SISÄLLYS: (continued 2)

Nikitin puhui semmoisella kiihkolla, että Harhama tunsi joka sanan viiltävän itseään, kuin hiotun veitsen terän. Hän oli jo näkevinänsä kuihtuneita, punapaitaisia rappareita kiipeilevän Hiiden myllyn seinillä, ylhäällä, missä taide ylellisimpänä uhkuu. Hän oli huomaavinansa telineiden kallistuvan ja oli kuulevinansa sydäntä vihlovan koston- ja avunhuudon… Perhonen lenteli tarkkaavana ja levottomana hänen päänsä ympärillä…

— "Niin, sinä olet oikeassa", — myönteli hän taas hajanaisena, hermot sotkuisina säikeinä. Olemuksensa ainainen savu, mietintä, suitsusi jo jokaisesta huokosesta. Se alkoi häntä läkähdyttää.

— "Oikeassa!… Oikeassa!…" — huokasi Nikitin.

Ja hän puhui edelleen, kuin aatteensa tulineulojen kärillä tanssien. Silmissä paloi kiihkon tuli, sanat sinkoilivat terävinä vasamina. Harhama tunsi joskus niiden viiltävän olemustansa, kuin hiotun veitsenterän.

Mutta Hiiden mylly on täydessä käynnissä. Huumaus, pukujen kohina, puhelun solina, soitto ja laulu sekaantuvat yhdeksi ainoaksi päihdyttäväksi virraksi, jossa jalokivet palavat kirkkaina, silmät hehkuvat hiilinä. Pienistä alppimajoista ja yksityishuoneista kuuluu yksityisten parien, tai seurojen kuhertelua. Yölinnut valitsevat saalistansa. Kiihottuminen on hävittänyt kaiken kursastelun. Kaikki kulkee joukkohuumauksen voimakkaan virran vallassa. Viini vaahtoaa, miehet käyvät hillittömiksi ja naiset lähenteleviksi… Kaikki lähestyy öistä loppua. Vietit odottavat nälkäisinä ateria aikaansa… Perhonen istahtaa alppimajan akkunalle ja katselee levollisena myllyssä hehkuvaa paloa…

Mutta entistä miettivämpänä istuu Harhama, keskeyttäen joskus Nikitinin fanaattista puhetta myönnytyksillä:

— "Niin… niin! Kyllä, kyllä…"

* * * * *

Nyt ilmaantuu näyttämölle loistava joukko nuoria tyttöjä. He näyttävät aivan alastomilta: puku on silmänlumetta. Näkymättömän hienot harsot, ainoat pukimet, hulmahtelevat salaperäisessä valaistuksessa silloin tällöin, kuin kepeät varjot. Notkeat jalat tekevät sulavia liikkeitä… Hartiat loistavat… rinnat hehkuvat lämpöä… Elämä kukkii ihossa, nuoruuden voima nisissä… Myllyssä nousi rajusäänä hyvä huutojen myrsky, kun tämä lumoava joukko helähti näyttämölle.

— Hyvä!… Hyvä! — kuului hurmaava huuto permannolta.

— Hyvä!… Hyvä! — vastasi riemuisa kaiku yksityishuoneista ja alppimajoista.

— Hyvä! hyvä! — kieri huuto kaikkialla. Ja taas nousee myllyssä loistava kukkapilvi ja laskee sateena näyttämölle. Orkesteri soittaa. Alastomat neidot tanssivat verkalleen, hitain liikkein. Ihmissulo mairittelee ihmishimoa… Neito hohtaa kukkana miehen edessä.

— "Hyvä!… Hyvä!" — kohisee myllyssä lakkaamatta. Silmät palavat kilpaa jalokivien kanssa. Joukkohuumaus ryöppyää korkealle, kuin meren maininki. Nikitinin kasvot vääntyvät tuskasta. — Perhonen lentelee iloissaan…

Elämä vyöryy virtana. Pinnalle poreilevat uudet koreat kuplat…

Näyttämölle syöksyy sen upeasta, maalatusta metsästä joukko enkeleiksi puettuja pikku tyttöjä, punaiset tulpaanit kädessä. He jakavat kukkansa tanssijoille, antaen tulpaanin kullekin. Itse lymyävät he puiden väliin. Naiset alkavat tanssia vilkkaammin. Notkeat jalat tekevät yhä sulavampia liikkeitä. Ihmiskauneus kutoo verkkoa, nuoruus punoo ansojansa… Hyvä-huudot kiihtyvät myrskystä rajusääksi. Joukkohuumaus on jo meren myrskyä…

Uusi kukka pulpahtaa öisen virran pinnalle: Amoriksi puettu tyttö liitelee ylhäältä näyttämölle, povi paljaana, ujous ainoana pukuna… Maasta nousee ihana lähde… Amor istahtaa sen korvalle, lemmennuolet vyöllä ja pivossa joutsi…

Kaikki odottavat kipinä kädessä. Viulut soivat. Enkeleiksi puetut tyttöset laulavat rakkauden ylistystä. Näkymättömiin harsoihin puetut naiset tanssivat Amorin ympärillä… Se on öisen rakkauden tanssia… öisen lemmen kutsua. Notkeat vartalot liikkuvat sulavina, kaartuen kuin kauniit käärmeet… Paljas jalka koukistun luontevasti… harsot heilahtelevat heikkoina varjoina… Amor ampuu nuoliansa…

Huumaus nousee myllyssä… Väki istuu jo kuin tulipuikoilla… Tanssi jatkuu… Neidot lämpenevät… Valkeat rinnat punehtuvat… Hipeä hivelee silmiä… katse polttaa…

Nyt on jo pilli naisen kädessä… Nainen soittaa mieheen sidottuna… mies tanssii naisen orjana… Sama säije sitoo molemmat… Näkymättömät ovat tunteiden paulat… Hienoina säikeinä juoksevat niiden rihmat… Niiden solmut syntyvät käsin solmiamatta…

Viettejä ei käsin keritä…

Koko Hiiden mylly hehkuu jo palavana hiiloksena… sen hiilinä kiiluvat ahnaat silmät. Kaikki on tähdätty näyttämölle. Kaikki on valmista syöksymään sinne, kuin nälkäinen peto saaliiseensa… Kaikki jännittyy, syttyy kuin taula ja hehkuu, kuin hiili…

Näyttämö alkaa pimetä, laulu hiljenee… Kuuluu metsätorven soitto… sitten iloinen nauru. Neidot pysäyttävät tanssinsa ja kuuntelevat tarkkaavina… Posket hehkuvat lämpiminä, rinnat kohoavat huo'unnasta… Notkea ruumis värähtelee tiedosta… odotuksesta… Mylly hehkuu hiiloksena…

Joukkohuumaus on ylimmillään, se vie kaikki mukanaan, se kaataa kaikki…

Kuuluu toinen metsätorven soitto. Puiden lomista syöksyvät nuoret metsästäjät neitoja ryöstämään. Tytöt huudahtavat ilosta ja pelosta… He pakenevat arkoina, karkeloiden, puiden sekaan… Metsästäjät syöksyvät jälestä, torviinsa puhallellen…

Se oli lemmen metsästystä… Saalis juoksi paulana edellä…

Nyt räjähtää Hiiden myllyssä. Nousee hyvä-huutojen myrsky. Kaikki ovat syöksymäisillänsä pakenevien saaliiden jälkeen. Kukkia sataa, soitto ja huudot ovat halaista huoneen. Intohimoisina lähentelevät naiset kuumekylvyssä kiemurtelevia miehiä; miehet ovat rajattoman rohkeita… Samppanja vaahtoaa, myllärit juoksevat ja yölinnut korjaavat runsasta saalista… Perhonen istuu Harhaman olalla häntä tarkastellen…

* * * * *

Harhamalle tämä ei ollut uutta. Hän oli sen kaiken nähnyt ja elänyt. Hän oli siihen äskettäin kyllästynyt ja nyt se tympäisi häntä. Hän muisteli taas uneksittua kotiliettä, jonka valkeaa hoitaisi puhdas vaimo. Hän istuisi sen ääressä ja tekisi työtä vaimonsa hyväksi. Kiitollinen vaimo karkottaisi huolet hänen mielestään, lakaiseisi huoneesta työn tomut ja huokuisi kotiin sitä, mikä on puhdasta ja jaloa. Sitten muisti hän taas, kuinka uneksittu liesi oli nyt jäänyt kylmille, pilkkeet pankolle, kuinka kaikki oli tapahtunut nopeasti ja kuinka kaikki oli edeltäpäin ennustettua. Mikä tarkotus oli nyt hänen elämällänsä? Se kysymys iski nyt hänen humiseviin aivoihinsa, kuin salama. Hän huomasi nyt istuvansa valmistamassa toisille kurjuutta, työttömänä, tarpeettomana. Nikitinin intohimoiset puheet polttivat häntä. Hänen olemuksensa perukatkin olivat täynnä niiden puheiden sanoja, kuin teräviä puukkoja.

— "Tämä on inhottavaa", — pääsi häneltä vaistomaisesti.

Perhonen lennähti hänen olaltansa pois ja istahti kiukuissaan palavan kynttilän liekinpäähän.

— "Niin!" — vastasi Nikitin. — "Tämä on jumalatonta. Ihmiset on huumattu viinillä ja porttojen höyryävällä lihalla perkeleen palvelijoiksi. He ovat nyt valmiit alkamaan paheen ja synnin uhrijuhlan. Kun yksitellen huumaaminen ei vaikuta ja tulee kalliiksi, on laitettu joukkohuumaus, perustettu tehtaita sitä varten. Mitä ovat tämän rinnalla pakanuus ja ooppiumi? Härkätaistelut ovat tämän rinnalla siveellisiä, inhimillisempiä, sillä täällä on tehty ihmisestä rikokseen kiihotettava elukka, naisesta portto, joka tanssimalla kutoo verkkoansa… Täällä poltetaan ihmisten aivot tuhaksi… Katso tuota joukkoa, noita ihmisiä!… Niiden aivot ovat jo palanutta, työhön kykenemätöntä tuhkaa… poroa… kuonaa… Niiden päät palavat hartioilla kuin tulipallot… Katso!"

Harhaman järkkyneeseen hermostoon oli tarttunut Nikitinin kiihko, kuin tauti. Hänestä näytti todellakin, että Hiiden mylly oli täynnä palavia, kuleksivia, tai paikoillaan loistavia suitsuavia tai savuavia palloja, joista hurjistuneet silmät loistivat tulisina hiilinä. Joukkohuumaus lainehti edelleenkin, yltyneenä, rajuna, vietit raivostuivat siitä tiedosta, että eivät olleet saaneet vielä tyydytystä… Niiden nälkä oli herätetty saaliilla, kuin pedon verenhimo verenhajulla…

Mutta ajatuksien rihman katkaisi uusi numero: Näyttämöllä, joka oli miltei aivan pimeä, lauloi taas uusi, alaston naiskööri Noidan laulua. Laulun välissä kuului hääviulujen soitto ja laulua vastaava morsiussaatto, häät, kalmantanssit ja muut kulkivat himmeinä kuvaelmina taustalla. Se oli äskeisten tapauksien ja ennustusten salaisesta pohjasakasta nouseva kupla, joka toi mieleen hajonneiden toiveiden kylmää sumua.

Mutta samassa avautui alppimajan ovi, joka johti Hiiden myllyn sivuhuoneisiin. Siellä oli eräs seurue pannut toimeen todellisen mustalaistyttöjen metsästyksen. Tytöt pakenivat näön vuoksi, arkaillen muka. Eräs heistä syöksähti Harhaman pikku majaan, suoraan Harhaman syliin. Tämä säpsähti, tunsi tytön ja huudahti:

— "No… Sonja!"

— "Parooni Geldners ahdistaa!" — huudahti avorintainen, kaunis mustalaistyttö, lisäten: "Kah!… Tekö se… herra Harhama!"

Se oli yllätys Harhamalle ja Nikitinille. Parooni Geldners Hiiden myllyssä! Hän, joka on yhteiskunnan tukeita, loistava valtiomies ja kirjoittanut tunnetun teoksen kirkon opin puolustukseksi, asettaen sen opin kaiken realisen oikean perustaksi! Hän mustalaistyttöjä metsästämässä! Mutta sekä Nikitin että Harhama vaikenivat.

— "Antakaa kun katson kättänne, herra Harhama", — puheli mustalaistyttö, joka tunsi Harhaman. Ja lupaa odottamatta istahti hän Harhaman viereen, vetäisi hänen kätensä helmaansa ja ennusti:

— "No, kohta tulevat häät."

Harhama naurahti kuivasti ja yrittäen vetäistä kätensä pois tytöltä, lausui:

— "Jo nyt, Sonja, tuli ennustuksesi liika myöhään. Häitä ei tule."

— "Minun ennustukseni ei koskaan valehtele", — väitti tyttö. — "Pankaapas kultaraha kämmenellenne, niin katson uudestaan… Parooni Geldners antaa aina kultarahoja", — lopetti hän merkitsevästi.

Noidan laulu jatkui näyttämöllä ja Harhama kiintyi taas ennustuksiin. Hän antoi tytölle kultarahan ja tämä ennustaa edelleen:

— "Varokaa valkeaa naista, jolla on musta tukka ja luoma rinnassa!"

Harhamaa oudostutti tämän ennustuksen ja pohjalaisnoidan ennustuksen yhtäläisyys. Hänessä virisi taas taikauskonsa ainainen virvatuli. Hän ei ajatellut että tämä ennustus mustatukkaisesta naisesta oli nykyään yhteinen kaikille mustalais-ennustajille. Se oli otettu juuri vanhasta mustalaisesta Noidan laulusta ja tullut muotiennustukseksi. Uteliaana kysyi hän mustalaistytöltä:

— "Entä ne häät?"

— "Ne tulevat myös", — vastasi tyttö. — "Tuossa yhtyy kaksi viivaa… mutta eroavat heti", — jatkaa hän osottaen Harhaman kämmenessä viivoja. Samassa lauloi kööri näyttämöllä:

"Kun vielä häissäsi viulut soivat jo lähtee sulhosi toisen luo. Ja musta multa sen muistot peittää. Hän kalman kullaksi sinut heittää; ei palaa luoksesi milloinkaan."

Ja näyttämöllä näkyi vastaava kuvaelma viulunsoittajinensa, hämmästyneine morsiusneitoinensa ja epätoivoisine morsiaminensa. Mustalaistyttö jatkoi ennustustaan mustatukkaisesta, valkeasta naisesta, joka asuu koivumetsän takana valkeassa talossa. "Hän tuottaa onnettomuutta… varokaa häntä!" — lopetti tyttö. Näyttämöllä lauloi kööri:

"Vaan nainen valkea, mustatukka se turman teille sulhosi vie: käs'raudat raa'at sormuksi tuopi ja häpeänmaljan ilkkuen juopi. Niin noidat lempivät. Hah-hah-haa!"

Harhama oli niin kiintynyt ennustukseen, että ei huomannut Hiiden myllyn kohinaa, eikä Nikitinin läsnäoloa. Näyttämöllä kulki kuvaelma kalmantanssinensa, noitinensa. Morsiustytöt toivat mustia kalmankukkia. Laitettiin niitä toisia häitä… Jo tuotiin ruumisliinoja. Harhama seurasi kiihkoisasti kuvaelmaa… Nikitin oli huomannut perhosen, joka näytti istuvan kynttilän liekin päässä, eikä palanut. Perkele! ajatteli hän ensin, mutta huomasi sitten perhosen olevan näköhäiriön. Vihdoin loppui Noidan laulun kuvaelma ja laulu. Näyttämöllä kumahti kirkonkello. Perhonen hävisi kynttilän lieskasta… Mustalaistyttö pyysi ennustuspalkkiota.

— "Ennustit väärin… häitä ei tule", — naurahti Harhama.

Mutta tyttö oli varustautunut ja tiesi mitä ennustaa.

— "Teillähän on jo sormus sormessa!"— huomautti hän voitonvarmana.

Nyt vasta muisti Harhama sormuksensa. Hän vetäisi sen sormestansa ja antoi mustalaistytölle lausuen:

— "Ota sinä se… valehtelemisestasi!"

Tytön mieli läikähti ilosta, kun kulta kiilsi sormessa. Hän ihaili sitä, kuin villi metsän lintu höyheniensä väriloistetta.

— "Kiitos… kiitos!" — riemuitsi hän. — "Tahdotteko, niin tanssin teille tarantellan… minun tarantellani on… oh!… Ei kukaan osaa niin notkeasti ja kauniisti tanssia…"

Ja lupaa odottamatta tanssi hän hurjan mustalaistanssin ja istahti sen loputtua Harhaman vierelle, hengästyneenä, silmissä luonnon rakkauden villi tuli. Hän oli houkutteleva kuin marja ja tuoksui, kuin kukka. Ajatuksissansa, tomuksi hajonneena, tarttui Harhama hänen käteensä, puristi sitä ystävällisesti, juuri kuin jäähyväisiksi… muistoksi ja virkkoi surullisena:

— "Sinun elämäsi, Sonja, on ainaista tanssia."

Miten lienee Harhaman kädenpuristus ja äänenvärähdys vaikuttanut tyttöön, sitä ei tyttö itse tajunnut… Mutta hänen mielensä sopukoista sukelsi esille nuoren mustalaisen kuva, metsän vapaus, mustalaispojan syli… Häilähti yö vapaan mustalaisen uskollisella povella… Hän mietti hetken… kaksi… kolme. Kyynel herahti mustalle silmäripselle… sielun salainen kieli oli värähtänyt… Suru läikähti silloin tytön sydämessä ja hän lausui haaveillen, murheellisena:

— "Niin… tanssia… elämä on tanssia… tarantellaa… Elämä on tulikuumilla neulankärillä tanssimista."

Hän vuorostaan näppäsi niillä sanoilla säveleen Harhaman sielun kielistä… kosketti niistä arinta kieltä, sitä, joka oli ainiaan vireeseen vedetty…

— "Niin, elämä on tarantellaa… neulankärillä… Mene, Sonja, tanssi tarantellasi loppuun", — kehotti Harhama murheellisena, ajatuksissansa.

Tyttö hävisi, sormus sormessa, kuin lintu saalis nokassa. Harhama tunsi nyt inhoa kaikkea sitä kohtaan, mitä oli tähän saakka elämässä ollut. Se mennyt nousi hänelle kurkkuun, kuin katkera pala. Hänessä heräsi halu heittää kaikki, kuten oli juuri heittänyt sormuksensa. Hän kertoi Nikitinille lyhyesti viime päivien odottamattomat tapaukset ja sanoi nyt seisovansa tiettömän aavikon keskellä, ilman elämäntarkotusta, alla menneisyyden porot ja tuuli tienviittana. Nikitin kuunteli häntä osanotolla innostuneena ja lausui sitten:

— "Sanot olevasi ilman elämäntarkotusta. Minä osotan sen sinulle: Hävitä tämä Hiiden mylly… tämä synnin rapasauna!"

Harhama katsahti häneen kysyvästi. Nikitin jatkoi:

— "Älä hämmästy! Ymmärrä minua oikein! Tule mukaani, tule avukseni! Kutsukaamme avuksemme ne kurjat, joiden työn joutilaat muuttavat täällä eläimelliseksi humalaksi ja hekkumaksi. Menemme sitten köyhyyden pesiin, joihin vuotaa täällä valmistettu kurjuuden ja paheen visma, kylmä visma ja saarnaamme: 'Lakatkaa hulluina raatamasta Hiiden myllyn väelle. Lakatkaa! Silloin häviää mylly ja te itse saatte nauttia työnne hedelmät!' Köyhät uskovat meitä… ne seuraavat meitä. Me kokoamme ne kaikki yhteen ja silloin jäävät tämän myllyn laarit tyhjiksi ja yölepakot poistuvat sen pimeistä sopukoista nälkäisinä. Näin toteutamme me Jumalan tahdon maan päällä ja Hän on meidän apunamme, meidän käsivartenamme. Hän avaa kurjien silmät näkemään ja me olemme aseina Hänen kädessään."

