SISÄLLYS: (continued 4)

He tulivat työväen asumaan kortteeriin. Se oli tiheään rakennettu ryhmä ränsistyneitä puutaloja. Toiset niistä olivat kasarmimaisia, toiset viheliäisiä hökkeleitä. Kaikkialla rehotti köyhyys, kuin rikkaruoho. Joka paikassa pesivät rauhassa rikkinäisyys, lika, pahe ja löyhkä. Särkyneet akkunaruudut olivat paikoin paikatut paperilla, tai tuohella, paikoin oli reikä tukittu heinätukolla, tai vaaterisoilla. Kaikkialla tuntui ilkeä haju ja vilisi alastomuus, väliin ilkeänä, roikkuvana eläimellisyytenä.

Se oli maailmankurjuuden forum, tori, se korkea temppelinharja, jolle maailmankurjuus oli noussut katselemaan maailman rikkauksia.

Kun munkki Pietari oli käynyt tuomassa apua Petrofin perheelle, asui perhe yksihuoneisessa asunnossa, erään ränsistyneen, kasarmimaisen puutalon maanpäällisessä kerroksessa. Mutta tulot olivat vähentyneet, vuokra oli jäänyt maksamatta. Sitten tuli sairaus ja työttömyys ja perheen oli täytynyt muuttaa maanalaiseen kellarikerrokseen, suon sisään, jonne valoa pääsi hiukan tunkeutumaan kadunrajassa olevista pienistä akkuna-aukoista. Piharenki näytti tulijoille oven, josta sisään astuttua tultiin portaille, mitkä johtivat alas pimeään, halki pitkän rakennuksen ulottuvaan matalaan käytävään. Sen kahden puolen oli mataloita yhden huoneen asunnoita, erotettuina toisistaan lautaseinillä. Käytävässä vallitsi sietämätön, ummehtunut löyhkä, niin sakea, kuin olisi siinä matoja madellut.

Munkki Pietari avasi umpimähkään erään oven. Se johti muutamaan huoneesen, josta kuului rikkinäisen harmonikan soitto. Tulijoita kohtasi silloin inhottava näky: Pöydällä katkusi savuava, lasiton tuikkulamppu. Sen vieressä oli pari viinapulloa. Puolipimeässä ja kylmässä huoneessa istui savun ja löyhkän seassa kolme juopunutta, repaleista, puolialastonta miestä, joista yksi soitella rämpytteli harmonikkaa. Ne olivat suurkaupungin likaisimpia perkkeitä. Heidän seurassaan oli kaksi keski-ikäistä, luuskiksi kulunutta irstasta naista. Toinen niistä oli puettu risaiseen paitaan, toinen istui ilkosen-alastomana punapartaisen miehen sylissä. Molemmat naiset olivat juovuksissa, kuten miehetkin. He olivat työväenkortteerien likaperhosia. Aikoinansa olivat he lennelleet kultasiipinä Hiiden myllyssä, lennelleet kukasta kukkaan, polttaneet kauniit siipensä, myöneet henkensä rahasta ja omasta lihasta. Nyt olivat he roskaväen likaisia koiperhosia… Se oli ollut heidän metamorfoosinsa… heidän elämäntarinansa…

Kun munkki Pietari avasi oven, huudahti se miehistä, joka soitteli harmonikkaa:

— "Ah!… Munkki! Mistä lemmolta sen tänne toi!"

Ja keskeyttäen soittonsa, lisäsi hän:

— "Nöyrimmästi pyydämme astumaan sisälle… Teidän pyhyytenne… pitämään rukouksen… Ja entä jos vielä vihkii!… Piru tietää… Morsian on jo yli vihkimisen… valmiiksi riisuttu", — huudahti hän lopuksi, lyöden leikillä vastassansa, miehen sylissä istuvaa alastonta naista olalle.

— "Mitä sinä siinä, roisto, tappelet!" — huudahti nainen, potkaisten juopuneen soittajan harmonikkaa. Soittaja raivostui, sylkäisi ja huudahti:

— "Entä mitäs sinä potkit… portto!… Eh sinä vanha haaska! Tuoss' on sulle!" — Samalla sylkäisi hän likaisen sylen kiukustuneen naisen kasvoille.

— "Perkele!… Haiseva tunkio!"—kirosi häväisty nainen, yrittäen riuhtaista itsensä juopuneen sylistä ja tavottaen uudestaan potkaista.

Mies uhkasi harmonikalla, puolustautuen, kähisten:

— "Annan minä sinulle… vanha lutka!"

Toinen juopunut nainen tarttui, paperossi hampaissa, nostettuun harmonikkaan ja kähisi:

— "Ivan Petrovitsh! Heretkää! Mitä te tuolla tavalla neitiä loukkaatte! Kuinka voittekaan! Ett'ette häpeäkään! Ajatelkaa: Neitiä!"

— "Herkeä, Vanjka!… Munkkikin tuossa katsoa toljottaa… Häpeä Jumalan palvelijaa sen verran!" — yhtyivät miehet. Alaston nainen potkaisi Vanjkaa ja kähisi:

— "Mokomakin katukelmi!" — Vanjka raivostui, sylkäsi potkaisijan silmille, häristi harmonikalla ja raivosi:

— "Turpasi minä halkaisen… Mokoma rapanaama!"

— "Senkin piru!… Äitisi viettelijä!" — kähisi nainen, potkaisten taas uhittelijaa. Mies ärtyi, tavotti lyödä naista harmonikalla ja ärjyi:

— "Tuosta saat, vanha portto… Katuharava…"

Syntyi melua ja huutoa.

— "Heitä, Vanjka, heitä riiteleminen!… Mitä tuossa suuttua turhasta!… Heitä ja sylkäise!" — sovitteli juopunutta se, jonka sylissä alaston, raivosteleva nainen istui.

— "Päästä minut… piru… koirannaama!… Päästä, roisto!" — kirkui nainen sovittelijalle, riuhtoutuen sen syleilyistä. Mies likisteli häntä lujemmin ja rauhotteli:

— "Heitä sinäkin, Maria Petrowna!… Heitä riiteleminen ja suutele minua… No Maanja [hyväilymuoto nimestä Maria]… suutele!… Kas niin!… Kun maistuikin hyvältä!… Suutele vielä!… Suurkiitos!… Soita nyt, Vanjka, munkille, soita!… Hei munkki! Älä kiirehdi pois! Tahdotko ryypyn?… Ja herra siellä takana?… Vai nunnaako haluatte suudella?… Siin' on teille nunna!" — lopetti juopunut osottaen toista juopunutta naista, joka paitasillansa sytytti paperossia.

— "Laula, Vanjka, munkille, laula!" — kehotti hän taas harmonikan kituuttajaa.

Vanjka alkoi laulaa käheällä äänellä, rämisevän harmonikan säestyksellä:

"Miks tahdot vihille mennä, kun näin voi armastaa? Kukasta kukkaan lennä, minua muista myös!"

Juopunut seurue kertasi räikeällä äänellä viimeiset säkeet. Harmonikka rämisi. Alaston nainen kulautti viinaryypyn ja huudahti:

— "Hei, munkki!… Älä sure!… Sitäkö tuossa surra!… Juo viinaa ja rakasta naista!… Anna Jumalan olla leskenä!… Elämä on tulessa tanssimista… Hei!… Elämä on yhtä ainoaa pirunpolskaa… Hih!…"

— "Hih!… Hei!" — hihkaisi joukko ja ilko-alaston nainen alkoi tanssia rivoa tanssia…

* * * * *

Surullisena sulki munkki Pietari oven, huoaten:

— "Ne ovat Hiiden myllyn jätteitä… Herra Jumala, anna minulle anteeksi, etten voi jäädä syömään ja juomaan heidän kanssansa!"

Harhama säpsähti tätä kuullessaan. Munkki Pietari seisoi taas hänen edessänsä, kuin Jumalan poika, kärsivällisenä, jalona, kalpeana ja surullisena. Jumala ja noita häämötti Harhamalle taas käytävän pimeydestä. Hän tunsi seisovansa munkki Pietarin edessä kurjana syyllisenä. Eräs muisto tuikahti hänessä silloin polttavana tulikipunana. Kerran hän oli ollut mukana eräässä kolmihenkisessä miesseurassa Hiiden myllyn ylellisesti koristellussa yksityishuoneessa. Huone oli valaistu salaperäisellä valolla. Sen valon väriä ja valovoimaa muutteli palvelija häikäisevästä valkeasta valosta lähtien, aina erivärisiin hämäriin. Siinä satumaisessa valaistuksessa tanssivat koko pitkän talviyön laulaen, tai yhden huilua soittaessa, aivan alastomiksi riisutut vähävenäläiset tytöt, ruusut kädessä, tukka hajalla, iho voideltuna kalliilla hajuvesillä. Toisten tukka oli siroteltu säkenöivällä, hyvänhajuisella pihkajauholla He tanssivat keinotekoisen samppanjalähteen ympärillä. Lähteeseen lorisi raikas helmeilevä samppanja, hiljaa, kätketystä astiasta. Siinä kuvastuivat lähteensilmää varjostavat ruusut ja tulpaanit. Tanssin väliaikoina soitti orkesteri viereisessä huoneessa hiljaa, tuskin kuultavasti. Alastomat tytöt katselivat kuvaansa lorisevan samppanjalähteen silmästä. He joivat tuohkosilla sen raikasta, huumaavaa mehua… Väliin kierivät permannolla kultarahat. Alastomat tytöt poimivat niitä kilpaa, kisaillen, karkeloiden… poimivat niitä palkkioksi suudelmista, maksuksi… Aamua vasten sitten noudettiin eräs pieni, kultakutrinen tyttönen vuoteestansa… Hänet asetettiin alastomana lähteen korvalle istumaan, ammentamaan siitä tuohkosella samppanjaa öisille elostelijoille…

Nähtyänsä äskeisen inhottavan näytelmän, tunsi Harhama tekonsa jäytävän häntä tylsillä hampaillansa. Hän oli tehnyt sen teon erään voiton johdosta, josta osa lankesi hänelle, osa niille toisille kahdelle. Hän aavisti, että munkki Pietari tiesi sen, kuten noita, tai Jeesus, joka tiesi Samarian vaimon salaisuudet… Siitä hurjuudesta oli jo paljon puhuttukin elostelijoiden joukossa. Munkki Pietarin äskeiset sanat, jotka tämä lausui sulkiessaan ovea, putoilivat Harhamaan tulitippoina. Munkki Pietarin kärsivällisyys ja lempeys valkenivat hänelle, kuin kirkas päivänvalo. Epäilyn vuotava haava tukkeutui lyhyeksi hetkeksi. Silmänräpäyksen ajan tunnusti hän taas Jumalan ja Hänen voimansa siinä ihmisessä, joka kulkee Hänen varassansa. Mutta se oli ohi kiitävä vihuri, se puhalsi hänen sielunsa vuotavaan märkärauhaseen, kuin lyhkäinen, lauhduttava henkäys. Oitis meni se ohi ja haava ärtyi taas visvaiseksi… Munkki Pietari löysi vihdoin siihen huoneeseen johtavan oven, jossa Nikolain perhe asui, avasi sen ja lausui Harhamalle lempeästi:

— "Tule!"

He astuivat huoneeseen. Se oli matala, puolipimeä koju. Valoa pääsi siihen kahdesta pienestä, soikeasta akkuna-aukosta. Huonekaluina oli pöytä ja kaksi penkkiä. Yhdellä seinävierellä oli lattialla joukko milt'ei ruumeniksi kuluneita olkia, joita perhe käytti vuoteena, ja kasa likaisia mattorisoja, makuuvaatteina. Vastapäisellä seinävierellä oli puuvuode. Jääkylmänä huoahti sieltä kurjuus vastaan. Se paistoi jokaisesta risan reijästä. Se irvisti ihmisten laihoista poskista ja ilkkui akkunan reijistä. Huone oli ollut jo pari päivää lämmittämättä, saaden ainoan lämpönsä ihmishengityksestä. Puolialaston perhe oli ollut yhtä kauvan syömättä. Pari lasta virui ruumenpahnoilla. Kylmä oli puristanut heidät väriseviksi ihmiskyttyröiksi. Toiset värjöttelivät jaloillansa, risaisina, puolialastomina. He näyttivät haudasta kaivetuilta vainajilta, laihoilta, nahkaan puetuilta luurangoilta. Jotkut heistä imeksivät sormiansa, katse tylsänä, elottomana, toiset tuijottivat tylsännäköisinä eteensä, ikäänkuin katsellen puolipimeässä liiteleviä nälkäperhosia.

Tulijoiden astuessa kojuun, kuului lapsijoukosta valittava, rukoileva ääni:

— "Äiti, leipää!"

Se tuli luonnollisena, kuin taide Hiiden myllyssä…

Mutta äiti makasi puuvuoteella nälkäsairaana. Liha oli hänestä jo kulunut pois. Sen oli kalvanut terävähampainen elämä. Paljaita luita peitti ainoastaan sinertävä, kesimäinen nahka. Hän imetti rintalastansa, mutta maito oli loppunut rinnasta. Toisen rinnan nisässä kiilsi kylmän hyytämä vaaleanpunainen veripisara. Se oli viimeinen mitä työmiehen majassa äiti voi antaa ruumiistansa nälkäiselle rintalapselle. Ja toiset seitsemän nälkäistä lasta rukoilivat leipää äidiltä, joka keskellä maailman rikkauksia ravitsi lastansa sydänverellään.

Tulijoita kauhistutti tämä ajatus.

— "Mitä teet Sinä tänään, Sinä kaikkivoipa, armollinen Jumala, kun et jouda huolehtimaan nälkäänkuolevista?" — mutisi Harhama itseksensä. Ja taas leimahti hänessä viha Jumalaa kohtaan.

— "Kuinka voit, Nataalia Petrowna?" — tervehti munkki Pietari sairasta äitiä, istahtaen vuoteen vierelle.

— "Ah, isä Pietari!… Te täällä!" — huudahti Nataalia riutuneella äänellä, jatkaen kuikutustaan: "No, on vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa!… Huonosti voimme, huonosti, isä… Kuka meistä köyhistä pitää huolta… Rikkailla ovat omansa. Mitä meistä köyhistä!… Mutta Jumala on armollinen. Hän ei hylkää… Antakaa kätenne suudellakseni!"

Munkki Pietari siunasi sairaan ristinmerkillä ja ojensi kätensä, jota Nataalia suuteli kylmillä, nahkaisilla huulillaan. Sen tehtyä jatkoi hän ruikuttavaa puheluaan. Hän kertoi miehensä ja Nikolain sairaudesta, työttömyydestä ja puutteesta, lopettaen kertomuksensa:

— "Kaksi vanhinta poikaa voisi jo panna oppiin, mutta kivuloisia kun ovat, eivät mestarit huoli… Isä jo sanoi: 'lähettäisit kerjäämään!'… Mutta miten lähetät? Ei ole poloisilla kenkiä, ei vaatteita… Paleltuvat tielle, raukat… Yrittivät jo kerran, mutta palasivat jalat jäässä… ja koko ruumis kohmetuksissa… ja saivat kaksi kopeekkaa koko matkalla… Ah, isä! Vaikea on köyhän elämä, vaikea ja raskas… Mutta mitä tehdä? Me olemme kaikki syntisiä, mutta Jumala on armollinen… Kun jotenkin pääsee kevääseen, niin tulee helpompi elää… Voi käydä edes kerjäämässä."

Harhama kuunteli puhetta, kuin tulihiilillä, ja antoi joukon hopearahoja vanhimmalla pojalle, käskien mennä ostamaan ruokaa. Äiti alkoi kiitellä:

— "Kiitos, herra, kiitosi… Jumala, taivaallinen Isä, Teille palkitkoon!… On niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa. Siinä nyt näkee, että Jumala ei hylkää… Hän on armollinen… Sääli, kun ei ole öljyä, että voisi sytyttää lampun Jumalan äidin eteen!" — kujerteli sairas äiti liikutettuna. Ja pojalle hän lisäsi: "Miisha! Kiitä setää, kiitä!… Ja pyydä suutarin Annushkaa menemään puotiin! Käske ostaa mustaa leipää ja kaljaa… ja silliä isälle ja Nikolaille!… Ah, niin! Ja kahdella kopeekalla öljyä lamppuun!… Jumala teitä, herra, siunatkoon!" — lopetti hän, tehden ristinmerkin.

Harhama mietti elämänsä tulikysymystä. Munkki Pietari katsahti ympärillensä ja kysyi:

— "Missäs on pikku Olga? Palveluksessako!"

Äiti säpsähti, joutui hämillensä ja sotkeutui johonkin hämärään. Hän selitteli vältellen:

— "Looljako?… Niin, Loolja… Mitä tuossa Looljasta!… Yritti, poloinen, palvella, että olisi apuna, mutta paljonko hänelle maksetaan? Kaksi ruplaa sai kuussa… Pue niillä itsesi… osta kengät ja muut tarpeet! Vähänkö ne nuoret tarvitsevat! Ruplan toi kotiin. Mutta kotona meitä on kaksitoista sielua. Mihin siinä rupla riittää!… Itki, poloinen, kun ei voinut enempää tuoda…"

— "Loolja meni kävelemään", — pisti puheen välissä Nikolain tylsämielinen sisar.

— "Miten kävelemään?" — huudahti munkki Pietari hämmästyen.

Silloin alkoivat soida ihmissielun arimmat kellot. Elämän todellisuus kurkisti huoneeseen, näytellen luisia ikeniänsä. Terävät miekat viiltelivät äidin sydäntä… Onneton joutui yhä enemmän hämille, alkoi sotkeutua elämän polttaviin rihmoihin. Neuvottomana selitteli hän:

— "Tuulettelemaan meni vähän, Loolja-poloinen… ja lämmittelemään ulos… Eikö ulkona ole kuunvalo? Eikö, isä?"

— "Kyllä, Nataalia Petrowna," — myönsi munkki Pietari surullisena.

— "No, niin!… Hän voi siellä lämmitellä kuun valossa… Jumala suojelee häntäkin… pikku Looljaa, ja antaa anteeksi", — ehätti äiti sekavana.

Harhama ja Pietari käsittivät jo asian. Työmiehen viisitoistavuotias tytär oli lähtenyt isänsä kotoa "lämmittelemään" keskitalven kuutamossa!

Äiti jatkoi omaksi lohdutuksekseen ja kääntääksensä elämän terävät kynnet toisaalle:

— "Kun jaksaisi päästä kevääseen, niin voisivat lapset käydä kerjäämässä… Jumalan kiitos, että on rikkaita ihmisiä, jotka antavat köyhälle!… Ja miks'emme pääse kesään, kun uskomme Jumalaan!… Mutta mihin talvella menet vaatteitta? Nytkin, sanotaan, on pureva pakkanen…"

— "Loolja on jo neljättä yötä poissa… Maanantaina meni", — mutisi taas tylsämielinen sisar.

Äidin sydäntä repivät näkymättömät kissankynnet. Hänen korviansa poltti ainoan tyttären avunhuuto, etäinen, hiljainen valitus. Hän nieli elämänsä katkerinta palaa. Keskustelu jatkui katkonaisena… Ilta joutuu, mutta tytärtä ei kuulu kotia. Elämän kivikovuus paistaa ilkkuvammin. Äiti tulee entistä levottomammaksi. Arkaillen, hätääntyneenä, kysyi hän taas:

— "Eikö totta, isä Pietari, että kuunvalo lämmittää niitä, jotka uskovat?"

Harhama odotti, että munkki Pietarin usko nyt horjuisi. Hän aivan vapisi odotuksesta. Sitä suurempi oli hänen kummastuksensa, kun munkki Pietari vastasi lujana:

— "Jotka Herraan uskovat, ne kestävät, kuin vuori maailman kylmyyden keskellä."

— "Jumalan kiitos, että kestävät!… Ja Loolja uskoo Herraan… Kylpiessäänkään ei riisu ristiä pois kaulastaan. Kuka voi hänelle silloin pahaa tehdä, kun Jumala on turvana," — nyyhkytti sairas.

Harhama kieppui kokonansa elämänsä ainaisen jumalatulen ympärillä. Jokaista kuulemaansa sanaa sovitteli hän oman sielunsa syöpään ja eli, kuin sairas äiti. Väliin kirkastui hänelle Jumala ja munkki Pietari kietoutui Jeesuksen kirkastuksen viittaan ja kohosi persoonallisen Jumalan elävänä poikana hänen eteensä, väliin taas haihtui kaikki ijankaikkisuuden hämäriin, tai köyhyyden löyhkääviin sumuihin.

