SISÄLLYS:

l. HAIHTUVA AJATUS AVARUUDESSA. Osota minulle. Jumala, mihin voisin Sinua paeta.

2. MUNKKI. Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

3. KIERIVÄ KULMAKIVI. Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

4. NOIDAN LAULU. Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuliokaita.

5. HIIDEN MYLLY. Elämä on kaunista tarantellaa… se on tulikuumilla neulankärillä tanssimista.

6. KULLANTEMPPELISSÄ. Elämä on tulikuuma kultavuode.

7. HÄÄPÄIVÄ. Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena.

8. SYNTYMÄPÄIVILLÄ. Elämä on Jumalan kiirastuli.

9. HORNAN LUOLA. Elämä on työtä ja vaivaa.

10. KUN TYTTÖ TULI LEIVÄN HAUSTA. Elämän on katkeraa savua.

11. KUN SEPPÄ VIRITTI VIULUT PAJASSA. Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta.

12. VÄKI TANSSI, KUN VIULUT OLIVAT VIRITETYT. Elämä on tulikuuma kukka.

13. KUN POMMI PANTIIN PERUSKIVEKSI. Elämä on sappikatkeraa viinaa.

14. SAARNA VIIDESTÄKYMMENESTÄ YHDESTÄ JA PERUSKIVESTÄ. Elämä on suuri musta käärme.

15. TSAARIEN HAUDOILLA. Elämä on rakkaatta, joka polttaa ihmisen poroksi.

16. MUTTA KOTIPORTILTA KÄÄNTYI POLKU. Mihin voisin minä paeta elämän hampaita?…

17. PÄIVÄLLÄ NIIDENPÄÄSSÄ, ILLALLA VALKEASSA TALOSSA. Elämä on purppurapukuinen kolera.

18. RIITOJA, SYKSYISIÄ HARPUNSÄVELIÄ JA TALVISIA AISTIPUNAKUKKIA. Elämä on tulinen synninhiillos.

19. KAKSI AATELIA. Elämä on Jumalan jauhinkivi.

20. KUN SUORTUVA KATKESI ORJIEN KAHLEISTA. Elämä on pettävää sumua… se on ainaista suurta humua.

21. TYÖN AATELIA OPPIMASSA. Elämä on kova koulu.

22. VIPUSEN VALKELLA KURJUUTTA KUMARTAMASSA. Elämä on kovaa kivimäkeä.

23. ELÄMÄN UUDEN AATTOILLAN UNELMA. Elämä on petollinen unelma.

24. ELÄMÄN VIRVATULIA. Elämä on Jumalan antamaa kuritusta.

25. HISTORIAN LANKOJA JA NYKYISYYTTÄ. Elämä on tuskaa ja vaivaa.

26. KUN MIES KUMARSI JALKAPUUTA. Elämä on ainaista turhasta taistelemista, josta on haavat ainoana voittona.

27. MUSTIA KUKKIA JA UKKOSILMOJA. Elämä on ainaista päivänpaistetta, joka polttaa kuin tulitutkain.

28. RITVAN LAULU. Elämä on kaunis synninkukka, johon on käärme kätkettynä.

29. SYYSÖISIÄ ELÄMÄNVALOJA. Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa.

30. LAULU, JOKA LAULETTIIN RUNON LOMASSA. Elämä on poroksi polttavaa vihaa.

31. KYMMENEN RUPLAA. Elämä on häpeän kultaraha.

32. HYVÄN JA PAHANTIEDONPUUN JUURELLA. Elämä on tuliomenoista hohtava hyvän ja pahan tiedonpuu.

33. ELÄMÄNKUKKIA. Elämä on suuri erehdys.

34. VARJOA JA KOTI-IKÄVÄÄ. Elämä on harhama, joka oikaisee itse itsensä… Elämä on Jumalan ijankaikkisen rakkauden tulinen käärme.

Haihtuva ajatus avaruudessa.

Osota minulle, Jumala, mihin voisin Sinua paeta!

Jumalan henki liikkuu rannattomassa avaruudessa, ikuinen valo ainaisessa synkeässä pimeydessä.

Pohjattoman syvyyden varaan luo Hän maailmoita, eikä Hänen peruskivensä petä. Kun Hän käskee, niin tyhjyys on vankka, kuin harmaa vuori. Se kestää maailmoiden painon ja Hänen tahtoansa totellen pitää pohjattomuus vetten paljouden, eikä koskaan vuoda.

Käsittämättömät ja lujat ovat Jumalan peruskivet.

* * * * *

Olematonkin Hänen edessänsä vapisee; kaikki Häntä tottelee. Hänen vihjauksestansa synnyttää tyhjä aineen ja sumupaljoudet alkavat kieriä maailmoiden synnytystuskissa. Kuut ja tähdet syöksyvät niiden kierinnöistä tuhansina tulikerinä. Kuin hirmun käsistä päässeinä suoriutuvat ne radoillensa hurjaan sfeerilentoon.

Ihmeen suuri on Hänen luomistyönsä. Tyhjästä Hän luo aineen. Tuli synnyttää veden, kun Hän vihjaa, pimeys valon, kun Hän niin säätää, ja maa nostaa Hänen käskyänsä totellen vuoret povestansa.

* * * * *

Halki rannattoman avaruuden karkaavat Hänen kättensä työt teitänsä etsien. Vinhoina kuin kauhun lyömät pauhaavat ne toistensa lomitse pimeässä tyhjyydessä. Yhtäällä kirmaavat ne rataansa tulikerinä, toisaalla kohisevat vetten paljouksina. Eikä yksikään tunne matkansa määrää, eikä tiedä tarkotustansa ja syntynsä syitä.

Salatut ovat Hänen ihmeensä syyt ja synnyt, tutkimattomat Hänen aivoituksensa.

* * * * *

Tuolla lyövät tähdet yhteen ja syttyvät kuin taula iskun kuumuudesta. Pian sammuva lieska valaisee ijäistä pimeyttä. Sen ainaisessa äänettömyydessä kuuluu pauhu. Pimeys vapisee, tyhjyys on tulena. Hetken kauhu kiertelee sanansaattajana sisarmaailmoissa. Se on ainoa, haihtuva muisto murskautuneista… Uutena tulipaljoutena alkavat ne uudelleen raivota vinhaa lentoansa. Vavisten etsivät ne rataansa avaruuden ihmeiden lomitse.

Suuri ja voimallinen on Hän, jonka edessä tähdet tanssivat tomuhituina ja auringot säkeninä sinkoavat. Kuolema ja syntyminen tottelevat Häntä, kuin orja ruoskaa. Joka hetki Hän luo ja murskaa maailmoita. Hänen voimallansa ei ole rajoja, Hänen viisaudellansa ei mittaa.

* * * * *

Mykkänä tottelee Häntä kaikki: tähdet rientävät ratojansa. Vinhemmin kuin aatos kiertävät ne toistensa ympäri. Eikä yksikään väsy, ei yksikään kysy: miksi? Kaikki syöksyy suoraan eteenpäin, eikä mikään saavuta tienpäätä, ei mikään kysy: mihin? Ei ole tienviittaa, mutta ei yksikään eksy; ei ole ajan ilmottajaa, mutta ei yksikään myöhästy. Ei mikään pysähdy, ei mikään häviä, ei mikään joudu hukkaan.

Suuri on Hän, suuri ja rajaton. Kaikki putoaa Hänestä, kaikki putoaa Häneen. Ijankaikkisuus on Hänen päivänsä aamu ja avaruus on kupla Hänen kädessänsä.

* * * * *

Mutta tomuhituna kulkee maassa mullanlapsi avaruuden ihmeiden keskellä. Haihtuva ajatus on ihminen Jumalan edessä. Hänen elämänsä on tuskan tuikahdus, hänen tarunsa vihlova hätähuuto.

Hänen rauhansa on kuluttavaa tulta, hänen onnensa polttavaa syöpää ja hänen ilonsa on katkeraa savua.

Hän on luoduista kurjin, sillä hän on vapaa: hänen vapautensa saartaa häntä, kuin terävä tutkain ja piirittää kuin tulikuuma rauta. Hänen valittavanansa on hauta, tai — hauta.

Hän on olevista ainoa onneton, sillä hän yksin voi tuskansa tajuta ja onnettomuuden onnesta erottaa. Povessansa hän kantaa maailmantuskan. Hän on kärsimyksien ahjo ja kipujen liesi.

Hän on viheliäisistä viheliäisin, sillä hän on suurin. Taistelu käy siksi hänen hengestänsä. Miekka tunkee alati hänen sydämensä läpi ja hänen sieluansa raatelee tulinen säilä.

Hehkuva rauta on hän Jumalan pihdeissä, pian palava kuin virvatuli. Armotta luo hänestä suurta luomustansa Jumala. Avaruus on Hänen työpajansa, sen ihmeet ja elämä Hänen moukarinsa, turma ja kuolema Hänen pihtinsä ja kärsimykset Hänen ahjonsa tuli.

Suuret ovat Jumalan työaseet. Haiven tulessa on ihminen Hänen pitimissänsä.

Ihmispolonen! Astu nöyränä Hänen pihteihinsä takeeksi Hänen alasimellensa!

Munkki.

Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä.

Munkki istui kammiossansa tutkien hartaasti Pyhää Kirjaa. Jumalankuvan edessä paloi pienoinen lamppu. Munkki luki raamatusta kohtaa:

"Muuta perustusta ei voi kukaan panna, kuin sen, joka on pantu: Jeesuksen Kristuksen."

Pau—uu—uu! kumahti tornissa luostarin kirkon kello rukoukseen kutsuen. Munkki keskeytti työnsä, laskeusi polvillensa Jumalankuvan eteen ja rukoili hartaasti:

— "Taivasten ja maailmoiden ainoa Jumala! Anna minun, halvan munkkisi, aina olla Sinussa, kuin lampun sydän öljyssä, että minä itse kokonansa palaisin ihmisten valkeudeksi. Suo öljysi palaa minussa niin kirkkaasti, että voisin valollasi johtaa luoksesi edes yhden ainoan täällä pimeässä harhanmaassa eksyksissä harhaelevan vaeltajan! Suo minulle voimaa rukoilla tätä armoa Sinulta joka kerran, kun kellosi kutsuu rukoukseen! Ja kun kellosi tornissa ilmottaa kuoleman tulon, suo minun loppuun palaneena lampun sydämenä sammua Sinuun!"

Pau—uu—uu! Pau—uu—uu! kumahti taas pitkä kirkonkellon ääni tornista. Munkki nousi polviltansa, nosti syrjään Pyhän Kirjan ja alkoi jatkaa kirjoitettavana olevaa teostansa, sanellen ääneensä:

— "Kuinka voi minun halpa kynäni kuvailla Sinun kunniaasi ja suuruuttasi, joita julistavat lukemattoman lukemattomat maailmat! Sinun käskystäsi syntyivät aikojen alussa auringot ja kuut ja tähdet alku-usvista, ja valo pimeydestä. Sinun käskyäsi totellen maa synnytti tuskalla vuoret ja nurmi kukkaset."

Luostarin kirkosta kuului mahtavan köörin ihana laulu, tulvaten kammioon avonaisen akkunan kautta. Tomunlapset tunnustivat Jumalan suuruutta:

"Suuri olet Sinä, Jumala. Sinun käskyjäsi kaikki tottelee. Ja kaikki suuruuttasi tunnustaa."

Munkki jatkoi teostansa:

— "Sinun käskystäsi asettuivat luodut maailmat säätämillesi radoille. Sinun käskystäsi lähtivät ne kuin orjat ijankaikkiseen hurjaan sfeerilentoonsa. Eikä yksikään niistä voi säätämältäsi radalta poiketa."

Kammioon virtasi taas laulu, kauniina kuin aamurusko, joka valuu erakon asunnolle:

"Ei kenkään, ei kenkään voi Sua vastustaa. Taivaat ja maat voimaasi tunnustavat. Sun edessäsi kaikki vapisee. Herra armahda! armahda, armahda!"

Munkki jatkoi:

— "Sinä kannat ratojansa karkaavat maailmat yli pohjattomien kuilujen, halki pimeän avaruuden; Sinä hoidat varvulla istuvan linnunpojan. Sinä tulitat yöksi taivaan laen ja päivin Sinä kasvatat ja kastelet nurmen kukkaa."

Taas valui laulu kammioon, lohdullisena, kuin armas uni:

"Suuri on Sinun armosi. Sinä korjaat kurjat, Sinä hoidat rammat, Sinä kuivaat kyyneleet. Et hylkää Sinä ketään, et ketään. Ei kuivu Sinun armosi. Herra armahda! Herra armahda! armahda!"

Munkki:

— "Ei kukaan voi luotasi paeta. Jokainen Sinua pakeneva kivi kierii paetessansakin Sinun luoksesi. Jokainen lankeemuskin on askel Sinun syliisi. Sillä Sinä et jätä ketään kuolemaan. Sinä yksin pysyt. Kaikki muu pettää. Sinä olet ihmis-elämän selitys. Sinä olet sen tarkotus; kaikki muu on virvaa. Sinä olet ainoa oikea johtotähti; kaikki muu vie harhaan."

Rukoilijoiden huokaukset tulvasivat sisälle lumoavan kauniina lauluna, tuskallisena kuin palava rukous:

"Me tunnustamme Sinun voimasi, Sinun viisautesi ja armosi. Jos sammuisi päivä, valaiset Sinä, Jos tähti ei tuikkisi, johdat Sinä.

Et päästä Sinä harhaan ketään, et ketään, et ketään. Herra armahda! Herra armahda!"

Ja kymmenien kirkonkellojen soitto yhtyi ihanaan lauluun, jolla maahan langenneet mullanlapset tunnustivat Jumalan suuruutta ja rukoilivat Häneltä armoa:

"Herra armahda! Herra armahda meitä synninlapsia!"

* * * * *

Miehuutensa kypsyneimmässä ikä-ajassa oleva mies astui silloin munkki Pietarin kammioon iloisena ja reippaana. Korkea otsa, kulmikkaat, luisevat kasvot ja tukeva, voimakas leuka antoivat hänen ulkomuodollensa omituisen, raskaan ja oudon ilmeen. Niissä oli rumuus jollain henkisellä hämärällä hieman peitetty. Samalla ne ilmaisivat henkisten voimien ainaista työtä. Käytöksessä oli jotain vaatimatonta, samalla miettivää, jopa synkkää, iloisuudella verhottuna. Ulkonaisessakin olemuksessa oli jotain hänelle itsellensä epäselvää ja ruskeissa silmissä häämötti miettimisen levoton sumu.

Tämä tulija oli suomalainen Harhama. Tuttavallisesti, mutta kohteliaasti, milteipä jonkunlaisella nöyryydellä tervehti hän munkki Pietaria. Tämä keskeytti työnsä ja vastasi tervehdykseen lempeällä äänellä:

— "Terve tuloa, veli Harhama! Kuinka voit"?

— "Kiitos, isä Pietari!" vastasi tulija. — "Tulin itse ilmottamaan Teille kihlauksestani Magdan kanssa."

— "Olen siitä jo kuullut Anna Pavlownalta. Jumala siunatkoon kihlaustasi!"

— "Kiitos, isä! Siunauksenne on minulle kultaa kalliimpi. Sen saatuani on minulla nyt kaikki, mitä voin toivoa. Omaisuuteni muodostaa Magdan tuoman perinnön kanssa tulevaisuuden turvan. Kohta on minulla vaimo, joka minua rakastaa, perhe, joka antaa elämälle tarkotuksen ja sisällön, jota juuri olen etsinyt ja kaivannut. Minä olen nyt, monien harha-askelien jälkeen, löytänyt sen, jota varten maksaa vaivan elää", puhui Harhama reippaasti. Munkki Pietari kuunteli häntä rauhallisena ja kysyi, kun Harhama oli lopettanut:

— "Eikö sinulla ole vielä mitään muuta, kuin omaisuus ja perhe?"

Se oli elämänjuonen langanpää… Kohtalonrihma alkoi purkautua kerältä…

— "Mitä kaipaisin minä enää muuta?" — vastasi Harhama huolettomasti naurahtaen.

— "Silloin ei sinulla ole vielä mitään — elämälläsi ei ole vielä mitään tarkotusta", — lausui munkki Pietari lempeästi, mutta vakuuttavasti.

— "Kuinka niin?" — kysyi Harhama oudostuen tätä odottamatonta sanomaa…

— "Siksi", — vastasi Pietari entistä jyrkemmin, — "että kulta-arkussasi on multaa. Se houkuttelee kotiisi varkaita ja vääriä ystäviä. Tai on se juoksevaa erämaan hietaa. Tänään voi nousta tuuli, joka vie sen pois ja silloin seisot sinä yksin erämaassa. Jos kulta oli elämäsi tarkotus, niin eikö elämäsi menisi hiedan mukana? Etkö olisi silloin ahava, joka ajelee meren tietämättömillä selillä?"

Harhama katsahti hämmästyneenä munkki Pietariin, jota hän rakasti ja kunnioitti milt'ei Jumalalle tulevalla kunnioituksella. Hän oli huomannut, että munkki puolestansa rakasti häntä kaikista hänen vioistansa ja jumalankieltämyksistänsä huolimatta. Lisäksi oli Pietari hänen isänmaansa lämmin ystävä. Se tieto sitoi Harhamaa häneen katkeamattomilla siteillä. Ei uskontojen erilaisuuskaan ollut sitä sidettä heikentänyt. Harhama ihaili olemuksensa kaikilla voimilla munkki Pietarin jaloutta, hänen lempeyttänsä ja puhtauttansa. Monesti oli hänen hienoissa kasvojenpiirteissään vilahtanut Harhamalle Jeesuksen jumalalliset kasvon-ilmeet, äänessä Jeesuksen lempeän äänen väre. Mutta nyt oli hänen äänessänsä jotain vakavaa, kivikovaa; hänen katseessansa oli jotain surullista, voimakasta, läpitunkevaa. Harhama säpsähti hiukan sitä kaikkea, kuin puukon terää. Hän kysyi taas hämillänsä:

— "Minä en ymmärrä… miten tuuli veisi hiedan, joka on minun käsissäni?"

— "Mutta myrskyn ja sinun kätesi ohjat eivät ole sinun käsissäsi", — keskeytti munkki Pietari entistä vakavammalla äänellä. — "Myrsky nousee Jumalan käskystä. Se painaa kohotetun käsivartesi alas ja vie kullan tomuna luotasi."

Harhama oli aina leikkinyt kohtalonsa kanssa. Asema ja ura olivat hänelle vesikelloja. Hän nautti, kun oli soittanut ne hajalle. Kohtalollansa hän ajeli, kuin valkoisilla hevosilla, meren vaahdolla, mistään välittämättä, ohjat valtoimina. Onnettomuuden sattuessa nousi hänessä aina uhman musta pilvi. Silloin oli hänellä tienviittana aukea ulappa, ohjaksina: "antaa mennä!" Synnynnäisen ulkonaisen tyyneyden alla leimahti hänessä taas uhkapelaajan välinpitämättömyys. Kuullessaan munkki Pietarin ennustelevan nousi hänen henkensä kohtalon ratsuille. Se ajeli taas vaahtona vyöryvällä merenselällä, valkeat hevoset hurjina, vaahto varana, edessä sumu, takana vinkuva rajutuuli. Tyynenä, mutta päättävästi vastasi hän:

— "Mitä sitten, jos tuuli vie hiekan, kun jää se meren selkä! Jäähän minulle vaimo elämän tarkotukseksi. Minä vien hänet korpeen ja teen majan kuusen juurelle. Kuusen latvassa kukkuu huoleton käki. Kohta kukkii peruna majan akkunan alla… kaskesta nousee leipä ja kaivolta lehmisavu."

— "Mutta oletko varma, että vaimo lähtee mukanasi korpeen, jos se päivä tulisi, jona onni ei paista?" — kysyi munkki Pietari rauhallisesti.

