennyt aikaa. Katsokaa tuota sängynjalkaa, jok'on sahattu poikki mokomilla työkaluilla — viikon työ kuudelle miehelle. Katsokaa tuota oljista tehtyä neekeriä sängyssä. Ja katsokaa — —"

"Älähän sano, veli Hightowen! S'on niinku sanoin veli Phelpsille, hälle itselleen, ja muille myös. Aatteleppas, veli Phelps, sanoin mä, tuota, aatteleppas sängynjalkaa, jok'on tolla viisin sahattu poikki, aatteleppas sitä, sanoin mä. Hän ei ole sahannut sitä poikki itse, s'on vissi se, sanoin mä — joku sahasi sen poikki, s'on minun ajatukseni, sanoin mä — —"

"Niin, totta maarian, siell'on täytynyt olla mökki täynnä neekerejä joka yö neljä viikkoa tuota kaikkea tekemässä, sisar Phelps. Katsokaa vain tuota paitaa — täpö täynnään salasia merkkejä ja neekerikirjotusta afrikalaisella verellä! Antasin paikalla kaks dollaria, jos osaisin sitä lukea. Ja kyllä mä näyttäsin noille neekeriroistoille, ku sen kirjotti, näyttäsin millaista s'on kun äiti piiskaa."

"Jaa-a, apuväkeä hänt' auttamassa, veli Marples! Sanokaahan vielä! Kyllä totta tosiaan näkisitte, että heill'on ollu apua, jos olisitte ollu tässä talossa nyt viime aikana. Herran jee, hehän ovat varastaneet mit'ikinä ovat saaneet kynsiinsä — vaikka m'ollaan vahdittu heitä alinomaa. He varastivat tuon paidan pyykkinuoralta ihan nenäni alta! ja tuo lakana sitten, josta h'ovat tehneet nuo hassut köysitikkaat, sen varastivat he jumala ties kuinka monta kertaa; ja jauhoja ja kynttilöitä ja kynttiläjalkoja ja lusikoita ja vanhan vuoteenlämmittäjän ja tuhansittain muita kapineita, joita en enää voi muistaakkaan, ja päälle päätteeksi uuden kattuunileninkini; ja minä ja Silas ja hyvät sisarenpoikani Tom ja Sid, me pidettiin vahtia yöt päivät, näkemättä heistä hiuskarvaakaan, kuulematta näpähystäkään. Ja sitten, voi hyvänen aika! luistavat he tiehensä ihan nenämme alta ja peijaavat meidät, eikä vain meitä, vaan myös noita ryöväreitä Indiaanein alueelta, ja lentävät matkaansa tuon neekerin kanssa, saamatta naarmuakaan — vaikka heill'on kintereillään kuustoista miestä ja kakskymmentäkaks koiraa! Onko semmosta koskaan kuultu tai nähty? Eihän ees aaveet olis tehneet tuota paremmin. Ja minä luulen, että n'oli aaveita — sillä, tehän tunnetta meidän koiramme, ja parempia koiria ei ole, ne ei osannu heidän jälilleen! Jos joku voi selittää sen asian, niin — enhän muuta pyydäkkään, en — —"

"Niin, kyllä s'on — —"

"No, mutt' en oo koskaan — —"

"Ja kotivarkaita vielä, onhan se — —"

"Herrai jestante varjele! Min' olisin pelästyny kuoliaaks — —"

"Pelästyny kuoliaaks! Niin, älkäähän sanoko muuta! Min' olin niin pelästynyt, että minä viimein en tohtinu maata enkä istua, sisar Ridgeway. Ja totta totisestikin aloin viimein pelätä, että he varastaisivat jonkun meistä. Se kuuluu kyllä hullulta nyt, kun on päivänaika; mutta silloin minä totta maar aattelin, että siellä nukkuvat nuo molemmat poika raukat ylhäällä yksinäisessä huoneessaan, ja jumala ties mitä voi tapahtua; ja viimein pelkäsin niin, että kapusin ylös ja lukitsin oven ulkoa. Sen totta tosin teinkin. Sillä mä aattelin että jos minä olisin poika ja nukkuisin siellä, niin — —"

Siihen hän vaikeni ja rupes vilkasemaan minuun, ikäänkuin vähän hämmästyneenä — ja minä tykkäsin ett' oli paras mennä kävelemään vähäsen.

Minä, nähkääs, aattelin itsekseni, että voisin paremmin selittää, miks'ei m'oltu huoneessamme sinä aamuna, jos menisin ulos vähän tuumiskelemaan asiaa. Ja myöhään illalla, kun kaikki vieraat olivat menneet, menin minä sisään ja kerroin hälle, että Sid ja minä oltiin pelästyneet melusta ja ampumisesta, ja, kun ovi oli lukittu, niin kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä, sanoin mä, ja me loukattiin itsemme vähäsen, ja me ei enää koskaan tekis sillä viisin, sanoin mä. Ja sitten mä kerroin hälle kaikki mit' olin kertonut Silas enolle jo ennen; ja silloin hän sanoi antavansa meille anteeksi, koska mukamas pojat on aina poikia; ja sitten hän suuteli minua ja taputteli minua päälaelle ja istui hetken aikaa mietiskellen; ja yhtäkkiä hypähti hän ylös ja sanoi:

"Mutta, herra hallikkoon, nythän on kohta yö, ja Sid ei oo vielä tullut takasin! Mihin herran nimessä poika on joutunut?"

