SISÄLLYS: (continued 6)

— "Sattuiko sinuunkin?" — keskeytti joku joukosta.

— "Kuinkas!… Ja miten vielä sattui! Milt'ei lapaluu halennut… Koko maailma pyöri mustana silmissä… Mutta huonommin kävi Ivanofin eukkorukalle: Löivät akka-poloista mahaan ja akka siinä paikassa synnytti kaksoset… Siinä on teille byrokratia!… Mikä sinun nimesi olikaan?" — kysyi Pjotr Petrovitsh taas Harhamalta.

— "Ivan Ivanovitsh", — vastasi Harhama, jossa äskeinen kertomus oli puhaissut vihan sapen.

— "Arvasinhan minä, että Ivan Ivanovitsh… Juo, Ivan Ivanovitsh… Juo, äläkä sure!" — jatkoi puhuja. Harhama noudatti kehotusta ja joi pullon suusta viinaa aimo kulauksen. Nikolai rämisytti harmonikkaansa ja juopunut Pjotr Petrovitsh lauloi sen säestyksellä:

"Juo! On elo ihanaa. Se on kuin viinan vaahtoa. Ah, ilo siitä pulppuaa. Ja riemu vuotaa. — Hih… Hei! Hih!"

— "Hih!" — kirkaisi Nikolai säestykseksi.

— "Hiljaa siellä!" — kähisi isäntä.

— "Ahkeruus on ilomme, herra kapteeni!" — reuhasi Nikolai. Pjotr Petrovitsh jatkoi kertomustaan:

— "Entä mitä tekivät Martta Petrownalle? Veivät tytön tyrmään… Viattomana veivät ja yöllä raiskasivat, roistot… Tyttö on vasta nelitoistavuotias ja isä sodassa… Ja kolme miestä vielä piti tyttöpoloisen kestää… Hei, isäntä! Joko tiedät nyt, mikä on byrokratia?… No, kun tiedät, niin pidä turpasi kiini, äläkä hauku kunnollisia ihmisiä byrokraatiksi!… Juo, Ivan Ivanovitsh!… Terveydeksenne, teidän jalosukuisuutenne!"

— "Terveydeksenne, teidän korkea-arvoisuutenne!" — vastasi Harhama renttuillen. Hän oli kuunnellut äskeistä kertomusta hampaitaan pureksien. Hän päihtyi siitä, muisti Looljan kohtaloa, ja vallankumouksen veriset vaatteet alkoivat houkutella purppurapunaisina hameenhelmoina.

— "No, jo sattui kaksi korkeasukuisuutta!" — pisti arpikasvoinen, päihtynyt, keski-ikäinen nainen äskeisen puheen johdosta.

— "Aaa!… Minun kaunottareni!… Mistä viskasikin sinut tänne!" — huudahteli Pjotr Petrovitsh, jatkaen: "Nöyrimmästi pyydämme… Suuteleleppas, Annushka, Ivan Ivanovitshia minun terveydekseni!… Suutele, kyyhkyläiseni!"

Nainen totteli ja suuteli Harhamaa, joka vetäisi hänet polvellensa. Päihtynyt jatkoi:

— "Kas niin, Ivan Ivanovitsh… Kisuuttele hyväsestään Annushkaa!… Kisuuttele ja leikittele!… Niin, niin… Annushka on herttainen… Suuteleppas minuakin, Annushka!… Niin… Vielä kerta!… Tattis! Jumala, taivaallinen Isä, sinulle palkitkoon!… Elämä olisikin muuten niin tuiki karvasta, mutta kun saa muiskun, niin… Annas kun vielä muiskaan!… Ah, miten maukas!… Sin' oot neitsykäinen, Annushka…"

Ja tarjoojalle hän huusi:

— "Hei siellä, ihminen! Tuopas silliä ja kurkkua muiskun sakuskaksi!… Sukkelaan!… Ah, tätä elämää! Kun ei olisi viinaa ja muiskua, niin ei, koira vie, maksaisi elää… Yhtä ainoaa katkeruutta on koko elämä… Milloin antaa liistakkoa luille, milloin kasakan pamppua, milloin mitäkin nagaikaa… Älä, Jumala, anna ihmisen elää!…"

— "Ja itse äsken lauloit että elämä on viinan vaahtoa… Entä sinä, Ivan Ivanovitsh!… Et käännä huomiota minuun", — tarttui nainen, vetäen Harhaman käden povellensa. Harhama likisteli naista. Juopunut joi kulauksen viinaa ja hetken mietittyänsä lausui vaistomaisen totisena:

— "Viinaa!… Mitäs muuta se elämä on, kuin viinaa… Ruunun viinaa… Elämä on sappikatkeraa viinaa… Juot sitä, niin päihdyt, tulet iloiseksi ja saat kohmelon… hyvä jos muiskun… Kuolet… Siinä se on koko elämä."

— "Se on ikänsä ollut semmoinen… Ei sure paljon", — puheli nainen jatkaen: "Enkö olekin vielä aika herttainen?"

— "Mainio!… Kerrassaan komea tyttö", — vastasi puhuteltu, hyväillen naista.

Nainen hymyili, kietaisi kätensä Harhaman kaulaan ja kysäisi, kuin havahtuen, muistellen:

— "Vanjkako sinun nimesi on?"

— "Sepä tietty", — vastasi Harhama.

— "Minä jo arvasin että Vanjka… Kasvon piirteistä arvasin… Sinä oot niin hyvä… Suutele minua!… Kas niin!… Minua sanotaan Annushkaksi… Onko sinulla, Vanjka, vaimo?"

Harhama vavahti. Pitkän ajan, monen kuukauden kuluttua, muisti hän taas olevansa vihitty… Mutta nyt oli rohkeuksien päivä. Hän nieli alas karvaan palansa, likisti naista ja reuhasi:

— "Vaimoko? Hittoako minä vaimolla, kun on tämmöinen Annushka polvella!… Ah, sinä, lintunen!"

Nainen riemastui ja alkoi puhua:

— "Niin, eikö totta, että minä olen aika miellyttävä? Yhteen aikaan minä olin vielä kauniimpi, mutta kun on kuusi kertaa sairaalassa semmoista tautia potemassa, niin muuttuu… Elämä on semmoinen, kuin se on… Poskeen jäi tuommoiset arvet viimeisestä sairaudesta… Vanjka! Anna puoliruplainen viinaan!"

Harhama täytti pyynnön.

— "Jumala ja Hänen pyhänsä sinulle palkitkoot!" — kiitteli nainen.

* * * * *

Ravintolan omistaja oli poistunut. Melu oli yltynyt. Kaikki keskustelivat siitä hirmuteosta, jonka Pjotr Petrovitsh oli äsken kuvannut: raiskatusta tytöstä ja kadulla, lyönnin johdosta synnyttäneestä vaimosta. Joukkoihminen kokosi voimiansa… Joukkoviha yltyi ja tempasi Harhaman taas mukaansa, kuin kulkija varjonsa. Annushka palasi viinapulloinensa ja ryhtyi tarjoilemaan Harhamalle, päihtyi ja alkoi kertoa samalla surullista elämäntaruansa. Hän puheli sen lopussa:

— "Näes, Vanjka! Minäkin olin kerran nuori ja kaunis… Suoritin kurssin tyttöinstituutissa. Mutta minkä sille elämälle teet, kun se on semmoinen!… Oletko sinä, Vanjka, ollut Hiiden myllyssä?"

Terävä hammas tuntui puraisevan Harhamaa. Hän murahti:

— "Olen… Olen ollut!"

Annushka jatkoi:

— "Minulla oli sulhanen, mutta hän kuoli…"

Hän keskeytti ja pyyhkäisi kyyneleen silmästänsä, puhellen Harhamalle:

— "Juo, Vanjka, juo!… Älä ole surullinen!… Sitten minä hupsu uskoin nuorta herraa… Hänen nimensä on Pawlof. Hän vei minut petoksella… Juotti ensin päihdyksiin… Hän on nyt kenraali… Ja minkä sille voi, kun elämänvirta vetää… Eikö totta, Vanjka, että elämänvirta vetää kovasti?"

— "Kyllä… Kyllä se vetää", — vastasi Harhama. Pawlof ilmestyi hänen eteensä ihmiskunnan seulana… Hänessä ryöpähti katkera viha. Annushka jatkoi:

— "Sinullakin, Vanjka, on varmasti joku suru… Olet niin surullinen… Jokaisella ihmisellä on oma kivensä sydämellä… Katso: Se elämänvirta veti minut Hiiden myllyyn…"

Hän vaikeni hetkeksi, joi viinaa ja mietti. Sitten kuivasi hän taas kahden keskisormen päillä kyyneleen silmästänsä ja lausui itkun seasta:

— "Elämä on niin katkera… Se ei sääli ketään… Onko sinua, Vanjka, elämä säälinyt?…"

Harhama ei vastannut mitään. Kapakan höyryt ja hajut tuntuivat hänestä tiivistyvän sakeaksi, ilkeäksi elämänsumuksi, joka säälimättä painoi, jäyti ja palelsi jokaista, repaleisten pukimien heilahdellessa sen lippuina. Annushka jatkoi:

— "Kyllä sinulla on varmasti kivi sydämellä… Mutta kyllä on hyväkin, että elämä on katkera ja että on kivi sydämellä… Silloin huomaa aina ilon, kun sitä sattuu… Esimerkiksi muistaa nuoruuttansa ja yhtä ja toista… Kun olisi aina päiväpaistetta, niin eihän sitä huomaisikaan, että se on päiväpaiste… Kun minullekin on elämä katkera, niin silloin on niin onnellista muistella nuoruuttani ja sulhastani… Hän oli niin hyvä ja kaunis…"

Harhama hajosi. Puoli-päihtynyt Annushka itki hetken, kuivasi sitten taas kyyneleensä likaisella käden selkämällä ja jatkoi, nikahduksen joskus hänen puhettansa katkaistessa:

— "Sentähden on niin hyvä, että elämä on katkera… Eikö totta, että eivät ihmiset ole pahoja, vaan elämä pakottaa heidät pahoiksi?… Se pakottaa ne poloset tekemään toisillensa vääryyttä, että he sitten voisivat iloita vähästä onnestaan, kun löytävät sen siitä pahasta, kuin kesän viimeisen kukkasen syksyisen rapakon reunalta… Ja minkä sille voi, kun elämä pakottaa… Eikö totta?"

Mutta Harhama ei vastannut mitään, sillä Annushka oli puheellansa pistänyt häneen elämän suurkysymyksen tulipuikon, joka häntä poltti ja painoi. Hän ajatteli Annushkan elämää, vertasi sitä elämään yleensä ja katsellen Annushkaa ja kurjaa joukkoa, kysyi itseltänsä: "Tämäkö on elämäntarkotus ja kaiken tulos?…" Hän kysyi ja masentui. Kaikki haihtui yleiseen meluun ja hävisi savuun. Annushka huomasi Harhamaa painavan jonkun, muisti omat monet tuskansa, pettymyksensä ja kärsimisensä ja sääli häntä ja alkoi, häntä lohdutellen, puhua elämän puolesta.

Niin: Annushka seisoi maailmankurjuuden ja lankeemuksen keskellä. Hänen edessänsä melusi alhaisin katuaateli, loisti repaleisena, alastomana, eläimellisen likaisena, elämän kovakouraisen käden likaan, paheeseen ja nälkään painamana. Hänen edessänsä kukki elämän ohdakemaa, haisi sen lika, rapa ja perkkeet ja irvisteli alastomuus ja repaleisuus. Hänen edessänsä avautui maailmankurjuus kaikessa räikeydessään ja rivoudessaan. Elämä seisoi ihmisen hartioilla kivi kovana, polki sitä jaloillansa eläinkuntaan, kuristi sitä kivikourillansa, tukahdutti siinä ihmisyyden merkit ja repi sen yltä häveliäisyyden pukimet. Se elämä piteli armottomimmin ehkä juuri häntä, Annushkaa. Ja kaiken sen ohessa ja sen painamana kohosi hän elämän haisevimman likaviemärin pohjalta ihmisenä. Koko hänen olemuksestansa aivan kuin valui viemärin rapa ja loka tippui joka hiuksesta. Ja kumminkin, semmoisten elämänlahjojen likaamana, nousi hän elämää niistä kiittämään… Taudin syömänä, petettynä, kaikkien halveksimana, kaikkien kunniallisten ovien hänelle sulkeutuessa ja pilkan- ja häpeänkellojen kaikkialla hänelle soidessa, häpeälaulujen kaikuessa ja tienvierien nauraessa, nousi hän, Harhamaa lohdutellen, elämän puolesta puhumaan. Hän lausui:

— "Älä ole surullinen, Vanjka!… Äläkä ole elämälle katkera, vaikka se on kova ja häijy!… Hyvä tarkotushan sillä on… Elämän tarkotus on tuskallansa opettaa ihmistä tuntemaan ja huomaamaan onnen pisarat… No, Vanjka! Itketkö sinä, kun on silmäkulma kostea?… Älä sure!… Kun me nöyränä alistumme elämän alle, niin on helpompi… Meidän ei tarvitse silloin tuntea sen kovaa kouraa ja säästämme voimia… Eikä tule mielikään niin katkeraksi, kuin se tulisi pakosta totellessa… Elämä se kumminkin voittaa… Juovuttaa ja makaa, vaikka petoksella, tai väkisin… Eikö totta, Vanjka?…"

Harhama vaikeni. Melu ja joukkoviha kuohuivat sekaisin. Hän tunsi olevansa, kuin joukkoihmisen varjo, joka pysyttelihe alitsensa soluvan elämänvirran pinnalla, virran juoksun kiskoessa mukaansa ja joukkoihmisen vihaa pidellessä rinnallansa ja elämän ristiriitojen häntä taas sotkiessa. Annushkan elämäntarina ja äskeinen Pjotr Petrovitshin hirmukuvaus loihtivat hänen silmiensä eteen taas maailmankurjuuden kärsivän, apua-anovan haahmon, joka huiskutteli hänelle kauneimpia kiitollisuuden liepeitä, kutsui häntä, piteli kädessänsä kuolemattomuuden kruunua ja lausui surullisena: Tämän saat, jos…

Nikolai istui äänetönnä, hieman synkkänä. Hänen korkea otsansa muistutti Looljan kohtalosta… sen äidistä… isästä… nälkäisestä siskoparvesta… Pawlof, Geldners ja kaikki vilisivät nyt Harhaman silmissä ärsytellen häntä keihäänpistoilla. Ja hän oli taas valmis syöksymään pommi kädessä sitä elämää vastaan, joka on kaikkeen siihen syypää. Hän oli valmis taas nousemaan sitä yhteiskuntaa vastaan, joka oli kaiken sen kurjuuden valmistanut…

Pjotr Petrovitsh istui äänetönnä. Hän oli kuunnellut Annushkan puhetta ja vahvisti alakuloisena:

— "Kyllä Annushka totta puhuu… Tietysti!… Elämä puristelee meille jalokivet itsestämme… Se puristaa meistä hyvät muistot ja sanoo: 'Siin' on teille'. Ihailkaa niitä ja olkaa onnellisia!…"

* * * * *

Melun ja savun seasta lähestyi Annushkaa nuorehko mies. Harhama muisteli häntä jossain nähneensä.

— "Ah! Vanjka! Milloin palasit Moskovasta?"

— "Tuonnottain palasin."

— "Hän on minun hyvä ystäväni. Hänen nimensä on Ivan Osipovitsh ja sukunimi on Popof", — selitti Annushka Harhamalle.

Harhama tunsi nyt miehen samaksi Vanjkaksi, joka juopuneena soitteli harmonikkaa ja herjaili alastonta Maria Petrownaa, Nikolain vanhempien asunnon vieressä. Vanjka alkoi puhua.

— "Tiedätkö, Annushka?" — Ja korottaen äänensä, niin että kaikki sen kuulivat, jatkoi hän: "Tiedättekö veljet, että nyt on syntynyt uusi vapahtaja, oikea vapahtaja?"

Kaikki oudostuivat. Vanjka jatkoi:

— "Tiedättekö, mikä renttu minäkin olin?… Join… Irstailin… Varastelin. Minä luulin, että en ole ihminen ja että siksi saan elää, kuin eläin… Mutta nyt. Nyt minä tapasin vapahtajan ja se sanoi, että minä olen ihminen… Tiedättekö, veljet, mikä on sen vapahtajan nimi?… Ette tiedä… Se on sosialismi…"

— "On jo kuultu… Tiedämme… Tiedämme. Eläköön sosialismi!" — keskeyttivät huudot. Joukko ihminen oli noussut haltioihinsa. Vanjka jatkoi:

— "No, hyvä että tiedätte. Se on syntynyt Moskovassa… Se sanoi että minä olen ihminen ja minä oitis aloin elää ihmisiksi… Teen työtä… En juo… Kunnioitan naista… Annushka! Minä olen sinunkin edessäsi syyllinen… Minä olen sinuakin vienyt likaan…"

— "No, mitä niistä!… Elämä on semmoinen",- keskeytti Annushka oudostuneena, surullisena. Eräs repaleinen, keskikokoinen mies, jolle asia oli vielä aivan hämärä, huomautti väkijoukosta Vanjkalle:

— "Puhut, että se syntyi Moskovassa… uusi vapahtaja tarkotan… Mutta minulle kerrottiin että Kijef'issä syntyi…"

— "Valehtelevat… Älä usko!… Ihan varmasti syntyi Moskovassa… Ja äitinsäkin siellä elää. Andrei Ivanovitsh puhui minulle ja hän on, tiedät, viisaita ihmisiä. Tunnethan hänet?" — keskeytti innostunut Vanjka.

— "Kuinka en tuntisi Andrei Ivanovitshia?… Entä syntyikö tämäkin vapahtaja seimessä… sosialismi, tarkotan?" — uteli vielä äskeinen.

— "Kuinkas!… Tietysti seimessä… Hän on köyhistä vanhemmista… Ei rikkaammista, kuin herrasväen vapahtaja", — selitteli innostunut Vanjka.

— "No sitten hän on oikea vapahtaja, jos kerran köyhistä vanhemmista", — myönsi kyselijä.

Ja kaikki ihastuivat taas, kuin Betlehemin köyhät paimenet ja toivoivat jotain, jota eivät ennen olleet saaneet. Vanjka innostui ja alkoi kuvailla heräämistänsä. Hän kuvaili sosialismin siksi vapahtajaksi, joka sanoo kaikille maailman kurjille: "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon teitä virvottaa!" Hän kuvaili nykyisen yhteiskunnan vääryyden, ottaen esimerkiksi Pjotr Petrovitshin äsken kertomat tapaukset. Hän kuvaili ne hirmuväreillä, seisten uuden vapahtajan kirkastamana ihmisenä uudestaan sarastavan elämänsä edessä, vapahtajansa apostolina. Ja kun Harhama katseli häntä, näki hänet uuden opin, uuden vapahtajan ylösnostamana, uutena ihmislapsena, kirkastui hänelle sosialismin puhdistava voima, viha leimahti nykyistä yhteiskuntaa vastaan ja käsi hapuili jo vaistomaisesti tikarinkahvaa ja pommia…

Vanjka lopetti:

— "Porvarit opettavat meille, että tee syntiä, vaikka miten paljon, kun vaan maksat papille palkan ja uskot, niin kaikki on hyvin… Mutta sosialismi sanoo: Elä hyvin!… Tee työtä!… Kunnioita naista!… Se sanoo, että hänelle yleensä ei tarvitse pappeja palkata! Otetaan esimerkiksi minut… Miten minä loukkasin Maria Petrownaakin ja vein likaan!… Entä nyt? Koetan häntä pelastaa. Eilen ostin poloiselle hameen Aleksanderin torilta… Sosialismi on oikea vapahtaja…"

Yksi joukosta, jolle oppi oli vielä uutta, keskeytti puhujan kysyen:

— "Entä paratiisi? Onko sillä vapahtajalla paratiisi ja taivas antaa?"

— "Ei", — yritti Vanjka.

