ENSIMMÄINEN OSA. (continued 2)

Mutta Jim piti puoltaan myöskin ja sanoi, että jos meill'olis kanooti kätkettynä hyvään paikkaan ja kaikki kapineemme luolassa, niin voitais me pötkiä sinne piiloon, jos joku sattuis tulemaan saarelle, ja heidän olis mahdoton meitä löytää, jos ei heillä kenties sattuis olemaan verikoiria. Ja sitä pait hän sanoi, että olithan mukamas pienet linnut sanoneet että pian rupeis satamaan, ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän, että kaikki kauskumme kastuisivat.

No, enhän sitä tahtonut, ja me mentiin takasin ja soudettiin kanooti luolan kohdalle ja kannettiin laahattiin kaikki kauskumme luolaan. Sitten nuuskimme sopivan paikan rannasta läheltä luolaa ja kätkimme siihen kanootin, pajupensaiden peittoon. Ja sitten me haettiin kalakoukut ja saatiin vähän kaloja. Panimme sitten ulos koukut taas ja rupesimme laittamaan päivällistä.

Luolan suu oli niin iso, että siit'olis mahtunut läpi suuri rankkitynnyri, ja oven sisäpuolella vähän syrjään päin oli isohko laattakivi, joka oli aivan omiaan tulensijaksi. Siihen teimmekin tulen ja rupesimme keittämään päivällisruokaa.

Me levitettiin sitten vilttimme pöytäliinaksi ja matoksi samalla kertaa ja söimme ruokamme hyvällä maulla. Sitten ladottiin me kaikki muut kauskut ja kapineet luolan perukkaan. Vähän ajan päästä rupesi yhtäkkiä pimenemään ja sitten jyrisemään ja salamoimaan; linnut olit olleet aivan oikeassa. Samassa alkoi myöskin sataa kuin kaatamalla, ja tuuli vinkui ja ulvoi kuin tuomiopäivänä. S'oli vasta rajuilmaa, oikein priima sorttia. Toisinaan oli niin pimeätä, että koko maailma luolaa ulkopuolella näytti sini-mustalta; ja sade tulvasi alas niin paksuna, että puut vähän matkan päästä tuntuivat harmailta kuin lukinverkot; ja tuon tuostakin tuli vihuri vinkuen, joka painoi puut alaspäin, niin että lehtien vaalea takapuoli tuli näkyviin; ja pian perästäpäin puski läpi avaruuden oikea ilmanhalkasija, joka saattoi puut huiskuttamaan oksiaan kuin hullut; ja sitten, justiin kun oli pimeintä ja mustinta, — sh! — tuli leimaus loistaen kuin olis aurinko haljennut, ja me nähtiin sen häikäsevässä valossa, miten puunlatvat monen sadan kyynärän päässä kumartuivat maahan päin; ja sitten tuli yhtäkkiä pilkkosen pimeä taas ja ukkonen jyrähti niin, ett'olis luullut koko maailman räjähtävän ilmaan, ja sitten — bom, bombeli, bombeli, bombeli — ylimmästä taivaasta alaspäin maapallon alapuolelle asti, aivan kuin rullataan tyhjiä tynnyreitä alas pitkiä, kaikuvia rappusia myöten.

"Tääll'on meidän hyvä olla, Jim; eikös niin?" sanoin minä. "En vaihtais tätä paikkaa mihinkään. Annappa tänne vähän kalaa vielä ja palanen ohraleipää."

"Niin, niin, sinä et olis täällä nyt, jos ei vanahaa Jimiä olis ollu. Sinä olisit tuolla alahalla mettässä iliman päivällistä ja läpimärkänä, jos olis käyny sinun nokkas mukkaan. Poikalinnut ne tietää ne millon ruppee satamaan. Vai mitä?"

Vesi nousi ja nousi vain vielä kymmenen ja pari päivää, kunnes se viimein tulvaili yli joen äyräitten, ja niin hyvin saaressa kuin Illinoisin puolella oli kolme neljä jalkaa vettä kaikilla alavilla paikoilla. Missourin puolella oli ranta niin korkea, ett'ei tulva päässyt paisumaan sen yli.

Siihen aikaan soudeltiin me huviksemme kanootillamme ristin rastin saarella. Metsässä siellä oli niin vilposta ja varjosaa, vaikka aurinko olis kuinka paahtanut ulkopuolella. Me kierreltiin sinne tänne puiden välissä, ja paikka paikoin oli viiniköynnöksiä niin tiheässä, että meidän täytyi palata takasin ja mennä toista tietä. Joka vanhan alaspainuneen puun päällä istua kökötti kaniineja tai kiemurteli käärmeitä tai muita semmoisia itikoita; ja kun saari oli ollut tulvan alla pari päivää, kävi ne niin kesyiksi, nälissään kun olivat, ett' olis voinut pyydystää niitä käsin, jos halutti. Koko vuoriselkä, jossa luolamme piileskeli, oli niitä aivan täynnään. Niist' olis tuota pikaa saanut kelpo kokoelman ulkomaan eläimiä, näytettäväks markkinoilla. Mutta me ei niistä piitattu.

Sen sijaan saimme me muuanna yönä kelpo kokoelman muhkeita kuusilankkuja. S'oli kakstoista jalkaa leveä ja noin viis-, kuustoista jalkaa pitkä lautta, jonka ylin kohta oli kuus seitsemän tuumaa veden yli. N'oli paksuja ja sileitä lankkuja. Myös nähtiin me toisinaan sahapuita menevän ohi päivän valossakin, mutta me annettiin niiden mennä; me ei oikein tahdottu näyttää itseämme päivän valossa.

Eräänä toisena yönä, kun me oltiin saaren yläniemen päässä, juur ennen aamunkoittoa, tuli länsipuolella ajelehtien kokonainen, kaksikerroksinen hirsitalo. S'oli aivan eheä, vaikka joteskin kallellaan. Me soudettiin sinne ja ryömittiin sisään muutamasta avoimesta ikkunasta. Mutt' oli niin pimeä vielä, ett'emme juur mitään nähneet. Siispä panimme kiinni kanootin, ja me istuttiin siihen odottamaan.

No, me tultiin saaren alaniemen kohdalle, ja silloin rupes päivä valkenemaan. Me katsottiin sisään ikkunasta ja voimme nähdä yhden sängyn ja pöydän ja kaks vanhaa tuolia ja koko joukon kauskua sikin sokin lattialla; ja seinässä riippui vähän vaatteita. Perimmäisessä nurkassa makasi muuan möhkäle, joka näytti miehen ruumiilta. Jim huusi "Halloo! Kuka siell'on?"

Mutta se ei liikahtanutkaan. Silloin hallooasin minä; mutta turhaan. Jim sanoi nyt:

"Tuo mies ei nuku — hän on kuollu. Oo sinä tässä — minä meen kattomaan."

Hän meni sinne ja kumartui alas ja katseli miestä tarkasti hetken aikaa. Sitten sanoi hän:

"Niin, niin — s'on kuollu mies, ja ihka alasti on hän myös. Hänt'on ammuttu selekään. Lie ollu kuolluna pari kolome päivää. Tuu sissään sinä, Huck, mutt' älä katto häntä naamaan — hän näyttää niin sikamaiselta."

No, eihän mun haluttanutkaan häntä katsoa. Jim heitti hänen päälleen muutamia vanhoja ryysyjä, mutta hänen ei olis tarvinnut sitä tehdä; minä en katsonut sinneppäinkään. Siell'oli huiskin haiskin pitkin lattiaa koko joukko vanhoja likaisia pelikorttia ja vanhoja viinapulloja ja pari naamaria mustasta verasta. Ja seinät oli täynnä mitä kömpelöimpiä, hiilellä piirreltyjä kuvia ja sanoja. Mutta seinässä riippui myös kaksi vanhaa likaista karttuuni-leninkiä ja naispäähine ja vähän naisten alusvaatteita ja vähän miesten vaatteitakin. Me kannettiin kaikki tyyni kanootiin; saattaishan niistä vielä olla jotain hyötyä. Lattialla makasi vanha kirjava olkihattu; sen otin minä myös. Ja yhdessä pullossa oli vähän maitoa ja sen suussa tutti, semmonen josta ruukataan imettää kapalolapsia. Olisimme ottaneet pullon, mutta s'oli rikki ja halkesi kahtia, kun siihen koskimme. Myöskin oli siellä yhdessä nurkassa vanha arkku ja vanha ränstynyt karvakapsäkki. N'oli auki, mutta niiss'ei ollut muuta kuin arvotonta romua. Päättäen sekasotkusta, jossa kaikki siellä venyi, niin olivat ihmiset pitäneet kovaa kiirettä sieltä lähteissään, katsomatta sen tarkemmin mitä ottivat mukaansa, mitä ei.

Me löysimme vielä vanhan tinalyhdyn ja varrettoman lihaveitsen ja uuden kaksteräisen puukon ja vähän talikynttilöitä ja kynttilänjalan tinasta ja tinapikarin ja vanhan sänkypeiton ja pussin, joss'oli lankaa, silmäneuloja ja vaksia ja nuppineuloja. Ja sitte vielä kirveen ja vähän nauloja ja pitkän-siiman koukkuineen ja kääryn pukinnahkoja ja koiran kaulavyön ja hevosenkengän ja muutamia tyhjiä lääkepulloja; ja juur kun me oltiin menossa, löysin minä varsin hyvän kamman ja Jim vanhan viulunjousen ja puujalan. Siinä ei ollut remeliä, mutta muuten s'oli hyvä jalka, vaikka liian pitkä mulle ja liian lyhyt Jimille, ja me ei löydetty sen paria, vaikka haimme joka paikasta.

Niinkuin näette, oli meidän saaliimme siis sinä siunattuna aamuna ylimalkain hyvin runsas. Kun me oltiin poislähössä, venyttiin me jo puoli virstaa saaren alapuolella, ja silloin oli jo melkein valoisa päivä, niin että minä annoin Jimin panna maata kanootin pohjalle ja viskasin hänen päällensä sänkypeiton; sillä jos hän olis istunut naama paljaana veneessä, olis kuka hyvänsä tuntenut hänet neekeriksi ja meidän hauska elämämme kenties ollut lopussa. Minä meloin Illinoisin puolelle, ja sitä tehdessäni ajoi meitä virta kappaleen matkaa alaspäin. Mutta sitten pääsin suvantoon rannassa ja hiivin siinä varovaisesti eteenpäin. En nähnyt yhtään ihmistä, ja me tultiin ihka eheänä kotiin.

Kymmenes luku.

Syötyämme aamiaista, rupesin minä pakisemaan tuosta kuolleesta miehestä ja mietiskelemään miten hän oli tullut murhatuksi ja jätetyksi tuolla viisin tuuliajolle; mutta Jimiä ei maittanut mikään pakina asiasta. Hän sanoi että se tuottaa pahaa lykkyä, kun puhutaan kuolleista; ja sitä paitsi voi pistää heidän päähänsä tulla kummittelemaan, sanoi hän; ja erittäinkin on ruumiilla, jok'ei ole tullut haudatuksi, suuri taipumus kummittelemaan — paljon enemmän kuin sillä, jok'on saanut kunniallisen hautauksen ja voi paksusti. Niin meinasi Jim, ja se oli minunkin mielestäni hyvin uskottavaa. Senpätähden en hiiskunutkaan enää mitään; mutta min'en voinut olla asiaa ajattelematta, ja minä tuumasin sinne ja tänne, kuka tuon raukan oli ampunut ja mitä varten s'oli tehty.

No, mutta sitten me syynättiin saaliimme ja nuuskittiin kaikki taskut vaatteista. Ja mitäs ollakkaan! Viimein löytyi, kun löytyikin, koko kahdeksan dollaria hopeassa vanhan palttoon vuorista, johon ne oli ommeltu. Jim sanoi että talonväki tuossa talossa varmaankin oli varastanut tuon nutun, sillä jos he olisivat tienneet että siin'oli rahaa, eivät olis sitä jättäneet sillä viisin. Minä arvelin, että palttoo kenties oli ollut tuon murhatun oma, mutta Jim ei ollut kuulevinaan sillä korvalla. Silloin sanoin minä:

"Sinä puhut alinomaa onnettomuudesta ja pahoista merkeistä; mutta aatteleppas mitä sinä sanoit toispäivänä, kun minä tulin kotiin tuo käärmeennahka kädessäni, jonk'olin löytänyt vuorenharjulta. Sinähän sopotit, ett'oli mitä onnettominta maailmassa koskea käärmeennahkaan käsillään. No, mitenkäs kävi sen kovan onnen? Täss'on meillä nyt kaikki nämä tavarat ja kahdeksan dollaria kaupan päälle. Minä puolestani soisin, että meill'olis senkaltainen paha lykky jok'ikinen päivä."

"Älä huua 'hoi' ennenkus oot ojan yli, poikaseni. Lopussa kiitos seisoo, poikaseni. Se tulloo vielä. Muista mitä mä sanon — se tulloo vielä."

Ja se tulikin. S'oli tiistaipäivä, kun me puhuttiin asiasta. No, perjantaina sitten iltapäivällä maattiin me ruohossa vuoren harjalla, ja meiltä loppui tupakka. Minä menin luolaan noutamaan uutta ja näin siellä ihmeekseni kalkkakäärmeen. Minä löin sen kuoliaaksi kepillä ja panin sen sitten pahusillani Jimin makuuviltin päälle, luonnolliseen tällinkiin, niin että se näytti elävältä; siitä syntyis vähän kuria Jimin maata mennessä. No, illan tullen olin unohtanut koko käärmejutun, ja kun Jim paiskautui viltilleen samassa kun minä vedin valkeaa, oli kalkkakäärmeen kumppali paikalla ja puri häntä.

Hän syöksähti tietysti hurjasti huutaen ylös, ja heti kun olin saanut kynttilän syttymään, oli tuo liettävä itikka käppyrässä taas ja valmiina uuteen hyökkäykseen. Tuossa paikassa iskin minä sitä kepilläni, että se kuoli, ja Jim tempasi isä ukkoni viinaleilin ja kaasi kurkkuunsa viinaa kuin vettä; sillä viina kuolettaa käärmeenmyrkyn, kuten tiedätten. Hän oli avojaloin, ja käärme oli purrut häntä kantapäähän. S'oli kaikki minun syyni, kun mä hölmö en muistanut että mihin ikinä paneekin tapetun kalkkakäärmeen, sen kumppali aina tulee ja menee käppyrään sen viereen. Jim sanoi mulle, että mun piti hakata itikalta pää poikki ja heittää se menemään ja sitten nylkeä ruumis ja paistaa siitä palanen. Sen tein, ja hän söi sen suuhunsa sanoen, että se auttais hänen paranemistaan. Myöskin piti minun repiä kalkka irti ja sitoa se hänen nilkkansa ympäri; s'oli sekin hyvä konsti, sanoi hän. Sitten luiskahin mä ulos ja lennätin käärmeet kauvas pensaikkoon; enkä totta puhuakseni juuri toivonut, että Jim sais tietää mikä osa mulla oli ollut tässä leikissä.

Jim, hän imi ja imi vain viinaleiliä minkä jaksoi, ja tuon tuostakin tuli hän ikääskuin vähän hulluksi ja hyppeli ympäri ja ulvoi, mutta taas vähän toinnuttuaan kävi hän jälleen isäni leilin kimppuun. Hänen jalkansa ja säärensä ajettui pahanpäiväisen paksuksi, mutta sitten hän yhtäkkiä oli sikapäissään ja nukkui ja näkyi pian voivan aika paksusti. Mutta mitä minuun tulee, niin ottelisin minä ennen jättiläiskäärmeenkin kanssa kuin vaarin viinaleilin.

Jim makasi neljä yötä ja päivää. Mutta sitten ajettuma aleni, ja hän toipui jälleen. Minä aattelin itsekseni, ett'en ikinä enää kävis käpälineni mihinkään käärmeennahkaan, kun nyt omin silmin olin nähnyt mitä siitä voi lähteä. Jim mahtaili ja sanoi toivovansa että minä häntä tästä lähin uskoisin. Ja hän sanoi myös, että kajoominen käärmeennahkaan olis niin surkean onnetonta, että me kenties ei laisinkaan olis päästy asiasta tällä. Hän sanoi, että hän tuhat kertaa ennemmin katsois uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli kuin koskis hyppysilläänkään käärmeennahkaan. Ja minä olin jumaliste melkein samaa mieltä kuin hän, vaikka tietäähän sen joka lapsikin, ett'ei mitään onnettomampaa ja typerämpää ole kuin katsoa uutta kuuta vasemman olkapäänsä yli. Vanha Hank Bunker teki sitä kerran, aivan uhallaan, ja kerskaili vielä tekoaan. Mutta mitens kävi? Tuskin kahta vuotta oli siitä uhkatyöstä kulunut, kun hän eräänä päivänä oli päissään ja kiipes kirkontorniin ja putos sieltä alas, että romahti, ja meni maahan kopsahtaessaan aivan mäsäksi ja niin litteäksi, ett'ei häntä sitten pantukkaan tavalliseen ruumisarkkuun, vaan kahden vanhan riihenoven väliin, ja sillä viisin hän haudattiin. Minä en sitä nähnyt, mutta isä ukko sen mulle kertoi. Ja kaikki tuo kurjuus tuli yksistään siitä, että miesparka tyhmyydessään oli katsellut uutta kuuta tuolla viisin, vasemman olkapäänsä yli. Sehän on selvää.