Minä juoksin ylös ja sanoin:

"Minä juoksen kaupunkiin häntä noutamaan."

"Ee-i, siit'ei tule mitään", sanoi hän. "Sinä pysyt kotona; siin'on kylliks, kun yks on hukassa. Jos hän ei oo kotona ennen illallista, saa eno mennä häntä hakemaan."

No, hän ei tullut illalliseksi; ja niinpä heti syötyämme eno lähti.

Hän tuli takasin kello kymmenen aikaan ja näytti jokseenkin levottomalta; ei ollut nähnyt jälkiäkään Tomista. Sally täti kävi hyvin levottomaksi; mutta Silas eno lohdutteli häntä sanoen, että pojat ovat aina poikia ja että hän kyllä olis kotona ennen aamiaista aivan eheänä. Mutta täti parka sanoi yhtäkaikki aikovansa valvoa vähän aikaa ja odottaa häntä ja pitää kynttilää palamassa ikkunassa, että hän sen näkis.

Ja kun mä sitten juoksin ylös huoneeseen ja menin nukkumaan, tuli hän sinne myös kynttilä kädessä ja sovitteli täkkiä hyvin päälleni ja oli niin hyvä ja herttanen mulle, että min' oikein häpesin enkä hirvinnyt katsoa häntä kasvoihin; ja sitten hän istui sängyn laidalle ja puheli kanssani kauvan aikaa ja sanoi, mikä kelpo poika Sid mukamas oli, eikä näkynyt tahtovan heretä puhumasta hänestä; ja hän kysyi multa moneen kertaan, luulinko mukamas minä, että poika parka kenties olis haavoittunut tai hukkunut ja nyt tällä haavaa kukaties makais jossain tuskissansa tai kuolleena — ja hän kun ei voinut häntä auttaa! ja hän itki, ja kyynelet tippuivat alas täkilleni. Minä sanoin hälle, ett'ei Sidillä ollut mitään hätää ja että hän aivan varmaan olis kotona aamulla; ja silloin hän tarttui käteeni ja suuteli minua ja pyysi mun sanoa nuo sanat uudestaan, koska ne mukamas tekivät hälle niin hyvää hänen kauheassa levottomuudessaan. Ja mennessään viimein pois, katseli hän niin turkkasen lempeästi minua silmiin ja sanoi:

"Min'en pane ovea lukkoon, Tom; mutta lupaathan mulle, ett'et mene mihinkään tän'yönä? Lupaathan sen, minun tähteni?"

Kyllä jumaliste minua halutti mennä, nähdäkseni miten Tomin oli laita; mutta täti paran puhuttua tuolla viisin, en olis voinut mennä, en, vaikk' olis mulle tarjottu kuningaskuntia.

Mutta täti oli mielessäni, ja Tom oli mielessäni, niin että mä nukuin huonosti. Ja kaks kertaa sin' yönä kapusin mä alas pitkin ukonsyöttiä ja menin hänen ikkunansa alle ja kurkistin siitä sisään. Ja yhä istui hän siellä kynttilöineen ikkunassa ja katseli tielle päin, vesi silmissä; ja minä toivoin kovasti, ett'olisin voinut tehdä jotakin hänen hyväksensä, mutta min'en voinut muuta kuin vannoa, ett'en ikipäivinäni tekis mitään, josta hän tulis pahoilleen. Ja kolmannella kerralla, kun kävin siellä kurkistamassa, aamunkoitossa jo, istui hän paikallaan yhä, mutta kynttilä oli melkein palanut loppuun, ja hänen harmaa päänsä nojasi kättä vasten, ja hän oli nukkunut.

Kahdeskymmenes luku.

No, ukko hän kävi kaupungissa taas ennen aamiaista, mutt' ei saanut vihiäkään Tomista; ja aamiaispöydässä istuivat he molemmat ääneti ja tuumailivat vain, ja kovin he näyttivät murheellisilta, ja heidän kahvinsa jäähtyi, eikä he syöneet mitään. Viimein sanoi ukko:

"Annoinko mä sulle kirjeen?"

"Minkä kirjeen?"

"Sen, jonka sain postista eilen."

"Ei, et sin' antanut mulle mitään kirjettä."

"Hoo, hoo, kai sen unohdin sitten."

Hän kaiveli kaikissa taskuissaan ja meni sitten ulos ja tuli hetken päästä takasin ja antoi hälle kirjeen.

"Ooh", sanoi Sally täti, "sehän on Pietarista — sisarelta."

