SISÄLLYS: (continued 3)

— "Ai, herra isä", — huokasi Anna Pawlowna. Harhaman sielun kellot soivat edelleen:

— "Sitten makasi isä kuolinvuoteella ja kärsi kovia tuskia. Seisoin hänen sänkynsä päähän nojaten soikeassa kamarissa… Äiti hoiteli häntä… Äkkiä lausui isä: 'Minun Jumalani, minun Jumalani!'

"Mutta äiti vaipui tuolille kuin lankavyyhti, itki katkerasti ja lausui: 'Kun olit terveen kukkana, et muistanut Häntä… Nyt kutsuu Hän sinua…'

"Hetken perästä vietiin isä pois talostansa, eikä hän itse enää ovea jälkeensä sulkenut… Mutta minä seisoin tyhjän sängyn päähän nojaten ja ajattelin. En isää, vaan — Jumalaa.

"Olin silloin noin kymmenvuotias. Muutamien päivien kuluttua makasi isä ruumislaudalla heinäladossa. Hiivin salaa tuskissani sinne, kohotin ruumisliinaa ja kuiskasin isän korvaan: 'isä, onko Jumalaa?'… Kärpänen lennähti isän kylmältä otsalta… Se oli ainoa vastaus…"

Molemmat kuulijat huokasivat, toistensa silmiin katsahtaen. Harhama jatkoi:

— "Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' on siitä asti minussa taistellut, välistä rajummin, välistä hiljemmin. Toinen ja toinen on ollut vuoroon voitolla: Joskus olen tallannut Jumalan jalkoihini ja sanonut: 'jos olet olemassa, niin nouse nyt ja rutista minut!' Joskus taas olen vapissut ja madellut, kuin mato Hänen edessänsä…"

— "Niin, siinä juuri on onnettomuutenne, herra Harhama, että ette usko… Juuri siinä on onnettomuus, herra Harhama, että ette usko Häneen, vaan kohotatte yhteiskunnan ja ihmisten siveysopin Hänen käskyjensä sijalle, oman järkenne jumalauskon sijalle… Miksi ette Te usko Jumalaan, suureen armolliseen Jumalaan? Ah!… Mitä on ihminen Hänen kädessänsä? Vähemmän kuin haavan lehti myrskyn kädessä", — keskeytti Anna Pawlowna hysteerisesti. Hänen äänensä värisi liikutuksesta.

— "Niin, niin, Anna Pawlowna… Mutta mitä on se suuri myrsky?" — kysyi Harhama vastaukseksi.

— "Niin! Siinä sitä taas ollaan… Te tahdotte kieltää Jumalan… Te tahdotte… Kuinka rohkenette, Te tomunhitunen, sanoa, että Hän, kaiken olemus, on yhtä olematon, kuin häviävä myrsky, joka juuri Hänen käskystänsä nousee ja taas tyyntyy? Miksi ette usko? Miksi tahdotte kieltää Jumalan?" — kiivastui Anna Pawlowna kiihtyneenä, kyynelsilmin.

— "En minä tahdo Häntä kieltää", — mutisi Harhama vältellen. — "Isäni kuolinvuoteelta tähän saakka olen Häntä juuri etsinyt."

— "Etsinyt!… Mutta miten etsinyt. Uhma sydämessä ja ylpeys mielessä!" — keskeytti taas Anna Pawlowna moittivalla, surullisella äänellä. Munkki Pietari lisäsi lempeästi:

— "Veli! Jos olet etsinyt Häntä totuudessa, niin sinä löydät Hänet. Mutta joll'et, niin Hän Itse on aikanansa lähettävä vierinkiven kantapäillesi, joka ajaa sinut Hänen luoksensa."

Hänen sanansa putosivat, kuin lempeä sade huoneeseen, kuivaan, pölyävään hiljaisuuteen. Mielet virkistyivät hitusen. Anna Pawlownan ääni oli tyynempi, kun hän lausui, huoaten:

— "Niin… Ehkä on Jumala lähettävä jonkun likaisen käden ohjaamaan Teitä luoksensa, synnin polkujen kautta… Ehkä jonkun markkinatavaraksi alentuneen naisen. Puhuitte juuri äitinne ennustuksesta. Muistakaa sitä! Ehkäpä Jumalan täytyy sallia Teidän tarttua juuri siihen 'likaiseen hameesen' ja johtaa Teidät sitä tietä, häpeän kautta, luoksensa… koska ette tahdo itse vapaasti kulkea hänen kädessänsä. Luuletteko todellakin yhteiskunnan siveysopin, ihmissiveellisyyden riittävän, korvaamaan elävän Jumalan sanan? Ah, Te saatte ehkä huomata, että ihmissiveellisyys on juokseva rapakko sen kallion rinnalla, joka on Jumala…"

Harhama kävi miettiväksi. Äiti ja isä taistelivat hänessä taas hetken heikosti. Lopuksi lausui hän vakavasti, ikäänkuin ajatuksissaan:

— "Pitääkö minun sitten riippua kiini Hänessä, jota en saa käsiinikään? Ja täytyykö minun orjana, hartiat kumarassa kantaa taakkaa, jota en edes löydä? Hän ei edes uskalla näyttäytyä minulle, pakenee minua kirjan lehdeltä lehdelle, kun etsin häntä joskus, kuin janoinen vettä… Mitä varten silloin tämä nöyryytys ja nöyrtymys?"…

— "Veli!" — keskeytti munkki Pietari, estääkseen Harhamassa nousemasta uhman Jumalaa vastaan. — "Sinä et usko, miten suloista on joskus nöyrtyä kaikkivaltiaan Jumalan edessä ja särkyä rikki, kuin saviastia Hänen jalkoihinsa… Ei Jumala tarvitse meidän nöyrtymistämme, vaan me itse sitä tarvitsemme. Meidän itsemme täytyy joskus saada hajota tomuksi, että siitä nousisi uusi elämä."

Ne sanat laskivat huoneeseen, kuin lempeä keväinen sade, ja koskivat Harhaman herkkään hermostoon. Ja ylpeyden tomu, joka hänen sielussansa oli alkanut ylimielisenä kohota ylös hänelle ominaisena uhmana, laski tämän sateen painamana jälleen arkana alas. Sen jälkeen, kun Pietarin profeetalliset sanat olivat toteutuneet aavistamattoman pian, oli Harhaman vaistomainen kunnioitus munkki Pietariin yhä lisäytynyt. Se kosketteli jo taikauskoisen pelon rajoja.

Huoneeseen levisi taas äänettömyys, kuin olisi sateen taltuttama ylpeydentomu odottanut päivän sädettä ja lintusen liverrystä alkaakseen kasvaa orasta, josta korsi ja hedelmät valmistuvat.

Tik-tak! Tik-tak! — naksutteli kello… Anna Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden nuhdellen:

— "Että viitsittekin!… Älkää riuhtoko itseänne pois Jumalan pihdeistä! Ette niistä pääse… Muistakaa, mihin isänne juoksu päättyi: Sanottehan hänen kuolleen huulilla valitus: 'minun Jumalani'."

Harhaman mieli synkkeni mustaksi pilveksi. Katkerana, kuin sappi, mutisi hän:

— "Niin… niin… isä… Jos hän ei silloin olisi horjunut, niin olisi minulla nyt ehkä rauha… Oi-joi!… Että hän horjui…"

— "Horjui!… Herra Jumala mitä te puhutte!" — kauhistui Anna Pawlowna. — "Herra Jumala, mihin Te olette joutunut!… Isänne parannusta sanotte horjumiseksi!… Jumala Teitä armahtakoon!… Ah! Lakatkaa, lakatkaa! Kertokaa kernaimmin elämänne maallisista pyrinnöistä, elämästänne! Jumalalle Te ette ole vielä kypsä…"

— "Elämästäni… Niin… se on yhdellä sanalla sanoen: pölyä. Ei ajatusta, eikä… No, ei maksa… Kertomuksena on elämäni: tuulen ajelema vaateräsy… Kun oli kulunut muutama vuosi isäni kuolemasta, lähdin kotoa maailmalle avojaloin. Minä muistin isän sanat ja tahdoin kulkea tieni omin jaloin. Minä halveksin ihmisten ja myös Jumalien suosiota, ja huusin apua nyrkeiltäni. Päivät minä tein ruumiillista työtä renkinä… niin, niin… ja säästin. Yöt kulutin lukemiseen. Sillä 'isä' ja 'äiti' taistelivat minussa. Minä tahdoin löytää totuuden, joko sen Jumalan, tai sen olemattoman. Työtoverikseni sattui roteva työmies Viljo, Jumalankieltäjä, voimakas, kuin peto… Kun me pimeinä öinä kaadoimme ja vedimme hirsiä lumisessa korvessa ja hirsikuuset kaatuivat ja metsä ryski niiden kaatuessa, niin se hurmasi minua. Siinä oli voimaa ja pimeyttä ja lunta… Viljo huudahteli silloin: 'Katso, Harhama, noin se ihminenkin kaatuu! Se lahoo kuoltuansa, kuin pölkky metsässä. Hiiteen siitä joutavat Jumalat.' Minua himosi hänen miehekäs rohkeutensa Jumalan edessä ja huumasi se ajatus, että voisi kaatua semmoisella rytinällä, kuin kuusi, niin suuremmoisesti, että toisten oksat taittuisivat…"

— "Oi-joi-joi! Te olette peto!" — huokasi Anna Pawlowna. Harhama jatkoi:

— "Vasta nuorukaisena olen saanut raivatuksi tietäni siksi pitkälle, että voin antautua lukemaan — pääsin kouluun. Siellä oli kaksi opettajaa, joihin kiinnyin, Toinen: lehtori Stenman, Jumalankieltäjä, toinen: lehtori Björklund oli… sanon sattuvasti: munkki Pietari… Anteeksi, isä Pietari, vertaus! He olivat minulle elämän lähteitä. Minä join niistä molemmista tulta… polttavaa tulta täysin siemauksin, sillä minä olin janoon kuolemassa… Joskus yritin päästä pois niiltä lähteiltä… Heittäydyin joskus tuskissani pulikoimaan pikku-paheissa, salatakseni sillä tuskani edes muilta, mutta silläkään minä en voinut niiltä lähteiltä päästä pois. Pari kertaa tulin raskasmieliseksi…"

Anna Pawlownan ja munkki Pietarin kurkkuun nousi huokaus. Harhama jatkoi:

— "Elämä oli sitten ainaista tietojen ahmimista. Alussa pidätti kirjojen ja ohjauksen puute, ja tottumattomuus. Työn lomassa jatkui se taistelu… Minä elin helvetissä… Kun minun täytyi työni ohella ansaita leipääni ja tuska oli joskus aivan pureva, tulin ärtyiseksi… suorastaan perkeleeksi. Vihani kääntyi viattomiin… oppilaisiini ja niihin, joiden kanssa olin tekemisessä leipääni ansaitessa… Mielessä kuvastui myös — joskus — virkaura ja asema… Mutta sitten kohta minä sain inhon jokaista semmoista ajatustakin vastaan, että antaisin mitata mitä olen aivoihini ehtinyt pakata… antaisin tietojeni tullarin merkitä sen paperille ja ostaisin sillä paperilla itselleni työpaikan sanoen, paperi kourassa: noin paljon on minussa, eikä rahtuakaan enempi."

— "Ja hyvin tyhmästi ajattelitte silloin", — keskeytti Anna Pawlowna. — "Sanoin sen jo silloin, kun Nikolain kanssa revitte todistuksianne." Harhama jatkoi:

— "Niin. Tahdoin lukea itseäni varten. Ensi vaikeudet voitettuani, ryhdyin etsimään kirjoista sitä 'totuutta'. Tahdoin niistä löytää vastauksen kysymykseen: 'isäkö, vaiko äiti on oikeassa?' Syvennyin yhä syvemmälle kirja-arkkuihin. Jokaiseen uuteen kerrokseen syöksyin, kuin kullan etsijä kultapalaseen ja kysyin: 'Isäkö, vai äiti?"'

— "Ja etsitte mieleistänne vastausta, ettekä totuutta, joka on Jumala… Ja mitä saitte silloin vastaukseksi?" — keskeytti taas Anna Pawlowna.

— "Mitäkö?" — vastasi Harhama kuivasti, — "Vastaukseksi sain kysymyksieni kaiun: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

— "Ja sitten?" — uteli Anna Pawlowna hermostuneena.

— "Sitten tunkeennuin yhä syvemmälle, yhä uuteen ja uuteen kirjakerrokseen. Kysyin sieltä: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

— "Ja vastaus oli?" — tarttui taas Anna Pawlowna.

— "'Isäkö, vaiko äiti?' se on: omien kysymyksieni kaiku", — vastasi Harhama.

— "Niin käy aina sille, joka ei etsi ilmotettua, totista Jumalaa, vaan oman mielensä mukaista", — virkahti silloin Anna Pawlowna päättävästi. Harhama oli hetken vaiti ja jatkoi sitten:

— "Sitten alkoi terveyteni murtua… Silmät tulivat kipeiksi. Mutta Jumala, se totuus, pakeni kerros kerrokselta, yhä syvemmälle kirjakasaan. Se pakeni sitä mukaa, kuin sitä etsin. Minä löysin ainoastaan omien kysymyksieni ilkkuvan kaiun. Se oli aina vastassani, kuin irvistelevä luuranko."

— "Mutta jotain muutakin Te kumminkin löysitte", — tarttui taas Anna Pawlowna puheeseen.

— "Kyllä… 'jotakin'… Löysin koin syömää viisautta."

— "Kuinka, koin syömää?" — keskeytti Anna Pawlowna hämmästyneenä.

— "Niin", — vastasi Harhama, — "myöhempi viisas oli todistanut vääräksi edellisen viisauden… syönyt sen, kuin koi. Vihdoin huomasinkin olevani hämähäkki, joka kävelee tomuisissa kirjoissa, kuin vanhassa romuarkussa, vieraan romun seassa, eläen mädänneiden ihmisaivojen jättämästä perinnöstä. Se huomio ei tuntunut lohduttavalta monivuotisten ponnistusten ja siinä menetetyn terveyden jälkeen. Niinä aikoina tutustuin erääseen renttuun, hänen nimensä on Tuomas Porcus. Meistä tuli ystävät. Hän sanoi — noin huomaamattansa — minulle kerran, puolipäihtyneenä, kun puhuin kanssansa: 'Mitä varten etsiä totuutta? Viinaryypystä on ihmiselle suurempi ilo, kuin totuuden löytämisestä ja maailman syntysanojen tuntemisesta… Ja miten moni sen onkin jo löytänyt… Totuus on etsijälleen vielä hullumpi, kuin pohjoisnapa. Sen ääressä paleltuisi… — jos nimittäin onnistuisi sinne pääsemään.'

"Silloin minä aloin hoippua."

— "No, se on oikea sana Teistä. Elämänne on todellakin yhtenäistä uhmailua ja hoippumista kahden äärimäisyyden välillä… eikä kulkua oikeaa johtotähteä kohti… Ja mihin päättyi Teidän totuuden etsimisenne?" — kysyi Anna Pawlowna uteliaana.

— "Se päättyi siihen, että minä aloin uskoa löytäneeni totuuden Tuomas Porcus'en sanoissa. Minussa heräsi silloin kysymys: 'Mitä varten minä elän ja etsin totuutta?'" — vastasi Harhama.

— "Kummallista! Mitä varten minä elän! Ettekö sitä tiedä?" — ihmetteli Anna Pawlowna.

— "Niin, mitä varten minä elän?" — toisti Harhama kysyen.

— "Löytääksenne Jumalan, toteuttaaksenne Hänen tahtonsa ja tullaksenne Hänen lapseksensa", — vastasi Anna Pawlowna kerkeästi.

— "Jos se on elämäni tarkotus, niin tulkoon Hän minun luokseni, älköönkä peittäytykö pilvissä jyrisemään", — lausui tähän Harhama otsaansa rypistäen.

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsahtivat toisiinsa surullisina. Harhama jatkoi, ikäänkuin ajatuksissaan:

— "Nurmen kukka elää nauttiaksensa päivän valosta. Pitikö minun kieltäytyä siitäkin, etsiäkseni romuarkuista Häntä, joka kätkeytyy jäniksenä luoksepääsemättömään taivaaseen? Sitä vartenko minun tulisi elää?"

— "Ei Hän kätkeenny. Päinvastoin. Tie Hänen asuntoonsa on viitotettu. Hän on aina käden ylettyvillä", — huomautti munkki Pietari, lisäten: "Jos nurmen kukkanen elää ainoastaan nauttiaksensa päivän valosta, niin ei se myös voi kestää talven kylmää."

Syntyi hetken äänettömyys. Ikäänkuin tahtoen kääntää puheen toiseen suuntaan, jatkoi Harhama:

— "Tätä kysymystä, 'mitä varten minä elän?' olen sitten kantanut, kuin kiveä hartioillani. Kirjat minä hylkäsin. Sinä murrosaikana jouduin Teidän perheeseenne, Anna Pawlowna. Te avasitte minulle ennen tuntemattoman elämän, johon ilman Teitä en olisi päässyt. Muistan kuinka nouditte minut huvilaanne ja myöhemmin kotiinne. Minä olin päässyt romupesästä elävään elämään, joka virtasi minuun Teidän seurapiirissänne. Tulin tyhjänä, kuin kuivanut hämähäkki."

— "Te ette saa puhua halveksuen menneestä työstänne. Kun tulitte kotiini, ihailimme me juuri sitä työtä ja siitä johtuvia laajoja tietojanne", — keskeytti Anna Pawlowna.

— "Se oli erehdys. Aivoihini oli kyllä, kuten sanoin, pakattu joukko rihkamaa, mutta kaikki se oli vierasta, vieraita sulamattomia ajatuksia, koin syömää viisautta, sekin varastettua. Olin sen varastanut kaivellessani hämähäkkinä toisten täyttämissä romuarkuissa. Ehkä juuri siksi se poltti minua. Totuutta ei nähtävästi voida varastaa, eikä lainata vieraista aivoista. Tämä uusi elämä, johon jouduin pikkuisista oloista, paljasti minulle myöhemmin ihmiselämän eri puolet: sen kurjuuden ja jalouden, valheen ja totuuden janon. Se tempasi minut alussa mukaansa, niin että elin jonkun aikaa ainoastaan elääkseni, unohdin kaikki kyselyt. Luulin siis elämän itsensä antaneen vastauksen kysymykseen: 'mitä varten tulee elää?'"

— "Ja mikä oli sen antama vastaus nyt?" — kysyi Anna Pawlowna, jonka uteliaisuus oli yhä kiihtynyt kuullessaan umpimielisen ystävänsä outoa puhetta. Harhama vastasi:

— "Sen vastaus oli: 'Tulee elää elääksensä. Elämän tarkotus on oma itsensä… Ei mitään muuta…'"

— "No, kyllä Te olette harhaillut!" — keskeytti Anna Pawlowna. Munkki Pietari seurasi keskustelua tarkkaavana.