Harhama vaikeni. Kysymys oli sattunut häneen kuin putoava kivi. Hänessä helähti ennen kuulumaton kieli. Taru nousi tulevaisuuden raosta. Hän alkoi lappaa sen rihmoja… ensin leikillä, sitten tosissa… Munkki Pietaria hän oli katsellut kaksilla silmillä: oli pukenut hänet taika-uskon sumuihin. Sen sumun takaa oli hän taas katsellut hänessä Jumalan himmeää ilmestystä. Hän oli Harhamalle Jumala noidan vaipassa — noita Jumalan haahmossa…

Siksi koski hänen kysymyksensä. Salamana välähti hänelle kuva siitä tulevaisuuden illasta, jolloin onnen päivä ehkä sammuisi. Se kuva oli kaamea: Tuuli on vienyt hiedan. Erämaan tiet on se peittänyt… On yö… ei tuikahda tähti… Mutta kuutamo kisailee ulapalla… Siellä vyöryy vaahto valkeana… ja kohtalon vallattomat hevoset odottavat…

Mutta hän ei ole enää yksin… Hänellä on vaimo… Se näkee unta tyttöaikansa kukista… pehmeistä vuoteista, soitosta, laulusta… Se muistaa isän kotia… Siellä on elämä häntä hemmotellut, kuin äiti lasta… Se on häntä lellitellyt, kuin päivänpaiste kissanpoikaa. Häntä ei miellytä kuutamon kisakenttä, missä on vesi varana, myrsky lauluna, yökylmä unena…

Jo hirnuvat kohtalon hevoset… Elämä levittelee ulapoitansa… kuutamo kiehtoo sieltä… mutta hänellä on vaimo taakkana…

Harhaman sielussa värähti jokin. Hän mietti: Minun vallassani on kaataa kaski, rakentaa maja. Mutta minä en voine määrätä onko vaimo tyytyvä perunankukkiin, kaskensavuun ja käenkukuntaan. Sitä miettiessä alkoi levottomuuden aave kummitella hänen sielussansa. Mistä se tuli ja miksi, sitä ei hän täysin tajunnut. Kun Harhaman vastaus viipyi, jatkoi munkki Pietari:

— "Ja vielä lisäksi: Kun sinä poltat kaskea, onko varma että vaimo vartioi kotilieden puhtautta, että illan tultua rauha ja siunaus odottaisivat siellä väsyksissä palaavaa kasken polttajaa? Oletko varma että vaimo ei ole musta käärme, jonka kotiisi kuletat?"

Harhama vaikeni edelleen… "Todellakin" — mietti hän — "jos tapaisin kodin häväistynä, vaimon petturina"… Se ajatuskin jo loihti mustasukkaisia peikkoja hänen sielunsa iltahämäriin… Munkki jatkoi:

— "Vaimokin on ihminen, himonperhonen. Sinä tulena, jonka ympärillä hän kieppuu, voi kyllä olla Jumala, ja silloin hän seuraa sinua tuulen noustessa sataman rauhaan ja onneen kuusen juurelle. Mutta hänen himonsa kiehtovana perhostulena saattaa olla myös liha. Jos siis olet vaimon korottanut elämäsi tarkotukseksi, olet perustanut elämäsi sumun varaan, majasi olet rakentanut lihasta lihaan ajelehtivalle ihmishimolle. Himo saa sinusta kyllänsä: Se polttaa lopulta siipensä sinussa… etsii toista… Vaimo heittää sinut silloin, kuin revityn liinan märälle iljanteelle. Jumala yksin on ikuinen satama myrskyssä, tuki iljanteella."

Munkki Pietarin sanoissa oli tuomion jylinää. Levottomuuden kummitus irvisteli entistä rohkeammin Harhaman sielussa. Eikä hän jaksanut sitä alas painaa. Hän nojasi kyynäspäänsä pöytään, ja varjosti silmänsä käsillänsä. Mietteiden rihmat juoksivat nopeina, keräytyen pieniksi keriksi. Viimein kysyi hän jyrkästi:

— "Ketä varten minun on sitten elettävä, joll'ei vaimoani varten?"

— "Jumalaa varten vaimossasi, lähimäisessäsi ja kaikessa", — vastasi munkki Pietari. Hän rakasti Harhamaa. Jumalan silmin oli hän nähnyt sen savun läpi, joka peitti Harhaman sielua. Hän oli vilahdukselta nähnyt sen savun takaa ne rauhaset, joista vuoti Harhaman epäilyksen visva. Oitis oli hän käsittänyt, että Jumalan kieltämys oli ainoastansa valevaippa, jolla Harhama salasi maailmalta sielunsa alativuotavan henkisen pahantaudin: epäilyn…

Säälin hento oras oli aina silloin noussut munkki Pietarin sielussa. Hän ei raskinut sanallakaan koskea ystävänsä sielun kipeisiin rauhasiin. Mutta hän oli rukoillut. Hän odotti, että Jumala antaa elämän terävän puikon puhkaista ne rauhaset. Mutta nyt, kun hän kirjoitti teostansa, oli Jumalan suuruus temmannut hänet, kuin virta vesikuplan. Hän tunsi saaneensa käskyn todistaa sitä suuruutta Harhamalle.

Mietteiden säikeet keriytyivät Harhaman sielussa yhä nopeammin. Joku levottomuuden himmeä hämähäkki kutoi niistä sotkuista verkkoa. Hän ajatteli jotain niin hajanaista, ettei itsekään sitä tajunnut. Mieli täynnä ajatuksien repaleita kysyi hän taas:

— "Isä Pietari! Eikö vaimon ja miehen rakkaus mielestänne ole sitten kylliksi? Eikö se kestä kaikkia koetuksia? Eikö se jaksa kaataa korpea kaskeksi, vartioida kotiliettä? Eikö se riitä muuttamaan majaa linnaksi, erämaata yrttitarhaksi?"

— "Vaimon ja miehen rakkaus semmoisenansa on eläimen rakkautta", — vastasi munkki Pietari, jatkaen: "Rakastavathan eläimetkin sillä rakkaudella aikanansa toisiaan. Se rakkaus riittää eläimelle vaan ei ihmiselle. Se on porton, vaan ei vaimon rakkautta. Ainoastaan se rakkaus on oikea, joka vuotaa rakkauden ainoasta alkulähteestä. Se polttaa miehessä huonon; se puhdistaa naisen vaimoksi. Kaikki muu on virvatulta ja öistä himoa, joka ei siedä päivän valoa, eikä kestä myrskyssä ja kiusauksissa. Se riittää porttolassa, vaan ei kodissa."

Munkki Pietarin äänessä oli jotain yli-inhimillistä ja jyrkkää. Harhama ei ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan niin tuomitsevasti, eikä niin vakuuttavasti. Levottomuuden kummitus hiiviskeli hänen sielunsa salaisissa sopissa. Ajatukset keriytyivät ja purkautuivat. Katseensa harhaili kammion seinällä kuin varjo. Hän tunsi mielensä käyvän surulliseksi. Ajatuksiensa rihmoihin sotkeutuneena, ikäänkuin itseksensä, kysyi hän taas:

— "Isä Pietari! Jos miehen ja naisen rakkaus ei riitä, onhan jälellä vielä ihmisen siveellinen voima. Eikö mielestänne se riitä silloin, kun täytyisi lähteä korpeen, tai pitää koetuksien keskellä kotiliesi puhtaana?"

— "Mitä tarkotat ihmisen omalla siveellisyydellä? Jokaisen vapauttako saada oman mielensä mukaan määritellä siveellisyyden vaatimukset?" — kysyi munkki Pietari.

— "Ei! Vaan sitä siveellisyyttä, mikä ilmenee yhteiskunnan laissa ja sen mielipiteessä. Ihmisen yleistä tietämystä siveellisyydestä", — vastasi Harhama, tuntien samalla jonkunlaista epävarmuutta asiansa oikeudesta. Munkki Pietarin vakuuttava ääni ja varmuus olivat alkaneet lannistaa hänessä sitä voimaa, jolla hän piti yllä ja puolusti oman itsensäkin edessä inhimillisen siveellisyyden aatteita, jotka hän tahtoi saada vallitseviksi olemuksessaan.

— "Eikö sekään mielestänne riitä?" — kysyi hän hitaasti munkki Pietarilta.

Munkki huokasi raskaasti ja lausui surullisena:

— "Katso ympärillesi! Mitä on ihmissiveellisyys? Eläimetkin suojelevat pienokaisiansa, mutta miten moni ihminen hylkää lapsensa tienviereen! Kuinka usein koirat nuolevat isäntiensä vammoja, silloin kun nämä nälkäisinä ja haavoitettuina makaavat lähimäistensä tai puolisonsa oven edessä! Kun sen näet, vastaa, riittääkö yhteiskunnan siveys ihmis-elämän perustukseksi."

Yhä miettivämmäksi kävi Harhama, entistä epäselvemmäksi hänen tajuntansa. Hänen katseensa kiintyi liikkumattomana Jumalan kuvaan. Kasvoille levisi katkera ilme. Hän jatkoi kyselyään:

— "Eikö sitten mielestänne omaisuus, vaimon rakkaus, hyve ja inhimillinen siveellisyys merkitse elämässä mitään?" — Munkki Pietari vastasi Jumalan palvelijan vakuutuksella ja varmuudella:

— "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois omaisuutesi. Ennen kun häävieraat lähtevät häistäsi, voidaan vaimosi ottaa pois. Jumala koskettaa sinua sauvallansa huomenna ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly. Kulta muuttuu tuliseksi raudaksi, joka polttaa sormiasi, niin pian kuin Jumala on lyönyt sinussa arvottomaksi tuhaksi sen, jota himotessasi kultaa kokoot. Kotilietesi puhtauden vartija voi muuttua sen häpäisijäksi, sillä kaikki pahe on ihmisessä mahdollinen. Kaikki, mikä ei ole Jumalasta, pettää sinut, vie sinut harhateille. Kaikki muut elämän tarkotusperät ovat hautausmaan öisiä virvavalkeita" — Ja osottaen Raamattua, lisäsi hän: "Mutta tässä arkussa on aarre, jota ei tuuli eikä varas vie. Jos ijankaikkisuus loppuisi ja avaruuden pohjat pettäisivät, pysyy Jumala. Hän on ihmiselämän ainoa oikea tarkotus."

Pienestä pojasta asti oli Harhama miettinyt Jumalan olemassaoloa. Sen tulen oli hänessä virittänyt isänsä jumalankieltämys. Hämähäkkinä oli hän kutonut sen kysymyksen verkkoa. Itse oli hän kietoutunut sen verkon rihmoihin. Sisälliset taistelut olivat alkaneet. Hänen sielunsa muuttui tuskien ainaiseksi temmellyspaikaksi.

Aika oli kulunut… Tuskat yltyivät… Turhaan pyrki hän pois verkostansa… Se kietoi häntä entistä lujemmin… sen verkon paulat tavottelivat äärettömyyden rantoja… Ja hän itse paloi siinä verkossa… Hänessä oli virinnyt epäilyn kuluttava tuli…

Mutta ääneti oli hän kiemurrellut tuskiensa pitimissä… vaiennut, kuin hämähäkki… Ulkomuotoansakin hän vartioi, kuin kavaltajaa. Tuskansa hän peitti teeskennellyllä iloisuudella… epäilynsä Jumalan kieltämyksellä. Katseensa oli ainoa, jonka herraksi hän ei voinut koskaan kohota… Hän tiesi sen… Suuret, ruskeat silmänsä olivat hänen ainaiset ilmiantajansa… Niissä kuvastui se sielun hämähäkki… harhaileva, epäselvä, kärsivä. Hän luuli niiden ilmi antamana seisovansa alati maailman pilkkanaurun edessä… kuuli ivan kellojen soivan… Kerran oli hän ne lukenut kipeiksi — kostaaksensa niille…

Pienestä pojasta oli hän niin kulkenut, povessa mietinnän tulihiili. Kuoleman pelko oli hänen sielunsa syöpänä… Se oli ajattelun tulivirike, epäilyn kipinä. Sen parantajaksi mietiskeli hän jo silloin sitä uutta Jumalaa. Se vanha oli osottaunut voimattomaksi… Päiväkaudet voi hän seisoa akkunan ääressä avaruuteen tuijottaen… Silmissä leikki se ainainen valetuli: suuri Jumala. Sen ympärillä lenteli kuoleman mustasiipi perhonen…

Viisitoista vuotta oli hän sitten salassa suunnitellut teosta, jossa hän kumouksen henkenä aikoi astua Jumalaa vastaan olemuksensa kaikilla voimilla. Yökaudet oli hän miettinyt sen juonta. Hän oli punonut uudenaikaisen mytologian, jossa hän kohotti ihmishyveen Jumalaksi… Kuoleman viikatemies seisoi alati hänen edessänsä… Se kannusti työtä, se puhalsi tulta hiileen… Hän kiemurteli pelon kynsissä… kiirehti valmistamaan Jumalaansa, pelastajaa kuolon luisista käsistä. Ruumiinkoi lenteli hänen silmissänsä… se laski munansa häneen… söi häntä, kuin tuli pärettä… Hän joudutti työtänsä… loi Jumalaansa, väännellen tuskan tulessa…

Mutta ei ainoakaan tiennyt hänen taistelujansa… Joskus näytti työ jo valmiilta… Hän oli jo sadasti tarttunut kynään alottaaksensa teoksensa julkaisun… Mutta silloin upposi hän aina epäilyn pohjattomaan suohon… Jumalasta puuttui jotakin… välistä kaikki… Hän lykkäsi aikomuksensa tuonnemmaksi, täydensi teoksensa juonta… selvensi sitä ja kaunisteli salaisuudessa…

Päre paloi… siitä karisi karsta… vaan uusi Jumala ei syntynyt…

Viimein oli hänestä kehittynyt ehdoton epäilijä, lopulta unennäkijä, unien ja ennustuksien uskoja. Päivän mietteet jatkuivat yöllä unissa, sotkuisena vyyhtinä. Hän näki unessa jumaloita, perkeleitä, salaisia henkimaailman taisteluita, ihanuuksia ja hirmuja. Unistansa ennusteli hän taas elämäänsä. Hän vyyhtesi niistä kohtalonsa langat, sovitteli ne elämänsä tapauksiin. Ja itse hän häpeili sitä kaikkea maailman edessä. Hän salasi kaiken tuskansa ja taistelunsa ihmisiltä. Salaisuus painoi häntä myllynkivenä… julkisuuden ajatuskin taas jo soitti hänen korvissansa pilkan kelloja. Hänestä tuli aluksi ihmisten kammooja, ihmisvauhko, lopulta niiden sairaloinen halveksija. Kaikki olivat hänestä raakimuksia, jokapäiväisiä, henkisiä syöpäläisiä: elukoita ihmishaahmossa. Viimein oli hänestä kehittynyt olento, jonka luonteella ei ollut reunaviivoja. Hän oli äärimäisyyksien yhtymä, ristiriitojen luomus, jalo ja alhainen samalla. Hän oli epäselvä, tutkimaton, umpimielinen. Itsellensäkin hän oli himmeää sumua.

Välistä oli hän tuskissansa hylännyt kaikki, heittäytynyt elämän virtaan, sen mutakylpyihin, hakemaan unohdusta. Viimeiset ajat olivat olleet semmoinen rauhan hakuaika. Hän oli kylpenyt elämän pohjasakassa, sen ryöppyävässä mudassa… oli kyllästynyt siihen, etsi uutta… Hänen teoksensa loimet olivat alkaneet taas juosta keriltänsä… Oli vilkahtanut kodin tuli… Sen rauha tuulahti hänen sieluunsa. Siinä rauhassa päätti hän kirjoittaa teoksensa. Kuumeisena joudutti hän sen tuloa… Kaikki oli jo valmista… Koti odotti morsiamen vaimoksi tuloa… Teoksen sadat sivut olivat valmiina muistissa… Niiden ihanat runovirrat muodostelivat helmipatoja… Sen aatteet tulvivat tokeita vastaan kirkkaina, selvinä… Jokainen säe hohti jalokivenä… Jokainen ajatus oli ihana sävel… Se oli viisitoistavuotisen salaisen työn tulos.

Munkki Pietarin puheet puhalsivat hänessä taas ilmituleen hänen elämänsä ainoan kytevän hiilen: mietinnän, epäilyn tulipitimissä. Hetkessä kohosi hän henkimaailman sumuihin. Epäily, usko ja taika-usko nostivat hänet siivillensä. Munkki Pietari haihtui joskus salaman-nopeaksi näköhäiriöksi: noidaksi, joka imi viisauttansa Jumaluuden rinnoista. Hän vavahteli. Munkin sanat salamoivat ennustuksina. Pahan enne nosti niistä rumaa päätänsä. Levottomana, synkkänä käveli hän edestakaisin kammiossa ja kysyi lopuksi:

— "Mutta, isä Pietari, eikö ihmiskunnan historia todista, että ihminen on voinut ja että sen täytyy ottaa omasta povestansa elämisen voima ja viisaus? Ovathan pakanakansat ilman Jumalaa luoneet suurta…"

— "Ne eivät ole ilman Jumalaa luoneet mitään", — keskeytti munkki Pietari jyrkästi. — "Kaikki kulkee Jumalan kädessä. Hänen käskyänsä tottelee koko elämä. Purot etsivät Hänen käskystänsä tiensä mereen ja vedet löytävät uransa maan suonissa. Ihmiselämän loimet ja kuteet juoksevat Hänen keriltänsä, ja yhteiskunnalliset liikkeet ovat ainoastaan aseita Hänen kädessään, aseita, joilla Hän takoo ihmistä. Kaiken ihmiselämän pohjavirtana käy tänäkin päivänä Herran henki, joka kulettaa ihmisen oikeaan suuntaan, tahtoi hän tai ei… Se pohjavirta kulettaa ihmistä Häneen."

— "Siis vanha taru uusissa oloissa", — yritti Harhama katkaista, mutta munkki keskeytti hänet, lausuen:

— "Ei taru, vaan elävän Jumalan voima. Hänen kätensä kierittelee maailmoita ja hallitsee ihmiselämän kulkua ijankaikkisesti. Jumalan hengen ilmestys ei ole menneisyyden tarua, vaan kaikkien aikojen elämän johtoa ja voimaa."

Harhama istuutui synkkänä tuolille ja vaipui ajatuksiinsa. Hän paloi jo hiilenä. Katkerana, hajanaisena, virkkoi hän puoleksi itseksensä:

— "Mitä on silloin ihmiselämä ja ihmisvapaus!"

Se oli hänen ainainen epätoivoinen kysymyksensä, hänen olemuksensa sammumaton tulikipinä.

— "Ihmiselämä on kulkua Jumalan kädessä", — vastasi munkki Pietari niin varmalla äänenpainolla, niin vakuuttavasti, kuin olisi hän tahtonut niillä sanoilla musertaa Harhaman, kuten kivilohkareella.

Harhama vaikeni. Hänen sielunsa leimusi epäilyksen tulena, jonka katkera savu nousi hänen kurkkuunsa. Munkki Pietari ryhtyi jatkamaan teostansa, sanellen:

— "Sinä, Jumala, olet perustus, joka kestää maailmoiden painon. Kaikki, jonka perustuksena et ole Sinä, on rakennettu pohjattoman meren aavalla vyöryävälle aallonharjalle. Jokainen muu perustus on yön usvaa."

Kuullessaan munkki Pietarin näin kuvailevan sitä pohjattomuutta, jolla hän muka seisoi, sai Harhama taas kaiken tarmonsa, kuten se, joka äkkiä huomaa olevansa kuiluun syöksemäisillänsä. Hän tarttui valkoisten hevostensa ohjaksiin. Silmänräpäyksessä jännitti hän viimeisetkin voimansa, kuin pelastaaksensa henkensä.

— "Isä Pietari!" — lausui hän keskeyttäen. — "Minä sittenkin uskon inhimillisen siveellisyyden ja rakkauden voimaan. Minä uskon, että ne riittävät korpeen lähtiessä ja silloin, kun kiusaus istuu kotilieden reunalla. Minä uskon, että kaski voidaan ja täytyy voida kaataa ihmiskäsivarsilla. Niillä on maja rakennettava kuusen juurelle ja onni kannettava majaan."

— "Veli Harhama! Älköön Jumala antako uskosi häpeään joutua ja elämäsi harhaan!" — vastasi munkki Pietari surullisena. Syntyi pitempi, painostava äänettömyys. Harhama ei tietänyt mitä sanoa. Viimein huokasi hän raskaasti, nousi ylös ja kumarsi jäähyväisiksi. Munkki Pietari nousi, laski kätensä Harhaman olalle ja lausui lempeällä, surullisella äänellä:

— "Veli Harhama! Astu nöyränä Jumalan pihteihin, sillä niistä et pääse, vaikka menisit helvettiin, niin ne pihdit ovat jo siellä ja nostavat sinut Hänen alasimellensa. Jos yrität niistä päästä, nostat hartioillesi kärsimyksien myllynkiven, joka musertaa sinut tomuna Hänen jalkoihinsa."