Minusta tuntui kuin pikkunen pasteerailu ulkona tekis mulle hyvää; mutt' en voinut liikkua paikaltani. Ennenkun Sally täti ennätti sit' avata, putos se hältä lattialle — sillä hän näki jotakin. Ja minä näin myös. S'oli Tom Sawyer, jota kannettiin matrassilla; ja tuo vanha tohtori; ja Jim Sally tädin kattuunileningissä ja kädet sidottuina selän taakse; ja joukko muita ihmisiä. Minä kätkin kirjeen ens paikkaan, mikä sattui silmiini, ja ryntäsin ulos. Sally täti viskausi Tomin ylitse, itkien surkeasti, ja huusi:

"Ooh! hän on kuollut, hän on kuollut, minä tien, että hän on kuollut!"

Ja Tom hän käänsi päätänsä vähäsen ja mumisi jotakin, joka osotti, ett'ei hän ollut oikein selvä tuosta päästään; ja silloin Sally täti kohotti käsiään ja sanoi:

"Jumalan kiitos, hän elää! Voi, kuinka olen ilonen!" Ja hän suuteli häntä ja lensi sisään laittamaan hälle sänkyä reilaan, jaellen käskyjään joka haaralle, sekä neekereille että kaikille muillekkin, niin nopeasti kuin suinkin sai kieltään liikkumaan.

Minä seurasin noita miehiä, nähdäkseni mitä he aikoivat tehdä Jimille; ja vanha tohtori ja Silas eno seurasit Tomia sisään. Miehet olit kovasti vihoissaan, ja muutamat meinasit, että Jim pitäis hirtettämän, varotukseksi kaikille muille neekereille siinä seudussa, niin että he eivät yrittäis karkaamaan, kuten Jim oli tehnyt, ja saattamaan aikaan niin paljo vaivaa ihmisille ja pelottamaan koko perhettä puoli kuolleeksi. Mutta toiset sanoivat, että se nyt ei ensinkään kävis päinsä; sill' eihän s'ollut meidän neekerimme, meinasit he, ja hänen isäntänsä saattais tulla minä päivänä hyvänsä ja vaatia meiltä korvausta hänestä. Se seikka heitä jäähdytti vähäsen, sillä niinhän s'on aina, että ihmiset, jotka kaikkein kiihkeimmästi huutavat hirttonuoraa neekeri raukalle, jok' on tehnyt vähän pahaa, eivät juur ole kiihkeimpiä hänestä maksamaan, saatuaan hänet hirtetyksi.

Aika lailla he sadattelivat Jimiä, ja aina tavan takaa antoi hälle joku joukosta korvapuustin, mutta Jim ei virkkanut yhtään halkaistua sanaa eikä ollut ollenkaan tuntevinaan minua. Sitten veivät he hänet samaan vanhaan kojuun ja pukivat hänen päälleen hänen omat vaatteensa ja kahlehtivat hänet jälleen kiinni, mutt'ei sängynjalkaan enää, vaan vahvaan rautakynteen, joka lyötiin sisään paksuun seinähirteen; ja he kahlehtivat vielä hänen kätensäkin ja hänen molemmat jalkansa ja sanoivat, ett'ei hän sais muuta kuin vettä ja leipää syötäväkseen — kunnes mukamas hänen omistajansa tulis tai hän myytäis avisioonilla, jos ei omistaja olis tullut säädetyn ajan kuluessa. Sitten he täyttivät meidän reikämme kiinni ja sanoivat, että parin tilanomistajan täytyis joka yö seisoa vahdissa kojun ympärillä, ladatut pyssyt olallaan, ja iso verikoira sidottais oveen pitämään vahtia päivällä. Ja siihen he päättivät hommansa ja olivat juur kruunaamassa päivätyötään oikein mehukkailla kiroussanoilla, kun tuo vanha tohtori tuli siihen ja kurkisti sisään ja sanoi:

"Älkää pidelkö häntä pahemmin kuin tarvitaan, sillä hän on yhtäkaikki oikein kelpo neekeri. Kun tulin sinne, mistä löysin pojan, näin heti, ett'en vois leikata ulos kuulaa ilman avutta, ja poika ei ollut siinä tilassa, ett' olisin voinut jättää hänet siihen hakeakseni apua. Ja hän kävi yhä huonommaksi vain, ja hetken päästä rupesi hän hourailemaan eikä tahtonut päästää minua likelleenkään, ja lörpötti, että jos minä mukamas piirtäisin liidulla merkkejä hänen lauttaansa, hän tappais minut, ja jumala ties mitä kaikkia hassutuksia. Minä en voinut tehdä niin mitään hänen kanssaan; ja lopulta sanoin itsekseni: 'minun täytyy sittenkin lähteä hakemaan apua jostakin'; ja samassa kuin sen sanoin, tulee tuo neekeri kämpien, en tiedä oikein mistä, ja sanoo tahtovansa auttaa; ja sitä hän tekikin, ja teki sitä kuin mies. Minä tietysti ymmärsin, että s'oli karkuneekeri, enkä tiennyt mitä hittoa mä tekisin. Mull' oli pari potilasta kaupungissa, jotka vaativat mitä tarkimpaa hoitoa, ja mun olis pitänyt lähteä niitä katsomaan, mutt' en uskaltanut, sillä silloin tää neekeri luultavasti olis juossut tiehensä ja minä olisin saanut syyn niskoilleni, eikä myöskään mikään vene sattunut kulkemaan niin läheltä ohi, ett' olisin voinut sille huutaa. Minun oli pakko jäädä siihen aina aamunkoittoon asti tänään; ja min' en koskaan ole nähnyt huolellisempaa ja hellempää sairaanhoitajaa kuin tuon neekeri raukan, ja siinähän hän vielä pojan tähden pani vapautensa vaaraan, ja päälle päätteeks oli hän silminnähtävästi kovasti väsynyt ja uupunut, ikääskuin ankarasta työstä päästyään. Minä pidin hänestä tuon tähden; semmonen neekeri on — meidän kesken, hyvät herrat — hyvästikin tuhannen dollarin arvoinen, tinkimättä. No, mulla nyt oli siinä kaikki mitä tarvitsin, ja poika tuli siinä toimeen yhtä hyvin kuin jos hän olis ollut kotonaan. Silloin kulki siitä vihdoinkin ohi muuan vene, ja neekeri oli justiin nukahtanut vähäsen, pää polviensa välissä. Minä annoin merkkejä miehille, jotka soutivat tuota venettä, ja he hiipivät hänen kimppuunsa ja sitoivat hänet äkkiarvaamatta, ennenkun hän ees tuli tolkuilleen, ja sitten meill' ei enää ollut hänestä mitään vaivaa. Ja kun poikakin nyt oli saanut hetkeksi unta, tartuttiin me airoihin ja kuletimme lautan tänne, herättämättä häntä, eikä neekeri sanonut sanaakaan koko matkalla. Se ei ole mikään huono neekeri, hyvät herrat; s'on minun ajatukseni."