— "Kyllä… kyllä!" — myönsi Harhama. — "Ainoa oikea askel kait oli se, että tulin, tai jouduin Teidän seurapiiriinne. Sillä Te kaadoitte minuun oman sielunne jaloutta kaatamalla…"

— "No, jättäkää nyt hulluttelut!" — keskeytti Anna Pawlowna närkästyneellä äänellä.

— "Ei… Sallikaa minun jatkaa", — intti Harhama. — "Te kaadoitte minuun sielunne jaloutta, kuin vettä vanhaan seulaan. Mutta jos joku siemen olisi siitä minuun jäänyt, niin minä ymmärrän olla siitä Teille kiitollinen. Olen Teidän kauttanne saanut tilaisuuden nähdä hiukan elämän valopuolia, rikkaan, ylhäisen luokan elämää, tutustua sen ajatustapoihin, sivistykseen ja pyrintöihin. Varjopuolet on helppo löytää… Ne ovat aina kulkeneet vierelläni… itsestäni lähteneenä valona."

"Mutta se niisi, joka sitoi minut menneisyyteen, ei koskaan katkennut. Jos noin määrittelisin itseäni, sanoisin, miltä näytin omissa silmissäni, niin se kuuluisi: Olin ruma turve, jossa iti ainainen tulikipinä, se ainainen kysymys: 'Isäkö, vaiko äiti?'"

— "Niin, Jumala on tulikipinä, joka itää turpeessa", — huokasi Anna Pawlowna. Harhama hajosi entistä enemmän. Raoista kuului sielunkellojen soiminen entistä heleämpänä. Hän jatkoi avonaisemmin:

— "Niin, niin. Siinä pihdissä kai toistui minussa kysymys: Mitä varten minä elän? Näin kurjuutta ympärilläni. Se näytti minusta likarapakolta ja minä noin… ajattelin, eikö siitä köyhyyden rapakosta voisi juoda janoonsa… se on, ryhtyä sitä köyhyyttä lieventämään…"

— "Siis sekin oman janonne tähden!… Itsekkäisyydestä hyvätyökin? Niinkö?" — ihmetteli Anna Pawlowna.

— "Niin. Senkin vesitilkan tarvitsin omaan janooni. Mutta ne olivat ohimeneviä kysymyksiä. Elämä tukahdutti ne aina. Kerta minä tapasin puistossa kolme repaleista, likaista tyttöstä, nuorin kymmenvuotias, vanhin kaksitoistavuotias. He kertoivat kulkevansa prostituerattuina, ansaitaksensa oman ja vanhempiensa leivän. He vaihtoivat ruumistansa leipään…"

— "Herra, Jumala!" — huudahti Anna Pawlowna puistahtaen. — "Te kerrotte tänään kamalia." Harhama jatkoi kylmänä:

— "He kertoivat sen viattomina, kuin taivaan enkelit, kertoivat kuinka tunnetut, korkeat henkilöt olivat heidät raiskanneet. Mieleni järkkyi. Minä syötin heidät, annoin heidät pestä ja pukea. Mieleni täytti samalla viha Jumalaa kohtaan. Minä ajattelin: 'Jumala! Miksi istut laiskana taivaassasi ja annat vääryyden maan päällä tapahtua?' Ja minussa heräsi halu syöksyä vaikka pommi kädessä pelastamaan niitä pieniä kurjia, jotka Jumala oli hylännyt ihmispetojen saaliiksi. Minä uskoin siinä olevan tehtävän, jota varten tulee elää. Mutta päivät kuluivat, minä hoipuin lopullista päätöstä tehdessäni. Aloin kyllä jo työnikin: Ryhdyin tutkimaan sosialismia. Matkustin sitä varten ulkomaille. Aloin myöhemmin tarkastella kurjuutta elämässäkin… Mutta sitä tehdessä minä ihastuin kurjuuteen…"

— "Taivaan Jumala!… Mitä te puhutte?" — huudahti Anna Pawlowna tuskaisena.

— "Niin", — jatkoi Harhama. — "Ihmiskärsimys ja kurjuus oli niin suuri… Se suuruus minua hurmasi… Ja sitä ihaillessani minä olin unohtanut puiston penkillä istuvat pikku portot… Niin… niin… Elämä on elämä… Ja kaiken lopuksi minussa syttyi… Tiedättekö mikä?"

— "No?" — kysyi Anna Pawlowna uteliaana, hermostuneena.

— "Kullanhimo", — vastasi Harhama.

Anna Pawlowna huudahti heikosti ja peittäen kasvonsa käsillään, lausui hän puistahtaen:

— "Huh! Älkää puhuko siitä, älkää herran tähden!… Minä muistan sitä kuullessa sen pörssissä pureksitun juutalaisen… Palatteko te vielä?"

— "En", — vastasi Harhama. — "Se tuli on minut jo valmiiksi polttanut. Se poltti minut rikkinäiseksi seulaksi kaikelle jalommalle ja siksi teidänkin jaloutenne valui minusta maan multaan. Minä aloin koota kultaa, tietysti niiden pikku porttojen laisten kustannuksella."

Anna Pawlownan uteliaisuus ja kiihtymys lisääntyivät. Hän katseli Harhamaan, kuin salaisuuden seinän rakoon. Harhama avautui ja särkyi sitä mukaa, kuin hän jatkoi elämäkertaansa.

— "Ja yksinkö kullan vuoksi halusitte kultaa?" — kyseli taas Anna Pawlowna. Munkki Pietari seurasi ja tarkkasi Harhaman tunnustusta surullisena, kuin kylväjä turvetta, johon hän on pannut siemenen itämään, eikä se idä. Harhama jatkoi:

— "Ei kullan vuoksi, vaan siksi, että kulta lupasi avata minulle maailman. Se avasi minulle tien ihmissydämiin: Sillä ostin minä ystäviä. Se kukisti vihollisiani… Ja siksi kokosin minä sitä. Mutta minä en innoissani huomannut, että minä kannoin kultaa arkkuun, jonka pohjan rotat olivat syöneet rikki, vieden kullan pois sitä mukaa, kuin minä sitä arkkuun kannoin. Koetin joutua rottien edelle. Minä petkutin ja minua petkutettiin… Mutta minä toivoin kerta ehtiväni omien petkuttajien! edelle, että arkku täyttyisi. Minä pelasin, voitin ja hävisin. Rotat olivat edellä… Viimein tein uhkarohkean päätökseni: Kokosin kaiken kultani ja panin peliin… joka pennin ja vieraatkin pennit. Onni pulahti silloin esille… Minä jatkoin ja onnen kuplat pulppusivat aina runsaampina. Arkku alkoi täyttyä. Omaisuuteni, arvopaperit, odottivat vaan sopivaa tilaisuutta rahaksi muutolle… No, sen Te tiedätte, miten se päättyi… Kaikki on nyt mennyttä."

Kuulijat olivat sanattomina. Harhama jatkoi:

— "Mutta käsieni läpi kieriessänsäkin avasi kulta minulle ihmisten sydämet ja ylhäisten ovet. Se tarjosi minulle loistoa, se kantoi eteeni nautinnoita, kuin tarjottimella, kysellen:…"

— "Mitä?" — keskeytti Anna Pawlowna äärimäisen uteliaana, kuin tyttö, joka katsoo tulevaisuuttansa lähteestä.

— "Se kysyi: 'Onko totta, että sinulle on sanottu: älä nauti tätä?'"

— "Ja edelleen?" — uteli Anna Pawlowna hämmästyneenä. Lähde oli läikähtänyt. Tyttö näki outoja näkyjä. Uteliaisuus yltyi.

— "Edelleen: Kulta toi uusia herkkuja ja kyseli: 'Onko totta, että et ole ennen voinut tätä syödä?' Ja taas se kysyi: 'Onko totta, että olet kuluttanut elämäsi etsiessä hyödytöntä, koin syömää totuutta, sen sijaan, että olisit etsinyt minua, joka avaan sinulle ihmissydämetkin?' Kulta… miten sanoisin… se näytti minulle ihanimmat ihmislapset… hekkumallisissa vuoteissa ja sanoi: 'Nämä kaikki saat jos kumarrat minua…'"

— "Tämä on hirveää, herra Harhama… kamalaa… ilkeää!" — huudahti Anna Pawlowna. Tyttö oli nähnyt peikon lähteen pohjalta. Munkki Pietari oli surullinen. Siemenen idättäjä oli nähnyt turpeen ruman puolen ja itämättömät jyvänsä. Harhama jatkoi uhmaillen:

— "Kulta näytti siis olevan se, jota varten maksaa vaivaa elää… Ja sitä alkoi jo kokoontuakin arkkuun…"

— "Ja mitä Te silloin teitte, kun sitä jo kokoontui?" — keskeytti taas Anna Pawlowna, äärimäisen kiihtyneenä tietämään kaikki. Tyttö kurkotti syvemmälle lähteeseen. Harhama oli hetken vaiti.

— "Mitäkö minä tein?" — lausui hän vihdoin epäröiden, vältellen.

— "Niin, niin!… Mitä Te teitte?" — tiuskasi yhä uteliaammin Anna Pawlowna.

— "Minä… niin… no… Minä en pelastellut enää puistojen penkeillä istuvia pikku tyttösiä", — vastasi Harhama, lausuen loppusanat päättävästi.

— "Hyi, Teitä… hyi!" — huudahti Anna Pawlowna, puistahtaen. Tyttö oli nähnyt koko peikon… Munkki Pietari pani aikakauskirjan pöydälle surullisena, miettivänä. Lähteestä pulpahti uusia peikkoja. Harhama jatkoi:

— "Minä houkuttelin koreasiipisiä perhosia kultaan…"

— "Lakatkaa nyt!… Lakatkaa herran tähden!… Te kerrotte satua ainoastaan maalataksenne itsenne mustaksi… Te valehtelette ärsyttääksenne… Tunnen minä Teidät. Lakatkaa… Minä en jaksa kuulla", — keskeytti Anna Pawlowna ja lisäsi hetkisen perästä, hämmentäen lähteen pohjamutia esille:

— "Ja mikä oli kaiken tämän loppuna?"

— "Minä aloin kyllästyä kullan herkkuihin… kaikkeen muuhun paitsi itseensä kultaan. Se näytti voivan antaa kaiken muun, mutta ei ainaista ruokahalua. Minä, kuten sanoin, olin jo ehtinyt omien petkuttajien! edelle. Arkku alkoi täyttyä. Minä uneksin jo jostain muustakin, kuin kullasta, mutta ennen kaikkea kullasta… Kerta jo aijon vihityttää itseni kultaan…"

— "Huh!" — keskeytti taas Anna Pawlowna. Hysteerinen puistatus kävi läpi hänen hartioittensa. Harhama jatkoi:

— "Toisen kerran häikäisi minut hetkeksi uusi porraspuu: Naisen nimi ja ylhäinen asema…"

— "Sallikaapas keskeyttää", — tarttui Anna Pawlowna. — "Siinä naisessa olisi asemansa ja nimensä ohessa ollut myös sitä sisällistä ylhäisyyttä. Hän olisi ollut henkisesti Teidän tasalla, jota ei Magda ole. Puhukaa mitä tahdotte ennakkoluuloista, mutta aateluus on sukupolvien perintö. Se kasvaa ja juurtuu ihmiseen ainoastaan omassa maaperässään, eikä talonpoikien kartanoilla. Ehkä unohdatte, että ainoastaan henkisellä viehätyksellä on arvonsa ja sitä ei löydetä talonpoikien tyttärissä. Ruumiillisen kauneuden voi löytää minkä talonpojan ruumiissa hyvänsä. Sitä etsii ihmiskunnan alhaiso. Me aateli eroamme muista juuri siinä, että avioliitoissakin etsimme henkeä, talonpojat lihaa. Siksi säilyvätkin sukumme mésalliance'ista. Ja mitä puhunet tekin, sittenkin olette sisimmässänne juuri aateluuden ihailija… Älkää rypistelkö otsaanne!… Te olette aivan sydänjuurianne myöten ylpeä… kuinka koitattekin sitä peitellä vaatimattomuudella… Siitä naisesta luopuminen oli erehdyksenne."

Harhama kävi miettiväksi, kuin vanhaa, hylättyä aarretta ajatellessa.

Vanha kello naksutteli paloja ajan loppumattomasta langasta. Anna Pawlowna katkaisi taas äänettömyyden, kysyen:

— "No, edelleen?"

— "Lopun Te tiedätte… Hääni tiedätte… Hääni, tai oikeastaan kultakauhan… Tai ei nyt juuri niinkään. Olin jo väsynyt muuhun ja kun kultaakin luulin riittävän, uneksin perheestä. Lapsissa ja vaimossa luulin löytäväni elämän tarkotuksen. Sen 'tarkotus' on nyt haudattu likaisen elämänturpeen alle… En uskaltaisi sitä turvetta kääntääkään."

— "Miksi?" — tarttui Anna Pawlowna.

— "No… miksi… Alla on vaan elämäni ilkeitä matoja…"

— "Äts!"

— "Niin, niin! Häitteni edellisen ajan vietin Hiiden myllyssä… Älkää ollenkaan kauhistuko!… Ei se ollut ensikerta. Siellä siis yhtyivät kaikkien teiden päät…"

— "Herra Jumala teitä auttakoon!" — värisi Anna Pawlowna, povessa sanomaton säälin polte, tuijottaen Harhamaan hätäisenä, avutonna, kuin äiti kuolevaan lapseensa. Lähteen pohjamudat olivat nousseet päällimäisiksi, turve oli kääntynyt nurin. Turpeen alla vilisi elämä ilkeinä matoina. Ei ollut johdonmukaisuutta, ei järjellisyyttä. Se kiehui lähteen mustina pohjamutina, sekavana, käsittämättömänä.

Harhama itse näki sen parhaiten. Hän synkistyi. Tukeva leuka vavahti, otsalle ilmausi ryppy. Anna Pawlowna pyyhki kyyneleet silmistänsä. Hän oli nähnyt vilahduksen Harhaman elämän syvyydestä. Hän oli nähnyt sen hämärän, joka oli häntä kietonut ja jota hän oli pelännyt. Hänen sielussansa helähti joku vieno syyslaulu. Sielunkielet soivat. Hän puhui:

— "Ensi kertaa olen nähnyt teidän sisällenne… siihen hämärään… Nyt vasta tunnen teitä… tai… no niin: tunnen… Te olette aina hämärtyvä hämärä…"

Sielujen kielet soittelivat hienoja säveliä. Harhaman eteen nousi taas elämän ikuinen hämärä. Tuli iti turpeessa. Hän pyyhki kylmän hien otsaltansa. Anna Pawlowna värisi säälistä, huomauttaen:

— "Mutta eiväthän tiet pääty Hiiden myllyssä… Onhan sieltä poispääsy…"

— "On, on. On se ollut. Siellä on minussa sammunut kullanhimo ja syttyi kullaninho… Kulta polttaa nyt sormiani, kuin tuli… Katsokaa! Sormeni on musta. Se on kultasormuksen polttama. Ihoni ei nähtävästi siedä enää kullan kosketusta."

Munkki Pietari ja Anna Pawlowna katsoivat hämmästyneenä tätä outoa ilmiötä. Se oli alkanut ilmestyä Harhaman ihoon hänen istuessaan Hiiden myllyssä. Muutamissa minuuteissa värjäsi pieni kultainen kantasormus hänen sormensa mustaksi. Se omituinen tauti oli jäänyt pysyväksi, selittämättömäksi ilmiöksi. Harhama kääriytyi Anna Pawlownan silmissä sen kautta yliaistillisuuden sumuihin. Avoimesti, kuin hätääntynyt lapsi, kysyi pelästynyt nainen munkki Pietarilta:

— "Herra isä! Onko hän ihminen?"

Munkki Pietari vastasi nuhtelevalla silmäyksellä. Harhama joutui hämille. Hiljaisuus rutisti läsnäolijoita. Sekin oli sielun kellojen soimista…

— "Miten olette nyt elämänne järjestänyt?" — kysyi lopuksi Anna Pawlowna.

— "En tiedä. Kirjani pyydän Teidän korjaamaan. Muun olen hylännyt talouden hoitajalleni, rouva Bjelskajalle… Veloistani ehkä."

Anna Pawlownan silmät olivat vielä kosteat, mieli haavanlehtenä. Rouva Bjelskaja oli ollut hänelle nainen, josta hän ei koskaan uskaltanut mitään kysyä Harhamalta. Nyt näppäsi hän erehdyksessä siihenkin hienoon lankaan. Hieman katkerana virkahti hän:

— "Eikö hän ole ollut muuta kuin taloudenhoitaja?"

Mutta ennen kun Harhama ehti vastata, katui hän varomattomuuttansa ja riensi jatkamaan:

— "Menette äärimäisyydestä toiseen… Teissä on kuume… Tietysti te… Mutta mitä aijotte tehdä? Onhan edessänne elämä."

— "Niin on… Elämä… Niin, mikä on elämä?" — mutisi Harhama, ilmi tuli taas povessa. Hän teki sen elämänsä suuren kysymyksen.

— "Elämä… Ettekö Te tiedä?… Ettekö Te näe mikä on elämä? Ettekö tunne, että elämä on Jumalan kiirastuli… Se kyllä polttaa teistäkin kerran kuonan pois", — ehätti Anna Pawlowna.

— "Niin, kyllä… se on tuli… No, niin. Te kysytte mitä minä teen kun elän. Minä palan siinä tulessa. Eikö siinä ole kylliksi elämän tehtävää?" — puhui Harhama katkerana, kuin sappi, tuskan ilme harhailevissa silmissä.

Anna Pawlowna värisi sisimmässänsä Harhamalle hellyytenä, kuin tuutulaulu. Mietteissänsä, sääliksi sulaneena puheli hän:

— "Olette etsinyt elämän tehtävää, ettekä seurannut kutsumustanne." — Ja munkki Pietarille hän jatkoi: "Hänelle on Jumala antanut lahjat… Jos lukisitte hänen minulle kirjoittamat kirjeet, niin hämmästyisitte. Ne ovat hiotuita kirjallisuuden helmiä… no minä en osaa sanoa mitä… Hän soittaa ihmissydäntä aivan kuin viulua." — Ja uudestaan Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:

— "Olen niin usein kehottanut Teitä nostamaan lahjanne esille… kirjoittamaan jonkun teoksen… Miksi ette sitä tee?… Miksi?"

