TOINEN OSA. (continued 2)

"Jaha! Sehän on hirveän solmukas kysymys, eiks niin? Mutta, kunnianarvosa hyvä herra, minä tien sanoa mitä oli piirreltynä hänen rintaansa. Joo, siinä oli pikkunen, ohut, sininen nuoli — oli kun olikin — ja jos ette ole kovin likinäköinen, niin voitte sen nähdä. No, mitä nyt sanotte, kunnianarvosa hyvä herra?"

En ikipäivinäni ole nähnyt röyhkeämpää vanhaa kanaljaa.

Se uusi vanha herra kääntyi äkkiä Ab Turnerin ja hänen toverinsa puoleen, ja hänen silmänsä välähtivät, ikääskuin hän tällä kertaa ainakin olis saanut kilpailijansa satimeen, ja hän sanoi:

"No — te kuulitte mitä hän sanoi! Oliko Pietari Wilksin rinnassa mitään semmoista merkkiä?"

"Ei me nähty mitään semmosta", vastasit he.

"No, hyvä", sanoi tuo vanha herra. "Nyt sanon minä mitä te oikeastaan näitte hänen rinnassaan. Siinä oli pikkunen P ja B (jota alkukirjainta vainaja myös käytti nuoruudessaan) ja W, ja niiden välissä oli viivat, tällä lailla: P-B-W" — hän merkitsi nuo puustavit paperipalaselle. "No, eikös s'ollut niin?"

Mutta he vastasivat molemmat yhdellä kertaa:

"Et — me ei nähty mitään merkkiä ensinkään."

Nyt syntyi aika meteli, ja joka taholta huudettiin:

"N'on pettureita kaikki tyyni! Kastetaan ne tervaan! Viskataan ne jokeen!" ja niin poispäin. Kaikki huusivat yhteen suuhun ja rähisivät ja elämöivät aivan vimmatusti. Mutta kesken kähäkkää hyppäsi asianajaja pöydälle ja huusi:

"Hyvät herrat — hyvät herrat! Kuulkaahan toki pari sanaa — yks ainoa sana! Mennään ja kaivetaan ylös ruumis, niin saadaan nähdä!"

Se naula veti.

"Hurraa! hurraa!" huudettiin täyttä kurkkua kaikkialta ja rynnättiin samassa ovelle. Mutta tohtori ja asianajaja huusivat:

"Oottakaa! oottakaa! Meidän täytyy ottaa mukaan nuo neljä miestä ja tuo poika! Tarttukaa heitä niskaan!"

"Niin, niin", huusivat he; "ja jos ei löydetä mitään merkkiä, niin lynssataan koko joukko!"

Nyt rupesin mä pelkäämään, sen sanon suoraan. Mutta siit' ei ollut mitään keinoa pakoon. He tarttuivat meitä kaulukseen ja marssittivat meitä eteenpäin, suoraa päätä hautausmaalle, jok' oli parin virstan päässä kaupungista, jokea alaspäin; ja koko kaupunki kokoutui kintereillemme, kun me siinä ravatessamme niin kovasti meluttiin, ja kello oli ainoastaan yheksän illalla.

Kun me kulettiin meidän kortteerimme ohi, rupes minua kaduttamaan, ett' olin lähettänyt Mary Janen pois kaupungista, sillä hän olis nyt — kun olisin saanut hälle pienen viittauksen — juossut ulos ja kertonut ilmotuksestani hälle ja pelastanut minut kuoleman kynsistä. Mutta nyt oli kaikki mennyt päin mäntyyn, ja min' olin pahemmassa pulassa kuin koskaan eläissäni; minun ja kuoleman välillä ei ollut mitään muuta kuin nuo onnettomat merkit karvari vainajan rinnassa. Jos niitä ei löytyis —

En tahtonut sitä ajatella, mutt' yhtäkaikki en voinut ajatella muutakaan. Pimeä pakkas päälle minkä kerkes, ja nyt olis ollut mitä sopivin aika lipata tiehensä; mutta tuo roteva peijakas — Hines — piti mua rautakourallaan ranteesta, ja yhtä helposti olisin voinut päästä Koljatista, jos tämä kuulusa mies olis iskenyt minuun kyntensä. Hän hinasi mua perästään hirveällä vauhdilla, ja minun täytyi juosta pysyäkseni hänen tasallaan.

Tultuaan hautausmaalle, ryntäsit he sinne sisään kuin koski ja täyttivät sen kuin vedenpaisumus. Ja saavuttuaan haudalle huomasit he, että heill' oli muassaan ainakin sata kertaa enemmän lapioita kuin tarvittiin, mutta ykskään ei ollut muistanut ottaa mukaansa lyhtyä. He alkoivat kuitenkin luoda multaa haudasta ja lähettivät erään miehen lähimpään taloon, lähes virstan päähän paikalta, lainaamaan pari lyhtyä.

No, he kaivoivat kaivamistaan, ja pimeä kävi kovin mustaksi, ja yhtäkkiä rupes satamaan, ja tuuli vinkui ilmassa, ja salama toisensa perästä leimahti, ja ukkonen jyrisi taivaan laella. Mutta nuo ihmiset eivät välittäneet siitä mitään, niin h'olit toimessaan; ja siinä näki kunkin leimauksen valossa jok'ainoan naaman tuossa joukossa ja haudasta pyryävän murean mullan, ja seuraavassa tuokiossa oli taas pilkkosen pimeä, niin ett'ei nähnyt omaa kättään nokkansa alla.

Viimein saivat he ylös kirstun ja rupesit ruuvaamaan irti sen kantta; ja nytkös siinä syntyi semmonen tungos, ett' oikein hirvitti! Kaikki tuuppivat, tukkivat ja töyttivät päästäkseen katsomaan noita merkkiä, ja pimeässä oli tuo tuommonen kahta kauheampaa. Hines pusersi käsirannettani kourallaan kuin ruuvia pihdillä, ja minä luulen, että hän peräti unohti, että minua oli olemassakaan maailmassa; niin hän oli touhussa.

Yhtäkkiä leimahti sitten niin väkevästi, että sitä ikääskuin häntänä seurasi oikea valovirta, ja samassa huusi joku:

"Mutta, voi pyhä Paavali, tässähän makaa rahapussi hänen rintansa päällä!"

Hinekseltä pääsi hämmästyksen huuto, hältäkin, ja samassa kun hän ryntäs eteen nähdäkseen paremmin, kirposi minun ranteeni hänen kourastaan; ja se, joka samassa hetkessä sai jalat allensa ja lippasi tiehensä, s'olin minä se.

Tie oli tyhjänä ja aivan pimeä — leimausten välillä — ja minä suorastaan lensin eteenpäin. Tullessani kaupunkiin näin, ett'ei ketään liikkunut ulkona tuossa pahassa ilmassa; senpä tähden en huolinutkaan hiipiä pitkin takakatuja, vaan pötkin suoraan suurinta katua ylös; ja lähestyessäni meidän taloamme, tähtäsin sitä silmälläni ja näin, että siell' oli aivan pimeä. Se minua vähän suretti, vaikk'en oikein tiennyt minkä tähden. Mutta viimein, juur juostessani portin ohi, välkähti valo Mary Janen ikkunasta! — hän oli sytyttänyt kynttilän. Sydämmeni paisahti rinnassani tuossa tuokiossa kuin leimahtava kokkoliekki; ja samassa silmänräpäyksessä olin jo jättänyt taakseni pimeään koko talon, ja minä tiesin, ett'ei sit' enää tulis tieni varrelle tässä elämässä. Hän oli, kun olikin, paras tyttö mit' ikinä olen nähnyt, ja häness' oli ruutia.

Päästyäni kaupungin ulkopuolelle, rupesin heti tähystelemään jotain venettä lainaksi, jolla voisin soutaa saarelle, jossa Jim oli lauttoinemme; eikä siinä kauvan viipynytkään, ennenkun leimauksen valossa sain nähdä yhden, jok'ei ollut lukossa. Minä hyppäsin siihen, irrotin nuoranpätkän, josta s'oli kiinni rannassa, ja työnsin vesille. Saari oli hyvän matkan päässä, melkein keskellä jokea, mutta min'en suinkaan kuhnustellut; ja kun vihdoin tulin perille lautalle, olin niin lopussa ja uupunut, että kernaimmin olisin pannut pilkalleni hengähtämään ja haukottelemaan, jos siihen olis ollut aikaa. Mutta niinpä ei ollut. Hyppäsin vain lautalle ja huusin:

"Nous' ylös, Jim, ja laske lautta vesille! Jumalan kiitos, me ollaan niistä päästy!"

Jim ryntäsi ulos suojuksesta ja tuli vastaani minua syleilläkseen; niin hän oli iloissaan. Mutta kun samassa leimahti ja minä hänet näin, lensi sydämmeni suoraa päätä kurkkuun, ja minä kukerruin takaperin jokeen; olin peräti unohtanut, että hän oli vanha kuningas Lear vainaja ja hukkunut Arapialainen, tai mitä se nyt olikaan, ja hän oli totta maarian pelättää pernatkin ulos kurjasta krupistani. Mutta Jim onki minut tuossa paikassa ylös joesta ja tahtoi minua syleillä ja siunata; niin iloissaan hän oli, kun min' olin jälleen kotona ja kuningas ja herttua hiidessä. Mutta minä sanoin:

"Ei nyt, Jim — jätetään nuo aamiaiseen! Laske vesille ja annetaan mennä!"

No, tuossa paikassa oli kokkanuora poikki, ja pois me luisuttiin virrassa. Ja voi kuinka ihanalta siinä tuntui, kun me jälleen oltiin kahden kesken vain, vapaina väljällä joella eikä noita sen tuhannen kuninkaita enää ollut meitä vaivaamassa. Minun täytyi siinä iloissani pistää vähän tanssiksi ja panna pari kuperkeikkaa, en voinut siihen mitään. Mutta yrittäessäni kolmatta kuperkeikkaa, kuulin äänen, jonka tunsin varsin hyvin — ja pidätin henkeäni ja kuultelin — ja aivan oikein, ens leimauksen lentäessä veden yli näin muutaman veneen viiltävän meitä kohden. Niin s'on tässä maailmassa, älä nuolase ennenkun tipahtaa! Siinä istuivat soutamassa kaiken tarmonsa takaa kuningas ja herttua.

Minä viskausin pitkin pituuttani alas lautalle, ja vähältä oli, ett'en porahtanut poraamaan.

Kahdeksas luku.

Tuskin olivat he päässeet lautalle, ennenkun kuningas ryntäsi päälleni ja tarttui minua kaulukseen ja sanoi:

"Vai niin, vai aioit sinä pettää meidät, penikka! Tahoit päästä seurastamme, junkkari — hä?"

Minä kirkuin:

"En, en suinkaan, teidän majesteettinne! Älkäähän toki!"

"No, sano sitten ja sano heti, mikä sull' oli mielessä, sinä pikku kanalja, tai minä väännän niskas nurin!"

"Sanon, sanon, teidän majesteettinne. Mies, joka piti minusta kiinni, oli hyvin hyvä mulle ja sanoi, että häll' oli ollut poika, melkein yhtä vanha kuin minä, jok' oli kuollut viime vuonna, ja häntä säälitti, sanoi hän, nähdessään minut niin suuressa vaarassa; ja kun he sitten kaikki, kun tuo rahapussi löydettiin, ryntäsit kirstulle, päästi hän käteni ja kuiskas: 'Pötki tiehes nyt, tai hirttävät he sinut'. Miks' olisin jäänyt siihen seisomaan? Enhän minä mitään voinut. Olisinko jäänyt siihen heidän hirtettäväkseen? Eihän siit' olis ollut hyötyä kellekkään. Minä juoksin tieheni, löysin veneen ja riensin tänne ja pyysin Jimin laskea sukkelasti ulos, tai saisit he minut kiinni ja hirttäisit minut, sanoin mä, ja mä sanoin myös pelkääväni, että te ja herttua ette enää olis hengissä, ja min' olin hirveän suruissani ja Jim myös, ja sitten olin hirveän ilonen nähdessäni teidän tulevan. Kysykää Jimiltä, eik' ollut niin."

Jim sanoi ett' oli niin, mutta kuningas käski hänen pitää kitansa ja ravisteli minua taas kovasti kauluksesta ja uhkasi hukuttaa minut. Silloin sanoi herttua:

"Anna pojan olla, sinä vanha hupakko! Olisikko sinä tehnyt toisin? Ja kysyitkö sinä häntä, kun pääsit heidän kynsistään? En ainakaan minä muista, ett' olisit sitä tehnyt."

Kuningas hellitti minusta ja rupes sen sijaan kiroamaan tuota kaupunkia ja kaikkia ihmisiä siellä. Mutta herttua sanoi vain:

"Kiroile sinä ennen omaa tyhmyyttäs, niin teet oikein; oot sen rehellisesti ansainnut. Sin'et oo saanut aikaan yhtään järkevää juonta koko tässä yrityksessä, pait mitä tulee tuohon siniseen nuoleen karvarin rinnassa. S'oli nerokas keksintö; se pelasti meidät. Ilman sitä olisit he pistäneet meidät putkaan kunnes Englantilaisen tavarat olisivat tulleet - ja sitten — kuritushuone, jumal'avita! Mutta tuo konsti saattoi heidät hautausmaalle, ja siellä he onneksemme löysivät kultapussin. Jos nuo narrit eivät olis menettäneet kaikkia malttiaan rynnätessään ruumisarkulle ja antaneet meidän siinä samassa luistaa, niin me varmaankin nukuttais kravatit kaulassamme tän' yönä — kravatit, jotka kestää ja pitemmät kuin me tarvitaan."

He vaikenit hetkeksi ja miettivät. Sitten sanoo kuningas ikääskuin hajamielisesti:

"Niin, niin — ja me kun luultiin, että neekerit olit varastaneet pussin!"

Minä säpsähin vähäsen.

"Niin", sanoi herttua hyvin hitaasti ja ivallisella äänellä, "me luultiin niin."

Noin puolen minuutin päästä hönisi kuningas:

"Eli oikeastaan — minä luulin niin."

Herttua sanoi samaan tapaan:

"Päin vastoin — minä niin luulin."

Kuningas tiuskasi:

"Kuule, Bilgewater, mitä pirua sinä tarkotat?"

Herttua vastas hyvin reippaasti:

"Jos siksi tulee, pitäis minun kysyä sulta, mitä pirua sinä olet tarkottanut."

"Älä lörpöttele!" sanoi kuningas hyvin ivallisesti; "sinä kenties kävit unissas, tietämättäs mitä teit?"

Herttua nyt kiivastui kovasti ja sanoi:

"Ole sinä, jumaravita, lörpöttämättä mielettömiä. Luulekko mua hulluks? Ethän väittäne, että minä tiedän kuk' oli kätkenyt rahat ruumisarkkuun? Hä?"

"Kentiespä niin väitän — sillä sitä ei tehnyt kukaan muu kuin teidän herttuallinen korkeutenne itse."

"S'on valetta!" ja herttua karkasi hänen päällensä. Kuningas ulvoi:

"Älä kurista minua! — Minä peruutan!"

Herttua sanoi:

"No, tunnusta sitten ensiks, että sinä kätkit rahat sinne ja tuumasit päästä minusta, kun sopis, ja sitten hiipiä yksinäs sinne ja kaivaa rahat ylös haudasta ja pitää ne itse kaikki tyyni."

"Ootappa vähä, herttua — vastaa mulle ens rehellisesti yhteen kysymykseen; sano mulle, että sinä et pannut pussia kirstuun, niin uskon sinua ja peruutan kaikki mitä sanoin."

"Sinä riivatun vanha kanalja, sinä tiedät varsin hyvin, ett'en minä sitä tehnyt. No!"

"Hyvä, hyvä, minä uskon sinua. Mutta vastaa mulle vielä yhteen ainoaan kysymykseen — älä suutu nyt — etkö sinä aikonut nykästä noita rahoja ja kätkeä niitä? Sano nyt, veli kulta!"

Herttua vaikeni hetkeksi; sitten sanoi hän:

"No — miten lie ollutkaan, mutta minä sitä en kuitenkaan tehnyt. Mutta sinä, sinä et ainoastaan aikonut sitä, vaan sinä teit sen myös."

"Vaikka kuolisin tuohon paikkaan, herttua — minä en sitä tehnyt, kautta kunniani! Enhän sano, ett'en sitä tuumannut, sillä, Jumala paratkoon, minä tuumasin sitä; mutta sinä — ei, vaan joku ennätti eelleni."

"Sinä valehtelet! Sinä teit sen, ja sinun täytyy se nyt tunnustaa, taikka — —"

Rupesi jo korisemaan kuninkaan kurkussa, ja hän sai töin tuskin prässätyksi ulos:

"No-oh! Minä tunnustan!"

No, se ilahutti minua, semmonen tunnustus, ja minusta tuntui nyt paljo turvallisemmalta. Herttua hellitti kätensä hänen kurkustaan ja sanoi:

"Jaa, jos sinä vielä kiellät, niin piru vie hukutankin sinut. Niin, istu siinä nyt rääkymässä kuin laps kakara — s'on sulle juur omiaan, tuolla viisin tehtyäs. Onko koskaan nähty mokomaa vanhaa sikaa — nielee vaikka omat porsaansakin. Ja minä kun luotin sinuun kuin omaan äitiini! Ettäs et häpee seisoa kuulemassa, kun muutamia köyhiä neekeri parkoja syytetään viattomasti, — puhumattas sanaakaan heidän hyväkseen! Saakeli, johan ymmärrän miks niin hartaasti tahoit, että meidän piti täyttää kassavaillinki — sinä tahoit narrata multa vielä nekin rovot, jotka olin ansainnut Kameleontilla ja muilla affääreillä, ja nykästä itselles kaikki tyyni!"

Kuningas sanoi nöyrästi ja vieläkin itkuäänellä:

"Mutta hyvänen aika, sinähän itse keksit tuon, että täytettäis kassavaillinki."