Joku sanoi:

"Niin, s'on aivan oikein, tohtori."

Silloin ne muutkin vähän pehmenivät, ja min' olin oikein kiitollinen tuolle vanhalle tohtorille siitä, kun hän niin oli puhunut Jimin puolesta; ja se minua myös kovasti ilahutti, että tohtori ajatteli Jimistä mitä minäkin aina olin ajatellut; ja min' olin aina ajatellut, että hän oli valkonen sisältäpäin ja hyvin hyvä sydämmestään. Ja kaikki he jo tunnustivat, että Jim oli käyttänyt itseään varsin hyvin ja ansaitsis palkintoa. Ja tämän mukaisesti siinä nyt hyvästä sydämmestä luvattiin, ett'ei häntä enää niin pirusti sadateltais.

Sitten tulivat he ulos ja lukitsivat hänet sinne sisään. Minä toivoin, että h'olisit päästäneet hänet ainakin raskaimmista kahleista ja antaneet hälle vähän muutakin syötävää kuin vettä ja leipää, mutta sitä ei näkynyt kukaan ajattelevan, ja minä luulin paraaksi, ett'en sekaantuis asiaan, vaan laittaisin niin, että Sally täti sais kuulla mitä tohtori oli sanonut, — niin pian kuin itse pääsisin siitä kuohusta, johon olin joutunut, ja saisin selittää hälle, mistä se tuli, että minä aivan olin unohtanut ilmottaa hälle Sidin ampumisesta kertoessani miten me ajettiin karkuneekeriä takaa.

Mutt' eihän sill' ollut kiirettä. Sally täti hääri sairasvuoteen ympärillä yöt päivät, ja joka kerta kun näin Silas enon tulevan pöpisten, menin häntä piiloon.

Seuraavana aamuna kuulin mä, että Tom oli koko joukon parempi, ja he sanoivat, että Sally täti oli mennyt nukahtamaan hetkeksi. Minä heti kiireimmiten hiipimään Tomin huoneeseen, ja jos hän olis valveilla, kutoisimme me kokoon jutun, joka sietäis pesemistä, jos jokin. Mutta hän nukkui, nukkuipa vielä varsin rauhallisesti; ja hän oli kalpea, eikä tulipunainen kasvoiltaan kuin tullessansa. Minä istuin alas oottamaan. Mutta noin puolen tunnin päästä tuli Sally täti luisuen sisään, ja siinä m'oltiin! Hän käski mun olla hiljaa ja istui viereeni ja alkoi kuiskia ja sanoi, että nyt me kaikki voitais olla iloissamme, sillä kaikki oireet olivat hyvät, sanoi hän, ja "Sid" oli jo nukkunut hyvän aikaa ja ruvennut näyttämään yhä rauhallisemmalta ja lakannut hourailemasta.

Niin istuttiin me siinä vahtimassa, ja miten olikaan, rupes hän vähän liikahtamaan, ja sitten hän avas silmänsä aivan luonnollisesti ja katsahti vähän ympärilleen ja sanoi:

"Mitä? Minähän olen kotona! Mistä se tulee? Miss' on lautta?"

"Kaikki on hyvin", sanoin minä.

"No, mutta Jim?"

"Hyvin on hänenkin", vastasin, mutta vähän vitkalleen. Hän ei kuitenkaan sitä hoksannut, vaan sanoi:

"Oivallista! Silloinhan on kaikki hyvin! Ookko puhunut siitä tädille?"

Minun piti juur sanoa 'olen'; mutta Sally täti tukki väliin ja kysyi:

"Mistä sitten, Sid?"