Harhaman voimakas leuka vavahti liikutuksesta. Hän itse tunsi, kuinka munkki Pietari painoi hänet taas siihen epäilys-suohon, josta päästäksensä hän oli taistellut epätoivon taistelua, kärsinyt helvetin tuskia. Tuli virisi sielun taulaan. Turhaan salaili hän sitä. Vesi herahti hänen silmäänsä eikä hän tietänyt miksi. Silmät olivat hänet taas pettäneet… Munkki heltyi… Hän siunasi ystäväänsä ristinmerkillä, lausuen:

— "Ohjatkoon Jumala sinut luoksensa silloin, kun se vielä voi tapahtua tarvitsematta sinulle juottaa kärsimyksien ylitsevuotavaa kalkkia! Jumala olkoon onnenasi!"

— "Kiitos, isä", — lausui Harhama, puristi munkin kättä ja lisäsi lähtiessänsä: "Jumala onnena… niin Jumala. Minä lähden avaimet onnen omalla vyöllä."

Kammioon tulvasi taas munkkien ihana laulu:

"Suuri ja loppumaton olet Sinä, Jumala, Sinun ruoskanasi on kuolema, Sinun tutkaimenasi onnettomuus. Kärsimys on Sinun pihtisi, äärettömyys on Sinun kahleesi. Ei kukaan niistä pääse pois; ei kenkään Sua kiertää voi. Herra armahda, Herra armahda! Herra armahda meitä!"

* * * * *

Kun Harhama oli lähtenyt hulmahti Perkele laulun sävelistä munkki Pietarin eteen uskon kiusauksena ja lausui ilkkuen:

— "Nyt olen minä varma hänestä, sillä hän on tyytyväinen maailmaan… Hän ei tarvitse nyt Jehovaa… silloin pysyy hän minussa… Hän on luja, kuin vuoren juuret…"

Munkki nosti katseensa kirjasta, huomasi Perkeleen ja vastasi Herran palvelijan voimalla:

— "Sinussa, Saatana, ei voi kukaan pysyä, sillä sinä olet aallonharja, jota Herran voima ajelee meren aavalla selällä."

Perkele jatkoi ivallisesti:

— "Sinä et tunne Herrasi voiman heikkoa kohtaa: Hän ei voi tyhjäksi tehdä sitä, mikä kerran on Hänen vastakohtansa… Hän ei voi hallita sitä, mikä on Hänestä pois päässyt. Hän ei voi minua painaa mereen olemattomaksi. Missä ovat Herrasi ja ihminen, siellä olen myös minä… Missä Herrasi tuuli käy, siellä nousen minä vesiaaltona, tai ihmisten intohimojen kuohuna…" Ja mitä kovemmin Herrasi voima tuulena pauhaa, sitä korkeammalle kohoan minä Hänen voimansa vastakohtana… Jos, sanon jos, palvelijani Harhama lankeaisi minusta, asetun minä uudestaan ja yhä uudestaan hänen allensa. Minä nostan hänet korkealle, näytän hänelle maailman rikkauden… kunnian… hekkuman. Minä asetan hänet maailman temppelin harjalle… sytytän hänessä himon… kunnianhimon ja synnin Jehovaa vastaan…

— "Vaivasi on turhaa savua", — keskeytti munkki Pietari. — "Syntikin on ase Jumalan kädessä. Jumala näyttää ihmiselle synnin kauheuden ja vapisten kääntyy ihminen siitä. Jumala koskee sauvallansa häneen ja himo hänessä muuttuu inhoksi. Sinua itseäsi ajaa Herran voima ja sinäkin kuletat siis aallonharjana Hänen eksyneitä lapsiansa kotirantaan, omaan kotiinsa."

— "Ei tee mitään. Muista, että rannan ja kodin välillä on portti… ja muuta en tarvitse… Palvelijani vartoo valmiina portilla ja käännyttää 'kotiinsa' aikovan takaisin korpeen", — lausui Perkele ivallisesti. Munkki Pietari laski kätensä Raamatun päälle ja lausui:

— "Poistu, Saatana! Sinun palvelijasikin ovat Herran kädessä ainoastaan vierinkiviä, jotka Hän heittää pois kääntyneen kintereille, ajamaan hänet harhateiltänsä takaisin kotinsa portille."

— "Jossa hän taas tapaa minut", — lisäsi Perkele ivaten.

Kammioon tulvasi taas munkkien laulu:

"Sun tahtoasi kaikki palvelee. Sun edessäsi tähdet himmenevät ja päivä kelmenee. Johda meitä ja valaise! Herra, armahda! Herra, armahda meitä!"

Pau—uu—uu! — kumahti taas luostarin kirkonkello ja Perkele hävisi sen sävelien mukana.

Kierivä kulmakivi.

Ihmiselämä on pirunpaulassa rimpuilemista.

Syvällä juoksevat elämän pohjavirrat. Salassa kulkevat niiden virtojen uomat. Ei ole avaruudessa keskipistettä, ei ijankaikkisuudessa menneisyyden ja nykyisyyden rajaa.

Avarassa, upeassa temppelin muotoisessa luolassa, joka oli tulta täynnä, seisoi Perkele alttaripaikalla vihaisen näköisenä, elävä käärme kädessä. Lukemattomien palvelijain loistava joukko polvistui hänen edessänsä, suitsuavassa tulessa. Alttarin taustalla kulkivat varjokuvina ihmisten lankeemukset, langenneiden kärsimykset ja kohtalot. Ihanana avautui Paratiisi. Vaimo oli siellä puhdas, mies jalo, peto lempeä. Ihmiselämä oli ihana unelma… onni helotti helmenä, päivä kulki kuin kaunis laulu, täynnä rauhaa ja sopua, ja luonto oli kuin korea kukka elämän alkulähteen korvalla. Kuolo oli ventovieras, suru tuntematon.

Vaan äkkiä katkesi unelma, laulu loppui ja helmi himmeni. Kukka kuihtui lahteen korvalla. Kuolon viima kulki maita… Elämän pohjavirtojen mudista nousi käärme ja antoi Eevalle omenan… Hän söi… Myrsky kohotti silloin siipensä, aalto mustan harjansa ja peto karkasi vihaisena saaliinsa kimppuun. Perkele, joka oli katsellut kuvan kulkua, hymyili tyytyväisenä ja hänen palvelijansa alkoivat ylistää hänen viisauttansa ja voimaansa laululla, jonka sävel valtavana pauhuna aaltoili tuliroihusta:

"Sinun viisautesi on suurempi avaruutta. Sinun voimallasi ei ole vertaa. Sinun paulanasi on kavaluus. Se on suurempi äärettömyyttä. Sinä murskaat Jehovan työt. Sinä olet kaiken olevan hauta, kaiken ansa ja paula. Ei kukaan sua kiertää voi."

Ei kukaan, ei kukaan, ei kukaan! — kertasi salaperäinen kaiku tuliluolan etäisistä holveista.

Perkele kuunteli ylistyslaulua vakavana ja puhui palvelijoillensa mietteissänsä:

— "Mutta yhtä minä en voi, eikä Jehovakaan: me emme voi hävittää toisiamme ja toistemme henkeä. Siksi käy sota siitä, kumman henki saa maailman vallotetuksi. Se on ikuinen taistelu…"

— "Jossa sinä voitat… Noin! Nyt söi mieskin!" — keskeytti Piru, vanhin palvelijoiden joukosta, osottaen taustalla kulkevaa kuvaa.

Perkele katsahti taaksensa kuvaan. Langennut ihmispari seisoi hämmästyneenä kuin avuttomat lapset hyvän- ja pahantiedon puun juurella. Vihainen myrsky ulvoi, aallot vyöryivät kohisten ja pedot kiljuivat juopuneina veren hajusta. Perkeleen palvelijoiden joukosta nousi silloin riemuhuuto, voimakas, kuin meren kohina rajusäällä.

Mutta äkkiä laski kuvassa myrsky siipensä alas, aallot painoivat harjansa mereen ja pedot vapisivat pelosta, lyyhistyen piiloihinsa. Elämän lähteestä nousi Jumalan henki ja kutsui langenneita.

— "Korvennus!" — huudahti Perkele kiivaasti, polkien jalkaa ja osottaen sähisevällä käärmeellä syntiinlankeemuksen kuvaa. — "Siinä ilmenevät jo Jehovan juonet ja vääristely… Nyt lymyävät ne jo viikunalehtien alle. Katsokaa! Se viettelijä on kätkenyt omenaan, jota ihminen söi, sen uskon, että paha on väärä ja hyvä oikea."

— "Se vanha vääryyden hämähäkki! Mutta omaan verkkoonsa on Hän sortuva. Hän on sinun kädessäsi sokeus!" — huudahtivat palvelijat tulen seasta kauhistuen Jehovan ilkeyttä. Perkele jatkoi puhettansa, kiivaasti edestakaisin kävellen ja katsellen kuvauksen kulkua:

— "Siinä nyt näette! Mies ryömii jo lehtien alta Jehovan eteen… Kas sitä!… Ja piilottautuu vielä eukon hameen suojaani Hah-hah-hah!" — nauroi hän lopuksi, tehden kuvaavan liikkeen.

— "Hah-hah-hah-haa!" — nauroivat palvelijat Perkeleen mukana.

— "Siitä asti" — jatkoi Perkele, — "on miehen linnana ollut hame."

— "Ja vakuuttavat, että muka Jehova olisi heidän linnansa", — ivaili Hiisi.

Tuliluolan taustalla kuvautui paratiisista lähtö. Musta oli miehen mieli. Naisen elämä oli okainen orjantappura. Etäältä häämötti erämaa, jossa ohdake kukki ja kuolema terotti viikatettansa. Perkele osotti lähteviä palvelijoillensa, puhuen halveksuvasti:

— "Siinä nyt näette! Mies tanssii jo eukkoinensa Jehovan pillin mukaan, lähtee Hänen ajamanansa pois Paratiisista muka syyllisenä… Se vanha kettu on syöttänyt ihmiselle sen uskon, että Hänestä luopuminen olisi lankeemus."

— "Hänen vääryytensä rihmat juoksevat Hänen siteinänsä kaikkialla… Mutta päivänsappi on Hän sinun edessäsi… Hän on sammuva sinun kirkkaudestasi. Hänen rihmansa ovat häviävät", — kohisi enkelikuoro.

— "Ja", — jatkoi Perkele kiivaasti, — "siksi katuu, nyt mies. Niin kavaliin rihmoihin on Jehova kietonut ihmisen, että se uskoo hyvän oikeaksi ja siitä luopumisen lankeemukseksi… Ihminen katuu kääntymistänsä", — lopetti hän raivoissansa.

— "Mutta sinä olet elementin alku, sinä olet salaman synty, sinä poltat poroksi Jehovan kavaluuden. Sinä, kirkkaus ja tuli, paljastat Jehovan petoksen ja kirkastat pahan oikeuden", — vannoi vanha Lempo tulihumusta, elävä käärme vyötäisille kierrettynä.

— "Niin. Koko meidän suurena tehtävänämme on Jehovan petoksen paljastaminen. Meidän täytyy saada harhaan johdetut käsittämään, että paha on oikeaa ja hyvä väärää. Meidän täytyy se voida, sanon minä", — raivosi Perkele vihaa säkenöiden.

— "Sinä teet sen, sinä voit sen. Jehova on sinun edessäsi meren valkeaa vaahtoa. Sinä säret sen vaahdon… Sinä olet meri. Sinä olet vaahdon syntymä kohtu ja hauta", — todisti ihana enkelilaulu.

Alttarin taustalla kulki kuvaelma ensimäisen ihmisen kärsimyksistä ja taisteluista erämaassa missä orjantappura kasvoi, ohdake rehotti ja peto vaani petoa. Päivät kulkivat mustina… Miehen elämä oli isän huolta, naisen päivät äidin tuskia… Kuoleman terävä viikate kosketteli miehen kaulaa. Vaimon povessa paloi siksi polttava tuli: tuli luoda elämän jatko, kun oli entisen hukannut. Huoli, ettei sammuisi elämä, polttaa häntä himona. Se polttaa kuin tuli taulaa. Sen poltosta antaa hän rintansa lapselle, alistaa kohtunsa äidinkivuille.

Raskas on langenneitten elämä.

Perkele osotti näkyä palvelijoillensa ja kiehui tulena:

— "Meidän täytyy pelastaa ihminen sen kiusaajan kynsistä… sen rääkkääjän. Jollette sitä tee, niin minä jauhan teidät myllynpölyksi."

Palvelijat lankesivat polvillensa ja rukoilivat laulaen:

"Sun vihasi ja kiukkusi kalliimpi aarre meille on, kuin armo Jehovan. Älä sysää meitä luotasi! Älä hylkää meitä! Suuri olet sinä, Perkele, suuri ja voimallinen."

Taustalla avautui Kainin ja Aabelin välinen tapaus. Lempeänä ja rauhallisena, kuin lapsen rukous, nousi Aabelin uhrisavu taivaan kuperaa sinilakea kohti. Synkkänä seisoi Kain, mieli katkerana, kuin savu, joka nousi hänen uhrinsa tuoreista vihanneksista… Kain muisti ainutta sisarta… kodin kukkaa… Uhri oli hänestä pahan enne…

Jo nosti Kain aseensa… Mutta valoviima kävi avaruuden läpi… Iskuun nostettu käsi laskeusi alas.

— "Äts!" — kiljasi Perkele kiukustuneena.

— "Jehovan juonia", — huudahtivat palvelijat.

Taas oli rauha avaruudessa. Päivän kultakehrä kulki rataansa, keto koreili kukissa, puut hohtivat linnuista. Taivas satoi siunausta… maa loi povestansa rikkauksia ilmoille. Veljespari seisoi luonnon suuren rauhan, työn ja rikkauksien keskellä.

Taivas helotti, luonto kukki… Jo puhkesi luonnon kaunein kukka… alkoi soida sen ihanin laulu — nainen: Sisar saapui kedolle, povi puhtaana, kohtu kypsänä… Huuli ei tiennyt huulen makua, neito miestä… Kukkanen oli vielä nuppuna… sisar tuli tyttönä.

Luonto oli kaunis, kevät puhkesi kesäksi… Kukka kuherteli, suuteli, siitti… Emi huokui hempeä… hede jakoi lempensä antimia… Nyt oli sisaren ensi aika. Tyttö kukki vaimon rajalla… Sisar vaihtoi tunteitansa… siskon tunteita vaimon tunteeseen… Hän vaihtoi veljeä mieheen, sen suuteloita miehen suudelmaan.

Mutta hän oli ainoa sisar… Veljiä oli kaksi… Toinen oli jäävä veljeksi, toinen tuleva mieheksi…

Hän valitsi lempeämmän… Toinen oli jäävä ijäksi ilman… Uhri oli oikein ennustanut.

Jo sull sisar morsiamena… veli iloitsi sulhon onnesta… Käsi puristi jo kättä… silmä puheli silmän kanssa… Kain oli synkempi yösydäntä… Ainut sisar oli menossa… Edessä oli erämaa… Ei ollut kukkaa hänen miehuudellensa… ei sen perhostulta.

Kului hetki… Jo odotti povi povea… huuli tapaili huulta… Kukka helotti onnensa terältä… Kain seisoi mustissa sukissa… Menossa oli miehuus, miehen kaikki… Kain nousi sen puolesta… Hän nousi, kuin peto pentuansa pelastamaan…

Kain karkasi veljensä päälle ja tappoi hänet… Musta käärme oli naisena matanut veljesrakkauden pesään… Riemastuneena osotti Perkele palvelijoillensa tapausta ja lausui, niiden ihastushuudon lakattua, ylpeänä:

— "Se oli minun iskuni. Se oli miehen isku vasten Jehovan kasvoja… Minun henkeni, paha, elää. Sitä ei Jehova voi hävittää… Noin! Nyt huhuilee jo Jehova Kainia, mutta… Niin! Hän ei ryömi viikunalehtien alle. Katsokaa… Se mies ei kadu, eikä uudestaan lankea Jehovan viettelykseen… Hän lähtee pois Jehovan luotakin… Hän käsittää jo, että Jehovasta luopuminen ei ole lankeemus vaan parannus… Kain on pelastettu… Mutta vaimo oli taas minun kätenäni… Ja vaimo on Jehovan työtä."

Palvelijat lankesivat taas polvillensa ja lauloivat Perkeleen ylistystä.

"Suuri on sinun armosi: Sinä pelastat langenneet. Sinä katkot Jehovan paulat. Et hylkää sinä ketään. Et väsy sinä koskaan."

Perkele jatkoi puheluaan tyytyväisenä:

— "Adamin luopumus ei ollut mikään itsetietoinen luopuminen Jehovasta ja Hänen hengestänsä, väärästä. Se oli ainoastaan erehtyminen siitä. Semmoiset lankeavat Jehovan viettelyksiin uudelleen heti ensi houkutuksesta. Mutta Kain ei ole palannut Jehovan luo… Hän lähti itsetietoisena. Ja juuri semmoisilla on jotakin arvoa. Adaminlaiset veltot loikareet eivät vaikuta minun ja Jehovan välisiin voimasuhteisiin mitään. Siihen tarvitaan itsetietoista Jehovasta luopumista. Ymmärrättekö?"

— "Sinun asiasi on meille selvä", — vastasi Horna, ja palvelijain lauma veisasi taas:

"Pimeiden sumujenkin halki sinun asiasi, sinun tahtosi kirkkaana tulena vaikenevat. Sun suuret tarkotuksesi se meille kirkastaa."

Ylistyslaulu kulki aamuruskon nopeilla siivillä, palasi kaukaisuuden seinistä kaikuna ja täytti tuliluolan. Perkele käveli edestakaisin tyytyväisenä. Leikitellen heilautteli hän kiemurtelevaa käärmettä. Kun laulu loppui, järkeili Perkele taas:

— "Yksi niistä itsetietoisista on Harhama. Pienestä lapsesta on hän kärynnyt epäilyn tulessa. Kun hän kerran riuhtaisee itsensä irti Jehovan pauloista, riuhtaisee hän samalla paulankin poikki. Hän luopuu Hänestä tietoisena ja ainiaaksi… Mutta Jehova virittelee hänen tiellensä satimia… Siksi vartioikaa Harhamaa lakkaamatta, väsymättä…"

— "Jos yö väsyisi päivän kintereillä, kun se karkaa idästä länteen, me emme väsyisi", — vannoi enkelikuoro.

— "Heikkouteni on siinä, että minä en voi omaa kättäni satuttaa ihmiseen. Siksi: Jehova on lyötävä hänessä Jehovan omilla töillä… Siksipä: missä on Harhama, siellä olkoon nainen omenana; missä nainen, siellä Aabel! Ja missä Harhama tapaa Aabelin, siellä olkoon ase valmiina!" — neuvoi Perkele viisailla eleillä.

— "Sinun tahtosi on meidän elämämme. Harhama on lähtevä Jehovan kasvojen edestä" — vannoivat palvelijat.

— "Se ei riitä", — lausui Perkele, ja lopetti jyrkästi sanojansa painostaen: — "Ei riitä, että hän lähtee pois Jehovan luota. Hänestä täytyy tulla enemmän kuin Kain: Hänen täytyy nousta Jehovaa vastaan."

Tulenlieska sävähti punaisemmaksi, avaruus vavahti. Perkeleen lukematon palvelijajoukko katsoi hämmästyneenä herraansa.

Jehovaa vastaan! Jehovaa vastaan! Ihminen Jehovaa vastaan? — kierteli kysyvä kaiku, kertoen Perkeleen ajatuksen äärimäistä rohkeutta. Mutta Perkele jatkoi kavalana:

— "Ette ymmärrä. Harhama on sommitellut viisi toista vuotta teosta, jossa hän astuu julkisesti Jehovaa vastaan. Mutta hän epäilee vielä. Hän ei ole vielä varma, että Jehova on vääryys. Hänet on saatava siihen varmuuteen. Hänen täytyy kirjoittaa se teoksensa. Sillä panee hän Jehovan luota lähtiessänsä portin takanansa umpilukkoon… Paluu on silloin mahdoton. Sillä teoksella lyömme me myös muita laumoittain. Hänelle ei ole vaan annettava aikaa ja aihetta ajatella Jehovan luo palaamista. Kaksi asiaa pitäkää aina hänen edessänsä: yksi, johon hän kiinnittää sydämensä, ja toinen, 'johon Jehova lempeämmin katsoo'."