Suutarin vaimo toi ostokset ja teki laskun. Lapset saivat ruokaosansa. Annushka sytytti lampun Jumalankuvan eteen. Äiti risti silmänsä.

Taas puhuttiin köyhyydestä ja kurjuudesta. Äidin sielunkellot soivat niin surullisesti. Ne kaikuivat, kuin kuoleman edellä. Hän sekaantui yhä enemmän katkerien ajatusten rihmoihin. Elämän karvas pala nousi kurkkuun. Kaikki himmeni hänelle kylmäksi kuutamoksi, jossa jäinen tuuli tanssittaa lumipyryä, ja siellä kuutamossa näki hän rakkaimman lapsensa ohkaisessa karttuunihameessa arkailemassa. Hän näki sen silmänripsillä jäätyneiden kyynelten kirkkaina kimmeltävän, sekaantui yhä enemmän, hätääntyi ja näki joskus onnettoman lapsensa häilähtelevän pakkasen helyissä, kylmään kuunvalopukuun puettuna.

Ja yhä uudestaan ja uudestaan selkeni hänelle kaikki kirkkaaksi jäähelmeksi ja taas himmeni karttuuniseksi kuutamohameeksi, jossa Loolja värisi. Hän muisti Looljan ohkaisen puvun… hän muisti, mitä varten Loolja oli lähtenyt talviyön kuutamoon… Levottomana kysyi hän taas:

— "Onko nyt aivan täysikuutamo?"

— "On, on", — vakuutti Pietari.

— "Jumalan kiitos!… Jumalan kiitos!… Silloin ei Loolja-raukallakaan ole niin ikävä… Kenties on pienellä hauskakin, kun kuu paistaa kirkkaasti ja tähdet palavat… Nuoret tytöt pitävät kuutamosta", — houraili levoton äiti, ja ikäänkuin jotakin muistaen, jatkoi hän haaveillen:

— "Minäkin pidin nuorena kuutamosta ja päivän paisteesta. Kenties on Looljallakin siellä hauska."

Munkki Pietari huokasi. Harhama värähteli, kuin jääkylmän kuutamon palelemana, pureksimana. Oli kuin olisi jäinen kuutamovaippa viskattu kaikkien hartioille.

Mutta lamppu paloi jumalankuvan edessä rauhallisena. Riutuneella valolla valaisi se puolipimeää huonetta, jossa kylmä kohmetti kaikkia ja nälkä ja elämäntuska ilkkuivat ihmisille. Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari oli sanaton säälistä. Hän oli aikonut kertoa onnettomuudesta, ennen kun maailma tuo siitä sanan raa'alla äänellä, kaikkien kellojen soidessa. Nyt ei hän hennonnut nostaa sitä kiveä onnettoman vaimon povelle. Ei hän myös hennonnut koskea siihen paiseeseen, josta nyt vuotivat sortuneen äidin kivut. Jumaluus ja ihmisyys, säälintunne tuntuivat hänessä sotkeutuvan ristiriidaksi.

Mutta silloin kirkastui sairaalle elämän iltarusko. Tuonelan nopea airut kulki hänen sielussansa… Kuoleman lempeä silmänrako avautui ja sen iltauni painoi silmiä. Elämä oli noussut sille vuorelle, jossa sen kirkastus oli tapahtuva. Se riisui jo päältänsä arkiryysyjä, puutteita, pettymyksiä, suruja ja kärsimyksiä ja pukeutui pelkkiin valopilkkuihinsa, kuin vihille vietävä morsian. Se pukeutui kauneimpiin muistoihinsa, valoisimpiin päiviinsä, jotka se nouti nuoruutensa kätköistä. Se odotti suurta sulhasta.

Sairaalle äidille kuvastui äkkiä nuoruuden ihanin päivänpaiste, kuten aina tapahtuu kuoleman lähestyessä: Hänen sieluunsa helähti perhosena, nopeasti ohikiitävä muisto eräästä kevätpäiväntasauksen aikaisesta kesän pisimmästä päivästä: Hän oli silloin 18-vuotias. Tyttönä kulki hän metsässä marjoja poimimassa… Tuomi oli pukeutunut silloin valkeaan kukkaan, pihlaja hohti kukkaispuvussa ja koivu viheriässä hameessa. Kaikki ne odottivat hartaina päivän pääsyä puolipäivän pisteeseen, kaarensa korkeimmalle kohdalle. Kaikki odottivat valon voittoa, juhlapuvuissaan. Hän istahti marjatuohkosinensa lähteenkorvalle, pehmeälle sammalelle, punalatvaisen kuusen tummaan varjoon. Ja lähde lorisi ja täysi marjatuohkonen tuoksui ja kuusi hymyili, kuin vanha havutäti. Hän katsahti silloin kirkkaaseen lähteensilmään ja näki siellä kuvansa. Kuusi oli pudottanut pari punaista havua hänen hajanaiseen tukkaansa ja sirottanut tuoreita havuneulasia hänen hameellensa.

Miten kaunis oli hän silloin!… ja miten onnellinen!…

Ja valkoisiin pukeutunut tuomi ja kukkaispukuinen pihlaja kurkistivat myös lorisevaan lähteensilmään ja huudahtivat ihastuneena:

— "Miten sievä olet sinä, Naatja!" [Naatja on hyväilymuoto nimestä Nataalia.]

Ja lempeä tuuli taivutti etempänä seisovan viheriän koivun latvaa, että sekin ylettyisi kurkistamaan lähteeseen. Ja silloin koivu kuiskasi tuomelle:

— "Todellakin!… Hän on aika sievä!…"

Mutta punalatvaisen kuusen latvaan istahti vallaton käki, näki sieltä immeksi puhenneen tytön kuvan lähteensilmästä, sinne kurkistelevien kukkalatvojen puiden varjojen välistä, ja käki ihastui ja alkoi vallatonna kukkua hänen kauneuttaan:

Kuk-kuu! Kuk-kuu!

Ja tuhannen pikkulintua, jotka kuhertelivat kuusen oksilla, virittivät laulunsa hänen kauneutensa ylistykseksi. Koko kuusi soi, kuin metsän suuri havukannel, ja ylinnä kukkua helskytteli vallatonna, huumautuneena metsän hopeakieli, huoleton käki.

Silloin nousi hän ylös, niiasi vanhalle kuuselle ja sanoi:

— "Kuusi-kulta! Kiitos varjostasi ja punaisista havuistasi ja havuneulasistasi! Minä tahdon säilyttää itseni yhtä puhtaana, kuin sinä havusi… Minä tahdon olla kaikille yhtä lempeä, kuin sinä, täti-kulta, olit minulle, lahjottaessasi havusi ja levittäessäsi minulle varjosi. Ja kiitos sinullekin, lähde! Minä lupaan olla yhtä raikas ja iloinen, kuin sinä…"

Ja hän oli jo pois lähdössä… Mutta silloin kuului polulla pajupillin soitto… Hän vavahti, pelkäsi ja toivoi, punehtui ja tuoksui, kilpaa marjaropeen kanssa. Ja kohta ilmaantui puiden varjosta soittaja, nuori mies… Monesti oli hän ennen nähnyt hänet… Molemmat olivat katsoneet toistensa silmiin niin kummasti ja vaienneet…

Mutta nyt astui nuori mies rohkeasti hänen luoksensa, otti häntä vyötäisistä kiini ja sanoi:

— "Naatja! Sinä olet hurmaavan kaunis!"

Ja ennen kun hän ehti mitään vastata, poltti huuli jo huulta ja povi sykki lämpimänä povea vastaan…

He istuivat taas pehmoiselle sammalelle… Vanha kuusi levitti salaperäisen varjonsa heidän ylitsensä…

He puhuivat lemmestä ja onnesta… ja suudelmalla maksoivat he suudelmat… He söivät marjoja tuohkosesta… ja katselivat kuviansa lorisevan lähteen vedestä… Kuhertelevat linnut virittivät taas laulunsa ja käki kukkua helskytteli onnea.

Onnea! Onnea! — helisi koko luonto. Kukkapukuinen pihlaja ja valkoinen tuomi niiasivat ja toivottivat onnea, ja tuhannen kuhertelevaa pikkulintua lauloi vanhan kuusen oksilla, joten koko kuusi soi, kuin metsän viheriä havukannel.

Silloin suli hän, kuin vaha, ja tuoksui, kuin kukka, joka juuri avaa sisimpiä pyhiänsä…

Hän vaipui nuoren miehen syliin…

Lopputarinan tietää kuusi. Loolja oli sen nuoren miehen näköinen ja siksi rakasti äiti häntä yli kaiken…

Kun hän vuotta myöhemmin kurkisti taas lähteensilmään, oli poski kalpea, eikä kuulunut pajupillinsoitto, sillä poissa oli soittaja… Hän tuli kaupunkiin palvelukseen… sitten työmiehen vaimoksi… oli uskollinen… tuli yhdeksän lapsen äidiksi ja ruokki nyt viimesyntynyttä sydänverellään, puuvuoteella. Nisän päässä kiilsi hyytynyt veripisara…

Kuoleman airut oli kulkenut, sen tiuku soinut. Nopeasti se tuli ja pian hävisi. Hiljaisuus ripsehti taas huoneessa. Se oli se sukkasillansa hiiviskelevä kuoleman heinämies, kirkastuneen, valopilkkuihinsa pukeutuneen elämän suuri sulhanen… Istutaan, odotetaan… Ei kukaan henno koskea äidin kipeään rauhaseen…

Hämärä solmielee jo verkonsilmiänsä… Yhä on tytär poissa… Kyynel kierähtää äidin silmäkulmaan… Hän utelee taas:

— "Onko tänään varmasti kuutamo?"

— "On, sisareni", — vakuutti munkki Pietari murheellisena, kärsien kilpaa äidin kanssa.

— "Ja eikö totta, että Jumala suojelee turvattomia… ja antaa anteeksi?" — kysyi levoton äiti edelleen.

— "Totta… totta", — vakuutti munkki Pietari lempeällä äänellä ja Harhama sotkeutui yhä lujemmin omien ajatustensa verkkoon, kiemurrella siinä epäilyn kynsien repimänä.

Taas kuluu aika. Jo sammuu iltaruskon railo taivaanrannalla, vaan tyttöä ei kuulu.

— "Ja tähdet palavat taivaalla kirkkaina? Eikö totta, isä Pietari?" — kyselee taas äiti.

— "Totta… totta, sisareni!"

— "No, Jumalan kiitos!" — huokaa äiti.

Sitten on hän hetken vaiti. Hän näkee jo himmeästi kuoleman hämärän maanraon… Hän muistaa miestänsä… illallista… elämäänsä… tytärtänsä… tuvanpesun… pyykin… Hän muistaa, että illallista ei ole, ei ole puhtaita vaatteita, tupa on pesemättä, Loolja-rukka on kuutamossa yksin, onnettomana, silmät kyynelissä. Lapset ovat nälkäiset, rinta on tyhjä. Murheen sumu sumentaa sairaan silmää… Hän huokaa raskaasti:

— "Ah, isä Pietari! Elämä on katkeraa savua…"

Harhaman sielussa värähti se ainainen elämän ja kuoleman kysymys. Kaikki peittyi hänen silmiltänsä katkeraan savuun. Munkki Pietari huokasi…

Jo on kuu korkeimmillaan. Jo syttyvät tähdet taivaalla, mutta vielä viipyy tyttö. Huoneessa on hiljaista. Äiti käy yhä levottomammaksi. Hän alkaa taas puhua:

— "Miks'ei Loolja jo tule?… Loolja rukka!… Kolmas päivä jo!… Hyvä, että on edes kuutamo ja Jumala turvana!… Kenties on hänellä hauskakin… Onhan mailmassa vielä hyviä ihmisiä, jotka eivät tee vääryyttä turvattomalle…"

Taas sipsuttelee hiljaisuus sukkasillansa huoneessa. Hämärän verkkokäpy suikkii sukkelampana, sen verkonsilmät pienenevät, tihenevät. Mutta tyttöä ei kuulu vieläkään. Äidin tuskanrauhanen vuotaa. Munkki Pietari käsittää mikä hetki on tulossa. Hän pyyhkii tuskanhien otsaltansa. Kädessään on hänellä kuolevan ihmisen lääke: Jumalansa veri. Eikä uskalla hän… Ei raskitse hän…

Mutta viimein voitti hänessä maallisen tunteen taivaallinen tunne. Hän lausui lempeästi:

— "Sisar! Jos on kivi sydämelläsi, heitä se pois! Kutsu Jumalaa nostamaan se pois! Ei ole niin suurta syntiä, jota ei Hän anteeksi anna, kun tunnustamme sen Hänelle."

Silloin levoton äiti särkyi, hajosi kuin saviastia. Hän purskahti raivoissaan itkuun ja huusi epätoivossansa:

— "Isä… isä! Minä olen tehnyt suuren synnin… Kuule kun tunnustan kaikki: Kun Loolja tuli kotiin ja lapset pyysivät leipää… Ai-jai-voi!… Ei ollut minulla leipää… Silloin sanoin minä: Loolja, kyyhkyläiseni… Entä jos menisit 'kävelemään'!… Kävelihän, sanoin, Katariina Ivanownakin ja on nyt naimisissa… Hän, kyyhkyläinen, itki… Itki poloinen… Oi minua onnetonta!… Mutta sitten hän tuli luokseni, suuteli minua ja sanoi: 'Äiti, minä menen… Kun ei vaan Nikolai ja isä saa tietää…' Ja nyt on jo neljäs päivä, kun meni. Loolja… rakas Loolja!"

Ja onnettoman äidin sielu repesi taas. Hän purskahti hillittömään itkuun, painaen kasvojansa puiseen päänaluslautaan. Harhaman sielua kalvoivat Hiiden myllyn muistot. Jokaisessa hermonpäässä poltti tuli. Munkki Pietarin jaloille kasvoille nousi taas harmaan tuhan väri. Harhama tarkasti häntä, toivoi ja oli näkevinänsä hänessä nyt sen, jolla on anteeksiantamisen avaimet vyöllä. Kohta kirkastuivatkin munkin kasvot. Hän valmistelihe lypsämään jumalallisista armonutarista lohdutusta onnettomalle. Kun äiti sai hiukan hillityksi itkuansa, kääntyi hän Pietarin puoleen pyytäen:

— "Isä Pietari! Anna minulle anteeksi Jumalan puolesta!… Lohduta minua!… Lue jotain Herran sanasta!"

Pietari otti raamatun taskustansa, avasi sen ja luki seuraavat sanat, jotka sattumalta avautuivat hänelle:

"Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan Poikansa, että jokainen, joka uskoo häneen, ei pidä kuoleman…"

Epätoivoinen äiti huudahti heikosti ja kysyi vapisten, varovasti, arkaillen:

— "Tekikö Jumala oikein, kun antoi ainoan Poikansa?"

— "Teki… Sillä Jumala on oikeus. Hän ei voi erehtyä", — vastasi Pietari.

— "Mutta enhän minä syntinen ole tehnyt muuta, kuin antanut Looljan maailmalle, että nuo toiset kahdeksan eivät kuolisi nälkään", — hätäili vapiseva äiti.

Molemmat miehet säpsähtivät tätä vertausta kuullessaan. Puuvuoteella viruva työmiehen vaimo kirkastui äkkiä Harhaman silmissä suuremmaksi, kuin Jumalan pojan äiti, suureksi, kuin itse se Jumala, jota hän hapuili ja loi. Äidin rakkaus loisti hänen edessänsä niin kirkkaana, niin tärisyttävän suurena, niin jalona ja ihanana. Työmiehen vaimo oli antanut rakkaimman lapsensa, ainoan tyttärensä, että toiset lapsensa pelastuisivat nälkäkuolemasta. Hän oli sen antanut vasta sitten, kun hänen oma sydänverensä hyytyi laihana veritippana nisän päässä nälkäisen rintalapsen huulien edessä! Mitä mahtoi tuntea tämä äiti silloin, kun sanoi ainoalle tyttärellensä: "Loolja! Menisit 'kävelemään'!"

Vanha kuusi, joka oli kerran hänelle antanut käkensä kukkua ja lintujensa laulaa onnea, ei ollut raaskinut ennustaa: "Sinunkin sydämesi läpi pitää miekan käymän."

Nyt oli se miekka käynyt hänen sydämensä läpi. Ainoa tytär oli maailmalla, että muut tulisivat pelastetuiksi. Mikä hirvittävä ristiriita leikkasi silloin kahtia äidin sydäntä! Näin miettivät Pietari ja Harhama, tuntien mitättömyytensä äidin rinnalla. He värisivät ajatellessaan, mitä mahtaa tuntea nälkään kuoleva äiti, jonka oli täytynyt lähettää rakkaimpansa lämmittelemään sydäntalveen kuutamossa… Heidän sielussansa valkeni kuva siitä pikku enkelistä, joka pelasti muita ruumiillansa. Se kulki kadulla, pujottelihe paheen lomitse arkana, kuin lintu, Jumala ainoana turvana, kylmä kuu ystävänä. Mustalle silmäripselle on jäätynyt kyynel. Se kimaltelee siinä kuun säteiden valossa, kuin kirkas helmi. Mutta helmen takana loistaa musta silmä, kuvastaen lapsen viatonta sielua…

Sitten tulee ohi kulkija… Hän näkee rauhallisen silmäparin ja helmen mustalla silmäripsellä…

Lohdutuksen sanat kuivuivat munkki Pietarin huulille… Hänen edessänsä oli ihmiselämän suuri arvoitus, sen suuri ristiriita: rikos hyveenä… Hän ei ollut koskaan ajatellutkaan niin pöyristyttävää elämän ristiriitaa. Alussa hän luuli Looljan itsensä lähteneen ja äidin tuskan johtuvan huonosta huolenpidosta… Vasta nyt, kun oli jo kuullut kaiken ja hämmästynyt vertausta, valkeni hänelle ristiriidan suuruus… Hän ei ollut oitis valmis sen rihmoja poikki leikkaamaan… Hän mietti hetkisen… Sairas vaikeroi… odotti anteeksiantamisen suurta sanaa… Hänen tuskansa yltyi… Hän rukoili epätoivoisena:

— "Isä Pietari, antakaa minun suudella kättänne!"

Munkki Pietari ojensi hänelle kätensä. Epätoivoinen suuteli sitä palavasti, kostutti sitä kyynelillänsä. Avutonna, kuin lapsi katsoi hän munkki Pietarin silmiin… Rukoilevana, epätoivoisena vaikeroi hän:

— "Isä Pietari!… Isä Pietari!… Voi isä Pietari!"

Munkki Pietari siunasi hänet ristinmerkillä.

— "Onko anteeksiantamusta?" — hätäili Nataalia.

— "On, sisar, on… Armonvirrat ovat ehtymättömät", — vastasi munkki Pietari… Hän oli ratkaissut elämän suuren ristiriidan. Vakuuttavalla äänellä lisäsi hän: "Sinun syntisi on sinulle anteeksi annettu."

Ja sitten seurasi rippi. Munkki Pietari avasi jumalallisen armon ja anteeksiantamisen rinnat. Ja niistä vuoti taas virvotus ihmissielun palohaavoihin…

Sairas rauhottui vähitellen. Uuden elämän aamurusko alkoi punertaa hänen sielussansa… Elämä alkoi hohtaa valopilkuissansa, sulhasta vartoen. Ikuisen rauhan mailta kuului pajupillin soitto. Sen kukkamaalta nyökyttivät kukat hänelle päitänsä. Kun kuoleman rauha jo levitteli liinojansa hänen sieluunsa, muisti hän taas tytärtänsä, huokasi ja lausui:

— "Loolja rukka!… Mutta kiitos, isä, että annoit anteeksi! Herra armahda meitä syntisiä!"

Munkki Pietari siunasi häntä ja vastasi:

— "Minä olen syntinen sinun edessäsi, sisar Nataalia… tuskin kelvollinen suutelemaan jalkojasi."