Harhamasta pulahti se suuri ajatus, se hänen ikuinen tulensa ja tuskansa: teoksensa. Hän synkkeni syysyöksi. Sitä salaisuutta ei hän uskaltanut paljastaa nytkään. Jotakin sanoaksensa mutisi hän:

— "Miksi en kirjoita… Jaa… niin…"

— "Niin, niin. Miksi ette kirjoita?" — toisti Anna Pawlowna kuivasti. Harhamasta pulpahti silloin eräs tavallaan oikea tunnustus. Hän vastasi synkkänä, jyrkästi, uhmaten:

— "Siksi, että minä en tahdo teoksellani kutkutella ihmissydämiä… Minä, jos mielin lyödä, tahtoisin sillä lyödä niihin täyden iskun… Eikä minulla ole siihen kylliksi terävää asetta…"

— "Täyden iskun!" — keskeytti Anna Pawlowna kiihkeästi, kuin pelästyneenä. — "Miten täyden iskun?…"

— "Puukoniskun", — tarttui Harhama hurjistuneen eleillä. — "Tulisen puukoniskun aivan… Noin!" — huudahti hän, kuin raivostunut, sieppasi pöydältä hedelmäveitsen ja iski sen päärynän läpi pöytään.

— "Te olette hullu!" — kirkaisi Anna Pawlowna hysteerisesti, säikähtäen, sillä hänen mielensä oli herkkä, kuin vedenkupla. — "Hullu Te olette nyt… mielipuoli… Ai herra isä!…"

— "Niin, hullu… kyllä… mielipuoli", — lisäsi Harhama otsaansa rypistäen.

Anna Pawlowna rauhottui hiukan ja puheli:

— "Puukoniskun!… Minkä puukoniskun?… Varokaa, ettei Jumalan ole pakko takoa Teistä itsestänne esimerkinpuukkoa, jolla iskee uhmailijoiden sydämiin!…"

— "Takokoon!" — katkaisi Harhama. — "Kyllä minä nyt kestän…"

— "Kyllähän Te kestätte!… Suuremmatkin ovat sortuneet. Haiven tulessa Te olette Jumalan pihdeissä", — huokasi Anna Pawlowna. Munkki Pietari istui, kuin pappi suruhuoneessa… Hiljaisuus kurkisteli hiirinä joka nurkasta… Sitä jatkui… Sääli ja uskonnollinen suuttumus taistelivat Anna Pawlownassa. Hänen kalpeille poskillensa oli noussut heleä puna… Silmänkulma oli kostea… Tuskallisella, värisevällä äänellä huokasi hän:

— "Oi, jos Te etsisitte Jumalaa… etsisitte oikeassa mielessä ja hartaasti… niin kuin janoon kuoleva vettä!"

Harhama nypisteli leukaansa synkkänä. Hetkisen mietittyänsä mutisi hän:

— "Kyllä minä olen Häntä etsinyt, kuin nälkään kuoleva leipää ja janoon kuoleva vettä… Hartaamminkin. Kerron Teille seuraavan tapauksen: Isäni kuolemasta oli kulunut noin vuosi… Kysymys: 'isäkö, vaiko äiti?' poltti minua. Kotini lähistöllä oli Itkuvaara, pieni kallio, jossa Perkeleen kerrottiin asuvan ja lapsia piinaavan. Sen vaaran juurella, Leväsuoniityllä, sairastui isäni äkkiä kuolintautiinsa… Kerta tuskissani menin sen vaaran juurelle ja tutkin kivien kolotkin löytääkseni jonkun, jonka jalkoihin langeta… Löytääkseni vaikka…"

— "Minkä?" — keskeytti Anna Pawlowna vapisten, aavistaen hirmua.

— "Vaikka Perkeleen…"

— "Herra Harhama!" — kirkaisi Anna Pawlowna kauhistuen.

— "Niin juuri… Minä tahdoin löytää vaikka Perkeleen… mustan tai tulisen Perkeleen, kun en kerta Jumalaa löytänyt", — leimahti Harhama.

— "Oijoi-joi", — valitti Anna Pawlowna.

Harhama jatkoi toivottoman äänellä:

— "Kerron vielä erään tapauksen; Olin pikku poika — ehkä kahdeksan vuotias — silloin jo etsin Häntä niin suurella tuskalla, että olisin hengelläni ostanut pienimmänkin todistuksen Hänen olemassaolostaan. Äitini oli kertonut, että Jumala pudottaa suuren kiven niiden päähän, jotka pyhänä tekevät työtä. Menin silloin kirkkoaikana kauraa leikkaamaan ja lausuin: 'Tapa nyt minut, Jumala, niin näen, että Sinä olet!'"

— "Hyvänen aika!" — huokasi Anna Pawlowna. — "Kiittäkää, että Hän ei kuullut hullua rukoustanne."

— "Ei… ei Hän kuullut… Tai kuuli… Kaikki on epäselvää… Ensimäisellä sirpinvedolla leikkasin sormeni… Siitä asti on se ollut käyrä… Katsokaa sitä!" — mutisi Harhama sormeansa näyttäen.

Anna Pawlowna ja munkki Pietari katsahtivat toisiinsa. Kuului kaksi katkeraa huokausta. Sitten syntyi hiljaisuus. Elämän salaisuus kulki kaikkien edessä värisyttävän salaperäisenä. Sen tuoksu poltti, kuin ruton hengitys… Harhama jatkoi:

— "Te sanotte, että en olisi etsinyt Häntä totuudessa… Mutta… No niin… Ei maksa vaivaa…"

— "Sanokaa, sanokaa!… Sanokaa loppuun!" — kiirehti Anna Pawlowna, väristen mielenliikutuksesta… Harhama lopetti katkerana:

— "Minulla on ollut niinkin tuskallisia hetkiä Häntä etsiessäni, että jos olisin löytänyt Perkeleen… tulisen Perkeleen, niin olisin heittäytynyt häneen tuskiani jäähdyttämään…"

Anna Pawlowna väänteli tuskissaan käsiänsä ja purskahti rajuun itkuun… Harhama oli sanattomaksi väsynyt… Näiden kahden ystävän elämä oli tällä hetkellä tulikuumalle raudalle nostettu. Munkki Pietari hengitti heistä ihmissurujen ja ihmiselämän katkeraa häkäsavua. Säälintunne kalvoi häntä, kuin kaavinraudalla, eikä hän nyt käsittänyt Jumalan teitä, mutta hän uskoi että ne ovat viisaat. Hänen huuliltansa pääsi huokauksen tapainen:

— "Jumala tietää, milloin on oikea aika Hänen ilmestyä. Hän ei päästä pakenevaakaan. Heittäisikö Hän silloin sinut, joka Häntä etsit!"

Ja riutuneella äänellä, silmiänsä kuivaillen, sopersi Anna Pawlowna lopuksi itkunsa seasta:

— "Herra Teitä armahtakoon!"

Hetken kuluttua kysyi hän taas surullisena, osanotolla:

— "Ja mitä aijotte nyt tehdä?"

— "Tahdon alkaa alusta", — vastasi Harhama jyrkästi. Hän oli jo taas saanut henkensä hurjat siivet allensa.

— "Kuinka alusta?… Minä en käsitä taas…"

— "No alaalta, kuten Te sanoisitte… Kuokanvarresta. Haluan laskea kaikessa sinne alas, alas asti… korpeen… rengiksi…"

— "Ja luuletteko itsellänne olevan varaa astua alas, tai sanon: 'langeta', sitä varten vaan, että saisitte tilaisuuden taas nousta?" — keskeytti Anna Pawlowna, jonka äänessä nyt itkunkin seassa helisi äkkiä ilmaantunut suuren maailman naisen itsetietoisuus, jolla hän yritti temmata Harhaman uhmateosta.

— "Ei meidän ihmisten kannata huviksemme langeta", — lisäsi hän ylevänä.

Harhama oli vaiti. Alkoi äänettömyys… Ajan mittari naksutteli, mittaellen ajanvirtaa. Huone hämärtyi. Anna Pawlowna nousi ylös, sytytti vahakynttilän pyhäinkuvan eteen, teki ristinmerkin ja lausui hiljaa huoaten:

— "Herra armahda meitä ja käännä meidän mielemme Sinun puoleesi!"

Munkki Pietari teki äänetönnä ristinmerkkinsä. Hänen lempeille kasvoillensa laski taas suru, kuin pellon harmaa multa. Hetken kuluttua Anna Pawlowna alkoi taas puheen, lausuen:

— "Jos riippuisitte uskolla… no vaikka sokealla, mielivaltaisella uskolla Jumalassa, näin ei elämänne olisi semmoista harhailua ja sumua."

— "Mutta erehtyväthän ne Jumalankin lapset", — virkkoi siihen Harhama kuivasti.

— "Erehtyvät, mutta niillä on toki aina tiedossa kallio mille nousta. Mutta entä Teillä?… No jätetään nyt… Mutta sanokaa, mitä aijotte tehdä?"

— "Matkustaa", — vastasi Harhama jyrkästi. Anna Pawlowna säpsähti ja kysyi kiireesti:

— "Minne aijotte matkustaa?"

— "Suomeen", — oli päättävä vastaus.

— "Ja kuinka pitkäksi aikaa?"

— "Ainiaaksi."

Anna Pawlowna tunsi piston sielussansa. Hänen jokaista hermosäijettänsä pitkin juoksi ilkeä väre. Siinä siteessä, joka heitä yhdisti, oli solmu Rajajoella. Se oli sen siteen heikko kohta. Molemmissa paloi pelon hiljainen liekki, että se solmu pettäisi. Siksi eivät he koskaan uskaltaneet sen lujuutta koetella. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta olivat he karttaneet koskea siihen arkaan asiaan. Anna Pawlowna oli hiljaa, kuin kevään lämmin, kyllä sulatellut Harhaman juuria hänen kylmän isänmaansa roudasta. Hän oli ahkeroinut, siirtääksensä ne juuret Harhaman huomaamatta Venäjän rikkaasen maaperään. Hän valmisti hänelle sitä varten virkaurat, hankki suosijat. Sillä tahtoi hän poistaa ainaisen vaaran: solmun aukenemisen Rajajoella. Hän oli kärsinyt, kun Harhaman levoton sielu ei kiintynyt tarjolla oleviin asemiin, ei lähtenyt kulkemaan virkarappujen loistavia portaita.

Ja nyt ilmotti Harhama matkustavansa ijäksi routaiseen kotimaahansa. Solmua oli pingotettu Rajajoella. Hänen kotinsa jokapäiväinen vieras oli menossa. Se hämärä, joka häntä kiehtoi, kuin noidan himmeä tuli, uhkasi haihtua. Tulossa oli ehkä henkisen avion ero.

Alkoi hetki, jommoisena elämän sala-ajatukset ja syyt vilisevät silmissä nopeina, kirkkaina, kuin salamoiva taivas.

Anna Pawlownan silmiin kirkastui Harhaman kotimaa. Suomen sinijärvi hymyili. Kala pulisi aalloissa, kivikkoranta koreili kehyksenä… Rinnettä koristi marja-aho ja mäillä hymyili kukkana lehto… Suomi hymyili kuin neito, joka on juuri nähnyt kuvansa lähteensilmästä… Hänestä tuntui, että kaikki se voi lumota Harhaman juuret lujalle rautakovaan maahan.

Entä jos hänen juurensa höltyisivät?

Hän näki sitä ajatellessansa Venäjän keltaisen viljameren… Kehyksenä on taivaan sininen ranta… Vilja tekee siellä terää kesäpoudan kypsyttämänä… Tuuli tuudittaa tähkää, hedelmäpaino puunoksaa… Niittyä peittää kukkaverho, peltoa heilimän auer… Siellä kylpee poppeli päivänpaisteessa. Vanha tammi kertoo vanhaa tarua ja lehmus ylpeilee jokirannalla… Siellä ovat kuutamon selät, siellä päiväin avarat ulapat…

Siellä ovat ihmisen juuret lujalla… Sen tunsi Anna Pawlowna… Solmu pingottuu Rajajoella…

Isänmaan kamara on vuorta vankempi. Se sitoo ihmisen juuret lujemmin, kuin rauta…

Mutta Anna Pawlowna salasi uuden mielenliikutuksensa. Tyynesti alkoi hän puhua:

— "Taas uutuus!… Suomeen! Ja mitä varten? Mitä puuttuu Teiltä täällä?… Täällä ovat Teidän vilpittömimmät ystävänne… Täällä on suuri osa elämäänne ja työtänne… Täällä on Teille avoinna tulevaisuus ja virkaura, kun vaan tahdotte sitä käyttää… Sota vahvistaa Venäjän vallan etäisessä Idässä, jonne juuri kerran halusitte ja valmistuitte. Silloin on asemanne luotu. Siellä on juuri puute paikalliskielten tuntijoista ja Teillä on jo itämaisissa kielissä luja pohja. Sanokaa, mitä varten lähtisitte Suomeenne? Mitä puuttuu Teiltä täällä?… Ystäviäkö?"

— "Ei. Sitä, mitä oma maa ei voinut minulle antaa… tai oikeastaan, mitä en siellä voinut löytää, olen juuri löytänyt täällä Teidän läheisyydessä: ystäviä, sivistystä, elämää…"

— "Mitä Teiltä sitten vielä täällä puuttuu?" — keskeytti Anna Pawlowna, mieli läikkyvänä vetenä.

— "Isänmaa", — vastasi Harhama tyynesti. Side pingottui. Solmu Rajajoella kiristyi.

— "Isänmaa!" — huudahti Anna Pawlowna.

— "Niin… Isänmaa", — yritti Harhama jatkaa. Anna Pawlownan mieli läikähti, kiihtyi.

— "Herra Harhama!" — keskeytti hän jyrkästi, käskevästi, oikaisten hoikan vartalonsa ryhdikkääksi. Harhaman sanat pistivät häneen, kuin neulaterävä loukkaus.

— "Mitä suvaitsette käskeä?" — kysyi Harhama tyynesti. Solmu oli riuhtaistu kireälle aivan odottamatta. Molempien katseet kohtasivat toisensa ensikertaa kylminä, terävinä. Molempien sielussa oli näpätty sitä kieltä, jonka isänmaa on vetänyt ikuiseen vireesen. Anna Pawlownassa leimahti suuren Venäjän tytär komeana, kuin revontuli. Hän puhui kiivastuneena:

— "Kuinka rohkenette Te… kuinka Te uskallatte… kuinka tohdittekaan Te Tsaarin alamainen sanoa, että Teiltä puuttuu isänmaa siellä, missä Venäjän Tsaari hallitsee?… Ettekö Te tunnusta Tsaarin vallan auktoriteettia?"

— "Kyllä… kyllä… Mutta isänmaan rajat eivät aina juokse siellä, missä Tsaarin vallan rajat… Tällä kertaa Teidän täytyy minua ymmärtää. Se, jos sanon suoraan, on ollut pieni ajettuma elämässäni… se että sinä aikana, jolloin oma kansa on ollut…no: teuraana, minä olen täällä 'elänyt': väliin palanut, väliin taas ratsastanut hurjisteluilla ja paheella."

Solmu vetäytyi kireälle. Anna Pawlowna huomasi nyt olevansa syrjään viskattu lehti. Sappena kohosivat hänen kurkkuunsa menneet muistot: Hän oli päästänyt Harhaman kotiinsa, avannut hänelle elämän ovia, kärsinytkin… Nyt saisi hän väistyä… Mieli katkerana lausui hän:

— "Siinä näkee, kuinka te suomalaiset vihaatte kaikkea venäläistä. Ei ystävyys, eikä mikään merkitse mitään… Suoraan sanoen unohdettu kunnianvaatimuksetkin."

Harhamaa ne sanat ärsyttivät. Hän ei myös ollut puheessansa aivan suora, tai paremmin: selvä. Itse asiassa ei isänmaan kaipuu ollut hänelle mikään ainainen ajettuma. Se oli ainoastaan iltahämärästä joskus tuikahtava kotimökin tuli, mokin pieni valaistu akkuna… Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka. Ystävät olivat hänestä kiusanhenkiä, sukulaiset ventovieraita ja äiti lapsuuden himmeä muisto: joskus tähtenä tuikahtava iltauni. Koko aistillinen elämä oli hänelle kivenkolo, jossa hän kaiveli paremman puutteessa. Hänen kaikkensa kaikessa oli salainen henkimaailma. Hänen oikeana isänmaanansa olivat henkiset aavat ulapat. Hänen henkensä oli tuulta, joka ei tuntenut valtakuntien rajoja. Se oli myrskyä, joka ei etsinyt päiviä, vaan aavoja merenselkiä, joissa ei raja kosketa siivenkärkiä.

Isänmaan kaipuu oli hänessä nyt ainoastaan halu muuttaa elämänsä toiseen kivenkoloon. Mutta se halu oli voimakas, hillitön, henkinen aalto, kuten kaikki hänessä. Suomi kuvastui hänelle nyt vaahtoavana järvenselkänä, joka houkutteli luoksensa, kuin vallaton tyttö.

Mutta tyttöhän soittaa miehen povesta hurjimmat ja sokeimmat halut. Niin oli Harhamankin isänmaan kaipuu. Se oli hillitöntä ja semmoisena väsyvää, ohi menevää…

Mutta toinenkin tunne ajoi häntä: Viime päivät oli hän hengittänyt sen uuden elämän höyryjä. Niihin oli hänet vienyt Nikitin Hiiden myllyssä. Hän nousi, kuin aalto myrskyn käsissä sortoa vastaan. Henkensä taisteli köyhien, sorretuiden puolesta, kuin peto penikoittensa. Ja niinä sorrettuina nousi hänen eteensä oman kansansa hahmo kurjimpana, apua enimmän tarvitsevana. Se huusi, kuin vuorenkoloon litistynyt. Sinne! Sen avuksi! — se oli nyt Harhaman silmitön hetkellinen himo. Eikä hän kysynyt syvemmälle: mitä varten sinne? eikä: miten ja millä aseilla voin vuorenraon longottaa?

Hän oli lähdössä, kuin tuuli tiellensä, tietä tuntematta, matkan vaivoja miettimättä…

Siksi iloitsi hän joka iskusta, minkä vihollinen iski Venäjän kansaan… Se ei johtunut vihasta Venäjää kohtaan. Venäjän kansan hän asetti kaikkien muiden kansojen edelle yksin Anna Pawlownankin tähden. Se uusi elämän tehtävä, jonka luonnokset Nikitin oli kutonut häneen jo Hiiden myllyssä, häämötti hänessä nyt alati. Se häämötti epäselvänä, kuin kuu sappensa takaa. Se kiehtoi häntä ehkä juuri sillä salaperäisyydellänsä. Se huumasi suuruudellansa.

Siitä valui hänen ilonsa Venäjän tappioista. Jaapani kukisti hänen mielestänsä esteitä sen uuden tehtävän tieltä. Se lakasi puhtaaksi sitä uutta työtannerta. Isänmaa oli hänelle nyt vaan hänen henkensä uusi temmellyspaikka, sen kaipuun joku akkunan tuli, joka pilkotti uuden sumun takaa. Harhama itsekin käsitti sen hämärästi…

Kun nyt puhe koski siihen kohtaan, alkoivat Harhaman ajatukset tanssia siinä sumeassa. Vallankumouksen veriutu punerti, se uusi sumu kiehtoi. Hän kietoutui nopeasti sieltä kuunsapen takaa juokseviin hämäriin rihmoihin… Sen tutun akkunan tuli vilkutti kirkkaampana. Äiti, se lempeä iltauni, painoi silmiä… Ja unissa kirkastui sen uuden hämärän himmeät varjot…

Keskustelu oli alkanut vilkastua. Harhama sitoutui oman maansa kamaraan, Anna Pawlowna eteni etemmä Venäjän viljameren huumaaville selille. Solmu Rajajoella kiristyi.