No, päivä meni toisensa perään, ja jokivesi vetäytyi jälleen vanhain partaittensa väliin. Silloin panimme me eräänä päivänä syötiksi tuommoiseen suureen kalakoukkuun nyljetyn kaniinin ja laskimme ulos pyydyksen. Ja voi mitä me saatiin! Siihen tuli kissakala niin suuri kuin roteva mies; s'oli kuus jalkaa kaks tuumaa pitkä ja painoi kolmatta sataa naulaa. Sen mahassa oli jos jotakin, muun muassa messinkinappi ja iso pyöreä pallo ja kaikellaista romua. Tuon pallon avasimme me kirveellä, ja siinä oli sisässä sukkula. Jim sanoi että kalalla oli ollut se mahassaan jo kauvan aikaa ja että se sukkulan puolalangasta oli kutonut pallon koko sukkulan ympäri. Minä luulen että s'oli suurin kala mitä koskaan on saatu Missisippistä, ja Jim sanoi myös, ett'ei hän ikinä ollut mokomaa nähnyt. Siit'olis saanut aika hinnan kaupungissa. Niitä kaupitaan siellä karjatorilla. Liha on valkoista kuin lumi ja mäti aivan mainiota. Mutta meidän ei nyt sopinut ruveta kalakauppiaiksi.

Tänkaltaisista saaliista huolimatta rupesi aika minusta tuntumaan vähän ykstoikkoiselta ja ikävältä ja minä kaipasin vaihtelua. Sanoin Jimille että minun halutti pujahtaa pikimmältäni kylässä; olis hauska nähdä miten siellä elettiin. Jimkin mieltyi siihen tuumaan, mutta hän sanoi ett'oli paras odottaa kunnes tulis pimeä ja että minun piti pitää silmäni auki. Sitten funteerasi hän hetken aikaa ja sanoi viimein: eikö kävis laatuun että minä pukisin päälleni vähän noita vanhoja naisvaatteita ja olisin olevinani tyttönä? — No, sepä taas minun mielestäni vallan mainio vehke. Ja niin me vähän lyhennettiin yhtä leninkiä, ja minä käärin ylös housuni polviin asti ja sukelsin leninkiin. Jim kytki sen kiinni seljästä hakasilla, niinkuin naiset ruukkaavat, ja se istui aika makeasti. Sitten panin päähäni tuon naispäähineen — s'oli tommonen "rookka" — ja sidoin sen kiinni leuvan alta, ja silloin näytti naamani siltä kuin s'olis ollut muurattu kiinni korsteinin sisään. Jim sanoi, ett'ei ykskään elävä sielu olis voinut minua tuntea, ei edes keskellä päivää. Minä harjoittelin sitten pitkin päivää laahustamalla ympäri noissa tamineissa, ja lopulta kävikin se varsin hyvin, vaikka Jim sanoi askeleitani liian pitkiksi ja kömpelöiksi ja ett'ei se käynyt laatuun, että nostin hametta niin korkealle päästäkseni kädelläni housuntaskuihin. No, minä koin korjata puutteeni, ja lopulta meni kaikki joltisestikin.

Heti pimeän tultua lähdin matkalle kanootillani, pitäen Illinoisin puolta. Vähän alemmalta lossipaikkaa suuntasin kylään päin, ja virta vei minut rantaan vähän alapuolella sitä. Sidoin kiinni kanootin ja kävin kappaleen matkaa rantaa pitkin. Näkyi valoa muutamasta pienestä tuvasta, joss'ei kukaan ihminen ollut asunut moneen vuoteen, ja minä ihmettelin, kuka sen nyt lie ottanut kortteerikseen. Hiivin, kun hiivinkin, sinne ja kurkistelin sisään ikkunasta. Siellä istui vaimoihminen — ijältään noin neljänkymmenen paikkeilla. Hän istui tikkaus kädessä maalaamattoman pöydän ääressä, ja pöydällä paloi kynttilä. Minä en häntä ollenkaan tuntenut; hän oli vieras näillä mailla, sillä kyläläisistä tunsin minä jok'ainoan sorkan. Mutta s'oli mulle onneksi, että hän oli nykysin tänne muuttanut, sillä olinpa, totta puhuakseni, jo ruvennut vähin katumaan uhkarohkeata retkeäni; voisivathan ihmiset tuntea minut vaikka äänestä, ja silloin olin keittänyt itselleni hyvän sopan. Mutta jos tämä vieras vaimoihminen vain oli ollut kylässä kaks päivää, niin vois hän kertoa mulle kaikki mitä tahdoin tietää. No, koputin ovelle ja päätin muistaa että minä mukamas olin tyttö.

Yhdestoista luku.

"Astukaa sisään!" sanoi rouvasihminen, ja minä menin sisään. Hän sanoi:

"Istukaa!"

Minä istuin. Hän katseli minua tarkasti pienillä kirkkailla silmillään ja sanoi sitten:

"Mikä on sinun nimes?"

"Sarah Williams."

"Mistä sinä olet? Kenties täältäpäin?"

"E-ei. Min'olen Hookervillestä, kymmenen virstaa täältä, jokea alaspäin. Tulin käyden koko matkan ja olen hyvin väsyksissä."

"Ja luultavasti nälissäs myös. No, annanhan jotain syödäkses."

"Kiitos vain, hyvä rouva, mutt' älkää nähkö vaivaa. Mulle tuli niin nälkä matkalla, että mun täytyi poiketa muutamaan taloon, pari virstaa tästä, vähän haukkaamaan. Sikspä tulen näin myöhään. Äitini sairastaa, ja meill'ei ole rahaa eikä mitään, ja sikspä lähdin tänne tuumaamaan enoni kanssa; hänen nimensä on Abner Moore. Hän asuu jossain kauppalan yläpäässä, sanoi äiti. Min'en ole koskaan käynyt täällä ennen. Tunteeko rouva häntä?"

"En; enkä tunnekkaan vielä kaikkia kaupunkilaisia. Siit' ei ole täyttä kahta viikkoakaan, kun me muutettiin tänne. Kaupungin yläpäähän on kelpo matka. Paras että jäät tänne yöksi, hyvä laps. Heitä rookka päästäs."

"Kiitos vain", sanoin mä, — "jos saan levähtää vähän aikaa, niin lähden jatkamaan. En minä pelkää pimeässä."

Hän ei sanonut tahtovansa antaa mun mennä yksinäni, vaan tulis hänen miehensä pian kotiin, ja hän sais lähteä minua saattamaan mukamas. Sitten rupesi hän puhumaan miehestään, ja sukulaisistaan alajoella ja sukulaisistaan yläjoella, ja siitä, kuinka paljon parempi heillä oli olla ennen mukamas ja kuinka he kenties olivat erehtyneet muuttaessaan tänne; ja sitä vauhtia meni hänen puheensa, kunnes minä rupesin pelkäämään erehtyneeni poiketessani hänen luokseen saadakseni tietää mitä kylässä tapahtui. Mutta yhtäkkiä puuttui hän puhumaan isä ukostani ja murhasta, ja silloin annoin mä hänen räpättää päälle minkä jaksoi. Hän kertoi miten Tom Sawyer ja minä löysimme ne kuus tuhatta dollaria luolasta (vaikka hän naisten tapaan teki niistä kymmenen tuhatta), ja hän kertoi isästä ja mikä häijy roisto ukko rahjus oli ollut ja mikä häijy roisto minä olin ollut, ja lopuksi hän sitten tuli tuohon murhaan. Silloin sanoin minä:

"Kukahan sen oikeastaan teki? Kuultiinhan me puhuttavan siitä jos jotakin siellä Hookervillessä, mutta me ei saatu koskaan tietää kuka s'oli joka tappoi Huck Finnin."

"Niin, hyvä laps, kyllähän, luulen ma, niitä on paljo täälläkin, jotka tahtoisivat sen tietää. Jotkut meinaavat, että Finn ukko tappoi hänet itse."

"No, johan nyt!"

"Niin, niin. Ens'alussa luulivat sitä lähes kaikki. Ukko rahjus ei luultavasti koskaan tiennyt kuinka likeltä piti, ett'ei häntä lynshattu.[2] Mutta jo samana iltana alkoivat he uskoa, että murhaaja oli muuan karannut neekeri, jonka nimi oli Jim."

"Mitä? Hänkö?" —

Minä pidätin. Onneksi hän ei huomannut mitä oli multa päästä, vaan jatkoi samaan vauhtiin:

"Niin, ja tuo neekeri karkas samana yönä kuin Huck Finn murhattiin. Ja nyt on määrätty palkinto sille, jok' ottaa hänet kiinni — kolme sataa dollaria. Ja palkinto on pantu ukko Finnistäkin — kaks sataa dollaria. Hän tuli, nääkkös, kylään aamulla murhan jälkeen ja puhui siitä ja oli mukana lossiveneessä kun poika paran ruumista haettiin, mutta pötki sitten tiehensä. Ennenkun yö oli tullut, he tahtoivat lynshata hänet, mutta hän oli silloin mennyt, nääkkös. No, seuraavana päivänä pakistiin että neekeri oli karannut; hänt'ei oltu nähty kello kymmenen perästä sinä yönä kun murha tehtiin; ja niinpä ruvettiin siitä syyttämään häntä. Ja paraikaa kun sitä taas hoettiin, tuli Finn ukko retustaen takasin ja meni laamanni Thatcherin tykö pyytämään rahaa nuuskiakseen tuon neekerin jälkiä yltympäri Illinoisin. No, laamanni antoi hälle jonkun verran rahaa, mutta jo samana iltana joi ukko retkale itsensä juovuksiin ja nähtiin vielä puoliyön aikana rentustavan pitkin katuja parin maankuleksijan seurassa; n'oli näyttänyt hyvin roistomaisilta. Ja siitä hetkestä saakka ei ole kukaan häntä nähnyt. Ihmiset rupesivat nyt taaskin uskomaan että s'oli hän, jok'oli tappanut poikansa ja kaikellaisilla silmänkääntäjän koristeilla uskotellut poliisia että mukamas ryövärit olit sen tehneet; ja sillä lailla sais hän Huckin rahat tarvitsematta käydä niistä käräjiä. Ei kuulu olevan mitään todistusta häntä vastaan, ja jos hän vain pysyy poissa vuoden ajan, kunnes asia on unohtunut, niin menee hältä kaikki kuin voideltu. Hän on viekas kuin peto."

"Niin, niin, sehän kaikki on varsin luultavaa. Mikäpä sitä estäis? No, neekeriä siis kaikki ovat lakanneet epäilemästä?"

"Ei, hui hai, ei kaikki. Moni häntä epäilee vieläkin. Mutta hänen he kyllä pian saavat kynsiinsä, ja viimein kai hänestä kuitenkin lypsetään totuus."

"Hoo, hoo, vai hakevat he häntä vielä?"

"Sepä vasta kysymys! Oothan lapsekas. Kolme sataa dollaria ei tule satamalla taivaasta. Monet uskovat, että hän ei ole kaukana. Ja sitä uskon vähin minäkin — vaikka pidän suuni kiinni. Puhuin tässä tuonaan vanhan pariskunnan kanssa, jotk' asuvat naapurituvassa vähän matkaa tästä, ja heiltä pääsi ikääskuin vahingossa, että tuskin koskaan kukaan ihminen käy tuossa saaressa, jok'on tässä vastapäätä, — Jacksonin saareks sanovat. Eikö kukaan siell' asu? kysyin mä. Ei, ei kukaan, sanoivat he. Min'olin vaiti, mutt' aattelin yhtä ja toista. Voin panna vaikka pääni pantiksi, ett'olin nähnyt sieltä savua, saaren yläpäästä, pari päivää ennen; ja paikalla pisti päähäni, että tuo neekeri on siellä eikä missään muualla. Eihän ainakaan haittais, jos kävis siellä nuuskimassa. En ole nähnyt sieltä mitään savua sen koommin, ja saattaahan olla, että hän on lähtenyt sieltä tiehensä, jos se todellakin oli hän. Mutta ukkoni aikoo mennä sinne katsomaan — hän ja yks toinen mies. Hän on ollut poissa pari päivää, mutta tänään iltapuoleen tuli hän kotiin, ja minä sanoin sen hälle heti."

"Mulle oli tullut semmoinen hätä kynsiin, että tuskin pysyin pöksyissäni. Täytyi saada jotain sormiini ja otin hädissäni neulan, joka makasi pöydällä, ja aijoin pujottaa siihen lankaa. Mutta käteni vapisivat, ja siit'ei tullut mitään. Kun tuo ihminen oli laannut räpättämästä, katsahin ylös ja huomasin että hän tirkisteli minuun hyvin uteliaasti, ja hänen huulensa oli mennyt vekkulimaiseen hymyyn. Minä panin pois neulan ja langan ja sanoin:

"Jaa, jaa, kolme sataa dollaria on suuri summa rahaa. Kumpahan ne olis äidillä. Aikooko rouvan mies mennä sinne jo tän'yönä?"

"Istu suolaan! Hän meni vain pikimmältään kylään sen toisen miehen kanssa hankkimaan venettä ja lainatakseen pyssyn, jos saisivat. Heti puoliyön perästä lähtevät he matkaan."

"Mutta näkisiväthän he paremmin, jos lähtisivät vasta päivän vaietessa."

"Niin, kyllä kaiketi. Mutta neekeri näkis paremmin hänkin. Ja puoliyön jälkeen hän kaiketikkin nukkuu, ja jos hän on sytyttänyt nuotion metsään, niin he näkevät sen paremmin pimeässä ja hiipivät hänen päälleen kuin ketut."

"Jaha, sitä minä en ajatellut."

Hän katseli minua yhä niin turkkasen tarkasti; ja mulle tuli ikääskuin vähän ilkeä olla. Yhtäkkiä sanoi hän:

"Mikä sun nimes taas olikaan, hyvä laps?"

"M — M — Mary Williams."

Miten olikaan, tuntui siltä, kuin en ensi kerralla olis sanonutkaan nimeäni Maryksi, ja nyt en hirvinnyt katsoa ylös; tuntui nyt siltä, kuin olisin sanonut Sarah. Aloin hätääntyä aika lailla, ja se luultavasti minusta näkyikin. Toivoin siinä vain, että tuo tuuperin rouva sanois jotakin; mitä kauvemmin hän oli vaiti, sitä ilkeämpi oli minun olla. Mutta nyt hän sanoi:

"Hyvä laps, olin kuulevinani että sanoit Sarah, kun ens tulit tupaan."

"Ooh, niinpä taisin sanoa. Aivan oikein. Min'olen ristitty Sarah Maryksi, — Sarah Mary Williams. Toiset sanovat minua Sarahksi, toiset Maryksi."

"Hoo, vainiin?"

"Niin."

Johan tyynnyin vähäsen, mutta kuitenkin teki mieleni kauas pois.

No, mutta sitten rupesi hän räpättämään taas kovista ajoista mukamas ja heidän niukasta toimeentulostaan ja rotista, joita heillä oli talon täydeltä, sanoi hän; ja minä aloin käydä vähän turskimmaksi. Hän oli oikeassa, mitä tuli noihin rottiin. Tuon tuostakin näin mä, miten joku heistä pisti ulos nenänsä reiästä nurkassa tai tanssasi lattian yli. Hän sanoi, että hällä tavallisesti aina yksin ollessaan oli käsillä jotain, jolla lennättää heitä niskaan; muuten hän mukamas ei koskaan saisi rauhaa. Hän näytti mulle pientä lyijypalloa sanoen, että hän sillä mukamas osui heitä aika hyvästi; mutta hän oli pari päivää sitten niukahuttanut käsivartensa eikä luullut kykenevänsä tähtäämään nyt. Mutta hän oli varuillaan ja — yht'äkkiä lensi hänen pallonsa muutamaan rottaan päin, vaan ei sattunut likimainkaan; ja samassa huusi hän "ai! ai!" ja piteli kipeää käsivarttaan. Sitten pyysi hän minun koittaa. No, tulihan taas rotta viilettäen, ja minä lennätin pallon, lennätin oikein tarmoni takaa, mutta rotta, se peijakas, ennätti liukua reiästä alas; jos s'olis seisonut paikallaan, takaan minä, että siit'olis tullut sairaloinen rotta. Rouva räyskä pyysi mun koettaa toistamiseen ja toi pallon takasin. Sitten toi hän lankavyhdin ja pyysi minun sitä pitää. No, minä pidin käsiäni yläällä niinkuin ruukataan, ja hän keri lankaansa ja rupesi taas räpättämään heidän toimeentulostaan. Yht'äkkiä sanoi hän:

"Pidä silmällä rottia. Paras ett'otat pallon syliisi."

Samassa pani hän pallon syliini, ja minä pusersin sen polvieni väliin, että se pysyis; ja hän alkoi lorunsa uudelleen. Mutta sit' ei kestänyt kauvan. Yht'äkkiä otti hän vyhdin ranteiltani ja katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi hyvin ystävällisesti:

"Kuules nyt, hyvä laps, mikä oikein on sinun nimes?"

"Mi — mi — mitä? Mi — tä rouva meinaa?"

"No, hyvänen aika, mikä oikein on sinun nimes. Oletko sä Bill, tahi Tom, tahi Bob? tai mitä? Puhu nyt suus puhtaaks."

Luulen että vapisin kuin haavan lehti, enkä totta maar tiennyt mihin pääni pistäisin. Viimein sain änkötetyksi:

"Mutta kuinka rouva noin pitää pilanaan köyhää tyttö parkaa? Jos olen täällä vaivaksi, niin minä heti — —"

"No, no, älä ole milläskään, hyvä laps. Istu alas. Minä en tahdo sulle mitään pahaa enkä aio sinusta kannella kellekkään. Mutta sano mulle nyt suoraan miten on laitas. Luota minuun. Minä koen sinua auttaa, jos voin, ja sen tekee kyllä ukkonikin, kun tulee. Näkeehän sen, että sin'olet karannut oppipoika — sen pituinen se. No, vähät siitä. Eihän siinä mitään pahaa. Ovat kai olleet sulle ilkeitä, laps parka, ja sinä annoit heille palttua ja menit tiehes. Herrasta varjelkoon, että kävisin kantelemaan. Kas niin, sano mulle kaikki tyyni nyt, alusta loppuun, niinkuin hyvä poika ainakin."

