ENSIMMÄINEN OSA. (continued 3)

Leipää ja voita ja kirnupiimää ja palvattua lihaa olivat he panneet pöydälle mun eteeni siell' alhaalla. En ikinä ole syönyt mitään niin hyvää. Buck ja hänen mammansa ja kaikki polttelivat he papyrossia, pait ei toki nuo kaks nuorta naista, eikä neekerivaimo, jok'oli mennyt pois. Kaikki he polttelivat ja juttelivat, ja minä söin ja juttelin. Nuoret fröökynät olit käärineet sänkytäkit ympärilleen, ja heidän hiuksensa riippui hajallaan selässä. Kaikki he kyselivät ristin rastin asioitani, ja minä kerroin heille, miten mukamas isä ja minä ja koko perheemme eli eräällä maatilalla kaukana Arkansasin perukassa; ja sisareni Mary Ann juoksi tiehensä ja meni naimisiin eikä häntä sitten enää koskaan kuulunut, ja Bill lähti ajamaan heitä takaa ja hänkin katosi teille tietämättömille, ja Tom ja Mort kuolivat, ja isä ja minä vain jäätiin eloon, ja hänestä ei enää ollut mihinkään noiden kaikkein surujen tähden, ja kun hän viimein kuoli, otin minä sen vähän mitä sinne jäi, sillä maatila ei ollut meidän omaa, ja lähin sitten kansimatkustajana jokea ylöspäin, kunnes putosin laivasta ja nyt olin joutunu tänne. — Niin heille kerroin, ja eihän siin' ollut paljo perää, mutta mitä se heitä haittas? Ja he sanoivat mulle, että saisin olla siellä kuin omassa kodissani niinkauan kuin minua halutti. Silloin rupesi jo aamu sarastamaan, ja me mentiin kaikki makaamaan. Minä makasin Buckin luona, ja kun aamulla heräsin, olin peräti unohtanut mikä oli nimeni. Loikoin siinä tuntikauden tuumaten kovasti, ja kun Buck viimein heräsi, sanoin:

"Kuules, Buck, osaatko sinä tavata?"

"Totta kai", sanoi hän.

"Panen vetoa, ett'et osaa tavata minun nimeäni."

"Panen vetoa, että osaan harmikseskin", sanoi hän.

"No, anna tulla sitten."

"G-o-r-g-e J-a-x-o-n — no, siinä s'oli. Mitäs meinaat?"

"Kas peijakasta vain! Luulin panneeni sinut pussiin. S'on turkkasen ilkeä nimi tavata, jos ei ole saanut harjottaa."

Minä panin sen muistiin, itsekseni, siltä varalta, että joku junkkari pyytäis minua sitä tavaamaan toiste, ja minä tahdoin että se silloin luistais multa sujuvasti, ikääskuin olisin siihen tottunut.

N'oli hyvin hyvää ja hauskaa väkeä, ja koko talo oli hyvä ja hauska. En ollut vielä koskaan nähnyt mitään niin tyylikästä, kuten sanotaan. Siell'ei ollut mitään rautalinkkua porstuan-ovessa, eikä mitään puukalikkaa nahkanuorineen, vaan väännettävä messinkinappi, niinkuin kaupungintaloissa ruukataan. Siell'ei ollut mitään sänkyä vierashuoneessa, ei sängyn jälkiäkään; kaupungissakin on totta maarian joukottain vierashuoneita, joiss' on sängyt. Siell' oli iso, muhkea tiilitakka, ja tiiliä pidettiin puhtaina ja punasina kuuraamalla ja hankaamalla niitä toisella tiilellä; toisinaan pesivät he niitä punamullalla, aivan niinkuin tekevät kaupungissa. Siell' oli myöskin iso seinäkello, jonka viisaritaulun alapuoleen oli maalattu kaunis kaupunki, ja taulun keskelle aurinko, jonka ympäri siis viisarit liikkuivat; ja heilurin heleää tik-takkia oli myös oikein soma kuulla, mutta varsinkin tietysti itse tunninlyöntiä. Toisinaan, kun joku kiertelevä kelloseppä oli puhdistanut sisävärkit ja laittanut ne kuntoon, saattoi kello lyödä pulskasti sataviiskymmentä tai -kuuskymmentä lyöntiä väsymättä. He eivät olis myyneet sitä mistään hinnasta.

No, siell' oli myöskin, molemmin puolin kelloa, kaks ulkomaan papukaijaa liitusta tai jostain semotteesta, ja n'oli hyvin koreeksi maalattuja. Toisen papukaijan vieressä seisoi posliinista tehty kissa ja toisen vieressä posliininen koira. Kun niitä pusersi vähäsen, niin vinkuivat ne, mutt'eivät avanneet suutaan eivätkä näkyneet välittävän mistään. Ne vinkuivat altapäin. Ja noiden eläinten takana oli pari isoa viuhkaa kalkkonan sulista. Pöydällä keskellä huonetta oli hirveän korea posliinikori, johon oli ladottu omenia ja päärynöitä ja persikkoja ja viinirypäleitä, jotka olivat paljon keltasempia ja punasempia ja nätimpiä kuin oikeat hedelmät, mutta ne ei olleet oikeita, sillä niistä paikoista, joista väri oli lähtenyt, näkyi selvästi valkonen liitu, tai mitä lie ollut, josta n'oli tehty.

Pöydällä oli kaunis vaksituukki, ja siihen oli maalattu punasia ja sinisiä kotkia ja ympäri kävi ihana reunus. Se oli saatu Philadelphiasta asti, sanoivat he. Sen päällä oli nurkissa kirjoja hyvissä kansissa. Yks niistä oli iso Raamattu täynnä kuvia. Yks oli "Kristityn vaellus", ja siinä kerrottiin eräästä miehestä, joka lippasi tiehensä kotoaan, mutta minkä tähden hän niin teki, siitä ei seisonut mitään kirjassa. Minä luin siitä toisinaan pitkiä kappaleita. Jutut oli varsin hauskoja, mutta kauheita lukea. Toinen oli "Ystävyyden alttari", täynnä runoja ja sieviä asioita; mutta runoja minä en lukenut. Toinen oli Henry Clayn Esitelmät ja toinen vielä Tohtori Gunnin Kotilääkäri, jossa sanottiin miten kulloinkin piti menetellä, kun joku sattui sairastumaan tai kuolemaan. Siell' oli niinikään Virsikirja ja pari muuta kirjaa. Ja siell' oli vielä kauniita rottinkituolia, ja ne oli myös aivan eheitä — eikä istuttuja kuopalle keskeltä ja rikkinäisiä kuin tavallisesti.

Heill'oli myös joukko tauluja seinissä — enimmäkseen Washingtoneja ja Lafayettejä[6] ja sotatappeluja ja ylänkömaan Maryjä; yksi oli "Itsenäisyyden Julistuksen Allekirjoittaminen." Sitä paitse oli siellä muutamia "mustaliitu-piirroksia", kuten he sanoivat, ja ne oli piirtänyt yksi tyttäristä, joka jo oli kuollut, aivan omalla kädellään ainoastaan viidentoista vuoden ikäisenä. Ne oli näöltään aivan toisenkaltaisia kuin kaikki muut taulut, mitä milloinkaan olin nähnyt, ja paljon mustempia. Yksi kuvasi muutamaa naista hyvin ahtaassa mustassa leningissä, jonka liivi oli hyvin lyhyt ja hihat kyynärpäistä kuin kaalinpäät, ja julman suuressa hatussa mustine harsoineen ja valkoisissa sukissa ja terävänokkaisissa kengissä, joiss'oli mustat nauhat; ja hän nojasi vasemmalla käsivarrellaan lehtipuun alla seisovaa hautapatsasta vasten ja näkyi olevan hirveän pahoillaan, ja toisessa kädessä, joka riippui alaspäin hänen kupeellansa, piti hän valkosta nenäliinaa ja pientä naislaukkua; ja taulun alla seisoi: "Oi, Enkö Sinua Milloinkaan Mä Enää Nähdä Saa?" Toisessa taulussa oli nuori nainen, jonka kaikki hiukset oli kammattu ylös hänen päälaelleen ja pönkitetty kammalla kuin tuolinkarmilla, ja hänen toisessa kädessään oli kuollut lintu, töppöset ilmassa, ja taulun alla seisoi: "Oi, En Koskaan Suloista Viserrystäs Mä Enään Kuulla Saa." Muutamassa toisessa oli nuori rouvasihminen, joka istui ikkunassa katsellen kuuta, ja suuret kyynelkarpalot juoksivat pitkin hänen poskiaan, ja hällä oli toisessa kädessä avonainen kirjekotelo, jonka kaikissa nurkissa oli mustaa sinettilakkaa; ja taulun alla seisoi: "Ja Sinä Olet Mennyt, Niin, Olet Mennyt Ainiaaks!" N'oli kaikki hirveän kauniita tauluja tietysti, mutta minua ei kuitenkaan oikein haluttanut niitä nähdä, sillä kun vain olin vähänkään alakuloinen, niin ne aina saivat aikaan ikäänkuin kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni. Kaikki olivat kovasti pahoillaan, että hän oli kuollut, sillä hän oli jo tuumaillut kokoon koko joukon muitakin tauluja mukamas, ja jokainenhan näki niistä, jotka hän oli saanut valmiiksi, minkä suuren aarteen he olit menettäneet. Minä puolestani tuumasin, että kun hän luonnostaan oli noin surumielinen, hän kaikkein paraiten viihtyis juuri hautausmaalla, jossa hän nyt oli. Juur kun hän sairastui, oli hänellä tekeillä kaikkein muhkein taulunsa, sanoivat he, ja yöt päivät hän rukoili paratakseen sen verran, että sais sen valmiiksi, mutta hän ei onnistunut. Se taulu kuvasi nuorta naista pitkässä valkosessa leningissä, joka seisoi erään sillan käsipuulla valmiina hyppäämään jokeen; hänen hiuksensa olit hajallaan selän takana, ja hän tuijotti ylös kuuhun, ja isot kyyneleet pyörivät hänen poskillaan, ja hällä oli yksi pari käsivarsia ristissä rinnalla ja toinen pari riippumassa alaspäin, ja kolmas pari käsivarsia ojentui suoraan vasten kuuta — tuumana tietysti oli nähdä mikä pari käsivarsia siinä näyttäis muhkeimmalta; toiset sitten tahrattais pois. Mutta, kuten sanoin, tyttö parka kuoli ennenkun oli saanut asian selville, ja nyt olivat he ripustaneet tuon taulun semmosenaan hänen sänkynsä pääpuolen ylle hänen huoneessaan, ja jokaisena hänen syntymäpäivänään koristelivat he sitä kukkaseppeleillä. Muulloin oli se peitettynä pienellä kartiinilla. Tuo nuori nainen taulussa oli korea kasvoiltaan ja näytti hyvin hyväluontoiselta, mutta siin'oli liian paljon käsivarsia, niin että hän kaukaa katsoen, mielestäni, näytti enemmän hämähäkiltä kuin ihmiseltä.

Sama tauluntekijä tyttö piti myös eläissään niin kutsuttua "albumia", johon hän ruukkasi liisteröidä kuolemanilmotuksia ja muita onnettomuuden-tapauksia ja kertomuksia hirveistä ruttotaudeista, joita hän oli leikannut saksilla "Kristillisestä Vartijasta"; ja niistä kirjotti hän sitten runoja, jotka hän keksi aivan omasta päästään. Ne oli oikein hyviä ja liikuttavia runoja. Tällä viisin esimerkiksi kirjotti hän eräästä pojasta, jonka nimi oli Stephen Dawling Batt ja joka putosi kaivoon ja hukkui:

Surulaulu Stephen Dawling Battin muistoksi.

Hän saiko kuolla tautihin, Nuor' Stephen Dawling Batt, Mukavasti sängyss', kuin Muut lapset kuolevat?

Ja vuosivatko kyyneleet Ees hänen vuoteellaan, Kun hänen nuori sielunsa Täält' muutti manalaan?

Hui, hai, ei kuollut sängyssään Nuor' Stephen Dawling Batt. Toisaalla hänen kuolemaa Vanhemmat parkuivat.

Ei tulirokkoo tuntenutkaan Se ruusukukkanen. Ei vienyt häntä poveen maan Luuvalo hirmuinen.

Ei engeltämme temmannut Pois sydämenhalvaus, Ei meritauti kamala, Ei vatsatulehdus.

Nyt kuulkaa kyynelposkella, Kuink' hänen käynyt on! Oi! tästä surun laaksosta Hän putos kaivohon!

Ne kyllä koittivat sitten Hänt' saada henkihin, Mutt' luokse autuitten Hän pääsi pilvihin.

Jos Emmeliina Grangerford pystyi tekemään tuommoisia runoja, kun hän vain oli neljäntoista vuoden vanha, niin kuka tietää, kuinka pitkälle hän olis tullut vanhempana? Buck sanoi, että hän voi veivata runoutta päästään yhdessä mylläkässä vaikka kyynärittäin. Hänen ei koskaan tarvinnut pysähtyä tuumatakseen. Hän mättäsi paperille rivin, ja jos hän ei keksinyt siihen mitään riimiä, niin paikalla pyyhkäsi hän sen pois ja paiskasi siihen toisen sijaan ja antoi sitten mennä yhtä kyytiä. Hän ei ollut mikään saivartelija, hän voi kirjottaa mist'ikinä hyvänsä, kunhan se vain oli jotain surullista. Heti kun joku mies kuoli, tai nainen kuoli, taikkapa kun joku laps kuoli, oli hän tuossa paikassa valmis munimaan "muistorunonsa", ennenkun kuolleen ruumis ennätti kylmetä. Hän kutsui niitä muistorunoiksi. Naapurit sanoivat, ett' ensinnä tuli tohtori, sitten Emmeliina, sitten hautausurakoitsija — hautausurakoitsija ei ennättänyt ennen Emmeliinaa muuta kuin yhden ainoan kerran, kun tyttö parka joutui pussiin etsiessään riimiä vainajan nimelle, joka oli Whistler. Siitä löylystä hän sitten ei koskaan toipunut; hän ei valitellut, vaan ikääskuin hiutui ja kuihtui pois, ja viimein hän kuoli. Tyttö parka, monta kertaa voitin vastahakoisen luontoni ja nahjustin hänen pieneen suojaansa ja otin framille hänen "albuminsa" lukeakseni jonkun pätkän hänen runoistaan, kun hänen taulunsa oli suututtaneet minua ja minä ikäänkuin olin hälle nyrpeissäni. Minä tykkäsin kovasti koko perhekunnasta, vainajineen päivineen, enkä aikonut antaa minkään solkkujen tulla välillemme. Tuo Emmeliina raukka teki ahkerasti työtä eläissään kirjottamalla runoja kaikista kuolleista ihmisistä, ja s'oli minun mielestäni vääryyttä, ett'ei kukaan ruvennut runoilemaan mitään hänestä, nyt kun hän oli kuollut; ja niinpä minä koin pusertaa päästäni pari värssyä hänen muistoksensa, mutta se ei luonnistunut. He pitivät Emmeliinan huonetta puhtaana ja siistinä ja kaikki kalut siellä sisässä samassa kunnossa kuin hänen eläissään, eikä kukaan siellä koskaan nukkunut. Vanha, rouva piti sitä siivossa itse, vaikka heill'oli koko joukko neekereitä, ja hän istui siellä toisinaan pitkät hetket neuloen ja lukien Raamattua.

Vierashuoneesta vielä puhuakseni, niin oli siellä myöskin erinomattain kauniit rullakartiinit ikkunoissa; ne oli valkoset, ja niihin oli maalattu linnat, joiden seinät oli täynnä köynnöskasvia, sekä lehmiä, jotka menivät joelle juomaan. Siinä huoneessa oli sitten myöskin vanha forttipiaano, jonka sisässä luullakseni oli pari kuparikastrullia, eikä mikään maailmassa ollut niin muhkeaa ja kaunista kuulla kuin se, kun nuoret fröökynät lauloivat "Jo katkes jänne viimeinen" tai soittivat sillä "Vaaterloon tappelua." Seinät kaikissa huoneissa oli maalatut liimavärillä, ja matot oli heillä myös lattialla melkein joka suojassa, ja ulkopuolelta oli koko talo valkoseksi rapattu.

S'oli semmonen vinkkelirakennus, ja avara kulma molempain siipien välillä oli osaltaan katettu ja varustettu lattialla — verandaksi, ja toisinaan laittoivat he päivällispöydän sinne, kun siell' oli niin vilposta ja mukavaa. Ja paksusti me voitiin. Ruoka oli, suoraan sanottu, liian hyvää tämän maailman ihmisille; ja niin paljon kun sit' oli sitten!

Kahdeksastoista luku.