— "No, mihin hän sitten kelpaa… Vapahtaja ilman paratiisia ja taivasta ei kelpaa mihinkään… Ajattele: Mihin sielu joutuisi silloin?" — keskeytti kysyjä. Vanjka jatkoi selitystään:

— "Sillä ei ole kuoleman jälkeistä, vaan kuoleman edellinen paratiisi…"

— "No, sitten on asia toinen… Vielä parempi, kuin kuoleman jälkeinen", — myönteli kysyjä. Vanjka innostui, kuvaili edelleen uuden vapahtajan suloisuutta, lopettaen:

— "Eläköön sosialismi!"

— "Eläköön!… Eläköön!…" — huusivat sadat puolijuopuneet kurjat.

Päihtynyt Pjotr Petrovitsh oli istahtanut. Hän oli muistanut jotakin… Hän oli muistanut elämän ja vertasi kaikkea uuteen oppiin. Pää alaspäin riippuen toisti hän äskeiset sanat: "Elämä on sappikatkeraa viinaa." Sitten nousi hän ylös, kulautti pullosta viinaa suuhunsa ja alkoi puhua:

— "Vanjka puhuu oikein. Elämä muuttuu, kun uskomme sosialismiin ja nousemme byrokratiaa vastaan… sortajia vastaan… riistäjiä vastaan. Me nousemme kerran ja tapamme koko byrokratian… Hirtämme… kuristamme…"

— "Suus kiini siellä, tai minä sinulle annan byrokratiaa!" — huusi kapakan isäntä, joka oli rientänyt paikalle, kuultuansa melun.

— "Koitappas!" — huusivat silloin useat juopuneet.

— "Vieläkö tekin sekaannutte?" — uhmaili isäntä. Melu yltyi.

— "Älä alota toraa!" — varottivat juopuneet. — "Sinä olet byrokratian puolesta, mutta me olemme hänen puolellaan. Hän puhuu oikein…"

— "Alas byrokratia!" — huusi intoa saanut Pjotr Petrovitsh.

— "Alas!" — melusi joukko.

— "Jumaliste kutsun poliisin!" — uhmaili kiivastunut isäntä.

Mutta hälinä yltyi. Repaleiset, likaiset miehet kinasivat keskenään. Silmät paloivat. Nyrkit tekivät liikkeitä.

— "Viinuri siellä!… Hei!… Mitä töllistelet?… Mene nouda poliisi!" — huusi isäntä raivoissaan.

Mutta kiihkoutunut joukko ei päästänyt viinuria ulos. Pjotr Petrovitsh jatkoi:

— "Poliisia!… Sinäkö poliisia?… Oletko koskaan maistanut kasakan ruoskaa?"

— "Suus kiini!" — yritteli isäntä.

— "Et ole maistanut… Oletko maistanut liistakkoa?… Entä nälkää ja kylmää?… Et niitäkään… No sitten pidä suusi kiini, sillä silloin sinä et tunne elämää… Sinä et ole vielä ihminen vaan kapakoitsija. Sinä et ole maistanut elämän ainoita herkkuja, etkä siis tiedä miten katkera on elämä ja miten suloinen sen palkka…"

— "Palkka!… Mikä palkka?… Tuki suusi, tai" — yritteli isäntä. Pjotr Petrovitsh keskeytti hänet, kysyen:

— "Mikäkö palkka? Etkö sinä edes tiedä mikä on elämän palkka? Tyhmä!… Elämän palkka on kuolema… Että tiedät nyt… Älä silloin puhu sosialismista, kun et tunne elämää, vaan usko siihen!… Eläköön sosialismi!"

Melu yltyy. Eläköönhuudot kaikuivat. Isäntä ärjyi ja sähisi voimatonna. Joukkoviha tempasi taas kaikki hartioillensa.

— "Alas byrokratia!" — huusi taas Pjotr Petrovitsh.

— "Alas byrokratia!" — melusi repaleinen, likainen joukko. Miehet kiihtyivät. Isäntä lähetti noutamaan poliisia. Vallankumouksellisten pöytäseura huomasi ajan tulleen kiirehtiä. Miehet alkoivat kiireesti ryyppiä viinojansa ja poistua, ennen kun poliisi ehtisi melua asettamaan. He olivat viime yön loppuosan viettäneet kaupungin hienoimmassa ravintolassa, olleet iloisia, rohkeita ja toivorikkaita tämän päivän suhteen. Nyt olivat useat vakavia. Reippaimpia olivat Nikolai ja Harhama, joka oli aina ennen ollut joukon vakavin. Nyt eivät toverit häntä tunteneet entiseksi. Hän näytteli huolettoman, ryypiskelevän työmiehen osaa niin luonnollisesti, puhui katusukkeluuksia, kuin olisivat ne olleet hänen luonteeseensa kuuluvia. Itse hän tunsi jonkunlaista tylsää välinpitämättömyyttä ja väsymystä, mutta virkistyi juotuansa viinaa, ja äskeiset tapaukset nostivat hänessä taas vihan kuohumaan… Hän keinui joukkovihan vaahdolla… Ja siinä keinuessa levitteli sen-päiväisen tehtävän suuruus hänen eteensä hämäriin haihtuvia reunojansa näköpiiristä pois riutuvina iltaruskoisina viivoina.

Hän oli saanut taas hapuiltavaksensa jotain janoomaansa suurta.

Tämä oli aijotun kuolemanleikin viimeinen valmistus. Sana tuotiin, että salaneuvos Regime oli lähtenyt asunnostansa. Kamala pöytäseurue nousi ja lähti panemaan tuomiotansa täytäntöön.

* * * * *

Koko se katu, jota myöten salaneuvos Regime'in piti ajaa, oli jaettu vannoutuneiden kesken. Jokaisen piti vartoa omalla osallansa ja jos huomaisi, että katu on hänen kohdallaan tyhjempi, kuin se tulee olemaan seuraavien väijyjien kohdalla vaunujen niiden ohi ajaessa, tai jos sovittuun paikkaan asetettu tarkastelija antaisi merkin, oli hänen heitettävä pomminsa. Jos vaunut olisi päästetty kaikkien muiden ohi, piti viimeisen väijyjän heittää pomminsa, vaikkapa väkeä olisi katu täynnä. Ainoastaan silloin, kun vartija antaa sovitun kieltomerkin, saa viimeinenkin peräytyä pommia heittämättä. Jokainen katuosa oli merkitty numeroilla joista vedettiin arpa. Harhaman osalle sattui aivan viimeinen osa. Sitä paitsi oli määrätty, että jokaisen pitää antaa sovittu merkki, kun vaunut ovat hänen ohitsensa kulkeneet, jotta jälellä olevat voivat varmemmin seurata niiden kulkua ja ajoissa varustautua.

* * * * *

Jokainen oli jo paikallansa. Jokaiselle oli määrätty oma tehtävänsä, ettei vartoomisellansa herättäisi salapoliisien huomiota, sillä niitä tiesivät pommimiehet kaikkialla olevan vartijoina. Joku kaupitsi paperosseja laudalta, jota kantoi edessänsä. Toinen seisoi kurkkuastiansa vierellä. Yksi pari riiteli keskenänsä katuosansa rajalla. Nikolai renttuili harmonikkansa kanssa, ja toiset tekivät, ken mitäkin. Harhama kaupitsi ohikulkijoille pieniä hengellisiä kirjasia. Vaikka järjestön jäsenet asettuivat paikoillensa niin myöhään, että odotus-aikaa jäi korkeintaan kymmenen minuuttia, tuntui odotus sittenkin Harhamasta ijankaikkisuudelta. Se reipas rohkeus, joka oli tähän asti hänessä, oli nyt poissa. Sen sijalla oli jonkinlainen tylsyys. Ajatukset olivat niissä odotettavissa vaunuissa, kuin kiini naulatut. Hän kuvitteli niiden kokoa, hevosten väriä, kuskin pukua ja ajonopeutta. Kaikki mitä hän teki, tai puhui, tapahtui aivan konemaisesti. Kuoleman ja kaiken muun ajatukset olivat poissa. Joskus tunsi hän kylmänväreen, vaikka ilma oli lämmin.

Vihdoin ilmaantuivat vaunut näkyviin, kaukana kadun alkupäässä. Sovittu merkki ilmotti että ne olivat ne odotetut vaunut. Harhama tunsi silloin äkkiä herpautumisen kaikissa jäsenissänsä. Aivot alkoivat salaman nopeina laskea, missä on vähimmän väkeä, millä kohdalla pommi heitetään… Vaunut kiitävät vinhaa vauhtia. Se oli oikea kuolemanjuoksu kuoleman kujaa pitkin… Harhama herpoutuu yhä enemmän. Vaunujen edessä ja takana ajaa tiheä joukko ajureita ja yksityisten ajoneuvoja, mutta jonkun matkan päässä niiden edellä on pitkä, aivan tyhjä väli matka. Vaunut ajavat nopeammin, kuin toiset kulkijat, ja lähenevät yhä sitä tyhjää välimatkaa… Harhama laskee: "Nyt ovat ne sen tyhjän välin jo saavuttamaisillansa… Siis ei hänen tarvitse heittää pommia…"

Sen huomattua Harhaman valtaa suuttumus siitä, että hän ei saa sitä suurta tehtävää suorittaa… Hän alkaa ajatella: "Olisi niin ylistävää, kun järjestön ensi kokouksessa minä olisin se joka… Jospa hyvinkään eivät ehdi siihen tyhjään aukeamaan… Eivätkä näytäkään ehtivän…"

Tyhjä välimatka lähenee yhä Harhamaa… Vaunut ovat jo ajaneet kolmen… neljän ohi… Siis jää se tehtävä hänelle…

Mutta silloin muuttuu taas sielun jännitys: Nyt hän pelkää sitä tehtävää, toivoo, että joku muu sen suorittaisi… "Ja ehkäpä suorittavatkin", — lohduttelee hän itseänsä, hätäytyy ja laskee taas sitä tyhjää välimatkaa. Vaunut näyttävät sen saavuttavan ja ei saavuttavan. Kaikki vilisee silmissä. Auringon valo tuntuu polttavalta. Pöly kiiltää ilmassa harmaana. Väliin ei näy mitään. Hän hikoaa, hätäytyy väliin, väliin riemastuu…

Ja taas alkaa hän laskea, toivoa ja pelätä. Vaunut likenevät jo sanottua väliä… Harhaman kaikki hermot jännittyvät… Nyt saapuvat jo vaunut aukeamaan… Puuttuu enää hiukkasen… Ne saapuvat jo siihen aivan heti… Siis on hän pelastettu… Ajatukset alkavat sotkeutua… Vaunut ovat jo päässeet tyhjään paikkaan.

Mutta samassa ajaa poikkikadulta vaunujen eteen uusi joukko… Nyt ne ovat taas väkijoukossa ja tyhjä välimatka lähenee lähenemistään Harhamaa… Harhama tuntee polviensa vavahtavan… Jokainen hermonsäije vapisee… Mutta kuski kiirehtii hevosiansa. Kaikki vilisee salamoina… Vaunut kiitävät nuolena… Ne lähenevät taas uutta tyhjää välimatkaa… Ne näyttävät aivan lentävän… Taas saapuvat ne siihen toisten ajajien ohi… Vielä on kaksi vahtia ennen Harhamaa… Harhama tuntee taas helpotusta… Hän on pelastettu.

Mutta samassa ajaa taas vaunujen eteen poikkikadulta joukko kulkijoita ja vaunut kiitävät toisten ympäröiminä. Vauhti kiihtyy… "Kun ajaisi edes hiljempää, että ehtisi laskea!" kiukuttelee Harhama. Hänen vihansa kääntyy silmänräpäyksen ajaksi kuskiin, joka ajaa niin kovasti… Jäsenet vapisevat… Aurinko tuntuu huikaisevan silmiä. Hän ei näe enää selvästi… Ilma tuntuu olevan punertava kuumuudesta ja silmiin tuntuu tunkeutuvan kirpeä, hieno savu. Vaunut syöksyvät häntä kohti epäselvinä… Kaikki on pölyä ja vilinää… Vaunujen edessä on taas tyhjä välimatka… "Miksei se kuski aja nopeammin, että ehtisi siihen!" tuskailee Harhama. Korvat soivat, kädet herpoavat… Hän jatkaa laskujaan. Mutta taas lähestyvät vaunut sitä tyhjää väliä… Ne syöksyvät toisten edelle aivan… "Jumalan kiitos, ne ehtivät ennen minua!" — riemuitsee hän jo. Mutta nyt kiiruhtavat edellä ajajat… Aurinko tuntuu paahtavan taivaalta, kuin ahjosta temmattu tulinen rauta pyörä. Kaikki aivan paistuu sen kuumuudessa… Ei kuulu enää mitään. Kaikki tukehduttaa ja tukahtuu.

Taas alkaa Harhama laskea: "Ehtivätköhän siihen tyhjään ennen minua?" vapisee hän… Ne lähestyvät jo sitä väliä. Hän ilostuu hieman ja äkkiä tuntuvat korvat menevän tukkoon, pää käy raskaaksi ja hän alkaa laskea: "Kuolenkohan minä itse pommin räjähdyksestä? Ja jos kuolen, niin koskeekohan se?… Ja minkälaiseksihan se repii?… Sieppaakohan pään pois hartioilta?… Ja jos sieppaa, niin viskaakohan kauvaksi?… Ja vieläköhän minä silloin ajattelen?"

Sekunnit tuntuvat tunneilta, tunnit sekunneilta… Kaikki ajatukset kiintyvät taas vaunuihin. Ne lähenevät… Ne ajavat aivan tyhjän paikan edessä… Yksi vahti on enää jälellä… Ehtivätköhän?… Jäsenet vapisevat, silmissä mustenee… "Ah, että kuski ei aja nopeammin!" — hoputtaa Harhama. Nyt pääsevät ne kohta tyhjälle välille… Viime-vahtiin on vielä muutamia metrejä… Harhaman aivot ovat kuumat, korvat soivat ja hermot jännittyvät… Herra Jumala, jos eivät ehdi!… Nyt ne jo pääsevät siihen… Oi! Nyt ne ajoivat viimeisen vahdin ohi… Nyt on katu tyhjä…

— "Se on minun vuoroni… Sekunteja on enää jälellä", — löi Harhaman päähän kylmä ajatus.

Silloin tekivät hänen aivonsa silmänräpäyksessä tunnin työn. Hän sai voimansa takaisin, kuin salaman iskeminä, ja teki päätöksensä, kuin pitkäaikaisten kylmien harkintain kautta. Hän päätti hypätä hevosten eteen ja kuolla itse oman pomminsa iskusta. Hän ehti laskea senkin, että pelastus olisi hänelle ehkä mahdollinen, jos hän heittäisi pomminsa niin kaukaa, ettei se satuttaisi häntä itseänsä. Mutta hän ei huolinut pelastua. Hänessä heräsi puukkosilla olijan raateluhalu. Hän halusi piirrellä vaikka omaa ihoaan… Ja voisiko hän pakoon pelastua, jos säilyisi pommilta!… "Turhaa!… Joutuu vaan hirteen", — ehti hän vielä naurahtaa.

Nyt lähenevät jo vaunut… väliä on enää neljä-… kolmekymmentä metriä… kaksikymmentä… Nyt saapuvat ne… Harhama tarttui pommiinsa kylmäverisenä, kuin koskenlaskija melaansa, nähdessään veneensä karille törmäävän… Nyt…

Kuului huumaava pamahdus. Harhama tunsi ensin polviensa horjuvan. Sitten hän luuli pirstautuvansa kappaleiksi. Hän luuli pomminsa räjähtäneen itsestänsä, silponeen hänet ja ihmetteli, miks'ei se koskenut… "Ja miksi minä olen kuin elävä?… Tämmöistäkö se kuolema onkin?" — vilisi hänen aivoissansa. "Ja repäisiköhän se minulta pään?… Ja vuotaakohan verta kovasti?"

Hän ajatteli kaikki nämä pitkät ajatukset silmänräpäyksessä, mitään näkemättä, mitään tajuamatta. Ja lopuksi hän ajatteli päätänsä tapaillen: "Mihinkähän se viskasi pään?"

Mutta pian selvisi hän taas, näki tomupilvestä pirstoutuneet vaunut, kuuli voihkinaa ja melua ja käsitti kaikki nopeasti, vaistomaisesti: Toinen järjestö, jota he eivät tunteneet, oli ehtinyt kymmenen sekuntia ennen heitä…

* * * * *

Aluksi heräsi nyt Harhamassa käsittämätön halu heittää pomminsa aivan huvikseen, aivan tiheimpään väkijoukkoon. Sitten kuohahti hänessä verinen jano nähdä silpoutuneen ruumiin jäännökset, sisälmykset erittäin ja katsoa, minkä näköistä jälkeä pommi tekee… Mutta yhtä nopeasti hävisi se halu, kuin oli syntynytkin. Hän tunsi itsensä nyt sanomattoman turvattomaksi. Hän tunsi seisovansa ulkopuolella yhteiskunnan suojaa. Hän kaipasi nyt sen saman yhteiskunnan turvaa, jonka hän silmänräpäystä ennen oli aikonut kumota. Poliiseja juoksi paikalle kaikilta tahoilta, ja kaikilta puolilta kuului niiden pillien vihellys. Hänet valtasi nyt aivan liiallinen arkuus. Hän mietti miten paeta paikalta. Jos hänellä ei olisi pommia pelastuisi hän parhaiten siten, että tunkeutuisi murhapaikalle uteliaana ruumista katsomaan. Mutta nyt voivat tarkastaa ja löytävät pommin… Hän alkoi poistua paikalta hitaasti, rauhallisena. Jonkun matkaa hän jo ehti astua, kun poliiseja tuli vastaan, pidätellen epäiltäviä henkilöitä. Hän hätääntyi ja mietti myödä henkensä… Poliisit lähenivät. Harhama kuuli heidän jotain huutavan. Hän poikkesi silloin erääseen porttikäytävään, aikoen piilottaa pomminsa. Siinä tuppasi häntä vastaan mustalaistyttö ja huudahti:

— "Herra Harhama!"

— "Soonja!"

— "Antakaa, kun katson kättänne!" — vastasi Soonja.

— "Kätke tämä!" — hätäili Harhama, työntäen Soonjalle laatikon muotoisen pomminsa. — "Kätke joutuin!" — kiirehti hän. Soonja käsitti jotain himmeää, pisti pommin poveensa, sukkelasti, kuin lintu saaliinsa, ja alkoi "katsoa kättä". Samassa syöksyi porttikäytävään kaksi takaa-ajavaa poliisia.

— "Kuka sinä olet?" — tiuskasi toinen Harhamalle.

— "Entä mitä asiaa sinulla on?… Tulet häiritsemään, kunnoton!" — kiukustui Soonja. Ja alentaen äänensä matelevaksi, lisäsi hän poliiseille: "Antakaa hopearaha, niin katson kättänne!"

— "Jätä!… Piru heidät vieköön!" — kiirehti toinen poliiseista toverillensa rauhottuneena Harhaman levollisuudesta ja mustalaistytön röyhkeydestä. Toinen viittasi kädellänsä, jonka jälkeen molemmat poistuivat. Harhama oli pelastettu. Ottaessansa Soonjalta pomminsa takaisin, huomasi hän kihlasormuksensa hänen sormessansa…

* * * * *

Nyt alkoi taas Harhaman sielussa nostaa päätänsä se ratkaisematon arvoitus: Mitä on elämä ja sen pyrinnöt ja pettymykset? Lujat kalliot olivat taas hänen aitansa sumuina sortuneet. Suuret suunnitelmat olivat kuplana halenneet. Kuukausia kestäneet ponnistukset olivat jättäneet ainoaksi perinnöksensä sanomattoman raukeuden. Hän tuskin jaksoi porttikäytävästä pois lähteä…

Päivänpaiste paahtoi ihoa. Hän käveli raukeana katua pitkin, pommi povella, mielessä myllynkivi. Ajatukset tekivät työtä tylsinä, raskaina.

Hän oli suunnitellut täällä isänmaansa vapautusta, mutta asioista päättivätkin nyt toiset, hänelle tuntemattomat miehet. Ne eivät vastanneet hänen järjestönsä sitoumuksista. Hän oli aikonut pelastaa köyhälistön ja nyt oli hän kykenemätön ajattelemaan omaa pelastustansakaan…

Väsyneenä, katkerana poikkesi hän ensimäiseen likaiseen kapakkaan, tilasi pullon viinaa ja istahti tuolille, kuin elämänsä ruumenläjälle… Siinä muisti hän äskeiset Pjotr Petrovitshin sanat: "Elämä on sappi karvasta viinaa."