Harhamassa otti kaikki tulta, kuin poudan kuivaama katajikko, kuten aina käy elämän käännekohdissa. Hän seisoi ihmiselämän vuodenaikojen vaihteessa: Kesä oli kantanut karvaat hedelmät ja syksy saapui koleana, harmaana, tyhjä sänki pelloilla ja mätänevä luoko päivän entisillä kisakentillä. Semmoisina hetkinä muistuvat mieleen kesän työt, erehdykset ja toiveet… Harhama sovitteli Nikitinin sanoihin omia näkemiänsä, oman elämänsä rihmoja. Hän itse oli nuoruudessaan kokenut työväen kovaa kohtaloa. Silloin muisti hän aina katkeruudella ajatelleensa parempiosaisia. Mutta miehuutensa ikään päästyä oli hän luonut itsellensä paremmat olot. Sitten oli hän "mennyt eteenpäin", oli koonnut rikkautta ja ajoittain kokonansa unohtanut niiden kohtalon, jotka jäivät hänestä jälelle; tai oli hän kiemurrellut sisällisen tuskansa lieskassa. Kerran kumminkin oli hänen mieltänsä järkyttänyt eräs kurjuuden kuva, jonka hän sattumalta näki: Kolme lapsi-ijässä olevaa tyttöstä, jotka hän tapasi puiston penkillä. Avoimesti olivat tytöt hänelle kertoneet odottavansa virastoista siihen aikaan pääseviä virkamiehiä, ansaitaksensa heiltä lapsimaisilla ruumiillaan leipää omaisillensa. Tämän johdosta oli hän alkanut ajatella yhteiskunnallisia epäkohtia ja tutkia sosialismia. Mutta pian oli hän taas unohtanut pienet portot ja hänen sosialistiset tutkimuksensa muodostuivat pelkäksi tieteelliseksi harrastukseksi, jolla ei ollut mitään tarkotusta hänen oman itsensä ulkopuolella. Hän eli siihen aikaan semmoisessa piirissä, jossa harvemmin tullaan välittömään yhteyteen äärimäisen kurjuuden kanssa, ja koko hänen sosialistinen harrastuksensa laimeni, sammui. Se oli ollut kukka, jota hän aikansa vaali, aikansa kuluksi ja akkunansa koristukseksi…

Sen kaiken muisti hän nyt hetkessä.

Nyt oli Nikitinin kiihkoisa puhe järkyttänyt hänen kiihtyneen hermostonsa, heittänyt kipunan syyllisyyden tunteen puolikuivaan kuloon. Hän teki tiliä omasta elämästänsä ihmiskurjuuden edessä ja astui itse syyttämään itseänsä, tosin vasta arastellen. Mutta sitä mukaa kun Nikitinin puhe jatkui ja hän tunsi nykyisen elämän tyhjyyden, kun syyllisyydentunne virtasi hänen sieluunsa, sekä Hiiden myllyn huumaus alkoi häntä tympäistä ja läkähdyttää, varmistui hän ja tuomitsi itseänsä yhä rohkeammin. Hiiden mylly alkoi hänelle näyttäytyä siinä valossa, missä Nikitin oli sen äsken kuvannut. Se joukkohuumaus, jota siellä valmistettiin tehdasmaisesti, etsien yhä vaikuttavimpia aistien kiihotuskeinoja, tunki hänen sieramiinsa mutaisten soiden kylmänä sumuna, josta syntyvät ruttotaudit, ihmiskunnan joukko kuolemat. Hän muisti, kuinka tämä joukkohuumaus oli häntäkin vienyt mukanansa pehmeisiin pumpuleihin käärittynä, huumannut valtavuudellansa ja keinutellut mainingeillaan. Yleinen ekstaasi oli tartunnan tavoin temmannut hänetkin niin usein mukanaan, kuin myrsky kulovalkean. Hän oli ajatellut: kun eivät muutkaan kursaile, miksi minä istuisin tyhjin suin ja päästäisin saaliin toisen ansaan.

— "Semmoista se on ollut minun elämäni täällä", — huokasi Harhama tätä muistellen.

Mutta Hiiden mylly jatkaa käyntiänsä. Kuuluu viulun soitto. Näyttämöä valaisee nyt puolihämärä, punainen valo. Perhona helähtää sinne nainen, nuori ja hurmaavan kaunis, pukuna luonnon paljaat pukimet… Hän on ihmiskukka, kaunis kuin huilun sävel…

Näyttämön kelmeä, punainen valaistus on hienoa valo-utua. Sen puolipimeässä ei erota silmä muuta, kuin ruumiin notkeat piirteet, pehmeät varjot ja sulavat liikkeet.

Alkaa näytös: nainen tanssii kaunista tarantellaa, sulavana kuin käärme… Valkea polvi taittuu notkeana… Hajanainen tukka hulmahtelee… Solea vartalo taipuu matona… Iho tuoksuu, povi punehtuu… Huilun sävel sulaa tytöksi, tyttö huilun säveleksi… Molemmat ovat suloa… varjoa… lumetta. Ne ovat nälkäisten viettien ihanaa unta…

Valo muuttuu kelmeäksi, keltaiseksi… viheriäksi… siniseksi… Väri seuraa väriä… Tanssi kiihtyy… Vietit nälkiytyvät… uni muuttuu armaammaksi… Huilu soittaa lemmen säveltä… tyttö tanssii hemmen kukkana… varjona… hääyön unelmana… Hän tuoksuu naisena… kukkii viattomuutena… hehkuu morsiamena… Hän viekottelee suudelmana…

Mutta Hiiden myllyssä hehkuu tulena kaikille tuttu salaisuus: Naisen huulta ei ole vielä suudelma liannut… Hän on tullut äidin käsistä… hän tanssii ensi-iltaansa… edessä yön tuntemattomat tarinat… kylmä kuu vartijana.

Huilu soi… tyttö tanssii naisen rajalla. Entinen elämä on hälle puhdasta suloa… se odotettava ihanaa hämyä…

Jo istuvat miehet suut auki jännityksestä… Tanssi kiihtyy ja huumaus nousee… Tyttö hengästyy tanssista… Miehet aistivat hänen henkäyksiänsä… Se hivelee heidän poskiansa, hyväilee ihoa… He riutuvat ja heikkonevat. Tytön silkkihieno tukka hipoo muka heidän huuliansa… kaulaansa… hänen ihonsa tuoksu tunkee aisteihin huilun säveleen säestämänä…

Ei kuulu hisahdustakaan… Kaikki on jännitettynä. Kaikki muut sielun kyvyt ovat sammuneet, riutuneet kuin itikan laulu… Se yksi ainoa palaa ja vallitsee. Perhonen lepertelee iloisena myllyn hiljaisuudessa, korkealla…

Huilu soi yhä ihanammin… tyttö hengittää lämpimämmin… Sävel suutelee säveltä… vietti viettiä… Joukkohuumaus on ylimmillään, myllyväki hiiloksena… Hiljaa etenee huilun soitto, näyttämön valaistus käy yhä kelmeämmäksi… se pimenee aivan… Himmeässä valossa vilahtelee notkea ruumis… helähtää kukkana, liitelee kuin varjo. Povi lämpenee… iho tuoksuaa… kiehtovammin… huumaavammin… Jännitys lisääntyy, huumaus nousee höyrynä… Vietti vartoo neulankärellä…

Jo pimenee näyttämö pimeämmäksi… nainen häviää puiden lomiin, tanssien, haihtuen, kuin varjo ja unelma… Myllyssä nousee silloin hillitön ihastuksen huuto ja loistava kukkasade. Kaikki ovat valmiit syöksymään häviävän varjon jälestä… Kaikki kiemurtelevat kuin nälkäinen peto paulassa, vietti kahleena, ihminen otuksena. Nainen syöksyisi koskena miesten syliin, mies petona naisen kimppuun… He vavahtelevat itseänsä hillitessään… Perhonen palaa alppimajaan ja istahtaa Harhaman olalle…

Mutta Harhama ja Nikitin katsovat toinen toistansa silmiin, hämmästyneinä, sanattomina. Ei Nikitinkään ollut kiihkoillessaan kuvaillut joukkohuumauksen voimaa niin valtaavaksi.

— "Näetkö? Näetkö, mikä aistikylpy? Huomaatko kuinka ihmiset kylpevät oman lihansa höyryssä?" — kysyi hän vihdoin Harhamalta voitonilolla.

— "Sinä olet oikeassa, tämä on ilkeää unta", — myönsi Harhama.

* * * * *

Taas soittaa orkesteri alkusoiton ja nyt seuraa illan loistonumero, oikea uutuus. Yleisö oli joskus kyllästynyt Hiiden myllyn antimiin ja asianomaisilla regissööreillä oli täysi työ keksiessään joka illaksi jotain uutta. Äärimäisyyksiin tottuneen yleisön janoa ei joskus tyydyttänyt mikään. Kaikki tuntui siitä silloin vanhalta, nähdyltä. Mutta nyt oli valmistettu jotain semmoista, jota ei koskaan vielä oltu nähty Hiiden myllyssä. Se oli illan "naula". Siitä oli ilmotettu kerskuen ja siksi oli mylly tavallista täydempi tänään.

Uuden numeron nimi oli "Nälkä". Kaikki odottavat nyt sen alkua jännittyneinä, kuin joutset.

Jo kohoaakin esirippu verkalleen ja sen takaa avautuu inhimillisen kurjuuden kuva: Näyttämö kuvaa kurjaa kojua, jossa nälkään kuoleva perhe taistelee kuoleman viikatteenterällä. Valoa pääsee rakennuksen alaiseen hökkeliin yhdestä ainoasta kapeasta akkuna-aukosta, joka irvistää katurajasta. Sen särkyneiden ruutujen reijät ovat olilla tukitut. Akkunan raoista puhaltaa kojuun keinotekoinen pakkasenviima, joka tuntuu yli Hiiden myllyn. Akkunalla on lunta ja väli katossa riippuu likaisia jääpuikkoja.

Huoneen perällä on paljas puuvuode, sillä viruu sairas mies, likaisiin mattorisoihin käärittynä, laiha, kuin irvistelevä luuranko. Lattialla, ruumeniksi kuluneilla olilla makaa kaksi sairasta, nälkäistä lasta. Toiset neljä lasta seisovat äitinsä ympärillä, kalpeina, kurjuuden elottomina kukkina. Äiti imettää kahta rintalasta, kaksoisia. Sekä äiti, että pienoset ovat nälkään kuolevan kuvia. Sininen nahka peittää poskiluita, sormet ovat luupuikkoja, silmät, kuin elottomat kuopat. Pukuina heillä on risoja, joiden rei'istä näkyvät paljaat ruumiinosat… lasten surkastuneet siitinelimet…

Kaksoisrintalapset imevät äidin rintoja, tyhjiä nahkapusseja. Mutta ei heru niistä maito. Ne ovat jo aikoja ehtyneet… Lapset alkavat parkua kiemurrellen nälän kourissa… Mies korahtaa silloin vuoteellansa, kuin kuoleva teuras. Sairaat lapset nostavat voimattomina päitänsä ja alkavat nyyhkyttää… Äiti koettaa viihdyttää rintalapsiansa raviten niitä suudelmilla… Ne ovat ainoat mitä hän voi antaa…

Huumautunut Hiiden myllyn väki katsoo näytelmää mielet pinteessä. "Kerrankin jotain 'uutta!'" — virkahtavat rutineeratuimmat. Hiljaisuus jatkuu jännitettynä rihmana. Kaikki odottavat suut auki, mielet viritettyinä… Lapset katsovat rukoilevina äitinsä silmiin ja pyytävät valittavalla äänellä:

— "Äiti… leipää!"

Pyyntö oli kuin vihlova valitus. Siinä kuvaantui todellisuus niin järkyttävänä, että Hiiden myllyssä puhkesi pienille nälkätaiteilijoille osotettu ihastuksenhuuto niiden korkean taiteen kunniaksi. Kun se hiljeni, silitti äiti lapsiensa tukkaa. Kyyneleet kierivät karpaloina lihattomilla poskilla ja hän puheli lohdutellen:

— "Ei äidillä ole leipää… Juo, lapseni, vettä… juo, kukkani… niin virkistyt."

Äidin sanat tunkivat Harhaman sieluun. Ne juoksentelivat siellä kuin vikisevät, ilkeät hiiret, saaden joka solun kouristumaan inhosta, kauhusta ja tuskasta. Äidin äänessä oli värisyttävä tuska, sanat olivat niin vihlovan hienot, niin pöyristyttävän luonnolliset. Myllyväki uppoaa ihastuksensa aaltoihin… Se on nähnyt taiteen pulpahtavan niin luonnollisena, todellisena, kuin kukan nupustansa…

Murhenäytelmä jatkuu:

Äiti kuivaa huivin nurkalla sumeat silmänsä ja tarjoaa taas tyhjiä rintojansa nälkäisille rintalapsille. Nämä hylkäävät ne suustansa parkuen. Ihmiset jännittyvät odotuksesta… Harhaman sielussa juoksentelevat inhottavina hiirinä syyllisyydentunteen kipinät… Perhonen muuttelee levottomana hänen yhdeltä olkapäältään toiselle…

Kaksi lapsista on sillä välin hiipinyt vesisaavin luo, oven suuhun. He särkevät jään veden päältä. Toinen juo vettä, toinen ottaa jääpalan ja alkaa sitä imeksiä… Harhama tuntee puukonterän vääntyvän rinnassansa. Hän muistaa oman nuoruutensa, köyhyytensä ja myöhemmät elostelunsa… Hän kuulee korvissansa Nikitinin äskeisten kiihkoisten puheiden sorinan, kuin avunhuudon, näkee äskeisen mässäyksen ja joukkohuumauksen ja läkähtyy oma menneisyytensä inhottavana palana kurkussa…

Mutta Hiiden myllyssä odottavat kaikki jännitettyinä.

Silloin parahtaa sydäntä vihlova huuto: Kuusi nälkäistä lasta katsovat rukoilevina äitinsä kyyneleisiin silmiin ja huutavat:

— "Leipää!"

Se huuto viiltää kuin veitsi, se tunkee kuin neula Harhaman läpi. Se leikkaa poikki jännittymän, päästää vireen valloillensa. Kaikki vavahtavat sitä kuulleessaan.

Leipää! — kaivautuu haikea valitus Hiiden myllyn kaikkiin sopukoihin.

Leipää! — kiertelee huuto kaikissa sopissa ja kuhertelevien seurueiden pesissä. Leipää!… Leipää! — valittaa kaiku Hiiden myllyn seinistä… Myllyssä räjähtävät voimakkaat suosionosotukset… Esirippu laskee… Väki nauraa… ulvoo… kaiku valittelee: Leipää!… leipää!… leipää!…

Harhama ei ollut huomannut, että Nikitin oli poistunut. Nyt palasi hän yhtenä väristyksenä. Käsillänsä huitoen kertoi hän esiripun kohotessa tunteneensa nälkäisen työmiesperheen samaksi, josta hän oli juuri puhunut. Hän oli tiedustellut nyt asiaa ja saanut kuulla, että kun heräsi ajatus "Nälkä"-kuvaelman antamisesta, päätettiin etsiä esiytyvät henkilöt todellisuudesta. Tänä aamuna oli sitten löydetty nälkäinen perhe tuotu Hiiden myllyyn ja, että vaikutus olisi aivan todellinen ja vaikuttava, ei perheelle oltu annettu tänäänkään ruokaa. Sen jälkeen, kun Nikitin oli perhettä auttanut, oli vaimo synnyttänyt kaksoset ja perhe joutunut tauteihin ja taas nälkäkuoleman teräviin hampaisiin.

Kertomus tuprusi Nikitinistä, kuin tuli kuivuneesta katajapensaasta. Hän lopetti sen ryöppyävällä tuomiolla:

— "Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät aikamme tämmöisen raakuuden rinnalla! He viskasivat naisia petojen revittäviksi, jotka silmänräpäyksessä tekivät lopun uhrista. Täällä viskataan naiset näyttämölle ärsyttämään omalla ruumiillansa kimppuunsa ihmispedot, jotka askel askeleelta tappavat heissä ihmisen, valmistavat heistä ihmiskunnan hylkiöitä, perkkeitä… porttoja… Mitä ovat roomalaisten veriset näytelmät sen rinnalla, mitä meidän ajalla tapahtuu: Ihmiset nauttivat Hiiden myllyssä työmiesten nälästä… kuuletko: nälästä… ja nälkään kuolevien perheiden kuolinkamppailusta. Katso, Harhama: Teatterimme, joissa näytellään kansan elämää, sen kärsimyksiä ja nälkää, ovat vaan äskeisen näytelmän toisia muotoja. Yhteiskunnan ryövärit riistävät työntekijän työn hedelmät ja polkevat sen perheen kurjuuteen… nälkäkuolemaan… tauteihin… Ryöstämillänsä rahoilla palkkaavat he näyttelijät jälittelemään ryöstetyn perheen kärsimyksiä… tuskia, kuolinkamppailuja… nälkää… nälkää, sanon niin! He kokoontuvat loistaviin teattereihin, nauttimaan niiden murhenäytelmien jälittelyistä, joita samaan aikaan eletään todellisuudessa lukemattomissa kurjuuden kodeissa. He nauttivat riistämiensä nälästä… He valmistavat toisille kurjuutta, nauttiaksensa siitä joutilaan aikansa kuluksi… teattereissa… Hiiden myllyssä… Kun nälkään kuolevat lapset huutavat leipää, huutavat heidän vanhempiensa hiestä elävät joutilaat ihastuksesta loistavissa teattereissa, nauttien sen huudon jälittelystä. Sano, eivätkö nuo ihmiset ole petoja, jotka nauttivat uhrinsa kuolintuskista!"

Nikitin aivan kuin kiskoi sanoillansa ulos Harhaman sisälmyksiä, korventeli niitä tulisella raudalla. Palaman käryistä nousi savupilvinä kauhunkuvat: nälkä, taudit, kurjuus. Pitkäaikainen kiihtymys, öinen väsymys, huumaus ja äskeiset mielenliikutukset olivat tehneet Harhaman hermoston heikoksi, araksi. Jokainen Nikitinin loihtima hirmukuva suureni siinä, synkkeni, ja toinen vyöryi toisen, mustemman tieltä. Hänen edessänsä loisti juhlapukuinen teatteriyleisö katselemassa näytelmää "Nälkämailla", Hän näki sen nautti van ihmiskurjuuden jälittelystä, maksavan siitä nautin nosta rahoilla, jotka oli riistetty nälkämailta. Ne maat jäivät sen johdosta todellisen nälän kytömaiksi. Kurjuus irvisteli siellä joka nurkan takaa, puutteen ja kärsimyksien savu suitsusi joka turpeen alta.

Ja sen jälittelystä oli hänkin nauttinut…

Nyt heräsi hän, kuin pahasta unesta, hartioilla vielä yön painajainen, raskas, kuin jauhinkivi. Kun näyttämölle ilmaantui taas joukko puoli-alastomia lapsia, harput käsissä, nousi hän äänetönnä, konemaisesti ja poistui inholla Hiiden myllyn pikkuisesta alppimajasta. Nikitin seurasi häntä. — Perhonen istui Harhaman olkapäällä…

— "Kerrankin oli jotain uutta!" — kuuli Harhama lähtiessään jonkun joukosta lausuvan.

He poistuivat erään huoneen läpi, jossa oli pieni talvipuisto lähteinensä, pikku-alppinensa. Siellä oli eräs miesseurue järjestänyt esiytyneiden harsopukuisten naisten todellisen metsästyksen. Luonnon puvuissa, harso ainoana vaippana, lymyili kaunis riista… Sidotuin silmin etsivät huumautuneet metsästäjät kasvien väliin lymyytyviä… Naiset puhalsivat joskus huiluista metsätorven sävelen… ilmottivat siten lymypaikkansa metsästäjille… Kuului iloisia huudahduksia… Kauniit otukset pakenivat… Kasvien seasta vilahteli kaikkialta naisten solakoita vartaloita, hulmahtelevia tukkia… Tuolla välkkyy valo pälvenä ja pälvessä kisailee alaston otus metsästäjää mairitellen… Tuolla on vilpoinen siimes ja siimeksessä neito lymyssä… Lintuna visertää se metsästäjän poluillensa… Muutamilla on pukuna paljas luonnon paita… Kuului huilun puhalluksia… Ilmassa tuntui outo, kiehtova maku. Se on hengästyneiden naisten ruumiin lämpöä. Se kutittelee kauniisti… tunkee sieramiin… Metsästäjät etsivät saalistansa kiihkoisina… Heidän huumauksensa on niin suuri, että heitä johtaa pakenevien jälille epäinhimillinen aisti…

— "Huomaatko?" — kysyi Nikitin Harhamalta. — "Ymmärrätkö nyt, mikä aisti täällä kehitetään ihmiseen?"