No niin, minä sanoin näkeväni turhaksi, että koetin häntä pettää enään, ja tahdoin puhua suuni puti puhtaaksi, kunhan hän vain pysyis lupauksessaan eikä rupeis jupattamaan. Sitten kerroin minä, että isäni ja äitini oli kuolleet ja että minä olin joutunut palvelukseen eräälle talonpojalle, jonka talo oli sisämaassa noin neljäkymmentä virstaa joelta, ja tuo talonpoika mukamas oli niin häijy minulle, ett'en enää sitä kestänyt, vaan kun hän oli lähtenyt matkalle muutamaksi päiväksi, sieppasin minä vähän vanhoja vaatteita hänen tyttärensä luhdista mukamas ja lippasin tieheni; ja kolme yötä oli multa mennyt, sanoin mä, noihin neljäänkymmeneen virstaan; ja minä kuljin öisin mukamas ja piileskelin ja nukuin päivällä, ja se pussillinen leipää ja vähän muuta muonaa, joka mull'oli muassani mukamas, piisasi koko matkan. — Sitten sanoin toivovani, että enoni, tuo Abner Moore, auttais minua, ja senpä tähden olin lähtenyt tänne Gosheniin mukamas.

"Gosheniin, sanot sä, laps parka? Eihän tämä ole Goshen. Tämä on Pietari, tämä. Goshen on viistoista virstaa tuonnempana, joen vartta ylöspäin. Mistä oot saanut päähäsi, että tämä on Goshen?"

"Minua tuli vastaan muuan mies tän'aamuna, juur kun olin poiketa metsään nukkuakseni, ja hän sanoi, että kun tulin tien risteykseen, piti mun mennä oikealle, niin olis vain viis virstaa Gosheniin. Niin hän sanoi."

"Se mies lie ollut humalassa. Hän puhui juur päin vastoin kuin asia on."

"Niin, hän näyttikin vähän pöhnäiseltä, s'on totta se. Mutta ykskaikki. Paras että lähden matkaan, niin ennätän sittenkin huomen-aamuksi Gosheniin."

"Ootappa vähäsen. Minä panen sulle vähän ruokaa mukaan, poika parka. Sinä kyllä tarvitset."

Hän toimitti mulle vähän ruokavaroja pikku nyyttyyn ja sanoi:

"Kuuleppas — jos makaava lehmä nousee seisomaan, mikä puoli siitä nousee ensiksi? No, vastaa pian, nyt heti — ilman tuumimatta. Mikä puoli nousee ensiksi?"

"Peräpuoli tietysti."

"No, entäs hevonen?"

"Hevonen nousee etupuolella."

"Millä puolella puuta kasvaa enimmän sammalta?"

"Pohjoispuolella."

"No, jos viistoista lehmää syö ruohoa mäenrinteessä, kuinka monella on pää käännettynä samaan suuntaan?"

"Kaikilla, hyvä rouva."

"Jaha, sinä olet todellakin asunut maalla, näämmä. Luulin että sinä kenties taaskin tahdoit narrata minua. No, mikä nyt on oikea nimes?"

"George Peters."

"No jaa, koe nyt muistaa nimes, George, äläkä sano ennen lähtöäs että s'on Alexander — tai George-Alexander, jos joudut pussiin. Ja älä rupee tekemisiin naisten kanssa tuossa vanhassa kattuunitrasussa. Miehiä voit sinä kenties pettää, mutta helppo on meidän nähdä ett'et ole tyttö. Ja kun pujotat lankaa neulansilmään, niin älä koita sysätä silmää langan ympäri pitäessäs lankaa rauhassa, vaan pujota päin vastoin langanpää silmästä läpi ja pidä neula rauhassa, — niin tekevät naiset, vaikka miehet aina tekevät noin hullusti kuin sinä äsken. Ja kun jollakin viskaat rottaa tai jotain muuta, niin kohota itses varpaille ja nosta kätes pään yli niin nurinpäin kuin suinkin ja ammu väärään rotastas noin viis kuus jalkaa. Sun pitää vääntää koko käsivartta olkapäästä asti ikäänkuin kääntyis se ruuvilla — niin tekee tytöt; pojat pitää olkavartensa liikkumatta ja vääntävät vain kyynärvartta kyynärpäästä asti. Ja muista että kun tyttö koittaa pitää jotain sylissään, niin hän levittää polvet erilleen; hän ei purista niitä yhteen niinkuin sinä teit lyijypallon kanss'. Minä, nääkkös, näin, että sinä olit poika, samassa kun rupesit pujottamaan lankaa neulansilmään, ja minä keksin nuo toiset konstit nähdäkseni vain, olinko arvannut oikein. No, kas niin, lähde nyt patikoimaan enos tykö, hyvä laps, hyvä Sarah Mary Williams George Alexander Peters, ja jos sinä joudut johonkin, ronkeliin, niin lähetä sana rouva Judith Loftukselle — s'olen minä se — niin koitan auttaa sinua pulasta. Kule jokirannan tietä kaiken aikaa, ja toiste kun lähdet kuleksimaan, ota sukat ja kengät jalkaas. Se tie on hyvin kivistä, ja luulempa että jalkas on joteskin hellät tullessas Gosheniin. No, Jumalan haltuun, poika parka!"

Kävin noin viis kuuskymmentä kyynärää rantatietä ylöspäin ja palasin sitten takasin kanootilleni, joka oli hyvän matkaa alapuolella Loftusten tupaa. Laskin vesille ja otin päästäni rookan, joka esti minua näkemästä ympärilleni. Tultuani keskelle jokea, rupes torninkello lyömään. Pidätin ja kuuntelin; ääni tuli heikkona veden yli, mutta selvästi - ykstoista! Päästyäni saareen, ei ollut mulla aikaa puhaltamaan, vaikk'olin kovasti hengästynyt soudosta, vaan ponnistin suoraan läpi metsän vanhaan leiripaikkaamme ja tein siihen kelpo kokkovalkean.

Sitten juoksin takasin kanootille, hyppäsin siihen yhdellä harppauksella ja sousin että ryskyi ruumiissani. Tulin oikealle paikalle ja ryntäsin metsikön läpi ja vuorta ylös ja sisään luolaan. Siellä makasi Jim pitkällään maassa kuorsaten että kaikui. Minä ravistin häntä hartioista hyvin lujaa ja huusin:

"Nous' ylös, Jim! Joudu! Meill'on hätä kynsissä. N'ovat perässämme."

Jim ei sanonut sanaakaan; mutta hän ryhtyi pakopuuhiin semmoisella vauhdilla, että selvästi näki, kuinka pelästynyt hän oli. No, puolen tunnin päästä olimme kantaneet kaikki, mitä meillä tässä maailmassa oli, tukevalle lankkulautallemme, ja s'oli valmiina laskemaan ulos pajupoukamasta, johon olimme sen piilottaneet. Viimeiseksi sammutimme tulet ja kynttilät luolasta.

Otin sitten kanootin rannasta ja sousin vähän matkaa joelle ja katselin ympärilleni kaikille tahoille; mutt' oliko siellä mitään venettä liikkeellä, sitä en ainakaan voinut nähdä, sillä tähdet ja varjot himmentävät näköalan veden päällä. Palasin rantaan ja sidoin kanootin lauttaan. Sitten sysäsimme sen vesille ja annoimme virran ajaa. Me kuljettiin saaren alapään ohi, ja koko aikana me ei hiiskuttu yhtään sanaa.

Kahdestoista luku.

Kello kai oli tuoss' yhden paikoilla, kun me viimein oltiin päästy saaren ohi, ja lautta tuntui meistä liukuvan eteenpäin hirveän hitaasti. Jos joku vene tulis ajaen meitä takaa, niin tuumattiin me heti hypätä kanootiin ja kiepsahtaa Illinoisin rannalle; mutta s'oli oikein onnen potkaus, ett'ei ketään tullut, sillä siinä kiireessä me ei oltu muistettu panna edes pyssyäkään kanootiin, saatikka sitten mitään syömistä tai muuta. Ja olihan se kaikkea muuta kuin viisasta, kun lastattiin kaikki tyyni lautalle, mutta lempokos sitä mokomassa hätämelskassa kaikkia muistaa.

Jos nuo molemmat miehet todellakin tulis saarelle sin' yönä, aattelin mä, niin näkisit he varmaankin pian valkean, jonk' olin sytyttänyt, ja rupeisivat sen ääressä odottamaan Jimiä pannakseen hänet kiinni. Se ei ainakaan ole minun syyni, jos ei heidän nenänsä sin' yönä kasvanut jotenkin pitkäksi; minä olin tehnyt parastani, ja vissiä vain on, että me ei ikinä nähty heistä merkkiäkään.

Heti aamun koittaessa laskimme lauttamme isossa joen polvessa pienen metsäisen saaren rantaan Illinoisin puolella ja tukimme sen pajupensaiden alle. Hakattiinpa me vielä kirveellä irti puunoksiakin ja panimme niitä koko joukon lautalle, niin että jokainen ohikulkija koht' olis luullut siinä maanvieremän tapahtuneen, kuten noissa hiekkarannoissa usein käykin, joita virtavesi leikkailee. Meill'oli korkeita kunnaita Missourin rannalla ja paksua metsää Illinoisin puolella, ja kun virta vielä kävi pitkin Missourin rantaa juur tuolta paikalta, niin ei meidän hevillä tarvinnut pelätä, että kenkään tulis sinne. Me maattiin siellä koko päivän metsässä ja katsottiin kuinka tukkilautat ja höyrylaivat viiltelit ohi virrassa Missourin puolella, ja miten ylöspäin menevät höyrylaivat ponnistivat eteenpäin keskeltä jokea. Minä kerroin Jimille kaikki mitä olin lörpötellyt tuon rouvan kanssa, ja Jim sanoi että s'oli näppärä rouva ja että, jos tämä itse olis yrittänyt meitä kiinni-ottamaan, h ä n ei olis ruvennut vahtimaan nuotiotulen vieressä, vaan hakenut koiran. No, sanoin minä, eikö sitten rouva voinut neuvoa miestään hakemaan koiraa? Jim sanoi panevansa vetoa, että rouva ajatteli asiaa samassa kun miehet olivat valmiit lähtemään saarelle, ja silloin, sanoi Jim, lähtivät he kylään hakemaan koiraa ja aika meni heiltä hukkaan; muuten mukamas me ei nyt olis oltu missä olimme, vaan samassa vanhassa kylässä jälleen. Minä puolestani sanoin, etten välittänyt syystä, minkätähden he eivät saaneet meitä kiinni, niinkauvan kun eivät saaneet.

Kun rupes hämärtämään, pistettiin me päämme ulos metsästä ja katsottiin ympärillemme kaikille tahoille. Ei ketään näkynyt. Silloin kiskoi Jim irti muutamia lankkuja ylimmästä lautasta, ja niistä rakensimme itsellemme suojuksen, jossa olis hyvä olla sateessa ja rajuilmassa ja jossa voimme säilyttää tavaramme kuivina. Sitten teimme tähän suojaan eri lattiankin, toista jalkaa korkeammalle kuin itse lautan pinta, niin että hyökylaineet höyrylaivoista eivät ulottuneet vilteillemme ja muille tavaroille. Keskelle hauskaa mökkiä panimme sitten vielä kerroksen savea ja naulasimme tämän ympäri lautoja, että se pysyis paikallaan, ja se olis meille tulisijana sadeilmalla ja kylmässä. Niinikään veistimme itsellemme varamelan, jos toinen sattuis katkeamaan. Sitten pystytimme lyhyen haarakepin, johon voimme panna palavan lyhdyn, ett'ei alaspäin menevät höyrylaivat törmäisi päällemme pimeässä.

No, seuraavana yönä matkustimme noin seitsemän tai kahdeksan tuntia virrassa, jonka voima oli noin neljä viis virstaa tunnissa. Matkalla me kalasteltiin ja juteltiin ja uitiinkin pari kertaa, kun uni oli meidät voittaa. S'oli ikääskuin vähän juhlallista, kun me noin maattiin selällämme lautalla ja annettiin sen luikua eteenpäin pitkin suurta, hiljaista jokea, tähtien loistaessa ylitsemme taivaalla. Emme koskaan tulleet puhuneeksi kovaa taikkapa nauraneeksi, muuta kuin hiljaa hymyten. Enimmäkseen oli meillä kauniit ilmat, eikä meille sinä yönä tapahtunut juur mitään, josta maksais vaivaa puhua, eikä sitten lähinnä seuraavinakaan.

Tuon tuostakin kulettiin me kaupunkien tai kylien ohi, jotka loistivat pimeiltä mäenrinteiltä välkkyvinä valopenkereinä, ilman että mitään taloja näkyikään. Viidentenä yönä me sivuutimme St. Louis'in kaupungin; s'oli ikääskuin koko maailma olis syttynyt ilmituleen. Pietarissa he ruukkasit sanoa, että St. Louis'issa mukamas oli kolme- tai neljäkymmentä tuhatta ihmistä, mutta minä en sitä koskaan uskonut, ennenkun nyt kello kahden aikaan tänä hiljaisena yönä näin koko tuon ihmeellisen valomeren. Ei yhtään ääntä kuulunut kuitenkaan; kaikki nukkuivat sikeässä unessaan.

Noin kello kymmenen aikaan illalla ruukkasin mä toisinaan käydä maihin ja noissa pienissä kylissä kymmenellä tai viidellätoista centillä ostaa jauhoja tai läskiä tai muuta syötävää; ja toisinaan sieppasin mä jonkun kananpojan, joka näkyi nukkuvan huonosti, ja väänsin siltä niskat nurin ja otin mukaani. Isä ukko ruukkasi aina sanoa, ett'ei koskaan pidä halveksia kananpoikaa, jos vain käy ottaa sitä mukaansa, sillä jos ei itse sitä tarvitsiskaan, niin saattaishan aina tavata jonkun, jolle se kelpais, ja hyvää tekoa ei koskaan unohdeta mukamas. Minä tosin en milloinkaan nähnyt, ett'ei ukko olis pitänyt kananpoikaansa itse, mutta niin hän yhtäkaikki aina ruukkasi sanoa.

Aamusin ennen päivänkoittoa ruukkasin mä myöskin hiipiä peltoihin ja lainata vesimeloonin tai ytykurkun tai taskullisen jyvätähkiä tai muuta mokomaa pikkukalua. Isä vaari sanoi aina, ett'ei ole väärin lainata mitä tarvitsee, kunhan vain aikoo maksaa takasin jos sopii; mutta leskirouva puolestaan väitti, että tuo vain oli pehmeämpää nimeä varkaudelle ja ett'ei mukamas mikään rehellinen ihminen menettelis sillä viisin. Jim sanoi, että he tavallaan olit oikeassa molemmat, sekä isä että leskirouva, puoleks kumpikin; ja paras keino meille olis määrätä pari tai kolme tavaraa, joita emme koskaan lainaisi — sitten ei olis väärin lainata mitä muuta hyvänsä, meinasi hän. No, me harkittiin tuota asiaa läpi koko yön, lauttamme uidessa yhä eteenpäin, ja meidän oli aika vaikea määrätä, mistä me luovuttaisiin, vesimelooneistako vai kurkuista vai mistä. Vasta aamupuoleen tultiin me lujaan päätökseen. Me, näättekös, päätettiin vakavasti, ett'emme koskaan kajoaisi villiomeniin eikä taateliluumuihin, ei vaikka mikä olis. Meill'oli ollut paljon kiusoittavaa päänvaivaa, mutta nyt, kun päätös oli tehty, tuntui oikein hyvältä. Minä varsinkin kiitin keskustelumme hyvää ja käytännöllistä tulosta, sillä, kuten kaikki tietää, niin villiomenat eivät maistu juur miltään, ja taateliluumut taas ei olis kypsiä vielä pariin kolmeen kuukauteen.

Silloin tällöin ammuimme me vesilinnun, jok'oli herännyt liian aikasin aamulla tai ei mennyt maata kylliks aikasin illalla. Ylimalkain voitiin me erinomattain paksusti.

Viidentenä yönä siitä, kun m'oltiin kulettu St. Louisin ohi, tuli päällemme oikein kunnon rajuilma. Myrsky raivosi, ukkonen jyrisi ja salamat liekehtivät kuin tuomiopäivänä, ja sade vuoti tulvana maahan. Ne ryömittiin mökkiimme, ja lautta sai hoitaa itseään. Salaman liekehtiessä näimme edessämme tuon suuren, leveän joen ja sen rantamailla korkeita vuoria, yhtä selvästi kuin keskellä päivää. Äkkiarvaamatta huusin; "Halloo, Jim, katsos tuonne!" Siell'oli höyrylaiva, jok'oli ajanut karille keskellä jokea. Me luikuttiin suorastaan sitä vastaan, ja joka leimaus näytti sen meille aivan selvästi. Se makasi kallellaan, ja toinen puoli yläkantta oli veden yllä. Savupiiput oli myös näkyvissä ja yks tuoli ison kellon luona, ja tuolin selkänojalla oli riippumassa vanha vilttihattu.

No, olihan keskellä yötä, oli myrskyistä ja kolkkoa, ja aivan niinkuin kaikki muutkin pojat sen kaltaisessa tilassa tunsin minä mielessäni ikääskuin jotain kutkuttavaa, nähdessäni tuon raakin makaavan siinä niin nolona ja yksinäisenä keskellä jokea. Oli, näettekös, tullut päälleni kova halu mennä sinne katsomaan minkälaista siellä olis. Ja niinpä sanoin:

"Mennään sinne, Jim."

Mutta Jim pani ensimmältä kovasti vastaan. Hän sanoi:

"Mitä hyötyä siit'on? Onhan meillä hyvä olla täällä. Mitä lempoo on meillä tekemistä vanahassa raakissa? Piä mitä sull'on ja älä mee sotkemaan muien asioihin, sanoo raamattu. Sitä pait on heillä varmaankin siellä vahti."