"Tuki turpas! Min'en jaksa kuulla!" sanoi herttua. "Näet nyt mihin on jouduttu. He saivat kaikki omat rahansa takasin ja sitä paitse meidän rahamme, niin ett'ei meill'oo jälellä kuin pari kurjaa kolikkoa. Mee nukkumaan, vanha roisto, ja katso, ett'et enää eläessäs laita mitään kassavailinkia mulle, sanon mä."

Hyvin nolattuna kömpi kuningas lautasuojukseen ja otti framille viinapullonsa, lohduttaakseen itseään; ja ennen pitkää aukasi herttuakin puolestaan pullonsa. Ja puolen tunnin kuluttua olivat he paraat ystävykset mit' olla voi, ja mitä enemmän he päihtyivät, sitä hartaammaksi kävi ystävyys, kunnes he viimein nukkuivat toinen toisensa syliin. Hirveän humalassa he olivat, mutta minä huomasin, ett'ei kuningas kuitenkaan ollut niin humalassa, että hän uudelleen olis ruvennut kieltämään kätkeneensä rahapussin. Ja se seikka minua ilahutti. Kun he lopulta jo kuorsasit täyttä vauhtia, oli Jimillä ja mulla pitkä juttuhetki, ja minä kerroin hälle kaikki tyyni.

Yhdeksäs luku.

Nyt ei me moneen, moneen päivään uskallettu seisahtua minkään kaupungin viereen; me vain kulettiin suoraa tietä eteenpäin keskeltä virranuomaa. Me oltiin nyt kaukana etelässä, lämpimän ilman maassa, ja hyvin kaukana kotoa. Me nähtiin puita, joissa kasvoi Espanjan sammalta, jota riippui alas oksista pitkänä harmaana partana. En ollut ennen nähnyt mitään semmoista; tykkäsin, että metsät näyttivät kovin juhlallisilta ja kolkoilta. No, nuo molemmat kanaljat arvelit nyt, ett' oltiin kylliks kaukana kaikista vaaroista; ja niinpä he taas alkoivat harjottaa ammattiaan kylissä ja kaupungeissa.

Ensiks pitivät he pari raittiusesitelmää, mutta tulot niistä piisas tuskin kunnolliseen humalaan heille kumpasellekkin. Muutamassa toisessa kylässä yrittivät he pitää tanssikoulua; mutta he eivät osanneet tanssia enemmän kuin vanha kenkuru, niin että jo ens kerralla, kuin he viskelit koipiansa ja potkivat kuin hevoset, iso joukko ihmisiä törmäsi sisään ja potkasi heidät ulos kaupungista. Toisessa paikassa pitivät he luentoja "kaunopuheliaisuudesta", mutta he eivät saaneet kaunopuhella kauvan; kuulijat nousivat paikoiltaan nyrkit tanassa ja käskivät heidän mennä h — vettiin. Sitten koittivat he lähetyskokouksia ja spiritismiä ja sanoivat olevansa tohtoreita ja tietäjiä ja jumala ties mitä; mutta mikään ei vain tahtonut onnistua. Viimein lannistuivat he aivan kokonaan ja makasit vain pitkällään lautalla, puolet päivästä yhteen mittaan, tuumaten ja tuumaten vain, hiiskumatta halkaistua sanaa; ja kovin he näyttivät nyreiltä ja kiukkuisilta.

Viimein muuttivat he tapaa ja rupesit supattelemaan puoliääneen keskenänsä lauttamökissä - pari kolme tuntia yhteen mittaan, niin että Jim ja minä tultiin levottomiks. Se näytti rumalta, ja me luultiin, että heill' oli jotain vielä pirullisempaa mielessä kuin koskaan ennen. Me tuumattiin ja tuumattiin, ja viimein tultiin me siihen päätökseen, että he aikoivat murtautua johonkin taloon tai kauppapuotiin tai kenties ruveta tekemään väärää rahaa tai jotain semmoista. Siitä me pelästyttiin kovasti, ja me sovittiin keskenämme, että me ei ruvettais mihinkään tekemisiin heidän kanssaan mokomissa ammateissa, vaan me annettais heille palttua milloin vain ensiks sopi ja luistettais tiehemme niin pian kuin suinkin. No, varhain eräänä aamuna kätkimme me lautan hyvään piilopaikkaan pari virstaa muutaman kehnonpuoleisen kauppalan alapuolelle, jonka nimi oli Pikesville; ja kuningas meni maihin ja käski meidän muiden pysyä lautalla ja olla hiljaa, sillaikaa kuin hän pistäytyi kaupungissa tiedustelemassa, olisko kukaan siellä vielä kuullut puhuttavan Kuninkaallisesta Kameleontista. ("Olisko siellä mitään taloa, johon sopis murtautua, kai tarkotat sä", aattelin itsekseni; "ja kun ootte toimittaneet murtovarkauden ja palaatte tänne takasin, niin kummeksitte suuresti, mihin minä ja Jim ja lautta ollaan joutuneet — ja kummeksia saatte"). — Hän sanoi myös, että jos hän ei olis palannut puolipäivän aikaan, niin voitais herttua ja minä päättää, että kaikki oli hyvin, ja tulla sinne hänen perästään.

Me jäätiin siis lautalle. Mutta vähän ajan päästä rupes herttua rehkimään ja hikoilemaan kovin ja oli nähtävästi kovassa pinnistyksessä. Hän toreli ja haukkui meitä jos jostakin, ja kaikki, mitä me tehtiin, oli tyhmästi ja hullusti tehty mukamas. Me nähtiin selvästi, että joku lemmontyö oli tekeillä. Minä oikein olin ilonen, kun oltiin puolipäivässä eikä mitään kuningasta näkynyt; saatiinhan toki vähän vaihtelua ja kenties vaihtelua oikein piisalle asti, jos minä pääsisin pujahtamaan tieheni hyviss' ajoin. No, minä ja herttua mentiin siis kaupunkiin ja me haimme siellä kuningasta jos jostakin. Viimein löysimme sen vanhan itikan muutamasta pienestä, kurjasta kapakasta, ja hän oli aivan sikapäissään, ja joukko jätkiä piti häntä pilanaan ja ärsyttivät häntä. Hän kiroili ja toreili minkä jaksoi, mutt' oli niin tällingissä, ett'ei pysynyt pystyssä eikä siis voinut heille mitään. Herttua alkoi haukkua häntä vanhaksi pöllöksi, ja kuningas antoi takasin minkä pystyi. Kun h'olit oikein paraimmassa vauhdissaan, luiskahin minä tieheni ja juoksin rantatietä alas kuin ajettu kauris; ja minä päätin mielessäni, että jumaliste pitikin aikaa kulua ennenkun he saisit nähdä minua ja Jimiä tässä maailmassa. Tulin perille aivan hengästyksissäni, mutta niin turkkasen ilosena, ja huusin täyttä kurkkua:

"Päästä irti, Jim! Nyt lähetään!"

Mutta kukaan ei vastannut, eikä ketään tullut suojuksesta. Jim oli poissa! Minä huusin, huusin uudelleen ja taaskin uudelleen; juoksin sinne tänne metsässä huutaen ja kiljahtaen, mutta turhaan — vanha Jim oli hukassa. Viimein istuin maahan ja puhkesin itkemään; en voinut sille mitään. Mutta kauvan en siinä pysynyt. Menin maantielle ja kävelin sitä kappaleen matkaa, tuumiskellen pitkin päätäni mitä nyt tekisin. No, yhtäkkiä tuli vastaani muuan poika, ja hältä kysyin, oliko hän nähnyt muuatta vierasta neekeriä, jok' oli puettuna niin ja niin; ja hän sanoi:

"Oon kyllä."

"Missä sitten?"

"Tuoll' alempana, Silas Phelpsin talolla, kolme virstaa tästä. S'oli karkuneekeri, ja h'olit panneet hänet kiinni. Häntäkö sinä haet?"

"Johan nyt! Minä tapasin hänet sattumalta metsässä pari tuntia sitten, ja hän sanoi, että jos huutaisin, niin hän leikkais maksan rinnastani — ja sitte käski hän minun panna maata ja pysyä paikalla siinä, ja minä tein sen. Oon maannut siellä tähän asti; en uskaltanut liikahtaakkaan."

"No", sanoi hän, "sinun ei tarvitte pelätä enään; hän on kiinni nyt. Hän oli karannut jostain paikasta etelämpänä, sanoivat."

"S'oli kai hyvä saalis niille, jotka saivat hänet?"

"Oli. Hänest' on kakssataa dollaria palkintoa. S'on kuin noukkis rahoja maantieltä."

"Ompa totta maarian — ja nuo rahat olisivat nyt minun, jos olisin ollut vähä vahvempi. Minähän hänet ensiks näin. Kuka pani hänet kiinni?"

"S'oli eräs vanha mies — muuan vieras — ja hän möi oikeutensa neljästäkymmenestä dollarista, sillä hän oli menossa jokea ylöspäin eikä tahtonut oottaa enää, sanoi hän. Minä olisin oottanut, minä, vaikka seittemän vuotta."

"Niinpä minäkin", sanoin mä. "Mutta kenties hänen oikeutensa ei olekkaan sen enempää väärtti, koska hän antoi sen mennä mokomasta polkuhinnasta. Kenties piilee jutussa jotain peevelin peliä?"

"Ei niin mitään. Minä näin itte kuulutuksen. Hän on siinä kerrottuna ihan säntilleen — kuin kuvassa — tukasta varpaaseen, ja siinä sanotaan mihin tilaan hän kuului, siell' alapuolella New-Orleansia. Ehei, se afääri ei ole mitään huijausta, s'on vissi se. Kuules, anna mulle tupakkamälli, jos sull' on."

Mull' ei ollut mitään mälliä, ja hän meni matkoihinsa. Minä menin alas lautalle jälleen ja istuin suojukseen ajattelemaan asiaa. Mutta vaikka ajattelin niin, että päätäni rupes pakottamaan, niin en keksinyt mitään keinoa päästäkseni tästä pälkähästä. Kaiken tämän pitkän matkan perästä ja kaikesta siitä huolimatta, mitä me oltiin tehty noiden roistojen hyväksi, niin oli nyt kaikki hukassa, he kun sydämettömyydessään olit tehneet meille semmosen konnantyön ja saattaneet Jim paran orjaksi jälleen koko elinajaksensa, vieläpä vierasten ihmisten luo, kurjasta neljästäkymmenestä dollarista.

Minusta tuntui jo siltä kuin Jimin — koska hän nyt kuitenkin kerran oli joutunut orjaksi jälleen, — olis ollut tuhat kertaa parempi olla orjana kotona, jossa hänen vaimonsa ja lapsensa olivat, kuin vieraiden ihmisten luona; ja minä tuumasin suoraan kirjottaa Tom Sawyerille ja pyytää hänen kertoa fröökynä Watsonille missä Jim oleskeli. Mutta pian minä luovuin tästä tuumasta, ja siihen oli kaks syytä: fröökynä suuttuis ja julmistuis hänen konnuudestaan ja kiittämättömyydestään, kun oli sillä viisin jättänyt hänet, ja niinpä hän suoraa päätä myis hänet eteläänpäin jälleen, ja jos ei hän sitä tekiskään, niin jokainen tietysti kuitenkin halveksis kiittämätöntä neekeriä, ja Jim sais koko elinaikansa tuta heidän karsaita katseitaan. Ja entäs minä sitten! Miten minun kävis? Joo, he jaarittelis pitkin maailmaa, että Huck Finn oli auttanut neekeriä vapauteen; ja jos minä sattumalta joskus maailmassa näkisin jonkun ihmisen sieltä kotopuolelta, niin saisin totta tosiaan olla valmis kiemuroimaan hänen jaloissaan ja nuolemaan hänen kenkiään häpeästä. Se sattui minuun kipeästi. Mit' enemmän asiaa aprikoitsin, sit' enemmän rupes omatuntoni minua järsimään, ja sitä pahempi oli mun olla. Ja viimein juolahti mulle yhtäkkiä mieleen, ett' olinhan nyt saanut vasten pläsiäni Kaitselmuksen kämmenestä, jotta tietäisin että minun pahuuttani kaiken aikaa katsasteltiin ylhäältä taivaasta, kun minä varastin neekerin vanhalta nais paralta, jok'ei koskaan ollut tehnyt mulle mitään pahaa, ja että minä nyt sain nähdä, ett' Yks aina on vahdissa, joka ei salli että pahat teot pääsevät menemään liian pitkälle; ja tuo kaikki minua kovasti pelästytti. Koinhan siinä kyllä pehmittääkkin tuota omantunnon painajaista, arvellen itsekseni että kasvatuksessanikin mukamas oli paljon syytä pahuuteeni, niin ett'ei minua mukamas toki voitu niin pahanpäiväisesti soimata; mutta sitten taas toreli ääni sisästäni: "Olihan siellä sunnuntaikoulu, olisit mennyt sinne; siell' olis sulle opetettu, että ihmiset, jotka menettelevät niinkuin sinä tuon neekerin suhteen, joutuvat ijankaikkiseen tuleen."

Nyt minä oikein vapisin. Ja hädissäni päätin siinä sitten tarttua rukoilemisen keinoon; tahdoin koittaa, enkö vois lakata olemasta sitä sorttia poikaa, kuin olin, ja parantaa itseäni. Niinpä siis paninkin polvilleni. Mutta sanat ei tahtoneet tulla. Miks ne ei tahtoneet? Hm, tiesinhän sen. S'oli sentähden, että minun sydämmeni laita ei ollut oikein, s'oli sentähden, ett'en ollut vilpitön, s'oli sentähden, että minä rukoilisin ikääskuin kahdella kielellä. Minähän kyllä mukamas tahdoin luopua synnistä, mutta sisimmässä sielussani pysyin yhtäkaikki kiinni yhdessä mitä suurimmassa. Minä koitin panna suuni sanomaan, että minä tahdoin tehdä oikein ja siis kirjottaa tuon neekerin omistajalle, missä hän oli; mutta syvällä sieluni pohjassa tunsin, että s'oli vale — ja Hän tiesi sen. Sit' ei voi rukoilla valheellisesti — minä huomasin sen.

Niin minä totisesti olin mitä kovimmassa tuskassa; tuskin sen kovempaan voi joutua. En tiennyt mitä tehdä. Viimein pisti päähäni, että koetteeksi kirjottasin tuon kirjeen — ja sitten koettaisin rukoilla. Merkillistä! Heti tunsin itseni keveäksi kuin höyhen; koko tuskani oli mennyt kuin tuhka tuuleen. Otin siis paperipalasen ja lyijykynän ja istuin alas ja kirjotin:

Fröökynä Watson teidän karkuneekerinne Jim on täällä kolme virstaa Pikesvillen alapuolella ja herra Phelps on saanut hänet ja antaa hänet takasin siitä palkinnosta jos lähetätte.

Huck Finn.

Heti tuon kirjotettuani, oli ens kertaa elämässäni kuin olisin ollut kokonaan pestynä puhtaaksi synnistä, ja minä tunsin että nyt voisin rukoillakkin. Mutta min'en ryhtynyt siihen heti, vaan panin paperin viereeni ja istuin siinä ajatellen — ajatellen, kuinka läheltä oli, etten olis joutunut kadotukseen ja helvettiin. Ja siinä mä ajattelin ajattelemistani, ja miten olikaan, jouduin ajattelemaan koko tuota pitkää matkaamme jokea alaspäin; ja ajatuksissani näin mä siinä Jimin silmieni eessä ihka elävänä kaiken aikaa, yöt ja päivät, toisinaan kuutamossa, toisinaan rajuilmassa, ja miten me kulettiin lautallamme pitkin virtaa jutellen ja laulaen ja nauraen. Ja miten olikaan, niin en muistanut yhtään mitään, missä hän olis mieltäni pahoittanut, vaan aina vain päin vastoin. Minä muistin, miten hän ruukkasi ottaa minunkin vahtivuoroni heti omansa päälle, herättämättä minua laisinkaan, vain jotta minä saisin jatkaa untani; ja minä muistin, kuinka ilonen hän oli nähdessään minun palaavani takasin tuosta kamalasta sumusta; ja miten s'oli, kun minä tulin hänen luokseen siellä rämeessä tuon hullun sukuvihan maanäärissä; ja paljon muuta semmosta; ja miten hän aina ruukkasi sanoa minua "kullaksensa" ja "poikasekseen" ja tehdä jos jotakin ilahuttaakseen minua, ja kuinka hyvä ja siivo hän aina oli minua kohtaan; ja minä muistin myös, kuinka ylönpalttisesti kiitollinen hän oli silloin, kun pelastin hänet pulasta valehtelemalla noille miehille että meillä mukamas oli isorokko lautalla, ja miten hän sanoi minua paraaksi ystäväkseen, mitä vanhalla Jimillä koskaan oli ollut maailmassa, ja ainoaksi ystäväkseen silloin enään. Ja tuota justiin muistellessani, satuin silmäilemään viereeni ja näin tuon paperin.

Tuntui kuin minua olis purtu. Otin sen siitä ja pitelin sitä kädessäni. Ja minä värisin pitkin pituuttani, sillä tulihan minun nyt valita toinen kahdesta tässä maailmassa, vieläpä ikuiseksi ajaksi; sit' ei enää toiste vois auttaa. Minä mietin hetkisen, melkeinpä henkeäni pidättämällä, ja sanoin sitten itsekseni:

"Olkoon menneeks sitten! Minä menen helvettiin" — ja repäsin rikki paperipalan.