Silloin alkoi sairaan elämä pukeutua kaikkiin päivänpälviin, mitä elämässä oli ollut, kuten elämä tekee silloin, kun se ottaa vastaan kuoleman kihloja. Sen hameina häilähtelivät lapsuuden marjamatkat ja nuoruuden kauniit unelmat ja pajupillin soitto. Ja lähtevä katseli sitä onnellisena, kuin miehelään pukeutuvaa tytärtänsä. Lapsetkin olivat nyt ravitut, elämän likaiset vaatteet pestyt ja kuivuivat riuvutta. Hän suuteli vielä kerran Pietarin kättä kiihkeästi, väsyi, raukesi ja rauhottui sitten, kuin väsynyt matkansa suorittanut. Samassa tuli sisälle suutarin Annushka katsomaan sairasta. Hän puheli:

— "Sanoinhan minä sinulle, että on niitä vielä hyviäkin ihmisiä maailmassa… Jumala on armollinen. No kuinkas muuten!… Mutta sinä mitä teit?… Et uskonut… Tytön päästit kävelemään… No, tyttö meni… Mutta miten meni?… Meni viattomana, mutta palaa porttona… Siinä on sinulle, kun et uskonut!… Mutta semmoistahan se on köyhän elämä. Koko elämä on haukankynsi… Se vie ihmisen ja repii…"

* * * * *

Hän ei ehtinyt lopettaa, kun ovi avautui ja niin kuin pelästynyt lintunen lentää pesäänsä vaaraa pakoon, niin lennähti Loolja isänsä majaan häpeäänsä piilottamaan ja istahti arkana, kuin turvaton varpunen, äitinsä sängyn reunalle. Silmä oli kostea ja mustalla silmäripsellä kiilsi kuutamon lahja: jäätynyt kyynel. Mutta äiti riemastui, kun näki lapsensa, jonka elämä oli pesästä heittänyt ulos talven kylmään kuutamoon, missä petolinnut saalista etsivät, palaavan terveenä ja istahtavan pesän reunalle. Eikä hän kysynyt siltä: Mitä olet tehnyt? tai: Minkälaisena palaat?

— "Loolja!… Lapsukaiseni!… Kyyhkyseni!… Sydämeni!… Minun kukkani!" — huudahteli hän riemun valtaamana, levittäen sylinsä, kuin taivaan ikionnea vastaan ottamaan.

Mutta Loolja heittäytyi äänetönnä äitinsä jalkoihin, suuteli niitä palavasti, kostutti ne kyynelillänsä ja kuivasi huulillansa kyyneleet, hiljaa itkeä nyyhkyttäen. Sitten tarttui hän äitinsä kaulaan, puristi hänet rintaansa vastaan ja suuteli. Ja niin itkivät molemmat kauvan, äänettöminä ja katkerasti, silmä vasten silmää, huuli huulta vasten. Puuvuoteelta kuului ainoastaan hiljainen nyyhkytys. Jumalankuvan edessä palava lamppu valaisi huonetta himmeästi. Kyynel vuoti tyttären silmästä äidin silmään. Äidin suuri rakkaus ja lapsen rakkaus löysivät toisensa ja vaipuivat toistensa syleilyihin. Huoneessa tuulahti silloin kesäisen sunnuntaiaamun rauha, jolloin lapsi on palannut kaukaiselta maalta äidin mökille, jonka pihamaalla pihlaja kukkii parhaallansa, palssami punaa koko akkunan ja vilpoinen aalto huuhtelee rantakiviä, hiljaa loiskien, samalla kun järveltä kuuluu kirkkoväen veisuu ja järven takaa kirkonkellojen soitto…

Se oli sanaton anteeksipyynnön ja ymmärtämisen hetki. Elämän pestyt vaatteet valkenivat riuvulla yhä valkeammiksi.

Mutta tuonelan airut askaroitsi yhä sairaan sielussa. Se vilkutti nuoruuden muistoilla, sen päivän paisteella, pajupillin soittajalla ja marjoilla. Se hyväili morsiantansa, työmiehen vaimon valopilkkuihinsa pukeutuvaa elämää. Kun sitten Loolja nosti päänsä ja äiti näki hänen kauniit silmänsä ja kirkkaan kyyneleen mustalla silmäripsellä, muisti hän taas kesäisen päivän vanhan kuusen varjossa, lähteensilmän, marjatuohkosen ja tuoksuvan havun hiuksissansa. Hän kuuli pajupillin soiton… Ja taas näki sen nuoren miehen, jonka kauniit silmät Loolja oli perinyt…

— "Loolja!… Tyttöseni… Minun kyyhkyläiseni, armaani!… Anna anteeksi! Minä, Loolja, olen syntiä tehnyt… Minä olen syyllinen… minä… minä… minä yksin", — nyyhkytti äiti.

Mutta tytär tukahdutti hänen nyyhkytyksensä palavilla suuteloilla ja rukoili:

— "Äiti!… Hyvä, rakas äiti!…"

Eikä hän voinut muuta puhua. Eikä muuta tarvittu. Sydän ymmärsi nyt sydäntä… Se oli sovinnon suuri syysjuhla, elämän ristiriitojen selvitys.

Mutta äiti tunsi aikansa olevan tulossa. Hän tiesi sen tietämättänsä. Kuolema veti jo valkeita sukkia hänen jalkoihinsa. Lähtevä pyyhki elämänsä tomuja pöydiltä, puhdisti pirttiä. Hän huolehti pereen illallisesta… lastensa puhtaista paidoista… Elämän lähtökellot soivat…

— "Minun oma kukkani!… Minun armaani ja lintuni!" — puheli äiti, suudellen Looljan käsiä.

Ja taas vaikenivat kaikki. Hiljaisuus istui orrellansa salaperäisenä. Lapset olivat vaiti. Äiti katseli rakkaintansa. Hän halusi nähdä tyttärensä taas puhtaana, sen sielun tomut pois pyyhittyinä, sen elämän lattian pestynä. Mutta hän ei olisi raaskinut koskettaa kipeää kohtaa. Hän epäröi hetken… kaksi… kolme… Kuolema vilkutti. Vuoroon voitti hänessä äiti, vuoroon joku hämärä. Viimein tarttui hän tyttärensä käteen. Rukoilevasti, varovasti raotti hän hänen sielunsa silmänrakoa ja puhui:

— "Loolja, rakkaani!… Jumala on armollinen… Ja sinä, kyyhkyläiseni, olet aina ollut uskovainen… No, niin. Hän antaa kaikille anteeksi… Älä itke, rakkaani!"

— "Äiti… äiti!" — vaikeroi tyttö.

— "Älä itke, sydänkäpyni!… Jumala on armollinen… Kunhan me vaan kadumme… Me olemme kaikki syntisiä…"

— "Äi… äiti!" — keskeytti itkevä tyttö.

— "Älä itke, omani, armaani!… Äiti-rukkasikin on löytänyt rauhan", — lohdutteli äiti, tyttärensä kutreja silitellen. Ja molemmat purskahtivat taas itkuun.

Rakkauden kellojen hellimmät kielet soivat. Äiti rauhotteli lastansa. Tytär itki äitinsä takia. Kuoleman morsiameksi valmistuva elämä peseytyi kyynelissä.

— "Loolja, lapseni!… Kun me uskomme ja kadumme, niin Jumala antaa kuunvalonsakin meitä lämmittää… Eikö totta, isä Pietari?" — puheli äiti.

— "Totta, sisar… totta", — myönsi munkki Pietari.

— "Näet nyt, Loolja… Isä Pietari tuntee Jumalan sanan…"

Ja kun puhe jatkui, kun se suuri hiljaisuus jo kihlasi työmiehen vaimon elämää, ja välistä katseli orreltansa niin kummasti ja elämänpöly tunki kurkkuun, aukenivat salaiset rauhaset. Ihmissydänten ovet raottuivat. Onneton tyttö oli kohta rikki, kuin hajoamaisillansa oleva saviastia… Ja kun äiti vielä kerran koski kyynelissä kylpevää lastansa, hajosi se lopullisesti.

— "Kadu, lapseni!… Tunnusta isä Pietarille!… Hän antaa synnit anteeksi", — rukoili äiti.

Silloin ei tyttö jaksanut enää koossa pysytellä. Hän särkyi kokonansa, repesi kuin liina ja hajosi kuin astia. Itku nousi katkerana palana kurkkuun. Kyyneleet satoivat helminä silmäripsiltä. Parahtaen heittäytyi hän munkki Pietarin jalkoihin laattialle. Rauskaksi lyötynä, tomuksi hajonneena vaikeroi hän:

— "Isä Pietari!… Isä Pietari!… Voi isä Pietari!"

Isä Pietari, isä Pietari! — tunki epätoivoinen valitus Harhaman ja munkki Pietarin läpi. Äiti nyyhkytti. Kalpeat, värisevät lapset hätääntyivät ja alkoivat itkeä säälistä ja pelosta. Tuska oli puhkaissut pakahtuneet rinnat. Köyhyyden kylmässä pesässä alkoivat vuotaa kyynelrikkaudet, ihmisyyden jaloimmat, puhtaimmat aarteet, jotka nyt jalokivinä koristivat elämän orpolapsia. Turhaan kehotti munkki Pietari onnetonta tyttöä nousemaan maasta. Turhaan yritti hän häntä nostaa.

— "Isä, Pietari!… Minä olen syntiä tehnyt… Syntiä… syntiä… syntiä. Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi… anteeksi… anteeksi… anteeksi!" — parkui tomuksi hajonnut tyttö.

— "Nouse, lapseni, rakas lapseni!" — lohdutteli munkki Pietari. Mutta tyttö vaikeroi entistä viiltävämmin:

— "Minä olen langennut. Minä olen rikkonut, minä olen erehtynyt… Voi isä Pietari… isä Pietari… isä Pietari!"

Nyt kukki köyhyyden kylmä orjantappuramaa. Elämän katkera häkäsavu tunki henkeen. Äiti itki puuvuoteella, nälkäinen siskoparvi seisoi kyyneleet silmissä. Tytär väänteli epätoivonsa käsissä ja koko pere kiemurteli elämän jäisissä pitimissä. Tuskan hiki nousi munkki Pietarin otsalle. Onnettoman tytön valitus leikkeli Harhamaan tulikirjaimia, kirjoitteli Nikitinin sanoja: "Katso jälkiäsi, sinä ihmisrotta!… Sinä olet ajanut hänet kuutamoon, ei äiti… Täällä haisee sinun elämäntyösi…"

— "Voi, voi sentään!… Voi… voi… voi!" — valitteli Loolja, kasvot maassa, hiukset lattialle hajonneena…

— "Loolja, rakas Loolja", — vaikeroi äiti lohdutellen lastansa.

Vihdoin sai munkki Pietari hänet maasta nostetuksi. Kuin pientä lasta lohdutteli hän tyttö-polosta:

— "Rauhotu, lapsi!… Tunnusta Jumalalle. Hän on anteeksiantamus!"

Ja yhä kirkkaampina hohtivat kyyneleet elämän katkeran savun seasta, yhä tuskallisemmin kiemurteli onneton pere elämän jääpitimissä.

— "Minä tunnustan… minä tunnustan… tunnustan… tunnustan… tunnustan", — parkui tyttö polvillansa, syleillen munkki Pietarin polvia. Avuttomana, kuin lapsi, katsoi hän munkki Pietarin silmiin.

Ja sydän avautui… Itsestänsä vuoti sieltä lapsen avomielinen tunnustus. Se oli ristiriitojen rippi. Kirkas lähdevesi pulppusi suon mustasta mudasta: Korkein hyve puhkesi ihanana kukkana rikoksen ja paheen nupusta. Loolja nyyhkytti:

— "Isä Pietari!… Kuule minua! Kun viime lauvantai-ilta lähestyi ja olin lopettanut viikon työt isäntäväen luona, ajattelin: Huomenna on pyhäpäivä. Vien äidille sen ruplan, jonka olin kuukausipalkasta säästänyt… Kaksi kopeekkaa jätin itselleni, ostaakseni vahakynttilän Kasaanin Jumalan-äidille… Mutta mitä on rupla, kun äiti kärsii nälkää ja kahdeksan veljeä pyytävät häneltä leipää… Illalla tulevat sitten työstä veli ja isä kylmään kotiin… Voi isä Pietari… isä Pietari!…"

— "Rauhotu, Loolja!… Jumala on armollinen",- lohdutteli munkki Pietari.

— "Niin… Eikö totta?… Hän on armollinen. Se oli niin raskasta… Äiti nälässä… nälkään kuolemassa… Nythän on talvi ja kalmisto on kylmä… Isä Pietari: Antaahan Jumala äidin elää kesään?… Kesällä on lämmin ja kalmistossa on kukkiakin… Antaahan?"

— "Kyllä, Loolja, Jumala on armollinen ja tietää jokaisen oikean ajan", — lohdutteli munkki Pietari. Ja taas vuotivat kyyneleet ja kuuluivat itku ja huokaukset. Loolja jatkoi:

— "Ja sitten nuo pienet siskot!… Ne olisivat jääneet, kuin varpusenpojat, jäiselle varvulle… Ai-jai jai!… Isä Pietari, isä Pietari."

— "Kyyhkyseni…armaani! Älä itke!" — nyyhkytti äiti. "Tunnusta isälle!… Tunnusta!"

— "Niin, isä Pietari!… Eihän minulla ollut muita maailmassa… Ja mitä minusta itsestäni… minun ruumiistani!…"

Ja yhä täydellisemmin aukeni sydän, yhä nopeammin vieri kyynel. Loolja painoi päänsä Pietarin polviin ja itki katkerasti. Hieman rauhotuttuansa hän jatkoi nyyhkyttäen:

— "Kun lähdin kotoa, paistoi kuu niin kirkkaasti taivaanlaella… Tähdet paloivat sen ympärillä… Mutta minä pelkäsin kuuta… Minusta tuntui, että Jumala katsoo sen takaa minua…"

Taas purskahti hän katkeraan itkuun. Särkynyt sydän hajosi. Äiti itki. Siskot olivat vaiti. Suurena, kuin Jumala, kohosi läsnäolijoiden edessä ihmissydämen suuri ristiriita. Se kohosi hirvittävänä ja kauniina samalla aikaa, nousi kuin purppuroiva suunnattoman suuri päivänpyörä elämän savuista, suureni, kohosi ylemmä ja kirkastui verikirkkaaksi.

— "Loolja, Loolja! Jos tuntisit Jumalan, et Häntä pelkäisi, sillä Hän on hyvyys", — lohdutti munkki Pietari tuskanhiki otsalla. Harhama paloi omassa tulessansa.

— "Niin… Eikö totta?… Miten hyvä Hän on! Minä pelkäsin Häntä suotta! Käännyin jo kotiin… mutta muistin taas äidin… kylmän kalmiston ja yhdeksän siskoa… ja isän ja Nikolain ja… ja… ja… Se oli varmaankin Jumala, joka muistutti… Eikö totta?" — hätäili Loolja…

— "Jumala oikaisee erehtyneiden ajatukset, kun Hänen aikansa on tullut", — vakuutti Pietari.

— "Siinä sen nyt kuulet, lapseni!… Johan sanoin, että Jumala ei hylkää", — vaikerteli äiti. Loolja jatkoi: "Minä pakenin silloin kirkkoon, Kasanin Jumalan äidin luo… Hänelle minä sytytin vahakynttilän, lankesin Hänen kuvansa eteen ja rukoilin…"

— "Mitä, mitä, lapseni?" — hätäili äiti. — "Mitä kyyhkyseni, rukoilit?"

"Minä rukoilin: 'Jumalan pyhä Äiti, Sinä joka olet kantanut Jumalan Pojan! Anna minun tehdä syntiä tämä kerta, että äiti ja isä ja veljet sen kautta pelastuisivat! Ja jos minun ruumiini tulee Sinulle saastaiseksi, niin minä tuon sen sijasta Sinulle puhtaimmat vahakynttilät. Aamuin ja illoin itken minä polvillani kyyneleitä Sinun ja Poikasi edessä… Minä istutan kukkasen astiaan; minä kastelen sitä kukkaa joka päivä kyynelilläni… Ilmestymisesi päivänä minä tuon Sinulle sen kukan joka vuosi uhriksi… Vaihda minun viattomuuteni kukkiin, puhtauteni kyyneleihini! Suo minun tehdä syntiä ainoastaan tämä kerta!'…"

Harhama värisi, kieppuen jumalatulien liekissä. Häntä huumasi kaikki, mikä oli suurta. Kuten ennen hänet oli huumannut ihmiskurjuuden suuruus, niin tempasi hänet nyt mukaansa ihmissydämen ristiriidan suuruus. Hän värisi sen edessä, kuin sen suuren Hämärän edessä, josta hän kehräsi mietteittensä verkkorihmat. Hänessä nosti päätänsä sama peto, joka oli hänessä herännyt Hornan luolassa. Hän olisi tahtonut nähdä ristiriidan puhkeavan vielä hirvittävämpänä: suurempana, nähdä sen, väristä sen edessä hajanaiseksi tomuksi.

Hänen henkensä hapuili aina äärettömyyden rajoja, sairaloisesti ja sokeasti, kyselemättä silloin mitään, seuraten ainoastaan omaa epätervettä kuumettansa.

Mutta kohta alkoi hän taas selvitellä ristiriidan näkymättömiä rihmoja. Loolja itki ja vaikeroi ja jatkoi tunnustustansa:

— "Sitten… sitten!…" — Niin: Äidin kyynel kiilsi hänelle pimeässä. Kuolema hengitti hänen sänkynsä vieressä… siskot värjöttivät varvulla… isä ja veli palasivat nälkäisinä…

Tyttö oli silloin voittanut itsensä: Hän uhrasi parhaansa…

Ja nyt tuijotti tapahtuman todistajia vastaan taas se salaperäinen elämän ongelma, se suuri ristiriita: rikos hyveenä. Se tuijotti hämäränä, tutkimattomana, syvänä kuin vuoren pimeä suppilo. Naisen alhaisin rikos loisti Harhaman silmissä, kuin Neitsyt Maarian kunniakehä. Nainen oli hänen mielestänsä rukoillut ihmiskunnan kauneimman rukouksen, silloin kun se rukoili saada tehdä syntiä, pelastaaksensa sillä äitinsä ja siskoparven. Hän oli vienyt puhtaimman uhrin, kun vei oman ruumiinsa lian alttarille…

Taas itki tyttö katkerasti. Yhä täydellisemmin hajosi rikkilyöty sydän. Yhä katkerammin itki sairas äiti ja rikki revitty tyttö. Loolja lopetti:

— "Ja Jumalan pyhä Äiti katsoi minuun niin lempeästi. Oi… joi… joi!… Ja kynttilä tuikki niin kirkkaasti. Se vahvisti minua… Voi isä Pietari, isä Pietari, isä Pietari!…"

Nyt oli koko hänen sydämensä hajonnut tomuksi. Ei ollut siinä enää salattua sopukkaa, mihin synti voisi kätkeytyä. Lopun kertoi hän tuontuostakin purskahtaen raivoisaan itkuun. Kuu oli paistanut kirkkaasti. Hän oli kulkenut arkana, kuin metsän pikku lintu, joka pyrähtää oksalta oksalle, petolintua paeten… Sitten oli hänet kohdannut parooni Geldnersin vanhin poika… vienyt hänet Hiiden myllyyn… Hänelle oli hankittu hiukan puhtaita vaatteita… Hän oli värissyt… oli kätkeytynyt, kuin pesäänsä pakeneva linnun poika… Hän oli rukoillut… itkenyt… vetäytynyt vuoteen nurkkaan sykkyrään… kärsinyt… itkenyt, rukoillut ja taas itkenyt ja värissyt…

Seuraavana päivänä oli Geldners pitänyt häntä vielä luonansa. Pois päästyään oli hän sytyttänyt vahakynttilän Jumalan-äidille… Hän oli pelännyt ihmisten katseita, oli lentänyt vapisten äidin sängyn reunalle…

Tyttö oli tullut leivän hausta…

Äiti ja tytär itkivät taas. Särkyneet sydämet olivat nyt Herran edessä täydellisesti tomuna. Loolja lopetti tunnustuksensa katkerasti itkien:

— "Isä Pietari! Sinä olet Jumalan palvelija… Nikolai rakastaa sinua ja sinä rakastat köyhiä… Voitko antaa anteeksi?"

Ja hän katsoi Pietarin silmiin niin viattomana. Hän oli polvillansa hänen edessänsä niin puhtaana, kuin voi olla ainoastaan se, jonka on kantanut Jumalan äiti ja joka itse on uhrannut itsensä, että äiti ja veljet sen kautta pelastuisivat kuolemasta. Avuttomina, rukoilevina odottivat Pietarin sanaa hänen silmänsä, joita kyynelien koristamat mustat silmäripset varjostivat.

Harhaman ja Pietarin silmissä kiilsivät kyyneleet. Kaikki ihmissydämen hellät kielet soivat, kun elämä oli niitä näpännyt. Munkki Pietari lausui rukoilevalle tytölle:

— "Loolja-rukka! Ei Jumalalla ole sinulle mitään anteeksi annettava. Sinä olet synnitön." — Ja hän siunasi katuvaa tyttöä.