Översti Grangerford oli, tietäkääs, hieno ja siisteä herra, fiini herra kerrassaan. Hän oli fiini päästä kantapäähän; ja sitä samaa oli koko perhekunta. Hän oli myöskin isosta sukua, kuten sanotaan, ja semmonen hyvä rotu painaa yhtä paljon miehessä kuin hevosessa, ruukkasi rouva Douglas sanoa, ja kaikkihan tiesivät, että leskirouva kuului muhkeimpiin sukuihin siellä meidän seuduillamme; isäkin sitä aina sanoi, vaikka hän itse, Jumala paratkoon, ei ollut parempaa värkkiä kuin metsäkissa. Översti oli hyvin pitkä ja hyvin hoikka, ja kasvoiltaan oli hän mustaverinen ja kalvakka ilman vähintäkään punaa; hän ajoi partansa jokikinen aamu — koko nuo ohuet kasvot aivan sileäksi; ja hällä oli myös ohuet huulet ja ohuet sieramet ja iso köyrynenä ja paksut kulmakarvat ja pikimustat silmät, jotka painuivat niin syvälle hänen päähänsä, että näytti siltä, kuin hän olis tirkistänyt ulos luolasta, niin sanoakseni. Hänen otsansa oli korkea, ja hiukset oli mustat ja suorat ja riippuivat alas olkapäihin asti. Hänen kätensä oli pitkät ja solakat, ja joka päivä puki hän päällensä puhtaan paidan ja valkosen puvun kaulasta kantapäähän asti, niin valkosen, että oikein teki kipeää silmiin sitä katsellessa; ja sunnuntaisin piti hän sinistä hännystakkia, joss'oli kiiltävät messinkinapit. Myös käytti hän mahonkikeppiä, jonka käsipäässä oli hopeinen nuppu. Hänessä ei ollut merkkiäkään hutiluksesta, eikä hän koskaan korottanut ääntänsä puhuessaan. Hän oli niin hyväluontoinen ja ystävällinen kuin ihminen ylimalkain saattaa olla — sen jokainen heti tunsi, ja siksipä voikin häneen luottaa. Toisinaan hänen suunsa meni vähän muiluun, ja sitä vast' oli mieluista katsella; mutta kun hän ojensihe suoraksi kuin lipputanko ja hänen kulmakarvainsa alta ikäänkuin rupes salamoimaan, silloin olis teitä haluttanut kaikkein ensiksi kiivetä puuhun ja vasta perästä päin ruveta tiedustamaan, mist'oli kysymys. Hänen ei tarvinnut muistuttaa ketään sopivista tavoista — kaikilla oli sopivat tavat hänen seurassaan. Ja kaikki pitivät myös kovasti siitä seurasta; hän oli kuin auringon paiste — eli, toisin sanoen, hän ikäänkuin kuletti muassaan kaunista ilmaa. Jos niin sanoakseni meni pilviin, niin pimeni kaikki vain puoleksi minuutiksi, ja siin'oli kylliksi; sitten ei mikään enää käynyt hullusti ainakaan viikkokauteen.

Kun hän ja vanha rouva tulivat alas aamusin, nousivat kaikki muut paikoiltaan ja tervehtivät heitä eivätkä sitten painaneet puuta ennenkun vanhukset olivat istuneet. Tom ja Bob kävivät kaapille, joss'oli muutamia kauniita pulloja, ja sekottivat vähän karvasta lasiin, jonka sitten ojensivat överstille; ja översti piti sitä kädessään, kunnes Tom ja Bob olit saaneet omat lasinsa valmiiksi; ja sitten he kumarsivat ja sanoivat: "Teidän terveydeksenne, isä ja äiti!" ja he nyykähyttivät pikkusen päätään vain ja sanoivat "kiitos", ja sitten ne kaikki kolme ryyppäsit; ja sitten vielä Tom ja Bob kaasivat lusikallisen vettä sokeripalan päälle ja pari pisaraa omenaviinaa omien pikariensa pohjaan ja ojensivat ne mulle ja Buckille, ja me kumarrettiin myös ja juotiin vanhusten kunniaksi.

Bob oli vanhin pojista ja sitten Tom. Pitkiä, kauniita miehiä tukevine hartioineen ja ruskeine ihoineen ja mustine hiuksineen ja mustine silmineen. He kävivät myöskin Valkosissa liinavaatteissa kaulasta kantapäähän, aivan niinkuin vanha herra, ja päässä heill' oli suuret panamahatut.

Sitten tuli fröökynä Charlotte, jok' oli viidenkolmatta ja pitkä ja pulska ja ryhdikäs, mutta hyväluontoinen ja lempeämielinen, jos ei hän sattunut suuttumaan; mutta silloin ojensihe hän myöskin suoraksi ja kankeaksi, aivan kuin isä ukkonsa, ja oikein murhasi toisen raukan silmillään. Hän oli turkkasen kaunis.

Niin oli hänen sisarensa, fröökynä Sofia, myös, mutta toisella viisin. Hän oli, näättekös, hyvin pehmeä mieleltään ja niin sulavan suloinen kuin pikku kyyhkynen, ja hän on noin kakskymmentä vuotta.

Jokaisella oli oma neekerinsä passaamassa — Buckillakin. Minun neekerilläni oli totta maarian hyvä olla, sillä minä tietysti en juur ollut tottunut pitämään passaajaa, mutta Buckin neekeri oli juoksulla melkein alinomaa.

Siinä olikin sitten koko perhekunta. Ennen oli heitä ollut enemmän, nimittäin kolme poikaa vielä lisää, mutta ne olit saaneet surmansa; ja Emmeliina oli kuollut.

Vanhalla herralla oli koko joukko maatiloja ja toista sataa neekeriä. Aika ajoin tuli sinne jokunen lauma vieraita, ratsastaen hevosen selässä kymmenen tai viidentoista virstan päästä, lähiseuduilta, ja he viipyivät kerrassaan viis kuus päivää. Silloin oli huviretkiä aamusta iltaan, joelle ja metsiin, ja pitoruokia syötiin ja leikittiin ja tanssittiin, usein öisinkin. Enin osa niistä vieraista oli Grangerfordien sukulaisia, ja kaikki he olivat isosta ja komeaa väkeä, ja kaikilla herroilla oli aina pyssyt muassaan.

Siell' oli toinenkin suuri suku sillä tienoolla — viis kuus perhekuntaa — enimmäkseen Shepherdson nimisiä. He oli yhtä isoja ja komeita ja rikkaita ja mahtavia kuin Grangerfordin suku. Shepherdsonnit ja Grangerfordit käyttivät samaa höyrylaivalaituria, jok' oli noin kolme virstaa meidän talostamme jokea ylöspäin; ja kun minä toisinaan kävin siellä muutamain meikäläisten kanssa, näin minä usein muutamia Shepherdsonnilaisia komeiden hevostensa selässä.

Eräänä päivänä oltiin Buck ja minä metsästämässä salolla, kun yhtäkkiä kuului kavioin kopsetta. Me oltiin juur menossa maantien poikki. Silloin sanoi Buck:

"Joudu! Mee piiloon pensastoon!"

Me tehtiin niin molemmat ja tirkistettiin sitten lehtien välistä. Kohta siltään siinä tulikin pulska nuori mies ajaen täyttä laukkaa pitkin maantietä ja istuen reippaasti hevosen selässä kuin turski sotilas. Häll' oli pyssy poikkipuolin satulannastassa. Olin nähnyt hänet ennen. S'oli nuori Harvey Shepherdson. Samassa paukahti Buckin pyssy ihan korvani juurelta, ja Harveyn hattu pyörähti päästä. Hän tempasi pyssynsä ja ratsasti suoraa päätä sitä paikkaa kohti, jossa me oltiin piilossa. Mutta me ei jääty häntä vartomaan, vaan pötkimme syvemmälle metsään minkä kintuista lähti. Metsä ei ollut erittäin tiheää, ja minä vilkasin olkapääni yli väistääkseni kuulia ja näin kaks kertaa Harveyn tähtäävän Buckia pyssyllään; sitten palasi hän takasin samaa tietä kuin oli tullut — hattuansa noutamaan arvatenkin, mutt' en nähnyt häntä sen koommin. Me juostiin yhtä mittaa kotiin asti. Vanhan överstin silmät välkähtivät — tyytymyksestä, päättääkseni — mutta sitten näytti hän vakavammalta ja sanoi hiljaa:

"Minä en pidä tuosta tavasta, kun noin ammutaan pensaiden takaa. Olisit astunut suoraan maantielle, poikaseni."

"Niin eivät tee Shepherdsonnitkaan. He ampuvat aina piilosta."

Fröökynä Charlotte piti päätään pystyssä kuin kuningatar, Buckin kertoessa kertomustaan, ja hänen kulmakarvansa värähti ja silmänsä säkenöi. Ne kaks nuorta herraa näyttivät nyreiltä, mutt' eivät sanoneet mitään. Fröökynä Sofia kalpeni, mutta sai punansa jälleen kuullessaan, ett'ei nuorelle miehelle tullut mitään vahinkoa.

Tultuani kahden kesken Buckin kanssa viljakuhilaiden väliin puiden takana, kysyin minä:

"Tahdoitko sinä todellakin ampua hänet kuoliaaksi, Buck?"

"Tietysti, kuinkas muuten?"

"Mitä pahaa hän on sulle tehnyt?"

"Hänkö? Ei hän oo tehnyt mulle mitään pahaa."

"No, mutta miks sinä tahdoit hänet tappaa sitten?"

"Hä? Eihän mikskään — sen sukuvihan tähden vain."

"Mitä laija se semmonen viha on?"

"Hä? Missä sinä olet kasvanut? Etkö tiedä mitä on sukuviha?"

"En oikein ymmärrä. Kerroppa siitä jotain."

"No", sanoi Buck, "s'on tällä lailla. Joku mies joutuu jupakkaan toisen kanssa ja tappaa hänet; sitten sen toisen miehen veli tappaa hänet; sitten tulee toisten veljesten vuoro molemmin puolin, niin kauvan kuin niitä piisaa; sitten alkavat serkut — ja niin sitä kestää kunnes kaikki on tapettu, ja silloin on sukuviha loppunut tietysti. Mutta siihen menee aikaa, ymmärräkkös."

"No, onko tätä sukuvihaa jo kestänyt kauvankin, Buck?"

"No, älähän nyt! Se alkoi noin kolmekymmentä vuotta sitten, luulen mä. Oli ensinnä jotain jupakkaa, ja sitten kuuluu tulleen tuommoinen 'prosessi' käräjissä, jonka joku heistä menetti, ja hän suuttui ja ampui tietysti sen, jok' oli voittanut, niinkuin tietysti jokainen toinenkin olis tehnyt."

"Mikähän jupakka s'oli, Buck? Riitelivät kenties maatilasta?"

"Kenties. Minä mar en tie."

"No, kuka sitten ampui ensiksi? — Joku Grangerfordko vai joku Shepherdson?"

"Miten minä sitä tietäisin? Siitähän on niin kovin kauvan."

"Tietääköhän sit' enää kukaan?"

"Kyllä kai pappa sen tietää, luulen mä, ja muutamat muut noista vanhemmista; mutta mistä silloin ensiksi kinattiin, sitä eivät he tiedä."

"Montakohan on tapettu, Buck?"

"Ooh, kyllähän niit' on koko joukko. Mutt' eihän ne aina osuneet sentään. Papalla on pari kuulaa ruumiissaan; mutta hän ei niistä paljoa välitä, sillä hän ei muutenkaan ole mikään saivartelija. Bobia on kerran puukotettu vähä rikki, ja Tom on saanut pari kolme haavaa nahkaansa."

"Onko kukaan tullut tapetuksi tänä vuonna, Buck?"

"On, me olemme tappaneet yhden ja he yhden. Siit'on nyt vähän neljättä kuukautta, kun serkkuni Bud — hän oli vain neljätoista vuotias — oli ratsastamassa metsässä toisella puolen jokea, ja hällä ei ollut mitään asetta muassaan, mikä tietysti oli hältä hirveän tyhmää. No, eräällä yksinäisellä paikalla sitten kuulee hän hevosen tulevan perästään ja näkee pian vanhan Baldy Shepherdsonin laukkaavan jälessään pyssy kädessä ja valkoset hiukset liehuen tuulessa. Budin olisi nyt pitänyt astua maahan ja mennä piiloon metsään, mutta hän oli liian uhkarohkea ja rupes ajamaan kilpaa. Ja he kiisivät eteenpäin viis kuus virstaa, mutta vanha mies voitti kaiken aikaa. Viimein näki Bud, ett'ei maksanut vaivaa jatkaa, ja silloin hän seisahtui, käänsi hevosen, saadakseen ainakin kuulain reiät rintaansa, ymmärrätkös. No, ukko ratsasti esiin ja ampui hänet. Mutta hällä ei ollut pitkää iloa onnestaan, sillä jo muutaman päivän päästä maksoi meidän väki hälle velkansa ja passitti hänet hautuumaalle."

"Minusta tuo ukko räyskä oli suuri pelkuri, Buck."

"Minusta hän ei ollut mikään pelkuri. Tuhat vieköön! Shepherdsonneista ei ole kukaan pelkuri. Eikä Grangerfordeista liioin. Mitä sanotkaan! Tuo sama ukko piti kerran puoliaan koko puoli tuntia kolmea meikäläistä vastaan, ja hän jäi viimein voittajaksi, kuulekkos. He olivat kaikki ratsahin, mutta hän astui hevosen selästä ja meni pienen halkopinon taa, jossa hän piti hevostaan edessään suojaksi kuulia vastaan; mutta Grangerfordit istuivat hevostensa selässä ja laukkasivat ympäri ukon ampuen pamahuttaen, ja hän ampui pamahutti heitä minkä ennätti. Hän tuli hevosellaan kotiin, saatuaan, niinkuin hevonenkin, monta vuotoreikää, ja raajarikkona; mutta Grangerfordit tuotiin kotiin — toinen oli kuolleena, toinen kuoli seuraavana päivänä. Hohoo, ukkoseni — jos tahdot nähdä pelkureita, niin pysy kaukana Shepherdsonneista; siellä ei kasvateta sitä sorttia."

Seuraavana sunnuntaina me kaikki mentiin ratsahin kirkkoon, johon oli noin neljä virstaa. Miehillä, jopa Buckillakin, oli pyssyt muassa, ja he ottivat ne sisään kirkkoon ja pitivät niitä kaiken aikaa polviensa välissä. Shepherdsonnit tekivät samoin. Saarna oli kovin ikävää — pitkäpiimäistä "veljellistä rakkautta" ja muuta roskaa alusta loppuun; mutta kaikki muut sanoivat, että s'oli hyvin kaunis saarna, ja kotiin mennessä puhuivat he siitä pitkin matkaa. Heill' oli jos jotakin sanomista uskosta ja hyvistä töistä ja armovaalista ja kaikellaisista "välikappaleista" ja jumala ties mistä, niin että mulla ei vielä koskaan ole ollut niin surkean kuivaa sunnuntaita.

Päivällisten jälkeen nukahtivat he kaikki tyyni hetken aikaa, muutamat nojatuoleissaan, toiset huoneissaan, ja s'oli joteskin ikävää. Buck koiransa kanssa makas pitkällään päivänpaisteessa nurmella ja nukkui friskisti; ja niinpä minäkin menin ylös huoneeseemme levähtääkseni vähäsen. Mutta se sulonen fröökynä Sofia seisoi huoneensa ovessa, joka oli meidän ovemme vieressä, ja hän otti minut sisään kanssaan ja painoi oven kiinni hyvin hiljaa, ja sitten hän kysyi, pidinkö minä hänestä mukamas. Kyllä, oikein kovasti, vastasin minä; ja sitten hän kysyi, tahtoisinko tehdä jotakin hänelle mieliksi enkä sitten siitä hiiskua mitään kellekkään. Minä tietysti olin heti valmis. Sitten hän sanoi unohtaneensa Uuden Testamenttinsa kirkkoon, samaan penkkiin, jossa he olit istuneet, kahden muun kirjan väliin; ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän, olla niin kiltti ja pujahtaa ulos kenenkään huomaamatta ja mennä sinne ja tuoda hänen kirjansa kertomatta siitä kellekkään? Sanoin heti lähteväni. Ja tuossa paikassa luiskahin ulos ja lippasin tietä pitkin kirkolle. S'oli auki, ja siell'ei ollut ainoatakaan ihmistä, muuta kuin pari sikaa, sillä siat rakastavat kovasti poljettuja savilattioita kesän aikaan, niillä kun on niin viileä oljennella. Minun huomatakseni niin käyvät ihmiset kirkossa enimmäkseen vain kun heidän on pakko; mutta sikojen laita on toisin.

No, minä aattelin itsekseni, että tähän mahtaa olla koira haudattu — eihän mikään tyttö ole tommosessa touhussa yksistään yhen Uuden Testamentin takia. Minä ravistelin vähäsen kirjaa, ja mitäs ollakkaan! siitä putosi paperipalanen, johon oli kirjotettu "Puoli kolme" lyijykynällä. Sitten tarkastelin koko kirjan, mutta mitään enempää ei siitä lähtenyt. Tuosta paperipalasesta en tullut hullua viisaammaksi, jonka tähden pistin sen takasin kirjaan, ja kun tulin kotia, seisoi Sofia fröökynä yhä ovessaan minua odottamassa. Hän veti minut sisään kamariinsa ja lukitsi oven; ja sitten hän nuuski läpi kirjan kunnes löysi paperipalan, ja luettuaan mitä siinä seisoi, näytti hän turkkasen iloseita; ja ennenkun ennätin aatellakkaan, kiepasi hän käsivartensa vyötäisilleni ja oikein pusersi minua ja sanoi, että minä mukamas olin kaikkein paras poika maailmassa ja ett'en varmaankaan mitään hiiskuisi kellekkään. Hän oli kovin punanen kasvoiltaan ja hänen silmänsä liekehtivät, ja hän oli hirveän kaunis. Olinhan vähän ällistyksissäni, mutta saatuani hetkisen hengähtää, kysyin hältä mikä paperi se oli, ja silloin hän kysyi, olinko mukamas lukenut mitä siinä seisoi, ja minä sanoin "en", ja silloin taas hän kysyi, osasinko mukamas lukea kirjotusta, ja minä sanoin taas "en, muuta kuin vähän isoja kirjaimia", ja silloin hän sanoi, että se mukamas vain oli kirjamerkki ja että minä nyt voin mennä ulos leikkimään.

Astelin alas joelle päin, mietiskellen tuota asiaa, ja silloin huomasin hetken päästä, että passaaja-neekerini seurasi jälestäni. Päästyämme talon näkyvistä, katsoi hän vähän taakseen ja ympärilleen ja tuli sitten juosten tyköni ja sanoi:

"Herra Joggi, jos hän tulloo alas tonne rämehelle, niin saa hän nähärä koko parven vesikäärmehiä."

Tuohan oli kummallista, tuumasin; hän puhui noista käärmeistä jo eilen. Pitäishän hänen tietää, ett'ei kukaan siksi tykkää vesikäärmeistä, että lähtis niitä asian alkain pyydystämään. Mitä hän oikeastaan meinaa? — Minä sanoin:

"No, olkoon menneeksi Käyhän eeltä!"