— "Sinun tahtosi on meissä tuli, joka ei sammu. Käskysi ovat korkein ilomme ja ainoa lepomme", — humisi laulu rajumyrskynä. Perkele mietti hetken. Otsa rypistyi harmista. Tuli ja palvelijat vapisivat silloin. Perkele puhui, kiukkua suitsuten:

— "Jehovan asia kulkee järjestyksessä. Hänen puolellansa on maailmanjärjestys. Siinä on Hänen voimansa salaisuus. Meidän täytyy kaikki saavuttaa järkyttämällä se oleva järjestys. Siksi täytyy meidän vaania jokaista tilaisuutta nyrjäyttääksemme sen järjestyksen. Älkää siis väsykö!"

— "Sinun palvelijasi eivät väsy. Työsi ei pysähdy. Edessäsi on Jehova pakkasen viima, tai tuulen ahava", — pauhasi enkelien vastaus.

Uudet näyt ilmaantuivat taustalle: Tuomituiden joukot kulkivat tulisissa kahleissa. Synkkinä kävivät he tulista kuilua kohti… Tie oli tuli-okaista… Taivaalla hohti punainen pilvi… Tulihituset laskivat pilvestä, kuin punainen lumisade… Kahleet polttivat käsiä, tulihituset ihoa… Portot vaikeroivat… Heidän sieluistansa tippui lika tulena… Varkaat kiemurtelivat, kuin käärme tulessa, kasvoilla kauhun ilme.

Kamala on kadotettujen kulku, tuskallinen niiden taival.

Taaempana kulkevat huusivat kostoa edellä astuville, esimerkin antajille. Se huuto tunkihe kuin tulinen miekka etumaisten läpi… Hätähuuto nousi silloin onnettomista, kuin savu miekan polttamasta lihasta.

— "Armoa, armoa, armoa!" — sekaantui vihlovana valituksena jälestä tulevien huutoon: "kostoa, kostoa, kostoa!"

Perkele katseli epätoivoisten kulkua voitonhymy huulilla, ihastuneiden palvelijoiden veisatessa riemulaulua. Sen laattua puhui hän, kavala ilme kasvoilla:

— "Nykyään on syntynyt uusi, joukkoihminen. Kokonaiset laumat ajattelevat samoja ajatuksia, kuin lampaat. Ne hyppäävät kellokkaan jälestä minun valtakuntaani aivan sen vanhan keritsijän sylistä, kun vaan napsaamme sen kellokkaan. Saiturin keritsimet saavat silloin tyhjinä raksutella. Hah, hah, haa!"

— "Hah-hah-haa! Jehova on sinun edessäsi, kuin savu tulen suhteen!" — yhtyivät enkelit Perkeleen riettaaseen nauruun. Perkele jatkoi:

— "Ihmiset eivät ole enää vapaita yksilöitä. Ne kulkevat ja ajattelevat laumoittain yhteiskunnallisten liikkeiden ja puolueiden valjaissa. Meidän täytyy vaan temmata niiden liikkeiden ohjakset Jehovan kädestä, ja: lauma on meidän. Nyt ei enää tarvitse nostaa kaldealaisia jokaista Jobia erikseen lyömään, vaan: Noin!" — Perkele löi käärmeellä ilmaa kuvaavasti. — "Isku vaan… tehdas tai pankki on nurin ja tuhannet leivättä… Ymmärrättekö?"

Palvelijat vaikenivat. Jokainen oli ymmällä. Perkele veti suunsa ivanauruun ja selitteli:

— "Ne tuhannet huomaavat silloin, että heidän Jehovansa ei olekaan katsonut leppyisästi heihin vaan toisiin… Koko joukko lähtee silloin semmoisen herran luota Kainina… Se helpottaa meidän työtämme. Voidaan niin laumoittain lyödä Kaineja… Tarvitaan vaan valita parhaat niiksi, jotka ensimäisinä karkaavat veljensä päälle… Osottavat, että hyvä onkin Jehovan koukkuja… minun henkeni oikeaa…"

— "Sinä suitsuat viisautta. Edessäsi on Jehova vasaman putoama. Hän on haihtuva, kuin hymy hirtettävän huulilta", — riemuitsivat enkelilaumat. Perkeleen ääni pauhasi taas tulen humusta:

— "Joukkoihminen on helppo ja suuri saalis. Kun yksi kieltää Jehovan, kieltävät Hänet kaikki. Yhteiskunnalliset liikkeet ovat oiva ase sitä ihmistä pelastaessa Jehovalta. Meidän täytyy vallata ne liikkeet. Niillä napsaamme me joukottain Jehovan laumoja: kaikki yhdellä ja yhden kaikilla… jokaisen erikseen ja kaikki yhtä aikaa. Rimpuilkoot ihmiset pinnalla mitä hyvänsä ja naurakoot minulle; kaikkien heidän kuohumisensa pohjavirtana on minun voimani."

Perkele ojensi viime sanoja lausuessaan kätensä uhmaavasti. Enkelijoukko alkoi laululla tunnustaa hänen voimaansa:

"Sinä olet kaiken johto, kaiken herra ja perustus, merten kuohun pohjavirta, ohjas kaiken ihmiselon. Armahda meitä, armahda!"

— "Jehova myös vaanii sitä joukkoihmistä", — ivaili Perkele, — "ja siksi on suuri taistelu tulossa."

— "Jossa sinä tietysti voitat. Jehova on edessäsi sumua", — tarttui puheesen rampa Kehno, joka kulki käärmesauvan varassa. Perkele oikaisi itsensä korskeaksi ja lisäsi:

— "Minun täytyy voittaa. Minun täytyy pelastaa maailma. Osa ihmisiä juoksee vielä Jehovan villityksissä, mutta suurin osa niistä pettää Häntä. Hänen pappinsakin ylistävät suullaan Jehovan taivasta… sydämellään jyväsäkkiä…"

— "Ja vaihtavat taivaan mannan hameen herkkuihin", — lisäsi Piru. Koko kuoro nauroi taas. Kamala nauru kiehui vaahtona tuomituiden valituksien ja tulen huminan seassa. Perkeleen katse vetäytyi kavalaksi ja hän puhui otsaansa rypistellen:

— "Jos en voi kädelläni heitä lyödä, niin lyön heidät itsellänsä ja toisen toisellansa: miehen vaimolla, vaimon miehellä. Ihmiset kahtia: vaimo Eevaksi, mies Aadamiksi, yksi Kainiksi, toinen Aabeliksi. Toinen puoli Jobiksi, toinen kaldealaisiksi! Lisäksi: kaikille yhteisiksi kultainen omena ja liha! Kaikki ne ovat Jehovan käsien töitä…" — lopetti Perkele merkitsevästi. Palvelijat huusivat ihastuksesta.

— "Hän on punonut paulan itsellensä… ymmärrättekö?" — virkkoi Perkele häijyin elein.

— "Sinun viisauttasi ei voi kukaan väärin ymmärtää. Se valkenee kuin päivä. Se on maailman peruskivi", — todistivat palvelijat.

Vaan tietänsä kulkevat haudan takaiset vaeltajat: Murhaajat astuvat kulkueessa… Heidän luunsa ovat tulikuumana rautana, heidän verensä on tulisakoa… Äitejä seuraa mukana… He ovat murhanneet lapsensa… Imemätön maito on ehtynyt heidän rintoihinsa. Se on muuttunut raudansulaksi… Tulisina tippoina tihkuu se nisistä. Se polttaa, vaan nisä ei kulu, eikä rinta pala… Lasten kuolinhuuto kuuluu sisälmyksistä… Niiden henget nakertelevat niissä ilkeinä hiirinä… Avaruus on pauhuna… pilvestä sataa salamoita… Tie hehkuu tutkaimista.

Ilkamoiden seurasi Perkele epätoivoisten kulkua. Sumulta näytti palvelijoista Jumalan viisaus… Mutta Perkele itse puheli ajatuksissansa:

— "Viisitoista vuotta on Harhama suunnitellut teosta, jossa hän astuu Jehovaa vastaan lopullisesti. Mutta hän hoippuu vielä… Korvennus!" — raivosi Perkele tätä hoippumista muistaessaan ja löi käärmeellä tulilieskaa kiukuissansa, lisäten: — "Hänen epäilyksellensä ei tule loppua!"

— "Mutta jos hän epäilee, on hän jo sinun tielläsi. Epäilyksestä ei ole kieltämykseen, kuin askel", — huomautti Piru.

— "Niin, askel… Mutta siitä on minunkin kieltämykseeni ainoastaan askel. Keskeltä on molemmille puolin yhtä pitkä matka… Harhama on ehdoton epäilijä. Hänen teoksensa voisi tuoda laumoja minulle, ja nyt hän ei viitenätoista vuotena ole päässyt vielä alkuun…" — raivosi Perkele, käveli kiivaasti edestakaisin hetken ja jatkoi sitten:

— "Mutta olkoon!… Käryä on hän kädessäni. Minun rihmoistani hän ei pääse. Minä itse vartioin häntä… Epäilköön! Se karkaisee vaan hänet sitä lujemmaksi minulle…" — ja nostaen sormensa, jatkoi hän ilkeästi: — "Jehovan sitoumukset eivät enää tahdo kelvata. Yhteiskunnalliset liikkeet kääntyvät jo minun puolelleni, sillä minä maksan käteisellä… Harhama on johdettava niihin liikkeisiin. Silloin loppuu hänestä oma itsensä ja hän kulkee joukkoihmisen osana… Minun keriltäni hänen askeleensa ovat juoksevat… Lopuksi vielä hänelle: kielletty hedelmä… sisar… Aabel… johon Jehova lempeämmin katsoo… Ivatkoot minua Harhamat… naurakoot omenalleni… He ottavat minulta eukon kädestä vielä karvaan omenan…"

— "Joka on ihana nähdä ja makea syödä", — ivaili Horna.

— "Se sulo on Jehovan työtä… Ukko on punonut kaulaansa kauniin paulan", — lisäsi rietas Kehno. Perkele riemastui. Hän kerskui ylpeänä, kuin palava rovio:

— "Rimpuilkoot ihmiset… ivatkoot! He rimpuilevat turhaan, kuin pedot paulassa: minun paulassani… Ihmiselämä on…"

— "Ihmiselämä on sinun pirunpaulassasi rimpuilemista"— keskeyttivät enkelit. Perkele kohisi voiton ilona:

— "Maailmanlain mukaan häviää kerran kaikki oleva, uudet maailmat alkavat muodostua ja alkaa uusi maailmankausi. Kumpi meistä silloin on jäänyt voitolle, hänen henkensä tulee uusia maailmoita hallitsemaan. Silloin alkaa teille levon aika, sillä maailmanjärjestys on silloin minun kädessäni. Minun täytyy voittaa muutoinkin, kuin vuoroni oikeudella. Minun täytyy voittaa asiani oikeudella. Silloin on loppu Jehovan vallasta ja hänen enkelinsä ovat teidän palvelijoitanne. Kestäkää siksi!"

Enkelilaumat ylistivät taas tulen seasta herraansa:

"Suuret ovat sinun palkintosi. Niitä odotellen me sua palvelemme halk' ijankaikkisuuden. Jos maailmatkin radoillaan väsyisivät, me emme väsy. Sinun voimasi meit' aina virkistää."

Yhä vaelsivat varjoina langenneiden hirveät haamut. Seurasi uskottomien miesten ja vaimojen joukko. Punainen pilvi kohisi. Rankkana valui siitä tulisade… Vaimot vaelsivat käärmeillä rikoskumppaleihinsa sidottuina… Molempien hengitys on haureuden ilkeätä höyryä. Se tunkee rikostoveriin, kuin käärmeen kylmä ruumis… Vaimot parkuvat. Miehet kiroavat vaimoja.

— "Eevan hame on taas tulessa", — riemuitsi Perkele, osottaen kiroavia miehiä sihisevällä käärmeellä. Palvelijat nauravat. Tuomitut vaikeroivat.

Tuomituiden joukot lähestyvät kuilua… Lieska roihuaa sen syvyydestä. Pohja vyöryy tulimerenä… Onnettomat ratkeavat hätähuutoon… Ruumiit kiemurtelevat tuskasta, kasvoilla on kauhun kamala ele.

Vielä ponnistavat he voimiansa… Ei pelastusta… Synti painaa heitä kuiluun, kuin vuoksi… Kuilun pohja vyöryy tulivaahtona… Käärmeet puristavat rautavanteina, kuristaen luita rusaksi. Suuret joukot syöksyvät alas yhtä aikaa… Nousee ilkkuva ilohuuto… Perkele hymyilee. Palvelijat laulavat hänen ylistystänsä:

"Suuri olet sinä, Perkele. Sinä säret Jehovan vallan, lyöt Hänet kuin meren vaahdon. Sinä korjaat ihmislapset. Sinun helvetissäsi, sinun porttiesi takana on turvassa ihmishenki."

— "Ei vielä turvassa", — lausui Perkele hitaasti, käveli ajatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena:

— "Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä", — hän osotti helvettiä — "alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä vasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo astui alas helvettiin…"

— "Se röyhkeä!"—huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä Perkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena, ojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja lopetti puheensa:

— "Mutta hänen valtansa täytyy loppua. Minä olen uuden olevaisen kulmakivi! Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas… Ja mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi kiertää…"

Enkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua Perkeleen voiman ylistykseksi:

"Ei kenkään voi sua kiertää. Ei mikään ilman sua olla voi. Sä murskaat Jehovan vallan. Sä olet kaiken olemus, kaiken herra ja Jumala. Sinä kierit kaikkialla kierivänä kulmakivenä. Armahda sinä meitä! Armahda, armahda, armahda!"

Laulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa alkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden.

Noidan laulu.

Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuli-okaita…

On talvi-ilta.

Lähestyvän sydäntalven ensi pakkanen koettelee voimiansa, kiipeillen vallatonna talojen seinille ja paukkuen rakennuksien nurkissa. Katujen risteyksissä loimottaa nuotiotulia. Punainen kuunkehä kohoaa taivaanrannan alta ja alkaa kiivetä taivaan laelle. Sekin näyttää viluiselta, se on suuri ja punainen, kuin pakkasen purema. Näyttää, kuin tahtoisi sekin viluissaan puistahtaen sanoa:

Huh!

Kamarissansa istui mustasilmäinen morsian ikävissänsä ja soitteli pitkän iltansa kuluksi vanhaa Noidan laulua. Viereisessä, valaisemattomassa huoneessa, johon valoa pääsi ainoastaan mustasilmäisen morsiamen huoneesta, avonaisesta ovesta, keinui nelitoistavuotias mustakutrinen tyttönen välikatosta riippuvassa nuorakeinussa ja lauloi Noidan laulun sanoja itseksensä, haaveillen, morsiamen soiton säestyksellä:

"Mun mustasilmäinen tyttö kulta, kun vielä häissäsi viulu soi, sä itse itket jo katkerasti ja kalmanliinoiksi puhtahiksi häävuotees valkeat liinat jää."

Soiton ja laulun alkaessa oli Harhama tullut eteiseen. Hän säpsähti kuullessansa laulun. Tänään oli häntä kohdannut taloudellinen onnettomuus, joka oli vienyt lähes kolmannen osan hänen omaisuudestansa. Hän oli sen johdosta kiihtynyt, ja muisti nyt yht'äkkiä munkki Pietarin äskeiset sanat: "Ennen kun päivä on puolessa, voi tuuli nousta ja puhaltaa pois kultasi. Ennen kun häävieraat lähtevät, voidaan vaimosi ottaa sinulta pois". Munkki Pietarin luona tapahtuneen kohtauksen jälkeen hän läikehti kuin laine, herkkänä kaikelle.

Hän tuli levottomaksi, tajuamatta täydellisesti miksi. Soitto jatkui ja tyttö lauloi edelleen:

"Soi viulunkielet, ja neidot norjat, kuin noidat, tanssivat valkeissaan. Ne neidot laulavat noidan laulun ja häihin loihtivat noidan haamun, mi sulhon noituvi sulta pois."

Harhama viipyi yhä eteisessä. Hän kuunteli laulua vakavana ja mietti taas Pietarin sanoja. Ja silloin muisti hän myös himmeästi erään vanhan ennustuksen, samantapaisen kuin Noidan laulu. Se ennustus juohtui hänen mieleensä nopeasti, odottamatta, kuin salaman isku, ja yhä miettivämmäksi kävi hän. Hänen sielussansa heräsi hiljainen, taikauskoinen pelko ennustuksien toteutumisesta. Viimein koputti hän ovelle.

— "Ah!" — helähti iloinen huudahdus, ja ennen kun soiton sävel oli ehtinyt lakata soimasta, juoksi mustasilmäinen soittaja Harhamaa vastaan.

— "Tervetuloa!" — huudahti hän edelleen, ojentaen huoletonna kätensä Harhamalle. Palkkiokseen sai hän valkean ruusuparin.

— "Kiitos!" — lausui hän ne saatuaan, sievästi päätänsä nyökäyttäen. Ja kiinnittäessään toisen ruusuista Harhaman rintaan, jatkoi hän:

— "Tulemastasi nimittäin kiitos. Ruusuista riittää tämä":

Hän suuteli ruusua veitikkamaisesti.

Magda — se oli mustasilmäisen morsiamen nimi — oli varakkaan isän ainoa tytär. Suvun kantaisä oli Ranskasta paennut hugenotti. Vieraissa maissa kulkiessansa oli suku säilyttänyt kansallisuutensa, ja perheessä vallitsivat edelleenkin vanhat, ankarat, puhtaat tavat. Äiti oli kuollut jo Magdan nuorena ollessa.

Nyt oli Magda Harhaman kihlattu, oli odottanut häntä ikävöiden, soitellen iltansa kuluksi. Nyt oli hän tullut. Magda sitoi ruusua hänen rintaansa. Ruusu tuoksui, tytön poski punotti.

He astuivat huoneeseen. Magda heittäysi huoletonna pehmeään ylellisyyssohvaan ja vajosi hoikkia vyötäisiänsä myöten sen pohjattomaan pehmeyteen. Harhama katsahti hänen mustiin silmiinsä. Niissä oli jotain surullista. Silloin muisti hän taas äskeisen Noidan laulun ja munkki Pietarin sanat. Hänessä heräsi yhä voimallisempana taikausko henkimaailman salaisuuksiin ja hänen levottomuutensa yltyi, kuin liekkiin puhallettu valkea kuivassa taulassa. Mustakutrinen tyttö hyräili taas Noidan laulua ja Harhama uskoi sen sanojen ennustavan onnettomuuden tuloa.

Vihdoin Magda katkaisi äänettömyyden, huudahtaen:

— "Tiedätkö millä sanoilla minun pitäisi sinut aina ottaa vastaan?"

— "No?" — kysyi Harhama.

— "Sanalla: 'Vihdoinkin!'… Mutta…"

— "Mutta sinä säästät sen sanan oikealle paikallensa", keskeytti Harhama.

Magda katsahti Harhamaan kysyvästi.

— "Poisläksiäisiksi", — lopetti Harhama.

— "Hyy-i!" lausui Magda pahoilla mielin, kuin lapsi. Harhama pyysi anteeksi, suudellen hänen valkeaa kättänsä. Magda tuli taas hyville mielin ja jatkoi keskeytettyä lausettansa:

— "Mutta pelkään sillä häiritseväni sinua. Olet niin vakava ja työteliäs… Elämässä on paras tyytyä vähään, silloin ovat pettymykset pienemmät… Paras olisi, jos voisi ottaa kaikki itsestään", — lopetti hän surullisena, hiljaa huoaten. Ja hetken päästä lisäsi hän katkerasti naurahtaen, leikillä:

— "Eikö totta: Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuli-okaita?"

— "Niin… ehkä… Orjantappura… Kuinka niin?" — vastasi Harhama hajanaisena, hämillänsä.