Harhama hämmästyi outoa näkyä. Hän kuuli ilmassa metsästäjien hienon nuuskimisen. Hän tunsi itse naisten ihonma'un, ja värisi oman itsensä inhosta. Hänessä oli tietämättänsä kehittynyt eläimen oireet…

— "Täällä jalostutetaan ihminen eläimeksi… Ihmishenki ei jaksa nostaa enää siipeänsä lihan kupeesta… se matelee lihassa, kuin toukka juustossa", — mutisi Nikitin.

Harhama rypisti silmiänsä synkkänä. Otsalle kohosi outo ryppy… Hän seisoi kuin peilin edessä…

— "Koiramaista!" — murahti hän poistuessaan…

* * * * *

Talvipuistosta lähdettyänsä ja erään huoneen läpi kulettuansa avasi Nikitin erehdyksessä väärän oven ja he tulivat pimeään huoneeseen. Nikitinillä oli taskussa pieni sähkölyhty, jota hän oli käyttänyt, kierrellessänsä iltasin köyhien pimeissä asunnoissa. Hän puristi lyhdyn palamaan. Huone helähti valoisaksi. Turkkilaiselta sohvalta hypähti silloin ylös nuori nainen ja mies. Seurasi pureva silmänräpäys. Nainen ja mies seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi kuolleista noussutta. Suupielet vavahtelivat, silmät tuijottivat tylsinä…

Sitten alkoi nuori nainen vapista, kuin vaate, ja mies on tyrmistynyt kauhusta sanattomaksi… Naisen vapiseminen kiihtyy. Hänen polvensa alkavat horjua… Hän ei jaksa nostaa käsiänsä peittääkseen silmiänsä… Ääni ei lähde kurkusta…

Vielä hetki ja kuuluu parahdus, vihlova, valittava, leikkelevä huuto… Nuori nainen vaipuu maahan kuolleena, sydänhalvauksen kohtaamana… Kuluu vielä silmänräpäys, lyhyt, vaan polttava, kuin salama. Pamahtaa lyhyt, kuiva laukaus ja nuori mies vaipuu kuolleena sisarensa ruumiin päälle…

Hän oli äsken "metsästänyt" pimeässä huoneessa. Siellä oli hän löytänyt sisarensa, joka huumautuneena oli syöksynyt saaliiksi samaan huoneeseen, aavistamatta veljensä siellä oloa… Mies oli löytänyt tytön… tyttö nukahti hänen syliinsä sisarena… heräsi vaimona…

Harhama ja Nikitin käsittivät asian silmänräpäyksessä, ilman sanoja, kuten tämmöisinä hetkinä tapahtuu. Molemmat seisoivat ensin kauhistuneina. Sitten valtasi heidät sääli. Muutamia palvelijoita, jotka olivat kuulleet laukauksen ja käsittäneet asian, kiirehtii huoneeseen estääksensä tiedon levenemästä huumautuneesen myllyväkeen, häiritsemään ja keskeyttämään sen öistä elämää.

— "Himo on siinnyt, synnyttänyt synnin ja synti on tuonut rangaistuksen", — mutisi Nikitin. Harhama seisoi mykkänä murhenäytelmän savussa. Hän tunsi poskilihaksiensa vavahtelevan.

— "Älä tuomitse erehtyneitä!" — lausui hän Nikitinille tylsänä.

* * * * *

Harhama ja Nikitin olivat jo ovessa poistumassa huoneesta, kun heitä vastaan tuli kaksi miestä kantaen pieniä paareja. Hekin astuivat erehdyksessä tähän huoneeseen, jossa sisar oli äsken eksynyt veljensä syleilyihin. Paareilla oli kaksi pikkuista, valkealla liinalla peitettyä ruumista. Oudostuneena kysyi Nikitin kantajilta, kenen ruumiita he kantoivat. Vastaukseksi sai hän, että äskeiset kaksi rintalasta olivat kuolleet nälkään… Sitä kuullessa nousi Harhaman ja Nikitinin otsalle hiki. Ihmiselämän virrasta oli kohonnut sen pohjamutien tapahtuma ja läikähtänyt rantakivelle, rannalla seisojan eteen…

— "Naatja!… Oletko täällä?" — kuuluu samassa naisen huoleton ääni viereisestä huoneesta. Ovi avautuu ja huoneeseen astuu nuori nainen, kuolleen sisarusparin kolmas sisar. Hän tuli sisartansa etsimään ja löysi nyt samalla myös veljensä… Tyttö käsittää himmeästi jotain hirmuista tapahtuneen… Vielä hetki ja hän käsittää kaikki… Hän kalpenee, alkaa vavista, eikä voi peittää silmiänsä… Hänenkin polvensa horjuvat, voimat loppuvat… Harhama yrittää häntä tukea, mutta ennen kuin hän on ehtinyt tarttua onnettoman käsivarteen, pääsee siltä vihlova huudahdus ja liinana vajoaa hän maahan. Harhama yrittää nostaa hänet ylös, mutta silloin hyppää nainen itse rajuna, kuin myrskyn käsissä ryöppyävä vaahto. Hän katselee ympärillensä vimmastuneena. Suupielestä pursuaa vaahto. Silmät kiiluvat. Järjenvalo on sammunut hänen sielussansa… Kaikki käsittävät sen ja hätääntyvät.

Mutta mielipuoleksi lyödyn tytön silmät suurenevat ja palavat tulisina. Kasvoilla välkkyy hurja ilme. Hulluuden puuskana on häneen iskenyt äskeinen Noidan laulun kuvaelma. Ruumispaarista kutoutuu häneen verkko. Hän uskoo olevansa kalmanneito, joka tanssii kalmantanssia.

Ja ennen kun kukaan ehtii tehdä mitään, sieppaa hän valkean ruumisliinan, jolla lasten pienet ruumiit ovat peitetyt, heittää sen hartioillensa. Silmät kiiluvat pelottavina, elottomina kuin kalmanneidon silmät ja hän huutaa pitkän, kamalan:

— "Huu—uu!"

Huuto kuuluu, kuin öinen huuhkajan huhunta synkässä korvessa. Läsnäolijat kauhistuvat. Hulluksi tullut tyttö karkaa villinä ulos ovesta ja syöksyy talvipuiston kasvihuoneesen, missä metsästys yhä jatkuu, huilut soivat ja naiset kisailevat valopälvissä. Hän näyttää haudasta karanneelta aaveelta, pelottavine silminensä ja valkeine ruumisliinoinensa. Kasvihuoneen ovella huutaa hän uuden vihlovan huudon:

— "Huu—uu!"

Sitten syöksyy hän puistikkoon. Naiset parahtavat kauhuissaan ja miehet päästävät siteitä silmiltänsä. Alkaa pakokauhu. Alastomat naiset syöksyvät hädissään sinne tänne, kirkuen kuin petolinnut. Heidän jälissänsä karkaa hullu nainen. Hänen huutonsa kaikuu hirvittävänä, kuin huuhkajan huuto pilkkosen pimeässä korvessa:

— "Huu! Huu! Huu-huu!"

Myllärit tukkivat kiireellä ovia, ettei huuto häiritseisi Hiiden myllyn väkeä. Naiset pakenevat parkuen. Hullu ahdistaa heitä yhä raivoisammin huhuillen:

— "Huhuu! Huu—huhuu!"

* * * * *

Harhama oli nähnyt kylliksi. Hän seisoi nyt elämänsä sillä kohdalla, jossa loppuvat kaikki entiset tiet, kuin kalmiston portilla. Yksikään valmis polku ei johda pois. Semmoisina hetkinä tekee ihminen päätöksensä nopeasti, hädän tai välinpitämättömyyden painostamana syöksyy, kuin tulen käsistä johonkin… vaikka minne. Hän puristi Nikitinin kättä ja lausui päättävästi:

— "Minä tulen kanssasi."

Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja sen takaa kuului yhä pelottava huuto:

— "Hu—huu!… Hu—huu!… Uu—uu!"

* * * * *

Mutta ulkona lennähti perhoseksi pukeutunut Perkele Harhaman olalta, istahti Hiiden myllyn räystäälle ja ilkamoi:

— "Jehova, se vanha saituri, on lähettänyt Nikitinin tänne… kalastamaan Harhamaa minun rysästäni… orjantappurakruunua kantamaan… No… on sekin siveellisyyttä!… Käy kalavarkaissa…"

Ja mietteissänsä jatkoi Perkele:

— "Jehova näkyy houkuttelevan miestä kerjäläissauvalla… No, voinhan sitä minäkin siinä sauvassa asua…"

Ja kiukkuisena, ylpeänä lopetti hän:

— "Mutta, Jehova!… Kain tappoi Abelin ja äsken tuhosivat sisarukset toisensa… Miks'ei 'pelastetun' sovi tuhota 'pelastajaansa'…"

Mutta: paras nyt odottaa, kunnes mies kypsyy."

Idässä ilmotti jo punainen aamuruskon railo uuden päivän tuloa. Mutta Hiiden mylly jatkoi yhä käyntiänsä…

Kullantemppelissä.

Elämä on tulikuuma kultavuode.

Niinä päivinä nousi veripunainen aurinko idästä. Sen takaa kuului keltaisen aaveen villi sotahuuto ja pimeydessä asuvaa kansaa valaisi sodan tulipalo.

Kauhu kulki silloin Venäjän tasangon yli ja kansa, joka asui tasangolla ja näki aaveen ja uhkaavan tuli palon ja kuuli sotahuudon, huusi vapisten:

— "Sota!"

Sota!… Sota! — kuului huuto kaikkialta, kun se veripunainen päivänkehä suureni tulipaloksi ja vyöryi Venäjän tasangolla, pimeydessä asuvan kansan yli.

— "Aseisiin!" — kuului silloin voimakas, vapisevalle kansalle lausuttu käsky.

— "Aseisiin! Aseisiin!" — kertautui käsky kaikkialla, köyhän majassa ja rikkaan asunnossa.

Silloin vapisi arka, ja rohkea seisoi äänetönnä. Tylsistyneenä kuunteli mies, kun hänen käskettiin lähteä suoniansa avauttamaan, ja avutonna itki vaimo ja lohduttomina lapset. Köyhä vaikeroi ja rikas raivosi epätoivoisena, nähdessään, että se pelipöytä, jolle hän oli omaisuutensa nostanut, horjui.

Sota! Sota! — kertautui kauhunsanoma tylsistyneiden ihmisten suonenvedontapaisesti vavahtelevilla huulilla. Toiset siunasivat itsensä, tehden ristinmerkin ja mutisivat rukouksensa:

— "Herra, armahda kansaasi!"

* * * * *

Mutta tyynenä seisoi pörssirakennus. Sen kattorakenne lepäsi rauhallisena solakoiden pylväiden hartioilla, pylväiden, jotka suorissa riveissä seisoivat rakennuksen kaikilla sivuilla. Se rakennus seisoi rauhallisena, sillä se tiesi olevansa kullantemppeli. Se tiesi, että sen herra, se keltainen, eloton kulta, on ihmisten jumala, joka hallitsee maan kansoja, jumala, jonka käskyjä tottelevat lukemattomien miljoonien omattunnot ja jonka käskystä lukemattomien miljoonien käsivarret tarttuvat joko työhön, tai rikoksiin.

Mutta sen temppelin sisällä oli pelipöytä, jolla pelattiin ihmiskunnan omaisuutta suurissa panoksissa, menetettiin, tai voitettiin ihmistyötä ja ihmiskäsivarsien isäntäoikeuksia. Se oli kullan alttari, jolla ihmiset uhrasivat sielunsa keltaiselle kullalle. Siinä pelipöydässä, siinä keltaisen kullan alttarissa tuntuivat yhteiskunnan taloudellisen elämän sykähdykset ja sen päällä kieri kulta, sen temppelin herra ja maan kansojen jumala. Kullan palvelijat istuivat sen alttarin ympärillä ja heissä hehkui kullanhimo, kuten liekki hehkuu palavassa hiilessä. Kullakin heillä oli malja valmiina kädessä ja he odottivat, että heidän jumalansa, se eloton, se alttarilla kierivä kulta, vierisi maljaan. Eivätkä he ainoastaan odottaneet. He houkuttelivat sitä kirkasta, kierivää jumalaansa, he keinottelivat saadaksensa kukin sen jumalan kierimään ohi muiden maljojen omaansa.

Ja mitä kauvemmin he odottivat, sitä ahnaammaksi kävi keinottelunsa, sitä hehkuvammaksi yltyi heissä kullanhimo. Sen tuli virisi kuluttavammaksi.

He paloivat silloin, kuin hehkuvat hiilet kylmän jumalansa edessä. Ihmisestä oli tullut kullan uhrihiili.

Ja kun yhteiskunnan elämä sykähteli, kun jossain sortui tehdasliike, jonka perustuksen Hiiden myllyn väki oli syönyt, tai kun madonsyömät pankit luhistuivat ja huimaava kilpailu, tunnoton keinottelu löi pirstaleiksi taloudellisia liikkeitä, silloin tuntui aina kovempi, tai heikompi sykähdys pelipöydässä, kullan alttarissa. Sen taso paikoin kohosi ja paikoin se laski ja sille kasattu kulta kieri silloin yhden maljasta toisen maljaan. Kullanhimo leimahti silloin alttarin ympärillä palavissa hiilissä, keinottelijoissa, kuluttavampana. Ja jonka maljaan se keltainen, kierivä jumala oli vierähtänyt, hän sai vallan käskeä sen nimessä ihmiskäsivarsia valmistamaan käskijällensä mukavuuksia ja nautintoa siinä määrässä ja niin kauvan, kuin sitä kultajumalaa maljassa riitti, tai kun se yhteiskunnan elämän edelleen sykähdellessä, taloudellisten liikkeiden jossain taas järkkyessä, kieri niiden käskystä taas jonkun toisen maljaan.

Kullan temppelissä palvelivat ihmiset jumalaa, joka hallitsee maan kansoja, vaan ei itseänsä. He palvelevat orjina jumalaa, joka tottelee maailman taloudellisen elämän käskyjä, kuin orja ruoskaa, kierien sen jumalaksi, jonka hänen lapseksensa yhteiskunnan taloudelliset liikkeet kulloinkin valitsevat.

Sen jumalan edessä hehkui kullanhimo kauniina uhritulena. Ihmishiilet paloivat kirkkaina, kuin vaha. He tuikkivat aivan tulina, paloivat poroksi, kootaksensa maljaansa sitä haihtuvaa sumua. Ihmishenki ei tavotellut siellä korkeuksia, ei hapuillut siipiensä kantaman rajoja. Se vaani maassa kierivää kultamurua, kuin nälkäinen kissa pikkuista, vikkelää hiirtä…

* * * * *

Mutta niinä päivinä, jolloin Idän aurinko nousi veripunaisena pyöränä idästä ja keltaisen aaveen villi sotahuuto tunki läpi ihmisten ytimien, alkoi sumu maljoista haihtua. Silloin riensivät kullan palvelijat pelastamaan, mitä vielä pelastaa voitiin. Kulta näytti silloin pettävän palvelijansa, kätkeytyi alttariltansa takaisin maan uumeniin, paeten liikepulaa, joka oli kohonnut sotatorven soidessa, sodan roihun syttyessä, kuin nälkähirviö. Kullanpalvelija paloi silloin kirkkaana ilmitulena. Koko se keinottelija joukko, joka täytti jumalansa suuren temppelin, läikehti, kuin tulinen hiilos.

Ja kun sodan järkyttämät taloudelliset liikkeet luhistuivat, kun siitä johtunut sykähdys tuntui kullan alttarissa, alkoi se kuollut metalli levotonna vieriä. Se etsi reikää, mihin paeta sitä näkymätöntä petoa, joka nyt liikepulana nosti päätänsä sodan verisistä usvista. Silloin leimahti aina tuli kirkkaampana ihmishiilessä ja lieska nousi hiiloksesta. Keinottelijain silmiin syttyi kultakuume. Se levisi nopeasti silmästä silmään, kuin kulovalkea. Kukin katsahti ahnaan pedon tavoin maljaansa. Ja kun he huomasivat, että kulta niistä hupeni, että jumala haihtui sumuna juuri nyt, hädän hetkellä, niin muuttui palava ihmishiili harmaaksi. Syntyi paniikki. Kauhu laskeusi, kuin harmaa tuhkavaippa kullanhimoa suitsuavalle ihmishiilokselle, tukehduttaen hetkeksi osan sen lieskasta ja lopulla sammuttaen siellä täällä, yksityisissä hiilissä vielä tuikahtelevan liekin. Ihmisten kasvoille laskeusi tylsä ilme ja kuume sammui heidän ahnaissa silmissään, kuin elonkipinä kuolevassa. He seisoivat neuvottomina, kasvot harmaina, kuin tuhka, silmät sammuneina. He olivat hetken ajan ihmisvainajia, voimattomina hallitsemaan yhteiskunnan taloudellista elämää, joka nyt sortui, kuin ruhjottu hirviö, haudaten allensa ne, jotka sen olivat luoneet ja jotka vielä äsken herroina sen utarista rikkautta lypsivät.

Mutta kullanhimo ei ollut heissä tyyten sammuksiin tuikahtanut. Se oli vetäytynyt kauhun ja paniikin karkottamana syvemmälle sieluun, peittäytynyt harmaan tuhan alle. Hetkisen kuluttua paloivat he taas kynttilöinä ahneuden luisissa kynsissä.

Mutta uusia huolestuttavia tietoja saapui. Liikepulahirviö avasi kitaansa yhä suuremmaksi. Se uhkasi niellä kaikki. Kulta pakeni palvelijoitansa, kuin vikkelä hiirenpoika kissaa. Paniikki kasvoi. Kauhu lisääntyi. Se sammutti palvelijat väliin savuaviksi kekäleiksi, joiden sisällä kyti kuluttava tuli, valmiina uudestaan liekiksi leimahtamaan. Väliin pilkahti onni ja puhalsi keinottelijoihin ilmivalkean, kultakuumeen.

Ja heidän edessään seisoi, ilkamoiden, edelleenkin se nälkäinen, ruhjottu hirviö, taloudellinen pula, joka oli hetkeksi kukistanut kullan vallan ja sääteli nyt sen istuimella itsevaltiaana ihmisten kohtaloita, jaellen umpimähkään toisille kurjuutta, toisille yhteiskunnan aarteita. Oman onnensa seppo, "the self-made man", oli hävinnyt ja sen sijalla seisoi nyt avuton yhteiskunta ihminen. Se seisoi kuin terävän piikin päässä: kärsi asemastansa, pelkäsi putoamistansa. Hänen kohtaloansa sääteli koko maailman yhteen kietoutunut taloudellisen elämän sotkuinen verkko. Sitä ratkaisi miekka kaukaisella sotatantereella; Hiiden myllyssä sitä sääti elostelija kuhertelevine yölintuinensa, kullan temppelissä keinottelija, palatseissa valtiomies. Ja viime aikoina oli astunut esille työmiesten joukko, joka ratkaisi lukemattomien kohtaloita yhdellä ainoalla taikasanalla: Lakko.

Lakko! — se sana kaikui näinä päivinä ensi kertoja tässä huoneessa, jossa sumu oli jumalana. Kullan palvelijat tyrmistyivät sitä kuullessaan. Alttarilla hohtava kulta kävi yhä levottomammaksi, ketterämmäksi, sumu maljassa utuisemmaksi. Paniikki yltyi. Jumala hehkui nyt polttavana hiilenä. Se poltti palvelijoittensa käsiä epävarmuudellansa, sillä tiedolla, ettei siihen voinut luottaa, eikä kukaan niistä voinut siitä luopua. Maljat tyhjenivät. Kullakin oli enää tulikipuna pivossa. Se kipinä poltti pivoa ja siinä oli sittenkin pelastus.

Kulta on armoton jumala…

* * * * *

Mutta pörssihuoneen perällä istui eräällä penkillä hieno, nuori asianajaja Aleksander Zaiko. Hänen hienopiirteisillä kasvoillansa ilmehti huoli ja levottomana nypisteli hän pientä, mustaa leukapartaansa nähtävästi jotain odottaen. Paniikin alkaessa lähestyi häntä väkijoukosta mustiin puettu, hoikkavartaloinen nainen, maallikoksi puetun munkki Pietarin seuraamana. Molemmat äskenmainitut olivat tungeskelleet väkijoukon ristiin rastiin, etsien levottomina jotakin. Mustapukuinen nainen lähestyi nyt nuorta asianajajaa tämän huomaamatta ja puhutteli häntä nopeasti, tuttavallisesti, kuten nuorukaista:

— "Ah, täällähän Te olette, Aleksander Petrovitsh! Olen etsinyt Teitä kaikkialta väkijoukosta ja luulin jo etten löydä… Isä Pietari oli niin ystävällinen, että lähti minua saattamaan…"

Nuori asianajaja nousi nopeasti ylös ja kumarsi kohteliaasti lausuen:

— "Anteeksi, rouva Vronskaja, että Teitä vaivasin!… Mutta minulla ei ollut muuta neuvoa. En myös voinut odottaa Teitä kotonanne, ja kun asia koskee yhteistä ystäväämme, herra Harhamaa, rohkenin pyytää Teitä saapumaan tänne. Asia, nähkääs, on kiireellinen… Harhama, kuten jo Teille kirjoitin, ei ole kotona… Olin hänen morsiamensa, Magdan luona, mutta ei hänkään tiedä, minne sulhasensa on matkustanut… Käännyin sentähden Teidän puoleenne… Ehkä saan Teiltä apua."