Seurasin häntä hyvän matkaa; sitten hän ryntäsi rämeelle, ja me kahlattiin siinä eteenpäin toista virstaa ja vajottiin sääriä myöten liejuun. Viimein tultiin me ikäänkuin pieneen saareen, joss' oli kuivaa ja kasvoi puita ja pensaita ja köynnöksiä tiheässä. Silloin sanoi hän:

"Kas niin, herra Joggi, nyt hän vain astelee suoraan eteenpäin, vain muutaman askeleen, niin hän näkkee missä ne on. Min'oon ne jo nähäny, min'en ennää huoli niitä nähärä."

Samassa hän pyörähti syrjään ja katosi puiden väliin, ett'en häntä enää nähnyt. No, minä kulin sinneppäin ja tulin pian pienelle avonaiselle paikalle, jok'ei ollut tavallista makuuhuonetta isompi ja jota kaikilta puolin ympäröi köynnöskasvit, ja siellä makasi muuan mies nukkuen — ja totta maarian! s'oli vanha Jimini!

Minä herätin hänet ja aattelin, että nytkös hän vasta hämmästyis nähdessään minut, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän melkein puhkes itkemään ilosta, mutta ällistyksissään hän ei ollut. Hän sanoi uineensa minun jälkeeni sinä yönä, kun me jouduttiin erillemme, ja hän oli kuullut minun huutavan monta kertaa, mutta hän ei uskaltanut vastata mukamas, koska hän pelkäsi, että joku heittiö vois tulla onkimaan hänet ylös ja ottamaan hänet jälleen orjuuteen. Hän sanoi:

"Minä sain siinä törmäyksessä pienen kolauksen, niin ett'en voinu oikein uira ja jäin sinusta koko joukon jäläkeen. Sitten pääsin kuitenki rantaan, mutt'en saavuttanu sua ennää, ja minä näin kun sinä lähenit taloa, vaan en uskaltanu huutaa enkä mennä likelle, kun siell' oli koiria. Kun sitte näin sinun pääsevän sissään, niin menin mettään oottamaan päivää. Vanhain aamulla kävi siitä ohi muutamat neekereistä matkalla pellolle, ja he näyttivät mulle tään paikan, josta ei koirat voi löytää minua vetelän suon takia, ja neekerit tuovat mulle ruokaa joka yö ja kertovat miten sun on olla siellä."

"Mutta miks'et sinä antanut Jackin noutaa minua tänne ennen, Jim?"

"Mitä hyötyä siit' olis ollu? Enhän tahtonu häiritä sinua, ennenkun kaikk' olis valamiina. Mutta nyt on kaikki reilassa. Min' oon ostanu pannuja ja kattiloita ja ruokavaroja ja korjannu lautan yön aikana, kun —"

"Lautan?"

"Niin, vanahan lauttamme."

"No, mutta hyvänen aika, eikö se mennyt tuhansiin palasiin siinä törmäyksessä?"

"Eikö mitä. Se hankautui vain pahanlaisesti ja palanen siit'on poissa; mutta se kelepaa kyllä nyt, vaikka osa meirän tavaroita meni pilalle tietysti. Jos me ei olis sukellettu niin syvälle ja uitu niin kauvas ve'en alla ja jos yö ei olis ollu niin perhanan pimmee ja jos me ei olis pelästytty niin pahanpäiväsesti, niin oltais me päästy sen kimppuun pian. Mutta s'on yhyrentekevää, sillä s'on yhtä komea taas kuin olis vallan uusi, ja minä oon ostanu koko joukon kaluja niiren sijaan, ku meni hukkaan."

"Mutta miten sait sä sen kynsiis jälleen, Jim? Lähitkö ajamaan sitä takaa?"

"Miten olisin sit' ajanu takkaa, kun mun täytyi loikoa täällä metässä? Ei, vaan muutamat noista neekereistä löysit sen, kun s'oli ajanu karille, nääkkös; ja he kulettivat sen tonne lahteen ja kätkivät sen pajupensaisiin, ja he pitivät semmosta elämää siitä, kelle heistä tuo lautta mukamas tulis, että minä viimein sain tietää koko jutun, ja sillon minä tein lopun jupakasta ja sanoin, että äläkööt menkö sitä haistamaankaan, sillä lautta oli sinun ja minun eikä kenenkään muun, sanoin mä; ja minä kysyin heiltä, miten h — ssä he olit rohojenneet iskeä käpälänsä nuoren valakosen herran omaan ja mennä sitä kätkemään. Sitten annoin heille kymmenen centtiä mieheen, ja siitä nousi semmonen ilo, ett' oikein, ja he vain toivoivat, että tulis lisää lauttoja tekemään heirät rikkaiks kerta vielä. H'on ollu mahottoman siivoja mulle, nuo neekerit, ja teheny mit' ikinä vain oon tahtonu. Tuo Jack on oikein kunnon poika ja viisas sitä paitte kuin peijakas."

"Peijakkaan viisas, s'on totta se. Hän ei mulle ollenkaan sanonut, että sin' olit täällä; sanoi vain että tulisin hänen kanssaan, niin saisin mukamas nähdä vesikäärmeitä. Jos jotain tapahtuu, hän kyllä pelastaa nahkansa. Hän saa sanoa, ett'ei koskaan ole nähnyt meitä yhdessä, ja sehän on totta."

Minun totta maar ei maita puhua pitkältä seuraavan päivän tapauksista. Kerron ne sentähden niin lyhyesti kuin voin. Minä heräsin päivän vaietessa ja olin juur kääntyä toiselle kyljelleni nukkuakseni jälleen, kun huomasin kuinka tavattoman hiljaista oli koko talossa — ei näkynyt kukaan olevan liikkeellä. S'oli aivan vastoin tavallista tapaa. Sitten huomasin että Buck jo oli noussut ylös ja mennyt. No, minäkin siis nousin, kovasti ihmeissäni, puin päälleni ja menin rappusia alas — ei ketään näkynyt; kaikki oli hiiren hiljaa. Ja ulkona sitten laita samoin. "Mitä tämä tietää?" tuumasin. Alaalla halkopinon luona tuli viimein Jack poika mulle vastaan. Hältä kysyin:

"Mikä nyt on?"

"Eikö hän sitä tiiä, Joggi herra?"

"En", sanoin mä, "en tiedä mitään."

"No, Jumala nähköön! Pröökynä Sofiahan on karannu tiehens! pistäny pillit pussiin. Hän pötki pois keskellä yötä — ei kukaan oikein tiiä mihin aikaan — pötki pois naimaan, ja kenen kanss? joo, nuoren Harvey Shepherdsonnin. Niin he sanovat ainaki. Herrasväki sai tietää sen puoli tuntia sitten — kenties vähä enemmän — ja voi, voi, mik' elämä siitä synty! Mikä kauhee melu pyssyillä ja hevosilla! Rouvasväki ratsasti pois hakemaan kokoon sukulaiset, ja vanaha Saul herra ja nuoret herrat ottivat pyssynsä ja ratsastivat jokivartta ylöspäin kaapatakseen kiinni nuoren herran ja ampuakseen hänet, ennenkun hän ennättäs joen yli Sofia pröökynän kanss. Voi, voi, mikä surkeus tästä mahtaa syntyä!"

"Ja Buck lähti menemään herättämättä minua."

"Niin kaiketikkin. Ne ei tahtonu että Joggi herra tulis sekotetuks juttuun. Mutta Buck herra latasi pyssynsä ku mies ja sano ampuvans ainaki yhyren Shepherdsonnin, vaikka henki menis. Ja sen mä luulenki hän tekee; niit' on niin paljo."

Minä juoksemaan jokivartta ylöspäin minkä varpaista lähti. Hetken päästä rupes kuulumaan pyssynpamauksia kaukaa. Saatuani näkyviini hirsimökin ja halkopinot höyrylaivalaiturilla, luikertelin puiden ja pensaiden väliin sopivaan paikkaan, josta näki hyvin. Siellä kiipesin muutamaan pumpulipuuhun, jok'oli taampana, ja istuin piiloon oksain väliin ja jäin odottamaan mitä tulis. Siinä oli muuan halkopino, neljä jalkaa korkea, aivan lähellä puuta, ja minä tuumasin ensinnä mennä piiloon sen taakse; mutta hyvä oli ett'en sitä tehnyt.

Hirsimökin edustalla oli avonainen paikka, ja siinä laukkasi hevosillaan neljä viis miestä eestakasin kiroten ja kiljuen; he koettivat näet saada ampua pari poikaa, jotka olit menneet suojaan halkopinon taakse höyrylaivalaiturilla — mutta he eivät saaneet heitä ammuttaviin. Niin pian kun joku tuli näkyviin joen puolella halkopinoa, sai hän kuulan nahkaansa. Mutta nuo molemmat pojat istuivat kyykkysillään, selkä selkää vasten, niin että voivat pitää vahtia kahtaalle.

Hetken päästä nuo miehet lakkasit kiljumasta ja huutamasta ja ratsastivat yhtäkkiä hirsimökkiä kohti. Samassa kohotti yks pojista päänsä halkopinon takaa, tähtäsi ja ampui; ja yks miehistä putosi satulastaan. Toiset kaikki hyppäsit hevosen selästä, tarttuivat haavoitettuun mieheen ja kantoivat hänet mökkiin. Samassa nuo kaksi poikaa lähtivät juoksemaan puulle päin, jossa minä olin piilossa. He olit päässeet puolimatkaan, kun miehet huomasit heidät, juoksivat hevosilleen ja porhalsivat heidän perästään. Pojat olivat kuitenkin niin paljon edellä, ett' ennättivät suojaan sen halkopinon taakse, joka oli minun puuni lähellä ja josta he taas voivat pitää puoliaan vihollista vastaan. Toinen näistä pojista oli Buck, toinen oli solakka nuori herra, vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen.

Miehet ratsastivat eestakasin hetken aikaa ja laukkasit sitten tiehensä hirsimökille. Heidän tultuaan näkyvistä, huusin minä Buckille ja sanoin olevani "täällä." Hän ei ensimmältä tietänyt mitä aatella, kun ääneni kuului puusta; oli kovasti hämmästyksissään. Sitten pyysi hän minun olla tähystäjänä ja antaa hälle heti tieto, jos vihollinen jälleen tulis näkyviin; hän sanoi, että niillä oli piru mielessä ja että ne kyllä pian palaisivat takasin. Hän itki ja noitui ja lupasi, että hän ja hänen serkkunsa Joe (s'oli se toinen poika) kyllä vielä tekisivät tiliä tästä päivästä. Hän sanoi, että hänen isänsä ja molemmat veljensä oli ammuttu ja kaksi tai kolme vihollisista. Shepherdsonnit olivat olleet heitä väijymässä metsässä ja ampuneet sieltä. Hänen isänsä ja veljensä olisi pitänyt odottaa sukulaisiaan — Shepherdsonnit olivat liian vahvat miesluvultaan. Minä kysyin hältä, miten oli käynyt nuoren Harveyn ja fröökynä Sofian. He olit päässeet joen yli ja olivat nyt turvassa, sanoi Buck. Se minua totta puhuakseni ilahutti; mutta Buckia harmitti vain vieläkin kovasti, ett'ei hänen ollut onnistunut ampua Harveyta kuoliaaksi silloin metsässä. En koskaan ollut kuullut mokomaa paatumusta.

Yhtäkkiä paukahti, bang! bang! bang! kolme neljä laukausta. Miehet olivat hiipineet esiin takaapäin metsästä ilman hevositta. Pojat ryntäsivät joelle — haavoittuneina molemmat — ja sänttäsivät veteen ja alkoivat uida myötävirtaan. Mutta miehet juoksivat pitkin rantaa heidän jälestään huutaen: "ampukaa heidät! ampukaa!" ja he ampuivat poika parkoja minkä ennättivät. En saata kertoa mitä kaikkea tapahtui; s'oli niin hirveää, että minun vieläkin tekee pahaa sitä aatellessani. Melkeinpä siinä toivoin, ett'en koskaan olis päässyt rantaan tuona yönä, kun me Jimin kanssa jouduttiin haaksirikkoon. Hyi! että toki tuommoisia ihmispetoja löytyy maan päällä! He vaivaavat minua unissani vielä nytkin.

Minä istuin siellä puussa pimeään asti; enhän uskaltanut astua alas. Tuon tuostakin kuulin pyssynpamauksia metsästä ja pari kertaa näin pieniä miesparvia ratsastavan hirsimökin ohi; ja siitä päätin ett'ei kaikki vieläkään ollut lopussa. Olin kauheasti pahoillani ja päätin ett'en enää koskaan menis likikään tuota taloa, sillä olihan tavallaan kaikki tyyni minun syyni, aattelin mä. Ymmärsin näet nyt, että tuo paperipala tiesi, että fröökynä Sofian tuli yhtyä Harveyn kanssa jossain kello puoli kolme ja lähteä karkuun; ja minä aattelin, että minun olis pitänyt kertoa tytön isälle tuosta paperista ja hänen metkuistaan; silloin kenties ukko olis teljennyt hänet sisään ja tämän päivän teurastus jäänyt tekemättä.

Viimein astuin alas puusta ja hiivin joen rantaa alaspäin vähän matkaa, kunnes löysin noiden molempain poikain ruumiit pienestä poukamasta, johon virta oli ne ajanut. Haalasin ne vaivoin ylös rannalle ja peitin heidän kasvonsa ja juoksin sitten tieheni minkä kintuista lähti. Totta puhuakseni itkin minä, peittäessäni Buckin kasvot; hän oli aina ollut niin hyvä minua kohtaan.

Nyt rupesi jo kovasti pimenemään. En mennyt talolle, vaan juoksin metsän läpi ja rämeeseen. Jim ei ollut saarellaan. Minä siis riensin minkä kerkesin alas lahdelle, tunkeutuen pajupensaikon läpi ja ikävöiden lautallemme ja pois tästä kauheasta maanäärestä niin pian kuin suinkin. Mutta lauttaa ei näkynyt! Voi, kuinka peljästyin! Hetkisen seisoin siinä aivan hengähtämättä. Sitten huusin kerran jotenkin lujaa. Tuskin kymmenen askeleen päästä vastasi ääni:

"Herran jee! Sinäkö s'oot, laps? Älä pirä semmotta elämää."

S'oli Jimin ääni — en koskaan ollut kuullut niin suloista ennen. Juoksin rantaa pitkin ja hyppäsin sitten lautalle, ja Jim hän kaappasi minut syliinsä ja oli melkein tukehuttaa minut; niin kovasti hän ihastui nähdessään minut.

"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps'", sanoi hän; "minä jo panin pääni panttiin, että kyllä n'oli sun ampunu, nuo rakkarit. Jack oli justiin täällä ja sano luulevans sua kuolleeks, kosk'et tullu kottiin mukamas; ja minä olin justiin sysänny ulos lautan lähteäkseni matkaan niin pian ku Jack tulis takasin ja vissisti kertois ett'olit kuollu. Voi, hyvä Jumala, ku min' oon ilonen nyt, kun s'oot ihka elävänä tässä taas. Hei!"

Minä sanoin:

"Hyvä on. He eivät löydä minua ja aattelevat varmaankin ett' oon saanut surmani ja valunut alas pitkin jokea; onhan muutama seikka, joka saa heidät sitä uskomaan. Joudutaan nyt vain, Jim, ja pyritään selvälle vedelle minkä keritään."

Minusta ei tuntunut oikein turvalliselta, ennenkun lautta oli neljä virstaa alempana ja keskellä Missisippiä. Silloin ripustettiin me ylös lyhtymme ja tunsimme olevamme vapaina ja turvassa vielä kerran maailmassa. Min'en ollut syönyt mitään eilisestä asti; ja Jim otti framille keitettyä maissia ja kirnupiimää ja läskiä ja kaalia — ei mikään maailmassa ole niin hyvää, kunhan vain kaikki on hyvin keitettyä — ja minun syödessäni illallistani, juteltiin me ja pidettiin hauskaa. Minä iloitsin päästyäni kaikista sukuvihoista, ja Jim iloitsi päästyään rämeestä. Ja me tuumattiin siinä keskenämme, ett'ei mitään parempaa kotia maailmassa ole kuin uiva lautta. Kaikkialla muualla tuntuu niin ahtaalta ja tukehuttavalta, mutta lautalla ei. Siell' on niin vapaata ja hauskaa ja kodikasta.

Yhdeksästoista luku.

Kaks tai kolme päivää kului, melkeimpä tahtosin sanoa ui pois; niin hiljaa ja sävysästi hiipivät ne tiehensä. Kerronhan tässä millä viisin me elettiin. Joki oli näillä paikoin hirveän leveä, toisinaan lähes kolme virstaa; me kulettiin öisin ja mentiin maihin ja piileiltiin päivin; heti yön kuluttua pistettiin, lautta kiinni — enimmäkseen johonkin pieneen saareen suvannossa; ja me taitettiin pajuja ja muita oksia ja peitimme niillä lautan piiloon. Sitten pantiin me ulos pitkätsiimat ja muita kalastusvärkkiä. Ja sitten mentiin me uimaan virkistääksemme vanhaa kruppiamme, ja perästäpäin me istuttiin hiekkapohjalle polvensyvyiseen veteen ja katseltiin päivännousua. Ei napsahustakaan kuulunut — kaikki oli hiiren hiljaa — tuntui siltä kuin koko maailma olis nukkunut; sammakot vain toisinaan motkottivat mölöä musiikkiaan. Ensimmältä, kun katsoi joen poikki, näkyi jonkimmoinen harmahtava reuna — s'oli tietysti metsä toisella puolen — mitään muuta ei voinut erottaa; sitten vaalea pilkku taivaalla, joka pilkku hetken päästä alkoi levetä ja kirkastua; sitten alkoi jokikin ikääskuin pehmetä, tuolta kaukaa, eikä enää ollut niin synkän musta, vaan harmaa; saattoi nähdä pieniä mustia pilkkuja, jotka tulivat ajaen jokea alaspäin — n'oli halkoproomuja ja muita senkaltaisia — ja pitkiä pimeitä viivoja — n'oli tukkilauttoja; toisinaan kuului perämela tai airo narisevan tai kajahti korvaan hiljaisia ääniä kaukaa, kaukaa; ja yhtäkkiä saattoi nähdä veden päällä kailun, jonka tarkemmin katsottuaan tunsi pitkäksi ryhmäksi pieniä karia nopeassa virrassa, joka murtautui sitä vastaan ja antoi sille omituisen muodon; ja sitten näki sumun ikääskuin karehtien nousevan veden yli ja itätaivaan ja joen punastuvan; ja rannoilta rupesi näkymään hirsimökkiä ja halkopinoja; sitten alkoi aamutuuli tuulahtaa niin raittiisti ja vilposesti ja viuhtoen rannoilta metsän ja heinän ja kukkasten tuoksua — vaikka tuli siinä toisinaan toistakin tuoksua, kun olivat jättäneet kuolleita kaloja ja muuta mätää pitkin rantoja; ja mitäs ollakkaan, niin oli täysi päivä ja kaikki tyyni helotti ja hymähti auringon paisteessa, ja pikkulinnut pistivät lauluksi kuin hupsut!