Vielä kerran avautuivat kyynelvirrat, kuivuivat ja taas avautuivat. Rauhan ja kiitollisuuden kukkaset alkoivat puheta. Matkavalmis äiti teki ristinmerkin ja kuiskasi:

— "Kiitos Sinulle, rakas taivaallinen Isä, armostasi!"

Syntyi taas hiljaisuus. Elämän ristiriitojen rihmat oli ripustettu orsille ja selvitelty epäselviksi vyyhdiksi, kuin valkenevat rihmat. Ne valkenivat siinä, selkenivät kuoleman kirkastamina ja sekottuivat taas elämän savuihin. Harhaman ajatukset sotkeutuivat lopulta taas kokonansa niiden vyyhtien rihmoihin.

Niin karkeloivat elämän selvyys ja epäselvyys. Rikos kirkastui hyveeksi, hyveenä se taas oli vaatinut anteeksiantamusta ja sovitusta ja kyyneliä ja tuskia. Nekin oli saatu jostain näkymättömästä lähteestä. Kaikki alkoi rauhottua, Loolja nousi rauhallisena, suuteli munkki Pietarin kättä palavasti, otti taskustansa Geldnersiltä saamansa rahat ja pani ne pöydälle. Sen tehtyä suuteli hän äitiänsä, veljiänsä ja sisarpuoltansa. Hänen silmänsä olivat turvonneet itkusta ja itkukouristukset nousivat kurkkuun, mutta katse oli rauhallinen. Huoneessa vallitsi täydellinen kesäisen sunnuntain Herran rauha. Tyttö oli tullut kotia… Alkoi juhla. Lintu liversi jo elämän kukkivan pihlajan oksalla, lämmin aalto hyväili rantakiveä. Kuului paimenen huilun soitto jo sinisen järvenselän takaa, läpi heilimöivästä rukiista nousevan savun, häämöitti kirkon tornin risti. Ja sitten kuului taas järveltä kirkosta palaavan kirkko väen veisuu ja kumahti kirkonkellojen soitto… Se oli kotiatulon juhla…

Paljon kärsinyt äiti oli saanut rauhan. Koti oli nyt puhdas, sen tomut pois pestyt… Lapset olivat saaneet illallisen ja puhtaat pukimet… Elämän likaiset vaatteet olivat pestyt ja kuivuivat riuvulla ja ristiriidat selvenivät orrellansa.

— "Nyt Sinä, Herra, voit antaa minun mennä maan multaan nukkumaan", — lausui äiti rauhallisena, kuoleman sormi silmäluomella…

* * * * *

Harhaman sielun täytti selittämätön tunne. Hän näki, kuinka ihmiset särkyivät, kuin saviastiat, ja laskivat rauhallisena tomuna näkymättömän Jumalan jalkojen juureen, lepäämään taistelujen ja tuskien loputtua. Ja tomulle laski taivaasta Jumalan lupaus synnin anteeksi antamisesta, kuin keväinen sade laskee kuumaan tuhkaan. Jumala-usko synnytti siinä uuden elinvoiman. Hento oras nousi nopeasti. Se kasvoi varreksi, heilimöi pian ja kantoi kukan ja hedelmän: uuden ihmisen. Harhama punnitsi taas munkki Pietarin sanoja. "Sinä et tiedä, miten suloista on saada särkyä, kuin saviastia Jumalan jalkojen juureen". Hän olisi tällä hetkellä antanut kaikkensa, jos olisi saanut tämän ihanan Jumalauskon, joka hänet nyt kokonaan hurmasi. Hän käsitti taas hetken ajan niin elävästi, että tähän tuskanhuoneeseen, näille särkyneille mielille, ei mikään muu olisi voinut heittää vilpoista vettä, kuin usko näkymättömän Jumalan kaikkivoipaan, loppumattomaan armoon, joka pulppusi niille, kuin raikas lähdevesi kosteikossa, jonne erämaan nääntynyt matkustaja on saapunut. Ja hän ajatteli: "Joka itse ei tätä erämaan lähdettä tarvitse, onko hän oikeutettu sen tukkeamaan muilta, jollei hän voi sen sijalle asettaa vesiastiaa, josta ei koskaan lopu raikas vesi?" "Mutta toiselta puolen", — järkeili hän taas, — "miksi sallii kaikkivoipa Jumala tämän kaiken sitten tapahtua? Miksi päästää Hän ihmiskurjuuden noin hirvittäväksi?"

Hänen elämänsä ainainen tulitutkain asettui taas hänen eteensä.

Ja kun kaikki oli rauhottunut, otti Loolja rukouskirjansa, ja laskeutuen polvillensa äitinsä puuvuoteen viereen, luki hartaalla äänellä:

— "Isä meidän, Joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon Sinun nimesi! Lähestyköön Sinun valtakuntasi! Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa, kuin taivaassa! Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme! Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme velvollisillemme! Älä johdata meitä kiusaukseen! Mutta päästä meitä pahasta! Sillä Sinun on valtakunta ja voima ja kunnia ijankaikkisesti."

— "Amen!" — lausui hän lopuksi rauhallisena, tehden ristinmerkin.

— "Aamen! Aamen!" — kertasi sairas äiti rauhallisena, tehden hänkin ristinmerkkinsä.

* * * * *

Talviyö oli jo joutunut. Kuu koreili taivaan kirkkaana morsiamena. Sen korkeat tanhuat olivat tähdillä sirotellut.

Eteisestä kuului ääniä ja askeleita. Äkkiä avattiin ovi ja sisään astui oikeudenpalvelija talonmiehen seuraamana. Hän kaivoi nopeasti salkustansa erään paperin ja kysyi:

— "Täälläkö asuu Petrofien pere?"

Kukaan sisällä olijoista ei vastannut. Talonmies alkoi selittää:

— "Itseään ei ole kotona… Tehtaassa käy työssä. Mutta eukko tuossa on hänen eukkonsa… Nouse ylös, eukko!…"

— "Saman tekevä!" — keskeytti oikeudenpalvelija. — "Eukko, tai mies. Mitä varten eukko päivällä makaa?… No, maatkoon! Hiis hänestä!… Täällä on verokuitti… Eh, eukko!… Onko millä maksaa?… Tavaroita täällä ei ole…"

Puhuessansa huomasi hän Looljan pöydälle jättämät rahat ja huudahti:

— "Mutta rahaa vetelehtii pitkin pöytiä… No, jumalankiitos! Kenen nämä rahat ovat? Eivät suinkaan teidän?" — kysyi hän munkki Pietariin ja Harhamaan kääntyen.

— "Ei", — vastasi munkki Pietari. Loolja ja äiti katselivat tapahtumaa välinpitämättöminä.

— "Siis talon herrasväen… Ja vielä puhutaan köyhyydestä!… Kymmenruplainen aivan!… Kukapa olisi uskonut, että tulemme näin hyvään aikaan!… Vero kahdeksan ruplaa… kopeekoineen… No, kopeekat ovat aina pikku asioita, kun ruplista selviää… Onko kenellä särkeä?… Ei kellään ole… Ei ole, niin ei ole… Tulkoon tyttö kansliasta noutamaan loput takaisin!" — puheli oikeudenpalvelija, työntäen rahan taskuunsa. Lähtiessänsä jätti hän valmiiksi kuitatun paperin pöydälle, jatkaen puheluaan:

— "Toivotan terveyttä!… Vero on maksettu; mikä silloin on eläessä!… Onko eukko jo kauvan sairastellut?… No sairastelkoon!… Mitäpä elämä muuta onkaan, kuin tautia… Herra isä, herra isä!… Tautia ja onnettomuutta on koko elämä. Minutkin hylkäsi vaimo… poika karkasi Amerikaan, päällikkö kiukuttelee… Entä Te, munkki? Mitä varten täällä?… Asialla?… Kuinkas! Tietysti asialla!… Ja Te, herra?… Tietysti myös asioilla!… Vielä tuossa kysyä!… No, jääkää Herran haltuun!… Herra isä, herra isä!… Semmoista se on tämä elämä… Elämä on yhtä ainoaa hammastautia…"

Oikeudenpalvelija lähti. Äiti ja tytär suutelivat toisiansa sanattomina. Molemmat tunsivat tyydytystä, kun rahat hävisivät pöydältä, missä ne olivat olleet, kuin verenhinta. Se oli viimeinen pilkku, joka enää tahrasi Looljan viatonta sielua. Nyt oli sekin tahra poissa. Työmiehen tytär seisoi äitinsä vuoteen vieressä taas yhtä viattomana, kuin äsken puhennut kukka. Hänen sielunsa oli nyt yhtä kirkas, kuin silmänripsellä kiiltävä kyynel. Lopullinen helpotuksen ja kiitollisuuden huokaus pääsi rauhottuneen äidin ja puhdistuneen tytön rinnasta, kohoten Jumalalle, kuin puhtaan uhri tulen rauhallinen savu, joka nousee hiljaa uhrilehdosta, koivun oksien lomitse, tyyneen, poutaiseen ilmaan.

* * * * *

Harhama tarkasti oikeudenpalvelijan jättämää paperia. Sen oli allekirjoittanut sama parooni Geldners, joka oli onnettomalta tytöltä ostanut sen, mikä sille oli olemuksessansa kalleinta ja pyhintä… Tämä parooni Geldnersin vanhin poika oli alkanut loistavan virkauransa ylhäisten piirien suosikkina. Hänestä toivottiin tulevan yhteiskunnan tukipylvään. Harhama ojensi paperin munkki Pietarille. Surun synkkä pilvi nousi Pietarin otsalle, kun hän luki allekirjoituksen. Hän lausui sortuneella äänellä:

— "Yhteiskunnan tukeet ovat liika raskaat… Mädännyt perustus täällä pohjalla ei kestä niiden painoa. Ja kun perustus särkyy, täytyy sen kannattamien tukipylväidenkin sortua…"

Harhaman silmissä häilähtelivät vallankumouksen verivaatteet, kuin kiehtovat hameet. Hänestä pursusi epäselvä viha. Munkki Pietari pyyhki kylmän hien otsaltansa, huokasi ja lausui:

— "Ah!… Maailmassa on niin paljon tuskaa… Kuka voi sen lieventää?"

— "Jumala", — lausui siihen vakuuttavasti sairas äiti, joka oli kuullut munkin viime sanat.

Syntyi hiljaisuus. Sairas katseli haaveillen huoneen likaista kattoa. Hän näki sieltä jotain himmeää, aina kirkastuvaa. Hän näki elämänsä jo loistavan valo pilkuissansa suuren, kylmän sulhasensa rinnalla ja kuuli hääviulujen hiljaista soittoa, rauhottui ja lausui hiljaisella äänellä, haaveillen:

— "Nyt se jo selkenee!…"

Hän tarkotti sitä elämänsavua… Elämä avautui hänelle jo, kuin vedensilmä. Se pyöri kauniina ja nieli häntä suppiloonsa… Elämän sijalle kirkastui veden suppilon pohjalta kuoleman silmä ja vaaleni aamuruskoinen kaiken-häviö…

* * * * *

Öinen avaruus kiteili kirkkaana, ilma helisi kylmän helyissä. Suuri vieras oli tulossa:

Etäältä, kuulopiirin rantamilta, alkoi kuulua sielumessun mahtava sävel, hiljaisena hyminänä. Sitä kuullessa vaikeni jokainen. Elämänpöly teki sille tietä, sen savu haihtui, sillä se oli kuoleman laulu, jonka edessä kaikki lakit nousevat, kaikki polvet taipuvat… Laulu läheni. Se alkoi kuulua selvemmin.

— "Kuollutta viedään", — kuiskasi sairas äiti hei kosti. Muut, paitsi Harhama, tekivät ristinmerkin.

Kuolleiden laulu kuuluu yhä lähempää. Hyminä kovenee veisuuksi… Sävel selvenee… Nyt voi jo erottaa sanoja.

— "Miksi näin myöhään kuollutta viedään?" — kuiskailee sairas itseksensä elämänsä vedensuppilosta. Munkki Pietari huokaa. Hän käsittää jo, että kärsimyksien kalkki lähestyy tätä surunhuonetta. Harhaman sielussa värisee kaikki.

Sielumessu kuuluu yhä lähempää. Se helisee jäisissä kylmän kanteleissa… Nyt se kuuluu jo valtaavana. Voi huomata, että tuhannet ihmislapset tunnustavat kuoleman suuruutta, laulamalla sen laulua. Nyt tunnustavat ne sen valtaa jokaisen yli.

"Sun viikatteesi kaataa jokaisen. Jokainen pakoaskelkin vie syliisi: sun hautaasi."

— "Miten ihanaa!" — kuiskaa sairas. Hänen elämänsä vedensuppilo kirkastuu vesikaaren väriseksi.

Kuoleman niittoväki lähestyy riemukulussansa. Yhä valtaavampana kuuluu sen voittolaulu. Nyt tunnustavat ihmispoloiset rikkauden, säädyn ja aseman mitättömyyttä kuoleman edessä, Ne laulavat kilvan:

"Sun yrttitarhasi on kalmisto. Sen portille sä johdat kaikkien tiet. Et katso sukuun… säätyyn… rikkauteen. Ne kaikki, kaikki sulle on tomua, tuhkaa vaan."

Elämän ristiriidat selkenevät selkenemistään. Suuren tulijan viikatteet leikkelevät jo poikki sen sotkeutuneita pohjukoita. Kaikki huoneessa olijat istuvat äänettöminä ja hartaina, kuin Herran huoneessa. He odottavat sen suuren tuloa… Koko elämä odottaa ristissäkäsin… Ja yhä valtaavampana kuuluu kuoleman laulu. Nyt voi jo erottaa, että sitä laulavat kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat edelleen kuoleman suuruutta. Ne ylistävät sen lahjomattomuutta:

"Et hylkää sinä ketään… et ketään. Et katso asemaan. Sun yrttitarhassasi lepää kerjäläinen rinnalla kuninkaan."

— "Miten kaunista!" — huokaa sairas äiti. Lohdutuksen raikkaat vedet virtaavat hänen elämänsä kuumille poroille… Hän muistaa… hän muistaa nyt paljon: Maailmassa ei häntä oltu päästetty rikkaiden portaille… Se oli hänen päiväpalkkansa… Mutta kun suuri kuolema tulee, joka ei hylkää ketään, vie se hänet yrttitarhaansa, kalmistoon. Se valmistaa hänelle vuoteen kuninkaan viereen… Kun sitten päivä paistaa, tai on kuutamo, levittää vanha kalmiston kuusi tumman varjonsa kaikkien heidän ylitse, saman varjon kaikille… Niin miettii sairas… Eikä hän nureksi enää päiväpalkkansa pienuutta… Hän ajattelee jotain himmeää. Vihdoin lausuu hän heikolla äänellä:

— "Nyt se savu jo haihtuu…"

Eikä hän itse tajua, mikä nyt haihtuu. Hän näkee vaan kuoleman valkeiden liinojen heilahtelevan, kun hänelle laitetaan vuodetta kuninkaiden viereen, kuoleman rauhalliseen makuuhuoneeseen.

Yhä valtaavampana ja likempää kuuluu kuoleman laulu. Kymmenet tuhannet ylistävät kuoleman asuntojen rauhaa ja ihanuutta. Ne laulavat:

"Sun yrttitarhassasi on rauha ikuinen: Ei risahda siellä oksa. ei häiritse siellä huoli sun nukkuvien vieraittesi rauhaa."

— "Ei ole siellä huolta, ei tuskaa", — helisee jäinen ilma.

Sairas äiti sulaa, kuin vaha. Kuoleman asunnot avautuvat hänelle ihanina taivaan saleina, sen kalmistot paratiisien puutarhoina, joissa on ikuinen rauha ja lämmin kesäöinen kuutamo ja ainainen kaunis kirkon kellojen soitto kuuluu kaukaa. Kyynel kiiltää syvällä luisessa silmäkuopassa. Kaikki odottavat, värisevät… Yhä likempää kuuluu suuri laulu. Se kuuluu jo pauhuna. Sitä laulavat kymmenet ja kymmenet tuhannet. Ne tunnustavat taas kuolevan valtaa ja sen suuruutta:

Suuri on sinun valtasi. Suuri olet sinä, kuolema. Ei kukaan, ei kukaan sun kalmistoas kiertää voi. Ei kukaan voi…

— "Ei kukaan voi… Ei kukaan… Ei kukaan, ei kukaan," — vastaa kaiku, tullen kuin ihana enkelilaulu jäisen taivaan tähtikiteisestä holvista. Munkki Pietari hikoaa ja värisee. Hän rukoilee itseksensä:

— "Jos se on mahdollista, ota pois tämä kalkki onnettomalta äidiltä! Säästä häntä!"

Kuoleman suuri riemukulkue lähestyy. Sen laulu täyttää taivaat ja maat. Sairaalle avautuvat taivaan salit yhä kirkkaampina. Kaikki himmenee niiden loistosta. Hän kuiskaa hiljaa:

— "Nyt himmenevät tähdet… Ne poloiset pääsevät jo nukkumaan."

Loolja tylsistyy. Hän ymmärtää jo himmeästi, mitä äidin puheet tarkottavat. Hän hätäytyy, rauhottuu ja uudestaan hätäytyy. Harhaman silmissä pimenee huone ja kaikki haihtuu kirkkaaseen jumalatuleen. Laulu kuuluu yhä valtaavampana. Ihmiset ylistävät kuoleman armottomuutta, laulaen:

"Sinä taivutat kaikkien polvet. Sinä masennat kaikki. Sinä kaadat kaikki. Sinun armottomuudellasi ei ole vertaa."

— "Nyt kirkastuu taas kaikki", — iloitsee sairas.

— "Isä, jos et voi säästää häneltä tätä kalkkia, jos tahdot, että hänen täytyy se juoda, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!" — rukoilee munkki Pietari itseksensä.

Ja yhä likenevät ne kymmenet tuhannet, jotka tuovat elämän suurta kalkkia, kantavat sitä, kuoleman riemulaulua laulaen, kurjuuden kotiin. Huoneessa olijat istuvat hartaina, kädet ristissä, tuntien mitättömyytensä kuoleman edessä. Harhama ja munkki Pietari hikoavat, tietäen, mikä on tulossa… Sitten heikkenee laulu. Se lakkaa osaksi kuulumasta, kun kuoleman voiman tunnustajat kiertävät rakennuksien taitse… Taas alkaa se pauhata… Se kovenee, lähenee… Äkkiä alkaa se kuulua portailta… Sitten täyttää mahtava sävel pimeän käytävän. Kaikki hämmästyvät.

Harhama pingottuu jänteeksi. Laulu tulvaa, kuin koski maanpakahtumasta. Mullanlapset saapuvat kuoleman heinäväkenä, tunkeutuvat pimeään käytävään ja tunnustavat kuoleman suuruutta yhä hartaammin.

He todistavat:

"Et kierrä sinä taloa, et valitse sinä ovea. Käyt majaan halvimpaankin, luo porttojenkin. Suuri olet sinä kuolema."

— "Suuri olet sinä kuolema… Suuri olet sinä, suuri," — kumisevat maanalaiset luolat… Ihmiselämä odottaa tulijaa, kädet ristissä… Saatto lähestyy ovea. Äiti ja tytär katsahtavat toisiinsa hätääntyneinä… Aavistus raapii heitä terävin kynsin. Ovi avautuu… Pereen isän palaneet ruumiin jäännökset kannetaan paareilla sisälle… Saattajat laulavat nyt ylistystä kuoleman armottomuudelle, joka on niin suuri. He ylistävät sitä paljain päin, veisaten:

"Et kierrä sinä kotia, et sääli sinä perettä; et lasta… vaimoa. Et ketään… et ketään."

— "Et ketään… Et ketään… Et ketään", — kertailee kaiku loppumattomiin.

Pimeä käytävä on pakahtua laulun sävelestä, joka ylistää kuoleman armottomuuden suuruutta. Se kertaa loppumattomasti:

"Et sääli ketään… Et ketään… Et ketään… Et ketään."

* * * * *

Suuri vieras oli tullut… Oli tullut vieraiden vieras… Kantajat, Hornan luolan pedoksi kiihtynyt väki, laskevat paarit laattialle, päät paljastuvat ja laulu vaikenee. Nikolai, joka oli yhtenä kantanut, seisoo murtuneena paarien vieressä, joilla lepäävän isänsä ruumiin jäännökset hän oli peittänyt rikkinäisellä takillansa. Kaikki seisovat sanattomina… Huoneeseen leviää palaneen ruumiin käry… Kuluu hetki… toinen… Ei kukaan hisahda… Ollaan kuin kuoleman rauhanmajassa, jossa ei tohdi oksa risahtaa… Loolja ja äiti vapisevat, eivätkä tiedä miksi… Harhama tylsistyy ensin. Mutta kaiken tuskansa keskellä kohoaa hänessä kohta taas musta ihmispeto. Hänestä haihtui säälintunne. Hän värisi taas suuruuden edessä. Ihmiskärsimys tapaili kerrankin hänen hurjien mietteittensä siipienkärkiä… Hän vapisi kurjuuden edessä, kuin viritetty viulunkieli, ja kurjuus alkoi kirkastua hänelle suuruutensa kautta siksi jumalaksi, jota hän hapuili, alkoi kirkastua ja sulautua sen suuruuteen.