Hänen sielunsa rauhaset alkoivat vuotaa… Ja kun elämä oli nyt taas paljastanut hänelle mitättömyytensä ja turhuutensa, kun kaikenhäviö taas imi itseensä kaikkia hänen pyrinnöltänsä ja puuhiansa, kohosi hänen eteensä kuoleman musta haamu. Se kohosi kaukaa äärettömyyden rantojen takaa, viikate kädessä ja katsoi häneen tutkivasti. Hänen henkinen hätänsä puhkesi silloin, kuin paisumasta puristunut märkä… Hän vapisi, hapuili taas pelastusta ja silloin avautui hänen eteensä taas teoksensa suuri ajatus. Koko sen luonnos, jota hän säilytti muistissansa, levisi hänen eteensä paratiiseilla ja hohtavilla kultapilvillä siroteltuna maailmana. Hän muisti toispäiväiset paroonitar Lichtensteinin kertomat ennustukset, jotka hän sovitteli teokseensa. Hän muisti kaikki muutkin ennustukset. Hän ikäänkuin syöksyi taas teoksensa paratiiseihin lymyytymään sinne, etsimään siellä turvaa, pakenemaan sinne kuoleman niittomiestä, kuten arka vuorikauris pakenee petoa, syöksyen äkkijyrkkien kuilujen yli omiin piiloihinsa.

Niin istui hän likaisessa kapakassa myöhäiseen yöhön.

* * * * *

Etäältä elämän virtojen pohjilta paistavat pimeät päivät. Kuiden ja aurinkoiden mustina kuvina kierivät ne mittaamattoman pohjattomuuden perukoilla.

Kun pommi räjähti, avautui sen kohdalle avaruuden onkaloon maan alle pimeä luola, jonka seinillä sihisivät mustat käärmeet… Ne kiemurtelivat pihdeissä, jotka polttivat, kuin tulinen rauta, vaan eivät kuluttaneet. Katossa riippuivat ilkeät yököt, tulikuumissa piti missä… Ne olivat Perkeleen erehtyneitä palvelijoita. He kärsivät ijäistä rangaistustansa.

Oli kamala pimeys. Käärmeet kiemurtelivat tuskiensa tulessa. Luolan seinät kiehuivat niistä mustina. Yököt huusivat pitimissänsä. Tuli hehkui niiden sisälmyksistä. Pimeys vapisi. Valitus sai vihlonnallansa senkin värisemään…

Pimeä huoahti. Perkele hulmahti siitä hirnahduksesta synkkään luolaan. Käärmeet valkenivat. Yököt lakkasivat huutamasta. Kalkki kestivät kipunsa äänettöminä…

Tuska vetäytyi pakahtumaksi, kivut rauhaisiinsa. Kiukkuisena tömisti Perkele luolan permantoa. Hänen eteensä ilmestyi silloin palvelijoittensa lukemattomat laumat. Regime'in veren väri välähti seinälle punaisena hahmona. Sen hohteesta säteili verinen valo. Se ei ollut valoa, eikä valottomuutta. Se oli punaista pimeää, ihmissilmälle outoa valoa. Se eli ja värisi. Perkeleen palvelijat häämöttivät siinä, häilähtelivät ja hävisivät, kuin varjot verivirran pohjalta. Herransa eteen polvistuneina veisasivat ne sen ylistystä:

"Pimeys sinua tottelee. Sinua kaikki palvelee ja kaikki kehrää sulle ikuista valtarihmaa."

Kuului pitkä, vihlova valitus. Verivalo vapisi… Regime'in verenääni huuti kostoa.

— "Korvennettavat! Kuuletteko?" — raivosi Perkele. Ja viha suitsusi hänestä tulena.

Palvelijat vapisivat… Perkeleen katse tunki heihin tuliorana. Hänen äänensä kirveli, kuin poltinrauta. Veri huuti yhä kostoa. Perkele toisti kysymyksensä:

— "Kuuletteko?"

— "Kuulemme… Me kuulemme… Se huutaa Jehovan vihaa surmaajalle… Se, jota Jehova vihaa, on sinun omasi… on pelastettu… on lunastettu… Voitto on sinun", — vapisivat palvelijat. Perkeleen vihaa peläten.

— "Mutta se ei huuda kostoa Harhamalle… Hänen piti antaa isku Jehovalle", — puhkui Perkele.

— "Jehovan ansa on ollut hänen tiellänsä vielä tämän kerran", — puolustautuivat vapisevat palvelijat.

Ihmishenki laskeutui luolaan. Verihaahmo tarttui siihen tautina. Tulisyöpänä alkoi se sitä kalvaa. Tuskanhuuto puhkesi silloin ihmishengestä ja alkoi ijankaikkisuutensa…

* * * * *

Palvelijat odottivat tuomiotansa… Varjoina värisivät he verivalon epäselvässä hämäryydessä… Seinät kiehuivat käärmeistä, katto yököistä…

Mutta Perkele hillitsi vihansa. Ihmishengen tuskanhuuto oli lepyttänyt hänet… Se oli hänelle suitsuava uhrisavu. Mietteissänsä puhui hän taas:

— "Se oli Jehovan sadin. Hän ei uskalla… ei rohkene antaa Harhaman iskeä kainin-iskua… Hän pelkää…"

— "Hän on viisastunut… Hän tuntee jo sinun voimasi", — oikaisivat palvelijat imarrellen, rauhottuneina.

— "Niin", — ilkamoi Perkele. — "Hän katuu jo että loi ihmisen… että loi ja antoi sille vapauden… Hän katuu… Katsokaa!"

Luola humahti. Sen perälle avautui suuri muinaisuuden näkö: Ikimetsä seisoi luonnon suurena kukkana… Purot kiertelivät sininauhoina sen sisässä. Virta valui vesivyönä kukkapenkereisten rantojensa lomitse. Sen varjo oli vilpoinen; sen siimeksissä oli ikuinen rauha. Linnut rakastelivat oksilla ja kukka armasteli kukkaa nurmikolla… Lammikot läikkyivät kuvastimina, lellitellen lummetta pinnalla, päivän kirkkaita kuvia pohjalla…

Se oli uusi paratiisi, Luojan palkka ihmistyössä… Se kohosi entisen erämaan sijalle…

Oli kesä kypsimmillänsä. Taivaalla helotti päivänterä, kuin armas helteenhete… Puut punottivat hedelmistä… Metsässä makasi riista päivänpaisteessa, kesynä: Luojan punoma paula kaulassa. Se odotti ihmistä vaan ottamaan… Viinirypäle ei jaksanut hedelmäänsä kantaa. Se pakahtui mehuunsa, kuin imemätön äidin rinta…

Kaikkea oli kyllä. Kukka koristi maata, lumme vettä ja tähdet taivaankupua. Sirkka lauloi ruohokossa… lintu oksalla… joutsen vesillä… kiuru ilmassa.

Ihmiset viettivät viininjuhlaa. Luonto oli heillä aarreaittana. Se ruokki heitä antimillansa, lellitteli päivänpaisteellansa… Se huumasi kukkiensa tuoksulla… mairitteli sävelillänsä… viihdytteli kauneudellansa.

Hän, joka sen antoi, odotti kiitosta… Hänen henkensä häämötti päivänvalona luonnonlaelta…

Juhla alkaa. Ihmiset syövät. Hän odottaa turhaan uhria… Perkele riemuitsee.

Näky jatkuu:

Ihmiset tanssivat viinimaljat käsissä… Viini kuohuu valkeana vaahtona… Ihmiset juovat… Nainen juo miehen keralla. Hän juo kilpaa sen kanssa… Mässäys alkaa… Viini kuohuu maljoissa, veri kuumenee suonissa… Miehet tulevat rohkeiksi, naiset maksavat rohkeuden suuteloilla… Viini tekee työtänsä…

Perkele hymyilee. Näky jatkuu:

Ihmisten silmät palavat himontulina… Miehet hehkuvat. He ovat jo riisuneet ihmisvaipan pedon yltä… He ovat jo eläimiä… Naiset odottavat vielä… ujostelevat… kainostelevat… arkailevat… Nyt nekin jo riisuvat kainouttansa, naisen hienointa pukua… He riisuvat naista "naisen" yltä… Kohta on "nainen" alasti… Eläin on päässyt ihmisihosta…

Perkele suli ilosta. Näky kulki kulkuansa.

Miehet ovat hillittömiä… Naiset nostavat rintojansa… Metsän suloinen siimes kiehtoo, kukka nurmi kutsuu ja linnun laulu kietoo kuherteluillansa… Naisella on enää naisen rippeet pukimina… hieman häpyä helminä… ujouden viime riekaleet koristeina… Mies vaanii, milloin sortuu sekin veräjä, avautuu viimeinen portti…

— "Oivallista", — lausui perkele.

Viini vaahtoaa vallattomampana… Nainen on viskannut pois viimeisetkin pukimensa, riisunut naisen ihanan ujouden loput… Hän ärsyttää kimppuunsa metsästäjää: miestä… Hän kiehtoo sitä rinnoillansa… Hän houkuttelee sitä huulillansa… mairittelee hymyllä… kutsuu kiemailuilla… Hän tarjoaa itseänsä… antautuu, sanovat toiset… Mies pääsee valloillensa. Hän näkee raja-aidan sortuneeksi, kainouden kukistuneena, esteet pois raivattuina… Hän näkee ihmisen otuksena, naisen riistana… Käsivarret kietoutuvat kaulaan… Mies sieppaa riistansa… riista syöksyy sieppaajansa syliin…

Suuri luonto on muuttunut himojen uhrialttariksi…

"Ihmiset söivät, joivat, naivat ja kuolivat…"

Silloin Hän, joka odotti ihmisen palvelevan Häntä ja kumartavan Häntä, Hän katui että oli luonut ihmisen…

— "Näettekö?… Hän katuu", riemuitsee Perkele.

— "Ei Hän kadu, vaan Hän tunnustaa sinun voimasi" — selittävät imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Taivas pukeutuu mustaan vesivaippaan. Virtana alkaa vesi kohista maan päälle. Myrsky riehuu synkeässä pimeydessä… Vesi nousee… Pilvet pakahtuvat. Avaruus virtaa vetenä… Syvyyden kaikki hetteet heruvat, lähteet pursuavat maan puristamina… Kaikki peittyy puoli-pimeyteen…

Näky jatkuu: Kosket huutavat… kohisevat… kuohuvat… Vuorilta syöksyvät sadat virrat rotkoihin ja laaksoihin… Ärjyen viskautuvat ne kallion kielekkeiden yli… Kauhun lyöminä vesikäärmeinä kiemurtelevat ne rotkelmien pohjilla… heittäytyvät vuorensärmien yli… syöksyvät kuiluihin huutaen ja pauhaten… törmäävät yhteen… tappelevat keskenänsä tiestä… särkyvät vaahdoksi ja pauhaavat hirmuhuutona alhaalla kohoavaan veteen, myrskyn vinkuvan ruoskan ajamina ja salamien piiskaamina…

Perkeleen palvelijat laulavat herransa ylistystä. Perkele riemuitsee. Näky jatkuu:

Vesi nousee. Se peittää maat merellä… Ihmisten kauhu on rajaton… Pelko on karkottanut pedosta pedon luonnon… Se on ajanut miehestä pois pedon, naisesta eläimen: Se on katkonut himon siivet… Kaikki unohtuu kuoleman edessä… Kaikki laskee siipensä… taivuttaa polvensa… unohtaa herkkunsa…

— "Jehova hävittää kättensä töitä… Hän korjaa erehdystänsä", — riemuitsee Perkele.

— "Hän tunnustaa sinun voimaasi niissä… Sillä Itsellensä ja Itsensä edessä on Hän erehtymätön", — oikaisevat imartelevat palvelijat.

Näky jatkuu: Vuoret ovat jo saarina. Ihmisten avunhuuto sekaantuu petojen hätähuutoon… Kuohuvat aallot nousevat vuorenhuippujen tasalle… niillä kasvavien puiden latvojen tasalle. Taivas vuotaa seulana. Musta pilvi vyöryy uhkaavana likellä maan rajoja. Vihuri ulvoo ja vesi pauhaa…

Kirkkaat salamat halkovat taas mustaa pilveä. Sen huikeassa valossa näkyvät onnettomien hukkuvien haamut vuorien huipuilta ja puiden latvoista. Se on hirmunäky… Taivas kiehuu mustana, vesi kuohuu, myrsky riehuu… Ihminen vääntelee epätoivoissansa, kasvot tuskan runtelemina, silmissä kamala ilme… Käärme kiemurtelee toisten päälaella, etsien siinä pelastusta… Himo on sammunut… Kauhu ottaa kaikki luukynteensä… Pedot ulvovat henkensä takaa… Linnut parkuvat, kuin kuristaisi kuolema kaulasta… Kuikkakin uikuttaa hirveän hädän käsissä…

Kaikki huutavat, kuin kuoleman tahotulla terällä seisten…

Eikä apua mistään näy, ei kuulu. Pieni arkku soutelee aalloilla. Se on sulettu ja luoksepääsemätön…

Perkeleen palvelijat riemuitsevat. Perkele ilkamoi taas:

— "Jehova korjaa erehdystänsä: 'Syö vapaasti kaikkinaisista puista!'… Huonosti korjattu… Hän korjaa sitä uudella erehdyksellä… Ne hukutetut eivät nousseet Jehovaa vastaan… Mutta sen pelastetun siemen on nouseva… Harhama on nouseva Jehovaa vastaan…"

— "Kun sinä tahdot, niin kaiken täytyy totella", — vakuuttivat palvelijat.

Jo peittyvät vuorien korkeimmat huiput… Linnut kirkuvat kauhuissansa, kun siivet alkavat väsyä… Kiviriippana painaa heitä väsymys rannattoman meren pauhaaviin aaltoihin… Jo pettävät siivet… Ruumis retkahtaa alas… tapaa vettä… Kuuluu parahdus… vielä yrittää lintu lentää… Apina tappelee ihmisen kanssa viimeisestä puunlatvasta, käärmeet viimeisestä päälaesta… Salama välähtää ja valaisee viimeisen ihmisen vajoamista aaltojen alle… Kuuluu viimeinen parahdus, joka haihtuu jyrinään…

Sitten hiljenee kaikki… Ihmissuku on hävitetty… Mykkänä vesipallona raivoaa maa vinhaa lentoansa avaruuden äänettömässä onkalossa…

— "Maa todistaa mykkänä sinun voimaasi… Sinun pakottamanasi on Jehova hävittänyt kättensä työt… Hän palvelee sinua, Hänkin", — ylistävät Perkeleen riemastuneet palvelijat.

Perkele käveli ylpeänä. Mutta taas huomasi hän arkin, joka ui, kuin yksinäinen kuikka meren selällä, Hän harmistui ja vannoi uudelleen:

— "Hänen erehdyksensä paljastumiseen ei ole kuluva pitempi aika kuin Evan luomisesta sen kääntymiseen. Katsokaa!"

Uusi näky avautui: Veden jättämästä liejusta nousi luonto entistä rehevämpänä. Kaikki kasvoi kilpaa. Puut hohtivat keltaisina, täynnä nuoruuden voimaa ja mehua, kuin naiseksi tuleentunut tyttö, koristeina kypsynyt hedelmäpaino, auringon valovaippa hartioilla. Viinirypäle pakahtui mehuunsa… Se tarjoili itseänsä herkullisena, maukkaana, mehevänä… Noan uhrisavu nousi rauhallisena, kuin kaunis kirkkolaulu taivaan tummaa sineä kohti… riutui kirkkaan ilman suuteloihin… raukesi sen syleilyihin… haihtui kuin elämä armaaseen onneen ja hävisi näkymättömäksi…

Mutta Noa oli langennut viinimaljansa viereen… Hänen poikansa peitti isänsä häpeän… Perkele kerskui yhtenä ilona:

— "Jehova yritti polkea rikki minun pääni, mutta…"

— "Hän polkaisi terävään tutkaimeen… Sinä olet taas Hänen häntäpäänsä puhkaissut", — keskeyttivät palvelijat. Perkele kohisi ilosta ja vannoi:

— "Jehova on vielä katkeramminkin katuva, että Hän säästi Noan Harhaman siemeneksi. Hän on nyt onnistunut punomaan paulansa Harhaman tielle, mutta Hän on sortuva omaan hiuskarvaansa", — vannoi Perkele jatkaen: "Niin kuin Hän erehtyi Noan suhteen, hukuttaessansa hänen tähtensä muut, niin on hän erehtynyt Harhamankin suhteen, uhratessaan hänen sijastansa toisen… Hän jätti Harhamalle työvapauden ja rauhan nousta Häntä vastaan… Ja hän on nouseva…"

— "Jos sinä tahdot, että ijankaikkisuuskin loppuu, niin sekin tapahtuisi", — mielistelivät palvelijat.

— "Jehova tietysti myös pelkää jo kättensä työtä… Hän ei uskalla päästää Harhamaa antamaan Hänelle Kainin iskua… Siksi lähetti Hän toisen Harhaman tilalle", — selitteli Perkele ilkeillä eleillä… Hetken kuluttua lisäsi hän:

— "Jehova saa kohta huomata vedenpaisumisessa tekemänsä erehdyksen nyt uudistuneen…"

— "Sinä kirkastat sen Hänelle… Sinä osotat Hänelle voimasi… Sillä jokainen Hänen tekonsa on Hänelle erehdys sinun viisautesi voimasta", — keskeyttivät palvelijat.

Uusi näky ilmestyi: Ihanassa laaksossa näkyivät Sodoman ja Gomorran kaupungit, kuin kaksi luonnon povelle nukahtanutta neitoa… Auringosta vuoti armas valo, lehdon siimes oli suloinen, tuoksu huumaava. Somat ihmisasunnot lymysivät puiden lämpöisissä varjoissa. Lähteet lorisivat lintujen laulun säestäminä. Luonto lypsi maan rinnoista mehua… kokosi ne maukkaisiin nisiin: kypsyviin hedelmiin, meheviin marjoihin, herkullisiin rypäleihin. Onnellisina katselivat kaupungit kuvaistansa lahden tyynestä pinnasta…

Ja ihminen eli elääksensä… armastellaksensa … nauttiaksensa… Nainen koristautui lihalle… Se ei etsinyt ylevämpää… Se seppelöi itsensä ihmiselle… hohti sille naaraksena… koreili sille, kuin lintu sulissa… uneksi siitä… unohti ylemmät… mateli miehen kupeessa… ei halunnut puhtaampata… Hän kulki ihmisestä emoa kohti…

Ja mies kieppui naisen kukissa… Hän ei hapuillut vuorien korkeita huippuja… Hän soitteli himonsa kukille… ei ylistellyt taivaan korkeaa sineä… Hän katseli naisen koruja: sen ihoa… mehua… maireutta… nuoruutta… rintojen kypsiä nisiä… huulia ja seppeleitä ja sulkien värejä… Hän ei katsonut syvemmä… ei etsinyt ihmispovesta henkensä ikihelmeä… Hän ei etsinyt naisessa jalointa: sen puhtautta… sen hyvettä… sen kaipuuta korkeuksia kohti… sen ikävää… sen ihmistuskaa… Hän ei etsinyt naisessa ihmistä…

Päivät kuluivat… Mies soitteli lihalle… Nainen tanssi sen ympärillä… Kumpikin sammutti paremman, tukahdutti jalomman, tappoi ihmisen, kutitteli eläintä kehittymään… Kumpikin etsi elämän iloja viinimaljasta, kun väsyivät omaansa, saivat kyllänsä omasta kupeesta…

Lahdelman reunalla oli kaunis Lootin maja, viheriöiden puiden ja kukkaisten köynnösten sisään kätkettynä. Sen portaikolla istui Lootin nuori vaimo, Itämaan kaunis kukka, ja katseli kauniita kultakoristeitansa… Nuori mies istui veneessä portaikon edustalla ja soitteli harppua ja katseli nuorta vaimoa… Nuori vaimo kuunteli… Soittaja soitti ja lauloi laulua "Sodoman kukka". Hän lauloi:

"Sodoman kukka, Itämaiden helmi, sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! Mun harpunkielein sävel arkaellut vuoskaudet pitkät ikävöiden on. Kuin arka pikkulintu varvullansa, se harpunkielellä on värjötellyt; se surrut, sekä ikävöinyt on. Arkaillen, onnetonna, se nyt lähtee kaunista kaikuansa etsimään… Sodoman kukka, Itämaiden helmi! Kun riutuneena sävel harpunkielen sun luoksesi nyt vihdoin uskaltaa, suo sille kaunis kaiku suuteloksi, ja sääli onnetonta sävelparkaa, kun luoksesi se onnen nou'antaan niin onnenjanoon riutuneena saa! Sodoman kukka, Itämaiden helmi, sä päivyt kaunis, kirkas Kaanaanmaan! Ymmärrä harpunkielen kerrontaa!"