Nyt kun oli päivä, niin pikku tulta ja savua ei niin helposti huomattais, ja senpä tähden otettiin me vähän kaloja pitkästä siimasta ja koukuista ja ruvettiin keittämään lämmintä ruokaa aamiaiseksi. Sitten maattiin loikottiin me ruohossa ja töllisteltiin ykstoikkoista jokea; ja saattoipa siinä tapahtua semmoistakin, että tapaturmassa silmät painui meiltä umpeen — kunnes joku höyrylaiva tuli jyskien jokea ylöspäin pitkin toista rantaa ja herätti meidät. Sitten saattoi kulua kokonainen tunti meidän kuulematta tai näkemättä tämän taivaallista pait tuota sulaa yksinäisyyttä. Sitten tuli sieltä kenties joku tukkilautta laahustaen virrassa, ja sen päällä kenties oli joku mies, joka hakkasi puita, sillä sitä ne melkein alinomaa tekee noilla lautoilla; voitte nähdä kirveen välkähtävän ylös päivän valossa ja sitten laskevan alas — kuulemattanne napsahustakaan; sitten taas voitte nähdä sen nousevan, ja kun s'oli noin miehen pään päällä, kuulitte pienen kolahuksen — kuhunk! — siinä meni niin paljon aikaa, näättekös, ennenkun ääni ennätti joen poikki. Sillä viisin kului meiltä päivä; me laiskoteltiin ruohossa ja voitiin paksusti ja kuunneltiin hiljaisuutta. Kerran oli taas joella paksu sumu, ja kaikilla lautoilla ja muilla pienemmillä aluksilla rummutettiin läkkiastioita ja vaskikastrulleja, jott' ei höyrylaivat törmäis päälle. Muuan proomu tai lautta ajoi niin likeltä meitä, että me selvästi kuultiin heidän puhuvan ja nauravan ja kiroilevan niiden päällä; mutta me ei voitu nähdä heistä hitustakaan, ja se tuntui kamalalta; oli kuin jotain olis ryöminyt pitkin selkäpiitä, sillä s'oli kuin näkymättömät kummitukset olisit elämöineet ilmassa, ja Jim sanoikin luulevansa, että ne olit kummituksia. Mutta minä sanoin:

"Ei, ei toki, Jim. Kummitukset eivät sanoisi: 'se lemmon sumu!'"

Heti pimeän tultua laskettiin me ulos. Päästyämme keskelle virranjuovaa, jätimme me lautan omilleen ja annoimme sen mennä mihin virta vei. Sitten sytytettiin me piippumme ja annettiin sääremme roikkua vedessä ja juteltiin kaikista maailman asioista - ja me oltiin melkein aivan alastomina yöt päivät; sen verta vain verhoissa, ett'ei hyttyset päässeet tekemään meistä tykkänään loppua. Ne uudet vaatteet, jotka olin saanut Buckin vanhemmilta, olivat liian hyvät ollakseen mukavat ja kodikkaat ja hauskat, ja sitä paitse en totta puhuakseni juur koskaan ole suuresti välittänyt vaatteista.

Toisinaan sattui, että me pitkät ajat saatiin pitää koko joki aivan itseämme varten; ei ketään näkynyt siellä eikä täällä. Välistä näkyi ikääskuin joku säkene rannoilta tai jostain saaresta — s'oli tulenvalo jostain mökinikkunasta; välistä taas näkyi säkene tai pari joelta — s'oli valo jostain proomusta tai lautalta; toisinaan sai kuulla viulun vinkuvan taikkapa laulua jostain tuommoisesta aluksesta. Ei mikään ole niin ihanaa kuin asua lautalla. Yllämme oli meillä taivas, täpö täynnään tähtiä, ja me ruukattiin maata selällämme katsellen niitä ja tuumiskellen, olikohan ne tehtyjä vai olivatko kasvaneet itsestään. Jim luuli että n'oli tekokalua, mutta minä puolestani sanoin että n'olit itäneet itsestään. Minun mielestäni näet olis mennyt liian paljon aikaa niin suuren joukon tekemiseen. Silloin sanoi Jim että kenties kuu oli ne muninut. No, se tuntui minustakin uskottavalta, niin ett'en enää väittänyt vastaan; olinhan nähnyt, että esimerkiksi ahkera sammakko voi munia yhtä monta munaa. Toisinaan huomattiin me myös tähtiä, jotka putosivat alas piirtäen pitkän viirun ilmaan. Jim arveli että ne oli mätämunia, jotka viskattiin alas pesästä.

Pari kertaa yössä voitiin me nähdä jonkun höyrylaivan hurisevan ohi pimeässä, ja toisinaan saattoi semmoinen otus oksentaa kidastaan kauhean joukon säkeniä, jotka satoivat alas jokeen hirveän koreana tulituiskuna. Sitten saattoi se kiertää jonkun niemekkeen ja sen tulet yht'äkkiä sammua ja hohotus vaieta ja joki joutua hiljaiseksi jälleen kuin hauta; ja yht'äkkiä saattoi vielä laivan hyökylaineet tulla tervehtimään meitä, kauvan siitä kuin se itse oli kadonnut, ja panna lauttamme huojumaan pahanpäiväisesti; ja sen perästä voi taas kulua pitkät hetket hiiren hiljaa, jos kenties lukee pois sammakkojen ikävän kuorsaamisen.

Puol'yön jälkeen alkoi ihmiset rannoilla mennä maata, ja silloin oli rannat pari kolme tuntia pikimustina — eikä mitään säkeniä enää näkynyt tupien ikkunoista. Nämä säkenet olivat kellonamme; ensimmäinen, kuin jälleen syttyi, näytti että aamu oli tulossa, ja silloin haimme me heti hyvän paikan, johon voitiin kätkeä lautta ja asettua loikomaan päiväksi.

Muuanna aamuna juuri päivän sarastaessa löysin veneen, ja minä otin sen ja meloin salmen poikki mannermaalle — oli noin pari sataa kyynärää — ja sitten kappaleen matkaa pientä puroa ylöspäin kypressimetsän halki. Tuumasin katsoa, eikö siell' olis vähä marjoja. Justiin kun kulin ohi erään juottopaikan, jossa muutama karjapolku päättyi puroon, tuli pari miestä juosten täyttä jalkaa polkua pitkin. Minä pelästyin aika lailla, sillä joka kerta kun joku näkyi ajavan takaa jotakin, luulin aina, että n'oli nuuskimassa minua — ell'eivät nuuskineet Jimiä. Minä melomaan mitä kiireintä kyytiä päästäkseni pakoon, mutta ne olivat silloin jo rannassa ja huusivat ja kerjäsivät, että minä pelastaisin heidän henkensä; he mukamas eivät olleet tehneet mitään pahaa, ja sentähden hätyyttivät heitä nyt ilkeät ihmiset — heitä ajettiin koirilla takaa, sanoivat he. Ja he meinasivat nyt heti hypätä veneeseen, mutta minä sanoin:

"Älkääppä hätäilkö. Eihän vielä kuulu koiria eikä hevosia. Teill'on hyvin aikaa tungeta pensaston läpi vähän matkaa pitkin puron rantaa; sitten voitte astua veteen ja kahlata veneeseen — sillä viisin joutuvat koirat väärille jälille."

He tekivät niin, ja heti heidän päästyään veneeseeni, annoin mennä saarellemme. Viiden kuuden minuutin päästä kuului huutoja ja koirain haukuntaa. Me kuulimme heidän tulevan puron rantaan, mutta me ei voitu heitä nähdä; he tuntuivat seisahtuneen ja sitten etsineen hetken aikaa; mutta kun me jouduttiin yhä kauvemmas, niin heit'ei kuulunut ollenkaan, ja kun viimein pääsimme joelle, oli kaikki hiiren hiljaa, ja me melottiin saarelle ja kätkettiin vene pensaikkoon ja oltiin turvassa.

Toinen noista miehistä näytti jo olevan seitsemänkymmenen paikkeilla taikkapa siitä ylikin; hän oli aivan kaljupäinen ja hänen pitkä partansa melkein valkonen tai likasen harmaa. Häll'oli päässään vanha ränstynyt, leveälierinen vilttihattu ja pukunaan sininen, rasvainen villapaita ja repaleiset siniset verkahousut, joiden lahkeet oli pistetty virsunvarsiin ja kotitekoisiin sukkiin — ei, vaan sukkaan, sillä toista ei ollut. Muuten oli hänen päällään vielä vanha sininen, pitkäliepeinen hännystakki, jonka hihoissa oli kiiltävät messinkinapit, ja heillä molemmilla oli likaset, rikkinäiset, mutta paksut matkalaukut.

Toinen mies oli kolmenkymmenen paikkeilla ja puvultaan samallainen retuteini kuin vanha kaljupää. Aamiaisen syötyä venyttiin me kaikki ruohostossa ja juteltiin, ja siinä selvisi ihmeeksemme, että nuo molemmat kulkurit eivät tunteneetkaan toisiaan.

"Saisko kysyä, millä lailla herra joutui ikävyyksiin?" kysyi kaljupää toiselta junkkarilta.

"No, minä kun kaupittelin erästä voidetta, joka syöpi ruosteen hampaista — ja se jumaliste syöpikin sen ja samassa tavallisesti myöskin itse hammaskiilteen —; mutta minä viivyin pahaks onneks tuolla kaupungissa yhden yön kauvemmin, kuin olis ollut viisasta, ja olin juuri pujahtamassa tieheni, kun tapasin Teidän tiellä tällä puolen kaupunkia, ja Te sanoitte että Teitä ajettiin takaa ja että auttaisin Teitä pääsemään pakoon. Ja sittenhän sanoin ett' olin joutunut vähän solkkauksiin itse ja että kernaasti rupeisin sakkiin kanssanne. Siinä koko juttu. Miten herran on asiat?"

"Ooh, seikka oli se, että minä tuolla kylässä olin pitänyt raamatunselityksiä ja raittiusesitelmiä noin viikon päivät; ja naisväki oli aivan kuin hullustunut minuun, kun näet läksytin miehiä mitä vakavimmasti juoppoudesta ja jumalattomuudesta. S'oli hyvä affääri; pistin taskuun viis kuus dollaria joka ilta — kymmenen centtiä hengeltä, lapset ja neekerit ilmaiseksi. Mutta silloin menee joku ryökäle ja levittää minusta semmosen huhun, että minä mukamas iltasin kokousten jälkeen kaikessa hiljaisuudessa ruukkasin ottaa pari tuutinkia. Muuan neekeri, jonka tunsin, herätti minut tän'aamuna ja sanoi, että ihmiset aikoivat tulla hevosineen koirineen ajamaan minut pois kaupungista ja sitten tervata minut ja panna piehtaroimaan höyhenissä ja kulettaa minut uudestaan kaupungin läpi, jolloin mukamas vielä päälle päätteeks saisin istua kahen reisin aidanseipäällä. No, minä en jäänyt sinne aamiaista syömään — mull'ei ollut nälkä."

"Kuulkaas, ukkoseni", sanoi nuorempi, "jos me mentäis puulaakiin ja tehtäis affäärejä yhdessä. Mitäs siitä meinaatte?"

"Eihän s'olis niin hullua. Mikä on Teidän alanne — miten?"

"Olenhan kirjapainotaituri ammatiltani; valmistelen myöskin patentti-lääkkeitä ja muuta mokomaa; muuten näyttelijä — pääosia murhenäytelmistä, näättekös; myöskin mainetiseeraan ja harjottelen spiritisti-ammattia, pidän silloin tällöin tieteellisiä esitelmiä ja valtiollisia puheita; sanalla sanoen vähä kutakin, miten paraiten sopii, kunhan vain en tule tekemisiin poliisin kanssa. Mikä on herran elämänkutsumus?"

"Ooh, minä olen enimmäkseen pysynyt lääketieteen alalla, minä. Kätten päällepaneminen on paras valttini — syöpätaudeissa ja halvauksissa ja semmotteessa. Myöskin povaan minä aika hyvin korteista, kunhan ennakolta satun saamaan tarpeelliset tiedot henkilöstä, jolle povaan. Muuten olen jommonenki saarnamies, ja hartaus- ja lähetyskokouksissani on tavallisesti hyvin väkeä."

Nyt ei hetken aikaan puhuttu mitään. Mutta sitten nuori mies päästi pitkän ja raskaan huokauksen ja sanoi:

"Hohoi jajaa!"

"Mitä herra ähkyy?" sanoi kaljupää.

"Kunhan aattelen, miten olen jäänyt elämään tämmöistä elämää ja viimein joutunut tänkaltaiseen seuraan." Ja hän alkoi pyyhkiä silmännurkkiaan likaisella trasulla.

"Jassoo, kuuleppas vain perhanaa! Eikö tämä seura mukamas herralle kelpais?" sanoi kaljupää hyvin pistettynä ja harmissaan.

"Ooh, kyllä se mulle kelpaa; s'on semmonen kuin tämmönen kurja s — na ansaitsee, siliä kukapa on minut viskannut näin syvälle alas yhteiskunnan huipulta? Minä itse olen sen tehnyt. Enhän minä teitä moiti, hyvät herrat — kaukana siitä. En moiti ketään. Olen ansainnut osani. Pankoon parastaan tuo kylmä maailma; yhden minä kuitenkin tiedän — onhan hiljainen hauta jossain varattuna mullekkin. Pitäköön maailma kurjaa peliään kanssani niinkuin aina ennenkin oli pitänyt — riistäen multa ystävät, rikkauteni, kaikkityyni — tehköön suunnattomassa kateudessaan tehtävänsä yhä edelleen, tehköön vain. Kerran olen sittenkin makaava rauhan majassa ja unohtava kaikki vastukset, ja murtunut sydän parkani nukkuu sikeästi elämän metkuista." Ja hän hiveli yhä kiivaammin silmännurkkiaan.

"Menköön hiiteen tuo murtunut sydän parkanne ja elämänne metkut!" sanoi kaljupää; "mitä pirua meillä on tekemistä herran murtuneen sydämen kanssa? Oommeko me sitä rusikoinneet?"

"Ei, ei, kyllähän minä sen tien. Enhän minä teitä syytäkkään, hyvät herrat. Minä itse olen syössyt itseni alas korkeasta asemastani, minä itse, sanonhan sen. Ja s'on oikein, että nyt saan kärsiä — aivan oikein — enhän valita, en."

"Syössyt alas — mistä? jos saan luvan kysyä. Mistä hiton asemasta? tekö?"

"Voi, voi, te ette minua uskois; maailma ei koskaan usko — — annetaan olla — — annetaan olla — — ei se haittaa. Minun syntymäni salaisuus — —"

"Syntymänne salaisuus? Mitä tarkotatte?"

"Hyvät herrat", sanoi nuori mies, hyvin juhlallisesti, "minä ilmoitan sen teille, sillä minä tunnen rinnassani, että voin teihin luottaa. Kuulkaa siis — oikeimmiten minä olen herttua!"

Jimin silmät oikein pullistuivat hänen päässään ja luulempa vähin minunkin. Kaljupää sanoi: "No, johan nyt!"

"Juu, juu. Minun isoisäni, jok'oli Bridgewaterin herttuan vanhin poika, pakeni tähän maanosaan viime vuosisadan loppupuolella, saadaksensa hengittää vapauden ihanaa ilmaa, meni täällä naimisiin ja kuoli, jättäen jälkeensä pienen pojan; ja hänen oma isänsä kuoli samaan aikaan. Herttua vainajan toinen poika sieppasi heti korkeat arvonimet ja maatilat - välittämättä mitään isättömästä poika raukasta, joka oli se oikea herttua. Minä, hyvät herrat, olen tämän lapsen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa — minä olen oikea Bridgewaterin herttua; ja täällä minä olen nyt, hyljättynä, syöstynä korkeasta säädystäni lokaan, sydämettömäin ihmisten ajamana maantielle kuin kulkukoira, koko tuon kylmän maailman halveksimana; täällä olen repaleissa, uupuneena, murtuneena ja sotkettuna yhteyteen varkaiden ja rosvojen kanssa kurjalle plankkulautalle!"