Munkki Pietari tekee ristinmerkin. Sitten tuijottaa koko väki elämän kalkkiin, mitään ymmärtämättä. Kaikki ikäänkuin pelästyvät sen edessä. Kuoleman saattoväki seisoo paljain päin. Huoneessa on puolipimeä. Kaikki on mykkää, synkkää… Kaikki värisee, odottaa. Vihdoin kohottaa Loolja takin lievettä ja tuntee isänsä muodottomat, palaneet kasvot.

— "Isä!" — parahtaa hän ja vaipuu lattialle, kuin märkä, maahan viskattu vaateräsy. Parahduksen kuullessaan kohottautuu sairas äiti, näkee kamalan näyn, paljastetun ruumiin jätteet, sen muodottomat kasvot… Ja käsittäen kaiken, parkaisi hän pitkään:

— "Voi-iii!"

Se oli sydäntä vihlova huuto. Sen päästettyänsä vaipuu sairas puuvuoteelle. Kaikki seisovat äänettöminä, kuihtuneet, ryppyiset kasvot kyynelien kastelemina. Ainoastaan Nikolai on kylmä ja synkkä kuin hauta. Hän nostaa vapisevan sisarpuolensa ylös, katsoo hänen silmiensä sisimpiin ja lausuu kylmänä:

— "Loolja, minä tiedän kaikki… Geldnersin palvelija on minulle kertonut."

Loolja vapisi ja oli johonkin syvyyteen vajoamaisillaan ja koetteli pysytellä ylhäällä ja pelastua, estää vajoamistansa. Veli- ja sisarpuoli katsoivat toistensa silmiin. Niissä katseissa oli mittaamaton määrä ihmistuskaa. Niissä oli avuttomuutta, harrasta rukousta ja sen anteeksi pyyntöä, mitä oli tapahtunut. Niissä oli palava anteeksi-anomus yhteiskunnan puolesta, niiden olojen puolesta, joiden liejussa kurjuus oli orastanut, kasvanut elämänpakoksi, jonka alle on sortuminen. Harhama värisi sitä nähdessään ja odottaessaan lopputulosta. Hän näki Looljan vapisevan, avuttomana, rukoilevana, näki kuinka hänen katseensa odotti velipuolen vastausta, tuomiota tai anteeksiantamista. Kyyneleet karpaloivat virtana, helmeillen mustilla silmänripsillä. Suupielessä näkyi tuskanväre. Kaikki tapahtui nopeasti. Ja kumminkin tuntui hetki vuosipitkältä… Se oli tuskan hetki… Läsnäolijat olivat ymmällä…

— "Loolja!" — lausui lopuksi Nikolai ja avasi sylinsä.

— "Nikolai!" — huudahti Loolja, heittäytyen veljen avattuun syliin. Veli puristi hänet rintaansa vastaan. Sisaren nyyhkytys tukahtui veljen poveen. Seurasivat äänettömyyden suuret silmänräpäykset. Kyynel vuoti hiljaa. Kaikki muu vaikeni. Ainoastaan kuolema tirskutti hiljaa seinänraossa.

Nikolai, joka ei tietänyt äidin osuudesta asiaan, kääntyi tämän puoleen avataksensa kaikki ja sovittaaksensa äidin ja tyttären.

Ne hetket olivat hänen henkensä nousuhetkiä. Työmies kohosi hänessä, kuin aave hengen valtaistuimelle. Nikolai astui maailman eteen ruumiillisen työn edustajana ja elämänrehellisyytenä… Hän kohosi sorrettujen työryhmien asianajajaksi ja uusien aatteiden apostoliksi…

Mutta kun hän puhutteli äitipuoltansa, ei tämä vastannut… Kukaan ei ollut huomannut, että iltatyönsä tehnyt vaimo oli pukeutunut kuoleman kylmään yöpukuun. Hän oli vaipunut rintalapsensa päälle ja tukahduttanut sen… Rinnanpäässä kimelteli vielä jäätynyt veritippa. Se oli viimeinen, mitä hän oli voinut ruumiistansa antaa lapsellensa, yhteiskunnan tulevalle työmiehelle…

Kaikki on jähmettyä kauhusta. Kaikki hartiat kumartuvat, kaikki polvet taipuvat elämän hämärän suurkysymyksen edessä. Kaksi suurta on työmiehen kylmässä majassa vieraana: Armoton elämänlaki ja kuolema seisoivat vastatusten…

Ihmiset tekevät ristinmerkin. Elämä hajoaa heidän silmissänsä nyt tomuna… Kaikenhäviö puhaltaa ja hajottaa tomun… Kyyneleet hohtavat pimeässä. Ihmiset alkavat pelätä… Kuoleman kylmät sormet koskettelevat mieliä.

Loolja seisoo hetken tylsänä, vapisee, hätäilee, hapuilee jotakin, joka polttaa, tai pakenee. Häntä alkaa pyörryttää. Hän tuntee taas vajoavansa syvyyteen. Kaikki pyörii silmissä. Hän hätäytyy, parkaisee ja heittäytyy äitinsä kylmenneeseen kaulaan, puristaen sitä, kuin mielipuoli, parkuen:

— "Äiti!… Rakas kulta-äiti!… Ota minut kanssasi!…"

Pöyristys juoksee väkijoukon läpi. Eräs läsnäolijoista yrittää erottaa Looljaa ruumiista, mutta tytär puristautuu yhä lujemmin ruumiin kaulaan, epätoivoisena hokien:

— "Äiti, äiti… rakas kulta-äiti!… Ota minut vierellesi!… Ota mukaasi nukkumaan!… Ota, rakas!…"

— "Loolja, tule pois", — kehottaa Nikolai, yrittäen irrottaa sisarpuolensa käsiä vainajan kaulasta.

— "Rakas äiti!… Täällä on niin kylmä… Minä tulen viereesi hautaan… yrttitarhaan", — nyyhkyttää tyttö, imeytyen ruumiiseen.

— "Herra siunaa!" — kuuluu väkijoukosta. Käytävä on melkein pilkkopimeä. Kummitus alkaa nostaa päätänsä ihmisten mielissä. Taikauskon sumut leviävät pimeyteen.

"Tule, Loolja!… Rakas Loolja!… Äiti on kuollut", — kehottelee Nikolai, kiskoen sisartansa irti. Tuskanhiki valuu hänen otsaltansa.

— "Ei, ei… Äiti-kulta!… Äiti-kulta, äiti-kulta! Anna anteeksi!… Anna anteeksi, etten ennen mennyt kävelemään… etten ennen tuonut sinulle leipää!" — parkuu epätoivoinen tyttö itkunsa seasta. Läsnäolijat ryhtyvät häntä irrottamaan, riuhtoen käsiä irti ruumiin kaulasta. Tyttö vaikeroi edelleen:

— "Herää, äiti!… Herää!… Minä lupaan kävellä joka ilta… Minä tuon sinulle leipää… Jättäkää minut!" — kirkaisee hän irrottajillensa, puristautuen yhä lujemmin ruumiin kaulaan… Kolme miestä ryhtyy vääntämään hänen käsivarsiansa auki.

— "Antakaa minun olla!" — parkuu onneton raivoisasti. Ruumis vavahtelee. Ihmiset siunailevat. Toiset tekevät ristinmerkkinsä. Kuuluu hälinää, naisten huudahduksia, voihkinaa ja rukouksia: "Herra armahda!"

Lopulta menee Loolja tainnoksiin. Kädet saadaan irrotetuksi kuolleen kaulasta ja hänet lasketaan puuvuoteelle, äidin kylmän ruumiin viereen. Tainnoksissa ollessaan alkaa hän houria:

— "Äiti-kulta!… Loolja tulee kanssasi… Sinä saat maata rauhassa haudassasi… kuninkaan vieressä…"

— "Hän on sekottunut", — kuuluu joukosta.

— "Herra armahda!" — siunailevat naiset. Nikolai pyyhkii otsaltansa tuskanhikeä. Harhama värisee ihmiskurjuuden kynsissä. Loolja hourailee edelleen:

— "Loolja kävelee hautausmaalla iltasilla… leipää hakemassa…"

Kuulijat hämmästyvät… He eivät ymmärrä, mistä leivänhausta on kysymys… Kylmänviimana kulkee kauhu joukon läpi… Tyttö hourii edelleen:

— "Silloin ei ole sinulla kylmä… eikä nälkä… Loolja kävelee kirkkomaalla kuutamossa… kuutamovaipassa… Siellä on turvallisempaa, kuin kadulla… Eikö totta, äiti?"

Taikauskonsekainen pelko pöyristyttää väkijoukkoa… Nikolain ja munkki Pietarin otsalta valuu kylmä tuskanhiki. Houreet jatkuvat:

— "Kun päivä paistaa kesällä, nousee Looljasi haudasta… ja poimii sinulle kalmiston kukkia…"

Kummitukset irvistelevät pelästyneille… Pimeässä hiipovat kalman hivukset.

— "Hah-hah-haa!" — parahtaa houriva tyttö.

— "Herra siunatkoon!" — hätäilevät pelästyneet.

— "Katso, äiti, miten koreat ovat kalmankintaat!" — sopertaa Loolja edelleen. Hänen ruumiinsa nytkähtelee. Silmät kiiluvat, rinta kohoaa huounnasta, joka joskus muuttuu läähätykseksi.

— "Huh-huu… äiti!" — parkaisee hän.

— "Onko hän jo aivan hullu? Tietysti hullu!" — kysytään ja vastataan väkijoukosta. Kuuluu taas voihkeita ja siunauksia… Nikolai seisoo neuvotonna, silmissä synkkä pilvi. Houre jatkuu:

— "Kun talvella kuu paistaa kirkkaasti, kääriytyy Looljasi valkeaan kuolinliinaan… nousee viereltäsi haudasta… kuninkaan vierestä… kävelemään kirkkomaalle… Silloin ei Loolja tunne vilua… Äiti… hoi!… Äiti, hoi!… Nyt tulee miehiä vastaan… Ai-jai-jai!… Minulla ei ole muita vaatteita, kuin ruumisliina… Hyi!… Täällä on vilu!…"

Tyttöä puistattaa, kuin kylmän kourissa. Hento ruumis vapisee… Väki on tyrmistynyt… Se huomaa kalman mustien kissojen hiiviskelevän pimeydessä… Pimeän käytävän komeroista irvistelevät kuoleman rumat ikenet. Taikauskoisimmat pöyristyvät edelleen. Ruumiin käry tunkee sieramiin. Houre jatkuu.

— "Täytyy kääriä liina paremmin ruumiin ympäri ja paeta… Eikö totta, äiti?… Tuossa on hautakivi… Loolja istahtaa sille… vetää ruumisliinan kasvoillensa… niin eivät huomaa… Huh-huh!… Onko sinulla kylmä, äiti?… Nyt tulee… Geldners… Nyt se sieppaa minut… Voi!… Se on parooni Geldners… Äiti!… Voi!…"

Parahduksen kuullessaan värähtää väkijoukko kauhusta. Geldnersin nimen kuultuaan, käsittää se kaikki, sillä se oli jo kuullut puhuttavan raiskauksesta, vaikka ei tietänyt tytön nimeä. Viha leimahtaa liekiksi ja tukahduttaa taikauskon ja kaiken muun, kuin vesisuihku. Kaikki läsnäolijat vapisevat ajatellessaan työmiehen tyttöä, joka on raiskattu ja joka äitinsä ruumiin vieressä lupaa nousta haudasta ja lähteä talviyön kuutamossa hakemaan leipää äidille… Läsnäolijat näkevät hänet jo näköhäiriönä, ruumisliinaan kääriytyneenä "kävelemässä" kalmiston kuutamossa, ansaitaksensa leipää. Hän istahtaa hautakivelle, kuin arka lintunen. Väristen peittää hän liinalla viattomia silmiänsä ahneilta silmäyksiltä… Hän värisee vilusta ja kyynel kiiltää mustalla silmänripsellä.

Taikausko on suurentanut puolipimeässä seisovan väen silmät. Se näkee näkyjä, se kiihtyy, valmistuu, näkee parooni Geldnersin tavottelevan viatonta lasta ja astuu sitä puolustamaan.

Työmiehen majassa seisoo nyt kärsimyksienmalja täyteen kaadettuna. Sen reunojen yli vaahtoavat elämän sysimustat surut… Ympärillä seisojat juovat siitä kaatajien kiroksi. He juovat ja juopuvat, kuin pedot verestä…

— Mutta Harhama oli nähnyt koko maailmankurjuuden…

Nyt voi hän kohta valita… Tai hän valitsi jo vaistomaisesti: Hän näki ihmiskurjuuden suuruutensa kautta kirkastuvan etsimänsä jumaluuden kirkkaudeksi…

* * * * *

Vihan uhritulet paloivat jo kuumina, sekottuen ruumiin käryyn ja kurjuuden pesän ilkeisiin löyhkiin. Puolipimeän ruumishuoneen orrella istui hiljaisuuden pöllö. Sen kaameat silmät katselivat kurjuuden vaahdosta päihtynyttä väkeä. Se veti vireeseen uuden joukko ihmisen, jonka mielen jäntereet taikauskon loihtimat näyt olivat joustaneet. Huoneessa tuntui paistuneen ihmislihan kirpeä käry. Tainnuksissa makaava tyttö houri yhä äitinsä ruumiin vieressä, kelmeä, kylmä väri kasvoilla. Uusi joukkoihminen joi nyt yhteisestä pikarista. Se oli nyt valmis.

Sosialismin punainen haamu astui silloin uuden ihmisen eteen, maanalaisen asumuksen pimeistä sopukoista, osotti synkkää kuolinhuonetta ja kuiskasi palvelijallensa Nikolaille:

— "Isäsi ja äitisi veren ääni ja sisaresi viattomuus huutavat… Puhu kansalle!"

Nikolai oli valmis. Hän nousi puujakkaralle kuolinhuoneen ovelle ja alkoi puhua:

— "Veljet! Onko oikein, että annamme tämän kaiken tapahtua?"

Väki on vaiti. Nikolai jatkaa:

— "Onko oikein, että sallimme yhteiskunnan rikkaiden taluttaa työväen vaimot nälkäteuraaksi puuvuoteelle, kuin teurastettavan eläimen?"

Onko oikein? — kumisee pimeä käytävä.

Ihmisissä alkaa leimuta viha. Se on sama väki, joka oli Hornan luolassa vetänyt pedonkyntensä näkyviin. Nikolai jatkaa:

— "Onko oikein, että sallimme riistäjien anastaa kokoamamme viljan, ja panemme nälkään kuolevat vaimomme ostamaan sen niiltä tyttäriensä viattomuudella? Onko se oikein?… Vastatkaa!…"

— "Ei", — vastaa nääntynyt ihmisjoukko jyrisevällä äänellä. Ja vastaus kulkee hyökynä halki pimeän käytävän, ulos kartanolle. Siellä seisova väkijoukko jatkaa sitä, kuin moninkertainen, jylisevä kaiku. Joukkoihmisessä yltyy virinnyt viha, sekottuen, kuin hiiloksen katkera savu, pimeän käytävän ja maanalaisten asunnoiden hajuihin… "Jatka!" — kuiskaa Nikolaille sosialismin loistava haamu. Nikolai tuntee verensä kuumenevan suonissaan. Hän jatkaa:

— "Ei. Se ei ole oikein. Te ette saa sallia vaimojamme talutettavan puuvuoteille nälkäteuraiksi. Sillä aikaa, kun me teemme työtä, kokoavat toiset sen hedelmät. He kantavat ne Hiiden myllyn laareihin ja siksi kuolevat perheemme nälkään. Kun me raadamme nälkäköysiin sidottuina Hornan luolan myrkyllisissä haudoissa, kun me luomme niistä haudoista ylös rikkauksia, istuu ryövärien korppijoukko kultaorsilla ja kokoaa ne rikkaudet. Rottina syövät ne Hiiden myllyssä rikki palavien laavojen pidättimet… Irti päässeet laavaryöpyt polttavat meidän lihamme… meidän isämme… meidän veljemme. Ne ihmisrotat syövät poikki yhteiskunnan nivelet, yksityisten ytimet… Katsokaa isäni jätteitä! Vannotteko kostavanne?"

— "Vannomme", — kaikuu silloin jyrisevä vastaus. "Vannomme", — kohisee pimeä käytävä. Nikolai jatkaa:

— "Luvatkaa hengittää vihaa! Antakaa vihan polttaa joukkonne huppelehtavaksi raudansulaksi, joka kerran tulimerenä karkaa kiduttajiensa päälle! Lupaatteko?"

— "Lupaamme. Lupaamme. Me lupaamme", — vannoo väki. Joukkoihmisen pedonluonto nousee. Se tuntee ruumiinkäryä… Hornan luolassa syttynyt palo on uudessa tulessa. Ihminen on kekäleenä… Puhuja saa uutta voimaa, sanoihinsa terästä. Hän jatkaa:

— "Kun me raadamme yökaudet nälkäkahleissa, kylmässä Hornan luolassa, kokoavat joutilaat työmme tuotteet… He ostavat niillä sisaremme ja tyttäremme, ja makaavat ne portoiksi… hekkumoivat yönsä niiden lämpimien ruumiiden ääressä… ne irstailevat vetelykset… Sillä aikaa, kun heidän työttömät naisensa kohisevat silkissä, rietastelevat joutilaisuudessa ja kylpevät hajuvesissä, ravitsevat meidän vaimomme lapsiaan sydänverellään… Meidän tyttäremme ovat pakotetut ostamaan nälkään kuoleville äideillensä riistäjiltä omaa leipäänsä, meidän leipäämme kunniallansa… Viisitoistavuotiaina ajaa nälkä heidät leivän hakuun: viattomuus ainoana ropona muassa…"

— "Voi!… Nyt se rutistaa… Geldners", — keskeyttää hourailevan Looljan parahdus… Ihmisjoukosta nousee vihanpuuska kohinana. Nikolai raivoaa:

— "Katsokaa sisartani!… Yhteiskunnan rosvo on kiristänyt hänen viattomuutensa, hänen isänsä rahoilla… Vannokaa, että vaaditte vaimon vaimosta, tyttären tyttärestä! Vannotteko?"

— "Vannomme. Me vannomme", — vannoo vihainen joukko yhä hurjemmin. Pimeässä käytävässä kiiluvat tuhannet vihaiset silmät, kuin palavat hiilet. "Vannomme, vannomme," — jatkuu huuto ulos loppumattomiin, leviten kuin metsäpalo. Puhuja innostuu:

— "Vannokaa myös, että ette ainoastaan vaadi, vaan myös otatte lihan lihasta, tyttären tyttärestä…"

— "Me otamme tyttären tyttärestä… Neitsyys neitsyydestä!" — keskeyttää haltioihinsa noussut, vannova väki. Kylmä vihanviima käy pimeyden läpi. Se on tukahduttanut taikauskoisen pelon. Kostontunne patoutuu, murtaa tokeitansa… Loolja vavahtelee tuskissansa. Hän houraili kalmoista…

Nikolai jatkaa olemuksensa palaessa:

— "Herkut, joiden alla riistäjiemme pöydät notkuvat, ovat meiltä varastettuja. Kuulitteko: varastettuja!"

— "Hyvä!… Hyvä!… Jatka!" — keskeyttää yhäti juopuva joukko. Viha nostaa joukkoihmistä hyrskynsä harjalle… Nikolai säihkyy voimaa ja vihaa:

— "Viini, joka vaahtoaa heidän pulloissansa, on meiltä anastettua. Vannokaa, että otamme omamme varkailta pois! Heidän vaimonsa ja tyttärensä ovat meidän syöttämiä. Ne kohisevat meidän silkissä. Niiden avonaiset rinnat ovat voidellut meidän hajuvesillä. Niiden rintojen mehu on meistä imettyä hikeä… Vannokaamme, että otamme omamme pois! Vannotteko?"