"Vahti? Mitä luulekkaan?" sanoin mä; "eihän siell'ole muuta vahtaamista kuin kansi ja perähytti; ja luulekko sinä että kukaan viisas ihminen panee henkensä vaaraan vanhan laivankannen ja kurjan perähytin tähden tämmösessä ilmassa; onhan koko värkki valmiina hajoomaan ja uppoomaan jokikinen hetki." No, siihen ei ollut Jimillä mitään sanomista, niin että hän jo piti suunsa, kun pitikin. "Ja sitä paitse", sanoin vielä, "voidaan me kenties löytää jotakin, joka meille kelpaa, katteinin hytistä tai muualta. Sikaareja kenties, oikeita kymmenen pennin sikaareja, paraita auringon alla. Höyrylaivojen katteinit on aina rikkaita, saavat kuuskymmentä dollaria kuukaudessa; eivät välitä vähintäkään siitä, mitä joku tavara maksaa, kun vain sitä haluavat. Kas niin, pistä kynttilä taskuus; minä en saa mitään rauhaa ennenkun m'ollaan nuuskittu kaikki nurkat tuossa raakissa. Luuletko että Tom Sawyer koskaan jättäis semmottia tarkastamatta? Ei, vaikka sais omenakakun, s'on vissi se. Hän kutsuis sitä seikkailuksi — niin hän tekis; ja hän nousis maihin raakille, vaikka henki menis. Ja hän tekis kaikki tyyni niin turkkasen pulskasti, mokomalla muhkeudella ja upeudella, että luulis itse Kristofferi Kolomboksen olevan liikkeellä löytämässä Kaana'an maata. Kumpahan Tom Sawyer olis tässä nyt!"

Jim mutisi tietysti vielä vähän, mutta myöntyi kuitenkin, ja kun leimaus taasen valaisi raakin, työnsimme me lauttamme sinne ja panimme sen kiinni perään ja kapusimme kannelle. Siellä me sitten kopeloitiin sinne tänne pimeässä, kunnes tultiin katteinin hytin ovelle, joka oli auki; ja Herra jesta! Siinä nähtiin me valoa peräsalongista, ja me kuultiin ääniä.

Jim kuiskasi mulle, että hänen rupes tekemään kovasti pahaa mukamas, ja hän tahtoi että me mentäis tiehemme. Minä tykkäsin kuin hän, ja meidän piti juur palata turvalliselle lautallemme takasin, kun kuulin valittavan äänen sanovan:

"Voi, voi, pojat, antakaa mun olla. Minä vannon pyhästi etten koskaan hiisku siitä sanaakaan."

Toinen, karkeampi ääni sanoi nyt:

"Sinä valehtelet, Jim Turner. Sin'oot aina ennenkin pitänyt samaa pirun peliä. Sinä vaa'it aina enemmän kuin omaa osaas voitosta, ja aina oot niin saanutkin, sinä hunsvotti, sen tähen että aina vannot mennä kielittelemään jos et saa mitä tahot. Mutta tällä kertaa etpä, piru vie, meitä enää petä. Sinä oot, jumal'avita, suurin roisto koko tässä maassa."

Jim oli jo menossa lautalle. Mutta minua oikein syhytti uteliaisuuteni, ja minä aattelin itsekseni, että Tom Sawyer ei suinkaan olis lipannut tiehensä justiin silloin, ja niinpä en minäkään sitä nyt tahtonut; minä tahdoin saada selville mitä tulis tästä jutusta. Minäpä siis rupesin ryömimään nelin kontin sen pienen pimeän käytävän läpi, joka vei peräsalonkiin. Tulin sinne lähelle, ja mitä näinkään! Muuan mies makasi pitkällään lattialla, kädet ja jalat sidottuna, ja kaksi muuta miestä seisoi hänen ylitsensä, toisella salalyhty kädessä, toisella pistooli. Tämä toinen piti pistoolin piipun suuta ojennettuna makaavan raukan päätä vasten ja sanoi:

"Jo jumaliste kohta pamahtaa, sinä kirottu konna!"

Makaava mies siinä ikääskuin vetäytyi nahkaansa ja kiljui ja kerjäsi: "Voi, voi, älä ammu, hyvä Bill, älä ammu. Minä en puhu asiasta, en halkaistua sanaa, en jumal'auta."

Lyhdyn pitäjä puolestaan vain nauroi ja sanoi:

"Haha! Vai niin! No, siitä totta jumaliste et pääsekkään puhumaan, sen takaan minä. Häpeehän toki — kerjätä noin. Niin, kyllähän nyt oot pehmeä suustas, sinä roisto. Ja äsken olisit tappanut meiät, ellei m'olis saatu sinua allemme ja köysiin. Ja minkä tähen? Sen tähen että mekin tahottiin oikeutta. Mutta s'oli viiminen kerta kuin uhkasit meitä noin, Jim Turner. Paa sisään pistoolis, Bill!"

"Enkä panekkaan, Jake Packard. Hänen pitää saada köniinsä ensin. Hän ampui vanhan Hatfieldin samalla tavoin. S'on nyt maksettava. Hän on sen rehellisesti ansainnut."

"Mutta minä en taho, ja mull'on siihen syyni."

"Jumala siunakkoon sinua siitä sanasta, Jake Packard! En unhota sitä, vaikk' eläisin sata vuotta", voivotteli lattialla makaaja.

Packard ei ollut häntä kuulevinaan, vaan ripusti lyhtynsä naulaan ja viittasi toiselle seuraamaan häntä pimeään käytävään, jossa minä olin. Minä siirryin selkä edellä taakseppäin minkä ennätin ja pujahdin muutamaan hyttiin, jossa panin maata eräälle makuusijalle. Samassa astui Packard sinne sisään myös puhuen taakseen:

"Tänne — tuu tänne."

Ja Bill herra astui hänen perästään sinne. Minä kutistuin seinää vasten niin pieneksi kuin voin, toivoen olevani toisella puolen maailmaa. Siell'oli pilkkosen pimeä, mutta minä tunsin viinan hajusta, että he seisoivat ihan vieressäni. Olin iloissani siitä, ett'en ruukannut juoda viinaa; mutta jos olisinkin sitä tehnyt, niin he tuskin sittenkään olis voineet haistaa miss'olin, sillä minä en melkein ollenkaan hengittänyt; niin olin peloissani. Ja muutenkin oli heidän puheensa sitä laatua, että melkein kuka hyvänsä sitä kuullessaan olis pidättänyt henkeään kauhistuksesta. Bill tahtoi kiven kovaan ampua Turnerin. Hän sanoi:

"Hän ilmasee meiät, kun ilmaseekin. Jos nyt antasimma hälle koko voiton, meiänkin osamme, niin se ei enää tukkis hänen suutaan, tämän kaiken perästä. Meiän täytyy tehä loppu hänen kielittelystään."

"Niin täytyy", sanoi toinenkin.

"No, mitä pirua sinä sitten mutkittelet! Mennään, siis, ja ajetaan kuula hänen kalloonsa."

"Älä hätäile. Miks' ammuttais ja meluttais? Kuules nyt! Me nuuskitaan kaikki hytit vieläkin, ett'ei mitään jäis meiltä tänne mätänemään, ja sitte mennään rauhassa veneellä maihin ja kätketään tavarat. Sitten ootamma rauhassa. Parin tunnin päästä on tämä ränstynyt raakki varmaankin murskana ja joen pohjassa. Hä? Ja hän on hukkunut eikä voi siitä soimata ketään muuta kuin itteään. Miks' me hänet tapettais? Minä en taho ihmisen kuolemaa omalletunnolleni. S'olis halpaa, olis huonoa moraalia. Hä? Enkö ole oikeassa?"

"Oot kai, mutta jos laiva nyt ei uppoiskaan? Hä?"

"No, voiaanhan yhtä kaikki oottaa pari tuntia? Hä?"

"No, olkoon menneeksi Tule sitte."

He menivät, ja minä lippasin tieheni toisaalle päin minkä kerkesin. Oli pikipimeä; mutta minä kuiskasin niin kovaa kuin uskalsin "Jim!" ja hän vastasi aivan olkapäältäni ikääskuin röhkien. Minä sanoin hiljaa:

"Sukkelasti, Jim, täss'ei ole aikaa ähkyä ja puhkua tuolla viisin. Tääll'on oikeita rosvomurhaajia laivassa, ja joll'emme saa kynsiimme heidän venettään päästä sit' irti, niin että nuo roistot eivät pääse täältä pois, niin yks raukka jää tänne kuolemaan. Mutta jos pannaan heidän paattinsa menemään, niin saavat he palkkansa joka sorkka, — kun vallesmanni tulee; hänen me lähetämme tänne. Sukkelasti nyt! Joudu, Jim! Minä juoksen oikeaa puolta, juokse sinä vasenta. Ala tästä lautalta ja — —"

"Ooh! Herra hallikkoon! Lautta? Tääll'ei oo mittään lauttaa ennää. S'on lähteny irti ja menny Jumalan nimmeen! — ja tässä seistään nyt! Voi, Herra jestantes!"

Kolmastoista luku.

Kas niin! Tunnustan että pidätin henkeäni hetkisen ja että tunsin ikääskuin jotakin kylmää pitkin selkäpiitäni. Jäädä salpatuksi laivaraakille mokoman miehistön kanssa! Mutta siin'ei ollut aikaa pitkään päivittelemiseen. Meidän täytyi nyt kaikin mokomin saada kynsiimme tuo vene — ja pitää se itseämme varten. Vaikkahan molemmat vapisimme kuin haavan lehdet, lähdettiin me varovasti ryömimään pitkin oikeanpuolista reilinkiä, ja se meni niin hitaasti siinä pimeässä, että melkein kokonainen viikko tuntui menneen, kun viimein tulimme raakin perimmäiseen perään. Ja — mitään venettä ei näkynyt. Jim sanoi vallan uupuneensa — peljästys oli hältä vienyt viimeisetkin voimat. Mutta minä sanoin että meidän yhtäkaikki tuli jatkaa, sillä jos jäätäis tähän riivattuun raakkiin, niin olis meillä ikääskuin matkapassi tästä matoisesta maailmasta. No, me kämpittiin taas perän ympäri ja tultiin viimein kaleitin ristikolle, josta meidän täytyi pitää kiinni käsin ja oikein ryömiä eteenpäin, sillä koko vasen reilinki oli veden alla. Siitä kappaleen matkaa keulaan päin, salongin yläoven kohdalla, löysimme vihdoinkin tuon siunatun veneen, Jumalan kiitos! Töin tuskin voin sen siinä pimeässä nähdä. Mutta se tietäkää, ett' iloni oli oikein priima sorttia. Mun piti juur laskeutua alas siihen, kun samassa salongin ovi aukesi. Yks noista miehistä pisti päänsä ulos, pari jalkaa nenästäni, niin että sittenkin luulin olevani mennyttä miestä; mutta hän veti pian kallonsa sisään jälleen ja sanoi:

"Peitähän toki tuo lemmon lyhtys, Bill!"

Sitten viskas hän jonkun möhkäleen veneeseen ja astui sitten alas siihen itse ja istui. S'oli Packard. Heti perästäpäin tuli Bill ulos ja astui hänkin veneeseen. Samassa sanoo Packard hiljaisella äänellä:

"No, kaikki on klaarina — laske ulos!"

Töin tuskin pystyin pitämään kiinni ristikosta, niin olin mennyttä. Mutta justiin silloin sanoo Bill:

"Äläs hätäile — otitko sinä pussin hältä pois?"

"No, enhän. Etkö sinä ottanut?"

"En. No, voi p—le! Nythän hällä on osansa kuitenkin."

"Sinä senkin hupakko! Mitä pirua me jätettäis hälle niin paljo rahaa? Tuu pois!"

He nousivat raakille jälleen ja menivät salongin ovesta sisään, ja ovi painui kiinni heidän perästään, sillä s'oli raakin pystypuolella. Silmänräpäyksessä olin minä veneessä, ja Jim tuli vyöryen perästäni, tuossa paikassa sain veitseni käteen ja leikkasin köyden poikki, ja vene lähti menemään.

Me ei edes koskettu airoihin, ei sanaa, ei kuiskaustakaan lähtenyt suustamme, me tuskinpa hengitettiinkään. Virta oli niin väkevä, että me parissa sekunnissa luisuttiin toista sataa kyynärää poispäin raakista, ja pimeys peitti sen näkyvistämme, ja me oltiin pelastetut ja tiesimme sen.

Päästyämme noin kolme- tai neljäsataa kyynärää alaspäin raakista, nähtiin me miten heidän lyhtynsä kimmalti sieltä hetkeksi kuin pieni tähti, ja silloin me tiedettiin, että nuo rosvot kaipasivat venettänsä ja rupesivat ymmärtämään, kuinka hauska se tila oli, johon he vastikään olivat tahtoneet jättää Jim Turnerin yksinään.

Sitten tarttui Jim airoihin, ja me katsottiin kaikkialle, näkyiskö lauttaamme. Nyt vasta rupesi minun käymään ikäänkuin vähän surku noita miehiä — eihän mull' ennen olis ollut aikaakaan siihen. Aloinhan aatella, kuinka kamalaa tuo yhtäkaikki olis — tulla jätetyksi tuolla viisin, vaikkapa nyt sattuiskin olemaan murhaaja. Saattaishan, Jumala paratkoon, tapahtua että minusta jonakin kauniina päivänä tulis murhaaja, ja miltähän silloin mulle tuntuis tuommonen kova onni? Ja niinpä sanoin viimein Jimille:

"Kuules, Jim, missä nyt ensiks nähdään mitään valoa loistavan rannalta, niin lasketaan siinä maihin, johonkin paikkaan, johon sinun sopii jäädä piiloon veneen kanssa; ja minä menen ylös ja herätän ihmiset ja keitän heille jonkun jutun, että menevät pelastamaan nuo rosvot surkeasta pulasta, niin että he ainakin voivat tulla rehellisesti hirtetyiksi aikanansa."

Mutta sitä tuumaa ei ollut niin helppo panna toimeen; sillä pian perästäpäin syntyi aika rajuilma, pahempi kuin ennen. Sade vuoti virtana maahan ja tuuli tuuli aivan hurjasti. Eikä mitään valoa näkynyt. Kaikki nukkuvat, aattelin mä. Me lennätettiin vinhaa vauhtia jokea alaspäin ja tähystettiin, eikö näkyis valoa, eikö näkyis lauttaamme. No, kului pitkä aika. Sitten helpotti sade vähäsen, mutta pilvet pysyivät, ja salama tuli leimahtaen, ja me nähtiin edessämme uivan jotakin mustaa ja tyyrättiin heti sinneppäin.

S'oli, kun olikin, kunnon lauttamme, ja arvaahan sen, kuinka iloisina me astuttiin sen päälle jälleen. Samassa näimme myöskin valopilkun loistavan alempana rannalta, ja minä sanoin heti että tahdoin sinne. Vene oli puolillaan ryöstösaalista, jonka tuo rosvojoukko oli varastanut raakista. Me viskattiin ne kaikki tyyni lautalle yhteen läjään; ja sitten sanoin minä Jimille, että hän antais lautan uida eteenpäin ja että hän sitten hetken päästä sytyttäis lyhdyn ja antais sen palaa kunnes palajaisin matkaltani. Sitten tartuin airoihin ja soutelin tuota valoa kohden. Tullessani lähemmälle, näkyi vielä kolme neljä valoa lisää — ylhäältä mäenrinteeltä. Siinä oli pieni kylä. Minä kulin vähän matkaa tuota rannimpaa valoa kohden ja pidätin sitten airoja ja annoin veneen luistaa omaa vauhtiaan. Tultuani sen viereen, näin että se olikin rannassa venyvän höyrylossin lyhty. Kiipesin sinne ylös ja rupesin hakemaan yövahtia ja löysinkin hänet viimein. Hän istui muutaman köysikimpun päällä nukkuen, pää polvien välissä. Sysäsin häntä pari kertaa hartioihin ja sitten rupesin surkeasti poraamaan.

Hän havahti ylös ja tuijotti vähän hämmästyneenä teensä; mutta nähdessään vain minut, haukotteli hän ja ojenteli raajojaan, ja sitten hän sanoi:

"Halloo, poika naskali, mitä sinä ulvot? Mikä hätänä."

Minä sanoin:

"Niin, kun isä — ja äiti — ja sisareni ja —"

Porasin taas oikein tarmoni takaa. Silloin hän sanoi:

"No, no, älähän nyt noin katkee siinä kahtia, kaikillahan on meillä surumma ja vaivamma täss' elämässä, kyllä se vielä paranee. No, mikä heiän nyt on sitten?"

"He — he — he ovat? — ootteko te vahtina tässä laivassa?"

"Oonpa niinkin", sanoi hän ikääskuin vähän mahtavasti. "Mie oon kapteini ja omistaja ja tyyrmanni ja luotsi ja yövahti yhellä kertaa; ja toisinahan oon mie rahtinakin ja toisinahan matkaväkenä. Enhän mie oo niin rikas kuin Jim Hornback vanhus enkä tietysti niin soakelin hyvä kaikille moailman kakaroille, että sirottasin ropojani pitkin moantietä kuin hän; mutta kuitenni oon hälle monta kertaa sanonunna ett'en mie tahtos olla hänen housuissansa, sillä merimiehen elämä s'on miun elämääni se, ja mie en, soakeli soikohon, tahtos virua moalla kahta virstaa kaupunnista, joss'ei milloinkana mitään tapahu, en vaikka hyö antasit mulle kuormallisen kultaa ja vähä peälle. Mie oattelen —"

Minä keskeytin hänet ja sanoin:

"N'on niin hirveän kovassa hädässä ja — —"

"Ketk'on?"

"No, Herra hallitkoon, isä ja äiti ja sisar ja neiti Hooker; ja jos te ottasitta lossiveneenne ja lähtisittä sinne — —"

"Mihin? Missä hiiessä hyö ovat sitten?"

"No, herranen aika, raakilla."

"Millä raakilla?"

"No, eihän niit'ole muuta kuin yks."

"Ethän sie meinaa tuota masinaa Walter Scott'ia."

"Justiin sitä."

"No, mutta pyhä Poavali, mitä lempoa hyö siellä tekevät?"

"Niin, eihän ne sinne tahallaan tulleet."

"Niin, kyllähän sen uskon. Mutta jos hyö eivät korjoo sieltä luunsa tuossa paikassa, niin pieveli heiät perii. Mutta miten hiiessä hyö joutuivat mokomahan pinnistyksehen?"