"No, tietysti siitä, millä kurin me tehtiin ne kaikki."

"Mitkä kaikki?"

"Kaikki, kaikki", sanoi hän, "kaikki ne konstit, joilla me autoimme tuon neekerin karkaamaan - minä ja Tom."

"Mitä Herran tähden?! Autoitte neeke— Mitä sä pöpiset, laps?! — Ooh, hyvä Jumala, hän rupee hourailemaan taas!"

"Eeei! Minä en ensinkään houraile. Minä tiedän aivan hyvin mitä puhun. Mehän autoimme hänet karkuun — minä ja Tom. Me päätimme sen tehdä, ja sen me teimmekin. Ja me teimme sen turkkasen tyylikkäästi vielä." Nyt oli hän vauhdissa, ja Sally täti ei keskeyttänyt häntä kertaakaan, vaan istui siinä ääneti, tuijottaen häntä silmiin, ja antoi hänen ammentaa ulos kaikki tyyni; ja minä näin, ett'ei minunkaan kannattanut pistää siihen mitään väliin. "Jaa-a, täti, meill' on ollut aika työ — sit' on kestänyt monta viikkoa — tunnittain joka ilta, teidän mentyänne maata. Ja meidän täytyi varastaa kynttilöitä ja lakana ja paita ja sinun leninkisi ja lusikoita ja tinatalrikkeja ja pöytäveitsiä ja vuoteenlämmittäjä ja tahko ja jauhoja ja loppumaton kasa tavaraa, ja sin' et voi ees aatella mit' ankaraa työtä meill' oli tehdessämme nuo sahat ja kynät ja kirjotukset ja kaikki ne muut tarpeet, mutta hauskaa se oli! Ja sitten täytyi meidän tehdä nuo taulut ruumisarkkuineen ja muine juttuineen ja nuo nimettömät kirjeet ryöväreiltä ja jumala ties mitä kaikkia, ja me kavuttiin ylös alas pitkin ukonsyöttiä, ja me kaivoimme reiän sinne suojan alle, ja köysitikkaat teimme me myös ja lähetimme ne sinne leivottuna piirakkaan, ja lusikoita ja muita työkaluja pantiin me menemään sinun vyöliinantaskussas — —"

"No, mutta taivas nähköön!"

— — "ja me pyydystettiin rottia ja käärmeitä ja kaikenlaisia itikoita seuraksi Jimille; ja sittenhän sinä pidätit Tomia niin kauvan, kun hällä oli voita hatussaan, ett' olit läheltä pilata koko afäärimme, siks' että miehet tulivat sinne ennenkun me oltiin ennätetty pötkiä tiehemme; ja meidän täytyi juosta täyttä kynttä, ja he juoksit perästä ja ampuivat, ja minä sain osani, ja koirat eivät välittäneet meistä, ja sitten juostiin me veneellemme ja soudettiin lautalle ja oltiin kaikki turvissa, ja Jim oli vapaa mies; ja kaikki me tehtiin itse omasta päästämme — eikö s'ollut potrasti tehty, täti?"

"No, mutt' en viel' eläissäni oo sen vertaista kuullut! Vai tekö, tekö n'olitta, te pikku rosvot, ku tämän kaiken kiusan ja kauhun saatoitta aikaan ja olitta pelättää meidät kuoliaaks kaikki koko talossa! Herra hallikkoon sentään! Kun aattelen, että minä täällä ilta toisensa perästä — ooh, te senki poika viikarit, minun tekis totta maarian mieleni — jaa, ootappa vain kunnes paranet, sinä pikku junkkari, kyllä te saatte nähdä, molemmat."

Mutta Tom hän oli niin ylpeä ja ilonen, ett'ei voinut pitää suutaan, ja hänen kielensä kävi kuin harakan, ja Sally täti puolestaan tukki siihen aina jotakin väliin; ja viimein he huusivat kähisivät molemmat yhtä haavaa kuin pari kiistelevää kissaa. Täti sanoi lopuksi:

Niin no, kai nyt ootta huvitelleet kylliksenne, te kanaljat, ja jos minä vielä tapaan teidät kujeilemasta hänen kanssaan, niin — -"

"Kenen kanssa?" kysyi Tom, hyvin hämmästyneenä.

"Kenenkö kanssa? Tuon karkuneekerin tietysti. Kenenkäs sitten?"

Tom katsoi minuun hyvin vakavasti ja sanoi:

"Tom, sinähän justiin sanoit, että hänen oli hyvin? Eikö hän päässyt tiehensä?"

"Hänkö?" sanoi Sally täti; "tuo karkuneekerikö? Ee-i, hui, hai, hyvä herraseni. Kyllä n'on ottanut hänet kiinni jälleen, ja nyt hän istuu veellä ja leivällä ja lujissa kahleissa mökissään, kunnes hänen isäntänsä tulee tai me myydään hänet."

Tom nousi istumaan supisuoraksi sängyssään, ja hänen silmänsä oikein säkenöi, ja sieramet kävivät kuin kalan kidukset, ja hän huusi mulle:

"Heill' ei ole mitään oikeutta pitää häntä vangittuna. Joudu! Älä hukkaa hetkeäkään! Päästä hänet irti! Hän ei ole mikään orja. Hän on yhtä vapaa kuin kuka hyvänsä!"