Olihan ne kamalia ajatuksia ja kamalia sanoja, mutta n'oli sanottu nyt. Ja siihen sai asia jäädä; en tahtonut enää ajatella parannustani, vaan ajoin päästäni koko tuuman. Aattelin päin vastoin itsekseni, että mulle oli paras pysyä pahuudessa ja synnillisyydessä, joka ikääskuin kuului minun alaani, sillä olinhan siinä kasvanut ja kasvatettu, eikä sitä toista uraa varten. Ja siunatuksi aluksi päätin varastaa Jimin orjuudesta uudelleen; ja jos osaisin keksiä jotakin vielä pahempaa, niin tekisin voitavani, sillä samahan se itse syntiin katsoen on, varastaako esimerkiksi kinkun vai koko sian.

Sitten istuin mä taas tuumailemaan, miten voisin panna syntisen aikomukseni toimeen, ja hyvin monet konstit piehtaroivat siinä päässäni. Viimein sain valmiiksi kujeen, jota päätin käyttää. Sen mukaan mittasin silmilläni matkan muutamaan metsäiseen saareen, jok' oli vähän alempana, ja kun kylliks pimeä oli tullut, luistin ulos lauttoineni ja menin maihin sen rannassa, kätkin litteän alukseni niin hyvin kuin voin ja panin sitten pitkälleni. Nukuin yhtä mittaa läpi yön ja nousin sitten päivän koitossa ja söin aamiaiseni ja puin päälleni ostovaatteeni ja pistin jonkun verran muita ja vähän kutakin nyyttyyn ja otin sitten kanootin ja meloin rantaan vähän alapuolelle sitä paikkaa, jossa arvelin Phelpsin talon olevan. Kätkin nyyttyni metsään ja täytin kanootin vedellä ja lastasin siihen kiviä ja upotin sen paikkaan, josta helposti löytäisin sen tarvittaissa, noin puolen virstan päähän muutamasta pienestä höyrysahasta, jok' oli siitä ylöspäin jokiäyräällä.

Sitten kulin tietä ylöspäin, ja mennessäni höyrysahan ohi näin siinä kyltin, jossa seisoi "Phelpsin höyrysaha", ja tullessani talolle, joka oli parin kolmen sadan askeleen päässä siitä, pinnistin silmäni minkä voin, mutt' en nähnyt ketään liikkeellä, vaikka jo oli valosa päivä. No, siitä en välittänytkään, sillä minä vain tahdoin saada ikääskuin kuvan paikasta. Juoneeni kuului, että minä tulisin sinne kaupungin puolelta, eikä alajoelta päin. Katselin siis vain hätimmiten paikkaa ja pötkin sitten kaupunkiin. No, ens ihminen, jonka siellä näin, oli herttua! Hän liisteröi juur par'aikaa nurkkiin muuatta kuulutusta Kuninkaan Kameleontista, jota he täälläkin aikoivat näyttää kolme kertaa. Olihan niissä potrapoikaa, noissa roistoissa! Minä törmäsin häneen niin äkkiä, ett'en voinut pujahtaa tieheni. Hän näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

"Hohoo! Mistä sinä tulet?" Sitten lisäsi hän, hyvin innokkaasti ja ilosella äänellä: "Missä sull'on lautta? Onko se varmassa paikassa?"

Minä sanoin:

"No, mutta juur sitä tuumasin minä kysyä teidän armoltanne."

Hän ei enää näyttänyt niin iloiselta — ja kysyi:

"Minkä tähen kysyt sinä sitä multa?"

"No", sanoin mä, "kun näin kuninkaan siellä kapakassa eilen, aattelin, että kai nyt menee monta tuntia, ennenkun hän selvenee ja me saadaan hänet kotiin; ja senpä tähen menin kävelemään kaupungille, oottaessani. Ja silloin tapasin erään miehen, joka tarjos mulle kymmenen centtiä, jos auttaisin häntä soutamaan joen yli ja noutamaan muuatta pässiä, ja minä menin; mutta saatuamme kiinni pässin, pääsi se meiltä karkuun, ja meill' oli kauhea työ ennenkun viimein saimme sen kynsiimme taas, ja kun me sitten lopultakin palattiin pässeinemme, oli jo pimeä, ja kun minä viimein tulin lautalle, oli se poissa, ja minä aattelin: 'nyt h'ovat joutuneet johonki sotkuun ja saaneet lähteä tiehensä, ja h'ovat ottaneet mukaansa neekerini, jok'on ainoa neekeri, mitä mulla koskaan on ollut maailmassa, ja nyt olen minä vieraassa seudussa eikä mull' ole mitään omaa enään eikä mitään, mistä eläisin'; ja minä istuin alas itkemään. Olen maannut metsässä koko yön. Mutta mihin on lautta joutunut? — ja Jim parka?"

"Niin, en piru vie minä tie — nimittäin missä lautta on. Se vanha hupakko oli tehnyt pikku kaupan ja tienannut neljäkymmentä dollaria, ja kun me tavattiin hänet siellä kapakassa, olit nuo jätkät narranneet häneltä pelissä jok'ainoan centin, mitä häll' oli jälellä juotuaan itsens sikahumalaan; ja kun minä illalla menin kotiin hänen kanssaan ja näin lautan olevan poissa, aattelin heti: 'Tuo pikku kanalja on varastanut lauttamme ja neekerimme ja karannut tiehensä jokea alaspäin'."

"Enhän toki voinut varastaa omaa neekeriäni?"

"No, älähän nyt. Ja oli miten oli, me oltiin oppineet pitämään häntä meidän neekerinämme, niin justiin — ja olihan meillä jumaliste ollut hänestä kylliks vaivaa ja vastusta. No, ja kun me sitten nähtiin, että lautta oli poissa ja me puti puhtaina, ei ollut meillä muu neuvona kuin koittaa onneamme Kuninkaan Kameleontilla taas. Ja tääll' olen minä nyt liisteröinnyt siit' asti, kuivana kurkusta kuin ruutisarvi. Miss'on nuo kymmenen centtiä, jotka sait? Anna tänne ne!"

Mull' oli koko joukko rahaa, niin ett' annoin hälle kymmenen centtiä, mutta pyysin hänen ostaa niillä vähä ruokaa ja antaa mullekkin muutaman suupalasen, koska mukamas nuo oli ainoat rahani ja min'en ollut syönyt niin mitään eilisestä. Siihen hän ei vastannut mitään. Mutta koht'siltään mulkoili hän minuun kierosti ja sanoi:

"Luulekko tuon neekerin kielittelevän meistä? Jos hän sen tekee, niin jumal'avita nyletään me hänet eläviltä."

"Miten vois hän kielitellä? hänhän on karannut?"

"Ääh, ei! Tuo vanha raatohan myi hänet, jakamatta voittoa kanssani; ja rahat on menneet."

"Myi hänet?" sanoin mä ja kävin poraamaan; "mitä? sehän oli minun neekerini, ja olihan ne siis minun rahojani. Missä hän on? — Minä tahon takasin neekerini."

"Sinä et voi saada neekeriäs, siinä kaikki — lakkaa siis jo rääkymästä. Mutta kuules nyt — luuletko uskaltavas käydä kielittelemään meistä? Min' oon jumaliste luottanut sinuun. Hä? Ethän vain jo ole kielitellyt? Hä?"

Hän vaikeni, mutt' en koskaan ollut ennen nähnyt hänen silmissään mokomaa suden katsetta. Minä sanoin:

"Mulla ei ole halua käydä kielittelemään kenestäkään, eikä mull' ole aikaakaan siihen. Minä lähden hakemaan neekeriäni."

Hän seisoi siinä hetken aikaa, aprikoiden kovin ja rypistellen kulmakarvojaan, ja kuulutukset riippuivat hänen käsivarrellaan. Viimein sanoi hän:

"Kuules nyt — minä sanon sulle jotain. Meidän täytyy viipyä täällä kolme päivää. Jos nyt lupaat, ett'et käy kielittelemään meistä ja ett'et anna tuon neekerin kielitellä, niin minä sanon sulle missä hän on."

No, minä lupasin, ja hän sanoi:

"Muuan tilanomistaja, jonka nimi on Silas Ph — —" ja siihen hän seisahtui. Näätte että hän aikoi sanoa totuuden; mutta kun hän tuolla viisin seisahtui ja alkoi miettiä taas, arvasin hänen muuttaneen mieltä. Ja niin tietysti olikin. Hän ei oikein luottanut minuun, vaan tahtoi saada minut pois tieltä kolmeksi päiväksi. Ja niimpä hän hetken päästä jatkoi: "Mies, joka hänet osti, on Abram Foster nimeltään — Abram G. Foster — ja hän asuu viiskymmentä virstaa täältä sisämaahan päin, Lafayetten tien varrella."

"Hyvä", sanoin mä, "sen matkan kulen mä parissa päivässä, ja mä lähden marssimaan jo tänäpänä iltapuoleen."

"Ei, vaan sinä lähet nyt, heti paikalla, ja muista sinä, ett'et piekse kieltäs ja lörpöttele tien varrella. Muuten tuut tekemisiin meidän kanssa. Kuulekko sen?"

No, noita eväitä justiin olin oottanutkin, sillä nyt sain rauhassa heiltä panna tuumani toimeen.

"Niin no, pötki matkaas nyt", sanoi hän; "ja sinä voit kertoa Fosterille mitä tahdot. Kenties saat hänet uskomaan, että Jim on sinun neekeris — muutamat hupakot eivät välitä papereista — täällä etelässä ainakaan. Kas niin, joudu nyt, ja valehtele hälle mitä tahansa, kun tulet perille, mutta muista sinä, ettäs pidät kitas matkalla."

No, minä jätin hänet ja lippasin tieheni maalle päin. En katsonut taakseni, mutta minä ikääskuin tunsin selästäni, että hän seisoi minua vahtimassa. Mutta tiesinhän, että hän pian siihen väsyis. Kulin ainakin puolitoista virstaa sisämaahan päin, ennenkun seisahin; sitten poikkesin metsään ja tallustelin sen läpi Phelpsin taloa kohti. Minä pidin kiirettä, sillä mä halusin tukkia Jimiltä suun, kunnes nuo molemmat maankiertäjät olisit korjanneet luunsa tienoolta. En tahtonut enää joutua mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en tavalla enkä toisella.

Kymmenes luku.

Tullessani sinne oli kaikki niin hiljaista ja sunnuntain tapaista ja helteistä ja päivänpaisteista - kaikki väki oli mennyt pelloille; ja koko ilma oli täynnään tommosta kärpästen ja kuoriaisten unettavaa sirinää ja surinaa, joka aina vaikuttaa meissä mokomaa yksinäisyyden tuntoa, kuin jos kaikki ihmiset olisivat kuolleet ja makaisit haudoissaan; ja jos silloin tuulenviima tulee puhallellen ja panee lehdet kahisemaan, niin se synnyttää meissä alakuloisuutta, sillä se tuntuu siltä kuin aaveet kuiskisit ja sipisisit keskenään — aaveet, jotka ovat kuolleet jumala ties kuinka monta vuotta sitten — ja aina se tuntuu siltä, kuin he kuiskisit juuri meistä eikä mistään muusta, kunnes siinä melkein itsekkin toivoo olevansa kuolleena ja poissa koko prokrammista.

Phelpsin maatila oli yks noita pieniä pumpulitiloja, jotka kaikki ovat toinen toisensa näköset. Taloa ympäröi ristikkoaita, jonka yli kiivettiin porraspuita myöten, jotka oli tehty poikkisahatuista, eripituisista ja pystyssä seisovista hirsistä — niiden päältä myös naiset nousivat hevosen selkään. Laveassa pihassa oli muutamia niitettyjä ruohopaikkoja, mutta enimmäkseen oli se paljaana ja sileänä kuin vanha hattu, josta nukka on kulunut pois. Iso asuinkartano valkosta väkeä varten oli rakennettu veistetyistä hirsistä, ja raot hirsien välissä oli täytetty saviseoksella, jota jolloinkin maailmassa oli rapattu valkoseksi. Toiselle puolen oli pyöreistä hirsistä rakettu kyökki, jota asuinrakennukseen yhdisti avonainen, katettu käytävä. Kyökin takana oli savupirtti eli kota, ja tämän kodan toisella puolella oli kolme pientä neekerimökkiä yhdessä rivissä ja vähän alempana, taka-aitaa vasten, vielä pikkunen tupa pahanen aivan erikseen sekä kappaleen matkaa siitä muutamia ulkohuoneita; ja tuon pikku tuvan luona oli iso kattila, jossa keitettiin soopaa. Kyökin oven luona oli penkki ja vesiämpäri ja allas, ja siinä makas myös joukko koiria päivänpaisteessa, ja toisia koiria vetelehti siellä täällä muualla. Yhdessä pihannurkassa kasvoi noin kolme varjostavaa puuta ja aidan vierustalla yhdessä paikassa vähän tikkelpeeri- ja viinimarja-pensaita. Aidan ulkopuolella oli puutarha ja meloonipalsta; siitä alkoi pumpulivainiot ja niiden takaa metsä.

Minä kiersin vähän matkaa, kiipesin porraspuiden yli ja astuin kyökkiin päin. Sieltä kuulin kehruurukin surinan, joka on ikävin ääni, mitä ihminen tässä maailmassa voi kuulla. No, minä astuin eteenpäin kehräämättä kokoon mitään erityistä juonta, luottaen siihen, että Kaitselmus pistäis mulle suuhun oikeat sanat tarvittaissa, sillä min' olin huomannut, että Kaitselmus tässä kohden on hyvin kekseliäs, kun vain antaa sen toimia omin päin.

Päästyäni puolitiehen, ryntäs yks koira ja sitten joukko muitakin kimppuuni. Minä tietysti jäin seisomaan paikalle ja katsoin heitä naamaan aivan tyyneesti. Mitä hirveää elämää ne pitivät! Noin puolen minuutia olin minä ikääskuin akselina rattaassa, jonka puoloina oli koirat — noin viistoista kappalta ympärilläni, turvat minua vasten ja haukkuen ja ulvoen aivan vimmatusti; ja uusia tuli yhä vain lisää, tuli lennättäen aitain yli ja joka nurkasta, että s'oli vallan kauheaa.

Muuan neekerivaimo tuli rynnäten ulos kyökistä, leipäkauli kädessä ja huutaen: "Hiljaa, Halli! Pois, Pilkki! pois, Poppa! hiljaa, Tellu!" ja hän antoi ens yhdelle, sitten toiselle läimäyksen, niin että he viilsit tiehensä kiljuen, ja sitten kaikki muutkin seurasit perästä. Ja seuraavassa sekunnissa tuli puolet niistä takasin taas, heilutellen häntiään ympärilläni, kuin oltais me oltu paraat ystävät maailmassa. Koirissa ei ole mitään pahaa.

Tuon vaimon perästä tuli pikkunen neekerityttö ja kaks pientä neekeripoikaa, ilman mitään muuta päällään kuin rohtiminen paita kullakin; ja he tarttuivat äitinsä hameeseen ja tirkistelit minuun hänen takaansa, nauraen kainostellen, kuten he aina tekevät. Ja sitten tuli valkonen naisihminen juosten ulos asuintuvasta, rukinpuikko kädessä; hän oli avopäin ja näkyi olevan noin viidenviidettä tai viidenkymmenen vuoden vanha. Hänen jälestään tulivat hänen pienet valkoset lapsensa, ja he piileskelit mammansa takana aivan niinkuin neekerilapset. Hän nauroi niin ilosesti, että tuskin pysyi pystyssä — ja sanoi:

"No, sinähän s'oot, viimeinki! Oothan sä sinä?"

"Oon minä", vastasin aattelematta. Hän suorastaan karkasi päälleni ja syleili minua ja kouristi minua oikein kovasti, ja sitten tarttui hän molempiin käsiini ja puisteli niitä moneen kertaan; ja kyyneleet tulit hälle silmiin ja vierähtivät alas, eikä siitä tahtonut tulla mitään loppuakaan; ja kaiken aikaa sopatti hän: "Sin' et ole niin mammas näkönen kuin luulin, mutta herran jee, mitä mä siitä, olenhan niin ilonen, niin ilonen, kun näen sinun nyt! Voi, voi, poikaseni, enhän kohta tie mitä teen, en tie. — Lapset, s'on Tom serkku! Sanokaa hyvää päivää!"

Mutta he vain pistivät sormensa suuhun ja piileskelit hänen takanaan. Sitten hän jatkoi:

"Liisa, joudu ja laita hälle lämmintä aamiaiseksi — vai söitkö sä kenties laivassa?"

Sanoin syöneeni laivassa. Ja hän talutti minua kädestä sisään, ja lapset tulivat tepsuttaen perästä. Hän pani minut istumaan rottinkituolille ja istui itse pallille sen eteen ja piti minua molemmista käsistä ja sanoi:

"No, nyt mä oikein saan katsoa sinua. Voi, hyvänen aika, kuinka olenki toivonut monta, monta vuotta — saada nähdä sinua; ja nyt s'on tullut! Oomme oottaneet sinua jo pari päivää. Miks sin' oot viipynyt niin kauvan? — onko laiva ollut karilla?"

"On — katsokaas, rouva —"

"No, elähän nyt sano 'rouva'. Ha! ha! ha! Sano 'täti', Sally täti, tietysti, rakas laps! Missä s'oli karilla?"

En oikein tiennyt mitä vastata hälle, kun minun oli mahdoton tietää, olisko tuo laiva tullut ala- vai yläjoelta. Mutta mull' oli hyvänlainen vaisto, ja vaistoni sanoi mulle, että se laiva olis tullut alaaltapäin, Orleansin tienoilta. Yhtäkaikki sekään seikka ei olis mua paljon auttanut, sillä en tuntenut matalikkojen nimiä sinneppäin. Huomasin että minun olis pitänyt keksiä joku matalikko, tai unohtaa sen nimi, jonka karille m'oltiin jouduttu mukamas — tai - mutta siinä samassa juolahti juoni päähäni, ja minä sanoin:

"Niin, ei se oikeastaan ollut karille-ajo — se viivytti meitä vain hyvin vähän. Mutta muuan höyrypannu räjähti."

"Herran Jee! Viottuiko kukaan?"