Samassa ilmotti palvelija parooni Geldnersin tulon.

Parooni Geldners astui sisään, tervehtien suuren maailmanmiehen arvokkuudella. Munkki Pietarin ja hänen katseensa kohtasivat taas toisensa kuin kaksi pistimen terää. Molemmat tervehtivät toisiansa äänettöminä.

Parooni Geldners istahti ja alkoi puhelun. Hänen puheessansa ja käytöksessänsä oli hienoutta, sulavuutta. Samalla oli siinä tarkkaa oman arvonsa rajojen vartioimista. Jokaisella äänenpainolla veti hän viivan, jota lähemmäksi ei kuulija saanut häntä lähetä. Hän alkoi puhelun kohteliaalla äänellä, Anna Pawlownan puoleen kääntyen:

— "Suvaitkaa jatkaa keskusteluanne!… Emme suinkaan häiritse?"

— "Ette suinkaan, parooni", — virkahti Anna Pawlowna. — "Te tulette juuri antamaan keskustelulle oman sävynne. Me aloimme juuri puhua Suomesta ja niistä herra Harhaman hyvistä suomalaisista…"

— "Siis politiikasta", — keskeytti parooni Geldners.

— "Niin. Te, parooni, kun olette aina tekemisissä valtiollisten kysymysten kanssa, tulette nyt aivan kuin ex officio ottamaan keskusteluun osaa. Mitä mieltä Te, parooni, nyt olette Suomen kysymyksessä?" — kiirehti Anna Pawlowna.

— "Ah! Ne rajamaat ovat nyt Venäjän kipeitä kohtia. Sota ja kaukaisen Idän kysymys vaativat nyt kaiken huomion… Rajamaiden asioiden järjestely täytyy lykätä tyynempään aikaan…"

Side höltyi… Anna Pawlowna huokasi. Oliko solmu Rajajoella kestävä?

— "Ja herra Harhama puhuu, että hän on juuri nyt huomannut Suomen kysymyksen ratkaisuajan tulleen… Aikoo sen johdosta muuttaa kotiseudulleen", — puhui Anna Pawlowna tyynenä.

— "Aivanko kokonaan pois täältä?… Ja minkä tähden?" — kysyi paronessa Geldners.

— "Sanokaas muuta!" — vastasi Anna Pawlowna.

— "Hän on saanut päähänsä, että hänen isänmaansa alkaa jostain määrätystä viivasta Valkeasaaressa ja että hän ei muka täällä voi tehdä työtä kansansa hyväksi."

— "Omituinen päähänpisto!… Onko se totta herra Harhama?" — kysyi edelleen paronessa Geldners.

— "Anteeksi paronessa! Kysymykseenne sisältyy niin paljon tästä keskustelusta, että on vaikea vastata", — vastasi Harhama.

— "Mutta miks'ette voi täällä elää ja tehdä työtä? Sama Tsaarihan Teillä on täälläkin", — jatkoi paronessa Geldners.

Anna Pawlowna odotti. Hän tunsi solmun vetäytyvän kovalle.

— "Suomalaiset pelkäävät Venäjää kuin hautausmaata", — ennätti parooni Geldners vastaamaan. — "Heillä on niin lyhytnäköisiä valtiomiehiäkin, jotka eivät tahdo tuntea vastustajaansakaan, eivät oppia tuntemaan sen voimia… se kun asuu rajan tällä puolen."

— "Ei… ei", — yritti Harhama keskeyttää, mutta Anna Pawlowna keskeytti hänet kiihtyneenä, lausuen:

— "Kuinka ei?… Olen Teille itsellenne usein sanonut, että te suomalaiset tunnette Pariisin likaviemärit, mutta te ette tunne Venäjän suunnattomia taideaarteita, jotka ovat kivenheiton päässä maastanne. Te opitte ranskankielen, tutustuaksenne sen avulla ihmishengen suuriin luomuksiin. Ja kumminkin on sen Venäjän kansan kielellä, johon kansanne elämä on yhdistetty, ilmestyneet ihmishengen helmet… Ottakaa runoilijoistamme ja kirjailijoistamme Lermontof, Nekrasof, Pushkin, Dostojewskij, Gogol, Turgenjef y.m. Ottakaa Tolstoi… Mitä ovat Dumas't, Zola't y.m. tämän rinnalla? Ottakaa taiteemme Tshaikowskijsta, Aivosowskijsta y.m, alkaen, ja Teidän täytyy myöntää, että Venäjä ei ole hautausmaa, jossa on ainoastaan kuolleiden luita."

Hän veti sidettä kovemmalle… Ja itse hän pelkäsi samalla, että solmu aukeaa…

— "Niin, suomalaiset matkustavat Tukholmaan Tolstoita tutkimaan", — virkahti parooni Geldners kuivasti.

Keskustelu alkoi käydä vilkkaammaksi, mielet alkoivat lämmitä. Solmu pingottui Rajajoella…

— "Onko se totta?" — kysyi paronessa Geldners, Harhaman puoleen kääntyen.

— "Kyllä, kyllä… osaksi", — myönteli tämä hiukan neuvotonna. Anna Pawlowna keskeytti taas hänet:

— "Tehän, herra Harhama, tiedätte, että esimerkiksi minä olen myötätuntoinen suomalaisille. He ovat työteliäitä, rehellisiä, eteenpäin pyrkiviä. Mutta en minäkään jaksa ymmärtää sitä, etteivät he tahdo puristaa venäläistä kättä yhtä ystävällisesti ja rehellisesti, kuin he puristavat jokaista muuta kättä."

— "Kyllä, kyllä he sitä puristavat rehellisesti jos se vaan ei ole ojennettu heille tarkotuksessa puristaa suomalaisen käsi ijäksi, joka juuri on tarkotus", — tarttui Harhama puheesen.

— "Niin onkin… Mutta ystävänä, eikä vihollisena, tarjotaan teille se ikuinen kädenlyönti. Mutta suomalaisiin on istutettu se hullu usko, että he eivät tarvitse sitä ystävän kädenpuristusta ja että he yksin ovat oikeutetut määräämään kaikki Rajajoen takana", — lausui taas Anna Pawlowna.

Keskustelu jatkuu. Mielet lämpenevät edelleen, mutta keskustelijat säilyttävät ulkonaisen tyyneytensä, kuin kansi sisäisen paineen. Kello naksutteli. Ajan palaset putoelivat ijankaikkisuuteen…

— "Mutta te kaikki myös myöntänette, että Suomen kansan täytyy itsensä ja yksin ratkaista elämänsä kysymys, jos se mielii elää", — lausui Harhama. — "Vai mitä Te ajattelette, isä Pietari" — lopetti hän, munkki Pietariin kääntyen.

Kaikki odottivat vastausta. Anna Pawlownan mieli kuohui vaahtona. Munkki Pietari mietti hetken ja vastasi:

— "Kansat eivät elä yksin maan päällä. Kahden naapurin maita ja työrauhaa ei turvaa raja-aita, vaan veljeys ja hyvä sopu. Riita ja epäluulo rakentavat naapurien välille aidan, jonka molemmin puolin kytee epäluulo. Ainoastaan sopu luo työrauhan, minkä turvissa vilja kasvaa pellolla ja karja lisääntyy laitumella. Mutta sopua ei synny siellä, missä naapuri ei tahdo naapuria kuulla, ei ymmärtää, eikä työn lomassa istahtaa hänen kanssansa peltonsa rajakivelle keskustelemaan ja kuulemaan tämänkin toivomuksia."

Hiljaisuus lehahti huoneesen, kuin kepeä perhonen. Harhama katkasi sen, kysyen:

— "Mutta jos rikas naapurini tahtookin siinä rajakivellä istuessa keskustella ainoastaan siitä, koska toisen on tuotava hänelle peltosarkansa, kaikkensa?"

— "Jumalan käskystä taipuvat vuoret, kuin jouhi. Etkö usko, että Hän voi katkaista pahuuden rihmat, jos ne juoksevat naapurisi sydämmestä? Luottakoon ihminen häneen… Hänen apuunsa! Mutta ei toimetonna. Sillä naapurien välinen sopukaan ei sada valmiina pilvestä. Kenen kädessä kuut kierivät kerinä, Hän voi sammuttaa ihmispovessa palavan vääryyden lieskan. Häneen luottaen voi kansa mennä pahankin naapurin luo rauhallisena… Hän voi kyykäärmeetkin taltuttaa. Jos he vihollisina yhtyvät, eroavat he ystävinä. Joka kieltäytyy koettamasta sovittelua, hän ei luota Jumalaan ja asiansa oikeuden voimaan."

Munkki Pietarin puhe vaikutti taas Harhaman kuohuvaan mielialaan, kuin voimakas lääke sairaasen. Kieltämyksen, epäilyn ja taikauskon usvat pursusivat hänen sielustansa. Niiden läpi katseli hän munkki Pietaria. Siksi näyttikin hänestä tämä munkki henkimaailman olennolta, joka lypsi viisauttansa jumaluuden nisistä. Epäröiden lausui hän:

— "Ei siitä ole kysymys… Kysymys on siitä, että jokaisen kansan täytyy itsensä saada ratkaista ja täytyy ratkaista olemuksensa ydinkysymys, se on: olla oman peltosarkansa herra."

Keskustelu kiihtyi. Rajamaiden kysymys ja Suomen kysymys, on kuin kuiva katajapensas. Mielet lämpenevät. Isänmaan henki nousee niistä katkerana, kuin savu turpeesta. Isänmaanrakkaus tupruaa jo kytevänä vihana. Solmu Rajajoella pingottuu. Kuiva kataja uhkaa syttyä.

— "Ei, ei. Ei mikään kansa sitä voi määrätä aivan yksin", — keskeytti munkki Pietari Harhaman, mieli lämminneenä. — "Ei kukaan saa pellonsarallansa sulkea naapurinsa kirkkotietä. Naapurinkin täytyy päästä herranhuoneesen. Sillä kansojen kulkutiet ovat Jumalan säätämiä kirkkoteitä, eikä niitä siis voida tuketa. Ei myös kukaan seiso maailmassa yksin. Mies raivaa pellon korpeen ja kylvää siemenen multaan. Mutta pellon vieressä on aava räme, sen märän sammalen alla piilee halla, nousee sieltä, panee valmistumaisillansa olevan viljan ja kylväjä seisoo toivotonna, puti-puhtaana hallasuon reunalla. Mutta muutaman ajan perästä tulee toisia miehiä. He kuivaavat märän suon. Kohta lainehtii keltainen vilja siellä, missä ennen sammal kasvoi. Samoina elokuun öinä, jolloin ennen halla huokui märän suon mudasta, tulvaa suolta nyt kypsyvän viljan lämpö naapurin pellolle ja kypsentää siellä kasvavan sadon. Samat säännöt ovat kansojenkin elämisen ehdot. Seisooko naapuri silloin yksin? Onko hän oikeutettu peltonsa omistusoikeuteen vedoten kieltäymään keskustelustakin, kun suon raivaajat pyytävät saada kaivaa viemärin hänen peltonsa läpi, tai kulkea herranhuoneesen hänen kartanonsa kautta?"

Ja munkki Pietarin kasvoilla hehkuu omituinen rauha, rauhallinen kuin pieni metsävalkea, joka välkkyy kesäisessä päivänpaisteessa kirkkaan lähteensilmänlaisena. Suomen kysymys oli hänenkin mieleensä virittänyt tulen. Isänmaantunne kipinöi jo hehkuvana rantana. Kipinöistä tarttui uutta tulta mielien kuiviin turpeisiin.

— "Ei siitä ole se peruskysymys. Peruskysymys on siitä, etteivät suonraivaajat saa omin lupinsa kaivaa naapurin koko sarkaa viemäriksi, kirkkotietä tehdessään kaivaa pois talon peruskiveä", — selitti Harhama munkki Pietarille.

Parooni Geldners oli huolettoman näköisenä seurannut keskustelua, hilliten mielensä hehkua. Nyt tarttui hän puheesen:

— "Suomalaisten valtiomiesten erehdys on siinä, että he tahtovat yksin määrätä kahden kansan väliset asiat. Eivät halua edes keskustella. He eivät näy ymmärtävän, tai eivät tahdo tunnustaa historianpakkoa."

Kuiva kataja alkoi rätistä. Naisten poskilla läikehti mielenliikutus väliin punana, väliin lämpönä.

— "Kuinka niin, parooni?" — kysyi Harhama päättävästi, Geldnersin puoleen kääntyen:

— "Ensiksi he uskovat voitavan elämässä säilyttää ikäinen status quo. He unohtavat, että elämä ja sen vaatimukset kehittyvät lakkaamatta historian pakkolain alaisina ja vaativat vastaavia muutoksia kansojen välisissä sopimuksissa. Siilinkin, jos se tahtoo elää, täytyy tunnustaa ympäristönsä voima ja vaikutus. Siitä ei pääse kuoreensa vetäytymällä. Me kohtaamme suomalaisten puolelta aina saman: emme voi, saman non possumus. Uskotellessaan näin, että voivat yksin seisoa ja määrätä Venäjän toistasataa-miljoonaisen kansan rinnalla, vaikkapa ovat tähän kansaan sidotutkin, he uskottelevat voivansa olla huomioon ottamatta sen historianpakon, joka Venäjän kansan vallan, sanokaamme: vaikutuksen muodossa, painaa Suomen kansan kehityksen kulkua määrättyyn suuntaan."

Kirkas tuli palaa lepatteli jo ihmisissä. Se oli isänmaanrakkauden tulta. Mutta siitä rakkaudentulesta huoahti vihan sinertävä savu… Harhama jatkoi tyynenä:

— "Kyllä, parooni, suomalaiset sen historianpakon tunnustavat… ja tuntevatkin. Ja juuri siksi he tekevät työtä, ettei Venäjän kansan paino pääsisi liika painavaksi… sysäisi Suomen pientä kansaa siltä polulta, jonka historia on Suomen kansalle viitottanut. Sillä kun Te, parooni, puhutte historianpakosta, täytyy Teidän samalla myöntää, että on olemassa myös historian velvotus. Ja jälkimäisen täyttäminen se on pääasia, eikä edellisen alle alistuminen, ehkäpä sortuminen… Historianvelvotuksen täyttäminen historianpakon alla on kansakunnan tehtävä."

Kello löi nopeasti, kuin kuumeessa. Läsnäolijoiden mielet paloivat jo ilmitulessa. Lieska pyrkii jo purkaumaan pinnalle. Se pyrkii varomattomana äänenpainona, hillittynä kasvojen ilmeenä tai kädenliikkeenä. Mutta se hillitään, ajetaan taas kylmään kuoreen. Mielenmaltti kuului tapoihin. Tyyneys oli kultaa. Mutta isänmaan kuivaan katajaan oli tarttunut tuli mielien kipinöistä. Se paloi uhritulena ja poltti ihmisistä poroa ja savua.

Munkki Pietari jatkoi puhetta:

— "Veli, Harhama!" — lausui hän lempeästi. — "Ei ole siinä kyllä että kansa tunnustaa historianpakon. Täytyy kyetä tunnustamaan se aikanansa, ennen kun se itse laskeutuu kansan hartioille… Täytyy tuntea etsikkoaikansa… Sillä historianpakko on Jumalan käsi kansojen elämässä. Ei sitä kättä voida kiertää, eikä siitä sormesta irtautua. Onneton on se kansa, jota Herran käden täytyy painaa oikealle tielle. Jos Jumala on kerran asettanut Suomen ja Venäjän kansat naapureiksi samalle pellolle, niin täytyy meidän kyetä muuttamaan pellonsarkojemme rajakivi rauhan kiveksi, jolla me toisiamme kuuntelemme. Muutoin se muuttuu riidankiveksi. Suomen kansa on velvollinen siinä rajakivellä punnitsemaan naapurikansan oikeutetut vaatimukset luottamuksella, tyynin, sovinnollisin mielin. Siten tunnustaa se Jumalan säätämän asiain tilan."

Se oli sadekuuro, joka laski palavaan pehkoon. Mieltenpalo tukahtui hetkeksi. Mutta se tukahtui ainoastaan leimahtaakseen taas uudestaan entistä kirkkaampana. Anna Pawlowna tunsi siteen vuoroin höltyvän, vuoroin pingottuvan; hienot kuidut värähtelivät. Se solmu oli kovalle vedetty…

Parooni Geldners ikäänkuin jatkoi munkki Pietarin puhetta sanoilla:

— "Mutta sitä juuri eivät meidän hyvät suomalaisemme tahdo. He eivät tahdo kuulla puhuttavan mistään sovitteluistakaan, kun on kysymys Venäjän kansan kirkkotiestä, tai viemäristä, joka kulkisi heidän peltosarkansa läpi."

— "Ei suinkaan, parooni", — huomautti Harhama parooni Geldnersille. — "Suomalaisten puolelta ainoastaan vaaditaan, että keskustelu tapahtuu lain ja oikeuden kultapuitteissa."

— "Se tahtoo sanoa, että he yksin saavat määrätä, onko meillä oikeus siihen kirkkotiehen, tai ei, vaatiiko sitä Venäjän kansan etu, vai eikö", — keskeytti parooni Geldners. — "He vetäytyvät vanhettuneiden lakipykälien suojaan, kuin siilinnahkarukkasiin, ja unohtavat, ettei kansa koskaan anna toisen kansan lakipykälien olla esteenä sen luonnollisille pyrkimyksille. Ei myös mikään kansa voi säilyä lakipykäliensä takana historianpakkoa ja elämän vaatimuksia vastaan. Kansan täytyy joko tunnustaa tämä pakko… sanon: kuten vesikuplan täytyy tunnustaa virta ja sen mukaan mukautua… tai sitten on pakko sortua sen alle. Suomalaiset valtiomiehet unohtavat, että heidän täytyy nähdä kansansa elämä Venäjän kansan elämän valossa, ja siinä valossa ratkaista kansansa kysymys… Sitä kysymystä eivät he voi ratkaista yksin Rajajoen tuolla puolen. Se kysymys ratkeaa Rajajoen tällä rannalla."

Tuli juoksi Harhaman suonissa. Geldnersin sanat tunkivat häneen, kuin vihollisen tulinen säilä. Viha tuprusi hänestä sen säilän kärynä… Päättävästi, jyrkällä äänellä lausui hän:

— "Ei, parooni. Suomen kansan asioista voidaan tällä puolen Rajajokea päättää, mutta Suomen kansan elinkysymyksen ratkaisee Suomen kansa sittenkin itse. Eikä se voi sitä ratkaista muualla kuin omalla rannallansa ja peltosarallansa. Sillä jokaisen kansan elämän tai kuoleman kysymys on perinnä aina kansan omassa povessa ratkeava."