Laulu ja soitto tapasivat kauniin kaikunsa… Itämaiden helmi painoi katseensa maahan… Jordanin rantojen ruusu punehtui… Sydän tapasi sydämen ja katse katseen ja molemmat puhuivat sanatonta kieltä… Soitto vaikeni… Vene laski rantaan, vaan nuori vaimo istui yhä portaikolla… Soittaja polvistui portaikon eteen, vaan nuori vaimo ei paennut… ei kutsunut… Hän pelkäsi ja toivoi… Soittaja polvistui hänen jalkoihinsa… Nuori vaimo kätki kasvonsa käsiinsä, mutta hän ei paennut majaansa yksin…

Perkele hymyili ja lausui:

— "Kielletynpuun harppu soi nyt… Se kantaa monenlaisia hedelmiä…"

— "Jotka kaikki ovat ihania nähdä ja kauneita kuulla", — jatkoi Lempo, yksi kuudesta pääenkelistä. Perkele puhui edelleen:

— "Jehovan palkka vedenpaisumisestaan… Pelastetun Noan henki elää…"

— "Todistaen viisauttasi ja voimaasi", — lisäsivät palvelijat, veisaten herransa ylistystä.

Näky muuttui: Punainen viima kulki maita… Korkeuteen kohosi punainen pilvi. Sodoma ja Gomorra vapisivat. Miehet juoksivat avuttomina, naiset epätoivoisina… Pilvi punertui tuliseksi… Pauhu halkoi avaruutta, tuli vyöryi vaahtona taivaan laella…

Kauhu kulkee maita… Naiset parkuvat… Alastomat vartalot kiemurtelevat käärmeinä… Miehet pakenevat… syöksyvät petoina pelastusta etsimään… hylkäävät naisensa… tallaavat niitä tiellänsä kuoliaiksi… polkevat paetessansa sitä lihaa maahan, jolle äsken ylistystä lauloivat… Tulisade alkaa tiuhkua pilvestä… Ihmiset parkuvat, pakenevat ja tappelevat pakotiestä ja piiloista… Tulisade yltyy rankaksi… Ihmisliha kiemurtelee sen poltosta muodottomaksi, pelottavaksi… Alkaa sataa pieniä tulikiviä… Ihmisliha palaa ja käryää tiellä. Säästyneet tukkeavat sen hajulta sieramiansa… Tiilikivet suurenevat, muuttuen mukulakiviksi. Ne valuvat rankkana sateena punaisesta pilvestä…

Kohta ovat kaksi kaupunkia hehkuvana tuliläjänä…

Perkeleen palvelijat alkavat veisata herransa ylistystä. Piru lausuu sen vaiettua:

— "Jehova paransi sinun pistämääsi kantapäätänsä…"

— "Mutta aina Hän koettaa kantapäästänsä jotakin pelastaa… Taas uusi paratiisista häätö", — lausui Perkele, osottaen poistuvaa Lootia.

— "Mutta pelastetun kantapään jäännöksen pistät sinä uudestaan", — huomautti taas Piru. "Noin!… Se oli sinun pistosi!…" riemuitsi Piru osottaen suolapatsaaksi muuttunutta Lootin vaimoa… Se oli muistanut nuorta harpunsoittajaa… Perkele hulmahteli ja leimusi ilosta. Hän puhui taas:

— "Niin. Jehova yrittää parantaa kantapäätänsä polkemalla rikki minun pääni, mutta sitä tehdessänsä on Hän yhä polkeva kipeän kantapäänsä aina terottuvaan tutkaimeen, kunnes Hänen kantapäästänsä ei ole jälkeäkään jälellä…"

Palvelijat polvistuivat hänen eteensä ja ylistivät häntä kauniilla laululla. Perkele jatkoi puhettansa:

— "Ihmisten täytyy kulkea vielä kerran Jehovan ruoskan alitse, ennen kun oppivat Hänen hirmuisuuttansa inhoamaan… Hah-hah-haa! He uskovat, että Hänen siveysoppinsa on parempi kuin minun, jota he eivät edes tunne… He eivät tiedä, että tässä on kysymys siitä, kumpi meistä hallitsee, eikä opista. Kysymys on vaan siitä: Minäkö vaiko Jehova… He luulevat että elämä olisi mahdoton minun henkeni vallitessa… Kirottu Jehovan syöttämä petos!" — raivostui Perkele lopettaen: "He eivät tiedä, että elämä mukautuu vallitsevan maailmanlain mukaiseksi, olkoon sen lakina minun tai Jehovan henki…"

— "Sinä olet se, joka on oleva… Sinun oppisi valkenee, kuin nouseva päivä. Se himmentää kerran Jehovan opin", — todistivat palvelijat…

Perkele alensi äänensä kavalaksi, puhuen häijyllä eleellä:

— "Harhaman täytyy riuhtaista itsensä Jehovan ansasta."

— "Hänestä täytyy myös saada uusi vesa. Sillä hänessä on oikea siemen. Hänessä on minun henkeni jo isiltänsä perittynä… Mutta hankkikaa sille siemenelle semmoinen maaperä, johon Jehova ei ole syläissytkään!"

— "Sinun käskysi täyttäminen on meidän elämämme", — lupasi enkelijoukko. Perkele oikaisi itsensä majesteetilliseksi. Hulmahteleva tulivaippa levittäytyi hänen hartioillensa verenvärisenä. Hän puhui juhlallisena:

— "Jos te erehdytte, niin —"

Hän keskeytti, ja antoi merkin. Luolaan ilmautuivat silloin tuhannet tuomitut… Heidän luunsa hehkuivat tulikuumina rautoina ja hohtivat lihan läpi… Maksassa kiehui sappi ja sydämessä paloi sinervä liekki… Onnettomat hehkuivat tulisina luurankoina… Tuska oli luiden ytimenä… Tuli poltti naisten povia… tippui niiden nisien sijoista, ja miesten rintoja raatelivat ruton hampaat. Perkele lopetti lauseensa tuomituita osottaen:

— "Jos erehdytte, niin siinä on osanne."

— "Niin totta, kuin sinun helvettisi ei koskaan sammu, emme me asiaasi häpeään heitä", — vannoivat palvelijat.

Perkele rypisti silmiänsä ja näky muuttui:

Avautui ihana Edeni. Siellä häilyivät lemmen hämärät rihmat. Päivänpaisteena oli ikuinen lemmen silmänräpäys… Povi riutui povella… Siellä raukesi liha ja kaikki siteet aukesivat… Hekkuman hetteet vuotivat… Nautinto kukki… heilimöi… kypsytti hedelmän.

Rinta kypsyi, lempi hehkui… Kaikki riutui suudelmaksi… Jo soivat ikuiset viulut… Vietti kutitti vietin hereille, kutsui sitä häihin morsiameksi… Se kutsui sitä ikuiseen suuteloon… kosi sitä… armasteli… miellytteli… Ne alkoivat ainaisen häähetkensä… sen maallisen silmänräpäyksen ikuisena… keskeytymättömänä.

— "Jos täytätte tehtävänne, saatte sen silmänräpäyksen… Te saatte sen loppumattomaksi— lausui Perkele majesteetillisena, hohtaen tulisäkenien muodostamasta kehästä, tulisessa viitassa ja elävä tulikäärme valtikkana kädessä."

— "Sinun palkintosi ovat suuret. Silmänräpäys sinun valtakuntasi vapautta on suurempiarvoinen, kuin ijankaikkisuus muuta onnea. Sitä ansaitaksemme kärsimme me vaivat ilolla… Kärsimme vaikka tuhannen tuhatta maailmankautta", — vannoi ihastunut palvelijajoukko.

Näky katosi. Verivalo himmeni. Regime'in veren ääni huusi kostoa synkeässä pimeydessä… Avaruuden onkalo ummistui… Mustat päivät hävisivät elämän virtojen pimeältä pohjalta… Salaisuuden seinän raot sulkeutuivat… Kaikki haihtui ja hävisi Perkeleen palvelijoiden ylistyslauluun…

Saarna viidestäkymmenestä yhdestä ja peruskivestä.

Elämä on suuri musta käärme…

Taivaanlaella heloitti aurinko jo syyssurujensa sumentamana. Kesäiset helteen hetteet alkoivat kylmetä sen povessa.

Kesä oli jo riisunut parhaat koristuksensa. Se oli koonnut ahoilta punaiset mansikkaliepeensä, nurmilta kauneimmat kukkasliinansa. Viikate oli kulkenut nurmilla ja heikko äpärikkö viheriöi jo sen jälillä. Omenapuun oksat nuokkuivat surullisina, kypsyvän hedelmä paineen tuudittamina, muistellen keväällistä kukka-aikaansa, jolloin värit kisailivat vallattomina valon kanssa.

Kesä suikkaili jo suuta syksylle.

* * * * *

Pommiyrityksen jälkeisenä päivänä oli järjestön määrä kokoontua eräällä hautausmaalla, jonka viereistä rauhallista metsää pidettiin turvallisena keskustelupaikkana. Mutta kun järjestön jäsenet sanottuna päivänä yksitellen saapuivat paikalle metsän läpi, näkivät he kaikkialla ihmisiä. Eräässä paikassa, hautausmaan aidan vierellä oli niitä koolla suurempi joukko. Jokainen luuli tämän väen kokouksen olevan yhteydessä heidän kiinniottamisensa kanssa. He arvelivat, että joku seurasta oli ehkä kavaltanut heidät, pelastaakseen sillä itsensä. Aroissa mielissä virisi oitis usko, että kiinniotto oli houkutellut utelijoita paikalle. Jokainen kääntyi sen tähden takaisin ja pakeni.

Harhama saapui paikalle viimeisenä. Hänkin hämmästyi nähdessään väkijoukon tällä yksinäisellä hautausmaalla. Hän mietti jo pakoa. Tyynnyttyänsä hän luopui kumminkin siitä aikomuksestansa ja kätkeytyi metsään seurataksensa sieltä asioita. Tapaus oli hänelle yllätys. Hän kävi levottomaksi, kun yhtään toveria ei näkynyt. Kiihtyneeseen hermostoon vaikutti se masentavasti. Ja sitä mukaa, kun hän odotti, lisääntyi myös hänen levottomuutensa, hän tuli alakuloiseksi ja tunsi olevansa haaksirikossa, yksin jätettynä. Kaikki suunnitelmat ja toiveet olivat pirstautuneet eilen pommin räjähtäessä ja nyt olivat ystävätkin hajonneet akanoina. Vähitellen muuttui masennus uhkamieliseksi tylsyydeksi. "Tuli, mikä tuli!" — mutisi hän, istahtaen puiden suojaan. Hänen henkensä harhaili taas omilla vesillänsä, kohtalon kilpa-ajoissa…

Jonkun ajan kuluttua huomasi hän ihmeekseen munkki Pietarin lähestyvän väkijoukkoa ja tervehtivän sitä. Kohta alkoivat ihmiset hitaasti kokoutua hänen ympärillensä. Toiset istuutuivat maahan, toiset seisoivat puihin nojaten. Munkki Pietari nousi hautausmaan aitakivelle ja alkoi puhua kansalle. Hän oli alkanut pitää kokouksiansa metsän rauhassa, hiljaisuudessa. Siellä ne eivät herättäisi huomiota, ja samalla oli voitettu huoneuston puute ja ihmiset saivat tilaisuuden virkistyä raittiissa ulkoilmassa.

Sen jälkeen, kun Harhama oli joutunut vallankumouksen satimiin, oli hän aivan karttanut munkki Pietaria… Hän kunnioitti häntä edelleenkin rajattomasti, värisi joskus hänen edessänsä, kuin noidan ja Jumalan edessä. Mutta hän tiesi nyt kulkevansa tietä, jota munkki Pietari piti rikoksen polkuna, ja siksi oli hän vältellyt häntä. Nyt hän tunsikin itsensä joksikin pahantekijäksi. Se tunne sai alkunsa pakollisesta, vaistomaisesta piilottelusta. Epäluulo, tai syytös näytti paistavan häntä vastaan jokaisen vastaantulijan katseesta. Ikuisesta epäilystä oli hänen sieluunsa juurtunut myös ainainen epäröiminen — epäröiminen ensin itse teon ja myöhemmin uhman ja sitten taas aluksi epäröiminen teosta johtuvan vastuun edellä ja taas lopuksi uhma. Hänessä ei ollut nyt taas miehuutta astua tekoinensa ja erehdyksinensä ihmisten eteen oitis niiden tehtyä. Jokaista erehdystä seurasi hänessä aina epäselvä häpeäntunne. Hän piilottautui silloin ystäviltänsäkin, kunnes jonkun päivän kuluttua taas uhmaten näyttäytyi heille, pahotellen, että ei ollut tehnyt suurempaa erehdystä…

Nytkin hän häpesi munkki Pietaria. Hän päätti kumminkin kuunnella hänen puhettansa, kiersi takaapäin hautausmaan aidan yli hautausmaalle ja istahti puhujan selän taakse eräälle heinäiselle hautapenkereelle, puolilahon, kallistuneen puuristin suojaan. Ilma oli tyyni ja päivänpaisteinen. Horsmat kukkivat hiljaisina unohdetuilla haudoilla. Lehtipuiden oksien lomitse kurkistelivat päivänsäteet tähän kuolleille vihittyyn maahan, arkoina ja surullisina, ja niiden paisteessa näytti karkeloivan hieno elämänpöly. Aivan Harhaman vierellä oli avonainen yhteishauta, josta näkyi ruumisarkun musta kuve. Hiukan loitomma istahti harakka puolilahon hautaristin päähän.

Tämä kalmiston omituinen rauha lisäsi vieläkin Harhaman yksinäisyydentunnetta. Lahonneet puuristit töröttivät mykkinä, jotkut puolivinossa, toiset suorina. Ne vilkuttivat, kuin elämän merilyhdyt viimeisen sataman suulla. Ruohottuneilla hautakummuilla nyökyttivät kastikaiset, tai sinervät kissankellot päitänsä surullisina. Ne kertoivat, miten lyhyt on ihmismuisto, miten haihtuva ystävän suru: Puuristi ei ollut vielä lahonnut, kun jo väsyi ystävä, heitti haudan hoitamatta.

Siksi nyökytti kissankello ja kastikainen kumartui surullisena.

Mutta Harhama kuuli niiden kertomuksen ja oivalsi sen. Hän ymmärsi nyt sirkan sirinän ja ruohon puhelun ja surullisen päivänpaisteen kielen. Hänen sielussansa oli alkanut väristä joku surullinen kieli…

Ja avonainen hauta puhui ruumisarkkunsa mustalla kupeella. Se saarnasi ihmiselämän mitättömyydestä. Siellä mätäni ihminen, sanattomana, inhottuna, pelättynä… Sitä raateli siellä kuoleman luukynsi…

Se oli se sama kynsi, jossa Harhama kiemurteli. Kaikki tuntui saarnaavan elämänturhuutta… elämän mitättömyyttä… Kaikesta nousi haihtuva elämänsavu.

Ruohokkoon, aivan Harhaman jalkoihin, oli osunut irvistelevä pääkallo. Se oli noussut mullasta hautaa toiskertaan kaivaessa. Se ei ollut vielä loppuun mädännytkään. Takaraivossa riippui vielä tukku pitkiä naisen hiuksia. Niiden juuressa kaiveli inhottava ruumistoukka. Silmäkuopat ammottivat tyhjinä ja nenäluiden väliin oli ahtautunut multapaakku.

Harhama liikutteli pääkalloa kengänkärellänsä, ajatuksessansa. Sitä tehdessä alkoivat hänessä yhä nopeammin avautua ne sopukat, joihin elämän suuret kysymykset joskus hetkeksi lymysivät. "Mitä on elämä?" — kysyi hän taas itseksensä.

— "Mitäkö se on?" — irvisteli pääkallo ja lisäsi: "Katso minua!"

Harhama käänsi varpaallansa pääkalloa, kuin tutkiaksensa sitä. Sen valkea hammasrivi nauroi hänelle ja puheli:

— "Tämä on sinunkin kohtalosi… Kulkija potkaisee sinunkin luitasi kerran. Se ei edes kysy: hyvääkö olet tehnyt, vaiko pahaa… Aika leikkaa poikki muistonrihmat. Kissankello vaan soittelee sitä kesäisin haudallasi…"

Mutta kuka kuulee kissankellon ääntä?

— "Ei kukaan, ei kukaan… Täällä ei kuule korva, eivät soi täällä maineenkellot", — vastasi hautausmaan torkkuva hiljaisuus.

Se suuri kaikenhäviö seisoi taas Harhaman edessä. Sanatonna laski se hänen päällensä raskaan kalmankouransa…

Harhama vavahti. Katkera epätoivo kurkussa teki hän taas sen ainaisen kysymyksensä: "Mitä varten minä sitten elän?"

Ja hänelle vastasi ruumiskirstun musta kuve, ja irvistelevä pääkallo. Ruumiintoukka kohotti inhottavaa päätänsä sanoaksensa:

— "Päästä kohtalosi juoksijat valloillensa! Anna niiden mennä! Eivät ne eksy… Tänne tuovat ne sinut… Ja kohta… kohta… kohta… Ja minä olen sinun viimeinen ystäväsi…"

Ryppy nousi Harhaman otsalle ja hänen sieluunsa valui katkera sappi. Elämä näytti hiiviskelevän hänen edessänsä hautausmaan ruohokossa, arkana kissana, vetäytyen, vatsa maassa, hautojen välitse, ruohojen peitossa, samalla kun kuoleman hiiret vilkkuivat joka kivenkolossa vikkelinä, rohkeina ja eloisina…

Hän huokasi raskaasti. Ja taas leimahti hänen sieluunsa Jumalaa vastaan suunnittelemansa teoksen suuri, revontulinen luonnos.

* * * * *

Sillä välin oli munkki Pietari alkanut puhua lempeällä, vakuuttavalla äänellä. Hän puhui yhteiskunnallisen kysymyksen ratkaisusta ja ihmiselämän perustuksesta. Kuulijat olivat niitä onnettomia Hornan luolan ihmisiä. Tai olivat ne paheiden ja kurjuuden pesien asukkaita. Harhama oli viime ajat elänyt osaksi heidän keskuudessaan, aina siitä lähtien, kuin "tyttö tuli leivän hausta". Hän, samoin kuin muutkin kuulijat olivat alussa välinpitämättömiä, mutta sitä mukaa, kuin puhe jatkui, lämpenivät monet kuulijoista. Munkki Pietari puhui:

— "Onnelliset ovat ne, jotka rakentavat elämänsä oikealle peruskivelle."

Kuulijat tekivät ristinmerkkinsä. Harhama muisteli sitä peruskiveä, jota hän oli eilen kantanut povellansa uuden yhteiskunnan peruskiveksi. Munkki Pietari jatkoi lempeällä äänellä:

— "Me etsimme uusia totuuksia, vaikka emme ole vielä tahtoneet oppia tuntemaan vanhaa, ijankaikkista, ainoaa oikeaa totuutta… Me etsimme kaukaista viisautta, vaikka vanha, kotoinen viisaus, viisauksien viisaus on meille joka hetki tarjolla raamatussa. Me etsimme kaukaista siveellisyyttä, vaikka tupiemme nurkissa on tarjolla kaikki siveellisyys. Me etsimme uusia peruskiviä ja hylimme sitä tehdessä sitä ainoaa, joka kestää…

"Teille opetetaan: Kun sosialistinen yhteiskunta järjestys toteutetaan, kun se pannaan peruskiveksi ja kansa saa vallan, silloin loppuu vääryys ja köyhyys, eikä kukaan voi toiselta sen työn hedelmää ottaa.