"Ei. Muuan neekeri vain sai surmansa."

"No, Jumalan kiitos! Toisinaan saattaa tuommosessa käydä todellakin onnettomasti; saattaa viottua monta ihmistä. Pari vuotta sitten tuli Silas enosi New-Orleansista vanhassa Lally Rook laivassa, ja siinä räjähti yks pannu ja teki erään miehen raajarikoksi. Ja minä luulen että hän kuoli perästä päin. Hän oli baptisti. Enos tuntee erään herrasväen Baton Rougessa, joka tuntee hänen omaisensa varsin hyvin. Niin, kyllä hän muistaakseni kuoli. Kylmänvihat syntyi, ja täytyi tehdä leikkaus. Mutta se ei auttanut. Hän meni aivan siniseks koko ruumiistaan ja kuoli, kristillisen ylösnousemuksen toivossa. Sanovat, että hänt' oli kauhea katsella. Enos on käynyt joka päivä kaupungissa — sinua vastassa. Ja nyt on hän siellä taas; lähti tuskin tuntia sitten. Kai hän palaa tuossa paikassa. Sinä varmaankin tulit häntä vastaan tiellä, etkö? — vanhanpuoleinen mies — -"

"Ei, Sally täti, ei ketään tullut vastaan. Laiva laski maihin juur päivän koitossa, ja minä jätin kapsäkkini laiturille ja menin vähän katselemaan kaupunkia ensiks ja kävelin sitte vielä sivutietä vähän matkaa maalle päin, ett'en tulis liian aikasin; senpätähden tulinkin takatietä."

"Kellekkä sin' annoit kapsäkkis?"

"En kellekkään."

"No mutta — he varastavat sen, laps parka!"

"Ei, ei, minä kätkin sen siellä hyvään paikkaan."

"Miten sait sinä aamiaista niin aikasin laivassa?"

Seisoinhan ikääskuin ohuella jäällä nyt, mutta vastasin kuitenkin:

"Katteini näki, että min' olin menossa, ja kutsui minua syömään kanssaan ennenkun lähtisin. S'oli hyvin hyvä herra."

Rupesin käymään jokseenkin levottomaksi, niin että tuskin pysyin paikallani häntä kuulemassa. Mull' oli kaiken aikaa mielessä lapset, joiden pakinoille tahdoin huomaamatta päästä, urkkiakseni heiltä yhtä ja toista ja sillä viisin saadakseni tietää, kuka mukamas oikeastaan olin. Mutta min'en päässyt rouva Phelpsin kynsistä; hän vain alinomaa jupatti ja jupatti ja piti minua sillä tavoin kuin piltuissa. Yhtäkkiä sai hän kylmät väristykset käymään pitkin selkäpiitäni, sanoessaan:

"Mutta tässä me vain istutaan ja jutellaan tällä viisin, ja sinä et vielä ole kertonut mulle sanaakaan sisaresta ja niistä muista kaikista. No, kas niin, nyt min' oon vaiti vähän aikaa ja sinun vuoros on kertoa. Kerro nyt mulle kaikki — kaikki tyyni heistä kaikista; miten he jaksavat ja mitä he tekevät ja mitä he käskivät sun sanoa mulle, ihan kaikki alusta loppuun."

Kas niin! Siin' oltiin nyt. Mihin mä joutuisin. Kaitselmus oli minua auttanut tähän asti, mutta nyt istuin mä sittenkin karilla. Viimein aattelin itsekseni, että täss' ei ollut muu neuvona kuin suorastaan turvautua totuuteen; ja min' olin justiin avata suuni ja alkaa, kun hän samassa kaappasi minusta kiinni ja työnsi minut sängyn taakse ja sanoi:

"Tuossa hän tulee! Pistä pääs vähän alemmas — kas niin, nyt ei sinua näy ollenkaan. Äl' oo tietävinäs, ett' oot täällä. Tahonpa vähän laskea leikkiä ukon kanss'. Lapset, te ette saa hiiskua sanaakaan."

Minä huomasin olevani satimessa nyt, vieläpä omassa satimessani. Mutta siin' ei auttanut ruveta rehkimään. Siin' ei auttanut muu kuin pysyä kauniisti alallaan ja olla valmiina lähtemään käpälämäkeen, kun ukkospilvi puhkeis.

Minä näin tuon vanhan herran vilaukselta vain, hänen tullessaan sisään; sitten peitti sänky hänet näkyvistäni. Rouva Phelps juoksi hänelle vastaan ja sanoi:

"No, onko hän tullut?"

"Ei", sanoi hänen ukkonsa.

"No, mutta hyvänen aika", sanoi rouva, "mihin Herran nimessä hän on joutunut?"

"Niin, en voi ymmärtää", sanoi vanha herra, "ja mun täytyy sanoa, ett' oon kovasti levoton."

"Levoton!" sanoi rouva, "min' oon jo aivan pyörällä! Mutta hänen täytyy jo olla täällä; sin' oot varmaankin ajanut hänen ohitseen."

"Min' en voinut ajaa hänen ohitseen — tiethän sen."

"No, mutta voi, voi! Ja mitä sisareni sanoo! Hänen täytyy olla täällä! Sin' oot ajanut hänen ohitsensa sittekin. Hän — —"

"Ooh, hyvä Sally, älähän sureta minua viel' enemmän. Jaa-a, mihin Herran nimessä on hän joutunut. Eihän voi toivoakkaan enää, että hän olis tullut. Min' en oo voinut ajaa hänen ohitsensa. Sally - täm' on hirveää — hirveää — jotakin on tapahtunut laivalla!"

"Mutta katsos, Silas! Katso tuonne tielle! — sieltä tulee joku."

Hän juoksi ikkunaan ja katsoi ulos. Ja rouva kumartui alas ja veti minua takista, ja ulos tulin mä. Ja kun ukko kääntyi takasin ikkunasta, seisoi Sally täti keskellä lattiaa nauraen koko kasvoillaan ja loistaen kuin tulipalo, ja minä seisoin hänen vieressään, hyvin nolona ja hämilläni ja tuskan hiki naamallani. Ukko tuijotti minuun ja sanoi:

"Kuka s'on?"

"Niin, kuka hän on? Arvaappas!"

"En ymmärrä — en ymmärrä — mitään. Kuka on hän?"

"Ha, ha! Joo, ukkoseni — s'on Tom Sawyer!"

No, sinä pyhä Paavali! Min' olin siinä paikassa kaatua selälleni. Mutta siin' ei ollut aikaa ruveta puukkoja vaihtamaan, sanon mä. Ukko tarttui minua käteen ja kouristi sitä ja puisteli sitä tarmonsa takaa; ja rouva pyöriskeli siinä innoissaan kuin hupakko ja nauroi ja itki yhtä haavaa; ja molemmat ampuivat minuun kymmenittäin kysymyksiä yhteen menoon — Sidistä ja Marystä ja koko perhekunnasta.

Mutta jos he olit iloset, niin minäkös vasta ilonen olin; tuntui tosiaankin siltä, kuin olisin syntynyt uudestaan, saadessani tietää kuka min' olin. No, he pumppasit minua nyt pari tuntia yhteen mittaan; ja kun viimein olin niin väsynyt leukapielistäni, ett'en saanut sanaakaan suustani enään, niin olin jumaliste kertonut heille enemmän perheestäni — nimittäin Sawyerin tietysti — kuin mitä koskaan oli tapahtunut koko Sawyerin perheelle maailman luomisesta asti.

No, mull' oli nyt varsin hyvä olla yhdeltä puolen, niin sanoakseni, mutta toiselta puolen tunsin yhtäkaikki ahdistusta. Oli, näettekös, varsin mukava olla Tom Sawyerinä, ja minä tyydyin siihen rooliin kaikin puolin; mutta miten olikaan, kuulin yhtäkkiä höyrylaivan yskivän ja läähättävän jokea alaspäin — ja silloin aattelin: mitäs jos nyt Tom Sawyer todellakin tulee tuossa laivassa? — ja mitäs jos hän astuu sisään tänne, millä hetkellä hyvänsä, ja huutaa nimeni, ennenkun ennätän yskähtää hälle, miten on asiat? Ei, se ei käy laatuun, aattelin mä; mun täytyy olla häntä vastassa maantiellä. — Ja niinpä sanoin herrasväelle, että minun täytyi lähteä kaupunkiin takasin noutamaan kapsäkkini. Ukko Phelps tahtoi kaikella muotoa lähteä kanssani, mutta minä sanoin, ett'en suinkaan tahtonut häntä vaivata ja että minä kyllä osaisin ajaa hevosella itsekkin.

Yhdestoista luku.

No, minä ajoin rattailla kaupunkiin päin, ja puoli tiessä sinne tuli minua vastaan — kukas muu kuin Tom Savyer! Minä seisahutin ja odottelin, kunnes hänen rattaansa oli vieressäni. Silloin sanoin "seiso!" ja hän seisahutti hevosensa. Hänen suunsa lensi auki kuin kapsäkin kansi ja jäi siihen tilaan; sitten nielasi hän pari kolme kertaa, kuin olis hänen kurkkunsa kuivunut, ja sanoi sitten:

"Hä? Min' en oo koskaan tehnyt sulle mitään pahaa. Ja sen sä tiet. Minkä tähen sinä sitten nouset haudastas kummittelemaan mulle?"

Minä sanoin:

"Minä en kummittelee — min' en jumaliste koskaan oo ollut kuolleena."

Kuullessaan ääneni reimastui hän vähäsen, mutt' ei vieläkään ollut oikein tyytyväinen. Hän sanoi:

"Älä tee minusta pilaa, sanon mä. Kunnias kautta — etkö sin' oo kummitus?"

"Kunniani kautta", sanoin siihen, "min' en oo mikään kummitus."

"Hm! No niin! Minä — minä — minun kai täytyy uskoa sitten, koska vakuutat kunniasanallas; mutta min' en ymmärrä, en totta maarian ymmärrä. Kuules nyt, eikö sinua sitten murhattu ollenkaan?"

"Ei. Minua ei murhattu ollenkaan — minä vain narrasin heitä. Nous' ylös tänne ja kourista minua käsilläs, jos et usko."

Hän teki niin ja tyytyi nyt kerrassaan; ja hän oli niin sanomattomasti ilonen nähdessään minut ihka elävänä, ett'ei tiennyt mitä tekis. Ja heti hän tahtoi tietää kaikki tyyni; sehän oli oikeaa seikkailua, meinas hän, ja kamalaa ja salaperäistä ja aivan hänen malliinsa tietysti. Mutta minä pyysin, että hän malttais mieltään vähän aikaa, ja käskin hänen ajomiehensä odottaa hetkisen, sill'aikaa kun me ajettais vähän matkaa yhdessä. No, minä kerroin Tomille, missä hiton pulassa min' olin, ja kysyin mitä me tehtäis. "Ootappa vähä", sanoi hän, "ja anna mun tuumata rauhassa." Hän tuumiskeli hetken aikaa oikein kovasti ja sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Ota minun kapsäkkini sinun kärryilles ja sano, että s'on sinun. Käännä sitten takasin ja aja hiljaa, niin ett'et tule perille ennenkun tulisit, jos olisit käynyt kaupungissa. Minä meen vähän matkaa kaupunkiin päin takasin ja palaan sitten ja tulen perille noin puoli tuntia sinun jälestäs. Ja sinun ei aluksi tarvitse minua ollenkaan tuntea mukamas, kuulekkos?"

Minä sanoin:

"Hyvä on; mutt' ootappas vähä. Tääll' on yks asia vielä — yks asia, jot' ei kukaan muu tunne kuin minä. Ja s'on se, että tääll' on eräs neekeri, jonka minä aion varastaa orjuudesta — ja hänen nimensä on Jim — vanhan fröökynä Watsonin Jim."

Hän sanoi:

"Mitä! Mutta Jimhän on — —"

Siihen hän vaikeni ja alkoi mietiskellä. Minä sanoin:

"Minä tiedän mit' aiot sanoa. Sin' aiot sanoa, että s'on halpaa ja rumaa vehkettä; mutta mitä sitte, vaikka s'onkin? Min' oon itse halpa, ja minä varastan hänet, ja minä pyydän sinua, että pidät leukaläpes etkä oo tietävinäs koko asiasta. Tahotko?"

Hänen silmänsä oikein loistivat, ja hän sanoi:

"Minä autan sinua varastamaan hänet."

S'oli kuin minua olis ammuttu. Minä hämmästyin niin, että menin aivan ymmälleni. Enhän ollut eläissäni mokomaa kuullut — ja minä tunnustan suoraan, että sain koko joukon huonomman ajatuksen Tom Sawyeristä, kuin mull' oli ollut ennen. Olisko se mahdollista? — Tom Sawyerko neekerinvaras?!

"Ooh, älähän toki!" sanoin mä, "sinä kujeilet taas."

"Empä niinkään, en laisinkaan."

"No", sanoin mä, "oli miten oli; mutta muista sinä, että jos kuulet puhuttavan jotain jostain karkuneekeristä, niin sin' et tiedä hänestä mitään, ja minä en myöskään tiedä hänestä mitään."

Sitten otimme hänen kapsäkkinsä ja nostimme sen minun kärryihini, ja hän ajoi kaupunkiin päin ja minä takasin kotiin. Mutta minäkös olisin muistanut, että minun piti ajaa hiljaa! Olin niin ilonen ja täynnäni tuumia, että se multa kokonaan unohtui. Seuraus olikin, että tulin kotiin liian aikasin tien pituuden suhteen. Ukko Phelps seisoi ovessa ja sanoi:

"Mutta tämähän on ihmeellistä. Kukas olis uskonut tuosta vanhasta tamma luuskasta semmosta? Kumpahan olis muistettu katsoa kelloa kun lähdit. Eikä ees hiuskarvaa ole hiessä. S'on kerrassaan ihmeellistä. Nyt en möis sitä sadasta dollaristakaan, en totta tosiaan, ja tät' ennen olisin antanut sen mennä viidestätoista, ja siinäkin olis mielestäni ollut aivan kylliksi."

Siinä kaikki mitä hän sanoi. Hän olikin hurskahin, siivoin vanha sielu, mit' ikinä olen nähnyt. Eikä kummakaan, sillä hän ei ollut ainoastaan maanviljelijä, vaan myöskin pappi; ja hällä oli pikkanen puukirkko plantaasin toisessa päässä, jonka hän itse oli rakentanut omalla kustannuksellaan, eikä hän koskaan ottanut penniäkään saarnoistaan, ja sen arvoiset ne kyllä olitkin. Siell' oli paljokin senkaltaisia talollis-saarnaajia, siell' etelässä, jotka elivät aivan samalla viisin.

Noin puolen tunnin päästä seisahtui Tomin rattaat porraspuiden eteen, ja Sally täti näki ne ikkunasta ja sanoi:

"Herranen aika, täällä tulee joku! Kukahan se on? Vissistikin joku vieras. Jimmy (jok' oli yks lapsista), juokse sanomaan Liisalle, että hän tuukkaa viel' yhdelle päivällispöytään."

Kaikki ryntäsivät ulos, sillä tänkaltasissa paikoissa ei tule vieraita joka vuosi, ja kun joku tulee, niin pidetään hänen tähtensä yhtä paljon melua, kuin jos itse Keltakuume tulis taloon. No, Tom oli vilauksessa porraspuiden yli ja astui talolle päin; hänen rattaansa kääntyi takasin kaupunkiin, ja me kaikki seisottiin porstuvan ovessa. Tomilla oli päällään paraat vaatteensa ja koko joukko ihmisiä eessään — ja silloinkos hän aina oli kuin omilla tulillaan! Silloin hän oikein osaskin panna tyyliä ja kommervenkkia ja ryhtiä kaikkeen peliinsä. Hän ei ollut niitä, jotka olisit tulleet nöyrästi ja arasti hiipien polkua pitkin kuin karitsa; ei, hän tuli astuen komeasti ja arvokkaasti kuin oikea tallijäärä. Tultuaan ihan eteemme, nosti hän hattuaan niin sievästi ja nätisti ja varovasti, kuin olis sen alla ollut perhosia, joiden päivällisunta hän ei tahtonut häiritä, ja sanoi:

"Mulla kai on kunnia puhutella herra Archibald Nicholsia?"

"Ei, poikaseni", sanoi vanha herra, "s'on ikävää, että ajomiehenne on narrannut teitä; Nicholsin kartano on noin neljä virstaa alempana tästä. Mutta astukaahan sisään."

Tom katsoi taakseen olkapäänsä ylitse ja sanoi: "Liian myöhään — hän ennätti jo mennä."

"Niin, hän ennätti mennä, ja teidän täytyy tulla sisään ja syödä päivällistä kanssamme; kyllä multa sitten saatte hevosen Nichols'ille."

"Ooh, enhän voi tehdä teille niin paljon vaivaa. Tuon pienen matkan voin kyllä käydä jalkasin."

"Mutta te ette saa käydä jalkasin - ollaanhan me etelässä, ja tääll' ollaan vieraanvaraisia. Astukaa sisään."

"Tehkää niin hyvin", sanoi Sally täti; "ei teistä oo meille mitään vaivaa, ei yhtään mitään. Teidän täytyy jäädä. Onhan sinne koko neljä virstaa, ja me emme voi antaa teidän kävellä; onhan niin kuumakin ja tie pölyttää niin hirveästi. Ja sitä paitse, min' annoin jo tuukata teillekkin, kun näin teidän tulevan. Astukaa sisään ja olkaa kuin kotonanne."

No, Tom hän piti viimein hyvänään heidän hartaat kutsunsa ja kiitti heitä hyvin kohteliaasti ja astui sisään; ja tultuaan sinne sanoi hän olevansa Hicksvillestä Ohiossa, ja hänen nimensä oli mukamas William Thompson — ja niin hän taas kumarsi heille hyvin siististi ja kohteliaasti.