"Mutta mitä meinaa lapsi?"

"Minä meinaan mitä sanon, Sally täti, ja jos ei kukaan muu mene, niin menen minä. Min' oon tuntenut hänet koko ikäni, ja niin on Tom myös. Vanha fröökynä Watson kuoli kaks kuukautta sitten, ja häntä hävetti että hän koskaan oli tuumannutkaan myydä Jimiä eteläänpäin, ja testamentissaan antoi hän hälle vapauden."

"Mutta mitä herran nimessä sinä sitten rehkit niin hirveästi saadakses häntä vapaaksi, kun hän jo oli vapaa?"

"No, on maar siinäkin kysymys mukamas! Niin, niin, tuommosia ovat naiset! Minä tietysti tein sen sentähden, että s'oli seikkailua! ja min' olisin kahlannut veressä polvia myöten voidakseni — mutta — hyvä jumala — Polly täti!"

Ja totta totisesti seisoikin siinä ovella Polly täti, niin lempeänä ja ystävällisenä kuin enkeli täynnään piirakkaa!

Ja Sally täti ryntäsi hänen päällensä ja oli suudella hältä niskat nurin ja itki kuin hupsu, ja minä katsoin paraaksi ryömiä sängyn alle, sillä minusta tuntui kuin meidän olis ollut vähän hullusti asiat. Ja hetken päästä kurkistin mä salavihkaa pikkusen ulospäin, ja siinä seisoi Tomin Polly täti ja tuijotti häneen lasisilmäinsä ylitse kuin olis tahtonut painaa hänet maan sisään. Ja sitten hän sanoi:

"Niin, kyllä s'onkin paras, kun käännät päätäs seinään päin — niin minäkin tekisin sinun sijassas, Tom."

"Voi, voi!" sanoi Sally täti; "onko hän todellakin niin muuttunut? Tämähän ei ole Tom, s'on Sid; Tom on — Tom on — mutta missä nyt on Tom sitten? Hän oli tässä vastikään."

"Missä on Huck Finn — sinä kai tarkotat? Luulekko että min' olisin vuosikausia kasvattanut semmosta vintiötä kuin Tomia, tuntematta häntä nähdessäni junkkarin? Sehän justiin olis kaunista. Kas niin, tule pois sängyn alta, Huck Finn!"

Minä tein niin. Mutta minusta tuntui olo vähän ilkeältä.

En koskaan ole nähnyt ihmistä, jonka pää olis ollut niin pyörällä kuin Sally tädin tällä hetkellä; pait yhtä, nimittäin eno Silasta, kun hän tuli sisään ja he kertoivat hälle kaikki. Hän tuli siitä ikääskuin vähä humalaan eikä sitten koko päivänä näkynyt tietävän mistään, ja illalla piti hän rukoushuoneessaan saarnan, joka saattoi hänet kuuluisaksi koko maassa, sillä vanhinkaan ihminen maailmassa ei olis voinut sitä ymmärtää. No, Polly täti kertoi heille kuka minä olin ja mistä olin kotosin; ja minun täytyi kertoa missä pulassa min' olin, kun rouva Phelps luuli minua Tom Sawyeriksi — hän keskeytti minut siinä sanoen: "ooh, sano sinä minua vain täti Sallyksi, rakas laps, siihenhän oon tottunut jo" — kun Sally täti luuli minua Tom Sawyeriksi, ja etten minä muuta neuvoa tiennyt kuin olla Tomina, koska varsin hyvin tiesin, ett'ei Tom sitä paheksuis, vaan päin vastoin tykkäis siitä, kun s'oli niin salaperäistä ja oikeaa seikkailua hänen tyyliinsä. Ja sitten kerroin, miten Tom oli olevinaan Sid, ja niin edespäin, kuten jo olen tässä kirjottanut.

Ja Polly täti sanoi, että s'oli aivan totta mitä Tom oli kertonut, että nimittäin fröökynä Watson oli testamentissaan antanut vapauden Jimille; ja Tom Sawyer koiruudessaan oli pannut toimeen kaikki nuo joutavat metkut ainoastaan vapauttaakseen neekerin, joka jo ennastaan oli vapaa!

No, ja sitten sanoi vielä Polly täti, että kun Sally täti kirjotti hälle, että Tom ja Sid olivat tulleet terveinä perille, hän arveli itsekseen:

"Kas niin! Semmosta siitä tuli, kun annoin hänen lähteä matkaan ilman ketään, jok' olis pitänyt häntä silmällä. Nyt täytyi minun lähteä retustamaan jokea alas toistatuhatta virstaa nähdäkseni, mitä kujeita tuo parantumaton poika vekkuli tällä kertaa harjottelis; enkä minä tietysti koskaan saanut mitään vastausta kirjeisiinikään."

"Mutt' enhän min' oo saanut mitään kirjeitä sulta", sanoi Sally täti.

"Mitä! Minähän kirjotin sulle kaks kertaa kysyäkseni, mitä Herran nimessä sinä tarkotit sillä, että Sid oli täällä."