— "Vielä vähemmin voin minä sanoa, minne hän on matkustanut… Magda oli juuri luonani häntä tiedustamassa… aivan epätoivoisena… Jotakin käsittämätöntä piilee hänen matkassaan. Mahdollisesti joku onnettomuus… Mutta puhukaamme lyhyesti. Mistä on nyt kysymys? Minäkin olen huolissani", — huolehti rouva Vronskaja.

— "Tiedätte kait, että olemme herra Harhaman kanssa pelanneet täällä…"

Rouva Vronskaja ei vastannut. Hän näytti hämmästyneeltä. Nuori asianajaja jatkoi:

— "Oikeastaan olemme pelanneet uhkapeliä… tosin emme omin nimin, vaan yhtiössä… Onni on ollut meille miltei aina suotuisa ja se on houkutellut meidät ehkä liika kauvaksi mukanaan… Nyt on kaikki omaisuutemme pelissä… ja menossa", — lopetti hän hitaasti.

Rouva Vronskajan kasvoille laskeusi surullinen ilme ja hän lausui miettivänä, ikäänkuin itsekseen:

— "Tästä hän ei ole puhunut…"

Syntyi hetken kestävä, lyijynraskas äänettömyys. Kullanpalvelijain joukosta kuului outo kohina, jonka kaikki kolme huomasivat. Sammumaisillaan olevan hiiloksen muutamiin hiiliin oli onni puhaltanut uuden hehkun. Toiset lähtivät pois synkkinä, mustana porona. Eilispäivän miljoneereja oli lyöty kerjäläisiksi. Heidän jumalansa oli hylännyt heidät ja valinnut toiset, kierinyt heidän maljastaan toisten maljoihin. Ihmistyö ja miljoonien raatajain käsivarret olivat vaihtaneet isäntiä muutamassa tunnissa… Rouva Vronskaja tajusi himmeästi kaiken tämän silmänräpäyksessä. Hän katsahti surullisena nuorta asianajajaa, joka puolestansa oivalsi hänen ajatuksensa ja hieman punastui.

Munkki Pietari, joka maallikkopuvussa seurasi rouva Vronskajaa, huokasi raskaasti. Viime mainittu katkaisi äänettömyyden kysyen tuskaisena:

— "Mutta mistä on nyt kysymys?"

— "On kysymys pelastaa ystävämme herra Harhaman omaisuus… Tarvitaan noin 30,000 ruplaa… Sillä summalla voitaisiin hänelle kuuluvat arvopaperit säilyttää paniikin ohi… Olen varma, että ne silloin nousevat, joten ainakin suurin osa hänen omaisuuttaan saataisiin pelastetuksi… Muutoin on kaikki mennyttä. Oman osani olen voinut järjestää, mutta hänen suhteensa olen voimaton", — selitti nuori asianajaja.

Rouva Vronskaja huokasi ja hänen suupielessänsä vavahteli hermostunut, katkera hymy. Hän mietti hetken ja kysyi sitten nuorelta asianajajalta lyhyesti, kuivasti, päättävästi:

— "Odotatteko täällä silloin, kun minä tuon tarvittavan summan?"

— "Kyllä… kyllä… Miten vaan suvaitsette käskeä…"

Rouva Vronskaja ojensi hänelle äänetönnä kätensä jäähyväiseksi.

— "Isä Pietari, seuratkaa Te minua", — sanoi hän lähtiessään munkki Pietarille.

* * * * *

Kun rouva Vronskaja palasi rahojen kanssa, kohtasi hänet väkijoukossa parooni Geldners, joka hämmästyneenä huudahti:

— "Anna Pawlowna!… Te täällä… Pelaamassako?"

— "Ei, vaan pelastamassa pelaajia", — vastasi rouva Vronskaja. — "Mutta minkä johdosta Te, parooni, olette niin kovin iloinen? Tehän hehkutte aivan kuin palava hiili."

— "Oh, Anna Pawlowna… Onni on nyt kerrankin ollut mukana", — huudahti parooni Geldners. — "Onnistuin ostamaan määräävän osan Hornan luolan tehtaiden osakkeita aivan pilkkahinnalla, joten tehtaiden isäntävalta todellisuudessa on nyt minun käsissäni… Se on harvinaisuus näinä aikoina. Varmaankin tekin, Anna Pawlowna, myönnätte nyt, että ihmisonni ei ole niin taitava lintu, ettei pistäisi päätänsä pyytäjän paulaan… vaikka olettekin niin pessimistinen siinä asiassa? Sanokaa, eivätkö onnennupusta puhkea kauneimmat kukat?"

Anna Pawlowna Vronskajan mieli oli kokonaan järkkynyt sodan, Harhaman katoamisen ja hänen odottamattomien asioittensa johdosta. Parooni Geldnersin onni välkkyi hänelle siksi, kuin himmeä sumu, jonka takaa näkyi epäselvänä kaunis, punertava päivänpyörä, leväten onnen vertauskuvana pehmeällä pumpulivuoteella, hienossa väriautereessa. Hän näki sen onnen utuna, käsittämättömänä, katseli sitä järkkyneen mielialan värisyttämänä. Hajanaisena, hämillänsä, puoli-itseksensä virkkoi hän jotakin sanoaksensa:

— "Teidän elämänne, parooni, on… Ah, kaikki täällä on niin sotkuista, epäselvää… sumua…"

— "Anteeksi, Anna Pawlowna! Miksi suvaitsette minun elämäni määritellä?" — tarttui parooni Geldners iloisena, reippaana.

— "Miksikäkö tahtoisin sen määritellä?… Teidän elämänne?… Näytätte niin onnelliselta, kuin olisi elämänne kultavuode", — vastasi rouva Vronskaja surun ilme silmissä ja äänessä sen väre.

Parooni Geldners näki rouva Vronskajan silmät ja mietti hetken. Niitä silmiä oli hän kerta nuoruudessansa katsellut, vanhojen poppelien alla, kesän kukkeimmillansa ollessa… Hän oli kurotellut niihin, katsellut niistä sitä odotettua tulevaisuuden kuvaa, sitä onnea, jota hän metsästeli… Hän oli soitellut niitä muistellessa poppelin alla. Hän soitteli, mutta ei uskaltanut puhua… Kesä oli kierinyt, syksy värjäili poppelien lehtiä… Uneksitut silmät pakenivat, kuin muuttolinnut… Hän ei ollut osannut virittää onnen ansaa… Niistä silmistä katseli kohta toinen nuorukainen onneansa… Hänen soittonsa sävel oli silloin särkynyt…

Parooni Geldners vaikeni hetkisen. Hänenkin mielensä oli meren vaahtoa. Hän oli ollut sodan luojia… Se tieto järsi hänen sieluansa, painoi hänen hartioitansa. Ajatuksissansa, teeskennellyllä levollisuudella, vastasi hän vihdoin:

— "Niin, elämä on kultavuode… Tiedättekö, Anna Pawlowna, jos sanon suoraan, niin: elämä on tulikuuma kultavuode…"

Anna Pawlownan silmissä sumeni entistä enemmän. Sotkuisten ajatuksiensa seasta sai hän kysytyksi:

— "Mitä varten te sitten kokoatte sitä tulikuumaa kultaa?"

Parooni Geldners levitti kätensä ja virkahti:

— "Mitä varten? Mhyh! Jos emme me ihmiset keritse elämää, niin elämä keritsee meidät."

Munkki Pietari, joka oli erillänsä katsellut kullan jumalan uhripaloa, ei ollut kuullut keskustelusta muuta, kuin Geldnersin viimeisen lauseen. Hän lähestyi nyt Anna Pawlownaa. Parooni Geldners huomasi hänet, ja huudahti ilosena:

— "Anteeksi, isä Pietari, etten huomannut! Olen juuri voittanut pelissä koko Hornan luolan." Ja ojentaen kätensä munkki Pietarille, lisäsi hän: "Tulitte aivan kuin kutsuttuna menestystäni siunaamaan."

Munkki Pietari työnsi hänelle ojennetun käden kohteliaasti syrjään, lausuen lempeällä äänenpainolla:

— "Te olette kantanut maksun sodasta, jonka valmistitte kansallenne. Ei ole vielä lammas teuraana ja Te jo seisotte keritsimet kädessä. Olette pelannut suurilla panoksilla ja voittonne on sen mukainen."

Parooni Geldners kalpeni hieman, mutta vaikeni, ylpeänä, korskeana. Rouva Vronskaja poistui äänetönnä munkki Pietarin seuraamana, joka surullisella äänellä lausui:

— "Hän on todellakin hiili… Hän palaa huoletonna, kuin vahakynttilä jumalansa kasvojen edessä."

Anna Pawlowna käsitti vasta nyt kaiken ja huokasi:

— "Ah, te Venäjän kansan paimenet!"

* * * * *

Mutta kullan alttarin ympärillä hehkui ihmishiilos tavallista palavampana. Kun yhdet sydet sammuivat, leimahti tuli toisissa kirkkaampana. Kullan jäännökset olivat kierineet heidän maljaansa. Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat, odotellessaan, tätä paloa. Sana saapui sotatantereelta. Vihollisen miekka on siellä iskenyt syviä haavoja. Sen johdosta on eräs pankki sortunut. Tuhannet pikkueläjät halki valtakunnan ovat menettäneet kovalla työllä kootut säästönsä, pankin osakkaista on tullut kerjäläisiä. Heidän roponsa on sotatantereella vuotava venäläinen veri pois huuhdellut.

Taas saapuu uusi sanoma: Vihollisen miekka on leikannut uusia haavoja… Sen johdosta luhistuu eräs suuri yhtiö. Sen osakkeiden omistajat vierähtävät pois palavasta hiiloksesta, sammuneina kekäleinä, harmaina, äänettöminä. Heidän kohtalonsa on ratkaissut miekka, jota piteli kaukainen, tuntematon vihollinen. Kun he poistuvat pois mammonan polttorovioista, eivät entiset ystävät tunne heitä enää, vaan väistävät heitä, ikäänkuin tietä avaten… Kaukainen vihollinen on miekallaan leikannut poikki ystävyyden siteet. Eräs omaisuutensa menettänyt perheen isä puhuttelee poistuessaan muuatta eilispäiväistä ystäväänsä, valittaen masentuneena:

— "Nyt on kaikki mennyt. Kotona odottavat vaimo ja lapset, eikä ole minulla enää omaa sauvaakaan."

— "Mitä tehdä!" — vastasi puhuteltu ystävä vältellen, lisäten välinpitämättömästi: "Onhan sinulla henkivakuutus lasten nimelle."

Sortunut perheenisä ei jaksanut kuulla enempää. Hän on pudonnut kullan uhritulesta mierontielle, kuin karsta palavasta päreestä. Mutta hiilos palaa ennallaan, sammuen paikoin, paikoin syttyen. Uusi onnettomuuden sanoma saapuu: Se tulee kaukaa, suurteollisuuden pesästä. Pommina putoaa väkijoukkoon se suuri sana:

Lakko!

Lakko… lakko! — supisevat yhdet.

Ah, se kirottu lakko! — sadattelevat toiset.

Uusi paniikki avaa kitaansa. Sana "lakko" kiertelee, kuin kylmä käärme ihmisten ytimissä. Saapuu jo tietoja yksityisseikoista. Pula näyttelee hampaitansa ilkkuen: Lakon tehnyt tehtaan työväki on jo kiihottuneena ryhtynyt väkivallan tekoihin. Tehtaan kallisarvonen, vakuuttamaton tavaravarasto on poltettu, koneet rikottu, ja pankki, joka tuki tehdasta, oli jo ennen sortunut. Tehtaan pääomistaja, joka oli samalla luhistuneen pankin osakas, seisoo nyt kerjäläisenä. Äänettömänä, harmaana hiilenä, poistuu hänkin kullan alttarin luota. Poistuessansa mutisee hän itsekseen:

— "Nyt on kaikki mennyttä. Minulla ei ole enää mitään omaa, ei mitään. Mieron tiekin on valtion."

Silloin tunki väkijoukosta poistuvan luo harmaapää vanhus, löi häntä takaapäin olalle ja lausui:

— "Kuule!"

Poistuva kääntyi ja näki edessänsä vanhuksen, jonka omaisuuden hän oli kerran vääryydellä keinotellut rikkautensa perustukseksi. Hän kauhistui. Vanhus puhui edelleen:

— "Valitat, että sinulla ei ole enää mitään omaa. Ei sinulla ole sitä koskaan ollutkaan. Mutta sinä olet himonnut vierasta omaisuutta. Nyt kun sinulla ei sitäkään ole, lahjoitan minä sinulle sen, minkä pelastin itseäni varten silloin, kun ryöstit muun minulta… Ota!"

Tämän sanottuaan hän ojensi edessään seisovalle verivihollisellensa hirttonuoran, jota hän oli taskussansa vuosikausia kantanut. Hänen sanansa putoelivat puhuteltuun, kuin tulikuumat tinatipat. Onneton kääntyi pois sanatonna ja poistui kalmankalpeana, kuuma tinapaino povessa. Vanhus heitti takaapäin hirttonuoran hänen olallensa lausuen: "Se on saippuoitukin." Poistuva ei sitä huomannut, vaan kieri pois kullan alttarin luota hirttonuora hartioilla…

Anna Pawlowna ja munkki Pietari katselivat tätä kullan kaskitulta surullisina. He näkivät ihmisten hehkuvan, palavan tuhaksi ja heitettävän syrjään porona, tai kuin pelinappulat. Toisia taas johti näkymätön käsi eteenpäin sortuneiden sijoille. Munkki Pietari käsitti tämän kaiken täydellisesti, mutta Anna Pawlownan ajatus hajosi sitä miettiessä epäselväksi sumuksi. Lopulta ei hän jaksanut käsittää mitään. Tapaukset sekaantuivat sotkuiseksi vyyhdeksi. Hän näki ainoastansa hehkuvan kaskitulen, suitsuavan palon, jossa ihmiskekäleet kytivät ja tuprusi ihmisporo. Sitten kiintyivät molempien silmät erääseen kiihkeään pelaajaan. Tämä seurasi jokaikistä kullan liikettä sielunsa kaikilla voimilla. Hän tutki jokaikisen saapuneen tiedon. Hänen kasvonlihaksensa värisivät, hänen sormensa paloivat. Se oli Hornan luolan tehtaiden äskeinen omistaja. Nyt oli hänen loppuomaisuutensa pelissä… Onni näyttää hänestä suotuisalta… Hän kiihtyy, hehkuu, kuin sula rauta…

Mutta sitten tulee taas onnettomuuden sanoma. Se matelee sisälle, kuin musta mato. Kaikki näyttää menetetyltä… Harmaa tuhka laskee jo hehkuvalle hiilelle… Mutta taas kirkastuu onni. Liekki leimahtaa uudestaan. Hän tavottaa onnea… Hän on yhtenä haukankyntenä. Joka hermon päässä istuu ahneus, kuin petolintu.

Mutta onni olikin ohi vierivä harhanäkö. Hän vapisee. Sormien nenät ovat aivan tuliset. Anna Pawlownan mieli jännittyy, kuin viulunkieli virittäjän vedosta. Hän seuraa puolitajutonna onnetonta miestä, joka sielunsa kaikilla voimilla taistelee kullan puolesta, kuin äiti pienokaistaan pelastaessa. Kaikki kiihtyy hänessä… hehkuu… sulaa… jännittyy. Hän vapisee aivan. Vapiseminen tarttuu Anna Pawlownaan. Hänkin alkaa väristä onnettoman pelaajan tahdissa.

Viimein katkesi vire ja jousi laukesi. Parahdus kulki, kuin vihlova salama halki avaran pörssihuoneen. "Hornan luolan" tehtaiden entinen päätoimittaja oli tullut raivohulluksi. Hän oli menettänyt muutamassa hetkessä omaisuutensa ja järkensä. Hulluuden lyömänä syöksyi hän erään vanhan juutalaisen kimppuun, kuin raivokohtauksen iskemä peto ja puraisi poikki vanhuksen oikean käden peukalon. Vanhan juutalaisen parahdus kierteli kaikuna suunnattomassa pörssihuoneessa, kuin ulvova koira. Kauhun valtaamat keinottelijat seisoivat silloin mykkinä, kuin maahan lyödyt. Heidän kasvonsa ovat tuhkanharmaat. Juutalaisen parahdus oli kuin ruoskanisku karkottanut heistä hetkeksi kullanhimon.

Syntyy hetken hiljaisuus. Elämä on tyrmistynyt. Kauhu leijailee ilmassa.

Mutta sitten syntyi hämminki ja melu… Jotkut keinottelijoista huutavat palvelijoita, toiset tunkeutuvat kauhuissaan väkijoukon läpi kauvemmaksi. Virkapukuiset palvelijat kiiruhtavat paikalle tuuppien itsellensä tietä halki vaahtona kuohuvan keinottelijajoukon. He alkavat kiskoa vanhaa juutalaista raivohullun käsistä, kuin otusta pedon kynsistä. Erottajat ja erotettavat huutavat. Mielipuoli puristautuu uhriinsa yhä raivoisampana, tavotellen puraista hänen kasvojansa. Hullun hampaaniskuja vältellessä vääntyvät juutalaisen kasvot muodottomiksi. Selvästi voi erottaa, kuinka voimakkaat suonenvedot kouristelevat hänen kasvojensa lihaksia, niihin tähdättyjen hampaaniskujen uhatessa. Silmät tuijottavat, kuin palavat hiilet.

Kuuluu uusi, vihlova parahdus… Raivohullu on puraissut juutalaisen oikean korvalehden… Veri hyppelehtii poskille… Väkijoukossa syntyy melua… Jotkut huudahtavat kauhuissaan, toiset antavat palvelijoille neuvoja. Kuuluu uusi parahdus, sitten toinen, kolmas… Hullu on reväissyt osan juutalaisen harmaata partaa… Veri vuotaa… Melu yltyy… Juutalaisen nopeasti uudistuvat parahdukset raikuvat kullantemppelin kiviseinissä, kuin kauhun valtaamana lentelevän petolintuparven kirkunat… Keinottelijat väistyvät hirmupaikalta tungeskellen… Toiset tekevät ristinmerkkinsä ja mutisevat hiljaa: "Herra armahda!"… Parahdukset toistuvat. Juutalainen taistelee henkensä edestä… Kullanhimo on sammunut tämän pöyristyttävän kamppailun kestäessä… Elämän valta on osottautunut olevansa voimallisempi kullan valtaa…

Taas kuuluu parahdus… Hullun hampaissa näkyy palanen veristä lihaa… Juutalaisen kasvot ovat veren peittäminä… Anna Pawlowna tuijottaa kalmankalpeana, vapisten kuin tuulen pieksämä vaaterepale. Hän ei jaksa mitään tajuta, eikä paikaltansa liikahtaa.

Vihdoin saatiin verinen juutalainen irrotetuksi raivohullun kynsistä. Mielipuolen silmät seisovat päässä suurina, tajuttomina, ja suusta valuu vaahto veriselle parralle. Hampaissa näkyi vielä verinen lihakappale.

Muuta ei hänellä enää ollut… Vielä eilen hallitsi hän yhteiskunnan miljoonia… Nyt oli sama yhteiskunta pureksinut hänet hampaissansa ihmisjätteeksi.

Hermostuneet keinottelijat seisoivat vielä sanattomina, kasvot poroharmaina. Munkki Pietarin jaloille kasvonpiirteille levisi säälin ja murheen ilme, kuin harmaa tuhka. Hän huokasi raskaasti, teki ristinmerkin ja lausui surullisena Anna Pawlownalle:

— "Hän on palanut tuhaksi Jumalansa edessä."

Anna Pawlownan silmiin herahtivat kirkkaat kyyneleet ja hän vastasi vapisevalla äänellä:

— "Niin… nyt on hän sammunut hiili."