Sitten hän rupes jupattamaan jos jotakin Hicksvillestä ja joka sorkasta siinä kaupungissa, kunnes minä aloin vähän hermostua ja aatella, mitä hittoa siitä viimein tulis ja mitä hyötyä siit' oikein oli. Ja viimein, kesken tuon päättömän pakinansa parasta vauhtia, ojensi hän yläruumiinsa pöydän yli ja mättäsi aika muiskauksen suoraan Sally tädin suuta vasten ja istui sitten jälleen tuolilleen ja jatkoi loruansa, olematta milläänkään. Mutta Sally täti ryntäs ylös ja pyyhkäsi suutaan kädellään ja sanoi: "Sinä häpeemätön penikka!"

Tom vain näytti ikääskuin loukkaantuneelta ja sanoi:

"Mutta minua ihmettää, hyvä rouva."

"Sinua ihm— Mitä? Kenen luulette minun olevan? Minun pitäis antaa — miks suutelet minua? Mitä meinaat, poika?"

Tom sanoi hyvin höylisti:

"Enhän minä meinaa mitään, hyvä rouva, en ainakaan mitään pahaa. Minä — minä — luulin teidän tykkäävän siitä."

"Lurjus!" Hän otti rukinpuikon, ja jo näytti siltä, kuin hän aikois sivaltaa Tomia pitkin korvia sillä.

"Miten voitte te, hyvä nuori herra, luulla semmosta?"

"Niin, en minä tie. He vain — he vain — sanoivat niin."

"He sanoivat niin? Mitkä he?"

"No — he kaikki. Kaikki sanoivat niin, hyvä rouva."

Rouvan silmät rupesivat iskemään tulta ja hänen sormensa rapistelit ikääskuin olisit aikoneet kynsiä häntä, ja hän sanoi:

"Kaikki?! Mitkä kaikki? Sano heti heidän nimensä — taikka — —!"

Tom nousi seisaalle ja näkyi olevan hyvin pahoillaan ja haparoi hattuaan ja sanoi:

"Voi, kuinka tämä minua surettaa! Enhän voinut sit' aavistaa. He kaikki niin sanoivat — sanoivat, ett' anna hälle aika muisku, siitä hän tykkää! Mutta min' en koskaan tee sitä enää, sen lupaan."

"Niin, totta totisesti — s'onkin parasta!"

"Niin, min' en tee sitä koskaan enään, ennenkun rouva itse pyytää."

"Mitä?! Ennenkun itse pyydän?! Sinä hävytön poika nulikka! Ennenkun minä pyydän semmosta sulta tai sinun kaltaisiltas, niin pitää sun olla yhtä vanha kuin Methusalem. Mikä sanomaton röyhkeys!"

"No, voi, voi", sanoi Tom yhtä viattomasti kuin ennenkin, "kuinka minua kummastuttaa tämä! En ymmärrä sit' ollenkaan. He sanoivat, että te tykkäisitte, muiskustani, hyvä rouva, ja minä viattomuudessani luulin myös niin. Ja nyt! Mutta — —" Hän vaikeni ja katsoi ympärilleen, ikääskuin odottaen jotain kannatusta joltakin seurassa, ja kääntyi viimein ukko Phelpsin puoleen, kysyen:

"Ettekö te luule, hyvä herra, että hän tykkää minun muiskuistani?"

"Hä? Hm! Minä — minä — en sitä luulis."

Sitten se vietävä katseli minua samalla tavoin ja sanoi:

"Tom, etkö sinä luullut, että Sally täti halailiskin minua ja sanois: 'Sid Sawyer — -'"

"Herran jee!" sanoi rouva, karaten suorastaan hänen päälleen, "mikä pikku kanalja sisarenpojaksi! — narrata minua tolia lailla!" — ja hänen piti tietysti syleillä ja suudella häntä heti, mutta Tom työnsi häntä luotaan ja sanoi: "Eei — ei vielä - pyydähän ensiks."

No, hän pyysi heti; ja sitten hän syleili ja suuteli häntä moneen, moneen kertaan ja työnsi hänet sitten ukko Phelpsin puoleen, ja ukko otti mit' oli jälellä. Ja kun tuosta touhusta oli vähän toinnuttu, sanoi rouva:

"Hyvänen aika, enhän oo tämmöstä nähnyt. Me ei sinua ollenkaan ootettukaan, — Tomia vain. Sisar kirjotti vain, että Tom muka tulee."

"Niin, s'ei ollutkaan ens alussa tarkotus, että kukaan muu lähtis kuin Tom; mutta minä kerjäsin ja kerjäsin, kunnes ihan viimeisellä hetkellä pääsin mukaan minäkin. Ja sitten, kun m'oltiin matkalla joella, sovittiin Tom ja minä niin, että me vähän narrattais teitä ja että minun piti tulla tänne vieraana."

"Niin, ja kyllä maar osasitkin narrata, sinä pikku junkkari; ja sinun pitäis saada aimo korvapuusti siitä hyvästä. Mutt' olkoon nyt sillään, sä hulivili - niin ilonen oon mä, kun sain teidät tänne. Voi, voi sentään, kun sit' aattelen! Olinhan aivan hämmästyä kuoliaaksi, kun sinä tolla lailla suutelit minua pöydän yli — niin flaatiks menin."

No, me syötiin päivällistä tuossa leveässä avonaisessa katoksessa kyökin ja asuinrakennuksen välillä; ja siell' oli ruokaa pöydässä vaikka seitsemälle perheelle — kaikki hyvää ja lämmintä, eikä mitään tommosta homehtunutta, sitkeää hätävaraa, jok' on maannut kosteassa kellarissa kaiken yötä ja maistuu kuin palanen vanhaa kuivettunutta ihmissyöjää aamulla. Silas eno siunasi ruokia kylläkin pitkällä pöytärukouksella, mutta ne ansaitsivatkin sen, ja ne eivät ennättäneet kylmetä sill'aikaa, niinkuin usein tapahtuu, kun ateriaa sillä viisin viivytetään.

Pitkin iltapäivää pakistiin ja lörpötettiin jos jostakin, ja minä ja Tom oltiin varuillamme kaiken aikaa, mutta turhaan; he eivät sattuneet sanomaan sanaakaan mistään karkuneekeristä, ja me ei hirvitty ruveta itse kyselemään. Mutta illallispöydässä sanoi yks noista pikku pojista:

"Pappa, eikö Tom ja Sid ja minä saa mennä kaupunkiin kattomaan tiateria?"

"Ei", sanoi ukko, "minä luulen, ett'ei siitä teaterista tule mitään; ettekä te vois mennä sinne, vaikka tuliskin. Tuo karkuneekeri, nähkääs, kertoi Burtonille ja mulle, että s'on kaikki tyyni hävitöntä huijausta ja petkutusta alusta loppuun, ja Burton sanoi kertovansa asian ihmisille siellä, niin että minä luulen, että he jo tähän aikaan ovat potkineet nuo röyhkeät roistot ulos kaupungista."

Kas niin! semmosta s'oli! — mutta minä en voinut sit' auttaa. Tomin ja minun piti maata samassa huoneessa ja sängyssä, ja koska m'oltiin joltisestikin väsyksissä, sanottiin me heti illallisen jälkeen 'ku natt' ja kömpittiin ylös huoneeseemme ja ryömittiin ulos ikkunasta ja kavuttiin alas pitkin ukonsyöttiä ja lipattiin kaupunkiin; sillä min' en uskonut, että kukaan muu olis niin hyvä ja antais kuninkaalle ja herttualle viittausta, miten heidän oli asiansa; ja jos minä en sitä tekis, niin joutuisit he varmaankin ikäviin solkkauksiin.

Matkalla kertoi mulle Tom kaikki tyyni minun murhastani mukamas ja miten isä ukko oli kadonnut heti perästä päin, tulematta enää takasin, ja mikä hälinä siitä syntyi, kun Jim oli karannut tiehensä. Ja minä kerroin Tomille kaikki meidän Kuninkaallisista Kameleontti-roistoista ja niin paljon lauttamatkasta kuin ennätin. Tullessamme kaupunkiin ja astuessamme sen pääkadulle — kello oli silloin puoli yheksän — tuli iso joukko ihmisiä rynnäten sitä pitkin, ja he huusivat ja ulvoivat aivan kauheasti ja rummuttivat kastrulleja ja toitottivat torvilla. Me luistettiin syrjään päästääksemme heidät ohi, ja kun he samosivat ohi, näin minä, että heill' oli kuningas ja herttua istumassa kahen reisin puukangella - niin, minä tiesin, että n'olit kuningas ja herttua, vaikka n'olit aivan kauttaaltaan tervassa ja höyhenissä ja tuskin enää ihmisen näkösiäkään — vaan enemmän jättiläis-höyhentöyhtöjen kaltaisia. No, tuota kurjuutta nähdessäni teki mun oikein pahaa, ja minun kävi niin sääli noita surkeita roisto raukkoja, että minusta tuntui siltä, kuin en ikinä eläissäni vois olla pahoillani heidän konnantöistään meitä vastaan. S'oli vallan kauheaa nähdä. Ihmiset saattavat olla hirveän ilkeitä ja julmia toisilleen.

Me oltiin tultu liian myöhään — eikä meistä siis ollut mitään hyötyä. Me kysyttiin parilta mieheltä, miten noiden lintujen oli käynyt niin hullusti, ja he sanoivat, että kaikki ihmiset oli menneet heidän teateriinsa ja näyttäneet hyvin viattomilta; olit sitten kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa odottaneet, kunnes tuo vanha kuningas raukka oli paraassa vauhdissaan hassuilla konsteillaan näyttämöllä, ja silloin oli joku antanut sovitun merkin ja koko katsojajoukko karannut heidän kimppuunsa.

Me pötkittiin takasin kotiin, ja min'en ollut niin korskea kuin lähtiessämme kaupunkiin, vaan tunsin itseni ikääskuin halvaksi ja moitittavaksi — vaikk' enhän minä ollut mitään pahaa tehnyt noille raukoille. Mutta semmosta s'on aina. S'on melkein ykskaikki tekeekö oikein vai väärin, ja ihmisen omatunto puhuu tolkuttomia. Jos mull' olis koira, jok' ei tietäis enemmän kuin ihmisen omatunto, niin tappaisin minä sen. Omatunto ottaa meiss' enemmän tilaa kuin ihmisen kaikki muut sisälmykset yhteensä, ja kuitenkaan ei ole siitä mitään hyötyä. Tom Sawyer sanoo samaa.

Kahdestoista luku.

Me herettiin juttelemasta ja ruvettiin ajattelemaan. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"Kuules, Huck, kuinka tyhmiä m'ollaan, kun ei m'oo aateltu sit' ennen! Panen vetoa, että tiedän missä Jim on."

"Ethän! Missä sitten?"

"Siinä pikku majassa takapihalla. Etkö nähnyt, kun me syötiin päivällistä, että muuan neekeri vei sinne ruokaa?"

"Näin kyllä."

"Kelle luulet sinä että tuota ruokaa vietiin?"

"Koiralle."

"Niin minäkin ensiks. Mutta katsos, ei siellä koiraa ole."

"Kuinka niin?"

"Sen tähden, että tuossa ruuassa myös oli viipale vesimeloonia."

"Ahaa! — niinpä tosiaankin. Nyt muistan, mutta min'en silloin hoksannut, että koirat eivät syö meloonia. Hm, siitähän näkee, miten ihminen näkee eikä kuitenkaan näe — yhtaikaa."

"Niin no, neekeri avasi munalukon mennessään sisään ja pani sen kiinni tullessaan ulos. Justiin kun me noustiin pöydästä, antoi hän enolle avaimen - ja s'oli se avain, s'on vissi se. No, vesimelooni osottaa miestä, munalukko vankia; ja s'on melkein mahotonta, että Iöytyis kaks vankia yhtaikaa tämmösessä pienessä talossa, jossa sitä paitte kaikki ihmiset ovat niin hyviä ja siivoja. Ei, vaan tuo vanki on Jim eikä kukaan muu. Oivallista — ja min' oon ylpeä siitä, että me tultiin sen asian perille salapoliisi-tavalla; min' en antais penniäkään muusta tavasta, nääkkös. No, ponnista nyt päätäs ja koe keksiä juoni Jimin varastamiseen, niin minä puolestani tuumaan juonen, minäkin; ja sitten valitaan tietysti molemmista paras."

Sillä pojalla oli päätä, sillä! Jos mull' olis hänen päänsä, niin min' en vaihtais sitä pois, vaikka pääsisin prinssiksi tai tyyrmanniksi höyrylaivaan tai klouniksi sirkkukseen tai miksi hyvänsä. Minä aloin aatella jotain juonta, mutta oikeastaan vain tehdäkseni jotakin; tiesinhän kyllä mistä se oikea tuuma tulis. Yhtäkkiä sanoi Tom:

"No, joko sull' on mitään valmiina?"

"Jo", sanoin mä.

"No, annahan kuulla sitten."

"Minun tuumani on tämä", sanoin mä. "Helpostihan saadaan me tietää, onko se Jim, jok' on siellä. Sitten otamme ylös kanootini joen pohjasta huomeniltana ja tuomme lauttani saaresta ja kätkemme sen johonkin tänne lähelle. Sitten ens pimeänä yönä varastamme me avaimen ukko nahjuksen housuntaskusta, kun hän nukkuu sikeintä untaan, ja sitten luistetaan me jokea alaspäin lautalla, ja Jim on muassamme, ja me piileillään päivin ja kuletaan öisin, niinkuin Jim ja minä ruukattiin ennenkin. Eiköhän se menis, se?"

"Menis? Kyllä se menis, menis kuin tuulessa. Mutta s'on niin surkean yksinkertaista, että minä häpeisin silmät päästäni ruveta mokomaan moukka- vehkeeseen. Mitä hiton huvia ja mitä hyötyä siis meillä olis keinosta, jossa ei kysytä enemmän juonta, enemmän vastuksia ja enemmän kekseliäisyyttä. Ei, hui, hai, Huck, se ei käy laatuun. Eihän totta maarian tuohon vaadita mitään taitoa ensinkään, eikä se nostais mitään huomiota."

Min' en sanonut mitään, sillä enhän juur ollut muuta oottanutkaan; ja minä tiesin aivan hyvin, että kun hänen tuumansa valmistuis, sitä ei kukaan ihminen vois soimata liian yksinkertaiseksi.

Eikä se sitä ollutkaan. Hän kertoi koko vehkeensä mulle, ja minä näin heti, että s'oli viiskymmentä kertaa tyylikkäämpi kuin minun ja että Jim sen kautta tulis yhtä vapaaksi mieheksi kuin minun vehkeelläni, jopa vielä, että me kenties kaikki menetettäis henkemme siinä hommassa. "No niin", sanoin minä, "s'on muhkeaa; käydään juoneen heti." Min'en huoli tässä etukäteen kertoa, minkälainen hänen tuumansa oli, sillä minä tiesin varsin hyvin, että hän muuttais sitä monin kerroin, aina tarpeen mukaan, ja koristelis sitä uusilla kujeilla, sitä mukaa kuin päästäis eteenpäin. Ja niin hän tekikin.

No, yks asia oli vissi, ja s'oli se, että Tom Sawyer tarkotti täyttä totta ja tarmonsa takaa tahtoi auttaa minua varastamaan Jim parkaa orjuudesta — vaikka minun oli hyvin vaikea ymmärtää hänen yhtymistään senkaltaiseen yritykseen. Olihan siinä poika, jok' oli arvollinen ja hyvin kasvatettu ja varustettu karahtierilla, joka tämän homman kautta vois mennä hiiteen; ja hällä oli omaiset kotona, joilla myös oli kallis karahtieri; ja hän oli viisas eikä mikään lahopää, ja oppinut eikä tyhmä ja tietämätön, eikä ilkeä, vaan hyvä; ja tässä hän nyt seisoi ilman enemmän ylpeyttä tai oikeudentuntoa tai ihmisarvoa, kuin ett' olis valmis alentumaan tähän tämmöiseen tekoon ja saattamaan häpeää itselleen ja häpeää koko perheelleen. Minä en voinut sitä ymmärtää, en vaikka olisin päälläni seisonut. Sehän oli vallan hirveää, ja minä tiesin, että minun oli oikein velvollisuuteni huomauttaa hänelle asian laatua ja sillä viisin pysyä hänen todellisena ystävänänsä ja antaa hänen luopua koko vehkeestä ja pelastaa itsensä. Ja minä rupesin varoittamaan häntä, mutta hän keskeytti minut kiivaasti ja sanoi:

"Luulekko sinä, ett'en minä tiedä mitä mä teen? Enkö min' aina tiedä mitä teen? Hä?"

"No, tiedät, tiedät."

"No, enkö mä sanonut, että min' auttaisin sinua varastamaan neekeriä!"

"Sanoit, sanoit."

"No — siis!"

Muuta hän ei hiiskunut enää, enkä minä siin' asiassa enää mitään hiiskunut. Siit' ei olis ollut mitään hyötyä, sillä kun hän kerran oli sanonut tekevänsä jotain, niin hän aina sen myöskin teki. Mutta min' en kuolemaksenikaan voinut käsittää, miten hän tahtoi ryhtyä tuohon juttuun; ja kun en voinut sitä käsittää, niin en enää vaivannut päätäni sen takia. Jos hän oli päättänyt käydä juoneen, niin enhän minä voinut sit' auttaa.

Kun me tultiin kotiin, oli kaikki hiljaa ja pimeää, ja me mentiin sen alapihassa olevan pienen majan luo urkkimaan. Koirat tunsivat meidät ja pitivät suunsa. Majan pohjoisessa seinässä oli pieni neliskulmainen ikkuna-aukko, jonka eteen oli naulattu paksu lauta. Minä sanoin:

"No, kas niin. Tämä reikä on kylliks iso; Jim voi aivan helposti ryömiä siitä ulos, kunhan vain väännämme pois laudan."