Jimin kävi häntä kovasti sääli, ja niinpä minunkin. Me koettiin häntä lohduttaa, mutta hän sanoi, ett'ei siit' ollut mitään hyötyä mukamas; mikäpä häntä lohduttais; ainoa lohdutus olis, sanoi hän, että hänen syntyoikeutensa tulis tunnustetuksi, muusta hän tuskin enää mukamas välittäiskään. No, siihenhän me kernaasti suostuttiin, kunhan vain tiettäis, miten meidän tulis menetellä semmoisessa pykälässä. Hän sanoi, että meidän vain tulis kumartaa, kun me puhuteltais häntä, ja sanoa: "Teidän Armonne" tai "Teidän Ylhäisyytenne", eikä hän paheksuis mukamas, vaikka me kursailematta sanottais ainoastaan Bridgewater, joka sana mukamas oli arvonimi eikä mikään tavallinen halpa nimi kuin muut nimet; ja yhden meistä tulis aina passata häntä syödessä ja ylimalkain toimitella hälle kaikellaisia pikku asioita.

No, sehän ei ollut niin vaikeata, ja me suostuttiin siihenkin. Syödessämme päivällistä seisoi Jim hänen takanaan passaamassa ja sanoi: "Suvaitteeko Teirän Ylyhäisyytenne vähän tätä, tai kukaties vähän tätä?" ja niin poispäin, ja herttua näytti niin tytyväiseltä.

Mutta vanha kaljupää kävi hetki hetkeltä yhä ykstotisemmaksi eikä saanut suustaan kuin sanan silloin, toisen tällöin, ja jo näytti siltä kuin hän ei olis oikein tykännyt tuosta herttuan hännystämisestä. Hällä näkyi olevan jotain mielessä. Ja myöhemmin iltapäivällä hän sanoi:

"Kuulkaas nyt, Bilgewater, minun käy Teitä, saakeli soikoon, kovasti sääli; mutt' ette Te ole ainoa maailmassa, jok'on joutunut rappiolle tuolla tavoin."

"Vai ei?"

"Eipä niinkään. Te ette ikinä ole ainoa, joka vääryyden kautta on luikunut alas lokaan korkealta paikalta."

"Hoo?"

"Ei, ei, te ette ole ainoa, jonka synnyssä piilee salaisuus." Ja jumaliste, tuo vanha rontti rupes poraamaan.

"Mitä hiivattia! Mitä herra meinaa?"

"Bilgewater,[7] voinko minä luottaa Teihin?" sanoi ukko rahjus, rääkyen yhä.

"Kuolemaan asti!" vastasi toinen, tarttuen kaljupään käteen ja puistellen sitä. "Ilmaiskaa syntymänne synkkä salaisuus! Puhu, vanhus!"

"Bilgewater, minä olen Doffin[8] vainaja."

Arvaattehan, kuinka Jim ja minä pinnistettiin silmämme. Mutta herttua sanoi:

"Vainaja? Mitä hiittä? Mikä vainaja Te ootte?"

"Mikäkö?! Joo, hyvä ystävä, s'on taivaan selvä totuus — silmänne eessä on tällä hetkellä se hukkunut Doffin raukka, Lutovikki seitsemästoista, Lutovikki kuudennentoista ja Maaria Antonettin onneton poika."

"Te! Teidän ijällänne! Te kai tarkotatte että T'ootte se kuulusa Kaarlo Suuri vainaja; T'ootte siis ainakin kuuden seitsemän sadan vuoden vanha."

"Surut ja murheet ovat sen tehneet, Bilgewater; surut ja murheet ovat tehneet tämän pään paljaaksi ja tämän parran pleikiksi ennen aikaansa. Niin, hyvät herrat, tässä seisoo eessänne sinisessä paidassa ja kurjuudessa, maailman mierolaisena, maanpakolaisena, maahan tallattuna kovia kokenut Franskanmaan kuningas."

No, hän porasi nyyhkytti niin surkeasti, että Jim ja minä ei tietty mitä me tehtäis; niin kävi meidän häntä surku, ja niin me toiselta puolen myös ylpeiltiin, kun semmoinen mies oli tullut meille. Ja niinpä me koettiin häntäkin lohduttaa, niinkuin vastikään oltiin lohdutettu herttuaa. Mutta hän sanoi, että s'oli turhaa; kuolema ja haudan rauha vain oli hälle lohtuna mukamas; kuitenkin, sanoi hän, saattoi se hälle hetkeksi vähän iloa ja lievitystä, jos ihmiset kohtelit häntä hänen "synty-oikeutensa" mukaan ja lankesit polvilleen häntä puhutellessaan, ja jos häntä aina kutsuttais "Teidän Majesteetiksenne" ja aina kaikkein ensiksi passattais häntä pöydässä, ja jos ei kukaan koskaan istuis hänen ollessaan läsnä, ennenkun hän antais luvan. No, Jim ja minä ruvettiin häntä heti majesteetailemaan minkä jaksettiin, ja me tehtiin kaikki nuo temput ja seisottiin suorassa kuin aidanseipäät kunnes hän salli meidän istua. Se näkyi tekevän hälle hyvää; hän tuli heti paremmalle tuulelle ja voi paksummasti. Mutta herttua rupes näyttämään ikääskuin vähän happamalta ja nyrpisti nenäänsä meidän tehdessämme noita temppuja, vaikka kuningas oli hyvin siivo ja ystävällinen häntä kohtaan ja sanoi, että herttuan isoisän isä ja kaikki ne muut Bilgewaterin herttuat olit olleet suuressa suosiossa hänen isänsä luona ja saaneet olla ja oleskella siellä komeassa hovilinnassa kuin omassa kodissaan. Mutta herttua näkyi vain nenästyvän vielä enemmän, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahasti, kunnes viimein kuningas sanoi:

"Kuulkaahan, Bilgewater, me tullaan luultavasti vielä kauvankin venymään yhdessä tämän siunatun lautan päällä; mitä hyötyä siis on siitä, ett' aina seisottais vastakkain kuin juropäiset härät. Sehän vain pilaa kaikki asiamme. Eihän hiidessä s'oo minun syyni, ett'en minä syntynyt herttuana, eikä se liioin oo Teidän syynne, ett'ette Te syntynyt kuninkaana — mitä meillä siis on nurisemista? Ainahan se menee, he hei! Käpälästä kärsään — s'on minun sananlaskuni. Mikä meillä täällä on hätänä? Kylliks syömistä ja vähä tekemistä, siinä kaikki. Kas niin, tassu tänne, herttua poikaseni, ollaan ystävykset."

Herttua tarttui kaljupään käteen, ja Jim ja minä iloittiin oikein kovasti sitä nähdessämme. Sillä ei mikään ole niin ikävää kuin se, kun katsotaan karsaasti toiseensa plankkulautalla; siellä täytyy pakostakin kaikkein tyytyä elämäänsä ja olla ystävykset, muuten menis kaikki hiiteen.

Omasta puolestani tulin minä pian kyllä äkkäämään, että nuo molemmat valehtelijat olit yhtä vähän herttuaita kuin kuninkaita, vaan suoraan sanottu tavallisia veijareita ja pettureita. Mutta min'en ollut millänikään, vaan pidin suuni kiinni ja annoin heidän olla; s'on aina paras; silloin ei joudu riitaan ja solkkauksiin eikä saa mitään harmia. Koska he nyt tahtoivat, että meidän piti haukkua heitä kuninkaiksi ja herttuoiksi, niin olkoon menneeksi! kernaasti minun puolestani! tuumasin mä, jos niin vähällä saadaan kotirauhaa. Ei olis maksanut vaivaa puhua asiasta Jimille; sen tähden pidinkin suuni. Jos jolloinkin olen mitään oppinut isä ukolta, niin on se se, että paras keino tulla toimeen mokomain ihmisten kanssa on, kun antaa heidän hääliä oman mielensä mukaan.

Kahdeskymmenes luku.

Nuo molemmat kanaljat tiedustelit meiltä jos jotakin; tahtoivat tietää, minkä tähden me tuolla viisin peitettiin lauttamme ja kulettiin öisin ja rastattiin päivin — oliko kenties Jim karkuneekeri? Minä sanoin:

"Johan nyt. Lähtiskö karkuneekeri etelään?"

No, eihän; sen hekin myönsivät. Mutta pitihän minun jollakin kurin selittää seikat; senpä tähden sanoin:

"Meillä oli koti Pike County'ssa, Missourissa, josta minä olen syntysin, mutta he kuolivat kaikki, pait isä ja minä ja pieni veljeni Ike. Silloin arveli isä paraaksi että me kaikki lähdettäis Ben sedän luo, jolla on pieni palstatila joen rannalla, noin viiskymmentä virstaa Orleansin alapuolella. Isä oli köyhemmällä puolella, ja velkojakin hällä oli, niin että kun kaikki oli maksettu, meille ei jäänyt muuta kuin kuustoista dollaria ja neekerimme, tuo Jim tuossa. Se tietysti ei piisannut meille höyrylaivapiletteihin kahden tuhannen virstan matkaa varten, vaikka me vain oltais kulettu kannella. No, mutta kun jokivesi nousi, sai isä kaikeks onneksi kynsiinsä tämän lautan, joka tuli ajaen alaspäin; ja me tuumattiin että me sillä päästäis Orleansiin. Mutta isän onni petti pian. Eräänä yönä törmäsi, näettekös, muuan höyrylaiva lautannurkkaan, ja me kaikki jouduttiin laivan rattaiden alle; Jim ja minä päästiin kuitenkin ylös, mutta isä oli päissään sin' yönä ja Ike oli ainoastaan neljän vuoden vanha, ja he hukkuivat molemmat. No, muutamina päivinä sen jälkeen oli meillä sitten sen seitsemän solkkausta, sillä ihmisiä tuli alinomaan soutaen lautallemme, ja he tahtoivat viedä multa Jimin väittäen häntä karkuneekeriksi. Senpä tähden päätettiin me matkustella yksistään öisin ja levätä piilosa päivin; ja nyt saadaankin me heiltä rauhaa."

Herttua sanoi:

"Jättäkää se asia mulle; minä kyllä keksin jonkun juonen, niin että voidaan matkustaa päivinkin, jos lystää. Kunhan nyt vähä saan tuumata asiaa — kyllä siitä seikasta selvitään. Mutta tänä pänä ei vielä huolita pitää mitään kiirettä; tuo kaupunki tuolla, nähkääs — ei huolita sivuuttaa sitä päivän aikana; se kenties ei olis meille terveellistä, hyvät herrat."

Yön puoleen näytti siltä, kuin tulis sade: taivaalla salamoitsi jo, ja puiden lehdet rupesit väräjämään — rajuilma oli kenties tulossa. Herttua ja kuningas alkoivat tarkastella mökkiämme, saadakseen mukavat makuusijat itselleen. No, minun vuoteeni oli ruisoljista ja siis parempi kuin Jimin, jok'oli sattunut saamaan ohraoljet, joissa aina on paljo akanoita, ja nämä pistävät pahanpäiväisesti, jota paitse näiden seutujen ohraoljet kahisee niin riivatusta, kuin makais kuivissa haavanlehdissä, niinett'ei tahdo saada unta. Herttua aikoi nyt ottaa minun makuusijani, mutta kuningas rupesi vetomaan korkeampaan arvoonsa ja sanoi vaativansa ruisolkivuoteen; herttualle kyllä kelpais ohraoljetkin mukamas.

Jim ja minä pelättiin jo, että nyt nousis aika aatelis-meteli heidän välillään tästä olki-asiasta, mutta kaikeksi onneksi sanoi herttua huoahtaen raskaasti:

"No niin, minun kohtaloni on, että minut alinomaa tallaa lokaan sorron rautainen kantapää. Kova onni on murtanut sieluni, joka kerran oli niin voimakas. Minä alistun, s'on kohtaloni. Olen yksinäni maailmassa — antakaa minun kärsiä; minä sen kestän."

Me lähdettiin matkaan täyden pimeän tultua. Kuningas sanoi että meidän pitäis seilata pitkin keskimmäistä virranjuovaa eikä sytyttää lyhtyämme ennenkun oltais hyvän matkaa kaupungin alapuolella. No, hetken päästä tuli näkyviin pieni ryhmä valopilkkuja — s'oli kaupunki, nähkääs — ja me luistettiin ohi noin virstan päässä siitä. Tultuamme noin puolitoista virstaa siitä alaspäin, sytytimme lyhtymme; ja noin kymmenen aikaan alkoi sataa ja tuulla ja jyristä ja salamoida taivaan täydeltä. Ja kuningas sanoi, että me molemmat saatais olla vahtina kunnes raju-ilma lakkais; ja sen sanottuaan pujahti hän ja herttua mökkiin, ja he venyivät pian vuoteillaan. Mulla oli vahti kello kahteentoista asti; mutta min'en olis saattanut nukkua, vaikk' olisin saanutkin ja mull' olis ollut makuusija, sillä niin pulskaa ukkosilmaa ei näe ihminen joka päivä; sitä kelpas todellakin katsella. Voi pyhä Paavali, kuinka myrsky ulvoi ja elämöitsi! Ja melkein joka sekunti leimahti salama ja valaisi meille aaltojen valkoiset harjat kauvas poispäin, ja saaret ja rannat näyttivät tomupilviltä sateessa, ja puut huiskuttelit oksiaan kuin tuulimyllyt myrskyssä; sitten repäisi yhdellä kertaa — kuakk! — ja sitten romisi ja tömisi kuin tuhannesta tykistä pitkin taivasta — bum! bum! bumbeli — um - bum-bum-bum-bum! — kauvan aikaa — ja sitten taas uusi repäys — krrratsch! — ja uudet pompampelit maailman toisesta päästä toiseen. Aallot vyöryivät niin voimakkaina, että toisinaan olivat huuhtoa minut alas lautalta, mutta minä en siitä välittänyt, sillä mull'ei juur ollut vaatteita päälläni sanottavasti. Karia ja muuta semmoista ei meidän tarvinnut pelätä, sillä alinomainen salamoiminen auttoi meitä näkemään ja välttämään kaikki vaarat ja vastukset yhtä hyvin kuin keskellä päivää.

Mulla oli keski-yön vahti, kuten sanoin, mutta, miten olikaan, rupesi mun siinä viimein tulemaan hyvin uni, niin että Jim sanoi kyllä nyt pitävänsä vahtia pari tuntia poispäin; hän oli aina hyvin siivo ja auttavainen senkaltaisissa. Minä sukelsin suojukseen, mutta kuningas ja herttua olivat venyneet niin väljälle siellä ja viskanneet koipensa joka taholle, että minä en saanut mitään sijaa. No, mikäs muu neuvoksi, kuin että panin pitkälleni mökin ulkopuolelle — sateesta en välittänyt, koska kovasti oli lämmin ja aallot olivat paljon asettuneet äskeisestä. Mutta tuossa kahden aikana alkoi tuulla taas yhtäkaikki, ja Jim aikoi herättää minut, mutta hän muutti mieltä ja antoi mun maata, arvellen ett'ei aallot olis kylliksi korkeat lakastakseen minua lautalta. Hän oli kuitenkin erehtynyt, sillä hetken päästä tuli vyöryvä aalto ja pyyhkäisi minut päistikkaa jokeen. Jim nauroi haljetakseen. Siltä mieheltä piisas naurua melkein loppumattomiin; en ole koskaan nähnyt mokomaa neekeriä.

Minä menin vahtiin, ja Jim pani maata. Aamupuoleen taukosi tuuli ja ilma kävi kauniiksi. Heti kun näin valoa muutamasta tuvasta rannalla, herätin Jimin, ja me mentiin maihin ja pistettiin lauttamme piilosatamaan päiväksi.

Aamiaisen jälkeen otti kuningas framille vanhan rasvaisen korttipakan ja pelasi viiden pennin knakkia herttuan kanssa hetken aikaa. Väsyttyään siihen, rupesit he harkitsemaan "toimitus-ohjelmaa", kuten herttua niin hienosti sitä kutsui. Hän alkoi koperoida matkalaukussaan ja onki sieltä kainaloonsa koko joukon präntättyjä kuulutuksia ja rupesi niitä lukemaan ääneensä. Yhdessä seisoi, että "se maailman-mainio tohtori Armand de Montalban, Pariisin kaupungista", tulis "pitämään esitelmän spiritistisestä tieteestä" jossakin paikassa ja jonakin aikana, jota ei mainittu, sisäänpääsymaksu kymmenen centtiä, "sekä, jos niin pyydetään, pitämään tarjolla uskovalle yleisölle pilettejä henkimaailmaan viidestäkolmatta centistä kappale." Ja herttua sanoi, että tuo Montalban oli hän itse. Toisessa kuulutuksessa hän oli mukamas "maailmankuulusa murhenäyttelijä ja Shakespearen tulkitsija Garrick[9] nuorempi Drury Lane teaterista Lontoossa." Toisissa kuulutuksissa taasen hällä oli toiset nimet ja kerrottiin mitä kaikkia ihmeitä hän oli tehnyt, miten hän oli "katsonut kaivoja" ja löytänyt kultakaivoksia "noitasauvalla", parantanut "pantuja tauteja" ja niin poispäin. Viimein hän sanoi:

"Mutta lempi-runottareni liikkuu yhtäkaikki näytelmätaiteen ylevällä alalla. Kuulkas, ootteko Te koskaan esiintynyt näyttämöllä, herra majesteetti?"

"En, en ole", sanoo kuningas.

"Silloin saatte sen tehdä, saakeli soikoon, ennenkun ootte kolme päivää vanhempi, Teidän kaatunut Juhlallisuutenne. Ensi kaupunki-pahasessa, johon tullaan, hyyräämme totta jumaliste raastuvan salin ja näytämme miekkailu-kohtauksen Richard kolmannesta ja palkonki-kohtauksen Romeosta ja Juliasta. Mitäs siihen sanot, herra rappio-kuningas?"

"Annetaan mennä. Minä suostun kaikkeen, josta heruu rahaa, Bilgewater; mutta minä totta puhuen en ole suuresti perehtynyt tuommosiin teaterihommiin enkä juur ole paljon nähnytkään siltä alalta. Minä tietysti viel' olin tuskin muuta kuin pieni paitaressu, kun pappa niitä ennen puuhaili siellä kotona hovissa. Luulekko että minä voin sit' oppia?"

"Se menee kuin voideltu, sinä kunnon vanha kuninkaan alku."