Samassa saapuu paikalle herra Zaiko. Kun Anna Pawlowna jätti tuomansa rahat nuorelle asianajajalle käytettäväksi Harhaman omaisuuden pelastamiseksi, kysyi hän tältä surullisena, tarkottaen Harhamaa:

— "Onko hänenkin sielunsa tuolla… pelipöydällä?"

— "Näinä aikoinahan on mahdotonkin mahdollista… Mutta en minä kumminkaan sitä luule", — vastasi Zaiko hitaasti, viime sanoja venyttäen.

— "Silloin olisi vielä kaikki hyvin… Järjestäkää nyt hänen asiansa, ja jos rahoja tarvitaan lisää, ilmottakaa siitä ajoissa minulle."

— "Kyllä, rouva Vronskaja! Sallikaa minun Teitä kiittää yhteisen ystävämme, herra Harhaman puolesta" — vastasi nuori asianajaja kumartaen ja suudellen Anna Pawlownan kättä.

Anna Pawlowna vetäisi nopeasti nenäliinansa ja painoi sen kiireesti suutansa vasten. Hän oli saanut verensyöksyn…

— "Anteeksi, isä Pietari!" — kiirehti hän heikolla äänellä. — "Minä en jaksa tätä kauhua kestää, enkä katsella tätä ihmisten alennusta…"

Munkki Pietari tarttui hänen käsivarteensa ja saattoi hänet ulos… Samana aikana istui Harhama Hiiden myllyssä. Mutta täällä kullan temppelissä oli ratkaistu taas osa hänen kohtaloansa, leikattu poikki hänen punomansa rikkauden rihmat. Hänestä oli tullut köyhä. Eikä hän yksin ollut sitä ratkaisua valmistanut, eikä hän itse olisi voinut sitä myös estää. Hänen läsnäolonsa täällä kullan temppelissä, missä hänen kohtalonsa ratkaistiin, ei olisi siihen ratkaisuun mitään vaikuttanut. Sillä yhteiskunnan järkkyneiden taloudellisten liikkeiden rattaissa, jotka kierittelivät kultaa pelipöydällä, olisi hän nyt ollut vähäpätöinen rikka. Armoton liike ei olisi hänen kätensä pitämänä pysähtynyt, eivätkä luhistuvat liikkeet totelleet, jos hän olisi käskenyt niiden sorruntansa pysähdyttää.

Uhmaillen kohtalonsa kanssa, ei Harhama ollut laskenut, että hänen elämäänsä näin sääteli yhteiskunta oloinensa ja liikkeinensä. Hän itse oli niihin vaikuttanut ainoastaan kullan kokoojana ja Hiiden myllyn toukkana. Hän oli nyt rutistunut, kuin rauska, yhteiskuntaolojen terävissä hampaissa. Munkki Pietari muisti hänelle äsken sanoneensa: "Tuuli voi nousta tänään ja viedä kullan arkustasi". Ja nähtyänsä sanansa nyt toteutuneina, tuli hänen sääli ystäväänsä Harhamaa, jota hän niin palavasti rakasti.

Sumu oli haihtunut Harhaman maljasta, kulta vuotanut arkusta. Anna Pawlownan rahoilla pelastetut kullan tähteet eivät riittäneet enää Harhaman sitoumuksiin. Anna Pawlowna käsitti vaistomaisesti, himmeästi onnettomuuden. Mieli murtuneena lausui hän munkki Pietarille:

— "Harhama-rukka! Elämä on asettanut uhman hänen uhmaansa vastaan."

Munkki Pietari oikaisi huoaten:

— "Ei elämä, vaan Jumala on sormensa nostanut. Hän kieltää ihmistä aikansa: Älä tee niin! Mutta aikanansa Hän myös astuu elämä kädessä tottelemattoman eteen ja käskee: Tee näin! Hän palauttaa täällä omaansa kullekin, epäjumalan kauhuissansa Hänen käskystänsä kieriessä."

— "Sumua, sumua on kaikki", — huokasi Anna Pawlowna.

* * * * *

Pörssin etuhuoneessa kohtasivat Anna Pawlowna ja munkki Pietari Geldnersin. Anna Pawlowna lausui hänelle:

— "Tämä on kauheaa, parooni!"

— "Niin!" vastasi parooni Geldners. — "Paniikki on yleinen. Lukemattomat liikkeet sortuvat."

— "Minä en ymmärrä mitään… Mistä johtuvat kaikki nämä kauhut ja sortumiset?" — kysyi Anna Pawlowna.

Parooni Geldners levitti käsiänsä ikäänkuin sanoaksensa: sehän on selvää! Mutta hetken perästä lisäsi hän ääneensä:

— "Sota… ja…"

— "Ei yksin sota", — lisäsi munkki Pietari. — "Sota oli ainoastaan viimeinen isku, jonka taitavat keinottelijat antoivat luhistuville liikkeille, päästäkseen saalista kokoamaan… He tiesivät, että useiden liikkeiden perustukset on jo valmiiksi syönyt Hiiden myllyn väki."

Syntyi painostava hiljaisuus. Molempien miesten katseet kohtasivat toisensa, kuin kaksi miekan terää, toisen kylmänä jääpuikkona, toisen kevään lämpimänä. Tuntui kuin olisivat he tahtoneet katseillansa puhkaista toistensa silmät, tunkea toistensa aivoihin etsimään niiden sopukoista salaisimpien ajatusten kätköjä. Munkki Pietari tunsi katseessansa olevan Jumalan palvelijan voiman ja parooni Geldners maallisen vallan ja rikkauden auktoriteetin.

Hetken kuluttua kumarsivat molemmat miehet toisillensa jäähyväisiksi ylevinä ja tyyninä. Anna Pawlowna nyökäytti päätänsä kylmänä, arvokkaana, ja poistui munkki Pietarin tukemana.

Pörssin upeita rappusia alas laskiessaan sanoi Anna Pawlowna tukijallensa:

— "Täällä palaa tuhaksi kansamme yksi miespolvi. Se palaa kullan, eikä isänmaan ja totuuden edestä ja palo leviää yli isänmaan. Eikö missään ole pelastusta?"

Munkki Pietarilla oli vastaus valmiina:

— "Jumala on kyllä aikanansa tukahduttava hiiloksen tulen ja sammuttava yksinäisen hiilen valkean. Uskotko sen, Anna Pawlowna?"

— "Ah, isä, Pietari! Tapahtukoon Hänen tahtonsa!" — vastasi Anna Pawlowna puoli-itseksensä.

Samassa marssi sotaan lähtevä rykmentti ohi. Verisen talviauringon säteet kimaltelivat pistimien kärissä terävinä, kuin kuoleman silmät, jotka vaanivat saalista. Harmaatakkiset sotilaat marssivat loistavan sotilasmusiikin tahdissa vakavina, niin kuin miehet, jotka tietävät kantavansa kuolemaa pistimiensä kärissä, epätietoisina, onko se iskevä nuolensa kantajansa viholliseen, vaiko kantajaan itseensä. Heidän silmissänsä välkkyi vihollisen teräväksi hiottu miekka ja pakkasen purema tuntui kaulassa sen terän kosketukselta. Ja silloin he muistivat köyhän, olkikattoisen kotinsa, keskellä Venäjän suurta aavikkoa, kodin, jossa nyt itki lapsi ja vaikeroi vaimo, sekä ääneti istuivat vanhemmat. Miesten hartiat kumartuivat silloin. Kuolema, joka kimalteli pistimien karilla, painoi niitä raskaana taakkana. Se tunki jo teräänsä niiden lihan läpi.

Kun Anna Pawlowna ja munkki Pietari astuivat alas rappuja ja näkivät kimaltelevat pistimet ja kuulivat loistavan musiikin soivan, tuli heistä jälkimäinen surulliseksi ajatellessaan sodan kauhuja. Mutta kohta voitti hänet inhimillinen heikkous. Isänmaanrakkauden tunne valtasi hänet, masentaen hetkeksi Jumalanrakkauden, kuin sade tomun. Hän tuli ylpeäksi isänmaansa voimasta ja suuruudesta. Hänessä tuikahti hetkeksi sammuksiin äskeisen kauhuntapauksen hirmukuva. Hän tunsi loistavan sotilasmusiikin sävelien valavan hänen sieluunsa isänmaansa mahtavuuden tunnetta vuolaana virtana ja hurmaavan hänet.

Samassa pamahti tykki linnan muurilla. Tornissa soitti viritetty kellolaitelma:

"Miten kunniakasta on kulku kuolemaan."

Sotilaat oikaisivat taas hartiansa ja marssivat reippaampina, kuoleman kimaltaessa kirkkaana kukkana pistimien kärissä. Anna Pawlownassa nosti päätänsä suuren kansan tytär. Hän lausui:

— "Kaunista on kulku kuolemaan… kaunista ulkonaisesti."

Kellon kumahdellessa teki munkki Pietari ristinmerkin. Isänmaa haihtui hänestä ja Jumala täytti hänen olemuksensa. Hänen sielunsa sopukoista sukelsi silloin taas esille ystävänsä Harhaman kuva, epäselvänä, merenselällä ajelehtivana usvana. Hän näki hänet oikeassa valossa: rauhattomana henkenä, joka ajelee ulapoiden valkoisella vaahtovaipalla, valkoisilla hevosilla, ryöpyn käydessä ja myrskyn pauhatessa. Hän näki hänet epätoivoisena syöksymässä sitä Jumalaa vastaan, jonka puoleen koko hänen elämänsä samalla nousi yhtenä ainoana epätoivon huutona: "Herra, auta minua, minä hukun!"

Missä oli hän nyt? Häntä muistaessa suli munkki Pietari säälistä. "Miksi", — ajatteli hän, — "Herran täytyy näin kovakouraisesti kutsua luoksensa harhailevaa?" Mutta kohta katui hän taas, että oli ryhtynyt arvostelemaan Jumalan teitä ja huokasi itseksensä.

— "Sinun tiesi ovat viisaat. Sinulle olkoon kiitos ja kunnia! Nyt on Harhama lähempänä Sinua. Sinä olet hajottanut kultaisen raja-aidan hänen ja Sinun väliltä."

Sen kuultuansa poukahti Perkele pakkasen viimana pörssin harjalle ja lausui:

— "Munkki häärää, Herransa puolesta… No kylläpä on rappiolla sen saiturin siveellisyys, kun varastaa jo toisen keksinnöitä… Minä kerran annoin kaldealaisten viedä Jobin kameelit… ja eikös Jehova käytä jo minun keksintöäni omanaan… pane nousevan auringon miehiä kierittämään kultaa pois miehen maljasta… Mutta, ei hätää! Keino keinosta!…"

Ja Perkele katosi pakkasenpuuskana, paukkuen kiukuissaan rakennuksen nurkissa.

Hääpäivä.

Elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena…

Pakkasen viima kulki maita. Taivaalla punotti päivänsappi. Oli Harhaman aijotun hääpäivän aamu.

Harhama palasi kotiinsa aamuhämärissä, varmana siitä, että häiden ajatuskin oli sammunut, hääviulut viskattu nurkkaan.

Mutta toinen oli koti nyt tullessa, kuin se oli ollut lähtiessä. Lähtiessä oli se hänestä vielä upea. Hän oli ennen siellä viihtynyt, oli somistellut sitä, koristellut, kuin puutarhuri pikkuista puutarhaansa. Nyt oli hänestä se koti autio korpi. Menneisyys istui pöllöinä nurkissa. Kirjaville matoille ja huonekaluille oli laskenut toiveitten pöly. Ilmassa lepatteli elämänkoi ja nurkassa irvisteli omaan verkkoonsa kuivunut hämähäkki. Se pisti ensimäisenä Harhaman silmiin.

— "Ihmiselämän vertauskuva… Mitäpä muuta on ihminen… kuivuu oman elämänsä rihmoissa", — mutisi hän itseksensä.

Tylsänä oli hän lähtenyt Hiiden myllystä, povessa uusi tulikipuna: yhteiskunnallisen kysymyksen suuri ongelma. Ensi kiihtymyksen nopeasti haihduttua, oli siitä kysymyksestä heti leimahtanut hänen olemuksensa uusi ristiriita, auvennut uusi epäilyn hete. Syyllisyydentunteen kyykäärme puri hänen sieluansa. Puremat polttivat, mutta hän ei löytänyt niille lohduttavaa vesitilkkaa. Maallisen asian tulena poltti häntä jo kysymys: Miten sovittaa rikottu? Sosialismi, vaiko porvarismi?

Mutta kummalle puolen hän polki, siellä vajosi jalka.

Uskonnollisen epäilyn korresta oli versonut uusi oksa: yhteiskunnallinen epäily.

Mutta jokaisella jalan vajoamalla ryöpsähteli hänessä aina esille toisen luontonsa velttouden vastakohta, uhma. Se ryöpsähteli, kuin päätös hukkuvassa, joka valitsee kahden olenkorren välillä. Hän hapuili toista ja toista. Hän tarttui siihen, jonka kulloinkin käsiinsä sai…

Omaa tulevaisuuttansa hän katseli tylsän-uhmaavana. Hän käveli hevosissa: Suitset kädessä etsi hän taas kohtalonsa valkeita ratsuja. Punaisen päivänsapen läpi häämötti hänelle jo uusi meren kuohuva vaahtovaippa. Hän halusi taas päästä sinne, ajelemaan riehuvien aaltojen vaahdolla, vapaana kaikesta, elämän vaatimusten taakka rantakiville viskattuna. Utukuvina houkuttelivat häntä ne väljät vedet. Ne levittelivät hänelle vaahtoavia aavoja, joilla olisi tilaa hänen henkensä harhasiipien ainaiselle lennolle. Sosialismin oppi työn aateluudesta vilkutti hänelle kuin merituli. Se kultasi kuokanvarren. Se kietoi jo työmaita purppura väreihin… "Elää omalla työllä", — se ajatus tuntui hänestä herkkupalalta…

Hänen hillitöntä henkeänsä houkutteli jo köyhyyden kiehtova usva… Kunnianhimo ja loisto tympäisi häntä kuin äitelä pala.

— "Johannes Kastajan kamelinkarvainen vaippa on arvokkaampi kuninkaan purppurakaapua", — sukelsi hänessä ajatus.

— "Ja mitä ovat verkapukuiset paavit Jeesuksen rinnalla!" — mutisi hän.

Se kaikki oli hänessä elämän epäselvää sumua Kunnia ja loisto inhotti häntä, kun se tuli ylhäältä. Siksi etsi hänen henkensä sitä alhaalta… Se oli saanut kyllänsä verkaisesta kunniavaipasta ja siksi kiehtoi sitä kamelinkarvainen…

Kaikki oli hänessä sekaisin sotkeutunutta, vaistomaista. Mitä hän inhosi, sitä hän tietämättänsä samalla janosi…

* * * * *

Kotona odotti häntä seuraava kirje Magdalta:

"Rakas!

Sain sinulta sähkösanoman: 'Magda! Kiitos kaikesta. Häihinkutsumuskirjeiden lähettämistä kiirehdittävä!'

Mutta muutamien päivien kuluttua, jolloin et käynyt luonani, sain taas kirjeesi, jossa sanot kiitoksesi ja jäähyväisesi. Minä en jaksa mitään käsittää. En löydä itseäsi, enkä uskalla isällenikään mitään puhua. Herran tähden, älä jätä minua sortumaan. Kun palaat kotiin, tule heti luokseni. Ja jos on jotakin tapahtunut minun puoleltani, kerro minulle avoimesti.

Magda."

Harhama käski palvelijan mennä vaatimaan sähkösanomakonttorista selitystä sähkösanoman viimeisen sanan "keskeytettävä" muuttamisen johdosta sanaksi "kiirehdittävä". Palvelija oli juuri lähdössä, kun ovi kello soi hätäisesti. Palvelija päästi tulijan sisään.

— "Kotona?" — kuului Magdan lyhyt, hätäinen kysymys.

— "Kotona… Juuri tulivat", — vastasi palvelija poistuen.

Harhaman sielussa värähti sekaisin harmi, närkästys ja joku epäselvä. Magda astui sisään. Hänen mustat silmänsä olivat itkusta turvonneet ja poskilla näkyi kyynelien polttamat jälet. Huolettomaksi teeskennellen ojensi hän kätensä Harhamalle. Mutta se käsi vapisi nyt. Ulkonainen huolettomuus ei voinut sitä salata.

Nyt seurasi yksi näiden kahden ihmisen elämän tuskallisimpia hetkiä. Kumpikaan heistä ei tahtonut päästä puheen alkuun. Kumpikin pelkäsi koskea siihen asiaan, kuin kuolleen kylmään ihoon. Viimein alkoi Magda kosketella siihen. Hän puhui vapisevalla äänellä, mieli kuivana kulona.

— "Magda!" — keskeytti Harhama. — "Vian täytyy olla sähkösanomakonttorissa. Minä olen pyytänyt keskeyttämään kutsumuskirjeiden lähettämisen enkä sitä kiirehtimään…"

Magdan silmistä herahti kyynel. Harhama sopersi:

— "Ole jalo ja hieno, kuten olet, äläkä pyydä minulta mitään selityksiä, sillä niitä en voi antaa… Mutta… niin: sinun mieheksesi minä, Magda hyvä, en voi tulla."

Magda nousi äänetönnä ja asettui akkunan eteen, selin huoneeseen, hypistellen hermostuneesti puseroansa, kuin koulutyttö.

Niin jatkui tuskallinen, painostava hiljaisuus. Kello naksutteli raskaasti. Elämänkoi söi tomuksi ihmiselämää. Menneisyyden pöllöt istuivat äänettöminä ja hämähäkki katseli verkostansa viisaan näköisenä.

Tik-tak! — naksutteli kello. — Tik-tak! — Harhama tunsi hikoavansa. Hän muisti taas Noidan laulun siihen liittyvine ennustuksinensa.

Tik-tak! — nakerteli kello hiljallensa soluvaa ajanvirtaa. Tik-tak! Hämähäkki katseli tapahtumaa välinpitämättömänä.

— "Magda!" — yritti Harhama puhua.

— "En minä omasta itsestäni enää välitä… mutta isäni kuolee tänä iltana häpeästä… kun vieraat alkavat saapua eikä… Oi… joi… joi", — keskeytti Magda, purskahtaen hillittömään itkuun ja vaipui lankavyyhtenä pehmeään nojatuoliin. Harhaman valtasi kuvaamaton säälintunne.

— "Magda!" — yritti Harhama taas puhua. — Mutta Magdan itku yltyy yhä hillittömämmäksi. Heikko vartalo nytkähtelee hysteerisesti itkun puuskien kohotessa kurkkuun. Mustilta silmäripsiltä sataa kyyneliä virtanaan poskille ja puserolle. Aika kuluu, mutta itku kiihtyy yhä. Harhama on aivan neuvoton. Hänen säälinsä ja tuskansa viiltävät häntä, kuin tahottu veitsen terä. Hän nosti tuolinsa Magdan tuolin eteen ja yritti taas lohduttaa epätoivoista tyttöä.

— "Magda hyvä!" — viihdytteli hän, tarttuen Magdan käteen.

Silloin putosi vapiseva tyttö, kuin reväisty vaate lattialle Harhaman eteen. Harhama hätääntyi ja yritti nostaa hänet ylös. Rento vartalo vapisee hänen sylissänsä voimatonna. Siinä tuntuvat itkunpuuskien synnyttämät nytkähdykset ja vavahdukset, jotka juoksevat pitkin ruumista. Hädän ja säälin valtaamana tajusi Harhama äkkiä, että toisen ihmisen kohtalo oli hänen käsissänsä nyt raskaana painona Magdan voimattoman ruumiin muodossa. Hän olisi tahtonut viskata sen pois luotansa, kuin kiven koskeen, eikä voinut. Edesvastuuntunne siitä, joka oli voimattomana hänen käsiinsä pudonnut, kun hän sylinsä avasi, sitoi hänen käsiänsä. Se tunne turvasi Magdan hentoa, voimatonta vartaloa. Harhama tajusi olevansa velvollinen kantamaan hänen rennon vartalonsa turvaan kaiken uhalla, kun oli kerran hänet käsiinsä nostanut.

Näkymätön voima oli astunut vapisevan tytön turvaksi. Harhama oli ase sen voiman kädessä…

Aika kulki etanan kulkua. Hämähäkki pisti Harhaman silmiin, kuin ilkeä ajatus. Se näytti hänestä pahan enteeltä.