— "Vannomme… Me vannomme… Me vannomme", — kohisee vastaus. Joukkoihminen imee toinen toisestansa pursuavaa vihan vaahtoa. Se tuntee myös herkkujen hajun… Sen aisteihin virtaa avonaisten rintojen houkutteleva maku… Se hehkuu jo puhujan käsissä, kuin sula rauta… Se hyökyy pidättimiä vastaan, kuin nälkäinen peto saalista tavottaessaan… Punainen haamu kuiskailee Nikolain korvissa: "Puhu rohkeasti! Tao! Rauta on kuuma." Nikolai tottelee:

— "Riistäjämme rapaavat naistemme sielut. Hiiden myllyn luolissa kasvattavat he niistä porttoja. Haaskoiksi kulutettuina lähettävät he ne sitten keskuuteemme istuttamaan siveettömyyden syöpää… valamaan huoruuden tarttumaa… Ja samalla pakottavat he meidät kustantamaan kirkkoruhtinaita, piispoja ja pappeja saarnaamaan meille siveyttä, kehottamaan meitä kuuliaisuuteen riistäjille… He ovat meille pelotukseksi keksineet Jumalan, Jota ei kukaan ole nähnyt… Joka ei ole ketään muita, kuin rikkaita auttanut … Ei ketään. Vai onko Hän auttanut teitä?"

— "Ei… Ei… Ei", — vakuuttaa vihasta hehkuva väkijoukko. Nikolai leimuaa tulena:

— "He ovat keksineet Jumalan, Joka antaa laiskurien rankaisematta hekkumoida ja tappaa työntekijät nälkään. He ovat kyhänneet Jumalan, Joka mielihyvikseen teurastutti aviottoman poikansa, ja rankaisi koko kansaa, jonka seasta Hän Itse oli sen laahtarit valinnut… Ja jos eivät juutalaiset olisi suostuneet Hänen poikaansa teurastamaan, olisi Hän syössyt helvetin tuleen koko ihmissuvun… He ovat ottaneet avuksensa tämän keksimänsä Olennon, Joka käskee meidän tekemään hyvää vihollisillemme, mutta Itse kiduttaa helvetissä erehtyneitä… Vannokaa kostavanne tämä petos! Vannotteko?"

Joukko epäilee hetken… kaksi… kolme, mutta sitten räjähtää sitä raivoisampana, hurjempana:

— "Vannomme… Me vannomme… Me vannomme."

Osottaen äitinsä rinnanpäässä kiiltävää, jäätynyttä verihelmeä, kuohuu Nikolai:

— "Katsokaa! Meidän äitiemme täytyy ravita rintalapsiansa, yhteiskunnan tulevia työmiehiä, sydänverellänsä… Katsokaa! Tuo veripisara on riistäjiemme imemä… Vaatikaa kerta veri verestä!"

— "Veri verestä!… Veri verestä!" — vannoo joukko ulvoen. Se tuntee jo veren hajua… Halki käytävän ja kauvas kartanolle ja kadulle, kuulumattomiin asti, leviää vihainen vala: "Veri verestä!… Veri verestä!… Veri verestä!" Nikolai jatkaa:

— "Vannokaa, että luovutte kaikesta ja elätte ainoastaan kostolle! Luvatkaa, että jätätte lapsillenne kalleimmaksi perinnöksi vihan kaikkia sortajia ja verenimijöitä vastaan, olkoot Jumalia, tai ihmisiä! Olkoon teidän suurin nautintonne verinen kosto! Teidän voimananne olkoon viha, kytevä viha! Juokaa sitä, kuin huumaavaa viinaa! Juopukaa siitä suloisesta juomasta, kuin nälkäinen peto verestä! Katsokaa: Poltettu isä makaa paareilla, nälkään tapetun äidin rinnassa kiiltää veripisara ja raiskattu tyttö, joka osti isänsä leipää riistäjiltä viattomuudellansa, makaa tainnuksissa puulavitsalla äitinsä ja veljensä kylmien ruumiiden vieressä… Vannokaa kostoa!"

— "Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!" — kaikuu jyrisevä, ulvova vannominen. Se leviää loppumattomiin. Se lappautuu myrskynä pimeästä käytävästä ja haisevista, kylmistä luolista, niistä nälän ja paheen pesistä, joiden ovet avautuvat käytävään sen molemmilta puolin. Se yltyy levitessänsä ihmispetojen ulvonnaksi. Joukko ajattelee yhtenä ainoana joukkoihmisenä. Sen viha on vaahtoavaa joukkovihaa, luokkavihaa, itsetiedotonta ja valtaavaa, kuin meren maininki. Se näkee kärsimyksien täysinäisen pikarin ilmestyvän pimeään käytävään ja puolipimeään kuolinhuoneeseen. Se juo siitä… huumautuu, tuntee ruumiinkäryä ja himoitsee kostoa, kuin janoon nääntyvä raikasta vettä. Silmät palavat hiilinä, ihmiset kekäleinä…

Kaikkialta kaikuu vihainen vala: "Kostoa!… Kostoa!" — Kaikkialla ulisee kaiku: "Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!"

Äskeiset juopuneet, portot tulevat ulos haureuden pesästänsä, hiukset hajalla, alastomina. Hekin huutavat:

— "Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!" — Munkki Pietari seisoo jähmettyneenä ihmisvihan suuruuden edessä.

Se oli maailmankostonhuuto, ihmiskunnan pakahtuneista rinnoista puhennut vihanryöppy, sorretuiden ja köyhien suuri hätähuuto.

— "Kostoa!… Kostoa!" — kuuluu yhä naisten kimeä kirkuna, pauhuksi yltyvän vannonnan seasta. Se huuto huumasi Harhaman, joka seisoi nyt kaikelle alttiina, äskeisten tapauksien järkyttämänä ja valmistamana. Hän tunsi voimakkaan virran vetävän häntä siihen mereen, jonka muodosti uusi, ihmispedoksi juopunut joukkoihminen. Sen virran hyöky nosti hänet harjoillensa ja viskoi uuden elämän tuntemattomaan ulappaan. Se oli elämän voimakas emätin… Se synnytti häntä uudestaan, kuin äidin kohtu. Häneen tarttui joukkoihmisen viha. Hän halveksi taas sitä Jumalaa, joka sallii kaiken sen tapahtua, minkä hän oli nähnyt.

Niin: Elämän pohjavirta oli aaltonsa nostanut. Kuplana kulki Harhama sen pinnalla. Hänen henkensä hurjat halut: suuruuden jano, olivat tavanneet himoamansa suuruuden ääriviivat. Ihmiskurjuus oli hänen edessänsä synkän kolkkona, valliten kaiken muun. Ja ääni sanoi: "Sen kaiken saat henkesi harhailumaiksi… saat näiden kurjien rakkauden, uskollisuuden, ystävyyden, kiitollisuuden, jos lankeat… jos kumarrat sitä…"

Ja Harhama kumarsi. Hän uskoi löytäneensä elämällensä perustuksen, joka olisi vankka, kuin vuori. Hän luuli löytäneensä elämän tarkotuksen, joka ei juokse hiekkana. Hän lausui munkki Pietarille:

— "Minä luulen löytäneeni jotain, jota varten tulee elää: Köyhät… pelastaa ne jumalien ja ihmisten kynsistä…"

Harhaman sanoista hulmahti Perkele munkki Pietarin sydämeen ja kuiskasi siellä ilkkuen:

— "Kiitos hyvin suorittamastasi palveluksesta!… Sinähän kerskasit Herrasi käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä… Näetkö? Harhama ei palvele sinun Herraasi… Hän lankeaa maahan kurjien edessä… Ja muuta en pyydä… Sinä itse veit hänen oikealle veräjälle, vaikka olit vievinäsi Herrasi portille… Harhama ei rakasta, vaan vihaa… Nyt on hän lujempi, kuin ennen." — Ja hän lopetti ilkkuen: "Sillä aikaa, kun sinä juotit sairaalle Jehovan verta, nostin minä Harhaman huulille oman rippikalkkini… Ja lisäksi: Se kurjuuden kalkki, jonka rukoilit Jehovan lähettämään sairaalle äidille, jos se on Hänen tahtonsa, se oli myös minun rippikalkkini Harhamalle…"

Munkki Pietari vaikeni. Perkele lopetti ilkkuen:

— "Sinä rukoilit Jehovaltasi minun tahtoni tapahtumista…"

Munkki Pietarin jalolle otsalle nousi tuskanhiki. Hän lausui surullisena, mutta lujana:

— "Minä näen, että vihan voima on suuri, mutta minä uskon ja näen, että rakkauden voima on suurin kaikista, sillä se on Jumalasta. Täällä on kolme kotiin päässyttä, mutta ei ainoatakaan lopullisesti eksynyttä…"

Nikolai kuuli ne sanat ja lisäsi:

— "Ei rakkauden, vaan oikeuden voima on suurin kaikista ja viha on terävin miekka oikeuden kädessä."

— "Jos niin olisi, jos viha olisi oikea ase, ei parannusta koskaan tulisi, vaan sortajat vaihtuisivat ja kirves vaihtaisi pyöveliä", — lausui siihen munkki Pietari tyynenä.

Lampusta, joka paloi jumalankuvan edessä ja valaisi heikosti synkkää ruumishuonetta ja osan pimeää käytävää, loppui öljy. Sen tuli tuikahti äkkiä sammuksiin ja huoneeseen tulvasi pilveen menneen talviyön sakea pimeys…

Kun seppä viritti viulut pajassa.

Elämä on ihmistä nakerteleva nälkäinen rotta…

Avaruus hohotti kuoleman ja kaikenhäviön kylmänä kitana. Synkkänä puhalteli se pakahtuvista suupielistänsä kylmiä pakkasenviimoja, joihin ilma oli haleta. Kylminä läkähtyminänsä huokui ja puhkui se lumipilviä ja jäisiä vihureita, jotka riehuivat jättiläiskarkelossa. Se kohosi ihmiselämän yli, tähtitulilla kukitettuna kupuna, äärettömyyden luurangon mustana, kovana ja kylmänä päälakena…

Ja sen alla kulki ihmiselämä, kärsi ja kiehui, pyrki onneen ja vaipui epätoivoon, kurotteli ijankaikkisuuden huipuille ja käpertyi yksin… kolmin… joukoittain kylmien kojujen likaisille laattioille. Se pyrki onneen ja rikkauteen ja vajosi lokaan maailmankurjuuden torille. Se kurotteli korkeuksiin, eikä päässyt omaa mittaansa ylemmä maasta. Se pyrki maailman herraksi ja kiemurteli elämän kynsissä, kuin haituva tulipitimissä, maailmoilla koristellun avaruuden ontelon hänen taistelujansa katsellessa…

Suuret ovat ne taustat, joilla ihmiselämä karkeloi pölynä ikitaisteluansa…

* * * * *

Oli yö.

Lumista tietä kahlasivat munkki Pietari ja Harhama kotiinsa, Nikolai Petrofin kotoa. Talvinen yö huokui kylmän viimaa. Myrsky ulisi. Se riehui pakkasen puremana, tupruutteli lunta, kuin sakeaa savua, ja ajeli valkeita lumipilven riekaleita punakirkkaan kuun alitse.

Tiellä tuli kulkijoita vastaan ratsastava kasakkajoukko. Se oli matkalla Nikolain kotiin syyllistä vangitsemaan. Mutta kun se saapui perille, tapasi se kylmän, aution kodin, jossa kolme ruumista kertoivat suuren vieraan käynnistä. Kurjuuden maja oli vuotanut kukkuransa mierontielle…

Pesä oli nyt kylmä… Kuolema mateli siinä mustana matona. Poikue oli joutunut talven selkään.

Seuraavana päivänä sai turvattomaksi jäänyt lapsijoukko ensi apua. Anna Pawlowna hankki Harhaman pyynnöstä Looljalle palveluspaikan. Toiset lapset sijotettiin miten kuten yksityisten ihmisten turviin.

Mutta ajan kangaspuut helskyvät… pirta piukkaa… niidet vilisevät ja loimien väliin soluu ihmiselämä kirjavana kuteena…

* * * * *

Lähes vuosipuolikas oli kulunut.

Äärettömyys oli ensin imenyt itseensä talviset kylmyytensä ja korjannut kinoksensa. Se oli huuhdellut talven kirret, puhdistanut kulot kaikkialta ja luonto oli heittänyt kesän kirjavat kukkavaipat maan verhoksi. Taivaan tummalta sineltä paahtoi aurinko hehkuvan kuumana valopyöränä… Kesä oli kypsimmällänsä. Se hehkui punamarjana.

Oli raskas, rasvatyyni, kaunis, helteinen iltapäivä. Aurinko helotti kukkana käyrällä orrellansa. Ilma oli painostava, tukahduttava. Linnut olivat vaiti. Sääsket surisivat rauhattomina, vaivaloisesti. Ne ennustelivat ukkosilman tuloa. Koko luonto inisi sääskenlauluna rasittavan lämmön lyijynraskaassa paahteessa…

Pajassansa takoi nokinen seppä, nuori, voimakas mies. Mutta takominen ei näyttänyt luistavan. Hän takoi kuin näön vuoksi. Juuri oli hän työntänyt raudan ahjoon. Nokinen apulainen lietsoi, tuli tuprusi ahjosta ja rauta hehkui hiilien seassa. Mutta seppä seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, synkkänä, nojaten pihteihinsä. Lietsoja painoi paletta, niin että kipinät tuprahtelivat… Seppä on yhä ääneti, pilvi otsalla. Lietsoja alkaa hänelle puhua:

— "Koolja!… Älä anna tuskan mieltäsi masentaa!… Heitä surut hitolle!… Vedä rauta ahjosta… muutoin palaa kuonaksi… Näetkö, kun jo hehkuu? No, Koolja!"

Seppä huokasi raskaasti, tempasi raudan tulesta ja alkoi reippaasti takoa helskytellä. Tulinen kuona säkenöi, räiskähtäen jokaisesta vasaraniskusta kipinäsuihkuna ympäriinsä… Lietsoja nojasi paletankoon. Ahjo tohisi… Seppä lauloi taonnan tahdissa:

"Juo, niin tuska unhottuu! Juo, niin huoli haihtuu!"

Hän työnsi taas raudan tuleen, lietsoja painoi paletta, tuli tuprusi, ahjo tohahteli ja seppä puheli lietsojalle:

— "Tästä tulee oiva pommi… Kunpa sinä osaisit lietsoa niin, että rauta jäisi ijäksensä tulikuumaksi! Ja kunpa sylki suussani muuttuisi myrkyksi, jota sylkisin rautaan!… Kun se sitten riistäjän ihoon sattuisi, niin ei sinä iltana naista häpäiseisi…"

Lietsoja painoi paletta kovemmin, ikäänkuin innostuen. Tuli tuprusi ahjosta hehkuvana roihuna ja seppä veti sieltä taas kipinöivän raudan, sylkäisi raudalle ja alkoi taas takoa. Hänen takoessansa ilmestyi pajan ovelle nuori, herttainen, kaunis tyttö ja istahti kynnykselle, sepän sitä huomaamatta. Taonnan tahdissa lauloi taas seppä:

"Katso, tyttö, punapihlajasta oksa marjainen ja sillä laula! Laula unohtaakses armahasi! Armaallas ei laulupuuksi muuta sulle tarjota, kuin hirsipuunsa. Siks älä lennä sepän kynnykselle, vaan laula, tyttö, punapihlajassa! Hohda, puhdas helmi, kukkasissa! Laula, sepän sirkku, puhdas pulmu, laula kilpaa lahorastaan kanssa!"

— "Tvi-iiiirrr!" — visersi silloin nuori tyttö ja pujahti piiloon pihlajapensaan taakse, joka kasvoi vanhan pihlajan juurista pajan oven edessä. Seppä viskasi raudan ahjoon ja astui reippaasti pajan ovelle.

— "Viserräppä vieläkin lintuni, että sinut löydän!" — puheli hän harpaten kynnyksen yli pensaan luo.

— "Tvir… tvir… tviii-irrr!" — visersi tyttö

— "Tvir-tvir-tvir! Tli… iir!… Kauniistipa viserrätkin!… Kas niin!… Muutenhan en olisi sinua pihlajankukista erottanutkaan. Kaatja, minun pulmuni, minun lintuni", — puheli nokinen seppä. Ja temmaten nuoren tytön syliinsä, nosti hän hänet, kuin lapsen kynnyksen yli, istahti itse ahjolle ja asetti tytön polvellensa.

— "No, niin, Kaatja!" — puheli nuori seppä edelleen — "Katso, miten vaarallista on istahtaa sepän pajan kynnykselle… Istahdit, lintuseni, ansan polkimelle ja jouduit sepän polvelle… Ja nyt varmaankin kadut ja mielesi tekee pois nokisen sepän sylistä pihlajan vapaana heiluvalle oksalle, punaisen marjatertun viereen…"

Vastaukseksi kietoi nuori tyttö kätensä sepän kaulaan ja kohta poltti huuli huulta… Lietsoja hymyili, hiili ritisi ahjossa. Tyttö silitti sepän otsaa ja puheli:

— "Ei, Koolja! [hyväilymuoto nimestä Nikolai]… En välitä minä pihlajanoksasta, enkä marjatertusta. Sinun pajasi on minun maailmani ja sinun sylissäsi on minun taivaani… Sinun polvesi" — hän suuteli seppää palavasti — "sinun polvesi on minun oksani, minun onnenoksani… minun" — taas hän suuteli — "onneni ja laulupuuni…"

Nuori seppä puristi tyttöä rintaansa vastaan… Hän ei tuntenut enää tuskaa…

— "Viserräppäs nyt, lintuni, mitä tiedät!" — puheli hän taas tytölle, kun lietsoja oli hetkeksi poistunut.

Nikolai — se oli nuori seppä — oli paennut, kasakoiden saapuessa hänen vanhempiensa ruumishuoneeseen. Harhaman ja Zaikon toimesta oli hän saanut väärän passin. Hän oli Hornan luolassa työskennellyt seppäosastolla ja nyt oli hänelle suojelijoiden toimesta hankittu paja, missä hän teki sepäntyötä julkisesti, uudella nimellä. Siten estettiin parhaiten poliisien epäluulo kääntymästä häneen. Mutta sepäntyötä hän teki enemmän näön vuoksi, johtaaksensa poliisin harhaan ja saadakseen sillä nimellä rauhassa valmistaa niitä aseita, joilla aijottiin kumota se yhteiskuntarakenne, jota oli rakennettu vuosituhansia.

Ja koko tämän lähes puolivuotisen väliajan olivat Harhama ja Nikolai olleet kuin yhteen sulaneet. He imettivät toinen toistansa hengellänsä, imivät toinen toisistansa. Nikolai joi aivan täysin siemauksin Harhamasta tietoja ja hänelle ennen tuntemattomia ajatuksia. Harhama puolestaan avautui hänelle koko sielullansa, avautui, kuin kasvin siittimet avautuvat luonnon käskystä, kun niiden aika on tullut. Itse hän taas imi Nikolaista jotain huumaavaa, suurta, neroa, imi sitä ahnaasti, kuin nälkäinen lapsi äitinsä rinnan antimia. Niin oli heistä tullut henkielämän kaksineuvoinen aviokasvipari.

— "Niin, armaani! Viserräppä nyt huolesi minulle!" — kehotti vielä kerran Nikolai hellästi, pidellen nuorta tyttöä polvellansa.

Nuori, kaunis tyttö, joka oli hänen morsiamensa, kertoi, että Loolja oli jo päästetty sairashuoneesta, jonne hänet oli viety parantamaan parooni Geldnersistä saamaansa veneristä tautia… Kun Kaatja mainitsi siitä, välähti Nikolain katseessa pedonkynsi. Tyttö huomasi sen, vavahti, kuin varpunen, joka säikähtää haukan kynsiä. Arkana kätkeytyi hän sepän syliin syvemmälle. Pedonkynsi pelotti häntä ja veti samalla turviinsa…

— "Koolja… Rakas Koolja! Anna sen mennä ohi!" — värisi hän Nikolain sylissä.