— "Noo, niin…! Sekin, mikä siinä on kaunista, polttaa, kuin tuli, josta ei tiedä, milloin se sammuu… Mitä sitten se paha ja ruma…" — vastasi Magda ajatuksissansa.

Se oli virikettä Harhaman levottomuudelle. Magda oli hänessä näpännyt soimaan sen ainaisen sävelen, jolle hänen sielunsa oli viulunkielenä alati vireessä, katkeamaan asti, kysymyksen: mitä on elämä, kysymyksen, jolle munkki Pietari oli viisi päivää sitten virittänyt hänen sielunsa langat liiankin tiukkaan vireeseen.

Se mykkä sävel soi nyt Harhamassa. Magdan surullisessa äänessä värähti hänestä jotain outoa. Huoneeseen laskeusi lyijynraskas äänettömyys, ikäänkuin olisi äkkiä ilmestynyt tutun vainajan avonainen ruumisarkku keskellä lattiaa. Harhama nousi ja käveli levottomana pari kertaa edestakaisin. Magda heittäytyi huoletonna, miettivänä sohvan selkämää vasten ja näytti nyt kokonaan uponneen siihen.

— "Oli vähän ikävä tänä iltana", — keskeytti Magda äänettömyyden. — "On kuin olisi jotain tulossa."

Taas säpsähti Harhama. Hän näki Magdansa noissa toistuvan enteen jostain tulevasta onnettomuudesta, joka koputti ovelle rumana ja ilkeänä, kuin kuoleman niittomies. Hän mietti ja sovitteli Noidan lauluun vanhaa ennustusta, jonka hän oli miltei kokonaan unohtanut, vaan joka nyt tuikahti hänessä, kuin iltatähti, tai valo lapsuuden kodin akkunasta. Eräs pohjalainen noita oli hänelle ennustanut muun muassa:

— "Sinun häävuoteesi lakanat jäävät puhtaiksi, kuin ruumiin käärinliinat, ja mustatukkainen, arpirintainen nainen tuottaa sinulle onnettomuutta. Pakene häntä silloin, kuin kuusi kirveettä kaatuu, sillä luoma hänen rinnassansa on pirunpurema."

Kaikki muut tämän noidan ennustukset olivat toteutuneet, paitsi tämä ja eräs toinen, jonka Harhama joskus sovitti teostansa tarkottamaan ja joka kuului:

"Sinä kirjoitat kirjan, jonka lehdet muuttuvat linnuiksi, lentävät ympäri maailman ja palaavat takaisin seppeleet nokassa."

Tämä ennustus oli tapahtunut juuri seuraavana päivänä sen jälkeen, kun hänessä oli herännyt ajatus kirjoittaa teos Jumalaa vastaan. Nyt huomasi hän ensi kerran, että ennustus sopi Magdaankin ja Noidan lauluun. Miksi pitikin Magdalla olla musta tukka ja mustat silmät!

Äänettömyys jatkuu, levottomuus yltyy… Talon huonetonttu, vanha, lempeä hämärä hiiviskeli nurkissa ja huonekalujen varjoissa salaperäisenä, kuin olisi tahtonut sanoa: Ei sitä tietä… ei sitä tietä… jos toteutuukin. Tyttönen hyräili edelleenkin Noidan laulua, keinuen kutrit hajalla pimeässä huoneessa, nuorakeinussa. Taas katkaisi Magda tukahduttavan hiljaisuuden puhuen ikäänkuin ajatuksistansa havahtuen:

— "Mitä minun pitikään sanoa?… Ah, niin!… Odotin sinua, että kirjoittaisit kanssani osotteita hääkutsumuskirjeisiin… Tahdoin kirjoittaa ne sinun kanssasi."

Pöydällä oli paksu pino erikielisiä painettuja kutsukortteja. Magda ja Harhama alkoivat työnsä.

Mutta työhön päästyä rauhottui mieli, ikävä haihtui ja ennustukset unhottuivat. Huoneessa syntyi uusi, näkymätön elämä: Aika kului ja iloiset valot karkeloivat varjojen kanssa työn tahdissa. Huonetonttu, lempeä hämärä, hymyili, ripsehti nurkissa ja kuiskaili: Ne laittavat häitä.

Häitä, häitä! — kuherteli häkkiin sulettu lintupari.

Ilta kuluu, yö joutuu. Kello lyö yhdeksän… kymmenen… yksitoista… Tyttö heltyy, poski hehkuu… Vanha hämärä hymyilee, kuin isoäiti leikkiville lapsille… Kello lähestyy kahtatoista… Morsian uneksuu ikuisesta onnesta ja rakkaudesta. Hän uneksuu ainaisesta juhlapäivästä, jonka aatto-ilta on nyt. Huomenna valkenee jo juhlapäivä. Pirtti on puhdas, arkipäivän huolet ovat pois lakaistut. Ulkona on kevät kukissaan, sisällä sunnuntain rauha… Hän sytyttää valkean kotilieteen, hän pitää sitä valkeaa vireillä ja vartioi sen puhtautta… Jo kokoontuu perhe lieden ympärille. Kaikki ovat kirkkopuvuissaan… Alkaa työnjuhla, rakkaudenjuhla. Mies kirjoittaa teostansa rauhallisena, hän lukee sen ääneensä; hän hoitaa valkeata… Silloin kuuluu kehtolaulu… Jo lepertelee lapsi äidin sylissä… Mies keskeyttää työnsä, suutelee lastansa, syleilee vaimoansa… Tuli palaa koti liedessä yhä lämpimämpänä, puhtaampana… Jo leikkii lapsi lattialla… Jo kuuluu lasten iloinen puheen sorina… Hän lukee niille Herran sanaa. Mies kuuntelee vakavana, lapset hartaina… Iltakello kumahtaa. Hän siunaa lapsensa; hän silittää rypyn miehen otsalta. Hän kohentaa tulta kotiliedessä. Hän rukoilee lasten ja miehen puolesta… Mies lepää työstänsä. Hän valvoo lapsen vuoteen vieressä…

Aika kuluu; kesä joutuu… Jo palaavat lapset marjasta, täydet tuohkoset käsissä, tytöllä punanen havu tukassa… Jo kulkevat he koulussa… jo käyvät he kalastamassa… jo tekevät he työtä isän apuna. Syksy joutuu; pihlajanmarjat kypsyvät, mutta yhä istuu juhlapukuinen perhe puhtaan kotilieden ympärillä; yhä kestää rakkauden ja työn juhla. Tytär silittää rypyn isän otsalta, poika tukee äitiä… Hän ottaa kirjan ja lukee: "Kiitetty ole sinä, kaikkien vuodenaikojen Jumala!"

Kuka voi häiritä avioliiton, rakkauden- ja työnjuhlan sunnuntairauhaa…

Kello löi kaksitoista… Tyttö havahtui, unelma loppui… Mustakutrinen, uninen tyttönen heilautti taas puolipimeässä huoneessa nuorakeinunsa heilumaan ja hyräili Noidan laulua:

"Kun vielä häissäsi viulut soivat, jo lähtee sulhosi toisen luo. Ja musta multa sen muistot peittää. Hän kalman kullaksi sinut heittää; ei palaa luoksesi milloinkaan."

Se avasi uudestaan salaisuuksien pimeän seinän raon…

Levottomuuden tungetteleva kärpänen kiusotteli taas Harhaman mieltä. Hänen otsallensa nousi ryppy. Ajatuksissansa käveli hän edestakaisin pehmeällä, upealla matolla… Hän koki salata levottomuuttansa, haihduttaa sitä… Mutta sen verkko kutoutui nopeammin, kuin hän ehti sitä purkaa…

Tyttö keinui… ennustus irvisteli laulusta…

Magda istui mietteissään, pehmeään sohvaan uponneena, nojaten päätänsä sen selkämään. Hänen tukkalaitteensa oli au'ennut ja tukka valahtanut hartioille… Uninen tyttönen heilautti nuorakeinunsa korkeammalle ja jatkoi Noidan laulua:

"Vaan nainen valkea, mustatukka se turman teille sulhosi vie: käs'raudat raa'at sormuksi tuopi ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!

Jo kulkee sulhosi harhan soilla, jo kohta häpeänviulut soi. Tie ilkkuu, eessä on turman kuilu; ei lakkaa soimasta pilkanhuilu. Niin noidan tanssia tanssitaan."

Laulun ennustus kietoi Harhamaa Hiiden salaperäisiin verkkoihin…

Jotain samaahan oli pohjalaisnoita ennustanut… Harhaman olemuksessa avautui jokaikinen solu ja niistä pursusi hänen sieluunsa taika-uskon kylmä usva. Hän oli seisovinansa syvyyden lähteen reunalla, jonka pohjalla mustat noidat keittävät mustista käärmeistä ihmiskohtaloita salaperäisissä kattiloissa… Sielunsa kaikilla voimilla yritti hän nähdä niiden nokisten patojen sisältöä… Hän kurotti lähteeseen… Sen pinta oli sysimusta. Syvemmällä lorisi elämän vallaton vesisuoni, nauraen hänen uteliaisuudellensa… Pinnan alla päilyi hänen oma kuvansa ja kylmä viima nousi pohjamudasta…

Mutta huoneessa helotti pyhäaamun lempeä rauha, kuin yksinäinen metsänkukka päivänpälvessä… Tyttö uneksi nuorakeinussa… morsian pehmeässä sohvassa. Harhama oli vaiti… Hän laski laskelmiansa, kurotteli noitien patoihin. Harhanäöt alkoivat tanssinsa… Hän oli näkevinänsä pimeässä huoneessa mustatukkaisen noidan ja morsiustytöt tanssimassa noidantanssia. Taas heilahti nuorakeinu korkealle… tyttösen kutrit hulmahtivat ja hän jatkoi:

"Häät toiset joutuvat. Neidot norjat jo lähti kukkia poimimaan. Vaan kalmankukkia nurmi nuokkuu ja Tuonen tuoksua kuusi tuoksuu; ja kalmat tanssivat valkeissaan."

Harhama yritti riuhtaista itsensä ylös ennustusten mutaisista pohjista. "Hullutuksia!" — ajatteli hän ja naurahti väkinäisesti. Mutta nauru tarttui kurkkuun ja salaisuuden liejupohjista nousi uusia aaveita, kuin mustia höyrypilviä noitien padoista… Talon vanha huonetonttu, lempeä hämärä, näytti muuttuneen vanhaksi noidaksi, joka hymyili ilkeästi nurkissa. Varjot vilahtelivat pahoina henkinä… Harhama sommitteli taas kokoon tarua pohjalaisnoidan ennustuksesta, Noidan laulusta, Pietarin puheista ja Magdan silmistä ja tukasta… Huoneessa vallitsi täydellinen aatto-illan tunnelma. Kaikki oli hiljaa, kuin äiti nukkuvan lapsensa kehdon luona. Ei tohtinut puun lehti värähtää, ei lintunen livertää, eikä suriseva hyttynen häiritä elämän aaton iltatunnelmaa. Harhama oli näkevinänsä kalmankukkien surullisina nuokkuvan kuusikon kelmeässä valossa… Magda otti kitarran polvillensa, kietoutui aatto-illan unelmoihin ja näppäili kitarrasta jonkun, sieltä täältä Noidan laulusta poimitun säveleen. Uninen tyttö innostuu sitä kuullessaan. Nuorakeinu heilahtaa korkealle ja tytön kutrit hulmahtavat taas pimeässä, kun hän jatkaa, Magdan näpätessä jonkun sävelen säestykseksi:

"Ja kalmankukkia neidot toivat ja niistä seppele solmitaan. Jo kalmanliinoiksi neidot loivat häävuotees' entiset liinat oivat; hääviuluna kuoleman kantele soi."

Samassa kumahti kello läheisessä tornissa ilmottaen aamuyön ensimäisen neljännestunnin. Noidan laulu oli loppuun laulettu; nyt odottivat kaikki sen toteutumista hartaina, äänettöminä. Huoneeseen laskeusi taas lauvantai-illan hiljaisuus, rauhallisena, kuin lempeä, pehmeä lumisade… Nuorakeinu heilahteli itseksensä. Uninen tyttönen nojausi sen nuoraan, uneksien tulevan hääillan iloista ja makeisista ja kukista ja vieraista… Magda istui kitarra polvilla, haaveillen sen odotetun, suuren huomisen valkenemisesta… Hänen sielustansa oli puhdistettu pois kaikki arkipäivän tomut… Pirtti oli puhdas, puut pilkotut kotiliettä varten ja pinotut lieden reunalle… lattialle siroteltu pikkuisia, tuoksuvia havuja… Hän odotti vaan, milloin kello kumahtaisi ja kutsuisi aatto-illan iltarukoukseen…

Tornissa ilmotti puoli-yhden lyönti yön kulkua… Alkoi elämän iltarukouksen hetki… Entisen elämän päivä laski rauhallisena yön iltaruskoisille huulille… Hääyön armaat unet alkoivat pulputa kätköistänsä… Punaiset havukukat tuoksuivat lattialla. Morsian rukoili sielussaan päättyvän, poutaisen neitsytpäivänsä iltarukousta, ja tyttönen nukkui nuorakeinussa.

Jo oli laannut soimasta puoli-yhden toinen lyönti. Harhama suuteli Magdan kättä ja lähti…

* * * * *

Ulkona kylvi kuu kylmiä säteitänsä jäiselle kadulle. Harhama oli niissä kuulevinansa Noidan laulun säveleen hyppelevän säteestä säteeseen, kuin näppäykset kanteleen kieleltä toiselle. Hän katsahti levottomana taaksensa. Magdan huoneessa oli akkunaverho vedetty syrjään ja raosta näkyivät Magdan mustat silmät. Ne näyttivät nyt surullisilta. Mustilla silmäripsillä kimaltelivat kuun kirkkaat säteet. "Ne ovat kyynelten edellä kävijöitä", ajatteli Harhama raskaasti huoaten. "Joutavia!" — mutisi hän vihdoin ja kohotti hartioitansa, ikään kuin pudistaaksensa niiltä aaveet. Reippaana heilautti hän lakkiansa. Magda nyökkäsi uutimen raosta ja Harhama katosi kuun kelmeään sädesateeseen…

* * * * *

Kello löi yksi, kun Harhama saapui kotiinsa. Palvelija avasi oven, tyytymättömänä siitä, että hänet oli herätetty yön parhaasta unesta.

— "Kirje tuotiin juuri tohtori Kirchneriltä… Siellä on pöydällä", — lausui palvelija, lisäten poistuessaan:

— "Kuuluu olevan hyvin kiireellinen."

Harhama astui huoneeseensa. Lamppu valaisi sitä himmeästi. Hän oli tuonut sielussansa äskeiset mielikuvat, uskon ennustuksiin. Hän oli näkevinänsä huoneessansa niiden jatkon. Seinillä ja nurkissa häilyvät varjot näyttivät hänestä mustatukkaisilta noidilta, jotka olivat kokoutuneet tanssimaan öistä noidantanssia. Kirjoitustelineellä oli kirje, jolle lampun valo laskeusi väkisten, vapisten, kuin lepattava perhonen, joka arkaillen laskeutuu kukkaan, juuri kuin olisi pelännyt siihen koskea. Harhama oli äärimäisyyteen asti hermostunut päivän tapauksista, taloudellisesta onnettomuudesta, Noidan laulusta ja vanhan ennustuksen uusiutumisesta. Salaman nopeana sovitti hän sen jo Kirchnerin kirjeeseen. Hän muisti, että tämä vanha tohtori oli Magdan kodin perhelääkäri. Hänellä itsellänsä taas ei ollut Kirchnerin kanssa mitään asioita, jotka olisivat olleet niin kiireellisiä, että palvelija olisi pitänyt lähettää kirjettä tuomaan myöhään yöllä. Hermostuneena repäsi hän kirjeen auki ja luki:

"Rakas herra Harhama!

Matkani johdosta sain vasta tänään tiedon kihlauksestanne Magdan kanssa. Ystävänänne ja Magdan ystävänä pidän velvollisuutenani ilmottaa, että Magda ei voi tulla vaimoksenne, eikä lastenne äidiksi, sillä hän ei ole naisena normaali. Hän itse ei ole siitä tietoinen, eikä isänsäkään. Sen tiedän ainoastaan minä, joka olen häntä hoitanut lapsuudestansa asti. Lähemmät tiedot saatte, kun poikkeatte luokseni.

Ystävyydellä

Kirchner.

P.S. Luotan hienotunteisuuteenne siinä, että Magda ei saa tätä tietää, ennen kun hänet on valmistettu tietoa vastaanottamaan. Sama."

Se oli salamanisku äsken nousseesta pilvestä, myrkyllinen pore, joka kohosi noitien mustasta padasta, ihmiskohtaloiden juurien salaisilta mutaperiltä.

Harhama seisoi hetken ajan tajuttomana. Hän tunsi salamaniskun aivoissansa. Hänen päänsä tuntui muuttuneen raskaaksi möhkäleeksi, joka painoi hänen hartiansa kokoon. Seinillä häilyvät varjot näyttivät ilkeiltä, laihoilta noidilta. Sitten alkoivat taas ajatukset tehdä työtä epäselvänä kaaoksena. Mielikuvat poreilivat kuplina, ilmestyivät nopeasti… tanssivat hetken… hajosivat ja vaihtuivat toisiin. Hän oli kuulevinansa Noidan laulun, hän oli näkevinänsä pohjalaisen noidan. Huoneen seinillä ja nurkissa häilyvät varjot kurottivat jo toisillensa laihoja käsiänsä, valmiina alkamaan hänen ympärillänsä öisen noidantanssin. Vanha kello naksutteli raskaasti, kuin moukari. Harhama tunsi voimiensa pettävän; polvet vapisivat. Varjot alkoivat tanssia sydänyön hurjaa tanssia.

Harhama luki kirjeen uudestaan. Hän etsi siitä vielä jotain olenkortta mihin tarttua, mutta löysi varmuuden siitä, että unelmat olivat tuhaksi palaneet. Hän oli jo likomärkä hiestä. Kirje putosi hänen käsistänsä lattialle… Sen putoaminen vaikutti hänen jännitettyihin hermoihinsa, kuin jysähdys. Hän vavahti.

Silloin rusahti Harhamassa jotakin rikki.

— "Kirous!" — huudahti hän ja vaipui ajatuksiensa vyyhtiin pehmeään nojatuoliin. Varjot tanssivat yhä hurjemmin, kello naksutteli kovemmin… Jonkun ajan kuluttua selvenivät hänen ajatuksensa hiukan… sekaantuivat uudestaan ja taas selvenivät. Pää tuntui yhä raskaammalta. Hän oli istuvinansa elämänsä raunioilla ja mennyt elämä kulki nopeina kuvina hänen ohitsensa, iloinensa, suruinensa, toiveinensa, taisteluinensa, voittoinensa, pettymyksinensä. Upea kotinsa muuttui hänelle nyt arvottomaksi, sillä kodin päämäärä oli poissa; sen johtolanka oli katkennut… liesi oli jäävä kylmille. Poissa oli elämäntarkotus, se, jota varten hän oli viime aikoina koonnut kultaa. Asunto oli autio, elämä tyhjä ja tulevaisuus tomuna… Vaimonsa uneksittu perintö inhotti häntä. Oma kultansa voi antaa hänelle ainoastaan sitä, mihin hän oli jo kyllästynyt…

Eikä hän tiennyt, miksi nyt kaikki koski niin kipeästi… Oli hän ennen kovempaakin kokenut… Mietteiden verkko sotkeutui… Turhaan koetti hän sitä selvittää, pujotella puikkarille. Sitä tehdessä hulmahti hänen silmiensä eteen munkki Pietarin kuva, ja jäisenä virtana tulvasivat hänen sieluunsa hänen sanansa: "Jumala koskee sinuun sauvallansa ja rikkauden viehätys varisee sinusta, kuin pöly, ja kulta polttaa sormiasi."

Nyt oli Jumala koskenut häneen. Hänen sauvansa oli sattunut häneen, kuin salama korven vetreään kuuseen, ja kuusi murtui kuin ruoko. Hänen sielunsa ikuinen tuli syttyi… Jumalan ja kuoleman ajatus virisi. Rikkaus oli nyt hänelle pölyä… elämä sumua… Kuoleman koiperhoset lentelivät taas hänen ympärillänsä ja voitonseppele päässä kohosi hänen edessänsä kaiken-häviö…

Kaikki se salaperäinen, joka viime päivinä oli pulpunnut Harhaman eteen, näytti kietoutuneen yhteen todellisuuden kanssa ja kulki nyt kylmänä usvana hänen editsensä: Viisi päivää sen jälkeen, kun munkki Pietari oli verrannut hänen rikkauttansa erämaan juoksevaan hietaan, oli tuuli käynyt ja vienyt osan hiedasta. Ennen kun häävieraat olivat kutsutut, olivat valoisat kodin unelmat poroksi palaneet, ja niiden poro laski nyt sateena hänen sieluunsa.