— "Oh!" — huokasi hän raskaasti. Hämähäkki irvisti rumana, kuin saunankarsina.

Harhama oli jo saanut Magdan nostetuksi ylös. Mutta silloin kietaisi tämä kätensä hänen kaulaansa, puristautui häneen sielunsa kaikilla voimilla, imeytyi häneen katseellansa ja hengellänsä. Harhama tunsi hänen kuumeisen hengityksensä polttavan kasvojansa, näki hänen palavat silmänsä ja tunsi hänen käsivarsiensa puristavan, kuin suonenvedon. Katse tapaili puhkaista hänen silmänsä. Turhaan yritti hän irrottaa käsivarsia kaulastansa. Magda puristautui häneen yhä kuumeisemmasti, imeytyi häneen kuin mato.

— "Ei… ei!" — hoki hän hädissään. — "Sinä et saa hylätä minua nyt… sinä et saa… et saa!"

Veri alkoi nousta Harhaman päähän. Hän koetti kiskoa Magdan käsiä kaulastansa, mutta turhaan.

Hämähäkki kouristi kynsiänsä verkossaan…

— "Sinä et saa… et saa!" — huusi Magda edelleen, imeytyen yhä lujemmin Harhaman kaulaan. Hänen huulensa hehkuivat tulisina, hengitys oli tukahduttavan kuuma.

Harhama yritti riuhtaista itsensä irti, mutta Magda puristui kuin kuoleman koura uhriinsa ja huusi uhmaten:

— "Sinä et saa… tappaa minun isääni ja minua… et saa… Kuuletko… Kuuletko, Harhama?… Sinä et saa… et… et… et…"

Hänen silmänsä paloivat raivosta. Harhama kauhistui luullen hänen tulleen hulluksi. Hän repi hänen kuumeisia käsiänsä irti kaulastansa. Viimein nytkähti heikko vartalo ja Magda meni tainnoksiin. Hädissänsä kantoi Harhama hänet sohvalle ja alkoi herätellä lohdutellen:

— "Magda… Rakas Magda…"

Mutta Magda jatkoi äskeistä uhmaavaa puheluaan:

— "Kuule… Sinä et saa… et saa sitä tehdä… sinä Harhama… Et… et." — Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedoista. Harhama tunsi nytkähdysten kulkevan oman ruumiinsa läpi sähkövirran tavoin. Hän joutui epätoivoon. Ennustukset kalmanliinoista, kalmantansseista, pulppusivat taas hänen sielustansa. Hän alkoi vapista. Hän huusi palvelijaa, mutta tämä oli poissa… Hän hapuili yhtä ja toista apua, mutta ei löytänyt mitään. Aika kului, Magdan houreet jatkuivat. Harhaman epätoivo yltyi.

Tik-tak! — naksutteli kello. Hämähäkki katseli ilkeästi verkostansa, lisäten Harhaman hätää.

Hän mietti pelastusta, mutta ei löytänyt. Jos hän pettäisi tohtori Kirchnerille antamansa sanan ja ilmottaisi onnettomuuden syyn Magdalle, nyt kun hän on kokonaan revitty, voisi asia saada vielä huonomman lopun. Ja sitä ajatellessa häilyivät hänen silmissänsä ennustuksien kalmanliinat, kirkonkellot kumisivat, kalmantanssit vilkkuivat. Hän hätääntyi yhä enemmän.

Houreet jatkuivat. Harhama on tukahtua Magdan kuumeisista hengityksistä ja pelosta. "Ja entä jos Magda onkin jo hullu?" — ajatteli hän pöyristyen.

— "Kuule, sinä et saa olla kunniaton… Harhama… et saa… kuuletko, Har-ha-ma… Sinä et saa olla alhainen!"

— "Herra Jumala!" — pääsi Harhamalta.

— "Et saa olla petturi… Katso miten kukat tuoksuvat!… Hah… hah… haa!" — houri Magda raivoisasti.

Harhama vapisi. Houre jatkui loppumattomiin. Magdan vartalo kiemurteli joskus matona. Väliin purskahti häneltä kamala nauru:

— "Hah-haaa!"

Viimein tointui Magda ja Harhama nosti hänet nojatuoliin.

— "Magda!" — lohdutteli hän taas. — "Tyynny… kaikki tulee hyväksi… kaikki, kaikki. Minä tulen sinua iltasilla noutamaan vihille."

Magda alkoi rauhottua ja puhua tyynemmin, vaikka katkonaisesti, nikotuksien välistä.

— "Anna minulle nyt kaikki anteeksi ja rauhotu!" — rukoili Harhama, pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan.

— "Ei, ei… Et sinä ole syyllinen… mutta siinä on jotain muuta. Näenhän minä, että sinäkin olet kärsinyt… Olet aivan kalpea, kuin haudasta noussut… Mutta miksi et puhu? Silloin voisi kaikki selvetä", — puhui Magda surullisena. Harhama oli vaiti. Hän pelkäsi koskea mihinkään. Kuolema näytti vaanivan kaikkialla ne kalmanliinat kainalossa. Hän pelkäsi jo katsahtaa verkkoonsa kuivuneeseen hämähäkkiin. Se tuntui hänestä noidalta.

— "Rauhotu nyt vaan ja lähde… itseäsi valmistamaan", — lohdutteli hän taas, hyväillen Magdan kättä.

Silloin puhkesi Magda hysteeriseen kamalaan nauruun. Hento vartalo vavahteli sen purskahduksista. Kyyneleet alkoivat taas vuotaa silmistä virtana. Harhama kauhistui. Hän luuli hulluuden puuskan sittenkin kohdanneen Magdaa.

— "Magda… Rakas, hyvä Magda!" — hätäili hän taas.

Nauru jatkui ja kiihtyi. Onneton tyttö kiemurteli sen käsissä. Harhama hätäytyi kokonaan. Mielenmaltti hävisi. Hän alkoi huutaa apua. Hänen äänensä kaiku kierteli kamalana aaveena tyhjässä asunnossa. Nauru yltyi yhä rajummaksi. Joskus nousi niin voimakkaita naurukohtauksia, että vartalo puristui kokoon, kuin kiekoksi kutistuva mato. Silmissä paloi outo ilme, ja äänessä luuli Harhama selvästi tuntevansa mielipuolisuuden kamalan väreen.

— "Hah-hah-hah… Hah-hah-haa", — nauroi onneton tyttö puristaen yhä rajummin rintaansa. Harhama juoksi edestakaisin huoneessa, tapaillen yhtä ja toista esinettä.

— "Hah-haaa!" — kuului väliin iloinen, kamala naurunparahdus naurun lomissa. Sen kaiku kuului viereisistä tyhjistä huoneista pöyristyttävänä ulvahduksena: Hah-haa! Haa!

— "Herra Jumala!" — hätäili Harhama tuskissaan. Hämähäkin viisaat silmät laajenivat hänen silmissään pyöreiksi keriksi. Oli, kuin niiltä juoksisivat ennustuksien rihmat, kutoutuen valmiiksi verkoksi. Viikkokausia kestänyt hermojännitys oli kehkeytynyt äärimäiseksi hermoarkuudeksi. Hänen hätänsä hehkui hiiloksena.

— "Nyt se tulee se kuolema. Se ennustus ruumisliinoista toteutuu", — tuskaili Harhama itseksensä.

— "Hah-haa! Haa!" — kirkaisi taas Magda painaen kouristavaa sydänalaansa ja kyyneleet valuivat edelleenkin virtana. Harhama kuvitteli hämähäkkiä kohtalon pedoksi, jonka silmät pyörivät suurina ja kynnet vetäytyvät ulos, valmiiksi iskuun.

— "Magda… Hyvä, rakas Magda…", — vaikeroi hän taas.

— "Hah-hah-hah-haa!" — kirkasi onneton nainen vastaukseksi, kokoon puristuen. Sitten alkoivat naurunpuuskat heiketä. Harhama kuivasi hänen likomärät, turvonneet poskensa, hokien:

— "Magda hyvä… rauhotu… rauhotu! Minä tulen vihille ja kaikki menee ohi… tulee taas hyvin." — Hän hyväili ja suuteli hänen käsiänsä, puheli häistä ja kyseli vieraista, tajuamatta itsekään, mitä kyseli ja saamatta vastausta, tai sitä edes odottamatta.

Viimein taukosi nauru ja muuttui nikahduksiksi. Sitten hiljenivät nekin. Harhama pyyhki kyyneleet Magdan silmistä, rauhotellen häntä, kuin lasta. Hän kehotteli lähtemään kotia valmistumaan vihillemenoa varten. Rauhottaessaan hän hoki lakkaamatta:

— "Magda… hyvä Magda!… rauhotu…"

— "Oh, miten raskas on joskus elämä… Sen onnikin on katkeraa sappea!" — huokasi Magda nousten raukeasti.

Ja kun Harhama auttoi häntä turkkia päällensä pukiessa, lausui hän väsyneellä äänellä ja nikahduksen katkaisemana:

— "Tule vähän ennen kello — kuutta… Kuuden aikaan on ilmotettu vihkimisen alkavan."

Hän lähti.

Mutta nyt vaipui Harhama samaan nojatuoliin, missä morsiamensa oli äsken kärsinyt. Hän oli alussa aivan tylsistynyt. Mutta kohta nousi hän taas uhmaten kohtalonsa valkohevosten selkään ja päätti antaa lopun mennä menojansa pitkin vaahtoista ulappaa. Hän rohkaistui taas siitä ajatuksesta, riemastui ja nautti siitä… Ajatukset alkoivat hieman virkeämpinä nousta siivillensä. Nopeina kiertelivät ne kaikki äskeisten tapauksien sokkelot ja iskeytyivät sitten sen ainaisen puikon päähän, jonka ympärillä hänen elämänsä kieppui. Suuri elämänkysymys kohosi taas hänen eteensä kylmänä luurankona.

Ja silloin sotkeutui hän mietteisiinsä:

— "Mitä varten olen nyt taas kaikkea päättänyt… ja taas purkanut… ja päättänyt?… Ja mitä varten olen luvannut mennä vihille… ja miksi kaikki tämä elämänilve ja -iva?" — mutisi hän katkerasti.

Ja kun hän sitä kaikkea mietti, ilmestyi hänen sielunsa eteen ilkamoiva elämä elämänivana. Hän istui sen edessä, sormet sen hampaiden välissä. Se puri ja jäyti hänen olemustansa.

— "Minä istun nyt sormet elämänivan suussa", — mutisi hän.

Ja kun hän vielä hetken sitä ajatteli, kiehahti hänessä viha sitä Jumalaa vastaan, jota murskaamaan hän oli ikänsä varustautunut. Hän kihisi hampaittensa välistä.

— "Kuka on sinut, elämäniva, minun eteeni lähettänyt… minulle ilkkumaan?… Hänkö, se hirviö, jota ihmiset palvelevat?… Häpeä, että on moinen Jumala mielikuvituksessakaan!"

Ynseänä, välinpitämättömänä lopetti hän:

— "Keitos tästä tulee! Mutta tulkoon nyt, mikä tulkoon!"

Mutta öiset valvonnat ja pitkäaikainen kiihtymys olivat väsyttäneet hänet kokonaan. Hän nukahti hetkeksi puoli-uneen. Hän näki unta takanansa, verkossansa riippuvasta hämähäkistä. Se katseli häntä viisailla silmillänsä ja alkoi kasvaa hirvittäväksi kohtalon pedoksi, joka valmistautui kaappaamaan hänet viikatemaisiin kynsiinsä… Hämähäkin silmät suurenivat. Ne pyörivät päässä, kuin myllynkivet… Nyt on se jo valmis hyppäämään… Nyt vetää se kynsiänsä esille… Harhama kauhistuu. Lopuksi tuntee hän hämähäkin heittävän hänen päällensä kostean, ilkeän verkkonsa. Väristys juoksee hänen ruumiinsa läpi luita myöten… Ovikello soi samassa hätäisesti, kiivaasti. Harhama kavahtaa kauhistuneena ylös luullen kellon soittoa hämähäkin huudoksi. Hän on hikimärkä, kuin liinaliko.

Samassa syöksyy sisään merimiehen morsian, joka on lähettänyt Magdalle väärän sähkösanoman ja antanut kaikelle uuden käänteen. Hätäisenä, itku kurkussa kertoo hän sulhasestaan ja itsestänsä, sulhasensa pienestä palkasta ja kuinka hän oli päättänyt palvella ja ansaita lisää… Mutta jos Harhama tahtoo vaatia hänelle rangaistusta, menettää hän paikkansa…

— "Mutta jota minä en tietysti tahdo", — rauhotteli Harhama tyttöä, naurahtaen, ja lisäsi:

— "Mutta te olette erehdyksellänne pakottanut minut viettämään häät… Saatte rangaistukseksi tulla häihini vieraiksi."

Tyttö lähti. Harhama alkoi pukeutua. Palvelustyttö, joka oli odottanut siksi päiväksi häitä ja joutunut ymmälle, tuli sisälle ja kysyi:

— "Koska herra Harhama tahtoo päivällistä?"

— "Ei koskaan", — oli nyreä vastaus.

Tyttö hämmästyi. Hämillänsä kysyi hän:

— "Minne herra Harhama sitten lähtee?"

— "Vihille."

— "Herra isä… vihille!… Eikä ole morsiussänkyäkään vielä… minnekä minä…"

— "Mene hiiteen morsiussänkyinesi!" — keskeytti Harhama äkäisesti tiuskaisten. Sana morsiussänky inhotti häntä, kuin likaisella vaatteella lyönti.

Tyttö loukkautui ja hämmästyi. Hän kuuli Harhaman ensi kertaa puhuvan hänelle raa'asti. Nyreänä mennä hynttyytti hän ruokailuhuoneeseen, ryhtyi pyyhkimään tomua ja hoki loukkautuneena:

— "Tiuskuvat vielä… Saat päivät juosta ja hompsuttaa… ja siivota ja… Koko talo on jo nurin… Kyllä on elämä!… Morsiusvuode… morsiusvuode!… Hoh-hoi!… Hoh-hoi!… Koko elämä on kaunis morsiusvuode, jossa on lika luteena… Syö ja ryvettää koko ihmisen… ja likaa… Hoh-hoi, hoh-hoi!"

Kello löi kolme. Harhama pukeutui ja lähti ulos, mieli kylmänä sytenä, hartioilla kohtalon kylmä hämähäkinverkko.

* * * * *

Harhaman lähdettyä, ryöpähti Perkele ulos Hämähäkistä, istahti tuolinkarmille ja lausui ilkkuen:

— "Hah, hah, haa… No tästä tulee juttu! Sikiöitä ei siitä avioliitosta tosin synny, eikä miehestä tule kotoisen hameen palvelijaa… mutta… niin: tulevathan miehelle sen kautta tästä illasta lähtien kaikki naiset kielletynpuun hedelmiksi… No! Se riittääkin toistaiseksi… Pääasia on että vihkimisen kautta saadaan muut hedelmät semmoisiksi, että mies niitä syötyään pelkää sitä vanhaa koronkiskuria, kuin Adam… Hah, hah, hah! Nyt se saituri saa toisenkin kerran huhuilla paratiisissa… Harhama ei tule ensi huudolla viikunalehtien alta… Nyt vaan miehelle semmoinen hedelmä, että… ai-jai… Lelu lapselle, että viihtyisi sen kanssa paremmin, kuin Jehovan ohdakemaalla…"

Tämän sanottuaan hävisi Perkele, hulmahtaen näkymättömäksi.

* * * * *

On pureva pakkasilta. Päivänsappi on sammunut. Iltaruskon railo himmenee jo taivaanrannalla, mutta yhä kävelee Harhama tuuli oppaana. Kuunsirppi alkaa jo kiivetä taivaan kuperalle laelle, mutta ei kiirehdi hän vielä kirkkoon morsianta alttarille viemään. Hän kulkee suitset kädessä. Etäältä kuuluu kohtalon hevosenkello. Hän miettii… miettii sotkuisia vyyhtejä… Ei löydy hepoa… Hakamaa on suuri ja vauhkot ovat kohtalon valkeat hevoset…

Jo syttyvät yönvalot taivaan korkealla kuperalla. Nyt palaa jo taivas täydessä tähdessä, mutta yhä viipyy sulhanen. Pakkanen yltyy. Se pureksii kuun säteitä vihaisena, nipistelee kulkijoiden ihoa ja rätisee rakennuksien nurkissa.

Kirkontornissa lyö kello jo kuusi. Lyönnit irtaantuvat kellon kylmästä kuparista yksitellen, väristen vilusta, ja pakenevat öiseen ilmaan, kuin kauhun iskemät petolinnut, joita kiukkuinen pakkanen pureksii.

Mutta sisällä, upeasti koristetussa kirkossa istuu hääväki. Se on siellä istunut jo kauvan, odotellen sulhasen tuloa, mutta sulhasta ei kuulu. Häävieraiden hartioita painaa raskas hiljaisuus. Kaikki ovat neuvottomina. Morsiustytöt seisovat ujoina. Heidän povissansa väreilee häätunnelma, silmänluomi kohoaa joskus ja sen alta vilkaisee arka silmä sulhaspoikien joukkoon. Kaikki näkyvät oudostuneena kysyvän: Miksi ei sulhanen tule? Enkeli katselee alttarimaalauksesta huolen painamaa hääväkeä ja siellä täällä kuuluu levoton huokaus.

— "Miksi ei sulhanen jo tule?" — sopertavat morsiustytöt kainoina.

Mutta kukaan ei vastaa…

Kun kello löi tornissa puoli-seitsemän, saapui odotettu sulhanen vihdoinkin. Hääväen hartioilta nousi paino pois, haihtui kuin aamuhämärä. Morsiustyttöjen silmänluomen alta katsoi arka silmä rohkeampana. He katselivat ihastuneina morsianta, heidän toivojensa ja unelmiensa ihaninta päämäärää. Puhdas, jalo naisen tunne puhkeaa heidän povissansa ja nousee punehtuvalle poskelle ja arkaan silmään, kuin väri kukan armaalle terälehdelle.

Mutta morsian on kalpea, kuin liina iltahämyssä. Hänen käsivartensa vapisee sulhasen kainalossa, kun tämä vie hänet alttarin eteen. Säälien katselee häntä alttaritaulun enkeli… Mutta sitten nousee heleä puna taas morsiamen poskille. Hän unohtaa kaikki; hän on nyt ainoastaan morsian… morsian, ihmisonnen kukka.

— "Sormus!" — kuiskaa hän sulhaselle.

Sormus! Nyt vasta muisti Harhama, että hän oli sen lahjottanut mustalaistytölle. Hänen aivoihinsa iski taas ajatus kääntyä vielä pois, sillä olihan tämä taas kuin kohtalon viittaus ja sen valmistama. Ja hän kääntyi jo. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa tutun, nuoren, herttaisen tytön, Tamara Ivanowna Kasanskajan, jota hän oli kutsunut pikku Tamaraksensa, hemmotellut ja laulatellut. Se oli kutsumaton vieras. Harhama hieman hämmästyi.

— "Ah, sormus on poissa!" — mutisi Harhama itseksensä.

Mutta Tamara oli jokaisella hermollansa seurannut hänen liikkeitänsä ja käsittänyt asian. Nopeasti, kenenkään sitä huomaamatta, pisti hän sormuksen Harhaman käteen ja painautui toisten taakse. Hetken kuluttua sitoi tämä Magdan itseensä vieraalla sormuksella.

Jo alkavat urut soida. Alttarin eteen polvistuu pari, jota erottaa toisistaan ylipääsemätön kuilu. Harhaman käteen tuodaan häitä varten sepitetty ranskalainen häälaulu, jota urut soittavat. Hän tarkastelee sen runojalkoja, laskee sen sointuja. Alttarienkeli katselee säälien näitä mullanlapsia, jotka sidottavat Herran edessä kohtalonsa toisiinsa. Vanha pastori puhuu jo alttarilla Jumalan nimessä, lämmöllä ja vakaumuksella. Hän on valinnut puheensa aineeksi sanat: "Se huone ei pysy, jonka Herrana ei ole Jumala." Harhama seuraa puhetta aluksi, mutta pian johtuvat hänen ajatuksensa niistä munkki Pietarin sanoihin, niistä ennustuksiin ja Noidan lauluun…

Pastori lopettaa puheensa ja alkaa lukea vihkimislukuja. Harhamasta tuntuvat vanhan pastorin puheet ruumissaarnoilta, joilla hän julisti hänen ja Magdan välillä avatuksi sen juovan, joka erottaa elävän kuolleesta, juovan, jonka yli ei ole lupa astua. Hänestä tuntui, että pastori antaessansa siunauksensa, julistikin Magdan hänen suhteensa Jumalan morsiameksi, ja kun hän luki ne sanat, joilla Jumalan nimessä antoi hänelle oikeuden Magdaan, hän heittikin maanmullan hänen haudallensa ja sanoi sulhaselle: Älä koske häneen, sillä hän on Herran oma, eikä sinua varten tehty!