Tom sanoi:

"Niin, kyllähän s'on yksinkertaista ja helppoa kuin kaks kertaa kaks on neljä; mutta, Huck, poikaseni, se ei sovi meille, ei lainkaan. Täytyyhän meidän toki keksiä jotain mutkallisempaa."

"Mutta miten se sitten olis", sanoin mä, "jos me sahattaisiin hänet ulos, niinkuin minä tein ennenkun minut murhattiin, muistathan?"

"Niin", sanoi hän, "eihän s'oo niin tyhmää sekään; s'on salaperäistä ja vaivaloista ja vetelee varsin hyvin. Mutta me kai vielä keksitään jotain, joka vie ainakin puolta enemmän aikaa kuin tuo. Eihän meill' oo mitään kiirettä; katsellaanhan ensiks, miten asiat on."

Tuon majan ja aidan välillä, takapihalla, oli pieni suojus, joka oli rakennettu lankuista ja yhtä pitkä kuin maja; mutta ainoastaan noin kuus jalkaa leveä. Sen ovi oli eteläänpäin ja lukittu munalukolla, mutta helppo oli vääntää pois yks rautakynsi ja avata ovi. Siellä sisässä ei ollut muuta kuin muutamia ruosteisia lapioita ja kuokkia ja rikkinäinen aura. Saatuamme nähdä mitä me tahdottiin, mentiin me ulos jälleen ja panimme rautakynnen paikoilleen, niin että ovi oli yhtä hyvin lukittuna kuin ennenkin. Tom oli mielissään. Hän sanoi:

"No, nyt on kaikki hyvin. Mä tiedän mitä me tehdään. Me kaivamme hänet ulos. Siihen menee koko viikko."

Minä menin sisään takaoven kautta, jok' ei ollut lukittuna muulla kuin ulkoa avattavalla linkulla; mutta se tietysti ei ollut kylliksi romantillista Tom Sawyerille, vaan hänen piti kaikin mokomin kavuta ylös pitkin ukonsyöttiä. Päästyään puolitiehen, romahti hän kuitenkin alas — yritti uudestaan ja putosi taas, ja kolmannella kerralla kävi samoin ja hän oli halkaista kallonsa. Sitten lepäsi hän hetken aikaa ja rupesi uudestaan kapuamaan — ja nyt se onnistui.

Varhain aamulla oltiin me jalkeilla taas, ja me mentiin alas neekerimökeille leikkimään koirain kanssa ja tutustumaan tuohon neekeriin, joka syötti Jimiä — jos se näet oli Jim, jota hän syötti. Neekerit olit vastikään syöneet aamiaisensa ja olivat nyt menossa vainioille, ja Jimin neekeri latoi paraikaa leipää ja ruokaa ja vähän kutakin tinapyttyyn. Samassa lähetettiin hälle avain sisältä.

Tämän neekerin naama näytti hyvin siivolta ja hyväluontoiselta, ja hänen villansa päässä oli yltympärinsä sidottu langanpalasilla pieniin tupsuihin. Niillä hän, nähkääs, tahtoi torjua päältään pahojen noitain vehkeet. Hän sanoi, että noidat tähän aikaan ahdistivat häntä aivan vimmatusti öisin ja pakottivat häntä näkemään jos joitakin outoja olemuksia ja kuulemaan jos joitakin outoja sanoja ja ääniä; hän ei vielä koskaan eläissään ollut kärsinyt mokomaa vainoa heidän puoleltaan. Ja hän tuli semmoseen vauhtiin noita kertoessaan, ett' oli kokonaan unohtaa toimensa. Sikspä kysyi viimein Tom:

"Kelle nuo ruoat on? Koirillekko?"

Neekeri alkoi irvehtiä, niin että koko hänen naamansa meni ryppysiin, — aivan niinkuin vesilätäkkö, johon viskaa kiven.

"Niin, niin, herra Sid", sanoi hän, "koiralle, ja oikeen kummalliselle koiralle vielä. Taharotteko ehkä käyrä sitä kattomaan?"

"Kyllä, kyllä tullaan."

Minä kuiskasin Tomille:

"Mutta nytkö, nytkö, kun jo on selvä päivä? Niinhän ei ollut tuuma."

"Ei, ei ollut — mutta s'on tuumana nyt."

No, me mentiin hänen kanssaan, mutta minä olin vähän levoton. Kun m'oltiin tultu sisään, ei me juur nähty mitään; siell' oli niin pimeä. Mutta Jim oli todellakin siellä, ja hän näki meidät. Hän huudahti heti, niin että kaikui:

"Ei, mutta — Huck! Herranen aika! Ja totta maarian — nuori herra Tom!"

Minä sen arvasin. En tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä, kun tuo neekeri huusi:

"No, mutta hyvänen aika! Tunteeko hän nuoret herrat?"

Me nähtiin varsin hyvin nyt. Tom ei ollut milläänkään, katseli häntä vain tyynesti silmiin ja näytti hämmästyneeltä ja sanoi:

"Tunteeko? — kuka sitten?"

"Kuka? Tää karkuneekeri tietysti."

"Miten hän meitä tuntis? Mikä pistääkään päähäs?"

"Mikäkö pistää päähäni? Hänhän huuahti heti niinku hän tuntis nuoret herrat."

Tom sanoi vallan tyynenä:

"Mitä? Tämäpä on hullua. Kuka huudahti? Milloin huudahti joku? Mitä huudahti joku? — Kuules, Tom, kuulitko sinä kenenkään huudahtavan?"

Siin' ei ollut muu neuvona kuin olla olevinaan niinkuin hänkin. Siispä sanoin:

"En; en minä kuullut kenenkään huudahtavan mitään."

Sitten se vietävä kääntyi Jimin puoleen ja katseli häntä, ikääskuin ei koskaan ennen olis häntä nähnyt, ja sanoi:

"Sanoitko sinä mitään?"

"En halkaistua sannaa", sanoi Jim.

"Ja s'on varma se?"

"En yhtään halkaistua sannaa."

"Ootko koskaan ennen nähnyt meitä?"

"En koskaa — minun tietääkseni ainakaan."

Silloin kääntyi Tom tuon neekerin puoleen, joka näkyi olevan aivan ymmällään, ja sanoi hyvin ankarasti:

"Mitenkä oikein onkaan laitas, mies? Mitä sä meinaat lörpötykselläs, että joku olis huudahtanut? Hä?"

"Voi, voi, minua. N'on ne riivatun noiat, ku aharistavat minua taas. Voi minua! Kumpahan olisin rauhassa haurassani. Alinomaa ne pelottavat minua vaan; tappavat kai viimein. Äläkää, hyvät nuoret herrat, puhuko tästä mittään herra Silasille; hän toruu minua ja sanoo vain, ett'ei mittään noitia ookkaan. Mutta mitähän hän sanois, jos olis täällä nyt! Saispahan nähärä."

Törn antoi hälle hopealantin ja lupasi, ett'ei me kertois asiasta mitään kellekkään. Sitten hän vielä neuvoi häntä ostamaan enemmän lankaa sitoakseen villojaan tupsuille; mutta katsahti sitten hyvin halveksivasti Jimiin ja sanoi:

"Eiköhän Silas eno hirtätä tuota neekeriä? Jos minä saisin käsiini neekerin, jok'on niin kiittämätön, ett' on karannut tiehensä, niin minä en antais häntä takasin, vaan hirttäisin hänet." Mutta samassa kun tuo talon-neekeri meni ovelle katsomaan lanttiansa ja puremaan siihen, nähdäkseen oliko se oikeaa rahaa, kuiskasi Tom Jimille:

"Älä vain ole meitä tuntevinas. Ja jos kuulet täällä kaivettavan maassa öisin, niin me ne ollaan; me tuumataan sinut pelastaa."

Jim ennätti vain hätimmiten puristaa käsiämme kiitokseksi. Talon-neekeri palasi ovelta, ja me sanottiin hälle, että me kernaasti tultais hänen kanssaan toistekin, jos hän tahtois; ja hän kyllä tahtoi, sanoi hän, varsinkin jos olis pimeä, koska mukamas noidat silloin olit hälle ilkeimmillään ja hän mielellään tahtoi seuraa.

Kolmastoista luku.

Oli vielä lähes tunti aamiaiseen, niin että me mentiin tiehemme ja lähettiin metsään; sillä Tom sanoi että meillä piti olla jotain valoa kaivamistyössämme ja että tavallinen lyhty olis vaarallinen ja vois saattaa meille ikävyyksiä; hän tahtoi näet välttämättä vähän tuommosta mädännyttä puuta, jota sanotaan kiiltopuuksi ja joka satelee himmeää valoa pimeässä. No, me toimme kumpanenkin rykelmän tuommosta kiiltopuuta ja kätkimme ne nokkosiin pihassa. Sitten istuttiin me levähtämään vähäsen, ja Tom sanoi:

"Ääh, tämähän kaikki on niin helppoa ja yksinkertaista, että siihen tuskin viitsii ruvetakkaan. Meikeinhän se hävettää. Ei ole mitään vahtia edes, jolle antais unijuoman — pitäishän tietysti löytyä vahti; mutt' ei oo koiraakaan, jota vois ruveta sillä viisin nukuttamaan. Ja tuo kurja roikale Jim sitten! Hänhän vain on toisesta jalastaan kytkettynä kiinni sängynjalkaan: eihän siin' oo muuta vaivaa, kuin että vähän kohottaa sänkyä, niin ketju lähtee irti itsestään. Ja Silas eno — hän luottaa jokikiseen ihmiseen kuin pieni lapsi; lähettää avaimen tuolle pässinpäälle neekeriks eikä lähetä ketään pitämään häntä silmällä. Ääh, enhän ikinä ole nähnyt mitään tyhmempää kuin tämä juttu, Huck. Tässähän jumaliste täytyy keksiä kaikki vaikeudet itse. No, me ei voida sit' auttaa, ja meidän kai täytyy tulla toimeen sillä, mitä meill' on. Ja tavallaanhan se kyllä onkin kunniakkaampaa voittaa vaikeuksia ja vaaroja, kun itse on ne keksinyt ja pannut tiellensä, kuin jos muut olisit ne laittaneet, niinkuin heidän olis tullut. Katsos nyt tätä lyhty-juttua esimerkiks. Kun oikein ajattelee asiaa, puhdasta asiaa, niin täytyyhän meidän yksinkertaisesti kuvitella mieleemme, että muka lyhdyn käyttäminen on vaarallista; sillä minä puolestani luulen, että me voitaisiin kulkea soihtusaatossa, kenenkään sitä täällä huomaamatta. Ja koska satun muistamaan, meidän täytyy hakea jotain, josta voimme tehdä itsellemme sahan, niin pian kuin suinkin."

"Mitä me sahalla tehdään?"

"Mitäkö me sillä tehdään? Täytyyhän meidän sahata poikki Jimin sängynjalka, saadaksemme siitä irti hänen ketjunsa. Ymmärräkkös?"

"Mutta sanoithan vastikään, että meidän tarvitsis vain vähän kohottaa sänkyä, niin olis ketju irti."

"Aina sin' oot samallainen, Huck Finn. Sin' oot totisesti pahempi kuin koko pikkulasten koulu keksimään yksinkertaisia konsteja. Hä? Ekkö sin' oo lukenut mitään kirjoja eläissäs? — parooni Trenckistä, tai Casanovasta, tai Benveneeto Ciliinistä, tai Henrikki Neljännestä, tai mistään tommosesta uroosta? Ootko koskaan kuullut puhuttavan vangista, jok' olis karannut vankeudesta tuolla viisin, aivan kuin vanha mamsseli? E-eei, se ei käy laatuun. Oikea tapa, jota kaikki paraimmat kirjailijat suosittelisit, on tässä, että sahataan poikki sängynjalka ja jätetään se siihen kuntoon viimeiseksi hetkeksi, ja niellään sahajauhot, niin ett'ei vanginvartia niitä löydä, ja tokastaan vähän talia ja muuta roskaa sahatulle paikalle, niin ett'ei tarkkanäköisinkään linnanvouti voi epäillä mitään, vaan luulee, että sängynjalka on ihka eheä. Mutta sinä yönä sitten, kun vanki on valmis karkaamaan, antaa hän sängylle potkun, ja sen jalka katkee, ja hän vetää irti ketjun, ja kaikki on klaarina. Sitten hän vain kiinnittää köysitikkaat linnanmuuriin, kapuaa alas, taittaa jalkansa vallihaudassa — sillä köysitikkaat on aina liian lyhyet yheksänkymmentä jalkaa, tiedäkkös - ja siellä on vangin uskolliset vasallit hevosineen, ja he korjaavat vangin vallihaudasta ja viskaavat hänet hevosenselkään, ja hän antaa mennä huimaavaa vauhtia Longudockiin tai Navarraan tai mistä hän sattuu olemaan kotosin. Se kelpaa se, Huck. S'on ikävää, ett'ei tuohon majaan kuulu mitään vallihautaa. Jos ennätetään silloin karkuyönä, niin eiköhän me kaivettais semmosta?"

Minä sanoin:

"Mitä me tehdään vallihaudalla, jos me hinataan hänet ulos mökin alta?"

Mutta hän ei kuullut minua; oli unohtanut minut ja kaiken muunkin. Hän piteli leukaansa kädessään ja mietti syviä mietteitä. Sitten hän huokasi ja puisteli päätään ja huokasi taas ja sanoi:

"Ei — ei maksa vaivaa — ei oo kylliks tarpeellista."

"Mikä sitten?"

"Hä? Sahata poikki Jimin jalkaa", sanoi hän.

"Herra hallikkoon!" sanoin minä, "eihän nyt toki tarvita mokomaa hulluutta. Mitä hiton hyötyä siitä olis?"

"Äsh, sin'et ymmärrä. Muutamat kaikkein kuuluisimmat vangit ovat tehneet sillä viisin. He eivät millään kurin saaneet kahletta irti kädestään, ja silloin he suoraa päätä hakkasit käden poikki ja pötkivät tiehensä. Mutta se vehke kai saa jäädä sikseen nyt; se ei oo kylliks välttämätöntä. Jim sitä pait vain on neekeri eikä ymmärtäis asiaa eikä tietäis, että niin ruukataan Euroopassa; niin että jääköön siis koko juttu. Mutta köysitikkaat pitää hällä olla; me revitään rikki lakanamme ja tehdään hälle köysitikkaat yhessä vilauksessa. Ja sitten leivotaan me ne piirakkaan ja lähetetään hälle; sillä viisin se tavallisesti käy. Ja huonompiakin piirakkoja saattaa ihminen saada."

"Mutta kuules nyt, Tom", sanoin minä; "mitä oikeastaan Jim tekee köysitikkailla?"

"Mitäkö hän tekee? Kaikkia sinä sitte jaarittelet. Tietysti hällä pitää ne olla. Kaikki paremmat vangit käyttävät köysitikkaita, tiedä se."

"Mutta mitä hittoa hän niillä tekee?"

"Tekee? Hän voi kätkeä ne sänkyynsä, vai mitä? Niin tekevät ne kaikki, ja hänen täytyy myöskin tehdä niin; siitä ei päästä mihinkään. Sinä et näy ollenkaan ymmärtävän, että tommosta täytyy tehdä oikealla tavalla; siinä ei saa hutiloida. Sinä vain aina keksit jotain uutta. Jos hän niitä nyt ei itse käyttäiskään, niin onhan ne hänen sängyssään ikääskuin opastamassa ihmisiä hänen jäljilleen; tarvitaanhan semmonen opas tietysti. Mutta sinä et sois heille sitäkään, etkä tiedä, että kaikki karanneet vangit jättävät jälkeensä jotain, joka johtaa ihmisiä heidän jäljilleen. Mitähän tästä tuliskaan, jos sinä saisit määrätä? — sinä, jok' et osaa karkauskonstin aapiskirjaakaan?"

"No, no, olkoon menneeks sitten", sanoin minä, "jos nyt niin pitää olla. Saakoon hän köysitikkaansa, Jumalan nimeen! Enhän minä tässä tahdo ronklata enkä potkia sääntöjä ja asetuksia vastaan. Mutta yhen asian sanon mä sulle, Tom Sawyer — jos me revitään rikki lakanamme köysitikkaiksi Jimille, niin joudutaan me tekemisiin Sally tädin kanssa; s'on vissi se. Mutta miten olis, jos me tehtäis nuo köysitikkaat tuosta sitkeästä tuohesta, jota täällä saadaan niin runsaasti? Se ei maksais mitään eikä tekis vahinkoa kellekkään ja olis juur omiansa leipoa piirakkaan, ikääskuin pettuleiväksi. Ja mitä Jimiin tulee, niin häll' ei ole mitään kokemusta eikä hän välittäis — —"

"Mutta Huck, Huck — jos min' olisin niin tietämätön kuin sinä, niin pitäisin mä leukaläpeni. Onko koskaan kuultu, että mikään valtiovanki olis karannut tuohitikkaita myöten? Johan s'olis vallan naurettavaa."

"No, no, Tom — olkoon kutes tahdot. Mutta lainataan sitten ainakin lakana tuolta pyykkinuoralta, eikä meidän sängystämme."

Se kävi laatuun, se, meinas hän. Ja samassa lensi hänen päähänsä toinenkin tuuma. Hän sanoi:

"Lainataan siitä paita myös."

"Mitä me paidalla tehdään, Tom?"

"Joo — Jimin sopii käyttää sitä päiväkirjaksi."

"Mitä? Päiväkirjaksi? Mitä hassutusta nyt taas? Ja eihän Jim osaa ees kirjottaa."

"Niin no, mitä se tekee? Hän kai osaa piirtää joitakin merkkiä paitaan, tiiän mä, jos me teemme hälle kynän vanhasta tinalusikasta tai palasesta vanhaa rautasta tynnyrivyötä."

"Hyvänen aika, Tom; voimmehan nykästä kynän yhestä hanhesta, niin s'on hällä valmiina heti."