"No, hyvä. Minä oikein ikävöin jotain uutta. Ryhdytään juoneen vaikka heti."

No, herttua heti paikalla kertomaan hälle, mikä värkki Romeo oli ja mikä Julia oli, ja kaikista heidän metkuistaan; ja sitten hän sanoi, että hän ruukkasi olla Romeona, niin että kuningas sais olla Juliana.

"Mutta kuules nyt, herttua", sanoo siihen kuningas, "jos Julia oli tuommonen nuori tyttö hattara, niin minä pelkään, ett'ei hänelle oikein sovi tämä paljas päälakeni ja valkonen partani."

"Ole huoleti — nämä pikku-kaupungin poroporvarit eivät ymmärrä siitä rahtuakaan. Ja sitä paitse, niin tulethan tietysti olemaan puvussa, ja se kääntää heidän silmänsä aivan nurin. Julia istuu palkongilla ihastellen kuuvaloa ennen maata-menoaan, ja hän on puettuna tärkättyyn valkoseen alushameeseen ja rynkättyyn yömyssyyn. Täss' on mulla puvut noihin rooleihin."

Hän haalasi framille laukustaan pari kolme kummallista nuttua kartiinivaatteesta ja sanoi, että n'oli Richard kolmannen ja sen toisen junkkarin asepuvut, ja sitten veti hän siitä vielä pitkän valkosen yöpaidan ja varsin fiinin rynkätyn yömyssyn. Nyt tyyntyi kuningas ja näytti iloiselta; ja herttua otti kirjansa ja rupes lukemaan noita rooleja hirveän komealla tavalla, huiskuttaen käsivarsillaan ja polkien maata ja viskellen päätään ja korskuen kuin hevonen, näyttääkseen miten näitä rooleja piti ihmisille kuvata. Sitten hän antoi kirjan kuninkaalle sanoen, että hänen heti piti ruveta oppimaan rooliansa.

Siell' oli pikkanen kujakauppala, noin neljä virstaa alempana, poukamassa; ja puolisen jälkeen sanoi herttua nyt keksineensä keinon, miten voitais matkustaa päivälläkin ilman mitään vaaraa Jimin puolesta; ja hän lupas mennä sinne hankkimaan mitä tarvittais. Kuningas sanoi menevänsä mukaan, katsoakseen eikö sieltä lähtis hällekkin jotain tienestiä. Ja koska kaffimme oli lopussa, meinasi Jim, että minäkin voisin mennä heidän kanssaan ja ostaa vähäsen.

Tultuamme perille, ei näkynyt siellä mitään ihmisiä liikkeellä; kadut oli typö tyhjinä, kaikki kuollutta ja hiljaa kuin sunnuntaina. Viimein näimme me sairaan neekerin, joka hautoi itseään päivänpaisteessa muutamalla takapihalla, ja hän sanoi, että kaikki ihmiset, jotk'eivät olleet liian nuoria tai liian kipeitä tai liian vanhoja, olivat lähteneet muutamaan raamatunselitykseen, jota pidettiin kolmisen virstaa poispäin metsässä. Kuningas kysyi tietä sinne ja sanoi aikovansa koittaa, eikö siell'olis hälle jotain tekemistä, ja minä saisin tulla mukaan, jos mua halutti.

Herttua puolestaan sanoi vain hakevansa jotain kirjapainoa. Ja jo löysimmekin semmoisen; s'oli muutaman nikkariverstaan yläpuolella — nikkarit ja latojat ja painajat olit kaikki menneet tuonne kokoukseen, jättäen ovet seppo selälleen. Siell' oli kovin roskaista ja huiskinhaiskista, seinät täynnä mustepilkkuja ja kaikellaisia kuulutuksia, joiss' oli karanneiden neekerien ja hevosten kuvia, ja muuta romua. Herttua riisui takin päältään ja sanoi: "hyvä, nyt mulla on mitä tarvitsen." Ja sitten lähdettiin kuningas ja minä patikoimaan raamatunselitykseen.

Meiltä meni noin puoli tuntia sinne, ja hiki valui virtana pitkin nahkaamme, sillä olipa hirveän kuuma päivä. Siell' oli ainakin tuhat ihmistä ko'olla, koko seutukunnasta — viidenkolmatta virstan päästä. Metsä oli täynnä kärryjä ja hevosia liekassa melkein joka puusta; huiskuttivat häntäänsä kiivaasti, pitääkseen kärpäsiä kurissa. Siell' oli puiden välissä koko joukko avonaisia vajoja, joiden kattona oli havuoksat, ja niissä myytiin limonaatia ja piparkakkuja ja arpuuseja ja maistähkiä ja muuta senkaltaista.

Saarnat pidettiin samallaisten katosten alla; nämä olit vain isommat ja täynnä ihmisiä. Penkit oli tehty kahtia halaistuista hirsistä, joiden pyöreään parkkipuoleen oli porattu reiät seipäistä tehtyjä jalkoja varten; mitään selkänojaa niissä tietysti ei ollut. Saarnamies seisoi korkealla lavalla vajan toisessa päässä. Naisilla oli päässä rookat, ja muutamat heistä oli puettuna kotikutoisiin puolivilla-leninkeihin, toiset pumpulivaatteisiin ja jotkut nuoremmat kattuunihameisiin. Osa nuoria miehiä oli avojaloin, ja muutamilla lapsilla ei ollut muuta yllään kuin hurstipaita. Muutamat vanhemmat vaimot tikkasi sukkia, ja muutamat nuoret tytöt ja pojat kokivat kyllä panna suunsa kirkkosuuksi, mutt' iskivät kuitenkin alinomaa silmää toinen toisellen, muhahdellen makeasti salassa.

Ensi vajassa, johon me tultiin, kuningas ja minä, oli pappi juuri alkanut lukea virttä. Hän luki ääneensä kaks riviä erältään, ja sitten he kaikki veisaamaan sitä samaa; s'oli oikein juhlallista kuulla, kun heit' oli niin paljo ja kaikki veisasit niin kovaa kuin jaksoivat; sitten hän taas luki kaks riviä heille laulettavaksi — ja niin poispäin. Väki ikääskuin heräsi yhä enemmän ja lauloi yhä kovempaa; ja lopulta alkoi toiset ähkyä ja voihkaa, toiset huutaa ja ulvoa ilosta. Sitten alkoi pappi saarnata, ja se ei ollut mitään leikintekoa, sen mä sanon; hän karkasi lavan toisesta päästä toiseen, eestakasin kuin hätääntynyt hevonen, ja sitten hän kallistui eteenpäin lavan aidan yli — alinomaa huitoen käsivarsillaan ja huiskutellen koko ruumistaan ja ampuen ulos joka sanansa että paukkui; ja aina tavantakaa nosteli hän raamattuansa ravistellen sitä vihaisesti ja huusi: "Tämä on vaskikäärme erämaassa! Katsokaa sitä, te viheliäiset, ja eläkää!" Ja väkijoukko huusi: "Kunniaa! kunniaa! — A-aa-men!" Ja niin hän jauhoi jauhamistaan, ja väki ähkyi ja puhkui ja itki voimainsa takaa ja huusi aamentansa, — tällä viisin:

"Oi, tulkaa murheellisten penkille! tulkaa te synninorjat! (aamen!) tulkaa, te sairaat ja kärsiväiset! (aamen!) tulkaa, te rammat ja raajarikot ja sokeat! (aamen!) tulkaa, te köyhät ja tarvitsevaiset, jotk' ootte vajonneet kurjuuteen ja häpeään! (aa-aa-men!) tulkaa, te saastaiset, uupuneet ja synnillä raskautetut! — tulkaa murtuneella hengellä! tulkaa särkyneellä sydämmellä! tulkaa repaleissanne ja synnissänne ja liassanne! elämän vesi, joka puhdistaa synnistä, on vapaa kaikille, taivaan portti on avoinna ja seisoo seppo selällään — oi, astukaa sisään ja ottakaa vastaan rauha sieluillenne!" (aa-aa-men! kunniaa! Kunniaa! halleluijaa!)

Ja niin poispäin. Viimein ei enää voinut ollenkaan kuulla mitä pappi sanoi, kun he huusit ja parkuivat niin hirveästi. Toinen toisensa perästä joukosta nousi ylös ja tunkeutui kynsin hampain murheellisten penkille, kyynelten tulviessa pitkin poskiaan; ja kun kaikki murheelliset olit tulleet etummaisille penkeille ja sulloutuneet siinä yhteen läjään, niin he kaikki laulamaan ja ulvomaan ja viskautumaan alas nurmelle kuin hullut.

No, mitäs ollakkaan! Kuningas porhalsi sinne myöskin ja rupes heti huutamaan tuikeammin kuin kukaan muu; ja yhtäkkiä karkasi hän ylös lavalle, ja pappi pyysi hänen lausua pari sanaa seurakunnalle, ja hän oli heti valmis. Hän sanoi olevansa merirosvo — oli ollut merirosvo jo kolmekymmentä vuotta Intian valtamerellä mukamas, ja hänen joukkonsa oli melkosesti vähentynyt viime keväänä eräässä tappelussa, ja siksi oli hän tullut kotiin värvätäkseen lisää väkeä, sanoi hän; mutta hän kiitti nyt Jumalaa mukamas, koska hältä viime yönä oli varastettu kaikki rahat, niin että hänen vastikään oli täytynyt mennä maihin höyrylaivasta, jossa hän oli matkustanut mukamas, ja tulla tänne ilman penniäkään taskussaan; ja s'oli siunatuin hetki koko hänen elämässään, sanoi hän, koska hänestä tässä kokouksessa oli tullut ihka uusi ihminen mukamas ja hän nyt oli onnellinen ens kertaa eläissään; ja niin köyhä kuin olikin, niin oli hän päättänyt heti paikalla lähteä matkaan takasin Intian Valtamerelle, jossa hän aikoi käyttää loput elämästään kääntääkseen ne muut merirosvot parannuksen tielle; ja tähän toimeen hän kykenis paremmin kuin kukaan muu mukamas, koska hän tietysti hyvin tunsi kaikki merirosvot sillä merellä; ja vaikka hältä menis kauvan aikaa päästäkseen sinne, ilman rahatta kun oli tykkänään, niin hän kuitenki kerran tulis perille, ja joka kerta kuin hän sitten kääntäisi jonkun rosvon, sanois hän: "Älä kiitä minua, älä lue sitä minulle ansioksi, vaan kiitä rakkaita veljiä ja sisaria Pokevillen raamatunselityksessä, noita ihmiskunnan ystäviä ja hyväntekijöitä, ja kiitä erittäinkin sitä rakasta sielunpaimenta siellä, tuota parasta ystävää, mitä koskaan millään merirosvolla on ollut!"

Ja siinä hän sitten puhkes itkemään ulvomaan, ja koko seurakunta teki samoin. Samassa huusi sieltä joku: "kerätään hälle matkarahaa, kerätään, hyvät veljet ja sisaret!" No, puoli tusinaa heistä ryntäs heti ylös sitä tekemään, mutta sitten taas joku huusi: "Antaa hänen itse kiertää hatulla!" Sitä samaa sanoi pappikin ja kaikki muut.

No, kuningas hän kiertämään joukossa, vanha hattunsa kourassa; ja hän pyyhki silmännurkkiaan ja siunasi näitä ihmisiä ja ylisti heitä ja kiitti heitä siitä kun olivat hyviä noille köyhille merirosvoille siellä kaukana merellä; ja aina tavantakaa nousi paikaltaan joku kaunis tyttö, kyyneleet valuen pitkin poskiaan, ja astui hänen luokseen ja pyysi saada suudella häntä muistoksi, ja kernaasti hän suostui, ja muutamia heistä suuteli hän viis kuus kertaa yhteen mittaan — ja häntä pyydettiin jäämään heidän luokseen viikkokaudeksi, ja jokainen kutsui häntä asumaan heidän kodeissansa sanoen, että pitäisit sitä suurena kunniana; mutta hän sanoi, että kun tämä oli viimeinen kokouspäivä, niin hänestä ei enää olis mitään hyötyä täällä; ja sitä paitse hän ei saanut mitään rauhaa mukamas, ennenkun oli lähtenyt matkaan Intian merelle kääntämään merirosvoja.

Kun me tultiin takasin lautalle ja hän laski rahat, saatiin me nähdä, että kolehti oli tuottanut koko kaheksankymmentäseitsemän dollaria ja seitsemänkymmentäviis centtiä. Sen ohessa oli herra majesteetti tuonut mukanaan kolmenkannun-lekkerin viinaa, jonka hän löysi eräiden kärryjen alta kotimatkallamme metsän läpi. Hän sanoikin, että se päivä oli paras mitä hällä vielä tähän asti oli ollut lähetysammatin alalla; ja s'oli selvää, meinasi hän, että pakanat eivät vedä vertoja merirosvoille, kun tahdotaan lähetysystäviä hellittämään kukkaronnauhojaan.

Herttua puolestaan tykkäsi tehneensä hyvän affäärin, mutta nähdessään mikä saalis kuninkaalla oli muassaan, näkyi hän vähän nolostuvan. Hän oli siellä kirjapainossa, kaikkein ollessa poissa, latonut ja painanut talonpojille, joita siell' oli käynyt, pari kuulutusta varastetuista hevosista ja ottanut heiltä vastaan maksun, neljä dollaria. Sen ohessa oli hän ottanut vastaan ilmotuksia kymmenen dollarin, arvosta, jotka oli painettavat sanomalehteen ja joiden hinnan hän alensi neljään dollariin, jos he maksaisivat heti etukäteen — ja he maksoivat. Lehden tilaushinta oli kaks dollaria vuodelta, mutta hän otti vastaan kolme tilausta ja laski hinnan puoleen dollariin kultakin sillä ehdolla, että he maksaisit heti etukäteen; he tahtoivat maksaa perunoilla ja nauriilla, kuten tavallista, mutta hän sanoi, että hän vastikään oli vastaanottanut liikkeen ja laskenut hinnat niin alhaalle kuin suinkin mahdollista ja sentähden tahtoi ja tarvitsi selvää rahaa kassaansa. Viimein hän latoi pienen runo-pätkän, jonka hän itse oli keksinyt aivan omasta päästään — koko kolme värssyä — hyvin suloista ja surullista kaikki tyyni — ne alkoivat näin: "jaa, murjo, kylmä maailma, tään rinnan riutuneen" — ja hän jätti runon aivan valmiiksi ladottuna sanomalehteä varten eikä ottanut mitään vaivastaan. No, kaikkiaan oli hän niittänyt yheksän ja puoli dollaria, ja hän meinasi, että ne myös olit rehellisesti ansaittua rahaa.

Sitten näytti hän meille toisen pikku kapineen, jonka hän myös oli painanut — ottamatta siitä mitään maksua, se kun nyt oli meitä varten. S'oli tuommonen tavallinen kuulutus, jossa ensiksi oli karanneen neekerin kuva, joka kantoi nyyttyä kepin päässä olallaan, ja alla seisoi: "200 dollarin palkinto"; ja sitten tuli luettavana kertomus Jimistä, ihan säntilleen sopiva häneen tukasta varpaaseen; ja siinä sanottiin myös, että hän oli karannut St. Jaques'in maatilalta, joka mukamas oli viiskymmentä virstaa eteläänpäin New Orleansista, viime talvena ja luultavasti lähtenyt pohjoseen päin; ja se, joka ottais hänet kiinni ja toimittais hänet takasin, sais sen palkinnon ja kaikki kulungit sitä paitse.

"Ja nyt", sanoi herttua, "voidaan me tästä lähin matkustaa päivätkin, jos meidän lystää. Kun näemme jonkun tulevan, sidomme vain Jimin kädet ja jalat köydenpätkällä ja pistämme hänet mökkiin, ja sitten näytämme tämän kuulutuksen ja sanomme, että me otimme hänet kiinni yläjoella; ja kun me oltiin liian köyhiä matkustaaksemme höyrylaivassa, niin saimme me tämän lautan velaksi ystäviltä ja ollaan me nyt matkalla sinne etelään saadaksemme palkinnon. Tosin näyttäis se komeammalta, jos Jim olis oikein käsiraudoissa ja kolisevissa kahleissa, mutta se taas ei oikein sopis siihen juttuun, että me ollaan niin köyhiä. Ei siis nyt mitään ylöllisyyttä, hyvät herrat, vaan tytykäämme köydenpätkään. Sopusointu ennen kaikkea, kuten me sanotaan näyttämöllä." Me tykättiin kaikki, että herttua oli turkkasen terävä mies, ja nyt ei enää voinut olla mitään hätää, vaikka me kulettais päivälläkin. Ja me toivottiin päästä niin kauvas sinä yönä, ett'ei meille tulis mitään selkkausta sen sotkun tähden, jonka herttua oli saattanut aikaan siellä kirjapainossa ja joka varmaankin synnyttäis koko joukon melua tuossa pienessä kujakauppalassa — sitten voitais me matkustaa herroiksi, miten mielemme teki.

Me maattiin paikallamme ja oltiin hiljaa kello kymmeneen asti; mutta silloin lähdettiin me lauttoinemme matkaan ja pyrittiin poispäin niin hyvää vauhtia kuin päästiin; ja lyhtyä emme sytyttäneet ennenkun oltiin kylliks kaukana kaupungin näkyvistä.

Kun Jim kello neljän aikaan aamulla herätti minut vahtiin, sanoi hän:

"Kuules, Huck, luulekko sä että me saaraan enemmän kuninkaita vieraiksi tällä matkalla?"

"En, sitä min' en usko."

"No, s'olis hyvä se", sanoi hän. "Käyhän vielä laatuun yks tai pari, mutta siin'on jo aivan kylliks. Tämä tässä on nyt sikapäissään, ja herttua ei oo paljo paremmassa tilassa hänkään."

Jim kertoi myös koittaneensa saada kuningasta puhumaan vähän Franskan kieltä, jotta hän olis saanut kuulla millaiselta se soi; mutta hänen majesteettinsa sanoi olleensa niin kauvan tässä maassa ja kokeneensa niin kovia, ett' oli kokonaan unohtanut lapsuutensa kielen.