Kuiva kataja paloi. Isänmaan uhrituli roihusi roviona. Keskustelijat kieppuivat sen ympärillä, kiemurtelivat toistensa ympäri, kuin vihaiset kyykäärmeet. Anna Pawlownan sielussa tappeli kaksi tunnetta vallasta… Hän souteli Venäjän kuutamoulapoilla povessa kyykäärme: vieraan kansan mies… Eikä hän olisi tahtonut sitä käärmettä povestansa päästää, sillä se oli hänelle elämä… Aika solui. Vahakynttilä paloi Jumalan kuvan edessä. Keskustelu jatkui:

— "Niin, niin", — myönteli parooni Geldners Harhamalle. — "Perinnä kyllä… kyllä… Mutta myönnätte kai myös, että Suomen kansan historian loimet juoksevat täältä Venäjältä…"

— "Siinä nyt on se historianpakko", — keskeytti Harhama. — "Mutta myöntänette kait Te, parooni, myös, että historianvelvotus käskee Suomen kansan muuttamaan ne loimet suomalaisiksi, ennen kun lyö niihin kuteensa. Muutoin ei kangas ole Suomen kansan historiaa. Ja jos sen historia on lakannut, on myös lakannut itse kansa olemasta. Meidän silmille voidaan täältä puhaltaa venäläistä sumua, mutta suomalaiset eivät ole oppineetkaan ilmaa valitsemaan… Ne ovat tottuneet tekemään työtä kaskisavussakin…"

Se salaperäinen Harhama häämötti taas Anna Pawlownan sielussa. Se näkyi epäselvänä, kaskisavusta, kärsivänä, salaperäisenä… Se näkyi sen savun himmeänä tulena… ihmisroviona… Se kiehtoi hänet taas rihmoihinsa. Ja ne rihmat tuntuivat juoksevan äsken kuvatuiden tuskien näkymättömistä kuontaloista. Hän heltyi. Hän ei raaskinut enää koskea niihin arkoihin lankoihin, näihin kipujen kuituihin… Raukeana, punehtuneena, katuvana pyysi hän parooni Geldnersiä:

— "Jättäkää hänet!… Hän on itsepäinen, kuin synti… kuten kaikki suomalaiset sanotaan olevan. — Kenties ovat he jossain määrin oikeassakin", — lopetti hän huoaten.

Palo oli asettunut hiukan. Parooni Geldners nousi ylös ja käveli edestakaisin pehmeällä matolla. Karistaen poron sikaristansa, alkoi hän taas puhua:

— "Suomessa kuuluu olevan aivan kapina kaikkea venäläistä vastaan. Suomen valtiomiehet kuuluisivat panevan vastalauseen kesäntuloakin vastaan, jos vaan luulevat sen tulevan Venäjältä. Bobrikofin jokaisen toimenpiteen edessä nousee suomalaisten äkkijyrkkä."

— "Älkää Te taas puolustako kenraali Bobrikofia", — huomautti Anna Pawlowna arvokkaasti. — "Hänen toimiansa ja menettelyänsä ei kukaan oikeamielinen venäläinen voi hyväksyä."

Parooni Geldnersin kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään siitä tyytymättömyydestä, joka hänessä leimahti edellisiä sanoja kuullessa. Harhamalle ne sanat olivat lusikallinen raikasta vettä, tai lähteen hiljainen lorahdus. Munkki Pietari oli tarkannut Harhaman sielun tuulia, kuin vanha kalastaja. Hän tajusi ne. Hän suli sääliksi, kuin vaha. Ajatuksiensa lomista lausui hän:

— "Me venäläiset, teemme vääryyttä omaa itseämme ja alaisiamme kansoja vastaan."

Ne sanat putosivat pienenä sateen ropinana kuumaan poroon. Poro sammui hiukan, sähisten, pölyten. Parooni Geldners puhalsi sikarinsavun suustansa ja virkahti tyynenä:

— "Kenraali Bobrikofin toimet tarkottavat Venäjän kirkkotien ja työrauhan turvaamista."

Ne sanat putosivat Harhamaan, kuin loukkauksien lyhyt kivisade. Ärtyneenä vastasi hän:

— "Mutta Venäjän kirkkomatka ei vaadi Suomen kansan kuolemaa. Venäjälle on turvallisempaa matkata kirkkotietä, joka kulkee ystävällisen Suomen kansan viljapeltojen halki, kuin tietä, joka menee hävitetyn kansan hautausmaan lävitse. Semmoisen hautausmaan pensaissa kummittelee vihollinen… elävä kummitus."

— "Mutta, jos kansa, joka asuu kirkkotiemme varrella, ei tahdo ymmärtää edes meidän kieltä… Mitä hyödyttävät meitä silloin heidän viljavainionsa", — kysyi parooni Geldners kuivasti.

— "Se kansa ymmärtää Teidän sydämenne. Ja muuta ei tarvita. Mutta luuletteko, että kansa, jonka hautausmaan läpi Teidän kirkkotienne kulkee, ymmärtää edes Teidän miekkaanne?" — kysyi Harhama vastaukseksi.

Isänmaanrakkauden tunne ryöppysi väittelijöissä vuolaana, kansalliskiihkona… Se nosteli pohjamudistansa vihankiviä. Anna Pawlownan rinnassa soivat ne kaksi suurta säveltä, taistellen herruudesta. Ne sorisivat toisissansa kihisevinä kyinä. Geldners alkoi taas puhua ulkonaisesti kylmänä:

— "Kuinka Te, herra Harhama, luulette? Teidän suurin valtiomiehenne Snellman on sanonut, että ei ole muuta realista oikeaa, kuin se, mikä ilmenee kansan kansallishengessä: kansan laissa, tavoissa, valtiossa ja pyrkimyksissä. Mutta jos nyt Venäjän kansan kansallishenki vaatii Suomen lähentämistä… eikö Venäjän vaatimuksilla ole silloin totuuden, tai sanon: oikean oikeutus?"

— "Sallikaa keskeyttää!" — tarttui Harhama nuolena. — "Silloin Te, parooni, unohdatte, että on olemassa myös Suomen kansan kansallishenki. Ja kun kahden kansan kansallishengen vaatimukset näin joutuvat ristiriitaan, onko se kansa aina oikeassa, jonka kansallishenkeä luomassa on ollut suurempi luku aivoja?"

Ja molemmat kysyjät paloivat äänettöminä hiilinä omien kysymyksiensä edessä. Mikä on silloin määräävä oikean ja väärän, kun kaksi kansallishenkeä astuu toisiansa vastaan kumpikin oman totuutensa kanssa sanoen: Tässä seison, enkä voi väistyä! Käsivarsien lukuko?… Miekkako?… Anna Pawlowna vapisi sisimmässään. Mikä kohtalo oli tuleva solmulle Rajajoella?

— "Gordion solmun on kaikkina aikoina ratkaissut miekka… Eikä liene nytkään muuta asetta", — virkahti lopulta parooni Geldners kuivana piruna. Harhaman silmistä välähti myrkyllinen salama.

Anna Pawlowna kalpeni. Hän näki salaman Harhaman silmissä. Hän huomasi jo miekan välähtävän ja lyövän solmun poikki. "Miekkako on siis ratkova totuuden ja valheen, oikean ja väärän välisen ompeleen?… Sekö on siis ratkaiseva Venäjän keltaisen viljameren ja Suomen kalaisten sinijärvien välisen solmun?" — värisi hänessä. Hän huudahti hysteerisesti:

— "Isä Pietari, sanokaa Te: Sydänkö on puhuva, vaiko käsivarsi, kun on oikeus etsittävä?… Miekkako?… Puhukaa Herran nimessä Te!…"

— "Miekan iskemästä vuotaa veri ja viha, vaan ei totuus", — lausui munkki Pietari. — "Kun kansojen oikeuskäsitteet joutuvat ristiriitaan, ei solmua voi muut avata, kuin totuuden Jumala. Hän yksin, joka johtaa vesipurot mereen, voi ohjata kansojen mielet ijankaikkisen totuuden ulappaan, sekaantumaan siellä meren vedeksi, joka aaltona kantaa kalastajan purtta. Hänessä yhtyvät kaikki kansallishenget, Hänessä on niiden ristiriitojen sovitus."

Ja taas laskivat hänen sanansa huoneesen, kuin sade keskustelun kuumentamille ihmiskiville. Palo tukehtui silmänräpäyksen ajaksi, piilottautui kytemään juurien alle ja kivien koloihin, kuin vihainen käärme. Anna Pawlowna oli sekavana vyyhtenä. Hätäillen, jotain hapuillen, kysyi hän:

— "Mistä, herran tähden, on oikeastaan Suomessa kysymys? Minä en täydellisesti ymmärrä, mitä kaikkea kenraali Bobrikof siellä tahtoo?"

— "Etupäässä oikeuksia venäjänkielelle, jota suomalaiset eivät tahdo tuntea", — vastasi parooni Geldners. Vastaus oli terävä, nopea kuin käärmeenpisto.

— "Ei ole kysymys yksin venäjänkielen osaamisesta, vaan tahtoo kenraali Bobrikof, että suomalaisten on vaihdettava oma kielensä siihen kieleen", — huomautti Harhama.

— "Mutta eihän suomalaisille ole vahingoksi jos he taitavat venäjänkielen ja voivat hallintoasioitansa sillä hoitaa", — muistutti munkki Pietari sovinnollisesti.

Ne sanat sattuivat Harhamaan, kuin terävä puukkosade. Se sade tuli pilvestä, josta hän oli odottanut maallensa siunausta ja hyvänsuopaa. Siksi koski se sade, se pisti ja puri. Sappikarvaana kuohui hänen katkeruutensa. Hän nieli sen vaahdon salaa. Synkällä, loukkautuneella äänellä lausui hän:

— "Mutta, isä Pietari! Ettekö myönnä, että kansan täytyy sanoa kaikki sanottavansa maailman historiassa omalla kielellään? Jos se ei sitä tee, on se joko lakannut olemasta eri kansana, tai elää se rampana."

Äänettömyyden kylmä viima kävi huoneen läpi. Se kulki vitkallisesti, matelemalla, kuin ilkeä mato. Kaikki odottivat sen ohi menoa.

— "Vihollisemme, jaapanilaiset, ovat katsoneet tarvitsevansa venäjänkielen taitoa sodassa. Ystävämme suomalaiset eivät halua tuntea edes Venäjän voimaa", — kuului lopulta parooni Geldnersin pistävä ääni. Sitten vaikenivat kaikki, kuin olisi kuolema koputtanut ovelle. Anna Pawlowna huokasi. Munkki Pietari ei ollut kuullut parooni Geldnersin viime sanoja. Ajatuksiinsa vajonneena virkahti hän:

— "Kenties on minulla liika venäläinen sydän, että ymmärtäisin oikein toisen kansan suonien tykytyksen."

Samassa marssi sotaan menevä rykmentti ohi. Sotilasmusiikin valtaavat sävelet pauhasivat huoneesen esteiden läpi. Ne valuivat Anna Pawlownan sieluun virtana. Ryöppynä syöksyi häneen isänmaansa suuruuden tunne. Hän ajeli sillä tunteella Venäjän aavalla tasangolla. Siellä ei näkynyt rantaa, ei äärtä… Päivänpaiste temmelsi siellä valkeana vaahtona. Kesätuulet tanssivat hurjia tanssejansa… Lämpö lainehti… Kaikille oli tilaa. Ääni uupui, ennen kun kerkesi löytää, mistä haikuna kääntyä. Siellä oli villien kasakoiden kisakentät… Kasakkalaulu kuului sieltä… Se laulu oli kerran hänenkin sielunsa kieliä koskenut… Hän oli ollut kasakan morsian… sitten sen vaimo…

Silloin heräsi Anna Pawlownassa taas suuren Venäjän tytär, kuin unesta havahtuva leijona. Hän unohti Suomen pikkuiset sinijärvet… kallioisen kalarannan… lumpeen, joka aallolla keinui… pikku vaarat ja lehdot… Ylpeänä astui hän pyhienkuvan eteen, sytytti uuden vahakynttilän ja lausui:

— "Herra, Jumala! Lainaa Sinä voitto Venäjän aseille ja anna Tsaarin ja suuren Venäjän kaikkien vihollisten tuntea Sinun kansasi voima!"

Vahakynttilän valo leimahti, kuin perhonen. Se valaisi elävän muumion kalpeita kasvoja ja sen leimahtaessa teki munkki Pietari ristinmerkin… Mutta Anna Pawlowna tunsi taas juurensa kiintyvän syvälle Venäjän viljameren hedelmälliseen pohjaan.

Rajajoen solmu oli nyt kireämmällä, kuin koskaan ennen. Ei toinen, eikä toinen saanut juuriansa reväistyksi isänmaansa maaperästä… Kun Anna Pawlowna rukoili Jumalaa siunaamaan Venäjän miekkaa, tuntui Harhamasta, kuin olisi sen miekan hiottu terä käännetty häntä kohtaan. Silloin leimahti hänessä äkkiä viha ystäväänsä, heikkoa, kalpeaa naista kohtaan. Se leimahti, kuin irtipäässyt tuli sysimiilusta.

Se oli isänmaanrakkautta… Isänmaanrakkaus ilmeni ihmisvihana…

Harhama nousi ylös. Kaksi äskeistä ystävää seisoivat nyt toistensa vastassa, kuin Kain ja Abel. He paloivat kumpikin isänmaansa edessä karstaksi, kuin päre pihdissä. Isänmaanrakkaus poltti heissä poroksi kaiken inhimillisen ystävyyden, kuten toinen, voimallisempi rakkaus oli kerran polttanut poroksi veljenrakkauden Kainissa ja Abelissa.

Suurempi rakkaus oli nytkin silmänräpäyksessä pannut tuhaksi pienemmän, inhimillisen ja nousi nyt suitsuavana vihana palaneen tuhasta.

Harhama nousi ylös. Hän aikoi sanoa jotain loukkaavaa. Mutta silloin kohtasi hänen katseensa munkki Pietarin lempeän katseen, joka ikäänkuin näytti varottavan: "Mutta hillitse sinä häntä!" Hän talttui, kuin noidan silmäyksen iskemänä ja kumarsi ääneti, sanoaksensa jäähyväisensä Anna Pawlownalle. Tämä seisoi vielä kylmänä. Mutta nopeasti kohosi hänen kurkkuunsa katkerana palana ajatus, että Harhama nyt kumartaisi hänelle ehkä viimeistä kertaa, haihtuisi kuin iltahämärä. Ne langat, jotka häntä kietoivat Harhamaan, kuristivat häntä. Harhaman henki oli ollut hänelle taru. Hän oli lukenut siitä nyt alun, kauhistunut, kietoutunut sen ansoihin ja halusi lukea loppuun. Se veti häntä kuin lumous… Nyt oli se taru kesken katkeamassa… Hän ponnisti sielunsa kaikki voimat estääksensä sen. Hymyillen, rukoillen ojensi hän kätensä Harhamalle, muka jäähyväiseksi, puristi ystävällisesti hänen kättänsä ja kysyi:

— "Te jäätte?… Eikö niin?… Ainakin toistaiseksi?…"

Samalla katsahti hän munkki Pietariin, apua pyytäen. Pietari ymmärsi sen sanattoman pyynnön. Itse hän myös tahtoi pidättää Harhamaa, kuin uhkaisi sitä turma Suomessa. Lempeänä lausui hän:

— "Veli! Jää tänne! Mekin tarvitsemme sinua… Sinua odottavat täällä tehtävät, joista löydämme elämäntarkotuksen ja mahdollisuuden hyödyttää kansaasi… Ja sehän on tarkotuksesi…"

Silloin Harhama taas hoippui entisessä päätöksessänsä. Anna Pawlownan käsi oli yhä hänen kädessänsä. Sen puristus puhui paljon. Se kosketti salaista säveltä. Kohtalon valkeat hevoset odottivat häntä oven edessä, ohjat hillittöminä. "Antaa niiden itsensä mennä!" — ajatteli Harhama. Hän puristi hiljaa Anna Pawlownan kättä ja lausui päättävästi:

— "Hyvä… Minä jään… toistaiseksi…"

— "Hyvä!" — kiitti Anna Pawlowna ja käsi puristi taas kättä.

Harhama lähti miltei ajatuksettomana tästä syntymäpäivähuoneesta, jossa vahakynttilä oli palanut tai vaan ja maan unohdetun Jumalan edessä ja ihmiset kukin omien jumaliensa edessä…

* * * * *

Mutta hänen lähdettyänsä hulmahti Perkele tuulenvetona Jumalan kuvan takaa ja poistui avonaisen uunin ja savutorven kautta huoneesta. Istahtaen katolla savupiipun reunalle, puheli se ilkkuen:

— "Miestä ei näy enää viehättävän nainen… ei kulta… eikä hän palvele vielä isänmaatansakaan… Hän hoippuu sillä välillä… Siinä ovat Jehovan ansat… Munkin puheista päättäen, aikoo se vanha Saituri palveluttaa itseänsä köyhien nahassa… Hyvä! Se aikoo köyhillä vetää miehen pauloihinsa. No!… Täytyy vaan ehtiä ennen Jehovaa… Kun miestä ei huvita enää rikkaus, näytän minä hänelle koko maailman kurjuuden… Minä annan hänen langeta maahan maailmankurjuuden ja köyhien edessä… Sama se! Kun ei vaan Jehovan edessä!

"Maltas! Munkki Pietari kerskasi Jehovan käyttävän minun palvelijoitani vierinkivinänsä, joilla ajaa orjia luoksensa… Annetaanpa munkin itsensä tehdä minulle palvelijan virkaa… Hän saa viedä Harhaman köyhyyden pesiin ja näyttää hänelle koko maailman kurjuuden…"

Vhi-uu-uu! — vihelsi myrsky ja Perkele poistui sen ulvontana…

Hornan luola.

Elämä on työtä ja vaivaa…

On sydäntalven pakkaspäivä. Pakkanen komeilee juuri valtansa huipulla. Se hallitsee Pohjanperiä hillittömänä herrana. Koko luonnon on täytynyt tunnustaa kylmä ainoaksi hallitsevaksi voimaksi.

Auringon säde pujahtaa pilven takaa arkana. Se yrittää tunkea kylmän luukoviin ytimiin. Mutta silloin kiukustuu pakkanen, riehahtaa raivoavaksi viimaksi ja karkaa kiukkuisena huoneiden seinille, paukkuen siellä ja antaen tuntea jäntereitensä voiman…

Luonnon luut kolisevat kylmän kourissa. Jäätiköt puristuvat kokoon sen hampaissa…

Ja sitten pureksii kiukustunut pakkanen Pohjan periltä saapunutta tuulta. Tuuli raivostuu. Se karkaa myrskynä valkean hangen kimppuun, sieppaa sen pinnalta pehmeän lumen, tuprauttaa sen tuiskuna ilmaan, viheltäen raivoissaan:

Vhiu-uu-uu!