"Älkää uskoko niitä, jotka niin opettavat! Sillä jos sosialistisessa yhteiskunnassa, jossa jokaisella on yhtä suuri valta, viisikymmentä yksi sadasta liittyy neljääkymmentä yhdeksää vastaan, käsityöläiset kyntäjiä, rikkaammat köyhempiä vastaan, niin eivätkö he pidä näitä neljääkymmentä yhdeksää orjuudessansa? He haravoivat sen, mitä ne neljäkymmentäyhdeksän niittävät. He panevat ne vähempilukuiset palvelijoiksensa.

"Uskokaa sentähden, mitä Jumala sanoo: 'Muuta perustusta ei ole, kuin Jeesus Kristus.' Jos Hän on niissä viidessäkymmenessä yhdessä, niin silloin, vasta silloin vallitsee oikeus. Silloin he eivät haravoi toisen niittämää luokoa.

"Ei ole siis muuta yhteiskuntaa ihmisille annettu, jossa oikeus vallitseisi, kuin Jumalan valtakunta, ei muuta peruskiveä kuin Jeesus.

"Etsikää siis ensin sitä, rakentakaa se valtakunta maan päälle, niin jokainen inhimillinen yhteiskuntajärjestys on hyvä. Tsaarin valta on silloin yhtä hyvä, kuin kansanvalta. Sillä Jumalan valtakunnan lapset eivät ota toisen omaa, eivätkä tee toiselle vääryyttä missään yhteiskunnassa."

Kuulijat kuuntelivat Pietarin puhetta tarkkaavina. Joku jo sanoi itsekseen: "Tämä on taas uutta sanomaa". Pietari jatkoi:

— "Me ihmiset etsimme uusia oikeuden ja onnen maailmoita, vaikka valmis maailma odottaa meitä, ikävöiden, milloin me sen muutamme onnen maailmaksi, istutamme sen maaperään ijankaikkisen oikeuden taimen… Etsikää tässä valmiissa maailmassa itsellenne ja niille viidellekymmenelle yhdelle Jumalan vanhurskaus, niin kaikki muu kirkastuu teille, kuin päivän armas valo aamuruskon liepeestä!"

Kuulijat käyvät miettiviksi. Jotkut heistä ovat näkevinänsä munkki Pietarin leikkelevän aamuruskon liepeistä päivän kirkkautta ja levittelevän sitä ihmiselämän tomuisille tanhuoille. Harhama miettii… Elämän sotkuiset vyyhdet selkenevät hänelle ja sotkeutuvat uudelleen. Munkki Pietari jatkaa:

— "Jokainen ihminen, joka siis yrittää hävittää Jumalan vanhurskauden, on verrattava mieheen, joka tahtoo luoda uuden maailman ja sitä varten viskaa entisen hylkynä pois, luullen pysyvänsä avaruuden varassa."

Auringon säteet tunkevat puiden oksien lomitse munkki Pietarin korkealle otsalle ja kirkastavat sen. Useat katselevat häntä, kuin Jumalan kirkastettua Poikaa. Harhaman silmissä vaihtelevat taas ne harhanäöt, joissa hän oli usein nähnyt munkki Pietarin ilmestyvän Jumalan vaippaan pukeutuneena noitana. Saarna jatkuu:

— "Me ihmiset etsimme uusia totuuksia, vaikka Jumalan ijankaikkinen, muuttumaton totuus paistaa meille kirkkaana, kuin aurinko korkeuksien laelta.

"Teille opetetaan, että rikkaat ovat varkaita. Eivät ne kaikki ole varkaita. Varkaita ovat ainoastaan ne, köyhät ja rikkaat, jotka eivät täytä Jumalan käskyä: 'Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi!'

"Sosialistisessakin yhteiskunnassa voi viisikymmentä yksi elää varastamalla neljältäkymmeneltä yhdeksältä. Mutta Jumalan valtakunnan lapset tottelevat Herran käskyä: He syövät otsansa hiessä leipänsä.

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että kaikki muuttuu hyväksi ja köyhyys häviää yhteiskuntajärjestyksen muuttuessa. Ei. Kaikki tulee hyväksi ainoastaan mielen muuttuessa, ihmisten muuttuessa Jumalan lapsiksi, joiden peruskivenä on Jeesus.

"Etsikää siis ijankaikkista totuutta, niin oikeus ja totuus ja onni nousevat teille itsestänsä, kuin kirkas aurinko yön usvista."

— "Miten ihanasti sanottu!" — kuuluu joukosta. Yhdet kuulijoista vaikenevat, toiset istuvat mietteissänsä. Munkki Pietari jatkaa:

— "Joka siis lähtee ijankaikkisen, ainoan totuuden luota etsimään uutta totuutta, hän on verrattava mieheen, joka keskellä kesäisen päivän kirkkautta lähtee etsimään aurinkoa kaivoksien syvyydestä."

— "Kuulkaa! Kuulkaa!" — puhuvat kuulijat, — "Eikö hän puhu oikein?" — kuiskaavat jotkut taaimmaiset. Harhaman tarkkaavaisuus terottuu neulankäreksi. Hän seuraa puhetta mieli jänteenä. Harakka katselee häntä ristinpäästä tarkkaavana… Munkki Pietari jatkaa lempeällä äänellä:

— "Ja joka tahtoo sen totuuden hävittää, hän on verrattava auringon etsijään, joka tahtoo sammuttaa taivaalla paistavan auringon, että hän paremmin löytäisi sen etsimänsä uuden…"

Kuulijoiden päät painuvat alas. Useat nyökyttävät surullisina. Harhama katselee munkki Pietaria puoli-tylsänä, mutta sairaloisen uteliaana, kuten miestä, joka rauhallisena levittelee elämän suuria kysymyksiä valkenemaan ihmisten eteen, kuin pellavia nurmelle… Hän sotkeutuu omiin ajatuksiinsa ja tylsistyy, ja hänen sairaloinen uteliaisuutensa kiihtyy. Munkki Pietari jatkaa:

— "Seuratkaa siis Jeesuksen neuvoa: 'Kaikki mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, se tehkää te myös heille!' Kun sitä seuraatte, niin jokaisessa yhteiskunnassa laskee lakkaamaton siunaus ihmiselämälle, kuin kesä-öinen kaste kukkanurmelle. Köyhyys häviää silloin sumuna ja ihmiskunnan onnenaika valkenee, kuin armas aamusaraste, ja rauhan ja työn ikävöity juhlapäivä koittaa lempeänä, kuin alati kirkastuva aamutähti."

— "Miten kauniisti hän puhun", — kuuluu joukosta. Munkki Pietari pyyhkii otsaansa ja jatkaa rauhallisena:

— "Me taomme uusia aseita, etsimme uutta turvaa itsellemme ja maallemme, vaikka Jumalan sana on aina meille tarjona teräväksi hiottuna miekkana. Me etsimme uusia elämämme vartijoita, vaikka Jumalan sana on meille tarjolla vartijaksi, ja vaikka se on uskollisempi, kuin lastansa vartioivan äidin silmäterä.

"Teitä opetetaan: Jumala pitää teitä orjanansa ja te ette Jumalaa tarvitse. Ne valehtelevat, jotka niin puhuvat. Jumala on teidän palvelijanne ja vartijanne. Hän on teidän aina valvova silmäteränne. Te näytte hämmästyvän, mutta minä selitän sen teille: Yksi teistä makaa väsyneenä kedolla. Silloin tulee hänen vihollisensa ja nostaa kätensä murhataksensa hänet. Ei ole ihmissilmä näkemässä, eikä maallisen esivallan käsi vartioimassa. Mutta silloin sanoo Jumalan ääni murhaajan sydämessä: 'Älä tapa!' — ja nostettu käsi laskee alas.

"Nämä kaksi Jumalan sanaa suojelevat teitä jokaista enemmän, kuin paksut lakiteokset, poliisit ja vankilat. Niissä vartioi teitä Jumala nukkumatta, nurkumatta, kuin äiti lapsensa kehdon ääressä. Niitä tottelevat ihmiset enemmän kuin hirmuisintakaan rikoslakia. Kuka teistä siis tahtoisi hävittää tämän elämänsä turvan, Jumalan käden? Kuka tahtoisi puhkaista ainoan silmäteränsä, joka ei koskaan sulkeudu? Ja kuka voi henkensä turvaksi laskea lujemman peruskiven, kuin Jeesus on?"

— "Tätä me emme ole ajatelleet", — kuiskaavat useat puheen välissä. Harhamakin punnitsee äskeisten sanojen oikeutta sairaloisesti, mutta ynseänä, eilispäivän tapauksien korkealla temppelinharjalla seisten. Munkki Pietari jatkaa:

— "Etsikää itsellenne ja viidellekymmenelleyhdelle sitä tylsymätöntä miekkaa, mikä on kätketty Jumalan sanaan, niin elämän ja työn rauha puhkeavat teille itsestään, kuin armain ilta-uni päivän väsymyksestä…"

— "Isä puhuu oikein", — kuului kuulijoiden joukosta. Toiset kuuntelevat ynseinä, mutta vakavina. Saarna jatkuu:

— "Joka siis tahtoo hävittää Jumalan sanan ja etsiä itsellensä muuta turvaa, hän on verrattava oksalla istujaan, joka sahaa poikki sen oksan, joka häntä kannattaa, sahaa sen poikki, voidaksensa pudota uudelle peruskivelle: allansa pistävälle keihäänkärelle…"

— "Siinä on paljon perää", — lausuu joku miehistä.

— "On… On… Siinä on paljon totta", — myönnyttelee toinen.

Munkki Pietari jatkaa:

— "Me etsimme uutta pilveä, vaikka Jumalan ehtymättömät pilvet vuotavat siunausta. Me etsimme uutta siveellisyyttä kotimme, puolisoittemme ja lastemme puhtauden turvaksi, vaikka Jumalan sana tarjoaa meille ja meidän omaisillemme ikipuhtaita vaippoja, joihin ei pahe eikä turmelus tartu ja joihin pukeutuneita ei saastainen ajatus likaa."

Kuulijat odottavat. Harhama seuraa saarnaa, kuin tautivuoteella makaava sairas rippitoimitusta, mutta kuuntelee sitä oman epäilyksensä läpi ja äskeisten suurten maininkien yhä kuohuessa. Saarna jatkuu:

— "Sillä katsokaa edelleen: Teidän talonne ovet ovat auki. Tai makaa yksi teistä metsässä. Vieras voi tulla ja viedä omaisuutenne, eikä esivallan palvelija ole sitä estämässä. Mutta silloin astuu Jumala varkaan omaantuntoon ja lausuu: 'Älä varasta!' Ja varas hämmästyy ja poistuu. Voiko kukaan teistä luoda lujemman lukon omaisuudellensa?

"Ja mikä muu voi suojella teidän tyttärienne ja vaimojen puhtautta, kuin se Jumala, joka asuu ihmisten sydämissä?

"Yksi teistä lähtee metsään. Lähtiessä on kotiliesi puhdas, tytär viaton ja vaimo synnitön. Havut tuoksuvat tuvan lattialla ja kukkanen puhkeaa akkunalla. Mutta kun hän palaa kotia, on tytär langennut ja vaimo mennyt vieraan mukana… Voiko kukaan teistä metsään lähtiessänsä panna maallisen lain ja järjestyksen estämään sitä tapahtumasta?

"Ei — vastaatte te. Mutta kotia tultuanne sanotte te Marian sanoilla: 'Herra, jos sinä olisit ollut täällä, vaimoni ja tyttäreni sydämessä, niin ei tätä olisi tapahtunut. Jos sinä olisit ollut huoneeni peruskivi, ei olisi oven salpaa tarvittu.'

"Älkää siis uskoko niitä, jotka sanovat, että yhteiskuntajärjestelmän muutos suojelee teitä pahaa vastaan, sillä Herran sana on se ainoa linna, jossa teidän vaimonne ja tyttärenne tulevat varjelluiksi.

"Rakentakaa siis keskuuteenne se linna, viekää vaimonne ja tyttärenne sinne, niin ei tarvitse lukita ovea, kun lähdette metsään tai kedolle. Kaikki muut salvat pettävät. Jumalan sana on ainoa siveellisyyden vartija joka palaa ihmisessä himmenemättä ja kirkkaana, kuin helmi hiilessä…"

— "Hän on oikeassa", — myönnyttelevät naiset. Munkki Pietari jatkaa:

— "Tai luuletteko, että esimerkiksi sosialistinen yhteiskunta voi semmoisenaan suojella kotienne puhtauden ja vaimojenne ja miestenne pyhyyden? Jos siinä yhteiskunnassa on viisikymmentä yksi sadasta, joiden peruskivenä ei ole Jumalan vanhurskaus, niin eivätkö he voi lain avullakin julistaa teidän vaimojanne ja tyttäriänne yhteiseksi omaisuudeksensa, teidän kotejanne porttoloiksi?"

Kuulijoiden päät painuvat yhä alemma. Ynseätkin vaikenevat. Harhama sotkeutuu taas kokonansa epäilyjensä rihmoihin. Munkki Pietari jatkaa:

— "Etsikää siis iankaikkista, jumalallista siveellisyyttä, niin kotienne puhtaus, puolisoittenne pyhyys ja uskollisuus teille aukenevat kuin hymy äidin armailta huulilta. Joka sen siveellisyyden tahtoo hävittää, hän on verrattava mieheen, joka riisuu vaimonsa ja tyttärensä yltä ijankaikkisen turvan ja vaihtaa sen yhteiskunnan tarjoamaan loistavaväriseen, houkuttelevaan hameeseen, pukee siihen hameeseen ne, joiden puhtaus on hänelle kalleinta elämässä ja lähettää ne sitten maailman himokkaiden silmäyksien eteen, painettuansa vielä alas niitä silmäyksiä varottavan Jumalan sormen."

— "Hän on oikeassa", — vakuuttavat hyvin monet. Mutta kun munkki Pietari keskeyttää hetkeksi puheensa, kysyy Pjotr Petrovitsh, joka oli rauhallisena saarnaa kuunnellut:

— "Tuhansia vuosia on Jumalan valtakuntaa ja sanaa saarnattu, eikä maailma ole paremmaksi tullut. Pitääkö meidän vieläkin sitä sanaa uskoa?"

Munkki Pietari vastasi lempeästi:

— "Oletteko koskaan kysyneet, onko vika Jumalan sanassa, vaiko meissä ihmisissä itsessämme?"

Syntyy äänettömyys. Harhama tunnustelee kysyjää ja tuntee hänet eiliseksi Pjotr Petrovitsh Petrofiksi. Munkki Pietari on hetken vaiti. Pjotr Petrovitsh kääntää katseensa maahan ja voi huomata, että hän on hämmästynyt munkki Pietarin kysymystä. Hän vaikenee edelleen. Munkki Pietari jatkaa:

— "Tuhansia vuosia on Jumala puhunut: 'Tulkaa Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja Minä tahdon teitä virvoittaa', mutta me emme ole tahtoneet tulla. Me emme ole astuneet Hänen luoksensa, Hänen valtakuntaansa, jonka ovi on meidän omassa sydämessämme. Me harhailemme ja etsimme uusia yhteiskuntia. Me etsimme uutta tähteä, vaikka tähditetty taivas kupertuu kirkkaana ylitsemme.

"Menkäämme nyt siihen Hänen yhteiskuntaansa sisälle, viekäämme rikkaat muassamme ja silloin katoaa vääryys. Rikkaiden sydämet avautuvat, kuten Sakeuksen sydän. He itse jakavat vääryydellä kokoamansa köyhille. Muuta tietä jos kulette, ette voi tehdä muuta, kuin vaihtaa rikkaita."

— "Mutta, isä Pietari, jos me odotamme vielä, milloin tulee tämä valtakunta?" — kysyy eräs vaimo kuulijain joukosta puheen välissä. Munkki Pietari vastaa:

— "Silloin, kun ne viisikymmentä yksi sadasta ovat tulleet Jumalan lapsiksi, astuneet omissa sydämissänsä Jeesuksen luo, Hänen valtakuntaansa. Silloin vääryys haihtuu savuna. Kahleet aukeavat, eikä niitä tarvita muuna, kuin lehmien kytkyeinä. Silloin ei ole enää köyhiä, ei rikkaita, ei varkaita, vaan toinen toisensa palvelijoita. Jumalan valtakunta on valmis. Se odottaa meidän mielemme muutosta. Meistä itsestämme riippuu, milloin tahdomme siihen astua.

"Rakentakaa siis sille oikealle peruskivelle, joka on Jeesus Kristus! Jos muulle rakennatte, rakennatte pyövelin hartioille. Ja pyöveli kantaa kirvestä niiden kuriksi, jotka hänen hartioillansa, vallassansa ja varassansa ovat. Eikä lähde teille lohdutusta siitä, että kansanvalta, sen 'viisikymmentä yksi' ovat pyövelinä Tsaarin vallan 'viidenkymmenenyhden' sijasta."

— "Kuulkaa!… Kuulkaa!" — kuiskaavat kurjat kuulijat. Useat ovat hämmästyneinä. Puhe tuntuu heistä uudelta. Harhama punnitsee sen jokaista sanaa.

Munkki Pietari jatkaa lempeänä, rauhallisena, kuin Jumalan Poika:

— "Te kysytte minulta: Miksi ei Jumalan valtakunta ole jo tullut maanpäälle, vaikka sitä on vuosisatoja saarnattu. Mutta minä kysyn teiltä: Oletteko uskoneet sitä saarnaa ja oletteko te mitään tehneet tämän Jumalan valtakunnan rakentamiseksi itsessänne ja lähimäisessänne? Vastatkaa: oletteko?"

Silloin monet katsahtavat toisiinsa kysyen: Oletko sinä, Maria Petrowna, jotakin tehnyt?… ja sinä, Aleksei Osipovitsh?… ja sinä, Feodor?… Ja olenko minä itse tehnyt jotakin sen hyväksi?… Entä se ja se?… Ja heistä tuntuu, kuin saisivat he kaikilta saman vastauksen: "Emme me ole mitään tehneet…" Munkki Pietari jatkaa:

— "Tehkää ensin voitavanne ja sitten kysykää! Ja kun te totuudessa teette, niin Jumalan valtakunta tulee pian. Se ilmestyy silloin, kuin itsestänsä, kuten taivaan reunalle iltatähti, joka äkkiä tuikahtaa ja sytyttää tähden tähden vieressä, kunnes koko taivaan kansi on yhtenä kirkkaana tähtipalona."

Monet epäilevät taas voimiansa ja eräs kysyy:

— "Voimmeko me?… Jaksammeko me?… Eikö ole sen tulemiselle muuta tietä… helpompaa… lyhempää?"

Munkki Pietaria kirkastaa taas päivänvalo. Hän vastaa lempeästi:

— "Ei ole muuta tietä. Sillä Jumalan valtakunta ei ole ulkopuolella teitä. Se on teissä. Sen täytyy puheta teissä itsessänne, kuin kukan nupussansa. Koettakaa siis! Pyrkikää ikuista valoa kohti, kuin kukka auringon paisteeseen, niin te jaksatte, ja Jumalan valtakunta puhkeaa teissä yhdessä toisensa jälkeen, kuin kukan värilehdet sen nupusta, kunnes koko ihmiskunta on yksi ainoa ihana kukkamaa, jossa jokainen vääryyden ohdake on tukahtunut…"

Jumalan valtakunnan ihanuus kuvastuu rääsyisille kuulijoille niin ihanana, houkuttelevana. Monet ja monet tahtoisivat siihen päästä ja koettaa voimiansa… Monet taas epäilevät voimiansa, jotkut epäilevät kaikkea. Harhama sotkeutuu ajatuksiinsa ja huomaa vaan sen ihanuuden, jonka munkki Pietari on levittänyt nähtäväksi. Hän näkee sen kokonaisena, kuin valkenevat pellavalevittymät, josta hän ei voi erottaa yksityisiä pellavia.

Munkki Pietari jatkaa:

— "Älkää siis uskoko niitä, jotka kehottavat teitä rakentamaan muulle perustukselle, kuin sille, jona on Jeesus Kristus!