Yhdeskolmatta luku.

Aurinko oli jo noussut sinä aamuna, mutta me jatkettiin kuitenkin matkaa, huolimatta käydä maihin niinkuin ennen. Kuningas ja herttua ryömivät ulos suojasta, ja hyvin he näyttivät ränstyneiltä; mutta hypättyään jokeen ja uituaan pikkusen, reipastuivat he jotakuinkin. Aamiaisen jälkeen istui kuningas lautannurkkaan ja veti saappaat jalastaan ja kääri ylös housunsäärensä ja antoi hauskuudekseen jalkansa roikkua joessa; sitten sytytti hän piippunsa ja rupes pänttäämään päähänsä Romeotansa ja Juliaansa. Kun hän oli oppinut tuon roolin joltisestikin ulkoa, rupes hän ja herttua harjottelemaan sitä yhdessä. Herttua sai opettaa hälle moneen kertaan, miten jokainen sana oli lausuttava, miten piti huoata ja pusertaa kättä sydämmelle, ja muita mokomia temppuja; ja hetken päästä sanoi hän, että kuninkaalta jo rupes sujumaan teateritoimi aika hyvin; "mutta", sanoi herttua, "ei toki saa tuolla tavoin ulvoa: Romeo! — aivan kuin lautapää härkä; Sun täytyy lausua se lempeästi ja arasti ja suloisesti, näin — Ro-o-o-meo! silloin se vetelee; Juliahan on kaunis ja hentonen nuori tyttö, hänen ei sovi mylviä kuin sonni."

No, sitten ottivat he framille pari pitkää miekkaa, jotka herttua oli veistänyt tammenriu'uista; ja he rupesit harjottamaan miekkailemista — ja herttua sanoi olevansa Richard kolmas; ja s'oli oikein muhkeaa, kun he löylyttivät toinen toistaan ja hyppivät ympäri lautalla kuin tappelevat koirat. Mutta viimein kompastui kuningas ja putos jokeen, ja silloin he päättivät levähtää vähän aikaa ja istuivat pakinoimaan kaikellaisista seikkailuista ja sotkuista, joita heillä ennen aikaan oli ollut tällä joella.

Puolipäivän jälkeen herttua sanoi:

"Kuules, Capet, meillä pitää olla oikein ensimmäisen luokan näytäntö, niin että, nähdäkseni, täytyy saada vähän lisää ohjelmaan. Kun meitä huudetaan esille, pitää ainakin olla jotain ekstraa, jolla me vastataan kättentaputuksiin."

"Mitä se ekstra on?" kysyi kuningas.

"Jotain kaupan päälle. Minä luulen että minä puolestani tanssin Ylänkömaan saapaspolskaa tai jotain semmoista; ja sinä — sinä — niinpä kyllä — sinä voit lausua Hamletin monoloogin."

"Hamletin mitä laijia?"

"Hamletin monoloogin, tien mä; paras palanen koko Shakespearessä. Ooh, s'on ihanaa, kerrassaan suurenmoista! He taputtavat aina käsiään kuin riivatut. Mulla ei ole sitä kirjassa — mull'on, jumala paratkoon, ainoastaan yks nidos — mutta minä kenties voin paikata sen kokoon muistista. Älkääppäs hätäilkö; kunhan pasteerailen tässä hetken aikaa, kenties sukeltaa se ylös muistini pimeästä kellarista."

Hän rupes marssimaan eestakasin lautalla, vahvasti miettien ja tuon tuostakin rypistellen otsaansa kovasti; välistä veti hän myös kulmakarvansa korkealle ylös; sitten paiskasi hän kämmenellään päähänsä ja ikääskuin horjahti takaperin ja puhkui raskaasti; sitten huokasi hän surkeasti ja sitten näytti jo siltä, kuin hän olis aikonut puheta poraamaan. Sit' oli oikein liikuttava katsella. Yht'äkkiä sai hän sitten tolkkua asiasta. Ja hän sanoi, että meidän nyt piti tarkasti kuunnella. Hän asettui erinomattain juhlalliseen tällinkiin, huitoen käsillään ilmassa; toinen jalka oli lykättynä ikääskuin pöngäksi eteenpäin ja pää painui kallelleen taakseppäin, niin että silmät tuijottivat taivaaseen; ja sitten hän puhuessaan alkoi huutaa ja kiljua ja purra hammasta ja pullistaa poskiansa, niin että s'oli oikein hirvittävää; enkä minä koskaan ole nähnyt niin muhkeaa teateripeliä. Tällainen oli se puhe, jonka hän piti — minä opin sen varsin pian ulkoa samassa kuin hän pänttäsi sitä päähän kuninkaalle:

Ollako vai ei, kas sepä vasta kysymys, Vai käydä miekkaan tuskain tulvaa vastaan, Kun metsä Birnamin jo ryntää Duncinanin linnaan? Ken silloin kärsis ajan ilkkua ja vitsaa? Oi, myrkky hänest' ennen aikaa lopun tehnyt on! Sä saita! kaikki joit, et pientä tilkkaa mulle suonut! Täss' on mun puukkoni! Se janoo verta kunnottoman pispan Ja ell'ei se sitä saa, niin kuolee se janohon! No, sano tervetulleeks outo vieras Horatio. Taivaassa ja maas' on paljon, Jot' ei voi uneksia tietoviisaat. O, terve, terve, toivorikas onnetar! Min' olen isäs henki, tuomittu ajaks öisin kulkemaan Ja päivät paastomahan valkeassa. Ylevä Caesar kuoli, maaksi muuttui, Ja reiän tukkeeks tuulta vastaan juuttui; Hän, joka säikähdytti maailmaa, Nyt talven myrskyjä saa vastustaa. Vait, syrjään! Tuossa tulee kuningas! Tuokaa tänne hevonen, tuokaahan hevonen! Koko valtakuntani mä annan hevosesta! Tää seura tässä tietää, ja kai tekin Olette kuulleet, että raskas synkkyys Käsittää mieltäni. Mut sit' ei Hamlet tee, sen kieltää Hamlet. Ken siis sen tekee? Hulluus. Sillä Niin kurjaa kohtalot' ei kuultu konsa Kuin Julian ja hänen Romeonsa. Horatio, mä kuolen, tuo tuima myrkky Salpaa hengen multa. Lähettiläit' en enää kuulla ehdi, Mut Fortimbras, sen ennustan, saa kruunun. Pikarit laske pöydälle. Jos Hamlet Ens iskulla tai toisell' oikein osaa, Tai kolmannella kerrall' iskuun vastaa, Niin kaikki tornin tykit laukaiskaa; Kuningas juopi muistoks Hamletin. Kuin katse häll' on viekkaan publikaanin! Mä vihaan hänt', ett' on hän kristitty, Enemmän toki siit', ett' ilmaiseks hän Sulasta tyhmyydestä lainoja antaa, Vähentäin sillä korkomäärän meiltä. Kuuletteko, Shylock? Mit' on tässä? Kuva ihanan Portian! Oi, liikkuuko sen silmät? Signor Antonio, usein, monta kertaa Olette haukkunut mua Rialtossa Rahoistani ja koroistani. Sanoitte pakanaks mua, verikoiraks Ja sukumekolleni syljitten, Vaan sen vuoks että omaani mä käytän. En moista sekavimmaa ole nähnyt, Niin hurjaa, outoa ja hajanaista, Kuin kadulla tuon koiran Juutalaisen. Jalompaa ylimyst' ei päällä maan. Se mies hänt yksin kiintää maailmaan! Hiljaa! Eikö tule tuoss' Ofeelia? Mene — äl' aukase ne raskaat marmorkidat, Vaan mene luostariin! — Mene!

No, ukko kuningas tykkäs että s'oli turkkasen kaunis puhe, eikä aikaakaan, niin hän osas sen ulkoa alusta loppuun. Näytti siltä, kuin hän oikein olis ollut luotuna sitä varten; ja kun hän oikein oli päässyt vauhtiin ja ikääskuin pillastunut, rehki ja rehenteli hän sitä saarnatessaan ja keikaili ja pöyhisteli ja potki taakseppäin kuin korskuva hevonen. S'oli oikein komeaa.

Niin pian kuin matkallamme sopi, kävi herttua painattamassa koko joukon kuulutuksia eli "afissejä"; ja sitten oli parina kolmena päivänä uivalla lautallamme oikein markkinaelämää, kun he miekkailivat yhteen mittaan ja äkseerasit noita teateritemppujaan. Eräänä aamuna, kun me jo oltiin hyvän matkaa Arkansasin Valtion sisäpuolella, tuli näkyviimme pikkunen kujakauppala[10] syvän lahden perukassa. Me laskettiin lauttoinemme maihin kappaleen matkaa sen yläpuolella, muutaman pienen joen suuhun, jok' oli niin sypressipuiden peitossa, että se melkein oli tunnelin kaltainen; sitten astuttiin me kaikki, pait ei Jimiä, kanootiin ja melottiin kaupunkiin urkkiaksemme, maksaisko vaivaa ruveta antamaan näytäntöä siellä.

Me onnistuttiin sillä kertaa vallan hyvin; siell' oli näet muuan sirkkus-seura, jonka piti esiintyä samana iltapäivänä, ja maalaiskansaa alkoi jo tulla kylään, muutamat ratsahin, toiset kaikellaisilla vanhoilla ränstyneillä ajopelillä. Sirkkus-ihmiset aikoivat lähteä tiehensä illalla, niin että meille sopi hyvin näyttää taitoamme perästäpäin, kun ihmiset viel' oli koolla. Herttua meni ja hyyräsi raastuvan salin, ja me alettiin liisteröidä afissejämme talojen nurkkiin. Tämmöisiä ne olit:

SUURI SHAKESPEARE-NÄYTÄNTÖ!!!

Ihmeellinen viehätysvoima! Ainoastaan tämä ainoa kerta!

Maailman mainiot näyttelijät

David Garrick, nuorempi, Drury Lane Teaterista Lontoossa, ja Edmund Kean, vanhempi, Kuninkaallisesta Haymarket Teaterista, Whitechapelista, Pudding Lanesta, Piccadillystä, Lontoosta, sekä Euroopan kaikista hoviteatereista, antavat tän' iltana Shakespearen kunniaksi ja muistoksi Juhlanäytännön, jossa esitetään

1. Maailman-mainio palkongi-kohtaus hirvittävästä murhenäytelmästä

ROMEO JA JULIA!!!

Henkilöt: Romeo — Herra Garrick. Julia — Herra Kean.

Ynnä seuran kaikki jäsenet!

Huom.! Uudet puvut, uudet koristukset, uudet näyttämölaitokset!

2. Jännittävä, suurenmoinen, pöyristyttävä Miekkailukohtaus Kauheasta näytelmästä

RICHARD III!!!

Henkilöt: Richard III. . . Herra Garrick. Richmond . . . . Herra Kean.

3. (Useiden pyynnöstä.)

HAMLETIN KUOLEMATON MONOLOOGI!!

Esittää mainehikas Herra Kean, Joka tässä roolissa on myrskyisellä menestyksellä esiintynyt 300 iltaa peräksyttäin Pariisissa!!!

Huom! Sen johdosta, että herrat Garrick ja Kean ovat sitoutuneet piakkoin esiintymään Euroopan etevimmissä Hoviteatereissa, annetaan

Ainoastaan tämä ainoa näytäntö!

Sisäänpääsymaksu 25 centtiä. Lapset ja palvelusväki 10 centtiä.

Sitten me mentiin pasteerailemaan pitkin kaupunkia. S'oli tuskin muuta kuin harakanpesä. Sekä kauppapuodit että muut talot olit melkein kauttaaltaan vanhoja ränstyneitä puuhökkeleitä, jotk'eivät koskaan liene maalia nähneet; ne ei olleet ees maassa kiinni, vaan seisoivat, aivan kuin tuulentuvat ilmassa, kolmen neljän jalan korkuisten paalujen päällä, jott'ei vesi pääsis sisään tulvan aikana. Talojen ympärillä oli tavallisesti pienet puutarhat, mutta he eivät näkyneet viljelevän niissä muuta kuin rikkaruohoa ja päivänkukkia ja tunkioita ja vanhoja kenkäräjiä ja rikottuja pulloja ja vaaterepaleita ja muuta romua ja roskaa. Aidat eli taketit niiden ympäri oli kokoon-pantu kaikenkaltaisista erillaisista riu'uista ja laudanpalasista, joit' oli naulattu kiinni milloin mitäkin, ja ne kallistuivat sekä sinne että tänne; ja niiss' oli portit, jotka melkein kaikkialla riippuivat kiinni ainoastaan yhdestä saranasta - ja se päälle päätteeksi tavallisesti oli nahasta. Muutamat taketit oli olleet valkomaalissa kerran maailmassa, — herttua arveli Kristofferi Kolompuksen aikaan. Enimmäkseen näkyivät siat asustelevan näissä puutarhoissa, ja paikka paikoin olivat ihmiset ajamassa niitä ulos.

Kaikki kauppapuodit oli yhdellä kadulla. Niiden edustalla oli valkoset telttikatot, ja niihin tankoihin, jotka kannattivat näitä kattoja, ruukkasi maalaisväki sitoa hevosensa. Telttikattojen alla oli tyhjiä pakkalaatikoita, ja näiden päällä istui päivät pitkin kaikellaisia jätkiä roikkuen, jotka eivät tehneet tämän taivaallista; pureksivat tupakkamälliä vain ja haukottelit ja syleksivät ja oikoilivat laiskoja raajojaan — mokomaakin mustalaisjoukkoa! Heillä oli useimmilla päässä keltaset olkihatut, suuria kun sateenvarjot, mutta mitään takkia heillä ei ollut eikä liiviäkään. He puhuttelit kaikki toinen toistaan ristimänimellä — Bill ja Buck ja Hank ja Joe ja Andy — ja puhuivat vitkalleen ja vähän nenästä ja käyttivät runsaasti kiroussanoja. Sitä pait seisoi siellä yks retkale melkein kutakin telttatankoa kohden, syhyttäen selkäänsä sitä vastaan, ja hän piti melkein aina käsiään housuntaskuissa, pait milloin hän veti ne ulos leikatakseen itselleen tai lainatakseen toiselta tupakkamällin. Jos rupes kuulemaan heidän puhettansa, niin oli tämä melkein aina yhtä ja samaa, näin:

"Annappa mulle mälli, Hank."

"Mahotonta — mullei oo ennää muuta ku yks. Pyyähän Billiltä."

Kenties antoi Bill hälle mällin; kenties hänkin valehteli sanoen, ett'ei hällä mitään ollut. Muutamilla noista jätkistä ei koskaan ole penniäkään, eikä edes tupakkamälliä, joka olis heidän omaansa. He lainaavat kaikki tarpeensa — sanovat toverille: "Kuules, Jack, lainaappas mulle mälli, min' annoin vastikään viimeiseni Ben Thompsonille" — minkä hän tietysti valehtelee; mutta Jack kyllä tietää, kenen kanssa hän on tekemisissä, ja vastaa:

"Vai niin, vai sinäkö annoit hälle mällin? Sisares kissan isoäiti sen antoi, kuuleks. Maksa mulle takasin kaikki ne mällit, ku jo oot saanu multa lainaks, Lafe Buckner, niin kenties lainaan sulle uuestaan kaks tynnöriä, saatpa ne päälle päätteeks ilman inträssittä."

"No, mutta mitä saakelia! oonhan mä sulle maksanu takasin."

"Niin, oothan sä — koko kuus mälliä. Sinä lainasit puotitupakkaa ja maksoit takasin neekerinkalloilla."

Puotitupakka on tavallista purutupakkaa mustana, rasvaisena rullana, mutta nämä junkkarit pureksivat enimmäkseen vain kierrettyjä luonnollisia lehtiä. Kun he lainaavat mällin, niin he tavallisesti eivät leikkaa sitä irti veitsellä, vaan iskevät siihen hampaansa ja vetävät sitten käsillään rullasta, kunnes mälli lohkee — ja silloin sattuu usein, että tupakan omistaja katselee hyvin surumielisesti jäännöstä, jonka hän saa takasin, ja sanoo ivallisesti:

"Kuules nyt, anna mulle mälli ja piä sinä rulla."

Kaikki kadut ja kujat olit paljasta mutaa, ei mitään muuta kuin mutaa — ja tämä muta oli paksua ja mustaa kuin terva, ja kaikkialla oli sitä parin kolmen tuuman syvältä, mutta paikka paikoin lähes yhden jalan. Röhkiviä sikoja lönkytti joka taholla. Kesken kaikkia tuli rapanahkainen emäsika porsasparvineen nahjustaen pitkin katua ja kallistui kyljelleen keskelle tietä, niin että ihmisten täytyi kiertää sen ympäri, ja siinä se makasi ojennellen raajojaan ja ummistaen silmänsä ja liipotellen korviansa, kaikkein porsasten sitä itarasti imiessä ja sen itsensä näyttäessä tyytyväiseltä kuin olis sille maksettu siitä päiväpalkkaa. Ja silloin huusi joku jätkä: "Vuss tuonne, Musti, vuss! vuss!" ja pois karkasi imisä kirkuen hirveästi, koira tai pari riippuen kummastakin korvasta ja kolme neljä tusinaa kintereissä. Silloinkos tuli eloa jätkiin! He kohousivat varpailleen ja katsoivat tuota jahtia jännistynein naamoin ja nauroivat sitä ja oikein nauttivat melusta. Sitten he jälleen vaipuivat tavalliseen tylsyyteensä, kunnes siellä syntyi joku koirainkähäkkä tai muuta senkaltaista. Ei mikään saanut heitä niin hereille ja niin ihastuksiin kuin koiraintappelu — pait kenties se, kun kaadettiin petroolia kulkukoiran karvoihin ja sytytettiin se palamaan tai kun sidottiin läkkikastrulli semmoisen raukan hännänpäähän ja annettiin sen juosta kunnes kaatui kuoliaana maahan.