— "Amen!" — lopetti vanha pastori.

— Amen! — hymyili surullisena enkeli.

— Amen! Amen! Amen! — kertoili kaiku kirkon korkeissa holveissa.

* * * * *

Ja nyt oli Magda hänen vaimonsa yhteiskunnan ja kirkon lain edessä. Ja nyt, kun kaikki oli ohi, alkoi hän tuntea inhoa koko tapahtumaa vastaan. Kun sitten alkoivat sukulaisten onnentoivotukset, kun hänenkin olisi tavan mukaan pitänyt suudella morsianta, vaimonaan, karttoi hän sitä päättävästi. Morsiustytöt seisovat taas kysyvinä, häävieraat odottavat äänettöminä ja alttaritaulun enkeli katselee säälien tomun lapsia, joiden otsalle laskevat väliin huolet, väliin haihtuvat ilot. Tornista kuuluu kellon lyönti. Väki alkaa poistua, puvut kohisevat ja siellä täällä sekaantuu niiden kohinaan raskas huokaus.

Mutta kotona odottivat kalpeaa morsianta kukkaset ja soitto ja laulu. Hän oli rikkaan isän silmäterä, eikä isä ollut mitään säästänyt, tehdäkseen tyttärensä viimeisen illan isän kotona valoisaksi… Viulut soivat, kukkaset tuoksuvat ja morsiustytöt katselevat kademielin morsianta.

Ja morsiamenkin otsalta on huoli hävinnyt. Hän on onnellinen. Hän on enemmänkin: hän on morsian. Soittajat virittävät jo viulujaan. Maljat täytetään helmeilevällä samppanjalla… Ne kohotetaan ylös ja huudetaan:

— "Onnea!"

— "Onnea, onnea!" — sopertavat morsiustytöt niiaten.

Maljat juodaan tyhjiksi… Ne täytetään uudestaan ja taas tyhjennetään.

— "Onnea! Onnea!" — kuuluu yhtenä sorinana. Samppanja helmeilee; kukat tuoksuvat ja laulut helskyvät… Kaikkialta näkyy iloa ja onnea.

Ilta kuluu, yö lähenee. Viulut alkavat soida. Morsiustytöt nojaavat jo hellinä tanssittajiensa rintoihin. He uneksivat jo lemmestä, morsiamesta ja häistä.

Yö kuluu syvemmälle. Viulujen kielistä vuotavat sävelet yhä armaampina. Tytöt nojaavat tanssiessaan yhä hellempinä sulhaspoikien rintoihin… Povi tuntee jo poven sykinnän.

— "Onnea! Onnea!" — hoetaan kaikkialla.

Viulunkieli soi yhä kovemmin. Neidon povi lämpenee. Jo tuntee neito oudon tunteen. Hän arkailee jo. Silmänluomi laskee aran silmän yli, kun hän viulunkielen soidessa nojaa tanssijansa rintaan.

— "Nyt ovat häät!" — kuiskaa neito punastuen.

Nyt ovat iloiset häät! — soi viulunkieli.

Nyt ovat kauniit häät, — hymyilee talon vanha huonetonttu, seinänvierillä lymyävä, lempeä hämärä. Vallattomat varjot kisailevat tanssivien parien välissä kuiskien: häät! häät!

* * * * *

Mutta silloin iski salama häähuoneeseen.

Äkkiä taukosi soitto ja helähti laulu. Morsiustytöt lauloivat Noidan laulua. Harhama säpsähti. Hän leimusi taas tulena. Kaikki tapahtumat ennustuksineen tuprahtivat häneen savuna. Morsiusneidot näyttivät hänestä kalmanneidoilta. Ne muistuttivat laulullansa, että se hetki lähenee, jolloin tulet häähuoneessa täytyy sammuttaa ja kaikki paljastaa hämärissä, kun morsian riisuu huntunsa ja vuode on valmis… Hän päätti aikanansa lopettaa kaiken, kun sen kumminkin täytyi tapahtua. Hän pyysi saada puhutella morsiantansa. Tämä vei hänet iloisena huoneeseensa, heittäytyi nojatuoliin huoletonna, kuin lintu varvulle ja odotti, kysyen naurussasuin:

— "No, mitä nyt?"

— "Magda!" — alkoi Harhama puhua. — "Lupaatko kuulla minua tyynenä ja olla levollinen koko illan?"

— "No, tietysti! Onko se taas jotain hyvin vakavaa?" — vastasi Magda hilpeästi, naurahtaen. Harhama jatkoi:

— "Niin, Magda! Minä toivon, että sinä olet niin jalo ja voimakas, että jaksat alistua välttämättömyyden alle… Kun minä menen ulos, voit sanoa minun olevan täällä sisällä, se ei herätä huomiota."

— "Minne ulos?" — keskeytti Magda hämmästyneenä. Häähuoneesta kuului Noidan laulu. Harhama jatkoi:

— "Niin… ulos… Magda-rukka! Meitä yhdistää nyt kirkon ja yhteiskunnan laki, vaan ei se side, joka yksin tekee miehen ja naisen puolisoiksi ja jota ei voida katkaista, jos ei tahdo olla — anna anteeksi — portto. Onnettomuuden välttäminen ei siis ole vielä mahdoton ja myöhäinen, sillä tulet eivät ole vielä sammuneet… Sinä katsot minuun kummastuneena… Minä sanon lyhyesti: Sinun mieheksesi minä en voi tulla ja siksi kiitän minä sinua kaikesta, toivotan sinulle onnea ja sanon jäähyväiseni."

Harhaman puhetta kuullessa oli Magdan ruumis alkanut värähdellä, posket vavahtivat, suuriin silmiin nousivat kirkkaat kyyneleet ja hoikka vartalo kutistui kauhusta nojatuolin pohjaan, kuin pelästynyt mato. Sitten yltyivät vavahdukset nopeammiksi, koko vartalo tärisi ja kädet vapisivat, kuin lepattava liina.

— "Ku-ku-iinka?" — parkasi hän ojentaen vartalonsa, kuin mato ja tavottaen vapisevilla käsivarsillansa siepata kiini sulhastansa, kun tämä kumarsi ja poistui… Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Häähuoneessa lauloivat morsiustytöt Noidan laulun sanoja:

"Kun vielä häissäsi viulut soivat, jo lähtee sulhosi toisen luo."

Viulunkielet soivat vielä. Hänen häähuoneensa tulet olivat jääneet sammuttamatta… Huomenna kokosi morsian häävuoteensa liinat säilyttääksensä ne kalmanliinoiksi…

Ennustusten keränpohjallinen alkoi näkyä… Ohjattomina karkasivat kohtalon raisut ratsut.

* * * * *

Mutta porttikäytävän edustalla odotteli pikku Tamara kylmässä kuutamokylvyssä. Harhaman ohi astuessa syöksähti hän hänen eteensä.

— "Tamara!… Miksi täällä?" — huudahti Harhama hämmästyneenä.

— "Kävelkää mukanani!… Pikkusen vaan!" — keskeytti Tamara terävästi.

He kävelivät jonkun matkaa ääneti. Kun he olivat tulleet erääseen kuutamoiseen puistonreunaan pysähtyi Tamara ja kysyi:

— "Harhama! Muistatko — minä sanon taas sinuksi — muistatko, kuinka sinä soitattelit minulla talvi-illat sonetteja?"

Harhama vaikeni.

— "Muistatko, kuinka laulelin sinulle romansseja?" — jatkoi Tamara.

— "Mitä tarkotat, Tamara?" — kysyi Harhama tylsänä.

— "Vastaa, äläkä kysy! Muistatko, kuinka laittelit runoja melodioihini ja säestit laulujani?"

Harhama katsoi äänetönnä kysyjän silmiin. Tyttö jatkoi:

— "Ne olivat kauniita aikoja. Eikö totta, Harhama? Sinä puhuit 'pikku Tamaralle'… silittelit sen tukkaa. Sinä leikit Tamara-rukan kanssa…"

— "Ei, Tamara", — yritti Harhama.

— "Ei… ei. Sinä leikit kanssani kuin kissa hiiren kanssa", — keskeytti Tamara jyrkästi ja jatkoi:

— "Muistatko, kuinka uittelit pikku Tamaraa käsivarsillasi Terijoen ja Systerbeckin rannoilla?… Muistatko kolmivaljakkosi, kukkasi, makeisesi?… Älä keskeytä!… Ne olivat kulta-aikoja. Onni hymyili joka nurkassa ja joka akkunalla kukka. Minä lauloin. Me uimme sävelissä… sinä uitit minua runoudessa… suurissa aatteissa… Sinä kylvetit minua hengelläsi… Se muu ei olisi vielä ollut mitään, mutta sinä noiduit minut juuri hengelläsi…"

— "No, no…"

— "Älä keskeytä… älä keskeytä!" — tiuskasi kiivastunut tyttö, jatkaen: "Sinä puhuit minulle niin suuresta ja jalosta ja kauniista, semmoisesta, joka oli ylempänä minun käsitystäni, ja kiedoit minut sillä… nostit itsesi minun sielussani yli-ihmiseksi… Ah, sinulla on lahjat, jotka sinä salaat muilta, kuin varkailta helmet…"

— "Herra Jumala, Tamara!…"

— "Kuule loppuun! Minulle sinä raotit henkeäsi… ja tietysti rouva Vronskajalle… Muilta sinä kätkeydyit… No, se on ehkä laskelmaa sinulta, sekin… Sitten kun olit minut kietonut, hävisit sinä ja kihlasit Magdan. Minähän olen köyhempi… Mutta katso, enkö minä ole kaunis?"

Ja tyttö katsoi hurmaavilla silmillänsä Harhaman silmiin terävästi, kuin käärme. Harhaman kasvonlihakset vavahtivat ja katse kääntyi maahan. Tamara puhui hampaittensa välistä:

— "Sinä et uskalla katsoa silmiini… sinä kavala… Pistikö se sana sinua, koska vavahdit?… Hyvä! Minä annan sinulle anteeksi, ensiksi: koska rakastan sinua ja toiseksi: koska olen sinulle kostanut. Sillä tiedä: Minä olen sitonut sinut Magdaan…"

Syntyi äänettömyys. Harhama ei tiennyt mitä sanoa. Jokainen tähti näytti katsovan häneen pistävänä, kuin puukon terä. Tamara alkoi taas puhua silmät salamoina:

— "Mitenkäkö olen kostanut? Minä tiesin kaikki sinun ja Magdan väliset onnettomat asiat, sillä Magdan ystävä on myös minun ystäväni. Minä tulin kirkkoon, kun sinua vihittiin… Minä tulin kutsumatta ja huolimatta vartijoista. Oliko sinulla jotain pelättävää, koska kirkkoa vartioittiin?… Oliko rouva Bjelskaja ehkä?… No niin! En tiedä miksi sinne tulin… Ei minulla ollut koston aikomus mielessä… Mutta kun huomasin sinun katselevan tyhjiä sormiasi, käsitin minä, että sinä, koska ei ollut sormusta, vielä peräydyt, kuin sallimuksen käskystä, ja…"

Tamara imeytyi katseellaan Harhaman silmiin ja alensi äänensä ilkkuvaksi, puoli kuiskaukseksi:

— "Ja silloin minä päätin sinulle kostaa… sitoa sinut Magdaan, jota olet himonnut…"

Hiki kihosi Harhaman otsalle. Tamara jatkoi:

— "Sinun onnettomuutesi on siinä, että sinä olet lahjakas, olet henkisesti ylempänä muita ja Magda ei uletu sinun nilkkaasikaan. Hän on sinun hengellesi taakka… kiviriippa kotkan kaulassa… Ja minä päätin, etten päästä sinua peräytymään haluamastasi ansasta… siitä henkesi kiviriipasta. Siksi minä riennätin sinulle sormuksen…"

Tamara vaikeni ja katsoi voitonilolla Harhamaa silmiin. Tämä tuijotti synkkänä, epäselvänä eteensä. Tähdet pistelivät häntä taivaanlaelta kirpelevällä valolla. Kaikki tiet nousivat hänen eteensä jääpuikkoina. Herttainen tyttö, jota hän oli lellitellyt, kuin lasta, mutta jonka nuoruudesta hän oli samalla nauttinut, kuin kukan tuoksusta, katsoi häneen nyt, kuin vihainen käärme. Vaiti-olo jatkui. Pakkanen pureksi ihoa. Harhama oli jo tylsä, kuin puupala. Lopuksi kysyi Tamara jyrkästi:

— "Lupaatko säilyttää sen sormuksen, jolla olet Magdaan sidottu muistona minulta?"

— "Kyllä… kyllä!"

— "Hyvä! Pidä sanasi! Nyt kerron sen sormuksen historian: Isäni isällä oli palvelija, joka petti kihlatun morsiamensa. Petetty morsian kirosi silloin kihlasormuksen ja lähetti sen sulhaselle takaisin. Mutta sulhanen vihitti sillä itsensä toiseen ja — kirous teki tehonsa: Molemmat tulivat onnettomiksi. Sen jälkeen on sormuksella vihitty isäni palvelija ja — kirous on seurannut häntäkin… Kotonani on sitä siksi säilytetty, kuin taikakalua. En tiedä miten se sattui mukaani kirkkoon. Katso, se on halpa vaskisormus…"

Ja alentaen taas äänensä aivan kuiskaukseksi, ivalliseksi, kysyi Tamara Harhamaan tutkivasti tuijottaen:

— "Harhama! Sano, enkö ole osannut kostaa?"

Syntyi pitkä — pitkä äänettömyys. Pieni vesikarpalo kierähti Tamaran kylmälle poskelle. Hän kuivasi sen kuin ohimennen, puristi Harhaman kättä nopeasti ja lausui:

— "Kun nyt voisin kostaa sinulle vielä hyvällä, niin olisin tyydytetty… Sillä minä rakastan sinua."

Ja hän hävisi pakkas-öiseen kuutamoroihuun, kuin surullinen sävel autiolle järvenselälle…

* * * * *

Mutta rauhallisena kylvi kuu kylmiä säteitänsä valkealle hangelle. Ne kimaltelivat sillä pakkasen puremina, kuin hopeataululla kipinät. Taivaan kuperalla kannella paloivat tähdet ja kaukaiset maailmat kirkkaina yönvaloina. Mutta Harhama ei tuntenut pakkasta, eikä huomannut valoja taivaanlaella. Hän tunsi olevansa jäisen erämaan asukas. Tuuli oli noussut ja vienyt pois hänen majansa. Hän seisoi nyt yksin jäisellä aavikolla, jolla ei näkynyt polkua, eikä tien viittaa.

— "Jumalan rauha, veli!" — kuului silloin lempeä ääni hänen takanaan. Hän katsahti taaksensa ja näki munkki Pietarin seisovan siellä.

— "Jumalan rauha!" — huudahti Harhama vaistomaisesti ihastuneena.

Munkki Pietarin kasvoilla näkyi sunnuntaipäivän herranrauha, niinkuin paimenen kasvoilla, kun tämä on sunnuntaina johdattanut karjansa ruohoiselle aholle ja itse istahtanut sammalelle marjaisen mättään vierelle, katsellen kuinka kylläinen karja laskee levolle ahon rehevään ruohokkoon, kirkonkellon kumahtaessa metsän takaa. Hän palasi työväen kokouksesta. Ne kokoukset olivat Venäjän kansan elämän uutuuksia. Vasta äsken oli saatu erityinen ilmotus, että ne ovat sallitulta. Ne olivat erämaan kosteikkoja, joihin aavan Venäjän lapset nyt kokoontuivat vaivaloisen erämaan matkan jälkeen virkistämään itseänsä sillä lähdevedellä, joka niistä pulppusi, ja munkki Pietari oli ensimmäisiä, joka vaatimattomana ja huomiota herättämättä palveli niihin kosteikkoihin saapuvia väsyneitä erämaan lapsia. Hän palveli siellä Jumalaa ihmisessä, kuten hän kerran oli Harhamalle sanonut, lisäten: "Meidän ihmisten ei pidä lähteä etsimään Jumalaa taivasten taivaasta, sillä Hän on käden ylettyvillä. Hän odottaa meitä köyhissä ja langenneissa." Hän sanoi näistä kokouksista palaavansa aina mieli rauhallisena. Hän palveli Jumalaansa ajamalla työväen ja köyhien asiaa.

Mutta kun Nikitin uskoi voivansa köyhyyden hävittää yhteiskuntajärjestyksen muutoksella, uskoi munkki Pietari parannuksen tulevan ainoastaan mielenmuutoksesta, jonka vaikuttaa Jumala. Hän kehotti rikkaita tekemään oikeutta köyhille ja köyhiä hän kehotti nousemaan ja auttamaan toinen toistansa lähteen reunalle juomaan sen raikasta vettä, kuulemaan linnun laulua, nauttimaan kypsyvän viljan ja kukan tuoksusta ja lepäämään kuusen siimeksessä, kuten rikkaat nyt yksin tekevät. Tänä iltanakin oli hän puhunut köyhille: "Toteuttakaa Jumalan tahtoa, viemällä toinen toisenne Jumalan antimien: raikkaan lähdeveden, kuusen siimeksen ja kypsyvän viljan luo! Estäkää rauhan tietä rikkaat sortamasta köyhiä! Tulkaa Jumalan lapsiksi ja tehkää muutkin niiksi, silloin ei kukaan ota toisensa osaa Jumalan viljasta, Hänen kuusensa siimeksestä ja lähteensä vedestä. Mutta", — oli hän nytkin lisännyt — "kaiken täytyy ensin särkyä tomuksi Jumalan edessä, ennen kun uusi voi rakentua."

Harhama tunsi Pietarin myöhäiset matkat ja hänen ajatuksensa… Pietari oli hänelle niistä usein kertonut, toivoen johtavansa hänen sydämensä harrastukset tähän työhön. Mutta Harhama oli kuunnellut hänen puhettansa samalla hedelmättömällä harrastuksella, kuin millä hän oli sosialismia tutkinut. Nyt hän kumminkin tunsi sanomatonta vetoa munkki Pietarin harrastuksiin. Hän oli aina katsonut häneen rajattomalla kunnioituksella. Nyt tunsi hän painuvansa aivan hänen jalkoihinsa. Hän muisti myös Pietarin ennustukset, jotka nyt olivat toteutuneet ja seisoi hänen edessänsä, kuin Jumalan edessä.

— "Jumalan rauha!" — kertasi hän vielä vastauksensa munkki Pietarin tervehdykseen. — "Tulette kuin taivaan lähettämänä… Minulla on halu puhua kanssanne."

Ja hän kertoi munkille kaikki, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun hän oli puhunut hänen kanssansa, kertoi Hiiden myllystä, Nikitinistä, häistänsä ja omaisuutensa häviöstä. Pietari kuunteli häntä tyynenä ja lempeänä, kuin iltatähti, joka katselee levolle meneviä tomunlapsia.

He olivat tulleet eräälle yksinäiselle rantakadulle ja istahtaneet puiston portilla olevalle penkille. Kuun säteet valuivat kylmänä sateena suoraan heidän kasvoillensa ja taivaankansi paloi täydessä tähtivalossa.

— "Isä Pietari!" — puhui Harhama. — "Miksi ei tuo kuu koskaan eksy radaltansa öisessä avaruudessa, missä ei ole tietä, eikä tienviittaa? Ja miksi me ihmiset, joilla on järki ohjaajana, eksymme omiin haluihimme ja himoihimme? Kuinka voi kuu, pimeän avaruuden kulkija, aina löytää oikean kaarensa äärettömyydessä, jossa ei näy rantaa, minkä mukaan kulkuansa ohjata, ei kiinteätä pistettä, mihin katsoa? Miksi ei se eksy ja murskaannu avaruudessa kieriviin maailmoihin, ja miksi me ihmiset kompastumme itseemme ja toisiimme, kuin vieriviin kiviin?"

— "Siksi", — vastasi munkki Pietari lempeästi — "että se ei ole kierinyt pois Hänen kädestänsä, joka sytyttää yönvalot taivaan kannelle ja ohjaa kuun kierivien maailmoiden lomitse…"

Harhama ei puhunut mitään. Hän vaipui henkisesti kokoon voimatonna, kuin märkä vaate. Tarkkaavana katseli häntä puun oksalta öinen harakka…

Syntymäpäivillä.