"Älkää myös uskoko pappeihin, sillä ihmisiä hekin ovat. Vaan etsikää Itseänsä totista elävää Jumalaa! Ja jos totuudessa etsitte, te löydätte Hänet. Hän ilmestyy eteenne, kuin tutun akkunan valo pimeän korven kulkijalle. Ja jos te näette, että Hänen sanaansa on väärinkäytetty, niin ei vika ole Hänen sanassansa, vaan niissä, jotka sitä väärinkäyttävät.

"Kun te itse siis löydätte Jumalan, avatkaa Hänelle tie myös pappien sydämiin, jotka ovat Hänestä luopuneet ja tehneet Hänen kirkkonsa ryövärien luolaksi.

"Ajakaa väärät paimenet pois Hänen huoneestansa, ei väkivallalla, sillä silloin vaihtuvat vaan sudet, vaan niin, että avaatte heidänkin sydämensä Jumalan valtakunnalle. Silloin olette tehneet palveluksen Jumalalle."

Monet ja monet heltyvät ja hajoavat, kuullessansa munkki Pietarin asettavan oman itsensä, pappeutensa, heidän syntisten ja kurjien vertaiseksi, astuvan nöyränä heidän joukkoonsa, tunnustavan itsensä syntiseksi, aivan heidän arvoisekseen.

— "Ah, isä, Pietari! Isä Pietari!" — nyyhkyttää eräs naisista. Munkki Pietari jatkaa surullisena:

— "Älkää myös panko pappien kannettavaksi suurempaa kuormaa, kuin minkä ihmiset yleensä jaksavat kantaa! Älkää heiltä vaatiko enempää, kuin omalta itseltänne, vaan vaatikaa aina enimmän juuri omalta itseltänne! Joka vaatii papilta ja ei itseltänsä, hänet on verrattava mieheen, joka jättää taakkansa tien kannettavaksi, mieheen, joka lähtee lunnaiden kanssa suuriin häihin, mutta jättääkin tien kannettavaksi ne lunnaat, joilla hänen olisi pitänyt lunastaa juhlaan pääsy. Kai ken parannuksen täytyy alkaa meistä itsestämme. Sillä ei maailma parane, jos jokainen kohotamme itsemme pappien papiksi ja tuomariksi ja samalla jätämme oman parannuksemme niiden huoleksi… Parantakaa siis ensin itsenne ja sitten papit!…

"Joka alkaa muista ja lopettaa itseensä, hän on verrattava matkamieheen, joka yrittää kulkea matkansa, lähtemällä sen lopusta, Hänen taipaleensa jää silloin kulkematta.

"Ja jos te luulette, että veitsi on annettu teidän käteenne ja että te olette kutsutut puhkaisemaan yhteiskunnan märkäpaiseita, niin eikö teidän ensiksi täydy kysyä, ovatko omat kätenne puhtaat? Sillä jos ne eivät puhtaat ole ja te niillä ryhdytte puhkomaan ja puhdistamaan yhteiskunnan mätäpesiä, ettekö te ole verrattavat lääkäriin, joka koleran saastuttamilla, pesemättömillä käsillänsä ryhtyy puhdistamaan sairaan ruttopaisetta? Ja eikö silloin parantaja saastuta parannettavaansa ja parannettava parantajaansa?"

— "Niin ne saastuttavat… Niin", — huokaavat monen suonet. Saarna jatkuu:

— "Väärin opettavat ne, jotka sanovat että sosialistinen, tai mikään muu yhteiskunta voi parantaa papitkin, koska ne silloin ovat kansasta riippuvia. Minä kysyn teiltä: Jos sosialistisessa, tai muussa yhteiskunnassa ne viisikymmentä yksi ovat pahoja, eivätkö he aseta mieleisiänsä pappeja, jotka heihin liittyvät?

"Mutta jos rakennatte Jumalan valtakunnan maan päälle, parannatte itsenne ja ne ainakin viisikymmentä yksi muuta, niin pappiennekin vanhurskaus teille ilmestyy itsestään, kuin kullattu kirkonristi, joka kesäaamun kirkkaudessa ilmestyy kirkkoon vaeltavan väen eteen…"

— "Mutta voimmeko me kaiken sen tehdä?… Voimme kasvattaa papitkin?… Me olemme syntisiä", — kuuluu taas uudistettu kuiskaus joukosta. Pietari vastaa:

— "Jos teiltä puuttuu voimaa, rukoilkaa sitä Jumalalta! Mutta rukoilkaa totuudessa!… Sillä väärä rukous kuivettuu huulille, kuin ohdake, mutta totinen rukous ei pysähdy huulille. Se on siemen, joka kukkii teossa, tekee terää elämässä ja hedelmöi työssä. Rukoilkaa siis totuudessa, niin työnne sujuu ja siunaus vuotaa rinnatusten.

"Me etsimme uusia voiman lähteitä, vaikka Jumalan sanasta pulppuavat ijankaikkiset lähteet. Joka etsii muuta lähdettä, hän on verrattava mieheen, joka istuu lähteen vieressä, eikä tahdo siitä juoda, vaan nääntyy janoon. Ja joka tahtoo sen lähteen tuketa, hän on kuin erämaan asukas, joka lähtee aavikolta vettä noutamaan ja lähtiessänsä tukkeaa kosteikkonsa lähteen…"

Kuulijoiden joukosta kuuluu jo huokauksia. Useiden naisten silmissä kiiltää kyynel. Päät painuvat yhä alemma, kuin kastikaismaalla rauhallisina seisovien kastikaisten helpeiset päät.

Hautausmaan rauha häämöittää kaikille, kuin riuvulle kuivamaan levitetty ruumisliina, johon käärittynä vainaja on maannut arkkuun panoonsa asti. Kaikki ovat vakavia. Kaikkien mieliä tuntuu painavan kuoleman kylmä sormi. Munkki Pietari jatkaa saarnaansa:

— "Me etsimme uutta vapautta, vaikka Jumala on meille jo luomisessa valmistanut ijankaikkisen vapauden. Hän on antanut meille sanassansa ne aseet, joilla kaikki kahleet avautuvat…"

Kuulijoiden mielet jännittyvät. Ihmiset alkavat jo hajota. Ynseyskin taivuttaa jo polviansa. Hautausmaan jokaisella ristillä näyttää kuivuvan ruumisliina… odottamassa… valmiina… äsken käytettynä… Ilmassa tuntuu kuoleman ummehtunut haju. Sen kukat nyökyttävät. Sen laihat sormet suikkelehtavat kukkien juurella… etsien… kopeloiden… siepaten sormien väliin kaiken… Kuuluu nyyhkytyksiä… huokauksia… voihkinaa.

Munkki Pietari jatkaa:

— "Sillä teille opetetaan: 'Jumalan sana on teille orjankahle'. Se on vale. Jumalan sana on teille juuri vapaus.

"Jos ei se sana ole teissä, kulette te omien himojenne, halujenne ja maailman viettelyksien orjina. Te kulette silloin niissä kahleissa, jotka vievät teidät turmioon, vetävät teidät uhraamaan oman itsenne, perheenne, kunnianne ja omaisuutenne synnille, himolle ja paheelle. Katsokaa ympärillenne, eikö niin ole.

"Todellinen vapaus on ainoastansa Jumalassa. Herätkää siis te, jotka kulette himojenne kahleissa pimeillä kaduilla, synnin ikiorjuutta kohti! Synnin satimet tempaavat teidät niistä aikanansa. Voi teitä silloin! Te sorrutte paheen pesiin, nukkumaan yönne haureuden liassa, sulettujen akkunaverhojen takana.

"Kun te aamulla heräätte, näette te lian tippuvan sielustanne. Päivänvalo polttaa teitä silloin. Ihmisten katse puree otsaanne porttouden merkin. Päivät kuluvat. Lika syöpyy sieluunne ja te huomaatte pian, ettette voi enää loasta nousta.

"Voi teitä silloin! Te jäätte ijäksi himojen ja synnin kahleisiin sidottuina orjina makaamaan rapakon saastassa.

"Laskekaa siis vapautenne peruskiveksi Jeesus, silloin on se kalliolle rakennettu…"

Silloin kuuluu kauvempaa naisten joukosta parahdus ja sitten nyyhkytyksiä. Harhama nousee ylös nähdäkseen mitä on tapahtunut. Siellä istuu Loolja, kokoon kytistyneenä, peittäen kasvojaan käsillänsä. Tyttö-poloinen oli revennyt, kuin ihmisriepu. Hän itki katkerasti, kuin olisi tuntenut lian sielustansa tippuvan. Sana oli sattunut häneen…

Kuulijat katsovat säälien onnetonta tyttöä. — "Oi-joi-joi!" — valittaa onneton tyttö. Jotkut naiset itkeä nyyhkyttävät hänen kanssansa. Näky koskee Harhamaankin kipeästi. Se hioo hänen tarkkaavaisuuttansa yhä terävämmäksi. Munkki Pietari jatkaa kovemmalla äänellä, päivänpaisteen kirkastaessa hänen päätänsä: — "Avatkaa siis sydämenne Jeesukselle! Hän yksin voi sen puhdistaa. Ainoastaan Hän voi irroittaa sydämestänne ne synnin kahleet, joissa te kulette pimeitä kujia myöten niihin vuoteisiin, joissa ihmiselämä tiuhkuu likana vuoteen loaksi."

— "Ai-jai!" — kuuluu naisten joukosta.

— "Etsikää vapautta Jumalan sanasta! Pankaa se itsenne ja niiden viidenkymmenenyhden peruskiveksi, niin vapaus avautuu teille ihanana, kuin vesikaari taivaanlaelle. Joka muualta vapautta etsii, hän on verrattava mieheen, joka lähtee vankilasta vapautta noutamaan…"

Naisten joukosta kuuluu hiljaista itkua. Loolja nyyhkyttää ihmiskyttyränä, kokoon kutistuneena, onnettomana, avuttomana. Miehet ovat totisia. Yhä useammat ja useammat alkavat itkeä nyyhkyttää, saarnaa ja Looljan itkua kuullessaan. Miestenkin silmässä kimeltää siellä täällä kyynel. Toisen on tullut sääli toista. Sydämet heltyvät ja avautuvat… avautuvat kuin kukka valolle ja tulevat herkiksi vaikutuksille. Sanat sattuvat niihin, kuin tulineulat. Loolja on kytistynyt aivan mytyksi, josta katkera itku kuuluu tukahtuen nyyhkytyksiin. Saarna jatkuu:

— "Jeesus yksin pesee puhtaaksi teidän sielunne. Hän puhdistaa sen vuotavasta liasta. Kun Hän on sydämessänne, ei likainen ajatuskaan voi siellä idulle päästä. Sillä Hän polttaa paheen itiöt. Te kulette silloin vapaina ja puhtaina, kuin aurinko, jota Herran käsi ohjaa kaartansa myöten, ja te sanotte: 'Herra, jos Sinä jo ennen olisit ollut sydämessäni, ei olisi tapahtunut sitä, mikä on tapahtunut. Lika ei olisi sieluuni syöpynyt'. Särkykää siis että Hän pääsee sydämeenne sitä puhdistamaan!…"

Silloin taas kuului parahdus. Maria Petrowna, sama, joka ilkoalastomana tanssi pirunpolskaa, kun Harhama ja munkki Pietari etsivät Nikolain äitiä sen kuolinpäivänä maanalaisessa synnin pesässä, oli särkynyt. Häneen oli koskenut Looljan parahdus. Ja sitten oli munkki Pietarin puhe repinyt häntä rikki, kuin liinaa. Se oli tunkenut kyntensä hänen sielunsa lian pesiin ja vetänyt sieltä ulos sen inhottavaa lokaa. Väristys kulkee hänen olemuksensa läpi. Hän vajoaa kokoon, repeytyy ja särkyy, valittaen epätoivonsa tulipihdissä:

— "Herra, armahda!… Herra, armahda!… Armahda… armahda… armahda!"

Kovat sydämet tärisevät sitä kuullessa. Harhama on kuin hämmästyksen paksuihin sumuläjiin pudonnut. Munkki Pietari seisoo hänen edessänsä taas, kuin pyhimys. Ilta-auringon valo säteilee kunniakehänä hänen päänsä ympärillä, tunkien koivun oksien lomitse. Saarna jatkuu. Munkki Pietari puhuu kuin pyhimys, lempeällä, mutta vakuuttavalla äänellä:

— "Jos te siis hylkäätte Jumalan sanassa tarjolla olevan vapauden, ettekö ole verrattavat siihen, joka lähtee isänsä kodin vapaudesta etsimään vapautta maailman orjuudesta?"

Monen monet muistavat maailman ankaruutta ja vertaavat sitä lapsuutensa kodin vapauteen, äidin ja isän huolenpitoon. Ja he särkyvät ja hajoavat. Saarnaaja kyselee edelleen:

— "Sillä eikö maailmanpolulla ole ansa joka askeleella?"

Maria Petrowna ja niin monet muut muistavat ne tuhannet ansat ja paulat, jotka ovat olleet heidän poluillaan pauloina… He muistavat ensimäisen erehdyksensä… ja toisen… ja kolmannen. Monet ja monet värisevät ja itkevät.

— "Kyllä maailman viettelykset ovat suuret", — nyyhkyttää moni naisista. Useiden miesten silmissä kiiltää kyynel. Hekin muistavat monesti astuneensa siihen paulaan, siihen katkeamattomaan, houkuttelevaan ja kaikkialle viritettyyn ansaan, jonka silminä on: maailmanvapaus. Munkki Pietari jatkaa:

— "Eikö maailmanvapaus ole teille se kahle, joka aina vahvistuu, aina lujemmalle sitoo ja kiehtovana käärmeenä houkuttelee?"

— "Oi… joi… joi!" — valittaa Maria Petrowna väristen.

— "Se käärme", — jatkaa munkki Pietari — "vartoo kaikkialla maailmanvapautena. Se sikiää teistä itsestänne. Se matelee teidän himoistanne ulos, pukeutuu maailmanvapauden hohteeseen, nostaa teille elämän purppuraisia helmoja, ja kun te niitä tavotatte, kietoutuu se jalkanne ympäri…"

Maria Petrownan jokainen jäsen vavahtaa. Hän on tuntevinansa kylmän käärmeen kietoutuvan hänen säärensä ympäri, vapisee ja ikäänkuin suojelee säärtänsä hameenhelmalla. Monet naisista huomaavat sen ja suojelevat hekin sääriänsä helmalla. Saarna jatkuu.

— "Se käärme, se maailmanvapaus vie teidät, jos ette Jumalan sanalla sen päätä itsessänne muserra, se vie teidät likaisille vuoteille ja sitoo teidät niihin himojenne orjiksi. Se kietoutuu koko teidän ruumiinne ympäri ja puristaa teidät ja te olette tunteva sen voiman. Te olette tunteva kuinka luja ja voimallinen on se käärmekahle, joka matelee maailmanvapauden nimellä…"

Maria Petrowna parkaisee. Hän tuntee kavalan, suuren mustan käärmeen häntä rutistavan. Hän tuntee sen kylmän ruumiin kietoutuvan ympärillensä jaloista kaulaan asti ja rutistavan häntä. Ja sen rutistuksesta tuntee hän elämänsä lian pursuvan ulos suusta ja sieramista. Hän kauhistuu, vapisee ja vääntelee itseänsä. Useat muut naiset itkevät, säälittelevät onnetonta ja tekevät ristinmerkkinsä. Saarna jatkuu:

— "Mutta jos etsitte vapautta Jumalan sanasta, jos tulette Hänen tapsiksensa, niin vapaus aukenee ja puhkeaa teille, kuin sielun rauha katumuksesta, tai kuin tyytyväisyydentunne hyvästä teosta ja maamiehen ilo hyvästä sadosta ja kesäntulosta, kun se tuo ensimäiset pääskyset räystään alle pesimään…"

Useat naiset itkevät katkerasti, toiset nyökyttelevät käsi poskella. Miehet ovat kuin hautajaisväkeä. Munkki Pietari jatkaa:

— "Mutta kiirehtikää, sillä katsokaa: Jumala seisoo joka hetki edessänne kuolema kädessä ja ainoastaan hautausmaan aita on teidän ja kuolleitten maan välillä."

— "Oi… joi… joi… joi!" — vaikertelee Maria Petrowna.

— "Jokainen askel minkä astutte täältä poispäinkin, vie teitä vaan yhä likemmäksi sitä hautaa, jonka yli ei kukaan voi harpata", — jatkaa Pietari.

— "Voi hyvä Jumala!… Voi hyvä Jumala!" — valittaa Loolja itkunsa seasta. Miehet seisovat kyyneleet silmissä. Naiset itkevät. Saarna jatkuu. Munkki Pietari puhuu puolituomitsevasti… kovasti:

— "Voi teitä, jos sen reunalle saapuessanne huomaatte loan valuvan sielussanne!"

— "Kun Jumala vielä auttaisi!… Kun auttaisi!" — kiemurtelee Maria Petrowna saarnan lyömänä. Elämä näyttää hajoavan tomuksi, sen pyrinnöt turhuudeksi, sen erehdykset vuotavat lokana. Kuoleman liinat heiluvat, sen sormet etsivät kaikkia.

— "Voi teitä, jos teidän täytyy likaisina laskeutua kuoleman kylmälle vuoteelle!" — jatkaa saarnaaja.

— "Herra armahda!… Herra armahda!" — nyyhkyttävät useat naiset. Maria Petrowna pakahtuu itkuunsa ja hätäänsä. Miehet tekevät ristinmerkkinsä.

— "Voi teitä, jos tämän aidan sisäpuolelle astutte oman kätenne varassa!"

Kuolema näyttää seisovan jo kalmistonsa portilla, ruumisliina hartioilla. Sen väki lähtee sirpit kädessä satoa korjaamaan.

— "Ai… jai… jai!" — valittavat Loolja ja Maria Petrowna. Munkki Pietari jatkaa suurena, surullisena ja jyrkkänä:

— "Kuulkaa: Tällä aidalla seisoo yöt ja päivät Herra Jumala ja tässä, Hänen ohitsensa kulkiessa, lakkaa ihmisen oman käden voima. Jos Herra Jumala onkin lainannut ihmisen käsivarteen voiman, jonka varassa hän on voinut kulkea, jos Hän on antanut ihmisen kulkea tähän aitaan asti sen nojassa, niin tässä Hän sanoo: Seis! Käsi alas! Ja kaikki tottelevat, kädet laskevat alas."

Päät kumartuvat alas, kuin painaisi niitä jo kuoleman raskas käsi. Mielet masentuvat. Ynseys laskeutuu tomuna maahan.

— "Herra auta minua!" — huudahtaa Maria Petrowna tuskissansa. Ja usko tarttuu. Yhä useammat hajoavat akanoiksi, särkyvät tomuksi. Yhä voimallisemmin saarnaa munkki Pietari:

— "Hautausmaalla polvistuvat kaikki Jumalan edessä. Siellä lakkaa ihmisviisaus, ihmisvoima ja ylpeys."

Monet pelästyvät, näkevät hautausmaan aaveiden vaikeroivan avuttomana. Harhaman silmiin pistää taas irvistelevä pääkallo. "Niin, niin!… Täällä näkyy lakkaavan kaikki", — kävi hänen läpitsensä jääkylmänä väristyksenä. Munkki Pietarin saarna koskettelee hänessä kireimmälle vedetyitä kieliä. Se saarna jatkuu:

— "Älkää nousko Häntä vastaan, sillä Hän on tulinen tutkain. Älkää paetko Häntä, sillä kaikki teidän pakotienne johtavat teidät tänne, Hänen kirkko maallensa, Hänen käsiinsä…"

— "Kaikki… kaikki vetää tänne!… Voi hyvä isä!… Voi hyvä Jumala!" — tuskittelee Maria Petrowna. Loolja itkee kokoon vetäytyneenä. Vaimot valittavat silmiänsä ristien:

— "Herra armahda!… Armahda!… Armahda!"

Harhama hermostuu. Katkera ajatus hulmahtaa hänessä: "Olen", — ajattelee hän — "paennut maallista valtaa ja pakotieni on johtanut — avonaisen haudan partaalle… Mihin sitä paeta?"

Hänen mielensä synkkenee. Munkki Pietari jatkaa, kuin kiivas Mooses:

— "Valmistukaa siis! Sillä kun tulette tämän aidan kohdalle, eivät paarien kantajat enää pysähdy… Muistakaa aina: Koko ihmiselämä on kuin ruumispaarit, joilla Jumala kantaa teidät äitinne kohdusta tälle portille…"

Taas kuuluu parahdus. Yksi on taas särkynyt. Itku yltyy. Harhama hermostuu. Hän säikähtää irvistelevää pääkalloa ja hätäytyy hieman, tietämättänsä miksi.