Joen puoleisessa kaupungin laidassa pistivät muutamat talot takapuolineen jyrkän rannan yli ulos joelle, ja ne olit kovasti koukistuneet ja mutkistuneet ja joka hetki romahtamaisillaan alas. Niistä oli ihmiset muuttanut pois. Toisista taasen oli virta syönyt jonkun nurkan alustan, joka sitten riippui ilmassa veden yllä; ja niissä asui vielä ihmisiä, mutta s'oli vaarallista, sillä millä hetkellä hyvänsä voi koko talon pituinen kaistale maata luhistua kerrassaan irti. Toisinaan saattoi lohjeta neljäsosa virstan levyinen rantavyöhyke ja vähitellen mureta jokeen yhden kesän kuluessa. Semmoiset kaupungit kuin tämä saavat alinomaa peräytyä taakseppäin, koska virta lakkaamatta jyrsii niiden alustaa.

Mitä pitemmälle päivää päästiin, sitä tiheämpään tuli kärryjä ja hevosia kaduille, ja yhä niitä vain oli tulossa lisää. Maalaisilla oli eväät muassa, ja he söivät niitä istuen ajopeleissään. Runsaasti juotiin myös viinaa, ja minä näin kolme tappelua. Yhtäkkiä huusi joku:

"Kas tuossa tulloo Boggs ukko! — tulloo kaupunkiin saa'akseen pikku kuukaushumalansa — kattokaas, pojat!"

Kaikki jätkät näkyi kovasti ihastuvan - luulin että h'olit tottuneet pitämään pilkkapeliä Boggs paran kanssa. Muuan heistä sanoi:

"Kenenkähän suolet hän aikoo panna höyrymään tällä kertaa? Jos hän olis passittanu hautaan kaikki ne, joita hän on uhannu viime parina kymmenenä vuonna, niin olis hän tällä haavaa kuulusa mies."

Toinen hyvä sanoi: "Kumpahan ukko rahjus uhkais minua; silloin ei tarvittis mun pelätä kuolemaa ainakaan tuhanteen vuoteen."

Samassa tuli Boggs ratsastaen täyttä nelistä hevosellaan ja ulvoen ja kiljuen kuin indiaani. Nyt hän karjui:

"Tie auki! Boggs on sotaretkellä, ja ruumisarkkujen hinta tulloo nousemaan."

Hän oli päissään ja horjui sinne tänne satulassaan. Kävi jo kuudetta kymmentä, ja hänen naamansa punotti kovasti. Kaikki huusivat häntä ja nauroivat ja haukkuivat häntä, ja hän haukkui heitä takasin ja sanoi: "Oottakkahan vain, kyllähän teiänkin vuoronne tulloo, te sikopaimenet, mutta mull'ei oo aikaa nyt, mull'on kiire — min'oon tullu kurjaan harakanpesäänne pannakseni vanhan översti Sherburnin suolet höyrymään; 'ens paistit, sitten lusikkaruoka', s'on minun sananlaskuni, se."

Nähtyään sattumalta siinä minutkin, ajoi hän täyttä laukkaa vastaani ja huusi:

"Mistä sin'oot, poika nulikka? Ookko valmis kuolemaan?"

Sitten hän ratsasti poispäin. Minä ikääskuin vähän pelästyin, mutta muuan mies sanoi:

"Älä oo milläskään. Hän ei tarkota mitään; on aina tolla viisin olevinaan, kun on pöhnässä. S'on siivoin vanha hupakko koko Arkansasissa, — ei tee kirpun pahaa kellekkään, ei selvänä eikä päissään."

Boggs ratsasti kaupungin isoimman puotitalon eteen ja painoi siinä alas päätään, nähdäkseen telttakaton alle, ja karjasi sitten:

"Tuuppas ulos luolastas, Sherburn! Tuu ulos ja katto naamaan miestä, jota oot puijannut petkuttanut. Tuus ulos nyt, niin saa'ahan huviksemme nähä kun suoles höyryy!"

Siihen malliin hän jatkoi hetken aikaa, viskaten Sherburnille silmiin kaikki haukkumanimet, mitkä sylky toi suuhun, ja koko katu oli täynnä ihmisiä — kuulemassa ja nauramassa ja meluamassa. Yht'äkkiä astui talosta ulos vanhanpuoleinen pulska mies — hän oli noin viidenkuudetta ijältään ja paremmasti puettu kuin kukaan muu tässä kaupungissa — ja väkijoukko väistyi syrjälle molemmin puolin, jättääkseen hälle tien auki. Hän katseli Boggsia hieman ja sanoi sitten hyvin tyyneesti ja hitaasti:

"Kuules nyt, mies. Min' olen kyllästynyt tähän; mutta minä kestän sitä kello yhteen asti. Kello yhteen asti, sanon mä, mutt'en kauvemmin; muista se. Jos sinä sitten vielä kertaakaan aukaset suus, minua herjatakses, niin syytä itseäs. Sinä voit paeta niin kauvas kuin tahdot, minä sinut sittenkin löydän. Tiedä se!"

Samassa kääntyi hän kantapäällään ja meni sisään jälleen. Väkijoukko oli käynyt hyvin vakavaksi; ei kukaan liikkunut paikaltaan eikä kukaan nauranut enään. Boggs ratsasti poispäin haukkuen Sherburnia suun täydeltä kadun päähän asti, ja pian hän palasi takasin ja asettui taaskin talon eteen ja jatkoi herjauksiaan. Joukko miehiä tunkeutui hänen ympärilleen, ja he kokivat saada häntä herkenemään, mutta turhaan, hän ei tahtonut; he sanoivat hälle, että kello oli neljännestä vailla yks ja että hänen nyt ainakin täytyi mennä kotiin — heti paikalla. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan. Hän vain noitui ja sadatteli tarmonsa takaa ja viskasi hattunsa kuraan ja ratsasti sen yli, ja sitten hän jälleen läimähytti hevostaan ja ajoi katua alaspäin, harmaat hiukset liehuen tuulessa. Toinen toisensa perästä koki houkutella häntä alas hevosen selästä, voidakseen salpata hänet sisään kunnes hän selvenis humalastaan; mutta kaikki turhaan — hänen piti kaikin mokomin laukata katua ylös taas haukkuakseen Sherburnia. Silloin huusi joku:

"Menkää hakemaan hänen tytärtään! Joutukaa, tuokaa tyttö tänne; toisinaan tottelee kurja mies häntä. Hän on ainoa, joka voi saa'a hänet järkiinsä."

Siin' oli joku, joka juoksi hakemaan tyttöä. Minä menin kappaleen matkaa katua alas ja jäin sinne seisomaan. Noin viiden tai kymmenen minuutin kuluttua tuli Boggs taasen — mutta nyt hän ei enään ollut ratsahin. Hän tuli hoiperrellen kadun poikki minua kohti; ja hän oli avopäin, ja kaksi hänen ystäväänsä piti häntä kainaloista ja joudutti hänen kulkuaan. Nyt hän oli hiljaa ja näytti levottomalta eikä enää vitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi. Silloin huusi joku:

"Boggs!"

Minä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin ääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa oikeassa kädessään — hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta suunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori tyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne miehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka häntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin; mutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia kohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös molemmat kätensä ja huusi: "Herra Jumala! Älkää ampuko!" Pang! pamahti ensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään ilmassa — pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan, raskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi kimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen isänsä yli itkien ja oiottaen: "Voi, hän on hänet tappanut, hän on hänet tappanut!" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen — ja he tyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen paremmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin ja huusivat: "Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te tolvanat!"

Översti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään ja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.

He kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa päälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin sinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä kaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun hänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen rintansa päälle — mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja minä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän veti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen rinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta laskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos — ja sitten lepäsi hän aivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön ja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti. Hän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella, mutta kovin kalpea ja pelästynyt.

No, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja tyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen ikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet väistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: "No, ettekö te jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus teill'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita kattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä jo luunne, te retkaleet!"

Näytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni. Kadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan. Jokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili siitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan ympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat pystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli pitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi kädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja samaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen perästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan mitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että mukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet reisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän asettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli seisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa ja huusi "Boggs!" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä ikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi "Pang!" — horjahti pari askelta takaperin, huusi taas "Pang!" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki, jotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä mainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla veti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon ryypyt.

No, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis paikalla "lynssattava." Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen yksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin hullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän tielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.

Kahdeskolmatta luku.

Koko joukkue ponnisti katua ylös kohden Sherburnin taloa, huutaen ja ulvoen ja kiljuen kuin pedot ja Intiaanit, ja siin' oli syrjäisen paras mennä pois tieltä, joll'ei tahtonut joutua heidän jalkoihinsa ja tulla poljetuksi mäsäksi. Sit' oli kamala katsoa. Lapset juoksivat edeltä, kirkuen pahanpäiväisesti ja pyrkien pakoon; ja jokaisesta ikkunasta pitkin matkaa kurkisti ulos naisten päitä, ja joka puussa istui neekeripoikaa, ja joka puutarhan aidan takaa tuijotti nuoria miehiä ja tyttöjä; mutta niin pian kuin rähisevä rynnäkkö-joukkue lähestyi heitä, hajosivat he kuin pelästynyt varpusparvi ja piiloutuivat mikä minnekkin. Useimmat vaimot ja tytöt itkeä porasivat, pelästyksissään kovin.

Ryntäävä joukko kasaantui Sherburnin puutarhan aidan eteen ja sulloutui siinä tiheästi yhteen; ja he huusivat ja melusivat niin hirveästi, että minä tuskin voin kuulla omaa ajatustanikaan. Pihamaa aidan takana oli vallan pieni, tuskin kahtakymmentä jalkaa leveä. Jotkut huusivat nyt: "Murtakaa aita alas! Murtakaa aita alas!" Silloin kuului rytinää ja ratinaa ja ritinää; aita kaatui kumoon, ja meluava joukko alkoi vyöryä pihaan kuin pauhaava aalto.

Samassa astui Sherburn ulos pienen kuistinsa katolle, kakspiippuinen pyssy kädessä, ja jäi siihen seisomaan tyynenä ja jäykkänä, sanomatta sanaakaan. Melu taukosi, ja tuo ihmisaalto vetäytyi vähän taakseppäin.

Sherburn oli aivan ääneti, seisoi siinä vain kankeana ja katsoi heitä. Hiljaisuus tuntui oikein kolkolta. Sherburn ikääskuin vain pyyhkäsi tuota joukkoa tyynesti silmällään; ja kun hänen katseensa hetkeksi iski kiinni johonkin, koki tämä tähystellä häntä terävästi takasin, mutt' eipä sitä kauvan kestänytkään — loihan pian silmänsä alas ja näytti nolostuneelta. Kun tuota peliä oli kestänyt hetkisen, purskahti Sherburn nauramaan, mutta se ei ollut sitä herttaista naurun sorttia, vaan semmoista, joka tuntuu meille ikääskuin syötäis me hiekkaista leipää.

Sitten puhui hän, vitkalleen ja ivallisesti:

"Vai niin, tekö siis aijoitte minut lynssata? Minua totta maar naurattaa. Kun aattelee että te uskaltaisitte käydä miehen kimppuun! Ha, ha, ha! Sentähden, että te olette kylliksi röyhkeät rääkkäämään turvattomia nais-parkoja, jotka mieron-tiellään joutuvat tänne, sentähden luulitte te rohkenevanne ahdistaa miestä. Vai miten? Mutt' eihän miehellä ole mitään pelkäämistä teiltä, vaikka teit' olis kymmenen tuhatta — ei ainakaan päivällä ja jos te ette pääse hänen päälleen takaapäin. Eikös niin?

"Josko mä teidät tunnen? Minä tunnen teidät päästä kantapäähän. Min' oon syntynyt ja kasvanut täällä Etelässä ja elänyt kauvan Pohjois-valtioissa, niin että minä tiedän millaista kansa ylimalkain on. Useimmat on pelkureita ja raukkoja. Pohjassa antavat he kenen hyvänsä tallata itseään maahan ja menevät sitte kotiin rukoilemaan itsilleen nöyrää mieltä kestääkseen sortoa. Ja täällä Etelässä on tapahtunut, että yks ainoa mies, aivan yksinään, on keskellä päivää pidättänyt koko vaunullisen tuommoisia raukkoja kuin te ja ryöstänyt heidät paljaiksi. Teidän sanomalehtenne toitottavat alinomaa korviinne, että te mukamas olette urhoollista kansaa, niin että te todellakin luulette olevanne urhokkaampia kuin muut ihmiset — ja yhtäkaikki ootte te juur yhtä urhokkaat kaikki tyyni. Minkähän tähden teidän valaoikeutenne eivät koskaan hirtätä murhaajia? Sentähden, että herrat valatuomarit pelkäävät saavansa kuulan selkäänsä murhaajan ystäviltä — pimeässä, niinkuin he vissisti saiskin.

"Siispä he myös aina vapauttavat; ja sitten joku mies, sata maskeerattua pelkuria muassaan, menee yön aikana ja lynssaa pahantekijän. Te, hyvät ystävät, ootte tehneet tyhmästi siinä, ett'ette ottaneet jotain miestä teitä johtamaan ja että tulette keskellä päivää ja ilman maskitta naamoillanne. Yks miehen puolikas teill' on — tuo Buck Harkness tuossa —, ja jos ei hän olis pannut teihin vauhtia, niin ei olis tuumastanne tullut muuta kuin tuulenpieksemistä.

"Teitä ei haluttanut tulla tänne, s'on vissi se. Raukat semmoiset kuin te eivät rakasta meteliä ja vaaroja. Mutta kun vain tuommonen miehen puolikas, kuin Buck Harkness tuossa, rupee huutamaan: 'lynssataan hänet! lynssataan hänet!' silloin häpeette te peräytymistä — pelkäätte että nähtäis mitä te olette — pelkureita — ja sentähden elämöitsette te ja huudatte ja tartutte turvaksenne kiinni johtajanne takinliepeeseen ja tulette rynnäten tänne ja kerskailette urotöistä, joita aiotte tehdä. Minä halveksin semmoista moskaväkeä kuin te — ja armeijat on myös enimmäkseen moskaväkeä; sotamiehet eivät taistele rohkeudella, joka olis heissä syntynyttä, vaan rohkeudella, jonka synnyttää heidän paljoutensa tai heidän upseerinsa. Mutta kaikkein enimmin voin minä halveksia moskaväkeä, joita ei ole johtamassa mies. Nyt kuulkaa, hyvät ystäväni, mitä teidän tulee tehdä; — pistäkää siivosti häntä koipien väliin ja menkää kotiin. Jos te täyttä totta tahdotte minut lynssata, niin tulkaa Herran tähden pimeässä, niinkuin täällä Etelässä on tapana; ja muistakaa myös panna maskit naamoillenne, ja ennen kaikkea: ottakaa mies johtajaksi. Nyt korjatkaa luunne — ja ottakaa tuo miehen-puolikas mukaanne." Viimeiset sanat sanoessaan oikasi hän pyssynsä ja veti hanan pänninkiin.

Koko joukkue peräytyi sukkelasti ja hajosi sitten joka haaralle kuin pelästynyt kanaparvi, ja Buck Harkness pötki myöskin tiehensä toisten perästä, näyttäen jokseenkin nolatulta. Minä tietysti olisin voinut jäädä siihen, jos minua olis haluttanut, mutta minua ei haluttanut.

Minä menin sen sijaan sirkkus-teltalle ja kiertelin hetken aikaa peräseinän puolella, kunnes vahtimies oli mennyt ohi, ja sitten sukelsin sukkelasti sisään telttaseinän alta. Mulla kyllä oli kahdenkymmenen dollarin kultakolikkoni ja vähän muutakin rahaa taskussa, mutta minun mielestäni oli parasta säästää ne, sillä eihän koskaan tiedä milloin sattuu tarvitsemaan rahaa, kun on poissa kotoaan ja vieraiden ihmisten keskuudessa. Onhan aina hyvä olla huolellinen. Minä kyllä kernaastikin pistouaan itselleni rahaa sirkkus-teaaterin katsomiseen, jos ei muu neuvo auta; mutta turhaa tuhlaustahan olis ollut panna ropojaan menemään tarpeettomasti.

S'oli oikein muhkea sirkkus, oikein priima sorttia, sanon mä. S'on totta se, ett' oikein häikäisi silmiä, kun he kaikki tulit ratsastaen sisään, parittain, herra ja hieno rouva vieretysten, herrat alushousuissa vain ja alusröijyissä, ilman kengittä ja ilman jalustimitta, ja kädet reisillä, niin turkkasen tyylikkäästi ja notkeasti, ett' oikein — heit' oli ainakin kakskymmentä — ja jokainen rouva oli sanomattoman korea koko kasvoiltaan ja täydellisesti kaunis, kuin paraimmat patentti-rouvat mitä koskaan olen nähnyt, ja vaatteet oli heillä päällä, jotka maksavat monta miljoonaa dollaria, ja niissä oli suunnattoman kalliita jalokiviä ja helmiä ja päärlyjä sadottain. Sitä kelpas katsoa, jumaliste, ja minä en vielä koko elinaikanani ole mitään niin sakramenskatun fiiniä nähnyt. Ja sitten he toinen toisensa perästä nousivat seisomaan hevosenselkään ja laukkasit sävysästi ja somasti ja ikääskuin lainehtien ympäri ympyrän moneen kertaan; ja herrat näyttivät niin hurmaavan komeilta ja pulskilta ja suorilta, kun heidän päänsä tolla viisin helkkua hölkkyi ylös alas telttakaton alla; ja rouvien ruusunpunaiset leningit liipottelit niin pehmeästi ja luontevasti heidän lanteillaan, että heitä ilman liiottelematta voi verrata kaikkein kauniimpiin parasolleihin.