"Luulekko sinä, että vangeilla on saatavissa hanhia, joista voivat nykästä kyniä, sinä tolvana? Ee-i! Vangit tekevät aina kynänsä kaikkein kovimmasta, sitkeimmästä, ilkeimmästä vanhasta messinkisestä kynttiläjalasta tai muusta semmosesta, minkä voivat saada kynsiinsä; ja sitten menee heiltä viikko toisensa perästä, menee kuukausia ja vuosia viilaamiseen, sillä heillä, tietysti ei ole mitään viilaa, vaan saavat vain kuhnuttaa sitä seinää vasten. He eivät käyttäis hanhikynää, vaikka heill' oliskin. Semmosta helppoa konstia ei ruukata koskaan."

"No, mistä hän saa mustetta sitten?"

"Muutamat tekevät sitä rautaruosteesta ja kyyneleistä; mutta n'on tavallisesti naisia ja muita huonompia vankia; paremmat vangit kirjottavat aina omalla verellään. Niinhän voi Jimkin tehdä; ja jos hän tahtoo lähettää tavallisen pienen, salaperäisen ilmotuksen ystävilleen, että he tietäisit, missä linnassa hän istuu vangittuna, niin voi hän kirjottaa kahvelilla tinatalrikin takapuolelle ja viskata sen ulos ikkunasta. Niin teki aina se maailmanmainio vanki, joll' oli rautamaski kasvoillaan, ja s'on turkkasen hyvä ja tyylikäs tapa."

"Mutta Jimillä ei ole mitään tinatalrikkeja. He syöttävät häntä puupytystä."

"Vähät siitä; me hankitaan hälle pari talrikkia."

"Mutta jos joku toinen sattuis lukemaan mitä tinatalrikin takapuolella seisoo?"

"Se ei koske meihin, Huck Finn. Pääasia on, että hän kirjottaa niihin ja viskaa ne ulos ikkunasta. Ja sitä paitse, tuskin kukaan voi milloinkaan lukea mitä vangit kirjottavat."

"No, mutta mitä hyötyä siitä sitten on, että tuhlataan talrikit?"

"Ääh, eihän n'ole vangin talrikkeja."

"Mutta jonkun omia ne toki on."

"No, mitä sitten? Mitä vanki siitä piittaa, kenen n'on — —"

Siihen hän keskeytti, sillä me kuultiin heidän puhaltavan aamiaistorveen. Me mentiin siis sisään.

No, aamupäivällä sitten lainasin minä lakanan ja valkosen paidan pyykkinuoralta; ja minä löysin myös vanhan säkin ja pistin ne siihen; ja sitten mentiin me noutamaan kiiltopuut ja pistettiin nekin säkkiin. Minä kutsuin sitä lainaamiseksi, sillä niin kutsui isä ukko aina sitä semmosta; mutta Tom sanoi, ett'ei s'ollut lainaamista mukamas, vaan varastamista. Hän sanoi, että me "edustettiin" vankia, ja vangit mukamas aina tarvitessaan kaappaavat mitä hyvänsä, kysymättä kenen omaa tavara oikeastaan on; eikä kukaan heitä siitä moitikkaan. Se ei ole mitään rikosta — sanoi hän sitten — kun vanki varastaa semmosta, mitä hän tarvitsee karatakseen; s'on hänen selvä oikeutensa; ja niinkauvan kuin me edustetaan vankia, niin meillä on — niin selitti Tom — täysi oikeus tästä linnoituksesta varastaa mitä ikinä me tarvitaan vangin pelastamiseen. Hän sanoi, että jos me ei edustettais vankia, niin asia olis aivan toinen mukamas; ainoastaan kaikkein huonoin ihminen varastaa olematta vanki tai edustamatta vankia — mikä on samaa, sanoi Tom. Niin katsottiin me luvalliseksi varastaa mitä ikinä me tarvittais yrityksessämme. Ja kuitenkin Tom eräänä päivänä perästäpäin piti hirveää elämää, kun minä neekerien palstasta varastin pahanpäiväisen vesimeloonin ja söin sen suuhuni; ja hän ajoi minut viemään neekereille hopealantin — sanomatta mistä hyvästä se annettiin. Tom sanoi vain tarkottaneensa, että me saatais varastaa mitä me tarvittais. No, sanoin minä, minä tarvitsin vesimeloonin. Mutta hän sanoi, että minä en sitä tarvinnut karatakseni vankeudesta; ja siinäkös sitten mukamas oli se suuri erotus. Ja hän sanoi vielä, että jos min' olisin sen varastanut, kätkeäkseni siihen puukon, ja pujahuttanut sen salaa Jimille, että hän sillä puukolla saisi tappaa vanginvartian, niin se mult' olis ollut aivan oikein tehty. No, siihen minä sain tyytyä, vaikk' en suinkaan huomannut niin erittäin edulliseksi tuommosta vangin edustamista, jos minun piti ruveta saivartelemaan kaikkia tuonkaltaisia pikku erotuksia joka kerta, kun mun sopi kaapata vesimelooni.

No, Tom hän kantoi säkin tuohon suojukseen, jok' oli ulkohuoneiden takana, ja minä seisoin vähän matkaa siitä vahtimassa. Sitten hän tuli ulos, ja me istuttiin halkopinon päälle juttelemaan. Hän sanoi:

"Niin, kaikki on nyt niinkuin olla pitää, pait että meill' ei vielä oo työkaluja; mutta sekin asia on pian autettu."

"Työkaluja?" sanoin mä.

"Niin justiin."

"Työkaluja mitä varten?"

"No, tietysti kaivamista varten. Eihän me aiota jyrsiä häntä ulos?"

"Eikö sitten nuo vanhat ruosteiset lapiot ja kuokat tuolla suojuksessa kelpais työkaluiksi kaivaaksemme ulos neekeriä?" kysyin minä.

Hän kääntyi puoleeni ja näytti niin säälivältä, että se melkein itketti, ja sanoi:

"Huck Finn, kuules nyt; ookko sinä koskaan kuullut, että millään vangilla olis ollut käyttää lapioita ja kuokkia ja muita nykyajan mukavia koneita kaivaakseen itseään ulos vankeudesta? Ja kuinka hän sitä paitse semmoisia apuneuvoja käyttämällä koskaan tulis sankariksi? Lapioita ja kuokkia! Oho! Yhtä hyvinhän he suorastaan voisit antaa hälle avaimen. Lapioita ja kuokkia! Ei ees kuninkaalle pistooattais semmosta."

"No, millä me sitten kaivetaan, jos ei lapiot ja kuokat kelpaa?"

"Pöytäveitsillä."

"Pöytäveitsillä? — mullat tuon mökin alta?"

"Niin justiin."

"Mutta sehän on suorastaan hassua, Tom."

"Hassua vaiko ei, vähät siitä — s'on se oikea tapa, se säännöllinen tapa, nääkkös. Eikä mitään muuta tapaa olekkaan, josta minä olisin koskaan kuullut, ja minä olen lukenut kaikki kirjat, jotka näissä asioissa jotakin tietävät. He kaivavat aina, nuo vangit, itsensä ulos pöytäveitsellä — eikä vain mullan läpi, vaan tavallisesti kovan kallion läpi, tiiäkkös. Ja siihen työhön menee yhtä mittaa viikko toisensa jälkeen, menee kuukausia ja vuosikausia. Niinpä nyt esimerkiks tuo mainio vanki kaikkein syvimmässä vankiluolassa Diffin linnassa Marseljeesin sataman suussa; hän kaivoi itsensä ulos sillä viisin, ja kuinka kauvan aikaa hältä meni siihen, luulet sä?"

"Enhän tiedä."

"No, arvaappas."

"En tiedä. Kenties puolitoista kuukautta?"

"Kolmekymmentäseitsemän vuotta, kuulekkos — ja hän tuli ulos Kiinassa. Siinä vangissa oli miestä. Kumpahan tämäkin västinki olis rakettu kalliolle."

"Mutta Jim ei tunne ketään Kiinassa."

"Niin no, mitä se nyt tähän koskee? Eihän sekään vanki tuntenut siellä ketään. Sinä et koskaan pysy asiassa."

"No, no, olkoon menneeksi Vähät minä siitä, missä hän tulee ulos, kunhan hän vain tulee ulos; eikä Jimkään siitä välitä, luulen mä. Mutta yks juttu on tässä muistettava — ja s'on se, että Jim on liian vanha tullakseen kaivetuksi ulos pöytäveitsellä. Hän ei pysy koossa niin kauvan."

"Hooja, hän pysyy kyllä. Ethän luule, että tässä tarvittais kolmekymmentäseitsemän vuotta — kaivamiseen tommosen multamaan läpi?"

"Kauanko luulet siihen menevän, Tom?"

"Niin, nääkkös, me ei uskalleta jatkaa sitä niinkauvan kuin meidän pitäis, sillä Silas eno saa varmaankin jo ennen pitkää vastauksen tuolta maatilalta New-Orleansin alapuolella. Silloin saa hän tietää, ett'ei Jim olekkaan sieltä; ja sitten kai hän laittaa kuulutuksen Jimistä, tai jotain semmosta. Niin me siis ei hirvitä kaivaa niinkauvan kuin meidän pitäis. Oikeastaanhan tulis meidän jatkaa työtä vähintäinkin pari vuotta; mutta se nyt ei käy päinsä. Ja kun nyt aika saattaa olla täpärällä, niin minun neuvoni on tämä: me kaivetaan sinne sisään niin sukkelaa kuin voidaan, ja sittenhän voimme kuvitella mielessämme, että m'ollaan kaivettu kolmekymmentäseitsemän vuotta. Sitten voidaan me siepata hänet ulos ja pötkiä tiehemme hänen kanssaan niin pian kuin täällä ruvetaan soittamaan hätäkelloa. Niin, se, luulen mä, on paras tie."

"No, tuohan mielestäni käy laatuun. Kuvitteleminen ei maksa mitään eikä tuota mitään vaivaa; ja jos siksi tulee, niin suostun minä puolestani kuvittelemaan, että m'ollaan kaivettu sataviiskymmentä vuotta. Kunhan kerran tulee vauhtiin, niin samahan s'on paljoko sit' antaa mennä. No, minä kai pötkin sisään sitten ja sieppaan sieltä pari pöytäveistä?"

"Sieppaa kolme", sanoi Tom; "me tarvitsemme yhden tehdäksemme siitä sahan."

"Kuules, Tom", sanoin mä, "jos ei s'oo sopimatonta ja jumalatonta, että sen sanon — niin tuolla lautojen alla savupirtin seinustalla makaa todellakin vanha ruostunut saha."

Hän näkyi oikein pahastuvan ja menevän alakuloiseks ja sanoi:

"Eihän maksa vaivaa kokeakkaan sulle mitään opettaa, Huck parka. Kas niin, laita itses matkaan nyt ja tuo tänne ne veitset — kolme kappalta."

Minä tein niin.

Neljästoista luku.

Niin pian kuin me sinä iltana arveltiin kaikkien nukkuneen, kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä ja mentiin tuohon suojukseen ja pantiin salpa ovelle ja otettiin framille kiiltopuumme ja ryhdyttiin työhön. Me perattiin pois kaikki roskat neljän viiden jalan pituiselta paikalta alimman hirren vierestä. Tom sanoi, että se paikka oli aivan Jimin sängyn takana ja että meidän piti kaivautua sisään sängyn alle, sillä kun Jimin viltti riippui alas lattiaan asti sängyn etupuolelta, niin ei kukaan mukamas vois aavistaa mitään reikää, nostamatta ylös vilttiä. No, me kaivettiin ja kaivettiin pöytäveitsillämme kello kolmeen asti yöllä, ja silloin oltiin me uupuneet kuin ajokoirat, ja käsissämme oli rakkoja, ja tuskin sittenkään näkyi vielä mitään jälkiä työstämme. Viimein sanoin minä:

"Kuulehan, Tom Sawyer, tämä ei ole mitään kolmenkymmenenseitsemän vuoden työtä, vaan kyllä sitä kestää kolmekymmentäkaheksankin; usko pois!"

Hän ei mitään sanonut, ensimmältä; hän vain huokaili, ja hetken päästä herkesi hän kaivamasta, ja minä näin, että hän mietiskeli vahvasti. Viimein sanoi hän:

"Ei kannata, Huck; ei tämä mene. Jos me oltais vankeina, niin s'olis toista, sillä silloin meill' olis aikaa kuinka monta vuotta hyvänsä, eikä mitään kiirettä; eikä meidän tarvitsis kaivaa kuin muutama minuuti päivässä, eikä kätemme menis rakoille, ja me voitais sillä viisin jatkaa vuosi toisensa perään ja tehdä kaikki kunnollisesti, niinkuin se työ oikeuden mukaan on tehtävä. Mutta meidän täytyy joutua, aika on täpärällä. Jos me vielä raadetaan yökausi tällä viisin, niin täytyy meidän sitten levätä koko viikon parantaaksemme käsiämme — muuten niistä ei enää olis pitämään kiinni pöytäveitsestä."

"No, mitä me nyt tehdään, Tom?"

"Kuulehan nyt. Eihän s'ole oikein eikä hyvätapaista eikä laillista eikä moraalista, enkä kuolemaksenikaan tahtois että kukaan saa siitä tietää — mutta täss' ei ole muu neuvona; meidän täytyy kaivaa hänet ulos kuokilla ja kuvitella, että n'on veitsiä."

"Kaikkia sinä saivarteletkin, Tom Sawyer", sanoin minä; "no, kuokat ne nyt on jotakin, ja minä puolestani en välitä vähintäkään siitä, onko niiden käyttämisessä tuota moraalia ja laillisuutta vai ei. Jos min' aion varastaa neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan, niin mitä hittoa se asiaan tulee, millä viisin minä ne varastan. Mitä minä haluan on neekerini, tai mitä mä haluan on vesimelooni, tai mitä mä haluan on sunnuntaikoulukirja — ja jos kuokka on paras ja mukavin ase, niin sitä minä myös käytän kaivaakseni ulos tuon neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan; enkä minä jumaliste anna kuollutta rottaa siitä, mitä sinun paraat kirjailiasi minun aseestani ajattelevat."

"No", sanoi hän, "tässä käy nyt laatuun kuokat, mutta kuvittelemalla. Ilman kuvittelemista minä en menis niitä käyttämään, sillä oikea on aina oikeaa ja väärä on väärää, tiiä se. Sinähän kyllä voisit kaivaa Jimin ulos kuokalla ilman kuvittelematta sitä pöytäveitseksi, sillä sin' et tiedä paremmin; mutta se ei käy laatuun mulle, joka tiedän miten pitää olla. Anna mulle veitsi!"

Häll' oli oma veitsi kädessään, mutta mä ojensin hälle minun. Hän viskas sen menemään sanoen:

"Anna mulle veitsi!"

Min' en tiennyt mitä hän meinas, ensimmältä; mutta tuumasin sitten hetken aikaa. Hm, jassoo — aattelin. Kaivelin siinä vähäsen noissa vanhoissa työkaluissa, kunnes sain kynsiini vanhan lapahakun. Sen annoin hälle, ja hän alkoi kaivaa sillä sanomatta sanaakaan.

Aina oli hän tommonen. Täynnään kaikenmoista turhanpäiväistä kunniantuntoa ja kaikenkaltaisia prinsipaaleja.

No, minä puolestani otin lapion, ja siinä me sitten kuokittiin ja lapioittiin, että multa pyrytti ympärillämme. Me jatkettiin sitä noin puoli tuntia, kauemmin me ei jaksettu; mutta silloin olikin meillä jo jommonenkin kolo valmiina. Tultuani huoneeseemme, katsoin ulos ikkunasta ja näin, miten Tom taas yritteli ylös pitkin ukonsyöttiä; mutta hän ei päässyt mihinkään helläävien käsiensä takia. Viimein sanoi hän:

"Ei maksa vaivaa, ei käy. Mitä mä teen? Neuvoppa minua nyt."

"Kyllä", sanoin mä; "mutta se kai ei ole moraalista eikä laillista. Käyhän ylös rappusia myöten niinkuin minä ja kuvittele niitä ukonsyötiksi."

Ja niin hän tekikin.

Seuraavana päivänä varasti Tom tinalusikan ja messinkisen kynttiläjalan talosta, tehdäksemme niistä kyniä Jimille, ja sitä pait kuus talikynttilää; ja minä sieppasin neekerien mökeistä kolme tinatalrikkia. Tom sanoi, ett'ei siinä ollut kylliksi mukamas; mutta minä sanoin, ett'ei kukaan koskaan näkis niitä talrikkeja, jotka Jim heitti ulos, siks että ne putoisit suorastaan koiranputkiin ja nokkosiin ikkuna-aukon taakse — sieltähän voisimme ne sitten hakea, ja hän vois käyttää niitä toistamiseen. No, siihen jo tyytyi Tomkin ja sanoi sitten:

"Niin no, nyt me vain saadaan tuumata, miten kaikki kapineet saadaan sinne Jimille."

"No, herranen aika", sanoin mä, "mitä siin' on muuta, kuin että pistetään ne sisään reiästä, kun saadaan se valmiiks."

Hän vain katsahti minuun halveksivasti ja mumisi jotain hupakkojen tuumista, ja sitten alkoi hän miettiä asiaa. Hetken päästä sanoi hän sitten leiponeensa kokoon pari kolme eri tapaa ja temppua, mutt' asialla ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; me kerettäis kyllä valita paras konsti sitten. Kaikkein ensiksi pitäis meidän puhutella Jimiä, meinas hän.