Elämä on Jumalan kiirastuli.

Kalpeana istui Anna Pawlowna pehmeässä nojatuolissa vastaanottohuoneessansa. Pöydällä tuoksui pari kukkaiskoria ja joukko varrestaan katkaistuja ruusuja. Ne olivat syntymäpäivälahjoja.

Seinillä riippui useita vainajien maalatuita muotokuvia. Ne kertoivat perheen menneiden polvien edustajista. Tomuksi maatuneet miehet ja naiset katselivat elottomissa kuvissansa kuolevan sukunsa heikkoa edustajaa, joka istui kalpeana menneisyyden muistojen keskellä. Vanha kello naksutteli verkalleen:

Tik-tak!… Tik-tak!

Jokaisella naksahduksella mittasi se palan pois ihmiselämästä. Säälimättä lyhenteli se kalpean naisen elämää, heitteli palat ajanvirtaan. Pala palalta leikkeli se heikkoa elämänlankaa, jonka katketessa oli sammuva suku…

Tik-tak!… Tik-tak! — naksutteli kello.

Mutta kalpea nainen ei lukenut kellon naksutuksia, ei laskenut elämänsä putoelevia paloja. Eikä hän lukenut kuolleiden kuvista vainajien kasvonpiirteitä, avaruuteen haihtuneiden ihmissielujen salaisuuksia, ei niiden intohimoja ja toiveita, joita ne kuvat kertoivat, kuin salaisuuksien avatut kirjat.

Hän istui vastaanottohuoneessaan, kuin elävä muumio kuolleiden kammiossa. Siinä huoneessa eli täydellistä elämää ainoastaan pöydällä oleva kukka, joka kätki itsessään uutta elämää synnyttävän idun. Kaikkialla muualla tässä huoneessa oli se itu kuivunut… Sen kalpean muumion ruumiissa oli jo nuoruudessa sammua tuikahtanut elämän luomisvoima…

Tik-tak! — naksutteli ajanmittari ja kalpea nainen istui ja odotti jotain. Heikot kädet olivat vaipuneet raukeina helmaan. Ajatukseton katse oli kiintynyt Jumalan kuvaan, jonka edessä paloi valkea vahakynttilä riutuvalla valolla.

* * * * *

Kello löi kaksitoista, kun Harhama astui tähän puolihämärään huoneesen. Anna Pawlowna ojensi hänelle raukeasti valkoisen kätensä suudeltavaksi ja viittasi äänettömänä pientä, pehmeää taburettia nojatuolinsa vierellä. Harhama istahti sille.

— "Anteeksi, että tulen tähän aikaan toivottamaan Teille onnea syntymäpäivänne johdosta… Mutta tahdoin käydä luonanne silloin, kun ei ole muita vieraita", — alkoi Harhama.

— "Minä jo arvasin, että teette niin… tulette yksin… Se oli hyvin kiltisti tehty… Minä juuri kaipasin puhua pari sanaa kanssanne kahden kesken… Ah, niin! Kiitos kukista!" — puheli Anna Pawlowna vilkkaasti, mutta raukealla äänellä.

— "Kuinka voitte? Olette niin kalpea", — kysyi Harhama.

— "Oh! Minun terveydestäni ei maksa puhua. Nämä kauhun päivät ovat sen kokonaan murtaneet… Nuo jäähyväiskohtaukset sotaan lähtevien perheissä… Uh! Jumalan kiitos, että mieheni on jo kuollut, ettei ole lähtevien joukossa. Mutta suokoon Jumala voiton suuren isänmaamme aseille, että röyhkeä vihollinen tuntisi Tsaarin ja Venäjän kansan voiman! Ja sitten minä jouduin pörssissä näkemään sen hirvittävän kohtauksen… On kait herra Zaiko Teille kertonut?… Ja nyt se verinen juutalainen kummittelee aina silmissäni… Uh!"

Tätä sanoessa kävi puistatus Anna Pawlownan ruumiin läpi. Hän peitti silmänsä molemmin käsin.

— "Kyllä… Olen kuullut herra Zaikon siitä kertovan", — alkoi Harhama, — "Olen hävennyt Teidän edessänne ja siksi ei ole minulla ollut voimaa tulla Teitä kiittämään avustanne ja kertomaan kaikkea mitä on tapahtunut… Häistäni ja…"

— "Oh! Älkää niistä puhuko… Minä tiedän jo kaikki… Mutta herran tähden! Mitä on tapahtunut? Miksi erositte Magdasta?"

— "En ole hänen kanssansa itseäni sitonutkaan… Hän on vaimoni ainoastaan vihkimisen ja yhteiskunnan lain oikeudella… Minä kyllä tuomitsen itseäni, että annoin säälintunteen, tai oikeastaan velttouden voittaa ja johtaa minut astumaan askelen, joka ei ollut oikea, tai paremmin sanoen: ei ollut välttämätön", — vastasi Harhama vältellen.

Anna Pawlowna kävi miettiväksi. Syntyi äänettömyys. Ainoastaan kello naksahteli. Palaset putoelivat riutuvasta ihmiselämästä, häviten tyhjyyteen.

— "Ja miksi ette tahdo astua sitä askelta loppuun?" — kysyi Anna Pawlowna katkaisten äänettömyyden.

— "Se on mahdoton… En voi", — vastasi Harhama lyhyesti, kuivasti.

Anna Pawlowna huokasi raskaasti.

— "Tuomitsetteko minua?" — kysyi Harhama hetken kuluttua.

— "En minä jaksa mitään käsittää… Puhukaa siitä isä Pietarin kanssa… Asia on arka. Jos olette erehtynyt, ojentukaa, sillä jumalallisia lakeja me ihmiset emme saa maahan polkea, emmekä niitä oman mielemme mukaan tulkita. Siihen me emme ole päteviä. Me tuskin pystymme täydellisesti oikein käsittämään omia säätämiämmekään asetuksia… Aina niitäkin tulkitessa syntyy ristiriita ja erimieli."

Tätä sanoessa kuvastui Anna Pawlownan ryhdissä suvun vanha, menneiltä polvilta peritty aateluus, ja se helisi hänen äänensä värähdyksissä.

— "Isä Pietari tietää jo kaikki… Mutta en tiedä hänen ajatustaan", — mutisi Harhama synkkänä.

Hetken kuluttua jatkoi Anna Pawlowna:

— "Mutta menemme toiseen asiaan: Aleksander Petrovitsh on Teille jo kait kertonut, että olemme pelastaneet osan omaisuuttanne… Vai kuinka?"

— "Kyllä… Kiitos!"

— "Näihin rahoihin minulla olisi ehkä siveellinen oikeus tällä hetkellä. Ei sentähden, että olen niiden tähden pannut vaaraan omia rahojani… se nyt ei maksa puhua… vaan sen nojalla, että katson Teidän parastanne. Saanko käyttää tätä oikeutta ja tehdä suostumuksellanne pienen määräyksen näiden rahojen suhteen?"

— "Kyllä… Mitä vaan suvaitsette määrätä", — myönsi Harhama.

— "Tunnen Teidän nykyisen mielialanne kuin viisi sormeani", — jatkoi Anna Pawlowna. — "Yleensähän Te, kun mielenne järkkyy, uhmaatte kaikkea… teette aivan mielipuolen tekoja… Älkää ollenkaan rypistäkö otsaanne, vaan kuunnelkaa minua rauhallisesti!… Käsitän, kuten sanoin, mielialanne ja pelkään, että loppu omaisuutenne kanssa teette jonkun uhkateon… Kerta voisitte sitä kumminkin tarvita ja tekoanne katua. Siksi olen valmistanut paperin, jossa Te suostutte, että nämä varat sijotetaan niin, että Teille jää oikeus ainoastaan kantaa niistä korko ja tehdä testamenttimääräys… Jos suostutte, allekirjoittakaa tämä paperi", — lopetti hän, ojentaen Harhamalle valmiiksi kirjoitetun asiakirjan.

Harhama luki asiakirjan tyynenä, pani sen sitten pöydälle ja lausui välinpitämättömänä:

— "Turhaa vaivaa! Pelastettu omaisuuden jäännös ei riitä enää sitoumuksieni maksamiseen. Milt'ei kaikki menee yhdestä ainoasta etuoikeutetusta kunniavelasta."

Tämä oli Anna Pawlownalle odottamaton ilmotus. Hän ei ollut tietänyt Harhaman salaisista keinotteluista mitään. Kuultuansa asian todellisen laidan, tuli hän sanattomaksi. Syntyi pitempi äänettömyys. Anna Pawlowna mietti, mietti kauvan, tietämättä itse selvästi, mitä. Harhama kuvastui nyt hänelle kohtalon nöyryyttämällä, jonain salaperäisenä henkilönä, joka oli häneltäkin jotakin salannut, elänyt yksin, umpimielisenä, uhmaavana. Usein ennenkin oli hän ajatellut, että Harhama on ihmisliesi, jonka tuhan alla palaa joku henki maailman tuli, polttava ja kuluttava. Hän oli ajatellut sitä joka kerta, kun oli nähnyt Harhaman kasvoille laskeutuvan synkkämielisyyden harmaan vaipan, tai hänen katseensa harhailevan miettivänä. Nyt oli hän kerjäläinen. Uhman alta nousi synkkämielisyyden harmaa savu. Selvästi voi huomata, että Harhama yritteli sitä savua salata. Anna Pawlownan täytti säälintunne. Hän luuli ehdotuksellansa loukanneensa Harhamaa ja kysyi anteeksipyynnöksi:

— "Te nähtävästi loukkaannuitte?"

— "En ollenkaan… Olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa", — vastasi Harhama kuivasti.

Molemmat istuivat hetken ääneti. Se oli semmoinen hetki, jolloin soivat menneisyyden kellot. Anna Pawlownaa sitoi tähän alhaissyntyiseen mieheen joku näkymätön henkinen side. Se oli enemmänkin, kuin ystävyyden side: se oli platooninen rakkaus. Yhdessä olivat he paljon matkustelleet, puhuneet toistensa kanssa, ymmärtäneet toisiansa, vaikka olivat kaikessa toistensa vastakohdat. Harhama oli Anna Pawlownan kodissa jokapäiväinen vieras, perheenjäsen. Alussa oli viimemainittu kärsinyt sukulaistensa vihamielisyyttä. Ne eivät halunneet tunnustaa Harhamaa vertaiseksensa. Mutta hän ei ollut siitä huolinut. Ja vähitellen oli Harhama kohonnut henkisellä etevyydellänsä kaikkien yli. Harhaman sielusta nousi joku henkinen huude, joka oli Anna Pawlownalle kuin tuli perhoselle, salaperäinen ja samalla kirkas. Hän pelkäsi sitä ja kumminkin kieppui sen ympärillä voimatonna. He olivat kaksi ystävää, jotka elivät toistensa seurassa, kuin haamut sumujen mailla. Heitä sitoi yli-inhimillinen ystävyys. Anna Pawlownalle oli Harhaman elämä niin kaikki kaikessa, että hän henkisen mustasukkaisuuden tulessa kiemurrellessansakin huolehti hänen avioliitostansa. Hän halusi nähdä hänet vaan onnellisena, pelastettuna elostelujen vaarasta. Hänelle oli pääasia saada pitää hänet ystävänä, lähettyvillänsä.

Hiljaisuus vallitsi. Menneisyyden viulut soivat. Molemmat ajattelivat menneisyytensä merkkipäiviä. Anna Pawlowna kysyi liikutettuna:

— "Mitä nyt aijotte tehdä?"

— "En tiedä… Olen ajatellut matkaa…"

— "Taas uutuus!" — keskeytti Anna Pawlowna säpsähtäen. — "Ja mitä varten?"

— "En tiedä… Matkustaakseni vaan", — mutisi Harhama synkkänä.

— "Jättäkää houreet. Älkää antako mielenne masentua", — kiirehti Anna Pawlowna. — "Teitä on kohdannut onnettomuus… No, se on Jumalan tahto. Onnettomuutta ei voi kukaan kiertää, mutta sen voi voittaa ja kestää. Olettehan mies. Jos omaisuutenne menettäminen, tai kummallinen avioliittonne ovat onnettomuuden iskuja teille, niin ettehän niitä voi enää pakenemisella välttää."

— "Ei, ei… Eivät ne kumpikaan ole onnettomuus, vaan väärä elämä, tämä harhaileminen. Se paremman… no, uuden — sillä ei kai se parempaa tule olemaan — kaipuu on nähtävästi jo pitemmän aikaa hiljaisuudessa valmistunut, vaikka en minä ole sitä itse aina huomannut. Se tukahtui aina elämän humuun. Nämä viime tapaukset kait olivat ainoastaan lopullinen sysäys ja tavallaan myös pakottavat johonkin käänteesen."

— "En ymmärrä taas Teitä", — keskeytti Anna Pawlowna miettivänä. Harhama katsahti häneen ja heidän katseensa kohtasivat toisiansa kysyvinä, mutta samalla luottamuksella. Anna Pawlowna huokasi taas ja jatkoi:

— "Teissä on jotain salaperäistä, jotain… minä en tiedä, mitä se on… Mutta jos teillä on joku salainen suru, tai aate, miksi ette puhu? Kun ihminen avaa itsensä, vaikkapa toiselle ihmiselle, tulee helpompi olla."

Ensi kertaa elämässänsä kuuli Harhama näin puhuttavan. Anna Pawlowna oli lausunut hänen sydämensä sisimmän toivon. Aina oli hän kärsinyt siitä, että ei voinut kellekään puhua sielunsa salaisesta tulesta, vaan kantoi salaisuuttansa, kuin myllynkiveä. Kaikki ihmiset olivat tuntuneet hänestä vulgäreiltä, jokapäiväisiltä. Kun hän etsi vesitilkkaa sisälliseen tuleensa, pelkäsi hän pyytää sitä ihmisiltä, peläten, että ne heittävät siihen kiulullisen rapaa. Nyt heräsi hänessä halu hiukan raottua. Hän oli oikeastaan tullut sanomaan jäähyväisiä naiselle, joka oli ollut hänelle henkinen leipäpala. Semmoisina hetkinä on mieli herkkä, silmäys puhuu paljon ja kädenpuristusta ymmärretään. Hän tiesi, että Anna Pawlowna ei heitä hänen tuskiinsa rapaa, mutta hän oli aina myös tajunnut, että hänellä ei ollut antaa sitä vesitilkkaa, jota hän etsi.

Hän oli huomaamattansa korottanut oman henkensä niin paljon korkeammalle muita, ystäviänsäkin, että hän siten joutui erakoksi autioon erämaahan, jonka rasittava hiljaisuus ja yksinäisyys sitten ajottain kalvoi hänen henkensä ytimiä.

Se oli henkisen ylpeyden rangaistus. Hänen henkensä kitui korkealla yksinäisyyden piikinpäässä. Se kärsi asemastansa, mutta oli liian ylpeä astumaan alas.

Anna Pawlowna alkoi puhua, hiljaa, varovasti, kuin peläten koskea ystävänsä hengen kipeään ajettu maan:

— "Minä luulen, että Teillä on joskus sydämellä uskontokysymys… Olette olevinanne Jumalan kieltäjä, mutta mitenkä minusta tuntunee siltä, että se ei ole vakaumuksesta lähtenyttä… Olen joskus ajatellut, että niinä aikoina jolloin… miten minä sanoisin… muututte, epäilisitte omia sanojanne ja kärsisitte…"

Harhama istui ääneti, synkkänä. Anna Pawlowna oli osunut oikeaan. Hän oli satuttanut Harhaman henkiseen paiseeseen.

— "Vai kuinka?" — kysyi Anna Pawlowna ystävällisesti.

— "Ehkäpä… Niin", — myönteli Harhama ajatuksissansa.

— "Olette joskus ollut aivan arvoitus… Suoraan sanoen: minä tuskin tunnen Teitä vielä… se on Teidän elämäänne… nuoruuttanne ja… Suoraan jos sanon, en tunne Teissä mitään… Te olette ollut minulle… sanon hämärä, ainainen hämärä… Olen… miten sanoisin, pelännyt sen hämärän pohjalle kurkistaakaan. Teissä on jotain demoonista, noitamaista… yliluonnollista…"

Elämän salaiset kielet soivat. Anna Pawlowna kuivasi salaa kyyneleen silmänurkastansa.

Todellakaan eivät nämä kaksi ystävää olleet siitä koskaan puhuneet. Heille oli ollut saman tekevä, mitä he ennen olivat olleet, ja siitä suuresta kysymyksestä he pelkäsivät toisillensa puhua, sillä siinä he olivat kuin tuli ja vesi. Harhamakin huomasi sen nyt selvästi. Miettivän näköisenä, liikutettuna, alkoi hän puhua:

— "Siksipä haluaisinkin puhua Teille jonkun sanan itsestäni nyt… avata Teille hiukan niitä huonoja puolia, joita ette tunne. Tahtoisin kerta puhua itsestäni, jos niin saan sanoa. Sen huonoimman jätän toki paljastamatta, sillä sitä ette jaksaisi kuulla. Jaksatteko kuulla?"

— "No… En tiedä… Kertokaa nyt! Älkää vaan kuvatko mitään mustalta puolen. Se masentaa itseänne ja minua. Minä en nyt jaksa mitään semmoista kuulla", — myönnytteli Anna Pawlowna, toivoen kuulla ja samalla peläten sitä.

Samassa ilmotettiin munkki Pietarin tulo. Hän astui sisään ylevän, hiukan väsyneen näköisenä ja siunasi Anna Pawlownaa ristinmerkillä, lausuen:

— "Herra siunatkoon sinua, ja huonettasi!"

— "Anteeksi, isä, Pietari!" — lausui Anna Pawlowna, kun Harhama ja munkki Pietari olivat tervehtineet toisiansa. — "Meillä oli tässä menossa eräs keskustelu."

Munkki Pietari nousi ja keskeytti kohteliaasti:

— "Ehkä istun sen ajan budoaarissanne?"

— "Ei, ei!" — kiirehti Harhama. — "Jääkää tänne, isä Pietari. Te ette häiritse."

— "Kiitos, veli! Mutta ehkä häiritsen Teitä, Anna Pawlowna?" — virkkoi munkki Pietari kysyvästi.

— "Ette, isä", — vastasi tämä.

Munkki Pietari otti pöydältä erään juuri saapuneen ranskalaisen aikakauskirjan ja istahti. Harhama alkoi:

— "Minä pyysin Anna Pawlownalle saada kertoa oman elämäni… historiani" — lisäsi hän välissä naurahtaen — "pääkohtia. Hyvä, että tekin tulitte… Tulette katsomaan, kun minä levitän eteenne rapaiset jälkeni, elämäni loan!…"

— "Tts! Te jo alussa ärsytätte. Se on Teidän tapaista. Lakatkaa kernaammin", — huudahti Anna Pawlowna keskeyttäen, ja lisäsi: "Kuulkaa! Minkälaiset vanhemmat teillä oli…? Niiltähän perivät lapset luonteensa?"

Harhaman ajatukset repäisi tämä kysymys räsyiksi ja pisti tulen mielen tappuroihin. Isä ja äiti, matkat mummolaan ja marjamaat tuikahtelivat tulina. Herkkä, sairaloinen mieli siirtyi nopeasti lapsuuden aikojen kevätpäiviin. Henkinen pyhäaamu koitti. Se vaaleni armaana, varovasti, kuin heräävän silmäterä oudolle aamusarasteelle… Jo alkoi jumalanpalvelus. Lapsen mieli aukeni miehen rinnassa. Ihmispovessa alkoivat soida sielun salaiset kellot. Ne soittivat salaista elämän tunnustusta:

— "Isäni", — puhui Harhama — "oli Jumalan kieltäjä. Muistan kuinka hän kerrankin sanoi: 'Poikani! Kule omin jaloin, raivaa tiesi omin nyrkin, äläkä riipu olemattoman Jumalan hameenliepeissä!' Äitini muistan sanoneen: 'Älä opeta lapselle semmoista! Sillä vedät onnettomuuden hänen kantapäillensä kierimään. Jos hän ei riipu Jumalan hameessa, sotkeutuu hän ihmisten likaisiin hameisiin.' — Ja äiti puhui minulle Jumalasta, joka asuu taivaassa ja pudottaa kiven pahojen lapsien päähän. Sieltä asti alkoi minussa taistella, tai oikeammin palaa kysymys: kumpi on oikeassa, isäkö, vaiko äiti?"