Seppä huokasi, suuteli Kaatjan korkeaa otsaa ja virkahti:

— "Lintuni!… Minun kultani ja kukkani!…"

Ja tyttö rauhottui. Hän alkoi kertoa leperrellä Looljasta ja pikkuveljistä. Anna Pawlownan suosituksella oli Loolja saanut uuden paikan eräässä liikkeessä, missä hänellä on tilaisuus oppia ompelemaan. Toiset lapset olivat sijoitetut yksityisille maksua vastaan ja heidän puolestansa oli maksettu kuluvasta kuusta menevä maksu. Mutta lapset ikävöivät toisiansa ja Loolja pelkää menettävänsä paikkansa heti, kun tulee tunnetuksi, että hän on "semmoinen"…

Viime sanat olivat kuin puukonpisto. Nuoren sepän katse muuttui synkäksi. Kaatja lohdutteli häntä, silitellen hänen korkeaa otsaansa:

— "Älä ole surullinen, Koolja!… Kaikki voi tulla taas hyväksi. Loolja on nyt terve ja pyytää, ett'et surisi hänen tähtensä, vaan pakenisit kauvas, kauvas kauvas turvaan. Hän huolehtii pikku veljistä ja siskostasi… Niin puhui Loolja… Ja minä olen Looljan apuna…"

— "Ei Loolja yksin mieltäni paina… Kyllä Looljakin, mutta ei yksin", — vastaili Nikolai ajatuksissansa, surullisena.

— "Mikä sitten?" — kyseli nuori tyttö, hellästi silitellen sepän tukkaa. — "Katseesi on surullinen ja ryppy nousee otsallesi… Koolja-kulta!… Sano huolesi minulle! Minä olen sinun uskollinen ystäväsi ja morsiamesi ja oman osani vaadin minä yhteisestä surusta. Otsasi rypyistä tahdon osuuteni, iloistasi toisen puolen. Jaettuna on suru kepeämpi ja ilo suurempi… Eikö niin, armaani?"

Nikolai tuli surulliseksi. Hetkisen mietittyänsä, vastasi hän:

— "Kaatja-kulta! Nokimustia ovat minun iloni… Ei niistä ole sinulle… Kuka raaskisikaan sinua, taivaanlintua, suruillansa häiritä!… Ei, Kaatja… Kun kerran tulet nokisen sepän pajalle ja viserrät pihlajapensaassa, eikä kukaan vastaa viserrykseesi ja tule sinua kiini ottamaan ja polvellensa sieppaamaan, älä silloin tule pajaan!… Paja on silloin tyhjä ja takoja on poissa…"

Tyttönen hätäytyi. Kyynel silmässä keskeytti hän:

— "Koolja, rakkaani! Huoli nousee taas otsallesi ja äänesi on surullinen… Mitä aijot tehdä? Sano, mikä mieltäsi painaa!"

— "Ei se ole mikään… Se on tämä elämänsappi", — kierteli Nikolai. Mutta tyttö kietaisi toisen kätensä hänen kaulaansa, silitti rypyn hänen otsaltansa ja rauhotteli hitaalla, lempeällä äänellä:

— "Heitä huolesi, Koolja! Olethan itse turvassa. Pajasi oven edessä kukkii pihlaja, ja jos linnut sen oksia pelkäävät, laulan minä niiden sijasta päivät pajasi kynnyksellä. Minä laulan päiväsi iloisiksi, iltasi punertaviksi. Olethan turvassa, Koolja?"

— "Olen. Mutta…"

— "No, mitä 'mutta' taas?" — keskeytti Kaatja.

Nikolain silmissä välähti outo tuli. Hän vastasi synkkänä:

— "Mutta veljeni raatavat Hornan luolan kahleissa… Koko kansani, heimoni, on orjana. Äidin ja isän hiki ja veri ja sisaren viattomuus huutavat kostoa…"

Kaatja vavahti. Hän pani molemmat kätensä Nikolain olkapäille, katsoi hänen silmiinsä avoimesti, pitkään, ihastuneena ja kysyi hellästi, mutta riemuisella äänellä:

— "Koolja! Sinä tahdot nousta veljiäsi vapauttamaan? Sinä aijot vaatia tiliä vanhempiesi verestä ja Looljan?…"

— "Niin", — keskeytti Nikolai jyrkästi. — "Jos heillä olisi ollut Abelin lammaskatraat, kostaisivat heidän puolesta jumalat… Ja asianajajat valtaisi kauhu oikeuden loukkauksen johdosta. Mutta köyhän pettävät kaikki muut jumalat, paitsi sen oma nyrkki…"

Nuori tyttö kietoi kätensä Nikolain kaulaan ja suuteli häntä palavasti. Pedonkynsi kiehtoi ja veti hänet kokonaan, se salainen kynsi, joka oli aina häntä pidellyt.

— "Koolja!… Armaani!… Kultani!… Minä tulen mukaasi!" — huudahti hän ihastuneena, nuoruutta ja kauneutta säteilevin silmin.

— "Sinäkö?" — naurahti Nikolai surullisena. — "Sinäkö, lintuni, tulisit sinne, missä jokainen puunoksa on hirsipuu?"

Mutta nuori tyttö olikin Nikolaissa löytänyt juuri sen miehuuden ilmauksen, jota hän oli ikävöiden odottanut. Hän itse oli hurjan kasakan tyttö, lempeä, kuin päivänpaiste, ja hehkuva, kuin aron tuuli. Hän oli villi metsänkukka, Donin rannalla kasvanut ja tulisten laulujen lellittelemä. Hänen henkensä oli kuin aro, jossa vapauden halut tanssivat vallattomina, villeinä, helskyen, kuin kasakkalaulut. Nyt kohosi Nikolai hänen eteensä sinä kasakkatytön uneksittuna, vapauden sankarina, josta hän oli uneksinut. Hän oli sen sankarin nähnyt Nikolaissa ennenkin, kaukaisena, kauniina, kuin kangastuksen aroseudun taivaalla. Hän oli sen nähnyt ihanana, punertavana unelmana ja odotteli ikävöiden sitä lähtöhetkeä, jolloin hän voisi sitoa satulan hänen ratsunsa selkään ja nähdä hänen lähtevän, huolettomana, kuin rajutuulen, pois kodin pölyistä, pois vaimon vuoteen reunalta, miehen töihin ja vaaroihin, sitä suurta vapautta noutamaan. Nyt oli se hetki tullut. Ihastuneena huudahti hän:

— "Juuri siksi minä tulen… Koolja, minun kultani! Minä tahdon olla mukanasi, kun sinä muutat Venäjänmaan hirsipuina heiluvat puunoksat lintujen lauluoksiksi… Minä kulen jälkiäsi… Rinnallasi minä kulen ja siunaan työtäsi… Minä siunaan ne puhdistamasi puunoksat, että kevät sirottaisi ne kukilla, kesä linnuilla ja syksy punaisilla marjatertuilla ja hedelmillä… Koolja, armaani, omani!… Nyt minä sinua rakastan… Minä tiesin, että sinun henkesi on suuri… Se verhoaa sinun otsasi ja kaikkesi… Sinä et ole luotu istumaan vaimosi sängynreunalla."

Nikolai kuunteli tytön puhetta ihastuneena, kietaisi molemmat kätensä hänen vyötäisillensä ja suuteli häntä, kuin lasta, huudahtaen:

— "Sinä terttuni… sinä marjani!…"

— "No… no! Anna minun jatkaa!" — keskeytti Kaatja puheen ja suudelmat ja jatkoi:

— "Ja minä tulen myös sinun tähtesi. Sillä kuka muu silittäisi rypyn otsaltasi, joll'en minä? Kuka hoitaisi haavasi, kuka jakaisi surusi?… Jos kuolisit, kuka itkisi hautasi kosteaksi, että siinä kukkanen kasvaisi, jollen minä sitä tekisi?… Minä tunsin jo ajatuksesi… Miksi tahdoit salata ne minulta, salata minulta? Miksi tahdoit peittää otsasi rypyn rakastavan silmältä? Onhan sinun maasi minun maani, sinun veljesi ovat minun veljiäni. Kun käki kukkuu ja lintu laulaa pihlajan oksalla, kukkien seassa, tai punaisen marjatertun vieressä, ja'amme me keskenämme niiden tarjoaman ilon. Kun huoli nousee kirkkaalle otsallesi, anna siitä oma osani minulle. Ja jos meidän joskus täytyisi paeta, en minä viereltäsi lähde. Sillä minä tahdon olla vaimosi… Koolja… Minä tahdon olla vaimosi… vaimosi. Tasan ja'amme pihlajanoksan antimet, riippukoon siinä marjaterttu tai hirttonuora…"

Nuori seppä puristi tyttöä hellästi rintaansa vastaan ja lausui:

— "Kaatja, minun iltani uni ja päivieni päivänpaiste!… Minun onneni!… Minun elämäni ja minun lauluni!… Kiitos sinulle ja suutelo…"

— "Ei… ei… ei… ei… ja ei… Sitten suutelo, kun lähdet!" — keskeytti Kaatja leikillä, paeten Nikolain suuteloa.

— "Hy-yy-i… kun ryöstit!" — naurahti hän nuhtelevasti, leikillä, kun huuli oli sittenkin ottanut omansa…

Mielet virkosivat taas. Tytön poski punotti. Ryppy hävisi sepän otsalta ja tomuna hävisivät hetkeksi elämänhuolet.

— "Kas niin, kultani! Ilta tekee jo tuloansa… Lähde sinä, armaani, jo kotiin!" — kehotteli Nikolai, hetkisen vielä puheltuansa.

— "Miksi tahdot minut jo lähettää pois?" — kysyi Kaatja surullisena, katsoen Nikolain silmiin hellästi ja silitellen hänen otsaansa.

— "Kaatja!… Niin, kultani!… Katso, meillä on kokous, jossa eivät syrjäiset voi olla", — vastasi Nikolai vältellen.

— "Voiko sinulla olla mitään, jota et voi minulle uskoa? Voiko sinun pajassasi olla mitään, jossa minä olisin syrjäinen?… Koskeeko se sitä, josta äsken puhuit?" — tarttui Kaatja.

— "Kyllä… kyllä, Kaatjaseni!… Mutta…"

— "Sitten en minä ole syrjäinen. Mitä sinun pajassasi taotaan, siihen tahdon minä lietsoa lämmön. Sinun ahjosi on minun kotilieteni ja minä olen valvova, että siitä ei tuli lopu, olen vartioiva, että se pysyy puhtaana", — lausui nuori tyttö päättävästi. Seppä suuteli häntä kiitollisena ja lausui:

— "Kiitos, armaani! Jää tänne!"

Ja sitten tuprusi taas ahjosta tuli, nokinen seppä takoa helskytteli ilosena ja tyttö istui pihlajankukkana pajan kynnyksellä.

Mutta hyttynen ennustaa kituutti entistä vaivaloisemmin ukkosilman tuloa. Aurinko paahtoi puoli punertavana ja tuntui, kuin olisi ilman ytimistä tiuhkunut rasva.

* * * * *

Jo oli karjan kotiatulon aika, kun pajaan saapui nuori asianajaja Zaiko. Jo oli iltarukouksen aika ja saapui Harhama ja sitten Nikitin, molemmat, kuten Zaikokin, työmiehen puvuissa. Ja kun oli levollemenon aika, oli pajaan kokoutunut kaksikymmentäneljä työmiehen pukuihin puettua miestä, kuusi niistä edustaen Venäjän vierasheimoisia kansallisuuksia, joista useimmat eivät tietäneet toistensa niiniäkään, vaan käytettiin heistä numeroita. Yksi jäi vahdiksi ulos ja nyt alettiin pajassa takoa outoja suunnitelmia. Nikolai esitteli oudoille miehille Kaatjan, ilmottamatta hänen nimeänsä, meni takuuseen hänen luotettavuudestaan ja kysyi, hyväksytäänkö hänet. Kun tähän oli vastattu myöntävästi, lakaisi Nikolai mullan pois eräästä paikasta pajan lattialta, avasi sen alta salaisen luukun ja nosti haudasta kaksikymmentäneljä pommia, jotka hän oli apulaisinensa valmistanut. Hän latoi pommit viilapenkille ja lausui niitä osottaen:

— "Siinä ovat viulumme viritettyinä. Riistäjät tanssikoot, me soitamme!" — Ja pyyhkien hikeä otsaltaan, lisäsi hän hetken kuluttua:

— "Siinä on voimamme… Parastamme olemme panneet. Paatuneet eivät usko evankeliumia ja laki on heidän vallassaan, mutta kun näillä saarnaamme, niin kuurotkin kuulevat."

Pajassa oli puolihämärä, sillä valoa pääsi sinne ainoastaan pienoisesta akkunasta. Hyttysten vaivaloinen surina oli lakannut ulkona ja salama ilmotti ukkosilman nousua. Kokous järjestyi ja asianajaja Zaiko alkoi keskustelun, lausuen:

— "Minä muutoin pyydän, että päätettäisiin ottaa vapautusliikkeen asiaksi myös Venäjän alaisten kansallisuuksien vapautus. Herra numero kolme", — hän tarkotti Harhamaa — "ja muut eri kansallisuuksien edustajat, ovat sen panneet juuri vapautusliikkeeseen yhtymisensä ehdoksi."

Toiset venäläiset olivat vaiti. — He muistivat isänmaansa suuruuden ja mahdin, sen suunnattomat tasangot ja monet kansat ja he vavahtivat kuullessaan, että sitä ruvettaisiin nyt silpomaan. Yksi joukosta huomautti:

— "Venäjää ei vaan saa sitä tehdessä leikellä raajarikoksi…"

Toiset vaikenivat. Harhama tunsi hieman pettyneensä. Hiiden myllystä Nikitinin kanssa poistuessaan oli hän inholla kääntynyt silloisesta elämästään. Uusi aate oli hänelle silloin vielä sumua, jonka takaa häämötti joku punainen, tuntematon… Sitten alkoi häntä kiehtoa köyhyys, työmiehen elämä. Nuoruudessa oli hän sitä elämää elänyt, muisti sen öiset metsätyöt, ruoka levot ja lauvantai-illat. Nyt se kiehtoi, kuin lapsuusajan lumoava muisto, tai syntymätalon marjamaa. Halu elää köyhien hyväksi oli siinä ainoastaan itsetiedottomana, ulkonaisena kuorena. Kaikki hänen halunsa kieppuivat aina, ytimiltään, jonkun tuntemattoman, jonkun hämärän ympärillä…

Sitten oli hänessä herännyt se isänmaan metsien kaipuu, josta hän puhui Anna Pawlownan syntymäpäivillä. Sekin oli joku mieliteko, samanlainen, kuin sairaassa, joka haluaa jotain määrättyä ruokaa, esimerkiksi: puoloja. Mutta sen pohjalla oli kumminkin se ihmisen syntyperäinen isänmaanrakkauden hehkuva kipinä, jonka oli ärsyttänyt tuleksi keskustelu syntymä päivillä. Siihen tuleen sekottui taaskin se salaperäinen vallankumouksen sumu, jonka hän aavisti valmistuvan Suomessa, rämesoiden mudassa, nousevan kerran ja kietoutuvan Venäjän vallankumouksen veripunaisiin höyryihin…

Mutta munkki Pietari oli lukenut hänen ajatuksensa. Hän oli huomannut, mille harhateille ne tähtäsivät. Säälin oras oli noussut hänessä taas. Hän oli ryhtynyt johtamaan Harhaman ajatuksia oikealle suunnalle, kerimään niitä oikeille kerille. Osottaaksensa hänelle sen tienpään, josta alkava polku vie Jumalan luo, oli hän vienyt hänet Hornan luolaan ja Nikolain kotiin. Hän oli näyttänyt hänelle koko maailmankurjuuden, sanoaksensa: "Kaikki, mitä teet yhdelle näistä vähimmistä, sen teet Hänelle."

Hän oli ollut varma, että hän johtaa Harhaman siten Jumalan teille.

Seuraavana päivänä oli Harhama liittynyt vallankumouksellisten salaiseen järjestöön…

Elämän loimet juoksivat salaisilta kerinpuilta. Hänen omat tekonsa soluivat niihin kuteiksi heikkoina kuituina, sillä hän ei ollut oikein pyrkinyt elämänsä herraksi, vaan ahtanut valkoisten hevosten viedä häntä mihin niiden mieli teki.

Hän hoippui vielä siinä kysymyksessä, jäädäkö Venäjälle vaiko lähteä Suomeen. Hänen henkensä hämärien läpi vilkutti isänmaanrakkauden kipinä kutsuvana, kiehtovana. Mutta missä oli hänen maansa kohtalo ratkaistava: Venäjällä vaiko Suomessa, se kysymys muuttui hänelle epäilyksen pikku hetteeksi. Vielä eilen oli hän miettinyt Suomeen matkustamista, mutta Zaiko tuli hänen luoksensa ja puhui, vakuutti, että Suomen vapautus sorrosta tulee ohjelmaan otettavaksi. Silloin hän hoippui ja jäi.

Hänen ohjeenansa oli elämän ainainen epäselvyys, sen sotkuinen vyyhti, hänen johtajinansa kohtalon hurjat hevoset, ja maalliset harrastukset itse asiassa olivat rakoja, joihin hän vetäytyi silloin, kun oli henkensä väsyttänyt salaisissa hurjissa lennoissa henkimaailman sumuselillä.

Kun hän nyt kuuli puhuttavan Venäjän silpomisesta ja huomasi useiden venäläisten varovaisuuden, uskoi hän pettyneensä ja ajatteli taas itseksensä: "Näkyy, että jokaisen kansan täytyy sittenkin takoa kaikki taottavansa omassa pajassa!"

Kiusallisen äänettömyyden katkaisi Nikolai, joka huudahti:

— "Vapaus kaikille, olkoot yksityisiä, tai kansoja!" — Hänen venäläiset veljensä olivat näkevinänsä hänen jo leikkelevän paloja pois isänmaansa viljavasta tasangosta. Mutta vieraiden kansallisuuksien edustajat kuuntelivat häntä, kuin huutavan ääntä, joka ilmottaa vapauden tuloa. Salama välähti taas valaisten pajan ja Nikolai jatkoi:

— "Jos minä saan puhua, niin on ajatukseni se, että Venäjän kansalla on maailmassa korkeampia tehtäviä, kuin olla orjien vartijana ja orjien pitäjänä. Siksi on meidän päästettävä kaikki kansat orjankahleista."

Kun venäläisten joukosta kuului hiljaista mutinaa, ärtyi Nikolai oitis. Hänen henkensä nousi ukkospilvenä. Se alkoi sinkoilla salamoina:

— "Orjien vapautus ei merkitse Venäjän rajojen supistamista, vaan päinvastoin Venäjän mahtialueen laajenemista sen keskikuvernementeista rajoille… nykyisten rajojen ylikin. Nyt on meillä rajoilla kahleorjia: kansoja, joilta olemme riistäneet niiden vapauden. Ja orjan kädellä ei lyödä talon vihollista. Tähän asti olemme me sitoneet vieraat kansat itseemme orjankahleilla, mutta tulevaisuuden vapaa Venäjä sitoo ne itseensä vapaudella…"

— "Millä?… Vapaudella?" — keskeyttävät jotkut ymmällä. Nikolai jatkaa, kuin ärsytetty peto:

— "Tulevaisuuden Venäjä sitoo kansat itseensä vapaudella. Orja vaanii isäntänsä henkeä ja sahaa kahlettansa poikki, mutta vapaus on kahle, josta yksikään ei lähde pois, ei ajamallakaan… Venäjän tarvitsee vaan julistaa täysi vapaus omassa talossaan, sisällinen itsenäisyys sen pereesen liittyville kansoille, niin se on jakamaton, kuin pere, jonka kaikki pojat ja tyttäret ovat vapaita…"

Ja sitten kuvaili Nikolai vapauden viehkein värein. Hän puki sillä tulevaisuuden Venäjän. Hän maalasi vapaasta Venäjästä kultaisen kodin, jossa kansat elävät, kuin isän kodissa, vapauden päiväpaisteessa, huolehtien aina sitä, että heitä ei siitä kodista pois sysättäisi.

— "Kuulkaa! Kuulkaa!" — kuuluu venäläisten joukosta. Mielet lämpenevät. Se puhaltaa intoa puhujaan. Hän jatkaa:

— "Vapaus! Siinä sotahuutomme. Sitä kuullessa kansat ihastuvat. Ne kokoontuvat Venäjän takaaman vapauden ympärille, kuin janoon nääntyvät erämaan lapset kosteikkoon. Suomalaiset ja puolalaiset, tshekit ja kirgiisit, Kaukasian ja Balkanin kansat vaeltavat itse vapaaehtoisesti sille vapauden vesilähteelle, jonka vesisuonet tulevaisuuden Venäjä avaa…"

— "Hyvä!… Hyvä!" — keskeyttävät venäläiset. Vapaa Venäjä kohoaa jo heidän silmissänsä Nikolain tukemana kuningattarena ja ojentaa heille vapauden viinimaljaa. He ihastuvat ja alkavat huumautua. Harhama juo taas ajatuksen äärimäisen rohkeuden viinaa, päihtyy ja katselee taas Nikolaita, kuin nousevaa päivää. Ulkoa kuuluvat ensimäiset heikot ukkosen jyrähdykset.