"Niin, — s'oli niin, että — neiti Hooker oli visiitillä tuolla kaupungissa — —"

"Booths Landingissa, niin, — no, anna tulla!"

"Niin, hän oli visiitillä, tuolla Booths Landingissa, ja justiin illan suussa piti hänen lähteä menemään hevoslossille mustan piikansa kanssa, sillä hänen piti olla yötä sen fröökynän luona — niin, en muista hänen nimeään; ja sitten menee heiltä perämela poikki, ja heidän lossinsa pyörähtää ympäri ja lentää perä edellä virran mukana pari virstaa poispäin ja puskee viimein tuohon raakkiin ja kaatuu, niin että lossimies ja hevoset ja tuo musta piika hukkuvat kaikki tyyni, mutta neiti Hooker iski kyntensä raakkiin ja kömpi ylös. No, ja noin tunti pimeän tulemasta tullaan me veneellämme samaa tietä, ja niin oli pimeä, että me ei nähty raakkia ennenkun oltiin sen vieressä; ja silloin me törmättiin siihen ja veneemme kaatui, mutta me toki, Jumalan kiitos, pelastuttiin kaikki tyyni, pait Bill Whipple — voi, voi sitä siivoa sielua — kumpahan olisin ees minä mennyt hänen sijastaan."

"No, mutta voi päiviäni! Onko mokomaa kuultuna nähtynä? No, mitä työ sitte teitten?"

"No, me hallooattiin huudettiin apua kurkun täydeltä, mutta joki on niin leveä siltä kohalta, ett' arvatenkaan ei kukaan meitä kuullut. Ja silloin sanoi isä, että jonkun täytyi mennä maihin ja hankkia apua mistä hinnasta hyvänsä. Min'olin ainoa, jok' osasin uida, ja minä lähdin matkaan, ja neiti Hooker hän sanoi, että jos en sais apua muualta ennen, niin menisin mukamas hänen enonsa luo, joka kyllä sitten pitäis asiasta huolen. Minä pääsin maihin kappaleen matkaa tästä alempana ja oon sitten juossut kuin hullu ja kokenut saada ihmisiä sinne apuun, mutta he sanovat vain: 'Mitä, tämmösenä yönä ja tällä virralla, sehän olis hulluutta; juokse sinä höyrylossille!' No, jos te nyt tahtositta — —"

"No, kenties mie tahonki, ja piru vie luulenki että sen teen; mutta kuka perhana mulle sen maksaa? Luulekko kenties että sun isäs — —"

"No, kyllähän siitä aina sovitaan. Neiti Hooker sanoi erittäin että hänen enonsa Hornback — —"

"No, pyhä Poavali! Hänkö on hänen enonsa? Kuules, poika naskali, juokse minkä kintuistas lähtöö tuonne, missä näet valkean palavan, s'on kapakka; ja sano heille siellä että näyttävät sulle tien Jim Hornbackin talolle. Älä kuhunustele, kuulekkos! Käytä jalkojas! Sano hälle, että mie laitan tänne hänen sisarentyttärensä ihka elävänä ennenkun hän kerkiää kaupunkihin. Kas niin, lähe nyt matkaan kuin oisit jo. Mie juoksen vain tuonne kulman taa ja herätän masinistin."

Minä harppasin sinneppäin, josta tuo valo näkyi, mutta niin pian kuin hän oli kiertänyt kulman, palasin minä takasin ja juoksin veneelle ja ammensin siitä veden ja sousin tyvenvedessä pitkin rantaa noin kuussataa kyynärää ylöspäin ja menin sitte piiloon parin halkoproomun taakse, nähdäkseni miten kävis; en saanut mitään rauhaa ennenkun olin nähnyt höyrylossin lähtevän. Ja totta puhuakseni, niin minä ikääskuin vähän ylpeilin itsekseni, kun olin nähnyt niin paljon vaivaa noiden kanaljain tähden, jotka jäivät raakille; sitä totta maar ei moni muu olis tehnyt. Minä vain toivoin että leskirouva olis saanut sen tietää. Hän olis varmaankin puolestaan ylpeillyt minusta, kun olin auttanut noita rosvoja. Miten näet lieneekin, niin tykkäävät vanhat leskirouvat ja muut jumaliset ihmiset aina kaikkien enimmän juuri rosvoista ja kaiken maailman pahantekijöistä ja roistoista. S'on vissi se.

No, minun siinä venyessäni, mitäs näenkään! Joo, tuo siunattu raakki tulee vyöryen pitkin virtaa, mustana ja kolkkona kuin kuolema. S'on totta, että siinä ikääskuin vähän värisytti selkäpiitäni, mutta yhtäkaikki laskin ulos ja sousin sinneppäin. Se makasi niin syvällä vedessä, ja minä huomasin heti, että siellä tuskin enää voi virua ainoakaan elävä sielu. Sousin sen ympäri ja huusin "halloo!" pariin kertaan, mutta mitään vastausta ei kuulunut; kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Minä tunsin vähän sydämmen-vaivaa noiden rosvojen kohtalosta, mutt'en paljon; sillä mä aattelin että jos he sen kestäis, niin kyllähän minä puolestani.

Samassa laski höyrylossi ulos rannasta; ja minä työnsin keskelle jokea ja pääsin hyvän matkaa poispäin virrassa; ja kun arvelin olevani lossiväen näkyvistä, pidätin hetken airojani ja katsoin taakseni ja näin, miten höyrylossi kulki raakin ympäri nuuskien neiti Hookerin jäännöksiä, joita katteini luuli tuon eno Hornbackin niin kovasti odottelevan; mutta hetken päästä he antoivat palttua koko puuhalleen ja höyrysit hyvää vauhtia takasin rantaan päin. Minä puolestani sousin jokea alaspäin että huilasi.

Kesti hyvin kauvan ennenkun sain Jimin lyhdyn näkyviin; ja kun sen viho viimeinkin näin, tuntui se olevan tuhannen virstan päässä. Saapuessani sitten kerrankin perille lautallemme, rupes aamu koittamaan lännestä; ja me mentiin maihin muutamaan saareen, kätkimme lautan ja upotimme veneen. Sitten mentiin me makuulle ruohoon ja nukuttiin sikeästi kuin kuolleet.

Neljästoista luku.

Nukuttuamme viimein kylliksi, ruvettiin me huviksemme räknäilemään noita tavaroita, jotka tuo surkea rosvojoukko oli varastanut raakilta. Siinä oli jos jotakin: saappaita ja vilttejä ja vaatteita ja koko joukko muuta kauskua, ja koko läjä kirjoja ja yks kiikari ja totta maarian — kolme lootaa sikaareja. Ei kumpikaan meistä ollut ikipäivinä ollut niin rikas koko eläissämme. Sikarit meitä miellytti kaikkein enimmän. Me maattiin koko sen iltapäivän metsässä loikoillen ja polteltiin ja juteltiin, ja minä luin noista kirjoistakin pariin erään; harvoin voi ihminen niin paksusti. Minä kerroin Jimille kaikki mit'oli tapahtunut raakilla ja höyrylossilla, ja minä sanoin että tuo kaikki oli seikkailuita; mutta Jim sanoi kernaimmin tahtovansa päästä kaikista seikkailuista vastedes. Hän sanoi että, kun minä kämpin tuohon käytävään raakilla ja hän konttasi takasin tullakseen lautalle ja tämä oli poissa, hän oli kuolla siihen paikkaan, sillä hän aatteli olevansa mennyttä kalua, miten ikinä käviskin; jos hän ei pelastuis, niin hukkuis hän, ja jos hän pelastuis, niin veis pelastaja hänet takasin fröökynä Watsonille, joka möis hänet Etelään, kun möiskin. Ja siinä hän oli oikeassa; hän oli enimmäkseen aina oikeassa; häll'oli turkkasen hyvä pää, neekerin pääksi.

Luinmahan myöskin Jimille noista kirjoista kaikellaista kauskua kuninkaista ja herttuoista ja kreiveistä ja senkaltaisista ihmisistä ja kuinka he kävit ylönpalttisen komeissa vaatteissa ja millä penteleen komervenkillä he kulkivat muun väen seassa, ja miten he kutsuivat toisiaan Teidän maisteetiksenne ja Teidän ylhäisyydeksenne ja Teidän armoksenne ja Teidän korkeudeksenne ja Jumala ties miksi, sen sijaan kuin vain olisit sanoneet "hyvä herra" tai "Te", niinkuin tavalliset ihmiset. Ja Jim hän kuunteli korvat pystyssä ja silmät selällään. Viimein hän sanoi:

"No, herranen aika, enhän olis luullu niit' olevan niin perhanan paljon. Tuskinpa oon kuullu puhuttavan mistään kuninkaastakaan, pait tuosta vanahasta kuningas Sallermann'ista ja noista kakspäisistä ja jalattomista kuninkaista korttipakassa. Paljonkohan tommosella kuninkaalla on palakkaa?"

"Palkkaa?" sanoin minä; "ooh, heill'on tuhat dollaria kuukaudessa, jos tahtovat. Heill'on aivan niin paljo kuin heidän lystää, nääkkös. Kaikkihan oikeimmiten on heidän omaansa."

"No, voi sun turkin pippuri! Mitä heillä sitte on tekemistä?"

"Tekemistä? Sanohan vielä! He eivät tee tämän taivaallista. Istuvat päiväkaudet kädet ristissä ja voivat paksusti."

"No, voi sun saakeli!"

"Niin, niin s'on. Pait tietysti kun tulee sota. Silloin lähtevät he sotaan, mutt'eivät ammu itse; komentavat vain kiven takaa. Mutta kotosalla laiskottelevat he vain tai käyvät toisinaan metsästämässä huvikseen — tai — sssh! — kuulitko jotain?"

Me karattiin pystyyn ja katsottiin kaikkialle, mutta s'oli vain höyrylaiva joka tuli hohottaen niemen takaa; ja me istuttiin jälleen.

"Niin, niin", jatkoin minä nyt, "ja toisinaan, kun noilla kuninkailla on ikävä, niin rettelöivät ja juonittelevat he huvikseen parlamenttinsa kanssa, jossa valtiomiehet istua kököttävät, ja jos joku niistä rupee murisemaan, niin tuossa paikassa kuningas sivaltaa hältä pään poikki. Mutt' enimmäkseen laahustavat kuninkaat päivät pitkin haaremissaan."

"Missä?"

"Haaremissa."

"Mikä se haaremi on?"

"No, hyvänen aika, etkö sinä tiedä sitäkään? S'on se paikka, jossa kuninkaan rouvat asuu. Salomolla esimerkiks oli semmonen haaremi. Häll' oli varaa pitää noin miljoonan paikkeille muijia, hällä."

"Ahaa, johan muistan. Niin, niin, tommonen haarami s'on, niin sanoakseni, jommonenki kasvatuslaitos. Mitä elämää siellä mahtaa olla noien kaikkein lapskakarain kanss'. Kuinka ne rääkyy ja poraa ja telemii ja tappelee alinomaa. Ja kaikki toi akkaväki sitte! Miten ne mahtaa riiellä ja kinata, ja repiä toisians tukasta! Olishan siinä tekemistä, ja saishan siinä nauraakkin aivan haletakseen. Ja sitte kehtaavat vielä sanoa, että tuo Sallermanni mukamas oli viisas mies. Min'en anna kahta penniä hänen viisaurestaan. Mikä viisas mies tahtos päiväkauret ellää tommosessa peevelin pelissä? Viisas mies laittas ennemmin ittelleen vaskisepänverstaan; voishan hän sillon ainaki panna kiinni verstaansa, kun tahtos vähän nukahtaa."

"Niin, mutta Salomo oli kuitenkin viisain mies mitä koskaan on löytynyt; sillä rouva Douglas sanoi sen itse, ja hän ei koskaan valehtele."

"Min' annan palttua leskiprouvalle. Sallermanni ei ollu mikään viisas mies, eipä piru vie ollukkaan. Mitä kaikkia hullutuksia pistikään hänen päähäns'. Johan sitä itkis kaikki Pietarin siatkin. Tiiäkkös, kun hän kerran halkas pienen lapsiparankin kahtia —"

"Kyllä tiedän, leskirouva puhui mulle siitä myös."

"No, onko se laitaa se? Onko semmonen mies viisas? Hölömö hän on. Kattos nyt. Toi kuusenkanto tuossa on toinen noist' akoista; sin' oot toinen; min' oon Sallermanni, ja tää dollarinseteli on toi lapskakara, josta te riitelettä. No, mitä teen nyt minä? Kiertelenkö mä hiljaa pitkin kylää ja tiiustelen salaa joka talossa saarakseni seleville kenenkä toi kakara — ei, vaan tää seteli, on oma, ja annan sen sitte oikealle akalle — ei, vaan sulle tai tuolle kuusenkannolle? Niinhän tekis viisas ihminen. Mutta mitäs vielä! Minä repäsen sen kahtia ja annan toisen puolen sulle ja toisen puolen sille toiselle akalle. Just präsiis sillä vlisin menetteli Sallermanni lapsrukan kanss. No, nyt kysyn vain: onko siinä laitaa? Mitä hyötyä on kellään puolesta setelistä? Huolivatko he siitä puoteissa? Johan nyt. Ja mitä hyötyä on puolesta lapskakarasta? Min'en antas viittä penniä tuhannesta mokomasta puoliskosta."

"No, mutta Jim, sinähän oot aivan eksynyt asian oikeasta ponsipaikasta, kuulekkos, oot eksynyt monta penikulmaa."

"Hä? Minäkö? Mene hiiteen ponsipaikkones. Niinku min'en tietäs mik'on selevää järkee. Ja Sallermannin tyhymässä teurastuksessa ei ole mittaan selevää järkee. Eihän siinä riirassa ollu kysymystäkään puolesta lapsesta, vaan koko lapsesta siinä oteltiin. Ja sen mä sanon, että se, joka ruppee ratkasemaan riitaa koko lapsesta puolella lapskakaralla, se mies menköön tunkiolle. Älähän haastakkaan mulle Sallermannista. Minä tunnen miehen jo selästäkin."

"Mutta sanonnan sulle, ett'et tiedä asian ponsipaikkaa."

"Mee tunkiolle ponsipaikkones! Minä tiiän minkä tiiän. Ponsipaikka? Tahotko sinä tietää, missä oikeastaan se syvin ponsipaikka tässä asiassa on? Hä? Joo, se ei ole missään muualla kuin siinä elämässä, jota Sallermanni eli. Katos nyt. Mies, jolla vain on yks tai kaks lapskakaraa, hän ei mee niitä tuhulaamaan tolla viisin; häll'ei ole siihen halua eikä varaa. Hän tietää tallentaa kakaransa. Mutta semmonen mies, joll'on viis miljonaa lasta kiljumassa kotona, hän ei paljoa niistä välitä. S'on hälle joteskin yhyrentekevää, jos yks niistä hakataan kahtia; samaa kuin jos halkaset hältä kissanpojan. Niitä on hällä sittenkin yltäkyllin. Pari kakaraa sinne tai tänne, se ei tuntunut Sallermannille enemmän kuin kirppu. Ja siinä koko juttu. Usko pois!"

Mikä kanalja neekeriksi! Saatuaan jotain päähänsä, oli hän kuin pölkky. En ikinä ole nähnyt neekeriä, jok'olis ollut niin raivossaan Salomolle. Ihan turhaa ruveta häntä lepyttämään. Minä rupesin sentähden puhumaan muista kuninkaista ja jätin Salomon rauhaan. Kerroin hälle Lutovikki kuudestoistasta, jolta hakattiin pää poikki Franskanmaassa monta vuotta sitten, ja hänen pienestä pojastaan Delfiinistä,[3] jok'olis tullut kuninkaaksi, mutta he panivat hänet kiinni ja pistivät vankeuteen, johon muutamat sanovat hänen kuolleen.

"Poika parka!"

"Mutta toiset sanovat, että hän pääsi karkuun ja tuli Amerikaan."

"No, sehän oli hyvä. Mutta vähän ikävä mahtaa hälle kuitenkin tulla täällä. Eihän tääll'ole mittään kuninkaita, vai mitä, Huck?"

"Ee-i."

"Silloinhan hän ei voi saara mittään paikkaa, poika parka. Mihin hän joutuu?"

"Hm, jumala ties. Muutamat noista karanneista kuninkaista rupeevat poliiseiksi, toiset opettavat ihmisiä puhumaan Franskanmaan kielellä."

"Hä? Mitä sä meinaat? Eiväkkö sitte Franskan ihmiset puhu samallaisella kielellä kuin me?"

"Ei, Jim; hui hai. Heidän kielensä kääntyy ja vääntyy aivan toisin kurin kuin meidän. Sin'et ymmärtäis sanaakaan heidän puheestaan."

"No, mutta Herra hallikkaan, mitä kurjuutta! Mistä se tulloo?"

"Niin, minä en tie; mutta niin se vain on. Olen onkinut vähän heidän sotkustaan eräästä kirjasta. Aatteleppas että joku tulee luokses ja sanoo: Parla-vussi-fransaisu[4] — mitä sä meinaisit?"

"Mitäkö mä meinaisin. Min'en jumaliste meinais mittään. Minä löisin häntä korvalle ja käskisin hänen tietää huutia — jos hän ei olis valakonen, nääkkös. Mutta tulukaanpas vain neekeri moukka haukkumaan mua tolla viisin!"

"Ääh, eihän s'ole mikään haukkumasana. Sehän vain on samaa kuin jos hän kysyis sulta, osaakko sinä puhua Franskanmaan kielellä."

"No, mutta miks hiiessä hän ei sitä kysy sitte?"

"No, voi, voi, sitäpä hän juur kysyy. S'on Franskanmaan ihmisten tapa sitä kysyä."

"Hm, jassoo. Mutta s'on hiriviän hassu tapa sitä kysyä, ja min'en ennää taho kuulla siitä sanaakaan. Siin'ei ole mittään järkiä."

"Kuules nyt, Jim; puhuuko kissa niinkuin me?"

"Ei tietysti."

"No, entäs lehmä?"

"Ei, ei lehemäkään. Johan nyt!"