— "Huh!" — huokasi Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltansa. Se huokaus tuntui hänestä itsestänsä kamalalta huuhkajan huudolta. Hän huomasi olevansa kotonansa yksin, kuin yölintu autiossa korvessa.

Alussa, kuten sanottu, olivat hänen ajatuksensa sekava kaaos. Hän ei täysin käsittänyt, mikä isku häntä oli kohdannut, tai oliko mikään. Mutta vähitellen alkoi pulpahdella pinnalle joku selvä ajatusten kupla. Sielun sekasorrosta tuikahti silmään jokunen tajuttava yksityiskohta. Ja ensimäisenä tuikahti juuri hänen olemuksensa ydinkysymys, hänen epäilyjensä keränpohjallinen, sen vyyhti ja langanpää, se suunniteltu teos Jumalaa vastaan. Kun munkki Pietari oli puhaltanut taas sen hiilen tuleen, oli häneen näiden viiden viime päivän kuluessa tulvaveden tavoin virrannut palava sisällinen halu toteuttaa se elämän kuluttava unelma, ryhtyä julkaisemaan sitä teosta, jonka yksityiskohdatkin hän oli jo veistellyt valmiiksi, ihaniksi runohelmiksi. Sen suuret luonnokset aukenivat taas hänen eteensä yhtenä ainoana sivuna, loistavana, kuin revontulinen taivas. Hän oli yökaudet niitä miettinyt. Teos oli hänessä niin valmis, se oli niin helmikirkas, kuin tähdillä kylvetty taivaan kupera.

Hän oli vaan odottanut kodin rauhaa, toteuttaaksensa elämänsä rohkean aatteen.

Mutta nyt oli hänelle kaikki arvotonta. Hän istui elämänsä ihmis-rauniona, josta nousi menneiden mieli tekojen pöly ja palaneitten toiveiden tukahduttava katku.

— "Huh!" — kuului taas yksinäisen huuhkajan huokaus autiossa asunnossa. Harhama alkoi vajota syvää syvemmälle epäilyksen mutaperään hetteeseen. Hänen teoksensa runoloisteiset luonnokset himmenivät sitä mukaa, kuin hän vaipui, ne himmenivät, kuin etenevä, tähdillä tulitettu taivaanlaki. Epätoivon tuli leimahti hänessä silloin polttavampana, kuin koskaan ennen. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän olevansa täydellisesti rauskaksi lyöty. Pitkä, vihlova huokaus nousi hänen povestansa, kuin suitsuava, karvas häkä raunion tuhan pohjalta, kun sade siihen laskee.

Mutta se suuri kaiken-häviö nosti hänen edessänsä korkealle valtikkaansa…

Ajanvirta valui välinpitämättömänä uomaansa pitkin… Kello mittaeli säälimättömillä naksahduksillansa sen kulkua…

Eivät pysähdy ajan pohjavedet katselemaan savuavia ihmisraunioita… Ei tunne sääliä elämä…

* * * * *

Hiukan selvenivät taas Harhaman ajatukset. Hänen sielussansa avautui pieni pilvenrako, josta hän voi nähdä jo selvemmin henkisen tilansa. Hän tunsi itsestänsä vuotavan ulos olentonsa ytimen, teoksensa aatteen, ja sen sijalle virtasi epäilyn polttava laava. Mutta sekään huomio ei jaksanut nyt kauvaksi aikaa tuketa hänen ajatuksiensa ryöppyä. Kaikki oli hänessä nurin heitettyä. Usko ja taika-usko, epäily ja kieltämys sekaantuivat ennustusten ja äskeisten tapausten sakkaan ja kiehuivat kaaoksena, josta nousi aina uusia kuvia mustina höyrypilvinä…

Mutta vähän väliä levisi kaiken muun päälle välinpitämättömyyden kylmä, harmaa tuhka, ja esille ryöppysi se ainainen mietteiden lieju. Mieli yösynkkänä tarttui hän taas jumaluuden kysymykseen, raaoin, uhmaavin käsin, kuin murhamies uhriinsa. "Onko Häntä, vai ei?" — kyseli hän itseltänsä. Siitä johtui hänen ajatuksiensa virta viime keskusteluunsa munkki Pietarin kanssa. Hän punnitsi Pietarin jokaista sanaa, kuin saituri kultamurua. Magda, koti, kaikki unohtui hetkeksi. Hänen korvissansa kumisivat Pietarin sanat: "Kaikki, jonka perustuksena ei ole Jumala, on aallonharjalle rakennettu."

— "Minun perustuksenani Hän ainakaan ei ole ollut", — mutisi Harhama katkerasti. Mutta hetken perästä kohosi hänen sieluunsa outo kysymys, synkkä, kuin syvyydestä nouseva musta aave:

— "Olisiko ehkä ollut Hän pysyvämpi aallonharja?… Olen niin monelta harjalta suistunut… tämä oli vaan korkein…"

Lampun liekki lepatti levottomasti…

Mieli mustana sytenä mietti hän vastausta, mutta turhaan. Hän punnitsi munkki Pietarin toisia lauseita. Sitä tehdessään hän huomasi, että Pietarin ennustavat sanat olivat toteutuneet. Sielun hämähäkki kutoi jo harmaata verkkoansa… Hän alkoi sotkeutua epäilynsä loppumattomiin rihmoihin, käsitykset sekaantuivat, tuskan kylmä hiki nousi otsalle… Kysymyksessä oli hänen henkisen elämänsä, henkisen työnsä ja miettimisensä poroksi palaminen… Neuvotonna seisoi hän sen palon edessä… Hänen korvissansa soi, pää painoi hartioita tulipallona… Äkkiä leimahti hänessä palava halu nähdä munkki Pietaria…

Lampun liekki lepatti silloin entistä levottomampana…

Se kaiken-häviö irvisteli Harhamalle mustana piruna… Hänen henkensä kiemurteli sen kynsissä… tappeli kuin peto paulassa… Mitä voimakkaammin hän taisteli, sitä kireämmälle vetäytyi paulan surmansilmukka… Lampun valo tanssi iloisena… Kierroksen tehtyänsä palasivat Harhaman ajatukset aina ja aina siihen perhostuleensa… Hän hapuili Jumalaa, sitä hämärää, suurta henkeä… Hän kurottautui tarttuaksensa Häneen… ja sai kiinni — hämärän hiuksesta… Kuidut alkoivat juosta epäilyksen tappurakuontalosta…

Hän kuuli kellon naksuttavan. Sen lyönnit tuntuivat kohtalon raskailta iskuilta. Niistä johtuivat hänen ajatuksensa taas sokeaan sattumaan, joka määräsi ihmiselämää. "Sattuma!" — ajatteli hän ynseänä, väsyneenä… — "Siinä se onkin se Jumalan sormi, jonka ihmiset uskovat heitä johtavan!… Pyh!"

Lampun valo leimahti korkealle iloisena ja rauhottui sitten.

— "Sillä Jumalako olisi kaiken tämän taas sommitellut… sopan!… Ja mihin kelpaisi semmoinen Jumala, jolla ei ole parempaa tehtävää?" — ajatteli hän edelleen… Lampun valo leimahti vieläkin korkeammalle ja asettui rauhallisena palamaan.

Ja taas ja taas sommitteli hän kokoon ryöppyävän tarun vanhasta ennustuksesta, Noidan laulusta ja mustatukkaisesta naisesta, jolla on ruskea luoma toisessa rinnassa… "Miksi se luoma… ja mitä se luoma merkitsee?"' — ajatteli hän. Lopuksi alkoi kaikki tanssia hänessä hurjaa tanssia. Päivän mielikuvat, kalmat, noidat, ennustukset nousivat höyryinä mustista soista. Ne tulivat lihaksi, alkoivat tanssia Noidan laulun sävelien soidessa… mustat tukat hulmahtelivat pimeässä vierashuoneessa… valkeat kalmankääreet vilahtelivat… Harhaman pää kävi raskaammaksi. Hartioita tuntui painavan myllynkivi. Ajatukset etsivät jotain uutta elämän langanpäätä… tai tulevaisuuden ovea… etsivät, väsyivät… haihtuivat lopulta, kuin pöly pimeään… Ja sinne hävisi koko elämä…

Mutta pimeässä kohosi kaiken-häviön haamu, pysyvänä kuin ijankaikkisuus, häviämättömänä kuin avaruus…

Kauhun iskemänä nousi sen edessä vielä kerran Harhaman henki, se paulaansa punoutuva peto… Siipirikkona petolintuna syöksyi se sitä tulta vastaan, jossa se oli siipiensä käret polttanut… Se tuli poltti ja kiehtoi… Lopulta lannistuivat hänen henkensä voimat… Välinpitämättömänä laski se siipensä alas… Hän kaipasi munkki Pietaria: Hän oli tarpeeksi tapellut ja istahti väsyneenä elämän alkulähteen korvalle… Se ikuinen iltahämärä painoi hänen silmiänsä…

Lopulta voitti väsymys. Viisi viime vuorokautta oli hän kiemurrellut sisällisen tuskansa käsissä… Oli sattunut taloudellinen onnettomuus… Kaksi viime yötä oli hän valvonut seurassa, ja nyt näinä parina viime hetkenä oli hän elänyt kokonaisen vuoden, palanut, kuin kuiva tappura. Nyt olivat voimat porona, ajatukset tomuna. Hän nukahti.

Silloin Perkele hulmahti esille palavan lampun liekistä ja asettui hänen tuolinsa selälle, puhuen itseksensä:

— "Jehova, se vanha koronkiskuri, näkyy olevan miestä viekottelemassa orjakseen… Luulee sen eukon luota tulevan suoraan taivaan portille… Annetaanpa hänen matkalla poiketa ensin Hiiden myllyssä…"

Sen sanottuaan asettui Perkele tarkastelemaan nukkuvaa.

Silloin alkoivat oudot unikuplat poreilla Harhaman sielusta. Hän näki kummia unia, joissa päivän tapaukset tanssivat pohjana.

Hän on kävelevinänsä kuusikossa, jossa kasvaa mustia kalmankukkia… Mustasilmäiset morsiustytöt poimivat niitä, suru silmissä, mielessä kaiho… He poimivat niitä morsiuskukiksi, hääkukiksi… Kuusista tuoksuu kalman haju… Tulipunaiset linnut kynivät äänettöminä itseänsä niiden oksilla… niiden latvoissa istuvat korpit ja lammikossa ui musta joutsen…

Sitten alkavat morsiustytöt laulaa Noidan laulua… Harhama säpsähtää… Tytöt laulavat mustasilmäisestä morsiamesta… Sävel on kumma, sanat salaperäiset… He laulavat morsiamesta, jonka häävuoteen liinat jäävät odottamaan kalman häitä… He laulavat sulhasesta, joka häistänsä lähtee mustatukkaisen naisen luo.

Laulu jatkuu… Ennustus pulppuaa edelleen… Jo kulkee sulho harhapoluilla, valkea nainen muassa… Nainen sitoo hänet rautaisilla sormuksilla… Kohta soivat häpeänkellot… Turman maalle vie harhapolku. Nainen juo siinä sulhasen häpeänmaljan…

Sitten alkaa kuusikko pimetä… Kalman vaaleat tyttäret nousevat kivien koloista, pukuina ruumisliinat, kuolleen valkeat sukat jalassa… Morsiustytöt häviävät… Päivän kelmeä valo muuttuu kaameaksi kuutamoksi… Metsä hiljenee… kuusi tummenee… Tummien oksien lomitse laskeikse hämärä valo mustille kalmankukille ja kalmanneitojen valkoliinoille… Alkaa kolkko kuoleman rauha… Tuuli ei käy, ei koiku korppi… Tulipunaiset linnut istuvat äänettöminä…

Äkkiä laulahtaa musta joutsen lammikossa… Valittava ja haikea on sen laulu… Sen sävel on särkynyt… Joutsen nostaa siipensä… Siipien alta ilmaantuu kaksi valkeaa venettä, joissa istuvat kalman pojat, pajupillit kädessä… He tulevat kuolon mailta, valkeat liinat pukuina: hartioilla ruumisliinat, päässä pienoiset tuonenlakit…

Nyt alkavat venheet keinua… Kalman elottomat pojat soittavat pajupilleillänsä Noidan laulua… Surullinen on sävel, surullisempi sen kaiku… Valkoliinaiset tytöt kurottavat toisillensa käsiänsä… Tanssi alkaa… Se on kalman tanssia… Soitto on tuonen soittoa… Harhama on tuonenmailla…

Tanssi kiihtyy… Valkeat liinat heilahtelevat kuusien välistä kuun kaameassa valossa… Tuonen neitojen hajanaiset tukat hulmahtelevat… Pillit soittavat suruja… Kuusi tuonta tuoksuu… Kylmä on neitosen povi, katse on kumma, mieli apea… Pojat puhaltavat kovemmin pajupilleihin… Yhä hurjemmaksi kiihtyy tanssi… nopeampina vilahtelevat kalmantyttöjen valkoiset kantapäät…

Mutta sitten alkaa kuusikko pimetä… Joutsen levittää siipensä ja venheet solahtavat niiden alle… Harhama näkee ilkeän noidan lähestyvän… Sen tukka on musta, sen silmät herasiniset… Käsissänsä kantaa se rautaisia renkaita… Kuusikko pimenee, noita lähenee… Harhama yrittää paeta, mutta ei voi. Kaikki on kolkkoa, kuin kuolinkellojen soitto… Noita saapuu jo hänen luoksensa… jo suutelee se häntä… Harhama tuntee suudelman raukaisevan jäseniänsä… Hän väsyy sen poltosta… Jo sitoo noita hänen käsiänsä rautaisiin renkaisiin… Harhama yrittää vastustaa, mutta sumuna pakenevat voimat… Hän koettaa huutaa, mutta noita tukahduttaa huudon polttavalla suudelmalla… Harhama raukeaa kokonansa…

Noita paljastaa rintansa… Toisessa rinnanpäässä on ilkeä täplä… Se kasvaa ja laajenee… Noita heittää sen Harhaman hartioille… Se on ilkeä ja kylmä… Harhama värisee inhosta…

Silloin kuuluu voihke maan povesta… Rotko avautuu Harhaman vierellä… Se on musta kuin yö ja kolkko, kuin hauta… Reunoista vuotaa häpeä, pohja kihisee kyykäärmeistä, mustana, kuin matopesä. Musta joutsen laulaa viimeisen, haikean laulunsa, vihlovan, kuin hätähuudon… Kuusikko pimenee… Ei vilahda enää valo… Metsä on pilkkosen pimeä, maailma mustaa syttä…

Etäällä soivat häpeänviulut… Noita täyttää maljansa viinalla… Se on Harhaman häpeänmalja… Vaahdon siitä juo noita itse, sakan heittää Harhaman päälle… Sakka polttaa häntä, kuin tulinen happo… Katkera on häpeänmalja…

Korpit alkavat koikkua, huuhkaja huhuilee… Noita ryhtyy heittämään Harhamaa rotkoon, mustien käärmeiden ruuaksi… Korppien rääkkyminen yltyy. Harhama on tukahtua kauhusta… Tulikuuma on hänen tuskansa, hiki polttaa ihoa… Metsä on kuin pimeä hauta… Mustat käärmeet kurottelevat päätänsä… Kuilun reunalle on enää askel, kaksi… Korppien huuto on kamala…

Vaan etäältä kumahtaa kirkonkello… Korpit vaikenevat… Valo tuikahtaa. Munkki Pietari lähestyy pimeästä kuusikosta, risti kädessä, kasvoilla Jeesuksen lempeä ilme… Harhama yrittää huutaa häntä avuksensa, mutta ääni tukahtuu… Noita ponnistaa viimeisetkin voimansa… Hänen hiuksensa ovat muuttuneet sihiseviksi käärmeiksi… Kuusikosta kuu luu huuhkajan kamala huuto… Munkki lähestyy, risti loistaa kirkkaampana… Noita raivostuu. Korpit yltyvät rääkkymään…

Jo on Harhama rotkon reunalla… Siellä hyppelevät käärmeet kiekkoina… pohja kiehuu mustana matoläjänä… Hirveä on Harhaman hätä… kolea huuhkajan huhunta… Yö on syttä synkempi…

Risti kirkastuu… Se pilkottaa, kuin kodin akkunasta tuikkava tuli… Lapsuuden muistojen kellot kaikuvat tutuilta marjamailta… Taampana on kotimetsä, lempeänä, kuin äidin Isämeidän… Risti loistaa rukouksen keskellä…

Nyt syöksyy hän rotkoon… kiemurtelee, kuin käärme tulesta… Hän kurottaa tarttuaksensa ristiin… Pelastus…

— "Nyt!" — huudahti Perkele, koskien Harhamaa ja lisäten:

— "Kas, millä se vanha kalastaja pelottelee miestä verkkoonsa! Annetaanpa miehen valita. Onneksi se saituri kerran luotti liiaksi työnsä hyvyyteen ja lausui: 'Syö vapaasti!' ja Hänen heikkoutensa on nyt taas siinä, ett'ei voi omaa sanaansa tyhjäksi tehdä."

Perkeleen kosketuksesta vaihtui Harhaman uni kuin yö aamuruskoksi, hätähuuto lemmenlauluksi. Rotko muuttui ihanaksi Taika-lammiksi. Vaaraiset metsärannat ympäröivät sitä. Metsässä kukkui huoleton käki, linnut hautoivat pesissään, puut hohtivat kukassa ja lehdessä, kävyt kypsyivät ja oravat nukkuivat rauhallisina pehmeillä havunoksilla punaisien käpyherkkujen tuoksussa. Lammen selällä souteli komea joutsen ja lauleli lemmenlaulua rannan pensaassa hautovalle emolle, ja kala kuti lämpimässä aallossa.

Kukkana koreili lampi… Morsianna seisoi sen metsäranta… Kainona katseli se kuvaansa metsän kuvastimen tyynestä pinnasta…

Lammen keskellä kohosi Harhasaari, saarella satumajat. Rannassa uivat saaren neidot kaislikossa, kooten valkoisia lummekukkia… Harhaman vierellä seisoi veneensä perässä Herve-neito, pukuna kuutamoinen harso… Hän oli kaunis, kuin kuutamo: huuli oli marjaa, silmät suloa ja povi niinkuin kesänhelle…

Lämmin rinta punotti harson alta; laskoksista vilahteli paljas polvi… Veneen eteen oli valjastettu valkea joutsenpari… Herve-neito puhui Harhamalle, osottaen Harhasaarta:

— "Näetkö tuttua saarta tuolla? Katso!… Sen rannan kaislikossa lelluvat kypsät rinnat lämpimissä aaltoloissa, lummekukkien seassa… Tyttö tuoksuu siellä marjana aholla… toinen nukkuu sammalella, povi paljaana, syli avoinna… Siellä punottaa lämmin huuli viinirypäleen alla… Ne ovat ikuisen lemmen maita… Onni on sieltä kotoisin… Jos kaipaat lepoa, astu venheeseen!"