Mutta Nikolain sielussa alkavat neron ilmiöt leimuta revontulina. Hänen henkensä nousee hyvähuutojen aallonharjoille. Hän jatkaa:

— "Vapaus on kahle, jonka katkeamista siihen päässyt pelkää. Se on kuin lemmenpaula, josta ei kukaan lähde, vaikka kuolema soittelisi selän takana. Se on ansa, johon kaikki pyrkivät… Se on tulevan Venäjän suuruuden peruskivi… Se on sen koossapitävä voima…"

— "Hyvä!… Hyvä!" — huutavat ihastuneet venäläiset. Paja pimenee. Silloin tällöin suhahtaa salama. Venäläisten hyvähuudot sekaantuvat ukkosen ensi jyrinöihin.

— "Jatka!… Jatka!" — kuuluu innokkaita kehotuksia. Harhaman sielua valaisevat Nikolain neron salamat, sitä nostelee siivillensä hänen ajatuksiensa verraton rohkeus. Nikolai jatkaa:

— "Venäjän kansan ei tarvitse purjehtia merirosvona vieraissa maissa. Sen ei tarvitse ryövätä toisien kansojen rikkauksia, kun sen viljameren pohjassa maailman suurimmat rikkaudet odottavat nostajaansa…"

Salamat iskevät ulkona. Jyrähdykset käyvät yhä tiheämmiksi. Pajassa lämpenevät mielet. Nikolai puhuu semmoisella innolla ja voimalla ja lämmöllä, että puhe huumaa kaikkia. Hän jännittää kuulijoittensa tunteita, kuin viulunkieliä. Nyt jatkaa hän taas:

— "Me venäläiset emme tarvitsekaan orjien apua. Me itse kykenemme vaikka vuorien pohjalle sukeltamaan, rikkauksia noutamaan… Maamme on kuin meri, jonka vetenä on viljan kasvuvoima. Me voimme siitä ammentaa rikkautta, kuin vettä merestä… Venäjän oikeat pojat eivät siinä työssä huolikaan vierasta apua…"

— "Eivät!… Eivät!" — keskeyttävät venäläiset. Seppä on vetänyt vireeseen heidän ylpeytensä viulunkielet, Kaatja katselee sulhastansa, kuin aroseudun komeaa päivänkangastusta. Harhaman henki tapailee puhujan neron siivenkärkiä. Hän katselee häntä, kuin maailman vapahtajaa, joka on noussut saarnaamaan orjille vapahdusta.

— "Puhu!… Puhu!" — kehottavat jotkut. Puhuja leimuaa tulena:

— "Tähän asti olemme me takoneet rautamme kahleiksi ja miekoiksi. Siksi olemme me puuauralla kaivaneet aarretta Venäjän viljameren pohjasta. Tuvissamme on sen johdosta asunut nälkä ja pimeys. Me olemme verellämme kastelleet vieraiden kansojen vainiot, mutta omilla jokivarsillamme kuivaa vilja veden puutteessa, sillä ei ole ollut niiden kastelijaa, koska poikiemme on täytynyt värjätä verellänsä vieraita maita. Miekoillamme olemme me silponeet naapurikansojamme, mutta omilla nurmillamme jää heinä niittämättä viikatteiden puutteessa. Huutomme olkoon nyt: Kaikki kahleet auranraudoiksi! Kaikki miekat viikatteiksi!… Kansat vapaiksi!…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Oikein!" — katkaisevat huudot. Harhaman olemuksen pohjalta alkaa kohota vakaumuksen vesiperusteinen aalto: "Täällä ratkaistaan Suomen kansan kohtalot."

Mutta Nikolai itsekin on jo kohonnut rohkeutensa ja hyvähuutojen huumaaviin höyryihin. Hän loihtii sieltä kuulijoittensa eteen kiehtovia kuvia. Hän nostaa tulevaisuuden Venäjän taivaalle ihanimmat, aamuruskoiset valot, levittää sen rikkaudet niiden valojen hohteeseen, pukee Venäjän miehen loistaviin verkaviittoihin ja kohottaa sen maailman ensimäiseksi. Hän jatkaa:

— "Vapaan Venäjän mies on tulevaisuuden ruhtinas, Se ei salli talossansa orjaa, eikä rajoillansa vihollista. Vapaa Venäjä on maailman vilja-aitta. Se heilimöi kerran aavana viljamerenä, josta nouseva heilimän savu näkyy halki maailman, kertoen Venäjän rikkaudesta ja pannen kansat huudahtamaan ihastuksesta. Sen joista nousee kala ja kouluista leviää valistus… Sen Venäjän pojat päästelevät toisetkin kansat kahleistansa. Ne kulkevat vapaina miehinä, vapauttamassa orjia. Ne kulkevat vapauden ja ihmisyyden etupäässä."

— "Hyvä!… Hyvä!" — huutavat Venäjän pojat. Heitä hurmaa ajatus Venäjän tulevasta suuruudesta. Tyttö, joka istuu ahjon reunalla, hehkuu, kuin aron polttava, vallaton päivänpaiste. Kuulijoiden silmiin kuvastuvat jo Venäjän suuruus ja loisto. Sen vapauden liput ja ruhtinasviitat heilahtelevat kiehtovina, kuin tytön helmat. Kaikki mielet sulavat, hehkuvat, ihastuvat. Salamat suhahtelevat jo nopeina tulikielinä, kirkastellen rohkeaa puhujaa. Harhama katselee häntä, kuin vapahtajaa, joka antaa Venäjälle maailman orjakahleiden avaimia, kuin Jeesus Pietarille, ja sanoo: "Mitä sinä näillä päästät, se on ijankaikkisesti vapaa."

Puhuja on saanut jo henkensä siivet auki. Hän virittää kuulijoittensa mieliä yhä rohkeampana. Työmies nousee Harhaman sielussa Nikolaissa ihmiskunnan kunniajalustalle työnaatelina… Hän jatkaa:

— "Meidän on myös korjattava riistäjiemme Jumalan tekemä vääryys: Hän oli kerran — oppinsa mukaan — pannut ehdolle: joko täytyy ihmisten teurastaa hänen Poikansa, tai heidän itsensä sitten palaa helvetissä. Juutalaiset täyttivät Hänen arkkunsa, pelastivat ihmiset, joita Jumala muka rakasti. Mutta silloin Hän rankaisi juutalaisia, hajotti heidät ja jätti heidät toisten kansojen raadeltavaksi. Hänen pappinsa johtavat Venäjän poikia jatkamaan Jumalansa hirmutyötä, rääkkäämään juutalaisia. Vapaan Venäjän poikien täytyy korjata tämä Jumalan tekemä vääryys. Niiden täytyy hankkia juutalaisille oikeutta…"

Ankaran ukkosenräjähdyksen seasta kuuluu muutamia hyvähuutoja. Harhama kohoaa silmänräpäyksessä omaan ilmapiiriinsä, jumaluuden sumuihin. Hän katselee Nikolaissa Jumalan hirmutekojen oikaisijaa, rankaisijaa… Pajassa on puolipimeä. Puhuja jatkaa salamoiden silloin tällöin välähtäessä ja ukkosen jyrähdellessä:

— "Ja sitten kaikki katkomaan niitä kahleita, joiden nimi on pääoma. Se kahle on orjan kahleista hirmuisin ja lujin. Sillä sitovat riistäjät meidät Hornan luolan hautoihin ja sen rautaisten pyörien ja suitsuavien uunien ääreen, valmistamaan heille mukavuuksia ja nautintoja. Se on kahle, josta ei pääse pakenemallakaan. Se sitoo meidän kätemme yötä ja päivää. Jos me hievahdamme työmme äärestä, nauttiaksemme hetken auringonpaisteesta ja linnun laulusta, niin me heti tunnemme vatsassamme sen ansan, vetämässä meitä takaisin ryöväriemme kynsiin. Pääoma on riistäjien voimallinen ase… Se on helvetin hirmunuora. Se on valtio valtiossa… Se on siveetön perkele. Se ei tunnusta mitään siveellisiä lakeja, ei edes luonnonlakeja, ei valtioiden rajoja… Se on hirviöiden hirviö, kuollut siveetön voima. Sitä orjankahletta ei saa, sitä ei saa näkyä vapaassa Venäjän maassa. Rikkaudet kansalle, niille, joiden luomia ne ovat! Kahle pois riistäjiltä, nykyisiltä orjanomistajilta!… Orjien kädet vapaaksi! Alas yksityisen pääoman omistusoikeus!…"

— "Alas!… Alas!… Alas!" — kaikuvat myrskyävät huudot ukkosen jyrinän säestäminä. Puhe on taas temmannut kaikki mukaansa, kuin vihuri vaahdon, ja ukkosen jyrähdykset ovat lisänneet sen huumaavaa vaikutusta… Viulunkielet virittyvät edelleen.

— "Sitten", — jatkaa Nikolai — "on meillä vielä eräs kahle katkaistavana… kahle, jolla laiskurit kytkevät ihmisiä palvelijoiksensa, orjiksensa… Se kahle on…"

Voimakas ukkosenräjähdys keskeyttää puhujan. Sen vielä jatkuessa huutaa Nikolai uhmaten:

— "Se kahle on usk…"

Uusi, ankarampi räjähdys repii korvia. Salamat välähtävät ja taas sammuvat. Paja synkkenee… Ilmassa on jotain kamalaa. On kuin musta ukkospilvi pursuaisi vihaa. Arimmat vavahtavat.

— "Tsyt", — huudahtaa joku.

— "Herra siunatkoon!" — mutisee toinen, tehden ristinmerkin. Nikolaista tuntuu hetken, että viulunkieli ei kestäisi sitä vetoa. Mutta hän itse on vireessä. "Kävi, kuin kävi!" — ajattelee hän ja vetää täyden vedon, huutaen pauhun seasta:

— "Se kahle on uskonto…"

Häikäisevä salama sävähtää, värjäten pajan nokiset seinät veripunaisiksi. Taivas repeää pauhuunsa. Jotkut siunaavat itsensä. Harhaman henki hyppelee, kuin salamoiden kärillä. Nikolai yltyy ja jatkaa pauhun säestämänä:

— "Uskonto on se käärmeistä punottu kahle, jota kansat ovat kantaneet maailman alusta asti. Se on kahle, jossa köyhät ovat kulkeneet rikkaiden orjina… Kehotan ottamaan tämän asian huomioon."

Sillä välin oli rajuilma noussut yhä raivoisammaksi. Salamat välähtelivät tuhkatiheään ja räjähdykset olivat niin voimallisia, että tuntuivat pilvien repeämiltä. Avaruus leimusi tuliriekaleena. Pajassa oli väliin miltei täyspimeä. Salaperäisyys, kuoleman kanssa leikkiminen, suuret suunnitelmat ja Nikolain hurjanrohkeat ajatukset yhdessä riehuvan rajuilman, sinkoavien salamoiden ja pimeyden kanssa tekivät hetken suuremmoiseksi. Se tempasi kaikki mukaansa, kuin tuulen pyörre kuivan lehden. Jokaisen kädessä olivat elämän ja kuoleman kortit. Peli oli uhkapeliä. Ryhdyttiin keskustelemaan salaisen järjestön suhteesta uskontoon.

Asianajaja Zaiko alkoi puhua:

— "Muista periaatteellisista kysymyksistähän me olemme yksimielisiä, me hyväksymme niissä sosialismin yleiset opit. Ainoastaan uskonto-kysymys on kansamme kehitykseen katsoen arka kysymys… Meidän pitäisi päästä yksimielisyyteen, mille kannalle me julkisuudessa asetumme tähän kysymykseen."

— "Meidän on paras hyväksyä sosialismin yleinen periaate: Uskonto yksityisasiaksi", — huomautti joku.

Mutta se huomautus pisti Nikolain sieluun, kuin keihäs pedon pesään. Hän syöksyi uskonnon kimppuun, kuin tiikeri, kynnet verisinä… Rajusää pauhasi. Se repi synkkää pilveä räsyiksi, kuin rautaista liinaa, salamoiden juostessa repeämiä pitkin tuli-häntäisinä raivoavina leijonina.

— "Minä puolestani olen sitä vastaan", — kiehahti Nikolai. — "Uskonto on riistäjien lujin varustus, niiden myrkyllisin ja vahvin käärmekahle. Juuri sitä vastaan on hyökkäys kohdistettava. He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon. He pelottelevat sillä kansaa kuuliaisiksi kiristyslaitoksellensa, esivallallensa. Kansa uskoo sen näkymättömän aseen olevan olemassa helvettinensä, Jumaloinensa, käärmeinensä ja perkeleinensä ja…"

Ankarat jyrähdykset keskeyttivät puhujan. Luonnonvoima tuntui irtipäässeeltä pedolta, joka sylki salamoita. Sen kiukkuinen rätinä tärisytti maata.

— "Ja kansa pelkää sitä ja matelee orjana, ettei se olematon Jumala syöksisi heitä helvettiin", — yritti Nikolai jatkaa.

Taas jyrisi kamala ukkonen. Pajan katto tärisi sen vasamista. Salamasade yltyi. Useat kauhistuivat. Liiaksi pingotetut kielet värisivät. Nikolai yltyi. Hän huusi pauhinan seasta:

— "Meidän täytyy tehdä se ase tehottomaksi, paljastamalla, että sitä asetta ei ole olemassakaan…"

Huikeat salamat valaisivat pajaa. Ne tanssivat tulikäärmeinä pimeän seassa. Nikolai seisoi niiden kietomana, uhmaavana, hurjana. Harhaman huumasi se suuremmoinen näky. Hänen vallaton mielikuvituksensa pääsi valloillensa. Kerkeästi, salamannopeasti sommitteli se ilotulituksia, joissa ihmishenki leimusi kilpaa huikaisevan salamasateen kanssa. Kaatja tapaili sulhasensa hengen ilmeitä, kuin hurja kasakkatyttö villiä tuulta… Läsnäolijat ovat kuin veneväkeä, jota uhka laskija laskee kuoleman koskea alas. Se koski ja vauhti veivät heidät… nielivät aivan heidät… Pilvi pursusi tulta ja avaruus pakahtui pauhuunsa. Nikolai huusi niiden seasta:

— "Meidän täytyy lopultakin pistää sen kuva-Jumalan kantapäähän…"

Jyrinä ja salamat riehuvat yhä hurjempina. Harhama katselee niiden välissä Nikolaissa sitä ihmisjumalaa, jota hän juuri on suunnitellut: omassa varassansa kulkevaa ihmisyyttä. Hän riemastuu. Hän on näkevinänsä jo puukon terän tunkevan Jumalan kantapäähän. Nikolai jatkaa:

— "Meidän täytyy vihdoinkin polkea rikki riistäjiemme olemattoman käärmeen, ihmisten pelottimen pää… Meidän täytyy hävittää se käärmekahle, jolla riistäjät sitovat köyhiä kiristyslaitteensa, esivallan orjiksi."

Salamat valuvat pilvestä tulisateena. Kuuluu joku hyvä-huuto. Kaikki muu häviää pauhuun ja jyrinään. Harhamasta se pauhu tuntuu jo käärmeen pään murskautumiselta. Hän näkee käärmeen kiemurtelevan, pää Nikolain kantapään alla. Nikolai hurjistuu entistä enemmän, jatkaen:

— "He ovat ottaneet aseeksensa tulen, meidän täytyy ottaa silloin vesi… He ovat ottaneet aseeksensa uskonnon, meidän aseenamme täytyy olla…"

Taas keskeyttävät kamalat jyrähdykset ja salamasoihdut puhujan. Oli kuin olisi taivas yrittänyt estää hänet lausumasta sitä äärimäistä sanaa… Mutta Nikolain henki, irti päässyt peto, yltyy. Hän huutaa, kuin luonnonvoimien pihdeissä ärtynyt:

— "Meidän aseenamme täytyy olla täysi uskottomuus…"

Sanat häviävät jyrinään… Salamat ilkamoivat akkunassa… Kuulijat vaikenevat… Puhuja toistaa sanansa, huutamalla pauhun sekaan:

— "Aseenamme on oleva: kaiken uskon kieltämys… Täysi uskottomuus…"

Salamat leikkelevät niitä sanoja… Ne kietovat niiden ajatusta kerille… vyyhdille… sotkevat niitä… värjäilevät ja vatvovat. Harhaman mietteiden rihmat sekottuvat niihin… Hänen henkensä tanssii niiden sotkoksissa… Kuulijat vaikenevat… Salamat rätisevät.

— "Epäilettekö?" — uhittelee Nikolai. "Vesi tulta — uskottomuus uskoa vastaan!… Siinä aseemme!…"

— "Hyvä!… Hyvä!… Hyvä!… Oikein!" — riehahtaa silloin voimakas huuto… Viulunkieli oli kestänyt… Nikolai tuntee olevansa viulujensa herra ja jatkaa rohkeana:

— "Me emme siis saa jättää uskontoa yksityisasiana riistäjien parhaaksi avuksi… Meidän on se ase hävitettävä…"

Paja pimenee sysimustaksi. Salamat ovat lakanneet. Avaruus kokosi voimiansa pakahtumaksi. Puhuja lopetti lauseensa:

— "Meidän on hävitettävä koko uskonto…"

Läheisyydessä iskee hirvittävä salama maahan. Pakahtuma oli puhjennut. Kiukustunut räjähdys tuntuu tunkeuvan maan ytimiin. Kaikki vapisee, tärisee, horjuu. Mutta puhuja jatkaa:

— "Papit noitien asemaan!… Uskonto on julistettava puoskaroimiseksi, jonka julkisen harjotuksen laki kieltää orjuuteen houkutteluna…"

Rajuilma oli huipussaan. Salamat tappelevat keskenään. Pauhu kulkee pauhun kintereellä. Rankkasade pieksää seinää. Myrsky ulisee. Puhuja yltyy:

"Papit puoskareiksi!… Ne, jotka tarukäärmeellä sitovat ihmisiä orjiksensa, on annettava lain kouriin! Oppineiden ja filosofienkin uskonnot taikauskoina kiellettävät!… Jumalat ja perkeleet tarukirjoihin!…"

Pilvi pursuaa taas tulta. Luonnonvoimat tuntuvat mittelevän voimiansa Nikolain hengen kanssa.

— "Hyvä!… Oikein!… Jatka!" — kuuluu jyrinän seasta.

Suuri sana oli sanottu. Oli sanottu äärimäinen sana, jota ei kukaan vielä ollut uskaltanut sanoa…

Maa tärisi taas. Vuoret tuntuivat repeilevän korkeudessa. Paja hehkui ilmitulessa salamoista Nikolain huutaessa viimeisiä sanojansa ja toisten niihin yhtyessä. Rankkasade tohisi. Pauhu vyöryi pitkin taivaan lakea, risteillen, ärjyen.

— "Silloin", — jatkoi puhuja salamoiden seasta — "silloin, kun jumaloista ja tontuista kirjoitetaan satuja, seisovat sortajat miekat maassa. Uskottomuus on meillä yhtä voimakas ase, kuin riistäjäjoukolla uskonto… Se on tehokkaampikin, sillä se saarnaa vapautusta muustakin kuin synnistä: Se saarnaa vapautusta papeille menevistä kymmenyksistä… Sitä kysymystä on siis aseena käytettävä… Riistäjien jumala on kukistettava keksijäinsä kanssa, sen helvetti sammutettava…"

— "Oikein!… Oikein!" — huusi ihastunut joukko.

— "Alas kaikki usko!" — toisti Nikolai tulen seasta.

— "Alas!… Alas!" — kertasi joukko jylinän ja kaamean pauhun säestämänä. Pilvi repesi. Se hohti tulisakona ja valaisi hurjaa joukkoa, joka nyt oli sanonut sen viimeisen sanan.

Mutta niistä epäilyksen kurimuksista, jotka olivat alati imeneet Harhamasta kaikki uskonnesteet, kaiken mitä hän oli yritellyt hengessänsä rakennella, kohosi hänen eteensä nyt aallonharjana se hämärä, jota hän oli tapaillut: Täydellinen uskonkieltämys nosti itsetietoisena päätänsä. Hänelle valkeni nyt hänen suuri ajatuksensa: yliluonnollisen ehdoton kieltäminen. Sen edessä hävisi Jumalausko, kuin pimeys päivänkoitteessa, ja ihmishenki nousi sen sijalle omine siveysoppinensa. Hän lämmitteli nyt sen viimeisen sanan ääressä. Hän imi kieltämyksen nänneistä ravintoa, kuin pihkamaitoa äsken synnyttäneen äidin rinnoista…