"Soo, mutta min' en ole kirjeitäs saanut, rakas sisar."

Silloin kääntyi Polly täti ja sanoi vitkalleen ja hyvin ankarasti:

"Kuules sinä, Tom!"

"No — mitä nyt taas?" sanoi Tom, ikääskuin suutuksissaan.

"Ja sitä sinä kysyt, sinä nenäkäs poika nulikka — tänne kirjeet!"

"Mitkä kirjeet?"

"Kirjeet, sanon minä. Ja jos et heti paikalla anna niitä, niin kyllä mä — —"

"N'ovat minun kapsäkissäni — usko, jos tahdot. Ja n'on ihan samallaiset kuin silloin, kun otin ne ulos postista. Min' en oo niihin katsonut, en oo niihin koskenut. Mutta minä tiesin, että niist' olis vain harmia, ja aattelin, ett' eihän niill' ollut mitään kiirettä."

"Jaa-a, kyllä sinä tarvitset semmosen selkäsaunan, että — — Ja minä kirjotin myös että olin lähdössä tänne; luultavasti on hän — —"

"Ei, se kirje tuli eilen; en ole sitä vielä lukenut, mutta mulla on se kuitenkin."

Olisin pannut vetoa kaks dollaria, ett'ei hällä ollut sitä, mutta tykkäsimpä paraaksi pitää leukaläpeni. Ja siks en hiiskunut mitään.

Viimeinen luku.

Tultuani kahden kesken Tomin kanssa, kysyin hältä, mikä oikeastaan oli hänen tuumanaan karkauksen jälkeen — mitä m'olis tehty, jos karkaus olis käynyt niinkuin me aateltiin ja hän olis saanut vapaalle jalalle neekerin, joka jo ennastaan oli vapaa? Ja hän sanoi tuumanneensa päässään, että me, saatuamme Jimin turvaan, oltais kulettu pitkin jokea lautalla ja jouduttu kaikellaisiin seikkailuihin, kunnes viimein olis tultu joen suuhun asti. Vasta siellä olis Tom ilmottanut Jimille, että hän ilman meitäkin oli vapaa mies, ja sitten oltais me matkustettu kotiin höyrylaivassa ja eletty herroiksi, kaikki kolme; ja Tom olis maksanut Jimille ajanhukasta ja kirjottanut kotiin ennakolta ja tilannut kaikki seudun neekerit vastaanottamaan Jimiä soihtukululla ja musiikilla, ja Jim olis ollut oikeana sankarina ja me myös. Mutta minun mielestäni olit asiamme varsin hyvät nyt tämmösinäänkin.

No, Jim hän pääsi kahleistaan kuin tuulessa, ja kun Polly täti ja Silas eno ja Sally täti kuulivat, kuinka hyvä hän oli ollut Tomille ja miten hän oli auttanut tohtoria haavotetun pojan hoitamisessa, niin he hyörivät hänen ympärillään kuin mitkäkin passaajat ja pitivät häntä aivan liiankin hyvänä ja antoivat hänen syödä kaikellaisia tarpeettomia herkkuja ja jättivät hänet loikomaan ja laiskottelemaan. Ja me otettiin hänet huoneeseemme, ja sielläkös vasta pakina syntyi; ja Tom antoi Jimille neljäkymmentä dollaria siitä hyvästä, kun oli ollut niin kilttinä vankina meille, ja Jim hän tuli niin iloihinsa, ett'ei tiennyt miten olla kuten elää. Hän sanoi:

"Kattos ny, Huck, mitä mä sanoin? — mitä mä sanoin siellä Jacksonin saarella? Enkö mä sanonu, että mull' oli karvanen rinta, ja mitä se merkittee? Se merkittee, että minä vielä tuun rikkaaks maailmassa, sanoin mä. Ja eikö s'oo käyny toteen ny? hä? Jaa, jaa, vanahat merkit eivät petä, eiväppä piru vie petäkkään. Minä tiesin, että minusta vielä tulis rikas mies, kunhan saisin elää, ja ny oon mä rikas! Voi, voi sentään!"

Ja Tom hän jutteli ja jutteli myös ja esitteli viimein, että me kaikki kolme karattais täältä, jonakin yönä nyt pian, ja ostettais matkatarpeet ja lähdettäis hakemaan seikkailuja Indiaanien Alueelle, noin pariks viikoks; ja minä sanoin: "olkoon menneeks, mutta mull' ei ole mitään rahoja matkatarpeisiin enkä luule saavani kotoakaan, sillä isä ukko kai aikoja sitten on tullut takasin ja ottanut ne kaikki tyyni laamanni Thatcherilta ja juonut ne viimeiseen penniin asti."

"Älä luulekkaan", sanoi Tom; "kaikki rahas on tallella — kuus tuhatta dollaria ja siitä yli; ja isääs ei ole kuulunut pitkiin aikoihin."

Silloin sanoi Jim, hyvin vakavasti:

"Sinun isäs ei tuu koskaan takasin ennään, Huck!"

"Mistä sen tiet, Jim?"

"Yhyrentekevää, Huck — mutta hän ei tuu takasin ennää."