Harakka räkättää ristinpäässä kiukkuisena…

Saarnaaja puhuu edelleen:

— "Tämän aidan yli kulkiessa tunnustavat Jumalan kieltäjät Hänen kätensä. He tuntevat Hänen tutkaimensa. Hänen huoneensa häpäisijät vapisevat…"

Ilkeä väristys matelee Harhaman luiden läpi. Eräs lapsuusajan teon muisto pistää puikkona häneen: Hän oli kerran jumalanpalveluksen aikana toisten poikien kanssa tunkeutunut läheiseen, autioksi jääneeseen venäläiseen kirkkoon ja häväissyt sen. Pelkoansa muilta salaten oli hän etumaisena repinyt kuvia rikki ja lyönyt pirstaleiksi ristin. Hautausmaalla olivat he sitten musertaneet erään vetelehtivän pääkallon.

Hän oli siis se kirkon häpäisijä. "Sekin!" — mutisi hän.

Hän muisti, kuinka hän seuraavana yönä oli nähnyt pitkän luurangon lähestyvän ja kuristavan häntä. Kauhusta väristen oli hän noussut ja tunkeutunut äitinsä vuoteelle, painautuen äidin rintaa vastaan.

Mutta seuraavana päivänä oli hän taas arkaillen hiipinyt samalle hautausmaalle, etsinyt murskatun pääkallon ja sen luiden hammasmaisista liitteistä salaisuudessa viikkokausia tutkinut sitä sielunsa tulikysymystä. Hän oli pääkalloa murskatessansa huomannut ne riimumaiset saumat, ja luuli kansan kertoman mukaan niitä kirjoitukseksi, jossa olisi muka selitetty se suuri kysymys. Mutta kun hän ei saanut vastausta, raivostui hän ja murskasi lopullisesti pääkallon, johon hänen kiukkunsa oli kääntynyt.

Se pääkallo oli hänelle sitten usein unessa irvistellyt ja syyttänyt…

Ja nyt istui hän hautausmaalla, pääkallo edessä muistuttamassa, että se aika on tuleva pian, jolloin joku raa'asti murskaa hänen luitansa.

— "Oi!" — pääsi hänen povestansa katkerana huokauksena. Hän nojasi kätensä varaan taapäin. Käsi sattui silloin toiseen pääkalloon, jota hän ei ennen ollut hautakummun ruohokosta huomannut. Sen silmäreijät hohottivat avonaisina. Kylmä sisilisko luikahti sen sisästä hänen kädellensä. Hän puistahti. Hänestä se oli se hänen syyttäjänsä, se häväisty pääkallo…

Naisten joukosta kuului taas parahdus. Harhama sieppasi vaistomaisesti, hermostuneena, pääkallon, kuin tulisen kekäleen, joka häntä poltti ja paiskasi sen avonaiseen hautaan, mutisten:

— "Hyi… saatana!"

Pääkallo sattui arkun kupeesen. Huonosti naulattu halennut kansilauta luiskahti silloin sijoiltansa ja solahti alas. Arkusta irvisti ruman miehen ruumis. Parralle oli karissut multaa, jossa tonki joku toukka. Harhama säikähti, hyppäsi ylös, kuin joltain äärettömän ilkeältä, ja nojaten läheiseen ristiin seurasi saarnaa edelleen.

Munkki Pietari jatkaa rauhallisempana:

— "Toiset neuvovat teitä rakastamaan isänmaatanne. Mutta mitä on isänmaanrakkaus semmoisenansa? Se on runoiltu saippuakupla, väririkas ja pian hajoava. Se on väärää epäjumalan palvelemista. Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin! Sillä kaikki rakkaus, joka ei vuoda rakkauden alkulähteestä, on arvotonta kiiltoa, maineen- ja palkkionhimoa, hajoavan vesikuplan hapuilemista.

"Mutta jos te rakastatte Jumalaa isänmaassanne, silloin te ahkeroitte, että jokaisella veljellänne olisi valoisa pirtti, riittävästi leipää, sekä onni ja siunaus elämässä ja rauha mielessä. Siten teette te Jumalan kautta ja Hänen henkensä vaikutuksesta isänmaanne rikkaaksi, sen köyhät kylät kukoistaviksi ja pellot viljaviksi. Ja isänmaamme kukoistus puhkeaa teille silloin sen rakkauden palkkana, kuin kukan kauniit värit sen kasvun palkkiona.

"Te itse olette silloin onnellisia, kuin kedonkukka, joka onnensa löytää siinä, että saa terälehdillänsä kaunistaa isänmaamme nurmea ja värillänsä tunnustaa ja ylistää Jumalan armoa ja viisautta.

"Rakastakaa siis Jumalaa isänmaassannekin ja istuttakaa se rakkaus niihin viiteenkymmeneenyhteen, niin kaikki muu teille tulee itsestänsä, kuin isän siunaus ja äidin hymy lapsen hyvästä teosta…

"Sillä mitä hyödyttää isänmaatanne, jos te itse kokoatte sen rikkaudet aittoihinne ja toiset sen johdosta kärsivät puutosta?

"Rakastakaa siis Jumalaa, niin Hän on kaiken tekevä teissä ja teidän kauttanne. Asettakaa Jeesus isänmaanrakkauden perustukseksi, niin silloin kokoatte rikkautta isänmaalle, ettekä isänmaan rikkauksia itsellenne!

"Väärin opettavat ne, jotka sanovat, että sosialistinen yhteiskunta voi luoda isänmaankin kukoistuksen. Sillä jos sosialistisessa yhteiskunnassa viisikymmentä yksi liittyvät syömään sen, minkä neljäkymmentäyhdeksän ansaitsee, niin eikö isänmaa muutu kurjuuden erämaaksi?"

— "Oikein!… Kyllä hän puhuu oikein", — myöntävät yhä useammat. Ja yhä suurempana ja kirkkaampana ja hartaampana jatkaa munkki Pietari:

— "Tulkaa siis kaikki Jeesuksen kaltaisiksi. Ajakaa Hänen tavoin väärät paimenet pois Jumalan huoneista, puhdistakaa pappien sydämet perkeleestä, niin ryövärien luolat muuttuvat taas Herran huoneeksi. Masentakaa Jeesuksen voimalla paha yhteiskunnan varkaiden sydämessä, niin yhteiskunta muuttuu Jumalan valtakunnaksi, jossa ei ole vääryyttä. Kaikki muut tiet vievät harhanteille, kaikki muut keinot ovat turhia, sammuvia tulia…"

— "Oikein puhuttu… Oikein puhuttu", — vakuuttavat monet. Munkki Pietari jatkaa:

— "Ottakaa siis isänmaanrakkaudenkin peruskiveksi Jumalan vanhurskaus itsellenne ja niille viidellekymmenelleyhdelle, niin sen onni ja siunaus nousee teille, kuin runsas sato pellon mehevästä mullasta."

— "Kyllä siinä on perää", — myöntää Pjotr Petrovitsh. Harhaman epäilyksen rauhaset avautuvat ja tukkeutuvat ja taas avautuvat. Äskeiset suuret suunnitelmat vyöryttelevät kallioitansa nousemaan yrittelevän uuden taimen päälle ja murskaavat sen. Saarna jatkuu:

— "Vielä opettavat toiset, että kansojen vapautus toisten kansojen orjuudesta on etsittävä inhimillisestä rauhanaatteesta ja aseidenriisumisesta. Toiset taas sanovat, että kansojen turvana ja peruskivenä ovat niiden lait ja sopimukset. Edellisiltä minä kysyn: Onko inhimillinen rauhanajatus voinut suojella kenenkään taloa varkaalta, joka asuu naapurissa, tai hänen vaimoansa vieraalta? Ja jälkimäisiltä, jotka opettavat, että kansojen turvana ovat niiden lait, minä kysyn: Mutta kuka tuomitsee kansojen välillä? Joku ehkä vastaa, että toiset kansat. Mutta niille minä sanon: Miten käy silloin, jos tuomitsijoista, niistä toisista kansoista, viisikymmentä yksi, joiden herrana ei ole Jumala, liittyy neljääkymmentäyhdeksää vastaan?

"Ei ole siis kansoillakaan muuta turvaa, ei muuta peruskiveä, kuin se yksi: Jeesus Kristus. Ell'ei Jumala taivuta kansojen mieliä, kuin vesipuroja, ell'ei Hänen tulensa polta niissä pois vääryyden henkeä, eivät silloin rauhanaatteet voi muuta tehdä, kuin päästää hetken lepoon käden, joka on väsynyt aseen kantamisesta…

"Levittäkää siis Jumalan valtakuntaa kaikkien kansojen keskuuteen, niin ikuisen rauhan kellot alkavat soida, aseet laskeutuvat itsestänsä maahan, kansat muuttuvat saman perheen veljeksiksi, ikuinen rauha laskee maahan, kuin öinen kaste, tai kevään armas päivänpaiste ja teille itsellenne avautuu onnen uneksittu aika, kuin meren kirkkaat, tyynet ulapat…"

— "Herra Jumala!… Herra Jumala tätä elämää!" — kuuluu naisten vaikerrus.

Mutta Harhama tuntee Pietarin viime sanojen koskevan häneen itseensä ja kansaansa. Nikolain puhe ja nämä sanat kirahtavat hänen olemuksessaan yhteen, kuin kaksi hiottua miekanterää, jotka iskevät toisiinsa poikittain ja vetäistään ristiin toisiansa vastaan, terä pitkin poikkiterää. Hän on tuntevinansa olemuksessansa niiden terien ilkeän kirahduksen, vihlovana, repivänä…

Munkki Pietari saarnaa nyt lempeämmin:

— "Me etsimme parannusta siitä, että vaihdamme tsaareja: Yksinvaltiaan tsaarin tahdomme me vaihtaa siihen tsaariin, jonka muodostaa kansa. Sillä minä kysyn teiltä: Eikö kansanvaltaisessa yhteiskunnassa hallitse itsevaltias tsaari: kansa, joka ei salli kenenkään vastaansa nousta?"

— "Kyllä niin on", — vastaavat kuulijat itseksensä, hämmästyneinä. Munkki Pietari kysyy edelleen:

— "Jos siis siinä kansa-tsaarissa on viisikymmentä yksi huonoa, eikö koko se tsaari ole huono?"

Yhä viisaammalta ja yhä yksinkertaisemmalta tuntuu suuri viisaus.

— "Kyllä se niin on", — ajattelevat kuulijat.

Munkki Pietari saarnaa entistä hartaampana:

— "Älkää siis uskoko, että yksinvaltiaan Tsaarin vallan kukistumisesta jo tulee parannus, sillä kansan valtakin on tsaarin valta ja kansakin on huono, jos sen viisikymmentä yksi ovat huonoja. Älkää etsikö parannusta tsaarin valtojen vaihtamisesta, yhden tsaarin vaihtamisesta toiseen, vaan etsikää parannusta tsaarien ja tsaarin valtojen parantamisesta, tsaarien tekemisestä Jumalan tsaareiksi, niiden vallan muuttamisesta Jumalan valtakunnaksi! Etsikää parannusta itsenne ja niiden viidenkymmenen yhden parantamisesta, niin itsevaltiaankin tsaarin valta ilmestyy teille rauhan ja levon sanantuojana, kuin iltakellojen soitto, se laskeutuu teidän kannettavaksenne lempeänä, kuin virkistävä uni päivän työssä rauenneelle.

"Parannus tulee pahuuden vallan kukistuessa ihmisten omissa sydämissä. Älkää myös uskoko, että pääoman vallan kukistuminen tuo parannuksen ja vapauden. Sillä onhan luonnonkansoillakin, joilla ei pääomaa ole, orjansa, jotka tekevät työn, ja päämiehet, jotka sen sadon kuluttavat. Parannus tulee siinäkin silloin, kun kukistatte vääryyden vallan ja ahneuden ihmissydämessä…"

— "Niin… Niin… Silloin se tulee", — kuuluu joukosta, munkki Pietarin jatkaessa:

— "Yhteiskuntajärjestyksen muutos muuttaa vaan pyöveleitä. Muuta se ei voi tehdä. Mutta jos te teette tsaarin vallan palvelijoista ja tsaarista ne viisikymmentä yksi Jumalan lapsiksi, niin silloin tsaarin vallastakin kirkastuu teille onnen valtakunta, kuin hohde kullasta. Hänen valtikastansa julistautuvat silloin oikeat tuomiot, kuin kirkas sävel kirkonkellon kuparista, ja hänen kruunustansa avautuu teille vapaus, kuin aamuruskon punarailo aamutaivaan tummasta rannasta, tai valo rauhallisesta tulesta, ja tsaari itse loistaa, kuin Jeesus kurjien ja sorretuiden lohduttajana, suojaajana ja isänä: ijankaikkisen oikeuden jakajana…"

Kuulijoista se tuntuu uudelta opilta, mutta samalla muistelevat he sitä joskus ennenkin kuulleensa. Ja kun he sitä muistelevat, tuntuu monesta, että se oppi onkin vanhaa kotinurkkaan unohdettua viisautta, jonka arvoa he eivät olleet ennen ymmärtäneet. Munkki Pietari jatkaa:

— "Jos viisikymmentä yksi ovat pahoja, niin jokainen yhteiskunta on paha. Mutta jos Jumalan vanhurskaus säteilee tsaarin kruunusta, jos hänen oikeutensa välkkyy tsaarin valtikasta ja jos ne viisikymmentä yksi hänen alamaisistansa ovat Jumalan lapsia, niin silloin helähtää teille yksinvaltiaankin tsaarin vallasta kaikki maallinen hyvä, kuin kaunis perhosparvi loistavalta kukkanurmelta…"

— "Ei hänen oppiansa voi millään kumota", — lausuu Pjotr Petrovitsh vakavana. Harhaman kaikki epäilyksen rauhaset alkavat pakahtua. Ne uhkaavat puheta. Ne polttavat… ajettuvat… pöhettyvät. Hän tuntee masentuvansa. Mieli synkistyy sydänyöksi… Kuulijat nyyhkyttävät. Päät painuvat alas. Munkki Pietari jatkaa:

— "Muuttakaa siis mielenne! Kukistakaa ahneus ensin omassa ja sitten muiden sydämissä! Mutta kai ken parannuksen täytyy tässäkin lähteä teistä itsestänne. Sillä joka parantaa rikkaita ja jättää itsensä parantamatta ahneuden paheesta, hän on verrattava mieheen, joka sammuttaa metsäpaloa tulella, tai sammuttaa sitä vedellä, mutta kantaa itsessänsä tulta, joka sen uudestaan sytyttää…"

— "Kyllä hän on siihen verrattava", — vahvistavat monet. Huokaukset, itku ja nyyhkytykset kuuluvat, mielet masentuvat, sydämet avautuvat. Saarnaaja jatkaa:

"Rukoilkaa siis ja tehkää työtä, että te itse ja ne viisikymmentä yksi muuta kääntyisivät ja laskisivat sen oikean peruskiven! Silloin lakkaa pääoman valta ja kaiken pahan valta. Ja silloin kaikki onni ja hyvin vointi ilmestyvät teille, kuin ihanin päivänkangastus aroseudun armaalle taivaalle…"

Kurjat kuulijat ihastuvat loistavaa vertailua kuullessansa. Useille avautuvat jo taivaan ihanat tähdet ja päivänkangastukset ja rauha ja ikionni.

— "Tämä on kuin uutta oppia", — ajattelevat hyvin monet nääntyneet.

— "Tämä", — jatkaa saarnaaja, — "on ijankaikkista totuutta. Jotka teille muuta opettavat, kuin tätä, jonka Jumala on ilmoittanut, ne ovat verrattavat ihmisiin, jotka kehottavat teitä kaivamaan uutta kaivoa vanhan lähteen viereen, koska lähteensilmä on teidän matkalla ollessanne sammaloitunut ja lehtiä varissut sen veden puhtaalle pinnalle. Älkää heitä uskoko, vaan puhdistakaa lähde lehdistä, jakakaa sammal syrjään sen suulta ja juokaa sen lähteen virkistävää vettä, joka on Jeesus Kristus! Sillä se, joka ryhtyy kaivoa kaivamaan lähteen viereen, tukkii lähteen kaivonmullalla ja nääntyy itse janoon…"

* * * * *

Joukosta kuuluu yhä hiljaista itkua. Särkyneet nyyhkyttävät, toiset hokevat: "Herra armahda!… Herra armahda!… Armahda!… Armahda!" Maria Petrowna vaikeroi maassa, kuin revitty liina.

Äkkiä juoksee väristys hänen ytimiensä läpi. Hän tuntee kylmän lian valuvan sielustansa ja muuttuvan mustaksi käärmeeksi, joka matelee hänen edessänsä, kiemurtelee ja sähisee. Silmät palavina ponnahtaa hän ja loillensa. Sen näkymättömän madon pistoa vältellen voihkii hän:

— "Uh!… Uh!… Voi!… Uh!"

— "Mikä sille tuli?" — kysellään väkijoukossa.

— "Se pistää… Uh! — Se pistää… Se pistää… Oi-joii!" — kirkuu Maria Petrowna, silmät hiirinä vilkuen.

— "Herra siunaa!" — mutisevat pelästyneet, tehden ristinmerkkinsä.

— "Se puristaa… Se puristaa… Oi… Oi! Voi!" — parkuu Maria Petrowna hullun äänellä, tavotellen tallata ja vältellä sitä olettamaansa mustaa käärmettä. Harvaksi kulunut tukka riekalehtaa hajalla. Likaisen hamerisan alta vilahtelevat läntistyneet, rikkinäiset kengät, ja paljaat karvottuneet pohkeet. Röijy oli avautunut ja sivulle vetäytyneestä aukeamasta riippuu ja heilahtelee toinen rinta, laihana, likaisena pussina. Hän on todellinen ihmishylky, loppuun ajettu, yhteinen nainen…

— "Sekottui päästään", — murahti eräs miehistä.

— "Jeesus auta", — kuuluu naisten joukosta.

— "Auttakaa!… Auttakaa!… Se puree… Se puree… Se… Oi-joi!" — rukoilee Anna Petrowna, väännellen itseänsä, kuin pihdissä.

Hälinä alkaa. Naiset ovat tyrmistyneitä. Taikauskoinen pelko kummittelee herkistyneissä mielissä. Raivoavan silmissä välähtelee jotain pelottavaa. Naiset ristivät silmänsä ja mutisevat:

— "Herra armahda!"

Mutta Maria Petrowna parkuu, kuin olisi tulioas tungettu hänen maksaansa. Hän syöksyy väkijoukon läpi, viskautuu munkki Pietarin jalkoihin ja parkuu jalkojansa suojellen:

— "Isä, Pietari!… Isä Pietari!… Auta minua!… Se syö, syö… Se syö… Se syö!"

— "Mikä syö?… Sisareni!… Mikä syö?" — hätäilee munkki Pietari.

— "Elämä syö… Elämä… Katso!… Auta, isä Pietari, auta!… Elämä on suuri musta käärme… Voi!… Nyt se syö… Se syö", — parkuu onneton tepastellen, vältellen sitä suurta mustaa käärmettä.

Hän oli joutunut suuren mustan käärmeen syleilyihin… Hän kiemurteli nyt sen puristuksessa, luut ruhjoksi menemäisillänsä ja koko menneisyyden lokana pursutessa hänen puristetusta olemuksestansa.

Harhama vapisee. Hän on saanut taas yhden vastauksen kysymykseensä: "Mikä on elämä?" Hänen sielunsa jokaikinen rauhanen tiuhkuu visvaa…

— "Oi!" — karkasi hänen rinnastansa huokaus.

Munkki Pietari lohduttelee kiemurtelevaa käärmeen saalista:

— "Sisareni!… Älä pelkää sitä käärmettä, vaan usko!… Jeesus Kristus on polkeva rikki sen pään."

— "Onko Hän sen tekevä?… Onko, isä Pietari?… Se puree… Se puree… Se puree", — valittaa lohduteltu.

— "On, on… Hän polkee sen rikki… Usko ainoastansa!" — vakuuttaa munkki Pietari lempeästi.