Lumista tietä astelee munkki Pietari Harhaman seuraamana. Myrskyn vihellyksestä kiukustuu pakkanen ulvovaksi pedoksi. Se pureksii viheltelevää myrskyä yhä kipeämmin. Myrsky hurjistuu, kohoaa siivillensä ja alkaa vinkua kylmän käsissä…

Kulkijat jatkavat matkaansa. Munkki Pietari alkaa puhua seuralaisellensa:

— "Tulemme kohta Hornan luolan tehtaille. Jumala tarjoaa siellä sinullekin työmaan, jossa voit Häntä palvella. Työselkkauksien johdosta on siellä suunnaton puutos työväen keskuudessa. Siellä vuotavat köyhyyden vesisuonet. Kun tulet niille, löydät sen tien pään, joka johtaa Jumalan yhteyteen. Elämäntarkotus odottaa siellä, kuin kukka, joka ikävöi poimijaansa. Siellä on todellakin kurjuuden erämaa… Köyhyyden kirkonkellot soivat siellä, kutsuen ihmisiä palvelemaan Jumalaa: tukkeamaan puutteen vuotavia nisiä ja parantamaan sen paisuneita rintoja…"

Vallaton myrsky kiehahti vihuriksi. Se sieppasi kinoksesta lumipilven ja viskasi sen munkki Pietarin kasvoille. Munkki pyyhki kasvonsa ja jatkoi puheluansa:

— "Uusi työväenliike on Jumalan kädessä nouseva aalto… Se liike on suopea sinun isänmaasi asialle… Kun se vaan ei tarttuisi miekkaan ja hukkuisi omaan vereensä!"

Samassa ajoi vastaan joukko talonpoikia viljakuorminensa. Tie oli ummessa. Laihat hevoset kiskoivat vaivaloisesti, selkä ojona raskaita kuormia kinosten läpi.

Pakkasen purema lumi kitisi ja narisi re'en jalaksen alla. Miehet kahlasivat kinoksessa kuormiensa vieressä raskain askelin, notkuvin polvin. He olivat puetut rääsyisiin sarkakauhtanoihin. Muutamien aukinaisista kengänkäristä pisti näkyviin jalkarisa, tai paljas isovarvas. Toisilta näkyi paljas rinta. Kaikki olivat kuihtuneen näköisiä, harmailla kasvoilla huolien kyntämät rypyt.

— "Minne matka, lapset?" — kysyi munkki Pietari vastaantulijoilta.

— "Kaupunkiin, isä… kaupunkiin", — vastasivat talonpojat tervehtien. — "Viljaa myömään, isä… Semstvolle on vero maksettava… Rahaa täytyy saada… rahaa… Ja maanomistaja vaatii vuokraa, isä… Siunaa isä… siunaa meitä syntisiä!" — lopetti talonpoika, paljastaen päänsä.

Munkki Pietari siunasi talonpoikia. Raivostunut myrsky sieppasi taas pakkasen puremaa lunta, tanssitti sitä ja ryöpytti sen miesten ryppyisille kasvoille ja paljaille rinnoille… Lumi kitisi taas jalaksen alla ja talonpojat jatkoivat matkaansa.

— "He vievät viljansa Hiiden myllyyn", — lausui munkki Pietari surullisena, lisäten hetken kuluttua: "Venäjän viljamerestä juoksevat purot sinne, missä vilja jauhetaan akanaksi."

Pakkanen rätisi ärtyisänä. Vihuri riehui. Lumipilvet tanssivat hurjaa tanssia ja talven voimat ulisivat toistensa kynsissä.

Kulkijat jatkoivat matkansa Hornan luolalle.

* * * * *

Uljaina kohosivat Hornan luolan tehtaiden monet sadat savutorvet jäiseen ilmaan. Vihaisina purkivat ne sisästänsä sakeita savupilviä, joita myrsky punoi, tempoi ja pudisteli ilmassa, kuin mustia vaateräsyjä. Se pieksi niitä jäistä ilmaa vasten, tupruutteli ne lopulta tehtaan katoille, tai noen mustaamalle hangelle. Ilma helisi… Savurievut suhahtelivat siinä, repeilivät ja putosivat hangelle. Väliin ne taas punoutuivat ylöspäin mustina nokinuorina, lappautuivat korkealle ja retkahtivat sieltä alas.

Hornan luola oli nykyaikaisen suurteollisuuden jättiläinen. Tuhannen tuhannet pyörät, koneet, hihnat, jättiläisvasarat, valimot ja sulatusuunit muodostivat sen rautaisen elimistön. Se seisoi maailman markkinoiden kilpakentällä korskeana, kuin Hornan jättiläinen. Se oli toisten kilpailijoiden kauhu. Sen valta ulottui kaukaisimpiin seutuihin, aina jäisen Siperian metsiin, ihmisasutuksen rajoille. Missä se näki yksityisen yritteliäisyyden kohoavan tiellensä, siellä nosti se jättiläismoukarinsa: alensi tavaran hinnan, ja musersi sillä kilpailijansa armotta. Yksityiset ammattilaiset sortuivat niiden raudankovien jättiläislyöntien alla, kuin torakat. Hätääntyneinä hakivat he turvaa Hornan luolan työpajoissa, kuin ahdistetut syöpäläiset seinänraoissa. Pienet kilpailevat tehtaat romahtivat raunioiksi, kun tämä Hornan hirviö löi taloudellisen voimansa koko painolla niiden tuotteiden hinnat alhaisiksi.

Ja sitä mukaa, kuin kilpakenttä niin puhdistui, kun häviöön rutistetut kilpailijat kokoontuivat Hornan luolan työpajoihin, sitä mukaa lisääntyi sen voima. Lyödyt kilpailijat sidottiin sen rautaisten pyörien ja jättiläisvasaroiden ääreen, tai kytkettiin ne tulisten uunien viereen, joista uuneista suitsusi helvetillinen kuumuus, sulattaen kovan raudan juoksevaksi, tulipunaiseksi liejuksi. Toiset sortuneista syöstiin puhdista maan Hornan luolan hautoja ja jättiläiskattiloita käytetyistä ainejätteistä, hautoja, joista kohosivat myrkylliset kaasut, peittäen usein sakeaan pilveensä niihin syöstyt, kuihtuneet puhdistajat.

Ja niin seisoi Hornan luolan jättiläinen hirmuisine moukareinensa, rautaisine rattaineen, tulisine pätsinensä ja myrkyllisine hautoinensa pelottavana, voittamattomana kilpailijoittensa ja voitettujensa edessä. Yksityinen ihminen, joka oli sidottu sen rautaisten pyörien ääreen, oli enää voimaton tappura sen käsissä. Pakeneminenkin sen pitimistä oli mahdoton, sillä Hornan jättiläisen taloudellisen vallan pihdit ulottuivat erämaihinkin, sinnekin, minne ei ulottunut enää oikeudenkaan käsi. Tuntosarvillansa se etsi, kopeloi ja löysi paenneet metsien syvyydestäkin, sieltä, minne ei poliisinkaan silmä tunkenut. Sen satimina ja pitiminä oli kaikkialle ulottuva, kaikkialle pääsevä nälkä…

Niin oli rautainen Hornan hirviö hävittänyt vapaan, yksityisen ihmisen. Se oli kohonnut orjien omistajaksi keskelle vapaata yhteiskuntaa. Se irvisteli äärimäisen vapauden tanhualla, kuin suunnaton rautainen luuranko. Se irvisteli vapaudella — vapaudelle…

Tämän tajusivat myös ne orjat, jotka se oli sitonut pyöriensä ääreen, tai niellyt höyryäviin sisälmyksiinsä. He tunsivat yksinäisinä seisovansa aivan voimattomina ja siksi liittyivät he yhteen.

Niin syntyi joukkoihminen, Hornan luolan kömpelö jättiläissikiö.

Se uusi ihminen oli joukkoa ja joukko oli sitä. Sen tunteet olivat joukkotunnetta, tahto joukkotahtoa, teot joukkotekoja. Kaikki yksilöllinen surkastui, kuin tarpeeton elin, hitaasti, polvi polvelta. Uusi joukkoihminen ei ollut syntynyt pelkästä itsesuojelemisen vaistosta. Sen tunteiden, ajatuksien ja tekojen yhtäläisyyden oli luonut myös olosuhteiden luonnollinen vaikutus, elämän yhtäläisyys: "ympäristö", joka oli sama Hornan luolan jokaisella orjalla.

Tämä uusi ihminen otti nyt juuri ensimäisiä askeleitansa. Sen oli kantanut armoton äiti, Hornan luola, rautaisessa kohdussansa, höyryävässä haudassaan. Eivät valuneet sen sieluun äidin kohdussa emon armaat tunteet, vaan myrkylliset kaasut. Ei laulanut sen kehdon ääressä äidin lempeä ääni, vaan jyrisivät rautaiset koneet. Ei imettänyt sitä äidin lämmin rinta, vaan Hornan luolan rautaisista utarista täytyi sen niukka ravintonsa lypsää. Monesti sai se tuntea, kuinka armottomia ja kylmiä ne utaret olivat. Jokainen niistä puristettu pisara maksoi määränsä nälkäisen lypsäjän hikeä.

Niin kova oli joukkoihmisen kulku historian kohdusta täys'ikään.

* * * * *

Mutta oli yksi, jonka voima ja valta olivat suuremmat Hornan rautaisen jättiläisen valtaa. Se yksi oli kulta, se keltainen jumala, joka kullan temppelissä kieri maljasta maljaan, puhalsi tulen ihmishiileen, hallitsi maailmaa ja itse kieri sen orjana.

Edellä on jo kerrottu, kuinka se keltainen jumala oli sodan synnyttämän palon ajamana orjana kierinyt taitavan palvelijansa, parooni Geldnersin maljaan. Se oli kantanut hänelle asettimella Hornan luolan suunnattomat tehtaat…

Parooni Geldners oli nyt Hornan jättiläisen itsevaltias isäntä. Hänen käskystänsä seisahtui sen jokainen rautainen pyörä, jättiläismoukarit pysähtyivät ja tuli, joka sulatti raudan, sammui uuneissa. Hänen sormenvihjauksestansa alkoivat uunit taas puhkua uudelleen, pyörät pyöriä ja raskaat rautavasarat survoa petkelinä. Hänen tahtoansa totellen hallitsi ja kuritti Hornan jättiläinen joukkoihmistä, sitoi sitä kahleisiin, nujersi kilpailijoita, loi ja muodosti synnyttämänsä joukkoihmisen tunteita, haluja ja tekoja.

Parooni Geldners oli ihmiselämän herra ja jumala. Hän saneli lukemattomien tuhansien tunteetkin, herättäen teoillansa joko vihaa, tai rakkautta Hornan luolan joukoissa.

Sen kaiken antoi kulta sille, joka lankesi sen eteen ja kumarsi sitä…

Äsken oli ollut vakavia selkkauksia Hornan luolan työväen joukoissa. Tehdas oli siitä syystä jonkun aikaa seisonut, tämän johdosta olivat sen tanhuat muuttuneet puutteen tarhamaiksi. Kurjuus rehotti siellä joka saralla. Joka pihalla kukki nälkä ohdakkeena. Mutta sen nälkäkukan mustina terälehtinä kyti viha… Sen tuoksuna oli katkeruus tai huokaus, ja sen lehdillä kimmelsi kastehelmenä kyynel, kyykäärmeen vihaisena silmänä…

Ja kurjuuden ohdakemaalla seisoi nälkäkuolema terävä sirppi kädessä. Sen kylmät sormet suikkelehtivat sisiliskoina nälkäkukkien juurilla. Se korjasi säälimättä satoansa…

* * * * *

Kun munkki Pietari ja Harhama saapuivat Hornan luolalle, oli se täydessä käynnissä. Tehtaan konttorista annettiin heille lupa katsella rautajättiläisen sisälmyksiä. Oppaaksi annettiin 22-vuotias tehtaan työmies, harvinaisen lahjakas Nikolai Petrof. Hän oli roteva, kuin peto. Luisissa kasvoissa oli jotain päättävää. Silmissä paloi uhman ilme ja korkea otsa näytti puristavan älyn suunnattomia aarteita. Hänessä oli jotain samaa kuin Harhamassa ja kumminkin hän oli monessa suhteessa sen vastakohta. Hänkin oli ruma, kuten Harhama, mutta rumuuden verhosi hänessä henki-ihminen neron loistavalla harsolla.

Harhama takertui häneen ensi silmäyksellä, kuin terävään luukynteen…

Yksi Nikolain esi-isistä oli työmiehenä asettanut paikoilleen Hornan luolan peruskiven ja siitä lähtien olivat suvun kaikki polvet, pojat ja tyttäret raataneet sen työpajoissa. Vankeina olivat he kituneet rautapyörien ääressä. He olivat paistuneet sen tuliahjojen kuumuudessa, hengittäneet sen hautojen myrkyllisiä höyryjä. Heidän katkeamattomana kytkyeenään oli se sama näkymätön side, jota sanottiin nälkänuoraksi. Se oli lujempi, kuin rautavitjat. Sen kahleen rautakaulain ei koskaan hellinnyt…

Joku aika takaperin oli munkki Pietari saapunut tälle ihmiskunnan pöhöttymälle. Lempein käsin oli hän ryhtynyt parantamaan tapaamaansa kurjuuden paisetta. Hän oli pannut alkuun työväen liikkeen. Nikolai oli joutunut ensimäisinä hänen yhteyteensä. Lahjakas nuorukainen joi täysin siemauksin sitä rauhan ja lohdutuksen lähdevettä, joka munkki Pietarista pulppusi. Se aika oli ollut Hornan luolan orjien aamunkoite. Orjat avasivat silmiänsä. Heidän edessään kylpi munkki Pietari uuden aamunkoin kirkkaudessa, Jumalan sumuvaippaan kääriytyneenä ja saarnasi: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Ei ole ylhäisiä, eikä alhaisia, vaan ainoastaan Jumalan lapsia, joiden kaikkien täytyy saada sama osa Jumalan luoman lähteen raikkaasta vedestä, sama leipä Jumalan kypsentämästä viljasta."

Sitä kuullessa oli Nikolai tuntenut, kuinka elämän aamu valkeni, erämaan lähteestä pulppusi raitis vesi, vilja kypsyi aavikolla, ja etäämpää kuului paimentorven ja karjankellojen soitto. Hän katseli munkki Pietaria, kuin Jumalan lihaksi tullutta poikaa uuden huomisen häikäistessä hänen aukenevia silmiään.

Ja samaten oli hurmautunut koko Hornan luolan raatajajoukko. Sen joukon lukemattomat tuhannet katselivat uutta ilmiötä, kuin ihaninta aamunsarastusta, joka tunki hautojen höyryihin, valaisten niitä, jotka siellä työtä tekivät. Eivätkä he alussa jaksaneet silmiänsä uskoa. Mutta silloin munkki Pietari osotti heille nousevaa aurinkoa ja sanoi:

— "Veljet! Katsokaa aurinkoa taivaalla! Eikö Jumala nosta sitä joka päivä jakamaan yhtäläistä valoa kaikille? Eikö Hän avaa lähteensilmää pulppuamaan raitista vettä saman mitan kaikille? Eikö Hän kasvata kukkaa jakamaan samaa tuoksua kaikille? Astukaa esille ja te löydätte auringon taivaalla, lähteen erämaassa ja kukkasen kedolla. Ottakaa se kaikki, minkä taivaallinen Isä on teille valmistanut! Silloin kun otatte sen, tapahtuu Hänen tahtonsa."

Aamu!… Aamu! — kuului silloin ilosanoma halki Hornan luolan. Aamu!… Aamu! — kertautui se myrkyllisissä kuopissa ja kattiloissa. Aamu! — kulki ilo huuto kurjiin koteihin, puutteen, risojen, sairauden ja pimeyden pesiin…

Ja kuihtuneet työläiset nousivat luolistaan ja tulivat ulos katsomaan uutta valoa. Äidit ottivat ryysyiset pienokaisensa laihoille käsivarsillensa ja lähtivät ulos pimeistä, ummehtuneista hökkeleistänsä, ottamaan osansa siitä, minkä Jumala oli heille valmistanut. Ja todellakin he huomasivat, että aurinko paistoi, valmis kukkanen tuoksui ja lintu liverteli ilmassa, samalla kun etäämpää kuului lähteen ilonen sorina ja tuoksui kypsyvä vilja.

— "Aamu!… Aamu!" — huusi silloin joukko, joka oli pimeydestä astunut ulos, varjostaen käsillänsä uuteen, armaasen valoon tottumattomia silmiänsä. Ja kun kirkonkellojen soitto alkoi kuulua, huokasi ihastunut kansa:

— "Suuri ja armollinen olet Sinä, maan lapsien Jumala!"

Se oli Hornan luoliin haudatun ihmisluokan ylösnousemus. Se oli suuri, juhlallinen ja rauhallinen, kuin kuolleista ylösnousemus. Kurjuuteen haudatut heräsivät tuhatvuosien unesta, huomasivat että kaikki se, minkä he olivat luulleet kuuluvan ainoastaan rikkaille, kuuluikin samalla oikeudella myös heille. Heitä odotti valmis maailma, sen lorisevat lähteet, lehdon siimes ja kukkainen nurmi. Heitä odotti mehevä maan multa ja valmis, keltainen siemen sanoen: "Kylvä ja leikkaa! Jumala lainaa kasvun, sateen kasvuajaksi ja poudan heilimä- ja tuleentumispäiviksi." Heitä odotti puu, jonka oksat notkuivat punertavien hedelmien painosta ja sanoi: "Hoida minua ja syö hedelmäni!" Ja käki jakoi kukuntaansa erotuksetta kaikille. Tähän asti olivat he luulleet kaiken sen olevan heiltä kielletyn. He eivät uskaltaneet vaatia siitä osaansa. He uskoivat että Jumala on sen antanut rikkaille ja pannut heidät ainoastaan hoitamaan heidän omaisuuttansa, kylvämään heidän hyväkseen, kokoamaan hedelmät heille. Mutta nyt oli Jumala lähettänyt palvelijansa ilmottamaan, että se kaikki on valmistettu heillekin ja he kurottivat jo käsiänsä…

Mutta silloin nosti munkki Pietari sauvansa ja lausui:

— "Niin rikkaan maan on Jumala ihmisille valmistanut. Sen multa riittää kasvattamaan leipää jokaiselle. Niin ehtymättömän auringon on Hän luonut valon lähteeksi. Sen lämpö riittää kypsyttämään viljan jokaisen peltosaralla ja hedelmät jokaisen puussa. Hänen pilvestänsä ei lopu koskaan vesi, eikä koskaan kuivu hänen armolähteensä. Köyhyyden ja puutoksen syyt eivät siis ole Hänessä, vaan teissä, Hänen lapsissansa. Hän on valmistanut kaikkea kylliksi. Tehkää mitä minä sanon ja köyhyys häviää ja kaikki on teidän."