Minä en kuitenkaan päästänyt häntä; ja viimein hän sanoi:

"No, muistakko tuota tuppaa, ku kerran tuli ajelehtien jokkee alaspäin, ja muistakko, miten siinä makas kuolleena muuan mies, jonka minä peitin vaaterievulla; ja min' en antanu sinun kattoa häntä. Muistakko sen? No, sinä saat olla huoleti rahoistas, sillä tuo kuollu mies oli isä ukkos eikä kukkaan muu."

Tomin jalka on nyt kohta reilassa taas, ja tuota pyssynkuulaa, joka kiskottiin siitä pois, kantaa hän kellonperissä oikean kellon sijasta ja vetää sen alinomaa framille liivintaskustaan, katsoakseen mitä mukamas kello on; ja nyt ei ole mulla enään mitään kirjottamista, ja s'on turkkasen hyvä asia, se, sillä jos min' olisin tietänyt, mitä vaivaa kirjan kokoon-rapsiminen ihmiselle tuottaa, niin minä totta maarian en olis siihen hommaan ryhtynyt, ja kyllä tämä on niinhyvin ensimmäinen kuin viimeinenkin kerta, olkaa siitä huoleti. Mutta minä luulen, että minun täytyy luiskahtaa täältä Indiaanien Alueelle ennen muita, sillä Sally täti uhkaa ottaa minut "omaksi pojakseen", niinkuin se mukamas olis mahdollista, ja ruveta minua sievistämään, ja mitään semmosta minä en kestä. Olen saanut siitä kyllikseni ennen.

Loppu.

Kunnioittamalla, Huck Finn.

Viiteselitykset:

[1] Huck tarkoittaa abolitionist'ia (sanasta abolition, lakkauttaminen), jolla nimellä merkittiin neekeriorjuuden lakkauttamisen harrastajia. Suomentajan muist.

[2] Tapettu kansan-raivossa. Suomentaja.

[3] The dolphin. Huck tarkoittaa dauphin, jolla nimityksellä merkittiin Ranskan perintöprinssejä. Suoment.

[4] Parlez-vous français? = Puhutteko ranskaa? Suoment.

[5] Suomalaiselle lukijalle tulee kenties tässä erittäin huomauttaa leikillisen tekijän joteskin pistävää pippuria, joka tajuttomasti ja kieltoperäisesti tipahtelee Huck'in suusta neekeriorjuuden kannattajaan maistettavaksi ja vielä räikeämpänä ilmenee edempänä kirjassa. Huck on syntynyt ja kasvanut orjavaltioissa, vallitsevien lakien ja yleisen mielipiteen kasvattina, lakien, mielipiteen, uskonnon ja hurskaiden pappien, jotka kaikki leimasivat varkaaksi jokaista, joka auttoi rääkättyä mustaa orja parkaa karkaamaan. Rehellisen Huckin rinnassa piilee kuitenkin, syvälle kätkettynä, parempi laki, mielipide, uskonto ja pappi, mutta niitä hän uskollisena kansalaisena pitää väärinä ja taistelee kovasti niin sanoaksemme virallista "syntiänsä" vastaan. Tekijän mestarillinen kuvaus hänen "paatumuksestaan" ja jäämisestään "synnin tielle" edempänä tekstissä tekee erinomattain hauskan vaikutuksen. Suoment. muist.

[6] Washington ja ranskalainen Lafayette, Amerikan vapaussodan pääsankarit, ovat joka Amerikalaisen suussa, ja Huck pitää nähtävästi heidän nimejään yleiskäsitteinä, aivankuin joka koskea sanottaisiin Imatraksi. Suoment. muist.

[7] Bilgewater (väännös sanasta Bridgewater) = kölivesi, talkavesi, pyörrevesi.

[8] Dauphin. [ransk. = kruununperillinen]

[9] David Garrick, kuuluisa englantilainen näyttelijä, k. v. 1779. Suoment.

[10] Kujakauppala. A little onehorse town = pieni kaupunki, joss' on ainoastaan yksi hevonen; ykshevos-kaupunki. Suoment.

[11] Amerikalainen puhuu englanninkieltä omituisella tavallaan, joka äänenpainossa ja muutenkin huomattavasti eroaa Englannin puhetavasta, melkein niinkuin Suomen ruotsi Ruotsin ruotsista. Suoment. muist.

[12] "Kuningas" ajaa takaa lainasanaa "obsequies" (= hautaus-menot eli -seremoniat), mutta kompastuu kuulemaansa "orgies", jonka merkitystä hän ei oikein tunne. Orgiat = hurjat juomingit. Suoment. muist.

[13] Alkutekstissä: obseqvies. Suoment.

[14] Heinäkuun 4:s on Yhdysvaltain kansallispäivä, muistoksi Vapauden julistamisesta sinä päivänä v. 1776. Suoment.

[15] The Mayflower; sen laivan nimi, jossa "Pyhät vaeltajat", joukko sorrettuja puritaaneja Englannista, v. 1620 tulivat Pohjois-Amerikan itärannalle ja laskivat perustuksen uudelle vapaalle yhteiskunnalle. Suoment.