"No, puhuuko kissa niinkuin lehmä tai lehmä niinkuin kissa?"

"Ei, sitä ne ei tee."

"No, onko se sinusta kummallista, että toinen niistä puhuu eri tavalla kuin toinen?"

"Eei, eihän siin' oo mittään niin kummallista."

"No, ja onko siinä mitään kummallista, että ne kumpikin puhuu eri tavalla kuin me?"

"Ei; se kyllä on aivan luonnollista."

"No, miks' se sitten olis kummallista, että Franskalainen puhuu eri tavalla kuin me? Vastaappas siihen sinä."

"Onko kissa ihiminen, Huck?"

"Eei!"

"No, sittenhän ei voi pyytää että kissa puhus niinku ihiminen. No, onko kenties lehemä sitte ihiminen — vai onko se kenties kissa?"

"No, ei suinkaan, ei kumpaakaan."

"No, sittehän ei liion voi pyytää että se puhus niinku ne. Mutta kuules nyt, onko Franskalainen ihiminen?"

"On kaiketikkin."

"No hyvä. Mutta sanoppas nyt, miks helev—ssä hän ei myöski voi puhua niinku ihiminen? Vastaa sinä siihen."

Minä näin ett'ei maksanut vaivaa kiistellä hänen kanssaan sen pitemmältä. Neekerin kanssa ei totta maarian pääse mihinkään. Sikspä vaikenin minä.

Viidestoista luku.

Me ruvettiin nyt meinaamaan, että me ainakin kolmessa yössä kerettäisiin Cairoon, tuohon kaupunkiin Illinoisin perukassa, jossa Ohio joki laskee Missisippiin ja johon me oikeastaan ponnistettiin. Siellä aiottiin me myydä lauttamme ja nousta höyrylaivaan ja matkustaa Ohioa ylöspäin vapaisiin Valtioihin, joissa ei neekeriorjuutta ollut ja me voitais elää herroiksi.

No, toisena yönä tuli paksu sumu, ja me aiottiin mennä maihin johonkin saareen, sillä senkaltaisessa sumussa on melkein mahdoton kulkea. Minä siis melosin kanootia edeltäpäin, kiinnittääkseni lautan kokkanuoran lähimmän saaren rantaan; mutta tuohon tultuani ei siinä ollut muuta kuin pieniä, heikkoja vaivaispensaita, joihin voisin sitoa nuoran. No, kiinnitinhän sen sentään paksuimpaan pensaanrunkoon, mutta sillä paikalla oli kova virta, ja lautta tuli ajaen semmoista vauhtia, että se repi irti koko pensaan juurineen päivineen ja ajoi tiehensä aika kyytiä. Sumu oli paksua kuin puuro, ja mun rintaani ahdisti niin, että puoleen minuutiin en päässyt paikaltani - ja sitten ei lauttaa enää ollut näkyvissä; siinä tuskin näki kymmentä kyynärää eteensä. Minä hyppäsin kanootiin ja sänttäsin sen perään ja tartuin melaan ja panin sen lehden pyyhkäisemään. Mutta ainoastaan kanootin perä liikkui, vääntyen vasempaan ja oikeaan. Siinä tulisessa kiireessä olin kokonaan unohtanut, ett' alus oli keulasta kiinni rannassa. Juoksin ylös ja koetin sen päästää, mutta minua puistutti niin ja käteni vapisi niin, että siinä meni hyvän aikaa ennenkun sain nuoran irti. Hiki otsassa lähdin kiireimmän kautta matkaan, saavuttaakseni lautan. Ja kaikki meni joltisestikin niinkauvan kuin rantaa piisasi, mutta koko saari oli tuskin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, ja samassa hetkessä, kuin pyörähin alimman niemen ohi, sukelsin suorastaan tuohon paksuun valkoseen sumuun enkä silloin enää tietänyt, enemmän kuin eksynyt pässi, miss'olin tai mihin joutuisin.

Eihän ollut siinä viisasta ruveta melomaan; olisin voinut puskea kiveen tai luotoon tai mihin hyvänsä. Istuin sentähden rauhassa ja annoin kanootin vieriä virran mukana, vaikka s'on turkkasen vaikea pitää käsiään rauhassa mokomassa tilassa. Minä hoilasin pariin kertaan ja kuuntelin. Hyvin kaukaa kuuluikin joku ääni vastaavan, vaikka heikosti, ja paikalla palasi rohkeus rintaani, joka jo oli ikääskuin vähän riutunut. Rupesin taas melomaan sinneppäin, ja sitten kuuntelin uudestaan hyvin tarkasti. Se kuului nytkin, ja minä huomasin joutuneeni vähän suunnasta syrjään, liian paljon oikealle. Hetken päästä, kun se taas kuului, olin liiaksi vasemmalla siitä — ja päälle päätteeks minä en sitä myöskään ollut lähestynyt, kun näet alinomaa kulin väärään, milloin toisaalle, milloin toisaalle, ja se sitä vastoin ajoi suoraan eteenpäin.

Minä toivoin, että tuo hupakko ymmärtäis ruveta rummuttamaan tinakastrullia tai jotain semmoista ja sitä soittoa sitten jatkais yhteen mittaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja s'oli tietysti nuo tyhjät paikat huutojen välissä, jotka minua niin onnettomasti eksytti. No, minä ottelin siinä eelleen, ja mitäs ollakkaan! jo kuulin tuon äänen takaapäin. Nyt vasta olin aika sotkussa. Joko s'oli jonkun toisen ääntä taikka olin minä pyörähtänyt aivan ympäri kuin hullu lammas.

Heitin alas melan. Taaskin kuului sama huuto, ja s'oli takanani, mutta toisella paikalla. Ja sitten se vaihteli alinomaa paikkaa, kunnes se viimein oli edessäni taas. Min'en edes varmaan tiennyt, oliko se Jim joka siellä huusi vai joku muu lauttamies, sillä ääni ei tuommoisessa sumussa kuulu luonnolliselta. Mutta sitten mä hoksasin, että sen muutto paikasta paikkaan tuli siitä, että kiemuroiva virta heilutti kanootini ympäri moneen kertaan, minun sitä huomaamatta.

Huutoa jatkui, ja hetkisen perästä kulin minä korkean rannan ohi isojen puiden varjossa, jotka näyttivät harmailta aaveilta, ja virta kääntyi vasemmalle, oikein kohisten uponneiden puunkantojen ja muun romun välissä. Parin sekunnin päästä ei taaskaan näkynyt muuta kuin tuo valkonen sumu yksin, ja minä istuin liikkumatta ja kuuntelin vain miten sydämmeni pamppaili rinnassani; minä luulen, että se toimitti sata tykytystä minun vetäessäni yhden kerran henkeä.

Minä ymmärsin nyt varsin hyvin, miten asian laita oli. Tuo korkea ranta oli saari, ja Jim oli arvatenkin virran mukana joutunut sen toiselle puolelle. Se ei ollut mikään pikkunen luoto, jonka ympäri olis kulkenut kymmenessä minuutissa. Siinä oli näet korkeita ja paksuja honkia, siis ison saaren puita; mahtaa ollut seitsemän kahdeksan virstaa pitkä ja parin virstan levyinen.

Istuin hiljaa ja kuuntelin vain, noin kvartin tuntia. Virran vauhti oli hyvinkin viis kuus virstaa tuntiinsa, ja sitä vauhtia minä kulin; mutta sitä ei ollenkaan tunne. Ei, vaan siinä tuntuu aivan siltä kuin makais ihan liikkumatta veden päällä; ja jos sattuu kulkemaan ohi jonkun kiinteän puunkannon tai muun semmosen kappaleen, niin ei siinä aattele että itse kulkee sukkelaa eespäin, vaan että kanto kiitää sivu hirveää vauhtia. S'on joteskin kolkkoa ja ikävää, kun tuommoisessa sumussa täytyy olla yksin liikkeellä keskellä yötä; jos ette sitä usko, niin käykäähän kerraksi koettamaan — saattepa nähdä.

No, noin puoli tuntia kului sillä viisin, ja tuon tuostakin minä huusin "halloo." Viimein kuuluikin jonkinmoinen vastaus, ja minä koin seurata sitä, mutta s'oli turhaa. Huomasin joutuneeni pienten luotojen keskeen, joista näin vilahuksen, kun salmi niitten välissä oli ahtaimmillaan, ja toisinaan, kun en niitä nähnyt, kuulin kuitenkin laineiden loiskeesta rantaa vasten, missä ne olit. Semmoisissa seikoissa oli mahdoton erottaa, mistä joku ääni tuli; välin kuului sieltä, välin täältä. S'oli samaa kuin olis tavotellut virvatulta.

Neljään viiteen kertaan oli vähältä ett'en ajanut maihin, ja minä aattelin, ett'ei lautalla ollut hyvä siitä suoriutua ja että se varmaankin vähän väliä törmäsi rantoihin.

No, jonkun ajan päästä tuntui siltä kuin olisin tullut avoveteen jälleen, mutta mitään ääntä ei enään kuulunut. Tulin tuumanneeksi, että lautta kenties oli tarttunut johonkin kantoon ja joutunut haaksirikkoon niineen päivineen. S'oli surkeaa ajatella, mutta min'olin niin väsynyt ja uupunut, että painuin pitkälleni paatin pohjalle välittämättä enää mistään. Enhän kuitenkaan tahtonut tahallani nukkua; mutta mull'oli niin uni, että silmäni eivät pysyneet auki enään, ja niinpä tuumasin, että voihan tässä toki pikkusen uinahtaa.

Mutta siitä tuli enemmän kuin pikkusen, sillä kun viimein heräsin, loisti tähdet kirkkaalta taivaalta, sumu oli hävinnyt, ja virta kuletti minua kauheaa vauhtia eteenpäin pitkin leveää joenpolvea. Ensimmältä en ollenkaan tietänyt missä olin; luulin näkeväni unta, ja kun viimein rupesin tointumaan ja seikat selveni, tuntui siltä, kuin olis ne tapahtuneet pari viikkoa takaperin.

Joki oli aivan tavattoman leveä siltä kohdalta, ja sen rannoilla oli tiheää ja paksua metsää, aivan kuin tukevana muurina, sen mukaan ainakin kuin minä siinä tähtien valossa voin nähdä. Katsoin virtaa alaspäin ja huomasin mustan pilkun veden pinnalla, kappaleen matkaa poispäin. Minä ponnistin sen perään, mutta päästyäni luokse ei siin' ollutkaan muuta kuin pari kolme yhteenkytkettyä tukkia. Sitten näin taas toisen mustan kappaleen ja ajoin sitä takaa; sitten taasenkin toisen, ja sillä kertaa sain istua suolaan. Siin' oli todellakin rakas lauttamme edessäni.

Tultuani sen laitaan, näin Jim'in istuvan siinä nukkumassa, pää polvien välissä ja oikea käsivarsi peräairolla. Toinen airo oli poikki, ja lautta oli täynnään lehtiä ja oksia ja muuta rytöä.

Sidoin kiinni kanootin ja astuin lautalle ja painuin pitkälleni Jimin viereen, ihan hänen nenänsä eteen. Sitten rupesin haukottelemaan ja ojentelemaan raajojani, aivan kuin vasta olisin herännyt, ja sanoin:

"Halloo, Jim, taisin nukkua? Miks'et herättänyt minua?"

"Herra Jumala, sinäkö s'oot, Huck? Ekkö s'oo kuollu, ekkö s'oo hukkunu? Ookko sinä tullu takasin? No, voi, voi, aivan täyttä tottako oot kotona taas? Aivan täyttä tottako? Anna mä koittelen sinua käsilläni, laps kulta, anna mä koittelen sinua sormillani. Ei, sin' et oo kuollu, ei, sin'oot torellaki sinä', sin'oot Huck, se sama vanaha Huck — se tavallinen Huck suolineen sorkkineen, kiitetty olokoon Jumala!"

"Mutta mikä sun on, Jim? Kai oot vähän ryypiskellyt?"

"Ryypiskelly? Olisinko minä ryypiskelly? Siihenkö täss' olis ollu aikaa?"

"No, mutta miks sinä noin hulluttelet?"

"Mitä? Hulluttelenko mä?"

"Mitä? Sanoithan vast'ikään, että minä mukamas olen tullut takasin, ja mitä kaikkia lörpötitkin, ikääskuin olisin ollut poissa."

"Huck — Huck Finn, katto minua naamaan. Ekkö sin'oo ollu poissa?"

"Ollut poissa? Mitä hiidessä sinä tarkotat. Enhän minä ole ollut missään. Missä min'olisin ollut sitten?"

"No, mutta — — nyt on jumaliste tää maailma nurin. Mitä!? Oonko minä tässä minä tai oonko minä joku muu? Oonko minä tässä lautalla tai missä minä oon? Kumpahan tietäsin sen."

"No, totta kai sin'olet tässä suolines sorkkines, mutta minä luulen että sin'oot vähä pyörällä päästäs, Jim parka."

"Oonko? Vai niin. Mutta sanoppas nyt, sinä viisas Huck, ekkö sinä soutanu eeltäpäin pannakses kokkanuoran kiinni tuohon saareen? hä?"

"En, en suinkaan. Mihin saareen? En min'oo nähnyt mitään saarta."

"Et oo nähäny mittään saarta? Jassoo! Kattos nyt — eiköhän lautta lähteny irti ja eikö se luikunu menemään virran mukana ja ekkö sinä jääny yksin sinne sumuun? Hä?"

"Mihin sumuun?"

"Sumuun, sumuun. Sitähän on kestäny koko yön, tiiän mä. Ja ekkö sinä huutanu ja enkö minä vastannu? Ja eikö me eksytty sinne saarten sekaan, kunnes oltiin aivan yhtä pyörällä päästämme molemmat? Hä? Ja enkö minä puskenu välin toiseen, välin toiseen noista riivatun saarista ja enkö ollu joutua joen pohojaan? Hä? Eikö s'oo niin, eikö s'oo niin? Hä? No, vastaappas nyt."

"Ei, kuules nyt, Jim, johan tämä menee liian pitkälle. Min'en ole nähnyt mitään sumua tai mitään saaria enkä tie tämän taivaallista sinun vaaroistas enkä mistään. Olenhan istunut tässä koko yön juttelemassa kanssas, kunnes noin kymmenen minuutia sitten nukuit ja minäkin mahdoin nukahtaa. Sinä tuskin olisit ennättänyt päihtyä sill'aikaa; siis olet kai nähnyt unta."

"No, kas siinä ollaan. Miten hiiressä min'olisin ennättäny nähä niin kauhean paljo unta kymmenessä minuutissa?"

"En totta maar tie, mutta unta olet yhtäkaikki nähnyt, sillä mitään tuonkaltaista ei ole tapahtunut. S'on vissi se."

"Mutta s'on myös vissiä, että minä näin sen kaikki tyyni aivan selevästi."

"Min' annan palttua sun näkemiis. Niiss'ei ole vähintäkään perää. Olenhan istunut tässä kaiken aikaa."

Jim oli aivan ääneti noin viis minuutia, istui vain siinä tuumiskellen, leuka käsien välissä. Viimein hän sanoi:

"Täytyy kai mun sitte myöntää, että s'oli unta; mutta jumaliste olikin se niin muhkeaa unta, ett'en ikinä oo mokomaa kuullu. Ja sitte s'oli niin hiton väsyttävää. Olenhan aivan kuin minua olis huhumarossa sotkettu."

"Ooh, semmoistahan usein tapahtuu unissa. Mutta tämä oli yhtäkaikki priima sorttia. Kerroppas se mulle alusta loppuun, Jim."

Jim oli heti valmis ja rupes kertomaan kaikki tyyni alust' aikain, aivan niinkuin oli tapahtunut, vaikka hän tosin pani liikojakin piisalle asti. Sitten alkoi hän myöskin "selittää" tuota untansa, koska se muka oli meille lähetetty varoituksena. Hän sanoi, että ensimmäinen saari tiesi ihmistä, joka mielellään tahtoi tehdä meille hyvää, mutta virta mukamas merkitsi toista ihmistä, joka esteli tuota hyvää tapahtumasta. Huudot olivat merkkiä ja varoituksia, jotka silloin tällin ilmestyivät meille elämässämme ja joita meidän tuli tarkasti huomata ja koettaa ymmärtää; muuten ne tiesivät meille paljasta onnettomuutta eik' ikinä mitään hyvää. Kaikki nuo pienet saaret, joiden sekaan m'oltiin jouduttu, tiesivät harmia ja ikävyyttä, jota ilkeät ihmiset meille tuottavat, mutta jos me vain pysyttäis lästissämme ja pitäisimme kitamme, rupeamatta mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, niin tultais me hyvin toimeen ja me päästäis pois sumusta ja aivan eheinä tuohon suureen avojokeen, joka merkitsi vapaita Valtioita ja johon kaikki huolemme ja murheemme loppuisit.

Minun noustuani lautalle, oli hetken päästä taivas vetäytynyt pimeihin pilviin, mutta selveni nyt jälleen.

"No jaa, Jim, sinä selität unia aika hyvästi", sanoin minä; "mutta mitähän merkitsevät nämä kaikki?"

Osotin hänelle oksia ja lehtiä ja rytöä lautalla ja tuota taittunutta airoa. Jim katseli niitä hetken aikaa, ja sitten katseli hän minua ja sitten taas tuota roskaa. Hän oli nyt päntännyt tuon uniluulon niin syvälle päähänsä, ett'ei se enää tahtonut siitä lähteä, että hänen, niin sanoakseni, oli vaikea saada tolkkua itsestään. Mutta viimein näkyi totuus hänelle kuitenkin selvenevän, ja silloin katsoi hän minua suoraan silmiin, hyvin vakavana, edes hymähtämättäkään, ja sanoi:

"Mitä noi merkittee? Sen mä sanon. Kun min'olin aivan uupunu ponnistuksesta ja huutamisesta ja viimein nukahin, niin oli mun syömmeni niin vallan musertunu sinun hukkumisestas, etten enää piitannu tään taivaallista, en ittestäni enkä lautasta. Ja kun mä sitte heräsin ja näin sinun tossa vallan ehiänä ja terveenä, sillon, Huck, olin mä itkeä ilosta, ja olisin saattanu panna polvilleni ja suurella sinun jalkojas, Huck, niin ilonen ja kiitollinen olin. Ja kaiken aikaa sinä vain aattelit, miten voisit pittää vanahaa Jimmiä pilikkanas ja syöttää häneen tyhymiä valeheitas. Kaikki tuo rytö tuossa on romua ja roskaa, ja roskaa on kaikki ne ihimiset, ku pittää pilanaan ystäviäns ja panee heirät häppeemään."