Silloin kurjat kurottautuivat ottamaan munkki Pietarilta niitä avaimia, joiden piti avata heille maan aarreaittojen ovet. Ja munkki Pietari antoi heille ne avaimet. Hän lausui:

— "Etsikäät ensin Jumalan vanhurskaus itsellenne, niin saatte kaikki, mitä teiltä tähän asti on puuttunut! Tulkaa kaikki yhtä vanhurskaiksi, kuin Hän: niin ettei kukaan ota tuumaakaan toiselle kuuluvasta kuusen siimeksestä, toisen osalle tulevasta lähteen vedestä ja toisen kasvattamasta viljasta, eikä salli toisen sitä ottaa, niin: silloin on köyhyys hävinnyt pölynä ja toteutunut Jumalan tahto… Se tie tuntuu teistä pitkältä, kun lähde lorisee likellä ja hedelmä kypsyy rikkaan naapurin puutarhassa, mutta muistakaa: Muuta tietä ei ole, ja teidän, ihmisten, omassa vallassa on tehdä se tie lyhyeksi, tai pitkäksi…"

Silloin oli moni tullut surulliseksi ja kysynyt:

— "Voimmeko me sen tien kulkea?… Voimmeko tehdä kaikki vanhurskaiksi?… Me olemme syntisiä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut:

— "Ette ole koettaneetkaan sitä tietä kulkea… Koettakaa ja te näette, että Jumalan tie on ainoa oikea."

Pilvi nousi silloin ylösnousemisen päivän kirkkaalle aamutaivaalle. Toiset uskoivat jaksavansa osotetun taipaleen kulkea, mutta useat epäilivät. He sanoivat: "Rikkaiden sydän on kova ja me olemme alhaisia heidän edessänsä."

Mutta munkki Pietari oli vastannut taas:

— "Rikkaiden aitan avain on maailman loppuun asti heidän sydämessänsä. Ihmiskäsi voi vaihtaa rikkaita, mutta niiden sydämet voitte avata ja aitan avaimet niistä ottaa ainoastaan Jumalan kädellä. Etsikää siis Jumalan vanhurskautta ja käyttäkää sitä aseenanne, niin kaikki on teille avoinna!"

Mutta epäilijöitä oli enemmän, kuin uskovia…

* * * * *

Niinä päivinä ilmestyi taivaanrannalle haamu, veripunainen lippu kädessä ja kuului huuto: "Koko maailman köyhälistö! Taisteluun!"

Se oli sosialismin mahtava sotahuuto. Se tuli synnytyspihteinensä vetämään valmiiksi kehittynyttä sikiötä yhteiskunnan emättimestä…

Nikolai oli taas ollut ensimäinen, joka kietoutui sosialismin veripunaisiin pumpuleihin. Hänestä tuli oitis leili, johon valui uuden ajan vaahtoava viini. Se uusi oppi vuodatti hänen ja koko Hornan luolan väen suoniin hurjaa voimaa. Sen punaisessa valossa kuvastui niin houkuttelevana auringon valo, nurmen kukka ja kypsyvä hedelmä. Korvia hiveli ei ainoastaan lähteen lorina ja linnun viserrys, vaan myös ihana soitto. Kuusen siimes houkutteli yhä voimallisemmin, kun sosialismi valaisi sen loistavilla väreillänsä.

Mutta Nikolaista oli oitis tullut sosialismin ja kumouksen lihallistunut edustaja…

Munkki Pietari ja Harhama olivat juuri Nikolain saattamina astumaisillansa Hornan luolan sisään, kun eräs vaimo, joka tunsi munkki Pietarin, tuli häntä pyytämään kuolemaisillansa olevan sairaan luo. Pyydetty lähti. Harhama jäi siksi aikaa Nikolain kanssa kahden kesken. Viimemainittu alkoi heti puhelun:

— "Olette herra Harhama?… Eikö niin?"

— "Kyllä. Kuinka Te tunnette?" — oli vastaus.

— "Aleksander Petrovitsh Zaiko on minulle kertonut ja kuvaillut."

— "Aa! Te olette Nikolai Petrof. Aleksander Petrovitsh on minulle Teistä puhunut."

Ja molemmat miehet puristivat toistensa käsiä. Ystävyyden katkeamaton rautavanne kietoutui oitis heidän ympärillensä. Nikolaista tuli silmänräpäyksessä Harhaman toinen miesystävä. Tähän asti oli hänellä ollut koko elämässänsä yksi ainoa, munkki Pietari.

Mikä nämä miehet toisiinsa niin oitis sitoi, sitä ei kumpikaan tajunnut. Henkiset rihmat tapasivat toisensa. Harhama aavisti löytäneensä oman henkensä riittävän mittapuun. Asianajaja Zaiko, josta oli tullut sosialisti ja kumousmies, oli jo Nikolaille kertonut Harhaman koko elämäkerran, hänen omituisen naimisensa ja hänen häviönsä kullan temppelissä. Samalla oli hän maininnut, että Harhaman liittyminen vapautusliikkeen riveihin olisi erittäin toivottava, koska hänen tietonsa olisivat tarpeellisia. Häntä voitaisiin myös käyttää apuna saadessa yhteistoiminta aikaan Suomen äärimäisten aineksien kansaa. Nuori, lahjakas työmies, tavattuansa nyt Harhaman, kiintyikin häneen oitis, kuin johonkin salaperäiseen. Sama oli Harhaman laita… Molemmat miehet katselivat toisiansa, kuin kaksi arvoitusta…

Lisäksi oli Aleksander Zaiko Nikolaille kertonut, että Harhama oli ollut viimeisessä salaisessa kokouksessa ja että oli toiveita hänen liittymisestään vapautusliikkeen salaisiin riveihin, jonka liikkeen uskotuimpia myös Nikolai itse oli.

* * * * *

Munkki Pietarin lähdettyä sairaan luo, alkoi tehtaalla ruoka-aika. Nikolai pyysi Harhamaa tulemaan, Pietaria odotellessa, muutamaan tehtaan avaraan suojukseen, jossa erään sosialistisen puhujan oli määrä puhua ruoka-aikana, sinne salaisuudessa kokoontuneelle väelle. Harhama suostui. Äärettömän avara suojus oli pimeä, nokinen, akkunaton hiilivarastohuone, joka nyt oli tyhjä. Sitä valaisivat muutamat sähkölamput. Tämä suojus oli pakaten väkeä täynnä. Siellä oli tuhansia ja taas tuhansia repaleisia, kuihtuneita miehiä ja riutuneita naisia, Hornan luolan orjia. Heikossa valossa näytti joukko harmaalta ihmismereltä.

Jo nousi puhuja paikallensa. Hän oli nuori, roteva mies. Vaikuttaaksensa väkeen, oli hän heittänyt punaisen vaatteen huolettomasti hartioillensa. Kädessänsä piteli hän lipputankoa, jossa riippui veripunainen lippu.

— "Toverit!" — alkoi hän puheensa.

Väkijoukko värähti. Toveri-sana oli sille jo, kuin kuninkaan arvonimi ylhäisille. Se väki ei ollut paljoon tottunut…

Ja sitten kuvaili puhuja maailman rikkaudet, värjäsi ne ihanilla väreillä. Hedelmän hän kuvasi herkulliseksi, kuin neidon nisän, päivänpaisteen armaaksi, kuin morsiamen rinnan lämmön, nurmenkukan suuteloksi ja lähteen lorinan lemmenlauluksi. Ja hän lopetti:

— "Niin rikas on maailma… Herkku kypsyy herkun vieressä… Tahdotteko syödä?"

Joukkoihmisen ytimet alkoivat väristä silloin, kuin kielletynpuun ihania hedelmiä katsellessa. Se tahtoi syödä…

Harhama oli yhtenä korvana, yhtenä silmänä…

Puhuja jatkoi:

— "Mitä hyötyä teille on kaikesta tästä, jollette pääse sitä nauttimaan? Mitä hyötyä on teille linnun laulusta, auringon säteistä, nurmen kukasta, kun olette sidotut kahleisiin?…"

— "Kuinka kahleisiin?" — kysyi kehittyvä joukkoihminen.

Silloin sosialismin saarnaaja selitti heille pääoman vallan ja vapaan kilpailun mahdin köyhien kohtaloita määrätessä, lopettaen:

— "Te lähdette kuusen siimekseen nauttimaan sen oksilla kuhertelevien lintuparien laulusta, nurmen tuoksusta ja lähteensilmän soitosta. Mutta teidät tuo takaisin Hornan luolan hautoihin, sen rautaisten kehrinpuiden viereen näkymätön käsi, näkymättömissä kahleissa… Ne kahleet eivät ole vielä koskaan katkenneet… Niiden nimi on: nälkä."

Sitä kuullessa vavahti uusi ihminen, kuin olisi tuli kuumalla raudalla pistetty sen sydämeen. Vasta tämmöisen selityksen jälkeen huomasi Hornan luolasta ylösnoussut väki, että he olivat kahleorjia… kaikki, rintalapsetkin… Edelleen saneli puhuja:

— "Yksityisinä ette jaksa katkaista Hornan luolan rautaisia kahleita. Liittykää siis yhteen!"

— "Yhteen! Yhteen!" — kuului silloin huuto halki Hornan luolan orjajoukon.

Niin syntyi muodollisesti se joukko, jonka muodosti olevien olojen kehittämä sikiö: joukkoihminen. Se lähti yhteiskuntaolojen povesta tajuttomana, kuin lapsi äitinsä kohdusta. Ja silloin astui sosialismin rohkea apostoli yhä arastelemattomampana joukkoihmisen eteen. Se levitti uudelle ihmiselle rikkaiden loiston, niiden komeat salongit, helmeilevän viinin. Se nosti tarjottimelle niiden sivistyksen, taidenautinnon, herkut, mukavuudet ja avorintaiset naiset… Se valoi sen kaiken punaisella hohteella… kääri sen huumaaviin höyryihin ja sanoi:

— "Työn orjat! Tämän kaiken saatte, jos katkaisette kahleenne ja otatte sen… Sillä se on teidän omaanne."

Silloin tunki uuden ihmisen ytimien läpi yksi tahto: Se tahtoi ottaa sen ihanuuden, mikä oli levitetty sen silmien eteen, punaisen valon hohteeseen… Voimakas viini virtasi jo sen suoniin… Se kurotti jo kätensä ottamaan tarjottua hedelmää… Mutta silloin kuului ulkoa kirkonkellojen soitto… Väki vavahti… Ojennettu käsi painui alas…

— "Mitä epäröitte?… Miksi ette ota?" — kysyi silloin puhuja.

Kukaan ei vastannut. Puhuja jatkoi:

— "Onko totta, että teitä on neuvottu kerjäämään omaanne Jumalalta?… Onko teitä neuvottu anomaan Jumalalta, että Hän louhisi rikki rikkaiden kivikovat sydämet… antaisi teille sieltä avaimet?"

— "On, on… Se on totta", — vastasi väki ajatuksissaan. Puhuja jatkoi:

— "Monta tuhatta vuotta olette te sitä tietä kulkeneet… Mutta oletteko askeltakaan eteenpäin päässeet?…"

Kaikki olivat vaiti. Puhuja ivaili:

— "Tuhansia vuosia olette rukoilleet Jumalaa avaamaan rikkaiden sydämiä… Mutta eivätkö ne ole yhä kovemmiksi paatuneet?"

— "Kuulkaa!… Kuulkaa!" — kuului joukosta ääniä. Ja yhä useammat epäilivät munkki Pietarin osottaman tien oikeutta…

Toiset taas epäilivät uutta oppia, kolmannet molempia…

Mutta entistä korkeammalle nosti puhuja sosialismin majesteetillista haamua. Hän puhui epäröivälle uudelle ihmiselle:

— "Jumalan palvelijat, Hänen loistopukuiset lakeijansa, käyvät purppurassa… Siksi kulette te rääsyissä… Ne syövät herkkuja, että teille jäisi kurjuuden rapa… Jumalalle rakennatte te miljoona-palatseja… Siksi asutte itse taudin ja pimeyden lymyluolissa…"

Toiset vaikenevat, toiset huudahtelevat:

— "Kuulkaa!… kuulkaa!"

Harhama on päässyt omaan maailmaansa. Hänen henkensä ratsastelee nyt jumaluuden ilmapiireissä, sen merenselillä. Hän sulaa samaksi korvaksi nääntyneen joukon kanssa. Puhuja innostui:

— "Te kumarratte Häntä, mutta onko kukaan teistä nähnyt Häntä?"

Uusi ihminen oli vaiti… Silmästä silmään kierteli kysymys: "Oletko sinä häntä nähnyt?… Ja sinä?… Ja sinä?…"

Ja kysymys palasi tuoden vastaukseksi oman kaikunsa…

— "Onko hän ketään teistä auttanut nälässä?" — kysyi puhuja hetken odotettuansa.

Joukkoihmiset hämmästyivät… Noan kyyhkysenä lensi silmästä silmään kysymys: "Onko Hän sinua auttanut?… Ja sinua?… Entä sinua, Annushka?… Ja sinua, Vanja?… Entä sinua, Andrei Ivanovitsh?… Ja sinua, Anna Feodorowna?… Ja sinua?… Ja sinua?…"

Ja kyyhkynen palasi nokassa seppeleenä, vastauksena, kysymys: "Entäs sinua?… Onko hän sinua auttanut?… Ja sinua?… Ja sinua?…"

Niiden kysymysten vaiettua, nosti henkinen myrsky mustat siipensä. Se tempasi sen uuden kysymyksen haukankynsiinsä. Myrskyn kourissa hyppeli se nyt, kuin tuli katajasta katajaan… Kohta leimusi koko Hornan luola sen kysymyksen tulena ja suitsusi sen savuna… Myrsky kiidätti sen kaikkialle, missä ihminen teki työtä… kärsi… ajatteli… Pimeät haudat, kylmät kodit, nälän ohdakemaat, olivat sen tappuraläjiä.

Kaikkialla kyti sama kysymys: "Olisiko totta, että me olemme palvelleet Jumalaa, jota ei kukaan ole nähnyt ja Joka ei ketään ole auttanut…"

* * * * *

Niin kasvoi taas ja voimistui joukkoihminen. Sosialismin punainen haamu imetti sitä, se lypsi sille rinnastansa epäilyksen voimakasta viinaa. Se kapaloitsi sen niillä ijankaikkisilla kapalovöillä, joiden nimi on: "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos…" Se näytti oman maailmansa, jossa elämä oli unta onnenpumpuleissa ja työ oikeuden, veljeyden ja vapauden hääiloa. Orjantappuran sijalla rehotti siellä onnenkukka ja ohdake kantoi hedelmää… Se oli kadotettu paratiisi…

Ja kun sosialismin punainen haamu oli kaiken sen ihanuuden näyttänyt ja päihdyttänyt sillä kuulijansa, kysyi se voitonvarmana:

— "Lankeatko?… Kumarratko?…"

Nikolai oli yksi joka "lankesi" oitis… Ja Harhama oli nyt siemannut sosialismia ja kumousta täyden viinaryypyn. Hän alkoi päihtyä.

* * * * *

Niissä kapaloissa varttui uusi ihminen. Kerta oli se jo, kuten sanottu, koetellut voimiansa. Erään selkkauksen sattuessa kuului huuto: "Lakko!"

— "Lakko! Lakko!" — levisi sanoma kaikkiin sopu koihin ja hautoihin. Ja joukkoihminen nousi ja pani seisomaan rautahirviön lukemattomat tuhannet pyörät ja akselit, jotka ennen olivat totelleet ainoastaan omistajan käskyä. Niin nousi uusi isäntä entisen rinnalle. Kamppailu alkoi Hornan luolan herruudesta.

Ja yhä korkeammalle kohosi sosialismin loistava punainen aave. Nikolai oli kumartanut koko sielullansa. Hän seisoi jo aaveen rinnalla, kuin verestä juopunut peto… Harhama hengitti hänestä sitä samaa voimakasta henkeä… Hän juopui siitä, kuin vietti kiihottimensa hajusta…

* * * * *

Lyhyt ruoka-aika loppui. Munkki Pietari palasi kuolevan luota ja lähti Harhaman kanssa tehtaaseen. Kun he tulivat sisälle, huomasi munkki Pietari oitis, että hänen ihailijansa Nikolai, jota hän rakasti, kuin toista Harhamaa, oli häntä kohtaan kylmennyt. Hän arvasi ja tiesi syynkin siihen ja tuli surulliseksi. Mutta hän salasi surunsa, ei ollut mitään huomaavinansa.

Tulijat astuivat Hornan luolaan suuresta ovesta. Silmän-kantamiin vilisi siellä rattaita ja pyöriä. Salamoina huimasivat ne ympäriinsä. Akselit pyörivät vinhoina, hurisivat ja kitisivät. Hihnat kiitivät pyörien ympäri, hurjina, kuin paholaisen lyömät. Jättiläismoukarit kohosivat ähkyen huimaavaan korkeuteen. Painonsa koko voimalla syöksyivät ne sieltä alle asetettuihin tulisiin rautaharkkoihin kamalalla ryskinällä. Hehkuvat rautasirut ruiskahtivat silloin harkosta ympäriinsä loistavana tulisuihkuna.

Toisaalla paloivat jättiläismäiset tohisevat sulatusuunit, puhkuen ja suhisten. Helvetillinen kuumuus sulatti niissä raudan malmista. Sula rauta virtasi niistä puroina, kuin veri, rautaliejukoiksi, hehkuviksi rapakoiksi… jähmettyi harkoiksi… paiskattiin uudestaan tuleen… rautaisiin sulimoihin… Rauta kiehuu, poreilee, kiemurtelee… Tulisina harkkoina työnnetään se rullien väliin… Se syöksyy niiden läpi kiukkuisena rätisten, salaman nopeudella… Se hienonee jokaisella läpisyöksyllä… muuttuu tulisiksi käärmeiksi… pujotteleikse notkeana yhä hienompien rullauurnien läpi.

Vihdoin on se muuttunut määrätyn paksuiseksi: parruiksi, kangiksi, langoiksi, tai rihmoiksi. Ne merkitään Hornan luolan leimalta ja lähetetään maailman markkinoiden kilpakentälle… Kaikkialla luikertelevat vilisten tuliset rautakäärmeet, matelevat tuliset metallimadot… Kaikkialla räiskyvät tulisuihkut putoavien moukarien alta… Sula rauta virtaa uuneista, tai poreilee jättiläiskattiloissa. Se hehkuu, rätisee… Hornan luolassa on raudan helvetti…

Toisaalla kiehuu asfaltti jättiläispadoissa. Niistä nousee sietämätön katku… Siihen sekottuu toisten valmisteiden ilkeä löyhkä… Uunit pursuavat tulta, padat höyryä… Lasiuunit huokuvat tulista kuumuutta… Kaikki sulaa, palaa, hehkuu, savuaa. Kaikkialla on pölyä, katkua, tulta…

Etäämpänä taas tuhannet sorvit muokkaavat terästä. Koneet vuolevat sitä, kuin talia, leikkelevät siitä kiiltäviä teräaseita, aina neulaa myöten. Sitä taotaan ja valetaan, siitä tehdään jättiläiskoneita, laivoja, kaikkea mitä raudasta ja teräksestä voidaan tehdä. Toisissa osastoissa helskyivät kangaspuut ja pyörivät kehruukoneet… Parkkitiinut haisevat… Valmisteet käyvät… Ei ollut sitä teollisuuden alaa, jota ei Hornan jättiläinen olisi harjottanut suunnattomassa mitassa.