Harhama istuu jo veneessä. Vene keinuu aalloilla joutsenparin vetämänä… Yksinäinen joutsen ui laulaen sen rinnalla… Vene soluu saarta kohti, kuin kaunis joutsenlaulu… Jo keinuu se rannan kaislikon läpi saaren sisään… Kaislikossa lelluvat valkeat rinnat lummekukkien seassa ja pulahtaa solea ruumis… Jo tullaan saaren sisään… Lammikot läikkyvät siellä päivän kuvastimina… Metsä seisoo rantakukkana… Onni asuu maalla, lempi vesillä…

Joutsenet vetävät venettä hiljaa… Väre vierii päivän kuvastimelle… Päivän kuva heilahtaa… Syvyydessä huiskahtavat puiden latvat… Lumme liikahtaa, kaisla nuokahtaa…

Vene lähestyy Hurmanlähdettä… Viini lorisee siihen suoraan rypäleistä… Lähteen korvalla istuu Hilva-neito, harso pukuna, harppu soittimena… Hän soittaa joutsenen lemmenlaulua… Soitto viekottelee joutsenet lähteelle… Ei yksikään vene voi ohi solua, ensin sille poikkeamatta…

Lähteen ympärillä istuvat miehet… Neidot kantavat heille hopeamaljoilla lähteen vaahtoavaa viiniä… Harhaman vene pysähtyy lähteelle… Mustatukkainen tyttö tuo viinimaljan Harhamalle… Tyttö niiaa tarjotessaan… lämmin rinta sattuu poskeen ja polttaa sitä harvan harson läpi… Valkea, pehmeä vyötäinen viekottelee käsivartta… punainen huuli huulta. Huuli hehkuu… viini kuohuu; tyttö tuoksuu, viini maljassa vaahtoaa.

Vielä eivät miehet uskalla huulen ja viinin välillä valita… Silloin kohottavat neidot vaahtoavat viinimaljat ylös ja laulavat viinin ylistystä, tanssien laulun tahdissa… Nyt valitsevat jo miehet… Voimakas viini huumaa kohta suonissa, ja vie niihin rohkeutta, nuoruutta ja voimaa.

Viini on vienyt voiton tytöltä… Tyttö nauraa vallatonna… Viini on valmistanut hänen voittoansa…

Mutta joutsenet laulavat jo haikean lähtölaulun ja vene keinuu edelleen saaren sisempään, Herme-lehtoon. Siellä on ikuinen kevät ja ainainen päivänpaiste… Nuoruus on siellä ikuinen, lempi alati puhkeava kukka… Siimes on siellä lämpöinen, kukka huumaava, elo nuoruuden tarua…

Siellä lymyävät neidot arkoina metsien pehmoisissa siimeksissä… Hurmanlähteellä rohkaistut miehet metsästävät heitä… Toiset neidot uivat lammikoissa lummekukkien seassa, toiset lymyävät puunoksilla lehtien ja tuleentuvien hedelmien peitossa… Rinnan päässä hohtaa pieni punehtuma, kuin kypsyvän hedelmän kylessä…

Jo istuvat miehet siimeksissä, tuoksuva tyttö sylissä… Metsästäjä on ansassa… Neito on ollut paulana polulla… Paula kietoo saalistansa… Mies punoo paulaansa lujemmaksi… Hän on osunut onnen ansaan… petolliseen lemmenpaulaan…

Jo alkaa lemmenjuhla… Koivusta vuotaa mahla tuohkoseen… Viinirypäleen mehu lorisee kultamaljaan… Tyttö juo koivun simaa, mies viinin voimakasta vaahtoa… Jo kietoutuu käsi tytön vyötäisille… Yhä enemmän punehtuu tytön kypsyvä rinta… Hermettäret istuvat joutsenien selässä, keinuen lammikoiden ulapoilla… He laulavat lemmen ylistystä… Linnut kuhertavat puussa, kalat kutevat vedessä ja perho liehakoi naarastaan… Jo puhuu mies lemmestä… Tyttö kietoo kätensä hänen kaulaansa… Laulu jatkuu… Nyt mies jo kuiskaa lemmestä ja tyttö vastaa suutelolla… Viini lorisee… paljas povi punehtuu kypsemmäksi… Jo uhkuu se lempeä… Neito heltyy kokonansa… mies raukeaa.

Vene keinuu edelleen…

Nyt saapuu vene saaren sisimpään, Tarusaaren utumajoille. Vene jää valkamaan… tulijat viedään utumajoihin… Siellä on ikuinen kesä ja ainainen hämärä… Siellä on lemmen ainainen yö… Neidot soittavat siellä harppua hiljaa… Toiset tanssivat hämärissä, tukka hajalla, tuoksuvat liljat kädessä… valkea iho ainoana pukimena… Valkea rinta punot taa siellä kypsänä povella… neito on hellä ja mies rohkea… Siellä ei huuli huulta heitä…

Soitto hiljenee… Hämärtyy yhä enemmän… Lämmin povi odottaa jo väsynyttä… Joutsen laulaa ihanimman lemmenlaulunsa houkutellakseen naaraansa rannan pensaaseen… Kukka aukaisee eminsä heteelle… Soitto hiljenee… Utumajat hämärtyvät… neidot heltyvät heltymistään… Jo muuttuu hämärä hekkumaksi…

Kauniit ovat lemmen tarinat. Utuiset sen asuinmaat…

Uni jatkuu, taru kulkee tietänsä… Mies sulaa vahana ja tyttö on simana… Yhä hiljenee, yhä hämärtyy… Joutsen laskee jo levolle naaraansa viereen… rastas nukkuu armaansa pesässä… Kaikki väsyy… raukeaa ja hämärtyy… Nyt alkaa lemmenjuhla… Harput soittavat hiljaista ylistystä viettien vapaudelle…

Harhama nukkui vielä. Perkele kuohahti levottomaksi ja hyppelehti tuolin selällä nukkuvaa katsellen.

— "Ei etemmäksi… ei unenhituistakaan etemmäksi, sillä siellä on taas se vanha saituri verkkoinensa!" — lausui Perkele hätäillen. Ja herättääksensä Harhaman, poistui hän kolinalla savutorven kautta.

Harhama heräsi unesta. Hän nousi kuin noidan padasta, kohtalon hämärä tienpää kädessä…

* * * * *

Kun Harhama heräsi, oli hän likomärkä. Hän oli nukkunut noin puoli tuntia. Ajatuksensa olivat nyt rauhallisemmat ja selvemmät, kuin nukkuessaan, mutta pian alkoivat ne taas sekaantua ja sovitella tapahtumia ennustuksiin. Unellensa ei hän pannut arvoa… Hermonsa olivat niin jännittyneet, että hän säpsähti paperipalan putoamista. Kello naksutteli raskaasti. Harhama oli nyt kuin hiillos, jonka sade oli pinnalta sammuttanut, vaan jonka pohjalla kytivät äskeiset tuskat, läkähdyttävänä tulena. Silloin tällöin puhkasi tuli tuhkapeiton ja pursusi ulos katkerana häkänä.

Ja taas tylsistyivät ajatukset ja sitten selvenivät, tylsistyivät ja selvenivät. Hän tunsi päänsä painavan hartioitansa. Se kävi yhä raskaammaksi. Vuori painoi hänen hartioitansa, eikä hän itse käsittänyt, miksi elämä tuntui nyt niin raskaalta, hän itse niin rikki revityltä. Magdan ja omaisuutensa menettämistä hän tuskin muisti. Hänen tuskansa syyt olivat hänelle nyt puoli-tuntemattoman ylimalkaiset. Hartioita painoi näkymättömien syiden myllynkivi.

Mutta kun taakka oli raskain ja hän itse rutistumaisillansa sen alle, sai hän taas allensa entiset valkohevoset… vaahto vilkutti elämän kuunsapen läpi, ja tuuli soitti siellä. Hän oikasi itsensä ja lausui päättävästi:

— "Mies oman myllynkivensä kanssa nousee vaikka haudastansa."

Kello narisi ja löi sitten kumean kolme. Ne lyönnit tuntuivat kohtalon iskuilta. Harhama lausui itsekseen halveksivasti:

— "Siihenkö loppuikin vetosi!… Kuinka lyhyt olet sentään, ihmiskohtalo!… Mies-ikä vaan!… Ja miten voimaton lisäksi! Mies lyö sinut murskaksi, etkä sinä miestä", — lisäsi hän tyynesti.

Hän pukeutui rauhallisena… Ovi narahti ja hän lähti talviyöhön.

Hetken kuluttua hän herätti vanhan lääkärin, tuli vakuutetuksi kaikesta, ja kun idän taivaalla alkoivat tähdet sammua, ilmoittaen päivän tuloa, lähetti hän morsiamellensa seuraavan öisen sähkösanoman:

"Magda!

Kiitos kaikesta! Häihinkutsujen lähettäminen keskeytettävä.

Harhama."

Sähkösanoman otti vastaan ja lähetti kihlattu tyttö, merimiehen morsian. Hän oli yötä valvoessaan uneksinut sulhasestansa, joka purjehti kaukaisilla vesillä. Hän uneksi purjeesta ja aavasta merestä ja rakkaasta merimiehestä. Öinen valvominen ja ajatukset olivat tehneet hänet hajamieliseksi ja hän vaihtoi sähkösanoman viimeisen sanan toiseksi.

Nyt seisoi Harhama yksin talviöisenä jäisen erämaan vaeltajana. Kuun kylmät säteet satoivat hangelle ja lännen taivas oli vielä täydessä tähdessä. Hän seisoi kadunristeyksessä ja hapuili tietä, minne lähteä. Hän muisteli tuttujansa, mutta ne nukkuivat. Hän ajatteli yhtä ja toista "paikkaa", missä ennen oli aikaansa kuluttanut, mutta ei muistanut sopivaa ja kulki, kuin kuiva lehti, jota pikkuiset tuulenpuhallukset kulettavat sinne tänne.

Mutta sitten muisti hän äskeiset unensa Harhasaaresta… Hän sai kohtalon langanpään käteensä.

— "Hiiden mylly… siellähän ovat vanhat tutut Harhasaaret… onnen ikuiset kotiperät!" — virkahti hän. Ja hän päätti lähteä sinne, kulkea uni johtolankana. Siellä sanoisi hän jäähyväiset luhistuneille elämän toiveille. Siellä hän keventyisi, rauhottuisi, unohtaisi kaikki ja päättäisi minne lähteä…

Hän istahti ajurin rekeen ja lausui:

— "Hiiden myllyyn!"

Ajuri läiskäytti ruoskaansa, reki hypähti kohona ja harakka naurahti katonräystäällä…

Hiiden mylly.

Elämä on kaunista tarantellaa… se on tulikuumilla neulankärillä tanssimista…

Hiiden myllyssä vyöryivät päällimäisinä elämän mustat mudat…

Se mylly oli hekkumoitsijoiden sauna. Siellä ui rikas elostelija aistikylvyissä. Henki sammui siellä ihmisessä, liha yksin eli. Mies kutitti siellä naisen, nainen miehen viettejä hereille… Siellä eli ihminen eläimenä sen armasteluaikaa… Mies hävisi siellä miehestä. Nainen lakkasi olemasta nainen…

Se mylly oli nautinnon kasvinmaa. Siellä rehotti irstailu, haureus versoi ja nautinto teki terää… Paheen kukkanuput puhkesivat siellä yön mustiksi likakukiksi. Tyttö tuli sinne nuppuna, povi puhtaana, hyve helmenä… Kului yö: helmet karisivat ja kukkasilmikkona kulkevasta naisesta puhkesi portto…

Siellä palveli ihminen ihmislihaa… Hänen henkensä siivet eivät kohonneet omaa kuvetta ylemmä…

* * * * *

Sanottu Hiiden mylly oli nimittäin ylhäisen luokan yhteinen huvittelupaikka. Sen loistavissa saleissa ja tarumaisissa majoissa viettivät aikaansa huvittelijat, niissä kuluttivat elostelijat elämänsä ja pelaajat rahansa. Sinne kantoi tyttö viattomuutensa, vaimo puhtautensa ja mies kunniansa. Siellä sadat mustapukuiset myllärit tekivät työtä, kantoivat laareihin viljaa, ihmistyötä, ja jauhattivat sen avulla ihmisistä ihmiskunnan perkkeitä.

Harhama oli viipynyt siellä välttääksensä kaikkia selityksiä, unohtaaksensa tuskansa. Matkalta kirjoitti hän morsiamellensa seuraavan lyhyen kirjeen:

"Magda!

Sähkösanoma on jo tuonut sinulle kiitokseni ja jäähyväiseni, jotka nyt vielä uudistan. Unohda minut, eläkä pyydä mitään selityksiä, sillä niitä en voi antaa. Kiitos rakkaudestasi ja ystävyydestäsi! Ole onnellinen!

Harhama."

Nyt istui hän eräässä Hiiden myllyn pienessä alppimajassa, jonka akkuna avautui myllyn loistavaan saliin. Hän oli lähettänyt kirjeen eräälle ystävällensä, lahjakkaalle virkamiehelle, Andrei Nikitinille, jota hän ei ollut pariin vuoteen tavannut, oli kutsunut hänet seuraansa Hiiden myllyyn. Nyt istuu hän ajatuksiinsa vaipuneena alppimajan akkunalla, odotellen ystävänsä tuloa. Pikkuinen musta perho lenteli rauhallisena majassa, istahtaen välistä akkunalaudalle, väliin Harhaman olkapäälle. Majaa valaisi pöydällä palava kynttilä.

* * * * *

Hiiden mylly on vielä verrattain tyhjä, sillä yöelämän aika ei ole vielä tullut. Loistavasti valaistu ja taiteella koristettu sali aaltoilee valomerenä, jossa valon säteet aivan tappelevat keskenänsä paikasta. Huone näyttää pakahtuvan siihen tulvaavan valon paineesta. Harhama oli usein ennen nähnyt tämän valomeren, oli keinunut sen välkkyvissä valoaalloissa joukko huumauksen mukana, mutta nyt näytti hänestä kaikki aivan toiselta, kuin ennen. Vielä edellisinä päivinä oli hän täällä paremmin viihtynyt, oli huumaantunutkin. Mutta sitten oli hän alkanut tuntea väsymystä, joka oli päivä päivältä lisääntynyt. Muisto uneksitun kodin luhistumisesta, kotilieden kylmäksi joutumisesta, nousi ajottain kuin raskas, harmaa vuori hänen hartioillensa. Se rutisti. Ja painon alta pursusi silloin aina hänen salaisen elämäntuskansa tulinen laava.

Silloin unohti hän aina ympäristönsä ja sommitteli yhteen äskeisiä ennustuksia ja tapahtumia, sotkien niiden rihmoihin myös munkki Pietarin puheet. Hänen hermostonsa oli siitä syystä jännittynyt ja väsynyt. Se oli herkkä pienillekin vaikutelmille. Pikku tapauksista loi se suuria kuvia. Kerta huomasi hän ajatuksensa johtuneen kynttilän rauhallisesta liekistä lapsuutensa aikaiseen kaskenpolttoon, kaskituleen, siitä metsä valkeaan ja lopulta yleiseen, valtaavaan maailmanpaloon.

Eilen oli hän jo kyllääntynyt Hiiden myllyn humuun ja lähtenyt väsyneenä aikaiseen pois. Hän oli jo päättänyt olla enää tänne tulematta, mutta sittenkin oli hänet tänne painanut joku voima aivan hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt istui hän yksin pikku majan akkunalla, katsellen raukeasti Hiiden myllyn seiniä, joilla taide uhkui runsaana, kylpien valomeressä. Mutta sekään ei häntä enää viehättänyt. Se milt'ei tympäsi. Ajatusten rihmat alkoivat taas keriytyä poroksi palaneiden suunnitelmien pölyävän tuhan ympärille.

* * * * *

Hän odottaa… Hiiden myllyn sadat myllärit seisovat jo valmiina, puettuina mustiin hännystakkeihin ja valkeat liinat käsissä, mutta mylly seisoo vielä väkeä odotellen. Perhonen lentelee rauhallisena alppimajassa ja kynttilän sydämessä lekottelee tyynenä vaalea liekki. Hiiden myllyn salissa istuu siellä täällä pienoinen ryhmä ja kuuluu hilpeä puhelun sorina.

Nyt alkaa jo kuulua soittimien viritystä ja väkeä saapuu. Ne ovat velttoja, keikailevia miehiä ja upeasti puettuja, kiemailevia naisia, aikansa ylhäisöä. Kaikkien kasvoilla on yöelämän tyhjä ilme. Ennen olivat nämä samat ihmiset näyttäneet Harhamasta toisilta: eloisilta, hienoilta, nuorilta. Nyt näkee hän niissä ränsistyneitä kasvoja, joita on keinotekoisesti nuorenneltu, ja niiden hienous näyttää sielun tyhjyyden kuvalta…

Ilta soluu yötä kohti. Väkeä alkaa saapua lisää, yksitellen, parittain. Orkesteri virittelee viulujansa Hiiden mylly valmisteleikse jo öiseen käyntiinsä…

— "Lähde pois täältä pahuuden pesästä!" — kuului silloin äkkiä tuttu ääni Harhaman takaa ja käsi löi häntä olalle. Hän katsahti taaksensa ja näki siellä hengelliseen pukuun puetun miehen, jonka kasvot näyttivät tutuilta, mutta missä hän oli ne nähnyt, sitä hän ei jaksanut muistaa.

Perhonen lenteli rauhattomana…

— "Anteeksi!" — lausui Harhama hämillänsä. — "En muista, missä olen näh…"

— "Nikitin!" — keskeytti tulija. — "Etkö tunne?"

Tämä oli Harhamalle yllätys. Niin sanottu maailmanmies oli pukeutunut hengelliseen pukuun.

— "Kuinka?… Anteeksi!" — huudahti Harhama hämmästyneenä.

Andrei Nikitin selitti nyt Harhamalle elämänsä oudon muutoksen syyt: Eräänä päivänä oli hän alkanut huomata entisyydestänsä nousevan polttavaa savua. Hänen mielensä oli särkynyt. Omatunto oli alkanut häntä soimata siitä, että hän eli toisten kustannuksella. "Olet nähnyt ympärilläsi puutosta ja kurjuutta ja sen keskellä olet elostellut Hiiden myllyssä", oli omatunto nuhdellut. Niinä aikoina, jolloin hänestä oli alkanut savu nousta, oli kuollut hänen morsiamensa. Se joudutti mielenmuutosta.

Sen jälkeen sattui hän näkemään pöyristyttäviä kohtauksia työväen asumissa kurjuuden pesissä, joissa hän alkoi kiertää harjoittaen hyväntekeväisyyttä. Ne lisäsivät hänen sisällisen taistelunsa paloa. Kerran sitten, kulkiessansa onnettomien asunnoissa, oli hän tavannut eräässä kojussa kokonaisen perheen — miehen, vaimon ja kuusi lasta — joka sairasti lavantautia. Nikitin alkoi kiihkoisasti kuvailla kurjuuden näkyä:

— "Huone oli kylmä… jääkylmä. Ruoka oli loppunut… ammoin, ammoin. Nälkä oli hiipinyt ihmisten suoliin teräväkyntisen kissan tavoin ja repinyt… repinyt. Sinä et tiedä mitä on nälkä?…"

— "En", — murahti Harhama.

— "Nälkää seurasi lavantauti. Se kaatoi koko joukon kojun likaiselle permannolle, samoille olkipahnoille. Kukaan ei kyennyt nousemaan itseäänkään siivoamaan. Eikä kukaan vieras sattunut tulemaan puhdistamaan ja korjaamaan… Siellä oli eläimellinen siivottomuus, kun minä tulin… Kuule kun sanon, kuule: yhteiskunnan työmies makasi siellä perheinensä haisevilla ulostuksillansa… puolijäätyneillä ulostuksillansa…"

Nikitin keskeytti ja käveli hetkisen, kuin raivostunut edestakaisin. Sitten pysähtyi hän Harhaman eteen jyrkästi, pani käden sydämellensä ja lausui:

— "Silloin nousi minussa täällä ääni ja sanoi: 'Andrei Nikitin! Nämä ovat sinun sormiesi jälkiä. Täällä haisee työmiehen vuoteena sinun elämäntyösi, sinä yhteiskunnan syöpäläinen!'…"

— "No, rauhotu nyt… turhia!…"

— "Ei… ei… ei. Älä puolusta… älä puolusta!" — keskeytti Nikitin.

Se näky oli ratkaissut Nikitinin taistelun, leikannut kuin terävä veitsi entisyyden nykyisyydestä. Hän oli ilmottautunut hengelliseen säätyyn ja päättänyt elää köyhien hyväksi.

Se oli Nikitinin tarina.

Tapauksen kertoi hän niin pöyristyttävillä väreillä, lausui sanat niin tärisyttävän kuvaavalla eleellä ja kuvaili sairaan perheen siivottomuuden ja sairasten korahdukset ja avunhuudot niin kiihkoisasti, että Harhama kauhistui ja hänen sielunsa värisi kuin viulunkieli.

— "Sillä lailla palkitsee yhteiskunta työmiehensä", — lopetti Nikitin kertomuksensa.