Sitten nousi hän ylös verkalleen ja asteli mökillemme ja meni sinne sisään, sanomatta sanaakaan enään. Mutta siinä oli aivan kylliksi. Minusta tuntui kuin olisin ollut suurin konna ja roisto maailmassa, ja min'olisin melkein ollut valmis suutelemaan hänen jalkojaan, saadakseni hänet leppymään ja peruuttamaan sanansa.

Meni lähes kvartti tuntia kuitenkin, ennenkun paatunut sydämmeni salli mun mennä pyytämään anteeksi neekeriltä — mutta minä sen viimeinkin tein, enkä totta puhuakseni tiedäkkään sitä koskaan katuneeni. En milloinkaan enää pitänyt mitään tuommoista peliä hänen kanssaan, enkä olis sitä silloinkaan tehnyt, jos olisin tiennyt hänen panevan sitä niin kovasti pahakseen.

Kuudestoista luku.

Me nukuttiin melkein pitkin päivää ja lähdettiin matkaan taas yön tullen. Kappaleen matkaa edellämme kulki sinä yönä julman pitkä lautta, joka varmaankin kantoi neljättäkymmentä miestä. Siinä oli viis isoa suojaa päällä ja avonainen tulisija keskellä ja korkea lipputanko kummassakin päässä. Se näytti turkkasen komealta; kuka hyvänsä olis mielellään ruvennut lauttamieheks semmoiseen alukseen.

Me ajettiin alaspäin isoon polveen, ja taivas kävi pilveen, ja kovasti oli lämmin. Aivan tavattoman leveä joki oli reunustettuna jykevällä tukkimetsällä kummaltakin puolen; eikä mitään aukkoa eikä valoa näkynyt tuosta synkästä salosta. Me juteltiin alinomaa Cairon kaupungista ja tuumailtiin, miten me oikeastaan osattais tietää sitä Cairoksi, kun viho viimein sen kohdalle päästäis. Min'olin kuullut puhuttavan, että siellä tuskin olis toista tusinaa taloa, ja jos nyt sattuis niin hullusti, ett'ei niissä palais mitään valkeaa, niin kuinka me tiettäis kulkevamme ohi kaupungin? Jim sanoi, että jos kaks suurta jokea sillä paikalla yhtyi, niin siitähän helposti nähtäis. Mutta minä sanoin, että me voitais luulla kulkevamme siinä vain ison saaren alapään ohi ja tulevamme samaan vanhaan jokeen jälleen. Se seikka hämmensi Jimin — ja minut myös. Mitä siis tehtäis? S'oli kysymys. Viimein sanoin minä, että minä soutaisin maihin heti kun ens kertaa nähtäis jotain tulta, ja sanoisin heille, että isäni mukamas oli tulossa perästä isolla lastiproomulla ja että, koska hän ei ennen ollut kulkenut tätä tietä, me tahdottais tietää oliko tämä Cairo tai kuinka pitkältä sinne oli. Jimkin arveli, että s'oli hyvä keino, ja niinpä me sen päälle sytytettiin muhkeat sikaarit ja polteltiin ja elettiin herroiksi ja ooteltiin.

Ei ollut mitään muuta tekemistä kuin tähystellä rantoja ja varoa ett'ei kulettais kaupungin ohi sitä näkemättä. Jim sanoi, että hän arvatenkin tuntis ruumiissaan milloin oltais Cairon kohdalla, sillä hän olis sinne päästyämme vapaa mies, mutta jos niin hullusti kävis, että me ajettais ohi ilman näkemättä kaupunkia, niin oltais yhä eelleen orjavaltiossa ja hänen vapautensa vois olla mennyttä kalua. Aina tavan takaa ryntäsi hän ylös huudahtaen:

"Tuolla se on!"

Mutta mitä vielä! Milloin n'oli virvatulet, milloin kiiltomadot, jotka meitä narrasit, ja Jim istui alas jälleen ja tähysteli rantoja kuin ennen. Hän sanoi, ett' oikein mukamas hänen selkäpiitänsä värisytti, hänen aatellessaan olevansa niin lähellä tuota siunattua vapautta. Mutta, totta puhuakseni, rupesi vähin minunkin selkäpiitäni värisyttämään häntä kuullessani, sillä täytyihän mun aatella, että hän jo nyt oli melkein vapaa — ja kenen oli syy siihen? Yksistään minun. Omatuntoni rupesi minua soimaamaan, ja se ahdisti minua niin, ett'en saanut siltä mitään rauhaa. Miten olikaan, niin en milloinkaan sitä ennen ollut oikein selvillä siitä, mitä oikeastaan olin tehnyt. Mutta nyt alkoi se mulle selvitä, ja se kirvelti oikein pahanpäiväisesti. Minä koin keventää tuota raskasta kuormaa sillä, ett'ei hän mukamas sittenkään käynyt syyttää siitä minua, enhän minä mukamas ollut yllyttänyt Jimiä karkaamaan pois oikealta omistajaltaan.[5] Mutta siitä verukkeesta ei ollut mitään apua. Omatunto piti puoliaan ja toitotti korviini alinomaa: "Mutta sinä tiesit, että hän oli karannut päästäkseen vapauteen, ja sin'olisit saattanut soutaa maihin sitä kertomaan kelle hyvänsä." Niin, niin se oli. En voinut sitä kierrellä, en päässyt mihinkään. Omatunto muistutti mulle: "Mitä pahaa on sulle fröökynä Watson tehnyt, ettäs tuolla-viisin autat hänen neekeriänsä jatkamaan karkuretkeään, ilmoittamatta hälle sanaakaan asiasta? Mitä on tuo vanha naisparka sulle tehnyt, kun kehtaat menetellä niin sikamaisesti häntä vastaan? Hän opetteli sinua lukemaan, ja hän koki opettaa sulle ihmisten tapoja, ja hän koki kaikin tavoin olla sulle hyvä ja hyödyllinen — ja tämä on hänen palkkansa. Häpeehän toki, sinä kurja poika retkale!"

Minusta rupesi tuntumaan kuin olisin viheliäisin ihminen maan päällä, niin että jo melkein ikävöin haudan rauhaa. Juoksin ees takasin lautalla soimaten itseäni konnaksi ja roistoksi, ja Jim juoksi ees takasin perästäni. Ei kumpikaan meistä saattanut pysyä rauhassa. Joka kerta kuin Jim innossaan huudahti: "Tuoss' on Cairo!" tuntui kuin minua olis ammuttu läpi selkärangan.

Muuten lörpötteli Jim yhtä mittaa kaiken aikaa kuin minä pidin puheita itsekseni. Hän sanoi, että niinpian kuin hän vain sais luunsa korjatuksi vapaaseen Valtioon, hän mukamas aikoi säästää kokoon rahoja eikä koskaan tuhlata penniäkään, ja kun olis saanut kylliksi, ostais hän vapaaksi muijansa, joka kuului muutamaan maatilaan lähellä fröökynä Watsonin kotoa, ja sitten he mukamas molemmat tekisit työtä kuin karhut ostaakseen lapsensa, ja jos niiden isäntä ei tahtois niitä myydä, niin palkkaisivat he aplonistin niitä varastamaan.

Kuullessani mokomaa kauheaa puhetta, tunsin oikein vereni jähmettyvän. Hän ei milloinkaan ennen maailmassa olis uskaltanut puhua tuolla tavoin. Nyt, kun hän arveli tulevansa vapaaksi, oli heti toinen ääni kellossa. S'oli aivan niinkuin sananparsi sanoo: "Anna neekerille tuuman verta, niin ottaa hän koko kyynärän." Niin se käy, aattelin mä, kun ei tarkoin punnitse mitä tekee. Tässä tulee nyt tuo neekeri, jota olen auttanut karkuun, ja sanoo mulle vasten naamaa, että hän aikoo varastaa lapsensa — nuo lapset, jotk'ovat ihmisen omia, jota en koskaan ole edes tuntenut ja joka ei koskaan ole tehnyt mulle mitään pahaa.

Oikein minua pahotti, kun kuulin Jimin puhuvan tuolla viisin; olihan se kerrassaan kurjaa ja halpaa häneltä. Omatuntoni pusersi hikipisarat otsastani, niin että hädissäni viimein sanoin sille: "Anna mun olla rauhassa — eihän vielä ole liian myöhäistä; minä soudan maihin heti ensi valopilkun näkyessä ja kerron kaikki tyyni." Heti tuntui paremmalta, sydäntäni ei enään painanut niin riivatusti. Rupesin nyt vain tähystelemään rannoille, näkyiskö mitään valoa, ja hyräilin vanhaa rekilaulua. Yht'äkkiä näkyikin toiselta rannalta vähän valoa. Jim huudahti heti:

"Hei, Huck! Ei mittään hättää ennään. Tuoss'on viho viimeinki vanaha rehellinen Cairo! Minä tunnen sen ikäänku omasta hajustani."

Minä sanoin:

"No, minä otan kanootin ja menen tiedustelemaan, Jim. Kenties erehdyt."

Hän riensi kuin tuulessa järjestämään kanootia, pani vanhan takkinsa tuhtolle istuakseni ja ojensi mulle melan. Ja minä työnsin ulos, ja hän sanoi:

"Nyt minä kohta saan hyppiä ilosta, Huck, ja sillon mä sanon: S'on Huckin työtä, s'on Huckin työtä. Min'oon vappaa ihiminen, ja sit' en koskaan olis, joll'ei Huckia olis ollu. Huck hän kaikki teki. Sitä en ikipäivinä unohota, Huck poikaseni. Sin'oot paras ystävä mitä Jim paralla koskaan on ollu, ja sin'oot ainoa ystävä mitä hällä nyt enää on."

Olin laskenut ulos kovassa innossa päästä maihin häntä ilmi-antaakseni, mutta kun hän nyt puhui noin, silloin taas höltyi tuo intoni. Meloin vitkalleen ikäänkuin epäröiden; en tietänyt oikein olinko iloinen yrityksestäni vai enkö. Tultuani pari syltää lautalta, huusi Jim perästäni:

"Onneks olokoon, sinä kunnon vanaha Huck! Ainoo valakonen ihiminen ku konsaan on pitäny sanansa vanahalle Jimmille."

Minun rupes oikein tekemään pahaa. Mutta minun täytyy sen tehdä, aattelin itsekseni, enhän voi siitä päästä. Samassa tuli siinä vene, jossa istui kaks miestä, ja heill'oli pyssyt. He seisahtuivat, ja minä seisahduin. Silloin sanoo heistä toinen:

"Mitä pirua tuoll' on?"

"S'on vain pikku tukkilautta", sanon minä.

"Kuulutko sinä siihen?"

"Kuulunhan."

"Onko kukaan siellä?"

"On, yks mies."

"Kuules nyt, tän'yönä on karannut viis neekeriä tuolta lahden perukasta. Onko tuo mies lautallas musta vai valkonen?"

Minä en vastannut kohdastaan. Koitin tosin, mutta sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuuni. Hetkisen aattelin kyllä puhua suuni puhtaaksi ja purkaa sydämmeni kerrassaan, nythän sopi, jos jolloinkin; mutta voi! — häpeenhän silmät päästäni — minussa totta maarian ei ollut siksi miestä, Jumala paratkoon. Näin ett' olin peräti pehmennyt, minä raukka. Ja niin annoin, kun annoinkin, palttua koko omalletunnolleni ja sanoin:

"S'on valkonen."

"Vai valkonen — no, lienee kai parasta että mennään katsomaan sinne itse."

"Niin, tehkää se", sanoin mä, "sillä s'on isä kun on siellä, ja ehkäpä te tahdotte auttaa minua hinaamaan lauttaa maihin. Hän on kipeä, isä ukkoni, ja niin on äitikin ja Mary Ann."

"No, saakeli soikoon! Kuules nyt, meill'on kiire, sanon mä, poika viikari. Mutta meidän kai täytyy. Tule pois ja melo kuin mies, joudu nyt."

Minä vetelin melaani ja he airojansa. Parin vetämän perästä sanoin:

"Isä on siunaava teitä monin kerroin, sen mä tiedän. Kaikki muut ovat menneet tiehensä, kun olen pyytänyt heitä auttamaan lauttaa rantaan, enkä minä jaksa sit' yksin."

"No, etteivät häpee. Mutta sehän on kummallista. Kuules poika, mikä sinun isääs vaivaa?"

"S'on — s'on — vähä, niin no — ei siitä mitään ."

He lakkasit soutamasta. Oltiin vain vähän matkaa lautasta. Toinen heistä sanoi:

"Sinä kiertelet, poika naskali. Mikä vaivaa isääs? Puhu suus puhtaaks ja älä valehtele. Muuten käy sun hullusti."

"Ooh, herra jee, kyllä minä sanon niinkuin asia on — älkää vain jättäkö meitä, minä rukoilen. S'on vain sitä — sitä —, jos vain annatta mun panna kiinni kokkanuoranne, niin ei teidän tarvitse käydä lautallekkaan itse — antakaas minä panen kiinni, olkaa nyt niin hyvät."

"Takasin, John, takasin!" sanoi heistä toinen. He käänsivät. "Pysy taampana, poika — pysy tyvenpuolella. Tuhat tulimmaista! Kunhan ei vain jo tuullut tarttumaa päällemme. Sun isässäs on isorokko, s'on vissi se, ja sinä sen aivan hyvin tiedät, sinä lemmon penikka. Miks'et sanonut sitä heti, senki vietävä? Tahotko sinä tartuttaa koko kihlakunnan?"

"Niin", sanoin minä ja puhkesin poraamaan, "oonhan sen sanonut kaikille noille muille, ja sillon he korjasivat luunsa ja jättivät meidät kovan onnemme nojaan."

"Mies parka! onhan se saakulin ikävää, tietysti, ja meitin käy teitä sääli; mutt' eihän, hiis vieköön, me toki tahota isorokkoa nahkaamme, ymmärräthän sen. Kuules nyt mitä mä sanon. Älä yritäkkään maihin yksinäs, apua hakemaan, se ei maksa vaivaa. Antakaa lautan luistaa parikymmentä virstaa alaspäin, niin tuutte te pieneen kaupunkiin vasemmalla puolella. Sillon on jo selvä päivä, ja kun pyyät ihmisiä auttamaan, niin sano vain että isäs ja nuo muut makaavat vilutaudissa ja kuumeessa tai jossain semmotteessa. Älä sinä tyhmyyessäs anna heiän arvata asian laitaa. Ymmärräkkös? Tahotaanhan me parastanne. Kas niin, lähe nyt matkaas niin sukkelasti kuin suinkin. Ja — kuuleshan, sun isäs on luultavasti köyhä, ja ootta tiukalla, arvaan mä. No, kas tässä — tässä paan minä kahenkymmenen dollarin kultarahan tämän plankun päälle, tartu siihen kiinni, kun s'ajaa ohi, ja piä hyvänäs. Onhan se meiltä vähä huonosti, kun jätämmä sinut tällä lailla, mutta, herra hallikkoon, isorokon kanssa ei oo leikkimistä, sanon mä."

"Piätäppäs vähä, Parker", sanoi siihen toinen miehistä; "täss'on kakskymppinen multakin plankun päälle. Herran haltuun, poika naskali. Tee niinkuin Parker on sanonut, niin kyllä te vielä siitä selviättä."

"Kyllä te selviättä — hyvästi, hyvästi. Jos satut näkemään mitään karanneita neekereitä, niin laita ettäs saat ne satimeen; siitä maksetaan hyvät rahat."

"Hyvästi", sanoin minä, "jos vain näen jotain karanneita neekereitä, niin kyllä panen parastani saa'akseni ne junkkarit kiinni."

He soutivat tiehensä ja minä menin lautalle jälleen. Olin kovasti alakuloinen ja pahoillani, sillä tiesinhän hyvin tehneeni väärin ja näin, ett'ei minun maksanut vaivaakaan kokea oppia oikein tekemään tässä maailmassa; joka ei ole harjaantunut niin kutsuttuun hyveeseen pienestä pitäen, hänen on turha sitä vanhempana yrittääkkään; kun sitä jossain tärkeässä tilassa sitten toden perää kysytään, menee yritys kuitenkin penkin alle. Minä mietiskelin tuota punttia hetkisen; mutta sitten sanoin itselleni näin: kuules nyt — oletappas ett'olisit kulkenut hyveen tietä ja tehnyt oikein, se tahtoo sanoa: ilmiantanut Jimin; luuletko että sun silloin olis ollut parempi olla kuin nyt? Hiiskään, sanoin mä, s'on valetta se, minun olis tuntunut kenties pahemmalta kuin nyt. No, aattelin sitten, mitä hyötyä siitä sitten on, ett' oppii harjottamaan tuota hyvettä mukamas ja tekemään oikein, kun yhtäkaikki oikein-tekeminen on niin vaivaloista ja väärin-tekemisestä ei ole vaivaa ollenkaan, ja palkka kumminkin on aivan sama, tehköön mitä hyvänsä? — Siinä mä seisoin kuin pata ässä. Mahdotonta ratkasta tuota solmua. Viimein jäin siihen päätökseen, ett'en enää viitsis vaivata päätäni ollenkaan koko tuolla ongelmalla, vaan menettelisin miten milloinkin paraiten sopi.

Menin sisään mökkiimme; Jim ei ollut siellä. Hain häntä sitten joka paikasta, mutta häntä ei näkynyt. Viimein huusin:

"Jim!"

"Tääll' ollaan, Huck. Joko h'ovat näkyvistä? Älä puhu niin kovaa."