Sinä yönä luikuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä vähä kello kymmenen jälkeen, ja meill' oli kynttilä muassamme, ja me kuunneltiin ikkuna-aukon alla ja kuultiin miten Jim kuorsasi. Sitten ryhdyttiin me taas työhön, ja puolen kolmatta tunnin päästä oli meillä reikä valmiina. Me ryömittiin siitä Jimin sängyn alle ja sisään majaan ja sytytettiin kynttilä. Sitten herätimme hänet hiljaa, ja nähdessään meidät lensi hän niin iloseksi, ett' oli puhjeta itkemään ja sanoi meitä rakkaiksi lapsikseen ja jumala ties miksi; ja sitten pyysi hän meitä hankkimaan jotain viilaa ja viilaamaan hänen ketjunsa poikki, niin että me päästäis pujahtamaan tiehemme viipymättä. Mutta Tom selitti hälle, että s'olis kaikkia sääntöjä vastaan, se semmonen karkaus, ja kertoi hälle sitten kaikki tuumamme ja miten me voitais niitä hädän tullen muutella; eikä Jimin mukamas tarvitsis ollenkaan pelätä, kyllä hän vapaaksi pääsis, s'oli vissiä se. No, Jim hän tyytyi mihin hyvänsä; ja me istuttiin ja juteltiin vanhoista ajoista ja jos jostakin; ja viimein kertoi Jim, että Silas eno ruukkasi tulla sinne sisään joka päivä tai joka toinen päivä pitämään rukousta hänen kanssaan, ja Sally täti katsomaan, että häll' oli hyvä olla ja kyllikseen syömistä. Silloin sanoi yht'äkkiä Tom:

"Nyt mä tiedän. Me lähetetään sulle kapineet heidän kauttaan."

Minä sanoin:

"Ei, ei — sehän nyt suorastaan olis oikein tyhmeliinin tuumia."

Mutta Tom ei ollut minua kuulevinaan, vaan kävi suoraan päälle vain. Semmonen oli hänen tapansa, kun hän kerran oli saanut jotakin päähänsä.

Ja sitten hän kertoi Jimille, miten me leipoisimme köysitikkaat piirakkaan ja lähettäisimme hälle sen ja muita isompia kapineita Nat'in kautta — Nat oli sen neekerin nimi, joka häntä ruokki — ja Jimin piti olla varuillaan eikä ällistyä eikä antaa Natin huomata mitään; ja pienempiä kapineita pistettäis me enon taskuihin, ja Jimin täytyi ne sieltä varastaa; ja muita pikkukaluja sidottais me kiinni Sally tädin vyöliinannauhaan tai pistettäis hänen vyöliinantaskuunsa, jos niin sopi. Ja sitten Tom kertoi mitä kaikkia me lähetettäis hälle varastettavaks ja mitä hän niillä tekis. Niinpä piti Jimin muun muassa kirjottaa päiväkirjaa paidalle verellänsä; no, ja muuta senkaltaista äksänpäksää. Tom ei voinut saada päähänsä, mitä hyötyä noista kaikista tempuista olis, mutta sanoi että me, ku oltiin valkosia, kyllä tiettäis mikä oli parahinta, ja lupasi tehdä aivan niinkuin Tom oli määrännyt.

Jimillä oli hätävarapiippuja ja tupakkaa, niin että meill' oli oikein juhlahetki siellä hänen luonaan. Sitten me ryömittiin ulos reiästä jälleen ja pötkittiin kotiin ja kömpittiin nukkumaan, ja kätemme olit kuin niit' olis pureksittu. Tom oli ilonen kuin harakka ja sanoi, ett'ei hällä vielä koskaan eläissään ollut ollut niin hauskaa; ja hän vain toivoi, että me saatais jatkaa Jimin pelastamista kaiken ikäämme ja sitten jättää hänet perinnöksi lapsillemme, että heilläkin olis yhtä hauskaa; hän myös vahvasti uskoi, että Jim tulis tykkäämään vanki-elämästään yhä enemmän ja enemmän, mitä mukaa hän siihen tottuis. Hän arveli, että tuota pelastustyötä sillä viisin voitais venyttää noin kaheksankymmentä vuotta eelleen, ja kaikki, ku sit' olit hommanneet, tulisivat kuuluisaksi historiassa.

Aamulla mentiin me alas halkopinolle ja hakkasimme messinkisen kynttiläjalan sopiviin palasiin, ja Tom pisti sekä ne että tinalusikan taskuunsa. Sitten mentiin me neekerimajoille, ja samalla kun minä juttelin Natin kanssa, leipoi Tom sukkelasti palasen kynttiläjalkaa muutaman leipäkakun sisään, jok' oli Natin pytyn päällä; ja sitten seurattiin me Nattia nähdäksemme, miten asia menis, ja se meni mainiosti. Jim haukkasi palasen leipäkakusta ja oli pureksia mäsäksi kaikki hampaansa; eikä mikään maailmassa saattanut olla tyylikkäämpää, sanoi Tom. Jim hoiti peliään kuin mies; oli vain olevinaan kuin olis purrut pieneen kiveen tai johonki semmoseen, jota niin usein ruukkaa olla leivässä; mutta sitten hän ei enää koskaan purrut mihinkään, tokasematta kahvelia sen läpi parista kolmesta paikasta.

Seistessämme siinä himmeässä valossa, tuli pari koiraa sukeltaen ylös Jimin sängyn alta; ja mitäs ollakkaan! niiden perästä tulla puikahti koko parvi, toinen toisensa jälkeen; ja yht'äkkiä oli koko ykstoista koiraa siinä vilkkaasti nuuskimassa ja heiluttamassa häntiään, niin että meillä tuskin oli sijaa hengittää. Kas niin! me olimme jättäneet lautakatoksen oven auki. Nat neekeri ulvomaan aivan kauheasti ja huutamaan "noidat, noidat!" ja hän kuppuroi kumoon koirain sekaan lattialle ja voivotteli siinä hyvän aikaa kuin kuoleman kynsissä. Tom potkas oven auki seppo selälleen ja heitti ulos lihapalasen Jimin pytystä; ja koirat tietysti heti perästä. Ja tuossa paikassa oli Tomkin ulkona ja takasin taas — ja salpas oven, ja minä kyllä ymmärsin, että hän nyt oli pannut kiinni sen toisenkin oven. Sitten rupes hän juttelemaan tuon neekeri paran kanssa ja mielisteli häntä ja kysyi hältä, oliko hän taaskin näkevinään jotain. Ja Nat nousi istualle ja katseli pelko naamassaan ympärilleen, ja sanoi sitten:

"Jaa-a, herra Sid, sanokaahan että min' oon hullu, mutta jumalavita luulenki nähäneeni koko miljoonan koiria, vai oliko ne piruja, täällä sisässä vastikkään. Niin, niin, minä tunsin niitä ruumiillani, tunsinpa totta jumaliste; n'oli kaikki niskassani. Jospahan vain kerranki saisin kynsiini yhyrenkään noista riivatun noi'ista, niin — mutta paras olis, että ne pysys minusta kaukana."

Tom sanoi:

"No, minäpä sanon mitä minä aattelen. Minkähän tähen tulevat ne aina tänne justiin tään karkuneekerin ruoka-aikana? Joo — sentähen, ett' ovat nälissään, ymmärräkkös. Sinun täytyy tehdä niille noitapiirakka, s'on vissi se."

"Mutta hyvänen aika, herra Sid, miten minä osaisin teherä mittään semmosta? Enhän oo kuullu puhuttavankaan mokomista piirakoista ennen."

"No, koska niin on, niin minä teen sen itse."

"No, voi, voi, taharotteko toellaki teherä mulle semmosen, herra Sid? Jumala teitä siunakkoon siitä! Minä suutelen jalakojanne, jos teette mulle noitapiirakan, herra Sid."

"No, no, minä teen sen sinun tähtes, koska sin' oot ollut meille hyvä ja huviksemme näyttänyt meille karkuneekerin. Mutta sun täytyy olla turkkasen varovainen. Kun me tullaan likelle, pitää sun kääntyä meihin selin; ja mitä ikinä me pistetäänkin pyttyyn, niin sin' et saa olla siitä tietävinäs. Ja älä katso sinä päältä, kun Jim ottaa tavarat pytystä — muuten saattaa tuho tulla; ja älä helkkarissa koske noihin noitakaluihin."

"Minäkö menisin koskemaan mokomaan pirunpaistiin? Ee-i, en sormenpäällänikään, en vaikka saisin satatuhatta kymmentä miljoonaa dollaria."

Viidestoista luku.

No, se seikka oli siis selvillä. Sitten mentiin me tiehemme ja luistettiin sen romuläjän luo takapihalle, joss' oli vanhoja kenkiä ja repaleita ja särkyneitä pulloja ja kaikellaista muuta roskaa; ja siinä me tongittiin hetken aikaa, kunnes löysimme vanhan pesupaljun, joss' oli reikiä, jotka me tukittiin kiinni niin hyvin kuin voitiin, leipoaksemme siinä piirakan, ja me otimme sen alas kellariin ja varastimme sen täyteen jauhoja; ja sitten me mentiin aamiaiselle ja löydettiin pari pärekattonaulaa, joita Tom sanoi sopiviksi valtiovangille, joka tahtoi kirjottaa nimensä ja kaikki surulliset ajatuksensa vankikoppinsa seinään; ja toisen näistä nauloista pistimme me Sally tädin vyöliinan taskuun, kun vyöliina sattui venymään tuolinkarmilla, ja toisen naulan taasen tukimme me Silas enon hatunnauhan taakse, kun hattu oli piirongin päällä; sillä me kuultiin, kun lapset sanoivat, että pappa ja mamma aamupäivällä aikoivat mennä katsomaan tuota karkuneekeriä; ja sitten me syötiin aamiaista, ja Tom pisti tinalusikan Silas enon takintaskuun, ja Sally täti ei vielä ollut sisällä, niin että me saatiin odottaa vähän aikaa.

Ja kun hän tuli, oli hän kuuma ja punanen ja suuttunut ja malttoi tuskin odottaa kunnes ruokarukous oli luettu. Kaataen kahvia kuppiin toisella kädellään ja toisella vähän tukistaen nuorinta lastaan, sanoi hän:

"Min' oon nyt hakenut jos jostakin, ja min' en totta maarian ymmärrä, mihin sinun toinen paitas on joutunut."

Minun sydämmeni pomsahti alas suoraa päätä keuhkon ja maksan ja muiden sisälmyksien väliin, ja iso palanen kovaa leipää kirposi kurkustani sen perään ja törmäsi puoli tiessä yhteen ankaran yskän kanssa, niin että se kimmahti takasin ja lensi kuin ammuttuna pöydän yli ja osui suorastaan nuorimman lapsen silmään, niin että tuo kakara rupes kiemuroimaan kuin onkimato ja ulvomaan kuin indiaani rynnätessään sotaan; ja Tomkin puolestaan meni vähän kalpeaksi nenän tienoilta; ja noin neljäsosa minuutin kuluessa olisin minä myynyt itseni puolesta ostohinnasta, jos joku hyvä ihminen olis tarjonnut. Mutta sitten me taasen toinnuttiin ja tultiin entisilleen — s'oli vain tuo äkkinäinen yllätys, joka niin oli painanut kaiken potramielemme lakoon. Silas eno sanoi:

"Niin, kyllä s'on kummallista, min' en sit' ymmärrä. Minä muistan varmaan, että minä riisuin sen päältäni, sillä — —"

"Sillä sulla kaiketi ei oo muuta kuin yks päälläs! Niin! Kyllähän minäkin tien, että sinä riisuit sen päältäs, ja minä tien sen paremmin kuin sinun mainio muistis, sillä minä näin omin silmin eilen, että se riippui pyykkinuoralla. Mutta nyt se ei oo siinä — ja sinä saat pukea päälles punasen villapaidan, siks kun minä saan aikaa neuloa sulle uutta. Siitä tulee jo kolmas kahessa vuodessa; enhän totta maarian enää ennätä muuta kuin pitää sinua paidoissa. Min' en saata ymmärtää, mihin sä ne hukkaatkin kaikki. Luulishan toki, että mies sinun ijälläs osaa pitää paitaansa tallella."

"No, no, muijaseni, koenhan minä parastani. Mutt' eihän se nyt oo yksinään minun syyni, sill' enhän minä niitä nää enkä pidä mitään lukua niistä, jos ei mull' oo niitä päälläni; enkä minä uskois, ett' oon hukannut mitään paitaa silloin kun s'on ollut päälläni."

"Jaha, sekös vielä puuttuis, Silas — mutta kai sinä tekisit senkin, jos voisit. Eikä s'oo vain paitas, jok' on poissa. Yks lusikka on myös hävinnyt; niit' oli kymmenen, ja nyt on vain yheksän. Kai on vasikka vetänyt pois paidan, aattelen mä, mutta se ei oo voinut viedä lusikkaa; se nyt on vissi se."

"Onko mitään muuta poissa, Sally?"

"Onpa niinkin — kuus talikynttilää. No, rotat on saattanut viedä ne, ja kumma kyllä, ett'ei n'oo vienyt koko taloa, kun sinä aina sanot meneväs tukkimaan niiltä reiät etkä koskaan sitä tee; ja jos ne ei olis niin tyhmiä, niin ne nukkuisivat sinun tukassas, Silas — sinä et tietäis siitä mitään."

"Jaa, jaa, muijaseni, s'on minun syyni, s'on minun syyni. Mutta huomenna meen minä tukkimaan nuo reiät."

"Ooh, min' en pitäis kiirettä, tulevana vuonna sopii yhtä hyvin. Matilda Angelina Araminta Phelps!"

Lapsi veti sukkelasti käpälänsä pois sokurirasiasta. Samassa tuli neekerivaimo ovesta sisään sanoen:

"Rouva, yks lakana on hävinnyt."

"Lakana! No, mutta Herra hallikkoon!"

"Minä meen tukkimaan nuo rotanreiät jo tänäpänä", sanoi Silas eno, näyttäen hyvin nololta.

"Puhu nyt roskaa! — luulekko että rotat on vienyt lakanan. Mihin s'on joutunut, Liisa?"

"Niin, herra jesta, ku sen tietäsin, rouva. S'oli pyykkinuoralla viel' eilen, mutta ny s'on hukkunu; sit' ei oo siin' ennää."

"Minä luulen että maailman loppu on tullut. Enhän ikipäivinäni oo tämmöstä nähnyt. Paita ja lakana ja lusikka ja kuus kyntt — —"

"Rouva", huusi sisään törmäten toinen palvelustyttö, "yks messinkinen kynttiläjalaka on poissa."

"Tahokko mennä tiehes, sinä homssu, tai min' annan sulle!"

Hän oikein sähisi, kuin kissa. Minä rupesin tuumaamaan, ett' eiköhän täss' olis paras pujahtaa tiehensä ja mennä metsään, kunnes rajuilma vähän lauhtuis. Hän torui ja tirskui ja pauhasi yhteen menoon hyvän aikaa, eikä kukaan muu uskaltanut hiiskua sanaakaan; ja yht'äkkiä Silas enon naama lensi kovin pitkäksi, ja hän veti lusikan ylös taskustaan. Sally täti vaikeni ja jäi seisomaan suu selällään ja kädet ilmassa; ja minä puolestani toivoin, ett' olisin ollut Jerusalemissa tai jossain muussa paikassa. Mutta hiukan toinnuttuaan, sanoi Sally täti:

"Kas niin! justiin niinkuin minä arvasin. Sull' on ollut se taskussa koko ajan, ja totta maar luulenki, että sull' on siellä ne muukkin. Miten se tuli sinne?"

"Niin, en totisesti minä tiedä, muijaseni", sanoi ukko hyvin sävysästi puolustuksekseen. "Minä tutkin saarnatekstiäni Apostolein teoin seitsemännestätoista luvusta ennen aamiaista, nääkkös, ja s'on mahdollista, että minä pistin taskuuni lusikan, aikoessani pistää siihen Testamenttini, ja niin se mahtaa ollakkin, sillä Testamenttia mull' ei oo taskussani, mutta minäpä menen katsomaan, ja jos Testamentti on siellä kuin se oli, niin s'on selvää, ett'en minä pannut sitä taskuuni, vaan otin sen sijaan lusikan, ja — —"

"Ooh, mutt' olehan jo vaiti, Herran nimessä! ulos täältä jokikinen sorkka, heti paikalla, ja pysykää minusta kaukana, kunnes ennätän tointua vähäsen."

Kun ukko otti hattunsa, putosi pärekattonaula lattialle, ja hän otti sen siivosti ylös ja pani sen hattuhyllylle eikä sanonut yhtään sanaa. Ulos tultuamme sanoi Tom:

"Hm, siit' ei ole mitään hyötyä, ett' enää lähetetään kapineita hänen kauttaan. Mutta hän teki meille yhtäkaikki hyväntyön tuon lusikan suhteen, tietämättään mitä teki; mennään nyt me ja tehdään hälle hyvä työ hänen tietämättään — tukitaan nuo rotanreiät."

Niitä oli iso joukko alaalla kellarissa, ja meiltä meni koko tunti niiden tukkimiseen, mutta silloin olikin työ hyvin tehty, ja me oltiin menossa pois. Mutta silloin kuultiin me askeleita portaissa, ja me sammutettiin kynttilämme ja mentiin piiloon. S'oli ukko ku tuli, kynttilä toisessa kädessä ja pieni rykelmä lautapalasia toisessa. Hän nahjusti toiselta rotanreiältä toiselle, kunnes hän oli katsellut niitä kaikkia; ja silloin seisahtui hän ja seisoi noin viis minuutia, tuumiskellen vain ja tiputtaen talia maahan kynttilästä. Sitten kääntyi hän hiljaisesti ja uneksien rappusiin päin ja mumisi itsekseen:

"Jaa, jaa — minä en kuolemaksenikaan muista milloin min' oon sen tehnyt, mutta tehty se vain on. Eikä kukaan voi syyttää minua rottain takia. Mutta mitäpä tuosta nyt enää. Annetaan olla."

Ja niin hän astui ylös rappusia taas mumisten yhä itsekseen. S'oli tavattoman siivo ja hyväluontoinen ukko. Ja niin on hän vielä tänä päivänäkin.