— "Minä uskon… Minä uskon… Minä uskon", — kiemurtelee Anna Petrowna.

— "Herra armahda!" — rukoilevat naiset.

— "Hän on tanssinut pirunpolskansa loppuun", — mutisee eräs miehistä.

— "Hän on löytänyt pelastuksen… Jumala on häntä armahtanut", — siunailevat naiset.

Mutta Maria Petrowna vaikeroi yhä epätoivonsa kynsissä. Hän itkee ja huutaa, särkyy ja repeilee. Kaikki se lika, jonka elämä oli hänen olemukseensa koonnut, pursuaa nyt hänestä saman elämän puristamana. Hänen silmänsä palavat epätoivoisina, avuttomina. Tukka heiluu hajanaisena, risaiset vaatteet ovat joutuneet epäjärjestykseen: Pusero on avautunut ja hame on päältä putoamaisillansa. Juoppouden pöhettämät kasvot on tuska vääntänyt punaisiksi, apua-anoviksi. Hän taistelee kuin hengenhädässä, kyynelien virtana valuessa. Miehet ja naiset siunailevat, hätäyvät ja pelästyvät. Maria Petrowna tuntee taas käärmeen kylmän ruumiin puristuksen. Hän luulee jo luittensa ruhjoutuvan sen mustan käärmeen kietoutuessa monin kerroin hänen ruumiinsa ympäri ja pujottaessa mustaa päätänsä ylös puseron kauluksen alta, korvallisen sivuitse. Siinä äärimäisen hädän ja avuttomuuden huipulla ja elämän haaksirikkoisena seisten, elämän kurjimman haaksirikon keskellä, taustana, ainoana turvana, hautausmaa ja kauhistunut, hätäytynyt, avuton väkijoukko, on hän heidän ja ihmisten voimattomuuden vertauskuvana ja munkki Pietariin kääntyen parkaisee kauhuissansa, tuskissansa, hirvittävän hädän kynsissä kiemurrellen:

— "Voi, Herra Jeesus!… Auta!… Minä uskon… Minä uskon… Auta minua, Jeesus!… Auta minua, Jeesus Kristus, sillä minä rutistun käärmeen puristuksesta!…"

* * * * *

Kun onneton nainen oli saatu rauhotetuksi, kysyi eräs vaimo joukosta:

— "Isä Pietari! Eikö tämä ole uutta oppia?… Me emme ole sitä ennen kuulleet."

— "Ei", — jatkoi munkki Pietari vastaukseksi. — "Ei tämä ole uutta oppia. Nämä ovat vanhoja sanoja, joita te olette kuulleet, mutta joihin kätkettyä aarretta te ette ole tahtoneet etsiä. Ne sanat olivat teistä liika vanhoja, te ette uskoneet niiden kätköissä olevan mitään etsimisen arvoista. Te luulitte ne olevan tomua täynnä ja vasta tarkasteltuanne huomaatte, että jokainen tomuhitunen onkin kallis kivi.

"Te olette kuin lapsia, jotka lähtevät isänsä kotoa vieraalle maalle työn hakuun, ansaitaksensa rikkautta. Te lähdette Jumalan luota etsimään turvaa ja viisautta ihmisten opeista. Mutta kun poika on harhaillut vieraalla maalla, palaa hän kerran nääntyneenä isänsä tuvalle ja huomaa, että työ odottikin häntä omalla peltosaralla. Ja hän ilostuu. Hän luulee nyt löytäneensä uuden aarteen, uuden totuuden. Hän ihastuu ja hämmästyy. Mutta kohta huomaakin hän, että se 'uusi' onkin vanha, rakas, lapsuuden tuttu, jonka arvoa hän ei ennen ymmärtänyt.

"Niin on teillekin käypä, jos lähdette ijankaikkisen totuudenlähteen reunalta etsimään uutta totuutta. Kerran palaatte te totuuden hausta Isän luo, kuulette Hänen lempeän äänensä, ihastutte ja hämmästytte ja luulette löytäneenne jotain uuttaja huomaattekin, että Isän sanat ovatkin vanhoja, rakkaita muistoja, jotka huokuvat kotiraamatun tutuilta lehdiltä niin ihanina, kuin äidin riipimien lehtien tuoksu vanhassa luhdissa, jossa lapsina nukuitte… Palatkaa siis ihmisten opista takaisin raamattuun! Etsikää sen kellastuneilta lehdiltä vanhoja rakkaita kätköjä, kirkkaita viisauden helmiä! Rakentakaa Jumalan valtakunta isänmaahanne, niin kaikki muu, vapaus, rikkaus ja valo puhkeavat teille, kuin kukka nupustansa.

"Älkää etsikö maallista onnea, sillä se on haihtuvaa sumua ja pettävää kiiltoa, vaan etsikää onneanne Jumalassa! Silloin puhkeaa teille maallinen onni, kuin isän ja äidin ilo lapsen onnesta. Silloin valkenee teille onni joka aamu uutena, kirkkaana, kuin päivännousu. Se valkenee loppumattomana, sillä vaikka ijankaikkisuus loppuisi, pysyy Jumala."

— "Hän pysyy… Hän pysyy", — vahvisti joukosta joku itkien. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

— "Kun tämän teette, silloin on vaiennut Venäjän suuruuden ja rauhan päivä. Missä ennen kukki köyhyys ohdakkeena, siellä rehottavat silloin ruusumaat joissa rikkaudet hohtavat. Varas on muuttunut lähimäisensä omaisuuden, murhamies hänen henkensä vartijaksi ja aviovuodetta ei haureus häpäise. Missä ennen vartijat huonetta vartioivat, siellä vartioi silloin Jumalan sormi. Jokainen koti on silloin Jumalan valloittamaton linna, jossa vaimo on puhdas, tytär siveä ja mies jalo. Portot ovat silloin riisuutuneet paheestansa ja puhdistaneet sielunsa loasta, sillä Jumala asuu silloin jokaisen sydämessä ja polttaa niissä himonidut. Mitä ei inhimillinen laki voi tehdä, sen tekee Hän. Etsikää vaimojenne siveellisyyden vartijaksi yksin Häntä! Sillä jos voitte sanoa, että Hän on vaimonne sydämessä, on elämänne hänen suhteensa armasta ehtoo-unta. Hän herättää hänessä siveellisyyden, kuin hohteen kirkkaassa jalokivessä ja kodin puhtaus ilmestyy teille silloin, kuin kesäinen sunnuntairauha väsyneelle, tai kirkonkellojen kaunis soitto Herranhuoneeseen ikävöivälle…"

— "Kyllä niin on… Kyllä niin on", — vakuuttavat naiset.

Munkki Pietari jatkaa:

— "Hän puhdistaa ihmisten suut, kuivattaa panettelun juuret ja polttaa valheen siemenet ruumeniksi.

"Hän ajaa eläimen pois miehestä ja porton naisesta…"

Naisten joukosta kuuluu hiljaista nyyhkytystä. Repeämien kivut ovat hieman talttuneet. Munkki Pietarin lempeät sanat laskevat nyt kuulijoihin, kuin lämmin iltasade päivän paahtamaan tuhkaan. Hän jatkaa:

— "Venäjän paljon kärsineet lapset! Tulkaa siis Jumalan lapsiksi! Silloin ruskoittuu taivaan ranta ja siitä nousee Venäjän onnen, rikkauden ja mahtavuuden päivä. Venäjän suuruus ilmestyy silloin itsestänsä, kuin loistavat revontulet Pohjolan jäiselle taivaalle. Venäjän pimeältä tasangoilta leimahtaa silloin uusi, suuri valo, joka kirkkaudellansa huikaisee maailman. Sanoma kuuluu silloin armaana enkelilauluna halki maailman: 'Jeesus on uudestaan tullut maailmaan. Hän on syntynyt Venäjän kansan keskuudessa. Jokaisen venäläisen sydän on Hänen syntymäseimensä. Venäjän kansan viisikymmentä yksi on ottanut Hänet ensin vastaan. Muut ovat sitten avanneet hänen seimeksensä sydämensä ja koko kansa on asettanut Hänet elämänsä peruskiveksi.

"Kansat heräävät silloin kummissaan. He näkevät sen uuden suuren valoviirteen, joka nousee entisen pimeän Venäjän paikalta, kirkkaana ja suurena. Venäjä hohtaa silloin valon terälehtenä maailman kartalla ja Venäjän suuri kansa seisoo siinä valossa puhtaana, kuin Jumalan lapset ylösnousemisen suuren päivän aamuvalaistuksessa. Venäjän nainen on silloin puhtauden ja uskollisuuden vertauskuva, siveellisyyden lakastumaton kukka; sen mies Jeesuksen ylevä opetus lapsi, joka vie vapautuksen taivaan avaimet maailman kaikille kansoille, päästää kansat toistensa orjuudesta, köyhät rikkaiden ja kaikki ihmiset synnin ja himojensa kahleista.

"Jokainen Venäjän maja on silloin Jumalan huone. Tuhannet temppelit hohtavat siinä uudessa kirkkaassa valossa ja ihastuneen maailman edessä palvelee Venäjän suuri kansa taivasten ja maailmojen ainoaa, ijankaikkista Jumalaa, kirkonkellojen soidessa ja avaruudessa kiertelevien lukemattomien maailmojen todistaessa Hänen suuruuttansa, kunniaansa ja voimaansa.

"Kun sitten ylösnousemisen päivä valkenee ja Herra Jumala avaa kirkkomaittensa haudat, tulvaavat Venäjän hautausmaiden porteista tuhansien vuosien sukupolvet, puhtaina ja kirkastettuina, ihaellen sen päivän ihanata, kelmeätä valoa, niin kuin kirkkoväki ihailee sunnuntaipäivän herranrauhaa…"

* * * * *

Mutta Pjotr Petrovitsh Petrof oli masentunut ja särkynyt. Puheen loputtua tuli hän ja lausui munkki Pietarille:

— "Kiitos, isä, kiitos!… Sinä olet osottanut meille uuden aarteen vanhoista sanoista… Ja me kun olemme ajatelleet ja ajatelleet, että mistä löytää se totuus… Mutta miten sen löytää ja mistä… Tiedät että on totuus, mutta et tiedä missä se on… Me olemme kaikki syntisiä Herran edessä… Miten siinä silloin tiedät… Mutta nyt tulit sinä ja osotit meille sen, jota etsimme… Tietysti Jumala lähetti sinut… Me, syntiset, emme ehkä jaksa sitä totuutta seurata, mutta sekin jo on hyvä, että tietää mikä on totuus… Kiitos sinulle, isä, kiitos!…"

Ja kun ihmiset näkivät, että yksi uskoi, niin useat uskoivat. He katselivat toisiansa, näkivät toistensa ajatukset ja ajattelivat: "Kas niin, Aleksej Osipovitsh uskoo… Ja Maria Petrowna uskoo… Ja Olga Pawlownakin jo uskoo… vaikka eilen vielä käveli… ja Loolja, joka pääsi sairashuoneesta… Ja entäs Pjotr Petrovitsh… Hänkin uskoo…" Ja niin levisi usko, tarttui ja vei mukanansa monta. Toiset taas epäilivät, tai pysyivät kylminä. Ne taas, jotka uskoivat, olivat ihastuksissaan. Munkki Pietarin sanat kirkastuivat heille yhä enemmän, kuin päiväksi helähtävä aamunkoite. Toiset tunsivat jo puhdistuvansa ja vapautuvansa, tunsivat haalealla vedellä pestävän sielustansa tippuvaa likaa. Toiset jo näkivät köyhät, pimeät kotinsa sen uuden valon valaisemina, siisteinä, havut lattialla ja palsami pikkuisella akkunalla. He elivät jo lauvantai-iltaa, jolloin perheelle on jaettu puhtaat vaatteet, ravitseva illallinen odottaa ja lamppu tuikuttaa Jumalankuvan edessä…

Kaikki ne, jotka uskoivat, istuivat jo kädet ristissä. Rinta pakahtui onnesta ja elämänrauha levitti lauvantailiinansa vierähtäneen viikon huolien yli.

Ja sitten laajeni kuva, kirkastui koitteesta sen uuden päivän punaksi. Ihmiset olivat jo näkevinänsä sen uuden, suuren valomeriselän, joka hulmuili Venäjän laajalta tasangolta. Se tasanko leimusi, kuin olisi pimeässä yössä auennut ikivalon silmäterät, joiden katse yhä kirkastui, yltyi maailmoidenpaloksi, vyöryi yli Venäjän rajojen, tulvi yli korkeiden vuorien, ryöppysi syvien kuilujen päällitse. Sen hohteesta välkkyi loppumaton kirkontornien metsä ja lukemattomat majat, joissa Jeesus oli syntynyt ihmissydämien seimessä.

* * * * *

Mutta Harhaman sielussa olivat raottuneet ne valtavat kivimöhkäleet, jotka joukkotunteiden voimalliset mainingit olivat hänen sieluunsa kasanneet. Joka raosta pursusi katkera epäilyksen sappi. Ruumiintoukka, joka nakerteli pääkalloa, tuntui syövän hänen sieluunsa uusia reikiä, joista kihisi katkera, polttava vaahto.

Hänkin kiemurteli sen suuren mustan käärmeen inhoittavassa puristuksessa, tunsi sen huounnan ja näki sen terävän, lipovan kielen.

Silloin hän unohti kaiken muun. Välttelyt ja kaikki hajosivat akanoiksi. Hän halusi, vaistomaisesti, puhua munkki Pietarin kanssa. Kun tämä oli pois lähdössä, meni Harhama hänen luoksensa, tervehti ja kiitti saarnasta. Munkki Pietari puheli hänen kanssansa lempeästi, ikäänkuin hän ei olisi huomannut mitään vieraantumista, kyseli Harhaman vointia, sekä hänen elämäänsä. Ja mitä kauvemmin he astuessansa puhelivat, sitä enemmän kasvoi Harhaman luottamus. Hänessä heräsi halu puolentaa itseänsä, puolentaa tulvillaan olevaa olemustansa, vastaillen kyselyihin avoimesti. Kun nyt ystävät olivat hajonneet, tuntui, kuin olisi tämä munkki ainoa, johon hän rohkeni luottaa. Hän alkoi kertoa varovin sanoin sitä, mitä hän uskalsi ilmottaa osanotostansa vallankumouksen pyörteisiin. Hän odotti, että munkki Pietari tuomitsisi hänet, ajaisi pois luotansa vaarallisena henkilönä, ja hämmästyi kun munkki, joka oli muutamista sanoista käsittänyt kaikki, lausui lempeästi lohdutellen:

— "Sinä, veli, olet erehtynyt, mutta älä anna mielesi masentua. Me ihmiset polemme jokaisella askeleella neulankärelle, mutta Jumala antaa meille voiman parantaa kipeät kantapäämme. Hän lainatkoon sinulle avun ja viisauden, ja antakoon Hän anteeksi erehdyksesi."

* * * * *

Eräässä tienpolvessa tuli heitä vastaan äkkiä Nikolai, joka oli harhaillut metsässä. Hetken aikaa katsoivat munkki Pietari ja Nikolai toisiansa silmästä silmään, niinkuin kahden suuren voiman edustajat, jotka taistelevat maailman herruudesta. Uuden ajan kaiken uskon kieltämys seisoi Nikolain henkilössä munkki Pietarin edessä niin voimakkaana, mahtavana ja itsetietoisena, kuin usko oli noussut kristinuskon alkuaikoina. Ja munkki Pietari seisoi sen edessä uskon esikuvana ja edustajana, yhtä järkkymättömänä, tietoisena ja voimakkaana, kuin edellinenkin. Nämä kaksi valtaa mittelivät nyt toisiansa, tietoisina toistensa voimista ja varmoina omastansa. He tiesivät, että heidän kesken oli kysymys siitä, kumpi hallitsisi tulevaisuuden ihmiskuntaa: usko vaiko täysi uskottomuus. Ei ollut enää kysymys pakanuudesta ja kristinuskosta, vaan vielä enemmästä: täydellisestä kaiken uskon kieltämisestä ja uskosta. Kummaltakaan puolen ei saanut epäilyskään tulla kysymykseen… Niiden välillä ei voinut enää olla mitään sovittelua, ei keskustelua. Ei voinut olla puhettakaan ihmiskunnan jaosta ja suvaitsevaisuudesta. "Toinen, tai toinen!" — se oli niiden kahden voiman ainoa sanottava toisillensa. Hetken aikaa katsoivat nämä miehet toisiansa silmiin, äänettöminä, voimakkaina, arvokkaina ja arvonannolla, kuten katsotaan arvo kasta, vertaistansa vihollista. Heidän kauttansa oli sanottu maailmalle se viimeinen sana: "Toinen, tai toinen!"… Enempää ei voida enää sanoa…

Ja he sanoivat sen vielä jyrkästi, itsetietoisina, ilman sovitteluja. He eivät sanoneet: "joko sinä, tai minä!" — vaan: "et sinä, vaan minä!…"

Se oli suuri silmänräpäys. Munkki Pietari ja Nikolai olivat niin kaukana toisistansa, kuin äärettömyyden vastakkaiset rannat… Ja nyt seisoivat he vastatusten… mittelivät toisiansa katseilla… törmäsivät yhteen äärettömyyden vastarantoina, ihmishengen äärettömyyksien vastakkaisina reunaviivoina…

Harhama käsitti kaiken sen näkymättömän ja sanattoman. Hänen henkensä kohosi hetkessä sen "suuren" siiville ja alkoi harhamatkansa.

Ja itse hän hurmautui molemmista ja hajosi ja repesi nyt niiden välille silmänräpäyksessä täydelliseksi epäilykseksi, kosketellen rajattomuuden molempia ääriviivoja…

Mutta silläkin matkalla tippui nyt hänen henkiolentonsa jok'ikisestä riekaleesta sen ainainen visva…

* * * * *

Hetken kuluttua lähti munkki Pietari äänetönnä jatkamaan matkaansa ja Harhama seurasi vähän matkan päässä puhellen Nikolain kanssa. Nikolaikaan ei ollut tavannut muita, kuin asianajaja Zaikon, joka oli ilmottanut matkustavansa pois paikkakunnalta kaikkia mahdollisuuksia pakoon. He alkoivat neuvotella missä kohdata huomenna, ettei kohtaus herättäisi urkkijain huomiota, ja miten löytäisivät järjestön jäsenet ja saisivat ne koolle päättämään enemmästä toiminnasta. Mutta he eivät ehtineet vielä tulla mihinkään päätökseen, kun tienpolvessa tuli heitä vastaan Looljan turmelija nuori parooni Geldners, joka asui lähellä olevassa huvilassa.

Silloin tapahtui käänne. Nikolai vilkaisi nopeasti ympärillensä. Ketään ei ollut näkyvillä. Munkki Pietarikin oli ehtinyt edelle ja hävisi seuraavan tienmutkan taakse. Nikolai syöksähti silloin ravakasti Geldnersin eteen, vetäisi taskustansa browningin, ojensi sen Geldnersin rintaa kohti ja lausui aivan kuiskaamalla:

— "Kädet ylös!… Ei hisahdustakaan!"

Parooni Geldners sävähti kalman kalpeaksi ja nosti nopeasti kätensä ylös. Nikolai lausui hänelle vihlovalla äänellä, pitäen yhä asetta ojennettuna hänen rintaansa vastaan:

— "Minä olen sen Looljan veli, jonka sinä raiskasit. Minulla olisi nyt tilaisuus antaa sinulle vapaa kyyti taivaaseen raiskaamaan Jumalasi enkeleitä, mutta pereen häpäisijä ja naisen raiskaaja on koira. Ja mies ei koskaan tapa koiraa, vaan tekee sen vaarattomaksi, merkitsee poltinraudalla, ja jättää kärsimään häpeäänsä."

Sen sanottuaan vetäisi hän nopeasti tikarin povestansa ja tuossa tuokiossa oli Geldners tehty kykenemättömäksi, Nikolain lausuessa ylpeänä, halveksivasti:

— "Kun et nyt enää voi naisen lihassa muuten elostella, niin voithan kaivella siinä runoilijatoukkana… ylistellä sen makua ja näkyä…"

Sen sanottuansa hyppäsi hän aidan yli ja katosi metsään. Hän oli merkinnyt häpäisijän…