Sen jälkeen oli Andrei Nikitin tutkinut Länsi-Europan työväenliikettä ja myönsi sosialismissa olevan oikeaa muun, paitsi Jumalan kieltämisen, jota hän kumminkin piti sosialismin loiskasvina. Viimein oli hänestä, kuten Harhama heti huomasi, tullut intoilija, jonka henki aina kieppui siivin aatteensa tulessa. Hän tahtoi yhdellä puhaisulla poistaa vääryyden, kuin tomun hävittää rikkaat.

— "Ja miten olet työssäsi onnistunut?" — kysyi Harhama ajatuksissansa.

— "Miten onnistunut!… Ne nukkuvat köyhyyden ravassa tyytyväisinä… Ne nukkuvat… Minä menin — se oli eilen — Bobrowien hökkeliin… Perettä oli yhdeksän lasta… ja ympärillä köyhyys, haiseva köyhyys… Ei muuta omaisuutta, kuin nälkä ja tauti… Mutta annahan kun minä puhuin, kuinka rikkaat heitä sortavat, niin vastaa mies: 'Tiedämme me sen, herra, tiedämme. Hyvinkin tiedämme. Mutta mitä tehdä?' — Mitä tuossa silloin onnistut? Köyhät on saastutettu tyytyväisyyden hengellä… ne on nukutettu, ne on nukutettu", — raivosi Nikitin.

Ja näitä epäonnistumisiansa muistellessa joutui hän taas kiihkonsa valtaan. Hän oli ihmistappura, jossa leimusi vihan tuli kaikkea sitä kohtaan, joka oli hänen suuren aatteensa tiellä. Se viha kohdistui etupäässä rikkaisiin ja puhalsi hänestä pölynä mielenmaltin. Hän kuvaili taas uusia nälkäpesien kauhun tapauksia, lopettaen kuvauksensa intohimoisella selittelyllä:

— "Ah! Minä näen taas silmissäni sen pahnoilla makaavan perheen… Se on se osa ihmiskuntaa, joka on tyytyväinen, vaikka siitä tippuu lavantaudin ja köyhyyden lika… Ja miksi kuolevat perheet nälkään työmiesten majoissa? Miksi makaavat ne lavantautisina eläimellisessä siivottomuudessa olkipahnoilla, kylmissä kojuissa, ilman apua ja hoitoa? Siksikö, että heidän työnsä ei heille riittäisi? Ei. — Se riittää, se riittää, se riittää… He nääntyvät siksi, että heidän työnsä hedelmät, heidän kasvattamansa vilja riistetään heiltä pois ja kannetaan täällä Hiiden myllyn laareihin herkkuina ja viininä, porttojen pukuina ja hajuvesinä. Sillä myrkytetään täällä ihmissuku, poltetaan ihmisaivot poroksi, huumataan ihminen eläimeksi. Sillä kasvatetaan ihmiseen epäinhimillisiä aisteja."

— "Kuinka… epäinhimillisiä aisteja?" — huudahti hämmästyneenä Harhama, jonka mieltä Nikitinin intohimoinen puhe läikytteli, kuin vedenkalvo kuutamoa.

— "Älä keskeytä!… Sinä tulet sen huomaamaan", — vastasi Nikitin, jatkaen kiihkoisasti:

— "Ihmishiki juodaan täällä viininä. Ihmistyö jauhetaan paheeksi: päihtymykseksi ja haureudeksi… Sen työn syövät täällä Hiiden myllyn toukat."

Ja käveltyänsä kuin kuumehoureinen edestakaisin alppimajassa, lisäsi hän jyrkästi:

— "Tulin tänne kutsustasi, mutta tulin ainoastaan hakemaan sinut täältä pois, täältä paheen jauhinkiven silmästä, ja näyttämään sinulle täältä juoksevat ihmiskurjuuden lähteen vesisuonet, synnin ja lian lokasuonet."

Harhama kuunteli häntä hermostuneena, hieman kiusautuneena ja raukeana. Perhonen lenteli vilkkaasti alppimajassa.

Sillä välin oli Hiiden mylly täyttynyt. Naisten puvut kohisevat.

— "Kuuletko?" — kysyi Nikitin. — "Väki kohisee kuin kuona. Tänne kokoontuu mässäävä ihmiskuona, ihmiskunnan poro."

Harhama katsahti Hiiden myllyyn. Valon säteet hyppelivät siellä naisten jalokivistä, kuin olisivat ne tulisia kivisiruja, jotka polttavat niihin sattuvia säteitä. Ne palavat kirkkaina, kuin tuli.

— "Näetkö?" — jatkaa Nikitin. — "Niiden jalokivet viskelevät valonsäteet luotansa, sillä niihin puristettu orjantyö ei siedä valoa… Niin… näetkö?"

Nikitinin kiihkeät huudahdukset alkoivat sattua Harhamaan kuin polttavat säkenet. Hän alkoi jo miettiä niiden sisältöä vakavammin.

* * * * *

Nyt soittaa jo orkesteri venäläisiä kansanlauluja. Niiden sävelet ovat haikeita, valittavia. Ne ovat kansan rinnasta puristautuneita tuskallisia valituksia.

— "Kuuletko?" — puhuu Nikitin. — "Eikö tuo sävel ole orjien itkua? Nuo säveleet on puristettu muinaisten orjapolvien rinnoista. Ne kertovat maatuneiden orjien tuskia ja huolia. Ajattele! Mikä hirveä paine ja kuumuus tarvitaan, ennen kun hiili puristuu timantiksi? Niin… ajattele: yhtä paljon on täytynyt kestää niiden, joiden rinnoista on tuska ja puute puristanut nuo helmipuhtaat, haikeat säveleet."

Harhama kuuntelee Nikitinin puhetta yhä tarkkaavammin. Hiiden myllyssä kohisee väki. Pöydät täyttyvät istujista. Myllärit kantavat pöydille vaahtoavaa viiniä ja herkkuja. Samppanja kuohuu. Mässäys alkaa. Hiiden myllyn käynti kiihtyy… Nikitin jatkaa, hehkuen, kuin palava taula:

— "Katso, miten samppanja vaahtoaa pöydille, miten sitä kaadetaan kuonaan! Se on orjien hikeä. Täällä kaadetaan Venäjän kansan hiki poroon, ihmishiki ihmiskuonaan, kuonaan, jonka viemäri vie ihmisperkkeenä levittämään paheen tarttumaa yhteiskuntaan."

Nikitinin kiihkoisa puhe alkaa vähitellen vaikuttaa Harhamaan, kuin tarttuva tauti. Hänen olemuksensa ydin, mietintä, syttyy kuin taula tuluksen kipinöistä. Hiiden myllyn käynti kiihtyy. Väkeä saapuu lisää. Näyttämölle ilmestyy ilveilijöitä. Niille nauretaan, taputetaan käsiä.

— "He tekevät täällä ihmisistä marakatteja. Ja mitä varten? Että marakatit vuorostaan tekisivät heistä narreja," — mutisi Nikitin itseksensä. Harhamaa huvitti tämä selittely.

Orkesterin soitto yltyy. Viulujen kielistä ja torvien suusta vuotavat menneiden orjapolvien valitukset virtanansa valomereen. Niille taputetaan käsiä. Jossain huudetaan jo: hyvä!

— "Täällä nauttivat joutilaat orjien huokauksista. He loihdituttavat niitä viulujen kielillä nautittavaksensa", — alkoi taas Nikitin, ja sitte seurasi taas tulva selityksiä siitä asiasta, jonka kynttilänä Nikitin paloi: sosialismista ja köyhälistön kysymyksestä. Harhama mietiskeli jo hänen puheittensa ydintä, niiden oikeutta. Aivan uutta ei sosialismi ja Nikitinin polttava asia hänelle ollut. Hän oli aikoinansa perinpohjin tutustunut sosialismiin. Oli kerran matkustanut ulkomaille varta vasten köyhälistön liikkeen henkeen tutustumassa.

* * * * *

Mutta Hiiden myllyn käynti yltyy. Lavalla vuorottelevat tanssijattaret, laulajattaret ja ilveilijät. Sitä mukaa, kuin ilta kuluu, tulevat esiintyjien puvut kevyemmiksi, esitykset aistillisemmiksi. Näyttämölle ilmaantuu jo köykäiseen vaatteeseen puettuja naisia, joiden ruumiin muodot kuvastuvat pukujen alta pehmeinä, houkuttelevina… Sitten ilmaantuu toisia, hame sivulta halki. Tanssiessa aukeaa halkeama ja raosta vilahtaa paljas polvi, ja pohkeen ruusuinen iho… Ihmiset huumaantuvat. Huumaus leviää yli Hiiden myllyn tarttuman tavoin. Samppanja vaahtoaa, viulut soivat; pöytien välissä juoksevat hännystakkiset myllärit vikkelinä, kuin oravat, kantaen pöydille uusia herkkuja, uutta samppanjaa, Hiiden myllyn laareihin uutta viljaa… Mylly alkaa olla jo täydessä käynnissä. Sieltä kuuluu valtaava kohina. Nikitin huokaa raskaasti. Kiihko ja harmi yltyvät hänen sielussansa, kuin huumaus myllyssä. Harhama seuraa ja miettii hänen kiihkoisaa puhettaan ja perhonen lepertelee kynttilän liekin ympärillä…

Yö kuluu. Näyttämölle ilmaantuu jo puolialastomia naisia. Jokainen heistä on paljastanut parhaansa: yhdet notkeat polvensa, kauniit pohkeensa, toiset valkeat hartiansa, tai täyteläiset rintansa. Hartiat hohtavat lämpöä, rinnoista uhkuu elämänhalu… Mässäys yltyy… väki huumautuu yhä enemmän… se päihtyy ihmisruumiista ja viinistä… Ihastuksen huutoja kuuluu… Siellä täällä viskellään kukkia, jotka laskevat maahan sadekuuroina.

— "Katso!" — huudahtaa Nikitin. — "Kun viini ei jaksa heidän kaikkia viettejänsä huumata, ärsytetään ne naisten ruumiilla, hartioilla, polvilla ja rinnoilla. Tämä on joukkohuumausta, tehdasmaista päihdyttämistä viinillä ja ihmisruumiilla… porttojen ruumiilla. Se vaikuttaa voimallisesti juuri siksi, että se on joukkohuumausta, Se vaikuttaa, kuin suuri metsäpalo, jonka voimaa eivät voi metsän terveimmätkään puut vastustaa. Ja miksi se niin vaikuttaa? Suuruudellansa. Kun Perkele on huomannut, että ihminen kestää yksityisen viettelyksen, kuin tuore puu pienen nuotiotulen, on se sytyttänyt metsävalkean, johon tulen virikkeiksi kannetaan yhteiskunnan rikkaudet ja köyhien leipä… Eivätkä aikamme yhteiskunnan päämiehet nouse näitä porttopitoja kieltämään, tätä perkeleen uhritulta sammuttamaan. Ei. He itse kokoontuvat ryövärinä sen ääreen nauttimaan saalistansa ja lyhyen ryövärielämän jälkeen itse sortumaan sen liekkeihin."

Nikitin puhuu niin kiihtyneesti, että kiihko alkaa värisyttää Harhaman hermostoa. Hän näkee puheessa kuvatut metsäpalot, nuotiovalkeat ja ryövärijoukot. Hän huomaa joukkohuumauksen voiman. Hän tuntee jo puheen sattuvan häneen itseensäkin pienenä kiven iskuna, ja alkaa kuvitella istuvansa ryövärijoukossa, valtavan metsävalkean ympärillä. Perhonen lentelee levottomana…

Myllyn käynti kiihtyy. Näyttämöllä käyvät naisten puvut yhä ohuemmiksi. — Kello lyö yksitoista… Hiiden myllyyn ilmaantuu yölintuja, puolimaailman naisia… Joukkohuumaus ryöppyää jo voimakkaana virtana. Siellä täällä välähtelevät himokkaat silmäniskut… Samppanja helmeilee maljoissa; herkut tuoksuvat pöydillä. Kukkaistytöt kiirehtivät pöydästä pöytään myyden kukkia ja mustapukuiset myllärit juoksevat tavaroinensa. Melun ja kohinan seasta kuuluu orkesterin ihana soitto ja puolialastomien naisten laulu. Nikitin juopuu asiansa tenhosta ja Harhama punnitsee hänen sanojansa.

— "Minä en ole tätä ennen näin ajatellut," — lausui hän Nikitinille ajatuksissansa.

— "Ja millä oikeudella ja kenen varoilla luulet näiden toukkien täällä mässäävän ja huumaavan itseänsä viinillä ja toisillansa… naisten ruumiilla, porttojen lihalla? Yksikään heistä ei tee työtä. Ei yksikään… ei yksikään… Millä he elostelevat sitten? He ovat yhteiskunnan ryöväreitä, jotka päivin riistävät ja keinottelevat ja öisin kokoontuvat tähän luolaan varastettua saalistansa syömään. He juovat täällä orjien hien vaahtoavana samppanjana, he kuluttavat köyhien leivän ja muuttavat ihmistyön eläimelliseksi humalaksi. Tämä on ryövärien luola, jonka ovat rakentaneet työn orjat ryöväreillensä. Täällä on ulvovien susien pesä. Täällä valmistetaan yhteiskunnan kurjuus… Täällä kulutetaan ihmisten aivot… Täällä tehdään naiset portoiksi ja miehet huumataan eläimiksi. Kodit syödään täällä köyhiksi, pankit tyhjiksi. Täällä valmistetaan ihmiskurjuus ja pahe… täällä on ihmiskunnan helvetti…"

— "Minä myönnän sinun olevan oikeassa… ainakin osaksi", — keskeytti Harhama myönnytellen.

Kello löi jo kaksitoista. Sydänyö alkoi purkaa pimeistä kätköistänsä yhä hurmaavampia joukkoja. Näyttämölle ilmaantui mustalaiskööri, Hiiden myllyn ainainen "naula", joukko nuoria mustalaistyttöjä, puettuina ohuisiin, loistavanvärisiin pukuihin ja nauhoihin. Ne olivat yön mustia perhoja, kauniita, kuin villi metsän kukka, huolettomia kuin lintu varvulla. Musta tukka kipinöi paljailla hartioilla. Punakirjavien harsojen läpi punottivat kypsät rinnanpäät, kuin marja ahon povella… Huumaus leviää taas näyttämön viereltä yli Hiiden myllyn, kuin rätisevä kulovalkea, vieden kaikki mukaansa. Kaikkialla kiiluvat ahnaat silmät ja kaikuvat hyvä-huudot. Punainen kukkasade nousee näyttämön edustalla ja laskee näyttämölle…

Orkesteri soittaa… Säveleet virtaavat tulisina. Mustalaistytöt laulavat intohimoisia laulujansa. Mustat silmät kiiluvat. Niissä on tulta ja himoa… Valkoiset hampaat loistavat laulaessa… Laulussa helskyy luonnon villi lempi… Hopeahelyt helähtelevät vyötäisillä. Viuluista vuotaa hillitön sävelryöppy. Sen tahdissa tanssivat tytöt villiä mustalaistanssia… Povet lämpenevät tanssiessa… Myllyssä heräävät vietit… Joukon huumaus yltyy.

Perhonen lentelee iloisena Hiiden myllyssä korkealle yleisen huumauksen ja kohinan päällä…

Hyvä!… Hyvä!… Uudestaan! — räjähtää suosionhuuto Hiiden myllyn kaikista sopukoista. Samppanja vuotaa taas virtanaan pöydille… Yölinnut kuhertelevat rohkeampina… Myllärit kantavat viiniä… kukkastytöt juoksevat vikkelinä ja joukkohuumaus sekaantuu yleiseksi kohinaksi.

Luonnon rakkauden voimakas vaahto oli hyrskynyt riutuneiden viettien paloon… Nikitin ärtyy. Inho tupruaa hänessä tulena. Hän rätisee, kuin kuiva kataja:

— "Katso! Koko tuo ulvova joukko kihisee kuin matopesä… He syövät täällä rikki yhteiskunnan perustukset. He syövät pankit ja liikkeet madonreikiä täyteen. Pankit luhistuvat, ja tuhannet jäävät kerjäläisiksi." Ja ojentaen puristetun nyrkkinsä Hiiden myllyyn, jatkoi hän niin, että läheisimmät mässääjät sen kuulivat:

— "Mutta kerran tulee tuomio. Koinsyömät pankit luhistuvat päällenne. Koko se yhteiskuntarakenne, jonka alta te syötte perustuksen, sortuu raunioiksi ja raunioilla kohoaa kurjuus veripunainen lippu kädessä huutamaan teille kostoa ja kirousta."

Kuulijat nauravat, ymmärtämättä puhetta, mutta Harhama tuntee sanojen tunkevan itseensä, kuin katkeran häkäsavun. Hän kysyi jo itseltänsä, millä oikeudella hänkin oikeastansa istui täällä työttömänä, valmistamassa toisille kurjuutta. Hän laski, ett'ei ollut useina viime vuosina tehnyt mitään tuottavaa työtä. Sitä edellisenä aikana oli hän kyllä työllänsä ansainnut leipänsä, mutta viime vuosina oli hän keinotellen elänyt, koonnut toisten kaivamaa kultaa, ja käynyt täällä saalistansa syömässä, kuin kettu luolassansa. Hän oli koonnut aivoihinsa tietoja, mutta niilläkään hän ei ollut ketään hyödyttänyt. "Olen todellakin toukka, joka syön täällä toisten säästöjä ja työtä", — mietti hän. Perhonen palasi myllystä alppimajaan ja lenteli levottomana kynttilän liekin ympärillä.

— "Sinä olet oikeassa", — lausui hän Nikitinille. Se oli kipinä katajikkoon. Nikitin syttyi ilmituleksi:

— "Enemmän kuin oikeassa! Katso, miten ylellisenä uhkuu täällä taide! Mutta ne rapparit, jotka tämän huoneen ovat rakentaneet, asuvat pimeissä kojuissa. Päivän valo on heille ylellisyyttä, puhtaus on korukalua… Miksi koristetaan taiteella ihmiskunnan viemäri, joka huuhtelee lokana, päihtymyksenä ja paheena ihmistyön, ja samalla asuvat sen viemärin rakentajat kojuissa?… Miksi?… Miksi?… Miksi?"

Nikitinin kysymykset: miksi? miksi? tippuivat Harhamaan kuin räystään vesi. Niistä alkoi muodostua oman syyllisyyden-tunteen vesilätäkkö. Nikitinistä tulvasi yhä uutta syytöstä. Hän kohosi Harhaman yli vuotavana räystäänä. Osottaen myllyn taiderappauksia, jatkoi hän:

— "Vertaa yhteiskuntaa tähän Hiiden myllyyn! Kuvittele mielessäsi sen seinien kohoamista! Nälkäiset muurarit muuraavat, seinät kohoavat… Tiilitakka selässä kapuavat rapparit yhä korkeammalle… Ja miksi kapuavat? Siksi että alhaalla seisoo päällysmies, nälkä ruoskana kädessä. Tiedätkö, mitä on nälkä? Et tiedä, et ole kokenut… Tiedätkö kuka punoo sen ruoskan?… Tuo matopesä… nuo toukat. Ne syövät lihan rapparien luista, ne juovat heidän hikensä viinin vaahtona… Ne lypsävät täällä ihmiskunnan utaria… Mutta ne utaret ehtyvät kerran ja silloin on loppu… Hiiden myllyn toukat syövät myllyn permannon altansa, ne syövät perustuksen telineiden alta… Telineet kallistuvat… rapparit siellä seinillä… tuolla, katso… ne sortuvat… yksitellen… laumottain… Toiset kiipeävät heidän sijalleen vikkelinä, kuin oravat, nälkä kuumana kivenä kantapäillä… Viimein avaa Jumala sokean silmät: muurarit huomaavat, että telineet ovat romahtamaisillansa. Herra paljastaa heille siten sen kurjuuden kuilun, jonka nuo elämöitsijät ovat kaivaneet. Sillä herättää Hän heissä henkiin vihan, joka leimahtaa puhdistavana tulena… Koston huuto kuuluu silloin idästä länteen. Rapparit jättävät työnsä ja syöksyvät tuohon matopesään aseet kädessä… kirous huulilla… Tahdotko odottaa sen päivän sarastusta tässä Sodoman ja Gomorran paheenpesässä?"