Hän oli joessa, aivan perämelan alla, josta hänen nokkansa pisti ylös. Sanoin hälle, että heitä ei enää näkynyt, ja hän kämpi ylös lautalle jälleen. Hän sanoi:

"Minä kuulin kaikki mitä he sanoivat, ja mä luiskahin jokkeen ja aioin uira rannalle, jos he tulisit lautalle. Sitten aioin uira takasin lautalle heirän mentyäns. Voi sinä turkin pippuri, kuin sä narrasit heitä, Huck! Kyllä jumaliste sinä pirät puolias tässä maailmassa. Jumala sua siunakkoon, hyvä laps, pelastithan totta maarian vanahan Jimin. En ikipäivinä sitä unohuta, tiiä se."

Näytin hälle sitten rahat, jotka olin saanut. Sehän totta maarian ei ollut mikään huono saalis, kakskymmentä dollaria mieheen. Jim sanoi, että me nyt voitais pulskasti ottaa kansipaikat höyrylaivassa, ja sittenkin päästäis me mukamas niin kauvas Vapaavaltioihin kuin meitä haluttais. Hän luuli, ett'ei lauttamatkaamme enää kestäis kuin parikymmentä virstaa, mutta kovasti hän toivoi että jo oltais perillä.

Päivän valetessa käytiin me maihin, ja Jim piti tarkkaa vaaria, että lautta tulis hyvin kätketyksi. Sitten hommasi hän koko päivän pakkaamalla kauskujamme kokoon ja valmistamalla lähtöämme lautalta.

Noin kello kymmenen aikaan illalla tuli näkyviimme valoja muutamasta kaupungista joenpolvessa vasemmalla puolen rantaa.

Minä meloin maihin tiedustelemaan mikä s'olis. Pian tapasinkin erään miehen, joka istui veneessä laskien ulos pitkää siimaa. Nousin seisomaan ja huusin hänelle:

"Kuulkaahan, onko tämä Cairon kaupunki?"

"Cairon? Ei. Lienet vähä väärä päästäs, mies."

"Mikä se sitten on?"

"Jos tahot sen kaikin mokomin tietää, niin meehän maihin kysymään. Älä seiso siinä kauvemmin kujeilemassa kanssani, jos selkäs syhyy."

Meloin takasin lautalle. Jim tuli kovin pahoilleen, mutta minä koin häntä lohduttaa sillä, ett' ens paikka, johon tultais, kaiketikkin olis Cairo.

Juur aamun koittaessa tultiin me taas muutaman kaupungin kohdalle, ja minä aioin mennä maihin kyselemään; mutta maa oli täällä ylänköä, niin ett'en mennytkään. Jim muistutti näet että Cairo on alankomaalla, jonka seikan minä olin unohtanut. Me mentiin muutamaan pieneen saareen lähellä vasenta rantaa. Min'olin ruvennut epäilemään, oltaisko me oikealla tolalla, ja Jim näkyi epäilevän samaa. Minä sanoin:

"Mitäs jos oltais kulettu Cairosta ohi sinä yönä sumussa?"

Jim sanoi:

"Älähän sanokkaan, hyvä Huck. Neekeri vaivasella ei saa konsaan olla mittään onnee. Min' oon aina oottanu, että toi pirun käärmeennahka vielä tekis meitille jottain kiusaa."

"Niin, kumpahan en koskaan olis nähnyt tuota käärmeennahkaa; kumpahan en olis sattunut sitä näkemään."

"Eihän s'ollu sinun syys, hyvä Huck; sinähän et sitä tienny. Älä siitä itteäs soimaa."

Päivän seletessä nähtiin me, että rannassa juoksi Ohion selvä vesi ja ulompana sitä vanhaa tunnettua savivelliä! Sinne jäi Cairo, kun jäikin.

Me punnittiin nyt sitä tilaa, johon oltiin jouduttu. Siin'ei ollut muu neuvona kuin koettaa pyrkiä takasin pitkin rantaa; mutta lauttaa me ei tietysti voitais kulettaa vastavirtaan. Meidän täytyi odottaa pimeään asti ja sitten lähteä ponnistamaan takasin kanootilla. Me maattiin koko päivän pensaikossa, kootaksemme voimia pitkään ponnistukseen. Mutta kun iltahämärässä astuimme lautallemme, oli kanooti päässyt irti ja mennyt matkoihinsa.

Me ei hiiskuttu sanaakaan pitkään aikaan. Siin'ei ollut mitään sanomista. Tiettiinhän me varsin hyvin, että kaikki tyyni tuli tuosta siunatusta käärmeennahasta; ei siis maksanut vaivaa siitä puhua. S'olis vain näyttänyt siltä, kuin oltais me tahdottu napista ja niskotella, ja sehän vain, kuten jokainen tietää, tekee pahan-onnen kahta pahemmaksi.

Hetken aikaa mietittyämme mitä nyt olis tehtävä, nähtiin me parhaaksi että kulettais lautalla eteenpäin myötävirtaan, kunnes jossakin saatais ostaa vene, jolla mentäis takasin päin. Me ei aiottu lainata sitä salaa, isä ukon tavalla, sillä semmoinen kauppa olis houkutellut ihmisiä ajamaan meitä takaa.

Pimeän tullen pistettiin me siis matkaan lautalla, kuten ennenkin.

Jos joku lukija ei vieläkään usko, kuinka hullua on käydä käpälineen käärmeennahkaan, niin tulee hän uskomaan sen, lukiessaan mitä kaikkia vielä meille teki tuo tuhannen nahka, jonka kimppuun minä olin käynyt.

Oli pilvinen ilma ja hyvin pimeä, mikä lähinnä sumua on kaikkien pahinta. Ei voinut oikein erottaa rantoja eikä laskea mitään välimatkaa. No, oli jo hyvin myöhänen ja kaikkialla aivan hiljaa, kun kuulimme höyrylaivan tulevan jokea ylöspäin. Me sytytettiin lyhtymme ja arveltiin, että he kyllä näkisivät sen. Ylöspäin menevät laivat kulkevat tavallisesti lähemmältä rantaa, jossa ei virta käy niin kovana; mutta pimeinä öinä niinkuin tämä käyvät ne turvallisuuden vuoksi keskeltä virranuomaa.

Me kuultiin ratasten ja koneiden kolisevan, mutta me ei voitu selvästi nähdä itse laivaa ennenkun s'oli meitä hyvin lähellä. Se näkyi ajavan suoraan päällemme. Sitä ne usein tekee nähdäkseen vain, kuinka likeltä voivat käydä törmäämättä yhteen. Toisinaan saattaa tapahtua että tuommoisen laivan ratas haukkaa palasen lautasta, ja silloin vain luotsi pistää päänsä ulos ja nauraa ja tykkää tehneensä jotakin turkkasen sukkelaa. No, tuossa se tuli, ja me nähtiin, että se aikoi ajaa partamme, niin sanoakseni, mutt'ei toki leikata palasta nahastamme. S'oli tavattoman iso laiva ja tuli viiltäen täyttä vauhtia, näyttäen suurelta mustalta pilveltä täynnä kiiltomatoja. Yhtäkkiä oli se aivan kuin kimpussamme, korkeana ja kolkkona, pitkä jono avonaisia tulisijoja konekannella irvistellen meitä vastaan kuin tulipunaiset hampaat ja musta keulankylki riippuen suoraan päämme päällä. He huusivat meille ja soittivat konekeliojaan ja sadattelivat ja päästivät hurisevaa höyryä ja elämöivät kuin tulipalossa — ja samassa kuin Jim lensi lautalta toiselle puolen ja minä toiselle, survasi laiva suorastaan lautan halki.

Minä sukelsin — ja koin parastani päästäkseni samassa pohjaan asti, sillä kolmenkymmenen jalan ratas kävis tuossa paikassa ylitseni, ja minä tahdoin antaa sille kylliksi tilaa, näättekös. Minä voin tavallisesti pysyä veden alla minuutin ajan, mutta tällä kertaa luulen mä viipyneeni puolitoista minuutia. Kun viimein tulin pinnalle jälleen, olin ihan puhkeemaisillani. Purskahutin veden nenästäni ja läähätin hetkisen. Virta oli kova, ja laiva, se pani tietysti koneensa käymään kymmenen sekuntia siitä kuin oli pysähyttänyt, sillä he eivät paljoa välittäneet lauttamiehistä. Ja niin he porhalsivat jokea ylös, enkä heitä enää paksussa ilmassa nähnyt, vaikka vielä hetken aika kuulin heidän kolinaansa.

Huusin Jimiä moneen monituiseen kertaan, mutta vastausta ei kuulunut. Sitten sain kiinni muutamasta lankusta, joka tuli ajaen ohitseni minun siinä "vettä polkiessani." Lykäten sitä edelläni, potkin ponnahutin rantaan päin. Mutta juuri siltä kohdalta sattui virranuoma menemään joen poikki, toisesta rannasta toiseen, ja minä olin joutunut risteykseen, joka kovasti esti etenemistäni, niin että multa meni hyvän aikaa ennenkun viimein pääsin rantaan. Siinä kapusin sitten jyrkkää rinnettä ylös. Oli niin pimeä, ett'en nähnyt juuri mitään, mutta kopeloinhan kuitenkin rosoista maata eespäin noin puoli virstaa, kunnes äkkiarvaamatta puskin pääni erään vanhan kakskertaisen herrastalon seinään. Aioin pujahtaa siitä tieheni, mutta samassa ryntäsi sieltä ulos koko parvi koiria haukkuen ja ulvoen kuin hullut, ja silloin on aina paras pysyä paikallaan vähintäkään liikkumatta — ja niin mä teinkin.

Seitsemästoista luku.

Noin puoli minuutia meni. Silloin huusi joku ihminen ikkunasta, pistämättä ulos päätään:

"Hiljaa, rakit! Kuka siell'on?"

Minä sanoin:

"Minä vain."

"Kuka minä?"

"George Jackson."

"Mitä sinä tahdot?"

"Ei mitään, hyvä herra. Minun piti vain mennä tästä ohi, mutta nuo koirat rupes minua hätyyttämään."

"Mitä sinä täällä nuuskit keskellä yötä? Hä?"

"En minä mitään nuuski, hyvä herra. Putosin laivasta."

"Hooh, vai niin. Tuokaahan tänne kynttilä, joku siellä! Mikä olikaan nimes, mies?"

"George Jackson, hyvä herra. Minä olenkin vain poika."

"Kuules nyt; jos puhut totta, ei sun tarvitse mitään pelätä — ei kukaan tee sulle mitään pahaa. Mutt' älä liikahda paikaltas; seiso siinä. Herättäkää Tom ja Bob, joku siellä, ja tuokaa tänne pyssyt! George Jackson, onko kukaan mukanas siellä?"

"Ei, ei kukaan."

Kuulin heidän liikkuvan siellä sisässä ja näin kynttilän valoa. Mies ikkunassa huusi:

"Ota pois kynttilä, Betsy, sinä vanha hupakko — etkö nyt sen vertaa ymmärrä? Pane se porstuan lattialle oven taakse. Bob ja Tom, jos ootte valmiit, niin asettukaa paikoillenne."

"Valmiit ollaan."

"Kuules nyt, George Jackson, tunnetko sä Shepherdsonit?"

"En, hyvä herra — en ole kuullut heistä puhuttavankaan."

"No jaa, se voi olla niin totta kuin valettakin. Olkaa valmiit nyt kaikki. Astu esiin, George Jackson. Ja muista ett'et hätäile — tule hiljoilleen. Jos siell'on kukaan muassas, niin pysyköön kaukana — jos hän näyttää naamansa, niin saa hän siihen kunnon kuulan. No, tule tänne nyt, mutta verkalleen. Saat itse painaa oven auki, vähän vain, juur että mahdut läpi, kuulekkos?"

Minä en pitänyt kiirettä enk' olis sitä voinutkaan. Astuin yhden askeleen kertaansa, ja niin oli hiljaa, että kuulin sydämmeni takovan. Koiratkin oli ihan ääneti, mutta hännystivät ihan kantapäissäni. Tullessani porstuan rappusille, kuulin heidän aukasevan reilit ja laskevan oviketjut. Tartuin lukkoon ja työnsin oven raolleen ja sitten taas vähän enemmän auki, kunnes sieltä joku sanoi: "Kas niin, se piisaa - pistä pääs sisään." Minä pistin pääni sisään, mutta luulin että he veisivät sen samassa.

Kynttilä seisoi lattialla, ja siinä he olivat kaikki tyyni ja tuijottivat minuun ja minä heihin noin neljäsosan minuutia. Heit' oli kolme vahvaa miestä, kaikilla pyssynsuu suoraan vasten naamaani. Tuntui vähän ilkeältä. Vanhin noista herroista oli harmaapäinen ja noin kuuskymmentä ijältään, toiset noin kolmekymmentä, mutta kaikki kookkaita, pulskia miehiä. Sitä paitse oli siinä mitä herttaisin vanha ja harmaapäinen rouva ja hänen takanaan kaks nuorempaa naista, joita en oikein voinut nähdä. Se vanha herra sanoi:

"Jaha — näkyy niin olevan. Tule sisään."

Heti kun olin tullut sisään, veti vanha herra oven reiliin ja pani ketjut ja salvat eteen ja käski sitten näiden nuorten miesten mennä sisään pyssyineen. He menivät kaikki isoon, koreaan huoneeseen, joss' oli uusi matto lattialla. Siinä kokoutuivat kaikki tyyni yhteen nurkkaan, johon ei voinut nähdä ikkunoista. Ja he ottivat kynttilän ja loistivat päälleni ja syynäsivät minua hyvin tarkasti joka puolelta. Sitten sanoivat he kaikki: "Ei, eihän hän ole mikään Shepherdson — näkeehän sen." Sitten sanoi tuo vanha herra, ett'en panis pahakseni, jos he tarkastivat, olisko mulla aseita; he eivät mukamas meinanneet mitään pahaa, tarkottivat vain turvallisuuttaan. Hän tunnusteli sitten taskujani, mutta ainoastaan ulkopuolelta, ja sanoi sitten: "hyvä on." Hän pyysi mun olla huoletta ja kuin kotonani vain ja että kertoisin heille itsestäni; mutta silloin sanoi vanha ystävällinen rouva:

"No, mutta Saul, ukkoseni, poika parkahan on aivan läpi-märkänä, ja etkö arvaa, että hällä mahtaa olla nälkä?"

"Sin'oot oikeassa, Rachel — unohdin aivan."

Sitten sanoi vanha rouva eräälle neekerinaiselle, joka siinä myös seisoi:

"Betsy, joudu ja laita hälle vähän syömistä, niin pian kuin suinkin, poika paralle; ja toinen teistä, tytöt, menköön herättämään Buck'in — ooh, kas tuossapa hän on. Buck, ota tämä vieras poika mukaas ja auta häntä riisumaan nuo märät vaatteet ja anna kuivia hälle sijaan omistas."

Buck näkyi olevan minun ijälläni — noin kolmen- tai neljäntoista paikkeilla, vaikka hän oli vähän isompi minua. Hällä ei ollut muuta yllään kuin yöpaita, ja hänen tukkansa oli hyvin takkuinen. Hän tuli sisään haukottaen ja hieroen silmiään toisella nyrkillään ja toisella haalaten perästään pyssyä. Hän sanoi:

"Onko Shepherdsonneja liikkeellä?"

"Ei", vastasit he, "s'oli vain väärää hälytystä."

"Hoo", sanoi hän, "kumpahan ei olis ollut; olis ainakin yks saanut köniinsä pyssystäni."

Kaikki he nauroivat, ja Bob sanoi:

"Hyvä toki, Buck! Hehän olis ennättäneet nylkeä päänahat meiltä kaikilta sinun nahjustaissas tänne."

"Niin, kun ei kukaan tullut minua herättämään. Voi, kuinka t'ootta ilkeitä! Mulla ei koskaan sais olla mitään hauskaa."

"No, älähän nyt, poikaseni", sanoi vanha herra, "kyllä sinun vuoros vielä tulee. No, kas niin, joudu nyt ja tee niinkuin mamma sanoi."

Tultuamme rappusia ylös hänen huoneeseensa, antoi hän mulle paidan ja mekon ja housut omistaan, ja minä puin ne päälleni. Sitä tehdessäni kysyi hän mikä nimeni oli, mutta ennenkun ehdin vastatakkaan, rupesi hän kertomaan mulle jäniksenpojasta, jonka hän toispäivänä oli ottanut kiinni metsässä, ja sitten hän kysyi multa, mihin Mooses tuli, kun kynttilä hältä sammui. Niin, sitähän minä en tietänyt; en ollut kuullut siitä mitään.

"Niin, mutta arvaahan", sanoi hän.

"Miten minä voisin sit' arvata, kun en koskaan ole siitä mitään kuullut."

"No, mutta etkö sinä osaa arvata? Eihän s'oo mikään konsti. Koitahan nyt."

"Mikä kynttilä?" kysyin minä.

"No, mikä hyvänsä", sanoi hän.

"No, mutt' enhän minä voi tietää, mihin hän tuli", sanoin, "mihin hän tuli sitten?"

"No, hänhän tuli pimeään tietysti! Ymmärräthän sen?"

"No, mutta jos sen nyt tiesit, miks sitä siis multa kysyit?"

"No, herranen aika, sehän on arvoitus, etkö sitä ymmärrä? Kuules, kauanko sin' aiot olla täällä? Voisit jäädä tänne kerrassaan. Meill'olis helkkarin hauskaa kahden — ei ole koulua nyt. Mull'on koira — se kantaa lastuja rantaan, kun heitän niitä veteen hälle. Kuules, etkö sä tykkää, että s'on hirveän ikävää, kun pitää kammata päänsä sunnuntaina? ja kaikkia tuota turhuutta? Mitä kiusaa niist' onkaan, mutta mamma ei anna mulle rauhaa. Äsh, nuo tuhannen housut! Täytyy kai pukea ne päälleen, vaikka ennen olisin ilman; on niin lämmin. No, ookko valmis nyt? Hyvä on — mennään sitte, ukkoseni."