Hornan luola oli työn suunnaton temppeli.

Mutta savun, tulen, katkun ja kuumuuden seassa hääri suunnaton joukko työväkeä. Niiden silmiä kiilui joka sopessa, vilisevien pyörien, akselien, hihnojen ja tulisten käärmeiden seasta. Niitä kiilui paksuista savupilvistä, myrkyllisistä höyryistä ja putoavien vasaroiden iskemistä tuliräiskeistä. Ne näyttivät kurjuuden, pimeiden onkaloiden paholaisilta. Se oli uupunutta, kuihtunutta väkeä. Poskiluista oli elämä kalvanut lihan. Niitä peitti harmaa, ryppyinen nahka. Useimmat olivat puetut risaisiin, punaisiin paitoihin. Toiset olivat puolialastomia. Kaikkialla näkyi paljaita ruumiinosia… arimpiakin. Köyhyyden rotta oli syönyt häveliäisyyden tunteen… Kaikkialla rehotti eläimellinen alastomuus. Tämän kokonaisuuden ensi näky, joka sattui Harhaman silmiin, hänen astuessaan tähän työn temppeliin, iski häneen, kuin musta vasama. Hän hämmästyi aluksi. Mutta kohta tempasi hänet mukaansa häärivä, alaston, kuihtunut joukko. Häntä kiehtoi hetken ajan ihmisrepaleisuuden, nääntymyksen ja kuihtumuksen suuruus.

— "Kuinka voit nyt, veli?" — kysyi munkki Pietari Nikolailta, joka kulki oppaana.

— "Huonosti", — vastasi tämä puoli-ynseästi, jatkaen: "Miten tuossa voida? Kolme kuukautta makasin sairaana… Entä isä? Hän sairasti kaksi kuukautta. Sitten oli lakko… Kotona ei ole mitä syödä… Ei ole puita… ja palkanmaksuun vielä kuusi päivää… Ja mitä hyötyä siitä olisi, jos maksettaisiin jo tänään? Kauppias ottaa konttorista suoraan velasta… Miten tuossa sitten voida!… Äitipuoli vielä sairastaa, eikä ole lääkkeitä."

— "Etkö ole puhunut isännälle?" kysyi munkki Pietari lempeästi.

— "Kelle isännälle?" — vastasi Nikolai ylenkatseellisesti.

— "Parooni Geldnersille."

— "Mikä isäntä hän on?… Geldners!" — mutisi Nikolai synkkänä. Hänen äänessään kolisi katkeruus. Viha välähteli silmissä. Harhaman puoleen kääntyen jatkoi hän:

— "Eräs minun esi-isistäni on asettanut paikoillensa Hornan luolan peruskiven… Siitä lähtien on sukumme raatanut täällä, lapset pienestä, vanhat hautajaisiinsa saakka… Tämä on ollut sukumme tulikuuma muurahaiskeko… Siinä on hikemme juossut… Olemme ponnistaneet voimiamme… uupuneet… lopuksi käpertyneet sen tulikuumalle raudalle, kuin muurahaiset nälkäraudalle… Te ette tiedä miltä tuntuu tulinen nälkärauta…

"Nyt tulee parooni Geldners. Ei ole tehnyt päivääkään työtä, ei perinytkään mitään, ja hän on — sanotaan — isäntä… Millä oikeudella hän on isäntä? Hän on vaan ovela kukkaro, joka osasi asettua putoavan kultaomenan alle… Mutta se omena ei ole hänen."

Munkki Pietari ja Harhama kuuntelivat tätä työmiehen puhetta kumpikin erilaisilla tunteilla. Kumpikin näki, kuinka vihan salamat leimusivat Nikolain silmissä, katse oli uhman mustaa pilveä… He tulivat kutoma- ja kehruu-osastoon. Tuhannet ja tuhannet kuihtuneet naiset ahersivat kangaspuiden ääressä, repaleisina, nälän kalvamina, taudin syöminä. Useilla oli rintalapsi mukana… Toiset olivat raskaudentilassa… Kasvot olivat kuopikkaat… värittömät. Niitä peitti kelmeä, tai sinertävä kesi. Toisten kasvot olivat kirjavat taudinpilkuista, tai kesakoista. Se oli kurjuuden väritaulu, Nikolai puhui Harhamalle:

— "Tuolla tuo keltainen nainen… näettekö? Mies kuoli toissa-päivänä… Jäi kolme lasta. Tänään tuotiin sana, että nuorin, vuoden vanha… ehkä vähän vanhempi, oli kuollut… Suoraan sanoen kuoli nälkään. Äiti itki silmänsä kuivaksi, mutta mitä tehdä? Kotiin jos lähdet ruumista pesemään, menetät palkan. Se merkitsee samaa, kuin itse kuolla nälkään… Mehän elämme aina nälkä hirttonuorana kaulassa… Tuolla toinen äiti… raskaana… Hänen miehensä on juopposairaalassa… Eilen oli vanhin poika puukottanut sisarensa… Mutta tämä on sellainen sota, jossa äiti ei jouda lastansa itkemään… Kasvatus olisikin jo ylellisyystavaraa. Me, suoraan puhuen, elämme aina ruumislaudalla… Taistelemme kuin peto paulassa…"

Kangaspuut helskyivät… niidet vilisivät… sukkulat syöksyivät salamoina… Kehruukoneet hurisivat… Kaikki oli yhtä jyrinää… Kuului rintalasten itkua… Ihmiskurjuus teki terää… Vaimo kärsi Hornan luolan pihdeissä, yksin jätettynä… ihmiskunnan naaraaksi polettuna… Kuului parahdus. Eräs vaimoista lyyhähti maahan. Pari muuta riensi hänelle avuksi.

— "Synnytti", — mutisi Nikolai… Munkki Pietari teki ristinmerkin…

Mutta Harhaman sielussa kohosi kuva hänen elämästänsä Hiiden myllyssä, kohosi kuin nousevan päivän punerva. Nikitin kirjoitti tulipuukolla hänen omaantuntoonsa: Syyllinen…

Äsken syntynyt lapsi kirkaisi. Naiset ristivät silmänsä.

Syyllinen… syyllinen… syyllinen! — raapi puukonkärki Harhaman omantunnon arimpia…

* * * * *

Kulkijat tunkeutuivat syvemmälle Hornan luolan elimistöön. Nikolain jäinen katkeruus kumpusi, kuin vesi maanpovesta:

— "Jumala ei ole ajanut kaikkia ihmisiä pois paratiisista… Papit ja paroonit eivät syö leipäänsä otsansa hiessä… Onko heistä moni nähnytkään orjantappuraa, tai ohdaketta?… Eikö sitten heidän Evansa syönytkään omenaa?… Heille hymyilee elämä… meille vuotaa sen suupielistä kylmä kuola: nälkä ja viheliäisyys… Katsokaa: Tuossa pyörittää konetta luonnonvoima… Millä on parooni Geldners ansainnut luonnonvoimankin orjaksensa?"

Ja yhä polttavampana salamoi viha Nikolain silmissä. Harhama katseli häntä, kuin nousevaa päivää. Munkki Pietari oli surullinen. Nikolain viha näytti tarttuvan toisten silmiin. Ne alkoivat kiilua. Pyörät ja hihnat tuntuivat kiiruhtavan kulkuansa. Kaikki hurisi, vilisi, ryski. Jotkut työmiehistä tervehtivät munkki Pietaria hänen ohi kulkiessaan. Kaikki katselivat häntä vielä kunnioituksella, jos kohta useat kylminä… Joudutaan syvemmälle jättiläisen sisuksiin. Kaikkialla hyörivät kuihtuneet työläiset, näkyi paljas rinta, ruskea iho. Kaikkialla virtasi sula rauta ja luikerteli tulinen rautakäärme. Ihmishiki valui pitkin ihoa karpaloina, puroina. Sen ilkeä haju sekaantui teollisuusvalmisteiden ja höyryjen katkuun.

Eräässä paikassa tuli kulkijoita vastaan joukko miehiä. Heistä irvisteli alastomuus eläimellisenä, ilkeänä, riippuen vähääkään häveliäisyyttä tuntematta.

— "Parooni tarvitsee housuiksensa paljon verkaa… siksi on täytynyt leikata heidän housuistaan", — lausui Nikolai katkerasti. Harhama ja Pietari tunsivat piston sydämessänsä. He muistivat omat pukunsa…

Sattumalta kohtasivat kulkijat erään tehtaan lukemattomista päällysmiehistä. Hän oli Nikolain vihollinen lakkoajalta, sillä Nikolaita pidettiin pääyllyttäjänä. Tämä luuli Nikolain kulkevan yksin ja sysäten häntä raa'asti, ärjäisi:

— "Mitä sinä täällä maleksit… joutilaana… Lurjus? Heti työhösi!"

Viha välähti Nikolain silmissä. Hän oli vaistomaisesti temmannut käteensä rautaiset pihdit. Käsi kohosi jo uhrin sitä huomaamatta… Tarvittiin enää silmänräpäys ja rikos olisi ollut tehty…

Munkki Pietari säikähti. Hän ymmärsi kaikki silmänräpäyksessä. Hän muisti raamatun sanat: "Hänen himonsa on sinuun, mutta hillitse sinä häntä!"

Nikolain käsi nousee… Munkki Pietari tarttui siihen ja lausui, kuin sivumennen:

— "Tule, veli, vie meidät isäsi työpaikalle!" — Ja päällysmiehelle hän rauhallisena lisäsi:

— "Hänet annettiin konttorista oppaaksi."

— "Mene sitten!" — ärähti puhuteltu Nikolaille ja molempien katseet kohtasivat toisensa, kuin kaksi terävää puukonkärkeä.

He tulivat Nikolain isän työpaikalle. Tämä oli kahden muun miehen kanssa luomassa teollisuusjätteitä eräästä haudasta, johon piti laskea johtoa myöten valmis tulinen seos läheisestä sulattimosta. Jätteistä nousi haiseva höyry. Se täytti pienen haudan, kuin sakea huude, jonka seasta ei erottanut miehiä… Kolme silmäparia vaan kiilui sieltä ja välähti punainen paita, tai paljas olkapää. Miehet näyttivät haisevan höyryn seasta aivan salaperäisiltä pikku piruilta. Silloin tällöin kuului haudasta keuhkotautisen yskähdys.

— "Isä, oletko siellä?" — kysyi Nikolai.

— "Olen, Nikolai", — vastasi puhuteltu myrkyllisen höyryn seasta. — "Heti lopetamme ja nousemme."

— "Hyvää päivää, Andrei! Miten voit?" — tervehti munkki Pietari Nikolain isää, kuultuansa hänen äänensä.

— "Ah, isä Pietari!… Tekö se!… Minä jo ajattelin… Heti nousen ylös… No kiitos Sinulle, Jumala, että saan isältä siunauksen!" — puheli Nikolain isä, alkoi kömpiä ylös haudasta, yhä jatkaen puhettansa: "Kiitos Sinulle, Jumala, kaikesta!… Miten tuossa elät, isä… Me olemme pikku väkeä… Meidän elämämme on työtä ja vaivaa… yhtä työtä ja vaivaa… Jumalan kiitos että loppui työ!… Hoh-hoi!… Elämä on työtä ja vaivaa…"

Mutta silloin tapahtui kauhun tapaus: Johto, joka johti sulimosta, särkyi, ja tulinen seos ryöppysi koskena hautaan. Kuului sydäntä vihlova parahdus. Se kaikui halki Hornan luolan, terävänä, leikellen ihmisten ytimet. Hauta leimusi tulipatsaana. Palavista vaatteista, tukasta ja höyryistä tuprusi tulisoihtu ilmaan.

— "Voo-i!" — ulisi kuolevien kamala hätähuuto ja kaiku ulvoi vastausta: "Voo-i, voi, voo-ii!"

Sitten vaikeni kaikki. Kaikki jähmettyi kauhusta. Haudasta alkoi nousta sakeana pilvenä palavan ihmislihan ja sisälmyksien käry. Nikolai tyrmistyi ensin, sitten yritti hän syöstä palavaan hautaan, kuin peto, mutta munkki Pietari ja Harhama saivat hänet viime hetkenä pidätetyksi… Syntyi huutoa ja melua… Työmiehet juoksivat pyöriensä äärestä hirmupaikalle, kuin pedot palavaan penikkapesäänsä, kauhunilme kasvoilla… Juostiin… huudettiin… hätäiltiin… Haettiin rautakoukkuja… Toiset tukkivat johtoa… Ihmislihan käry on sietämätön… Kaikki peittyy savupilveen…

Pian saatiin rautakoukulla Nikolain isän ruumiin muodottomaksi palanut yläosa ylös. Se oli säilynyt kokonaisena siten, että oli, kaatuessaan haudan seinää vastaan, tarttunut sen piikkeihin. Alaosa oli kokonaan poissa. Sen luut olivat irtautuneet nivelistä ja jääneet hautaan. Toiset kaksi miestä olivat palaneet kokonaan.

Väkijoukossa kuului yksi ainoa yhteishuokaus. Useimmat tekivät ristinmerkin, toiset seisoivat tylsinä kauhusta. Ruumiin jätteet asetettiin permannolle. Kalmankalpeana seisoivat Nikolai, Harhama ja Pietari niiden ääressä. Jäsenet vapisevat kauhusta. Väki viipyy paikalla ja Hornan luolan koneet pyörivät yksinänsä.

Paikalle saapui silloin äskeinen työnjohtaja. Rikkoutunut johto oli hänen rakennuttamansa ja ruumiin käryävien jätteiden ympärillä seisovassa joukossa syttyi salamana se ajatus, että tämä työnjohtaja oli syyllinen. Hän oli pannut osan rahoja taskuunsa ja rakennuttanut lopuilla kelvottoman johdon ja sulimon. Sen tiesivät kaikki. Samoin sen, että hän Hiiden myllyssä oli saalistansa syönyt… Tämä vanha muisto kyti väkijoukossa. Työnjohtaja oli raakuutensa vuoksi yleensä vihattu… Väkijoukko hengitti nyt ruumiin käryä, juopui siitä, kuin eläin pentunsa verestä. Koston musta perkele nosti jo päätänsä joukkoihmisessä… Se veti kynsiänsä esille, terotti hampaitansa… Sen tarttuma tunki jo Harhamaankin…

Otettuansa nopeasti selon tapahtumasta, lausui työnjohtaja väkijoukolle käskevästi:

— "Paikoillenne jokainen! Kaksi miestä kantaa 'sen' pois!… Mitä siinä töllistelette!…"

Viha leimahti ihmisten silmissä. Väki poistui hitaasti pyöriensä ääreen. Synkkänä riisui Nikolai takkinsa ja peitti sillä isänsä ruumiin palaneet jätteet.

— "Mitä sinä siinä viivyttelet?" — tiuskaisi jyrkästi työnjohtaja. Tämä kysymys kulki halki Hornan luolan. Etäisimmät näkivät sen työnjohtajan uhmaa vasta liikkeestä. Silmät alkavat palaa. Viha syttyy. Nikolai on vaiti, otsalla uhman ukkosilma.

— "Mitä sinä viivyttelet… retale… kysytään sinulta?" — sähisi taas työnjohtaja hetken kuluttua, lopettaen käskevästi: "Mene edelleen!"

Nikolain nyrkki puristuu… Tulisten suihkujen, savun ja hehkuvien rautojen vilinässä kiiluvat joukko ihmisten silmät yhä vihaisempina. Kaikki seuraavat tapahtumaa jännitettynä jousena… Nikolain sielusta nousee äänettömyyden synkkä ukkospilvi.

— "Kuulitko!… Mene edelleen ja jätä 'se'!" — kiljaisee työnjohtaja… Viha yltyy Hornan luolan väessä. Silmät palavat tulina.

— "En mene," — vastaa Nikolai jyrkästi.

— "Etkö mene… kun minä käsken?" — raivoaa työnjohtaja, uhka silmissä.

Pyörät pyörivät tyhjinä, kuin vimmatut… Käsi ei työnnä niihin rautaa. Hihnat kiertävät, kuin mielipuolet pyörien ympäri… Ihmisten silmät palavat, kuin pedon silmät… Hornan luolan satatuhatpäinen joukkoihminen on muuttunut verenhimoiseksi pedoksi, vihaa suitsuavaksi lohikäärmeeksi… Harhaman valtasi outo tunne: Hän toivoi Hornan luolan pedoksi muuttuneen ihmisen syöksevän työnjohtajan kimppuun. Hänessä heräsi sama tunne, kuin herää pedossa sen tuntiessa veren hajua… Äskeiset näyt olivat kiihdyttäneet hänen hermonsa… Kumouksen viinamalja oli hänet äsken juovuttanut. Kaikkialla suitsuava viha oli häneen tarttunut… Joukkoihmisen voimakas vihanvirta tempasi hänet mukaansa, kuin kuplan.

Nikolai ja työnjohtaja seisovat yhä vastatusten, kuin kaksi tiikeriä.

Jännitys nousee… Munkki Pietari seisoo neuvottomana, kasvot tuskan vääntäminä… Työnjohtaja yltyy. Hän astuu askeleen Nikolaita kohden, kysyen tiukasti:

— "Tiedätkö, lurjus, kuka täällä on isäntä… sinäkö vai minä?"

— "Minä", — vastasi Nikolai uhmaten. Harhama tunsi kynsiensä vetäytyvän ulos sormista.

— "Sinäkö?" — raivostui työnjohtaja.

— Minä, — uhitteli Nikolai ja molempien silmistä säihkyivät vihan veripunaiset kipinät.

Hornan luolan pyörät ja hihnat vilisevät yhä hurjemmin… Sula rauta hehkuu entistä kuumempana… moukarit lyövät lujemmin… tuli leimuaa lieskana uuneista ja joukkoihmisistä suitsuaa viha, kuin savu palavista kekäleistä… Kynnet vetäytyvät jo ulos sormista… Kaikki jännittyy… kiihtyy… Munkki Pietari vapisee ja Harhama juopuu joukkotunteesta ja humaltuu vihan huumauksesta… Hän ei tajunnut enää oikean ja väärän eroa. Ihmispeto oli nostanut hänessä harjansa.

Työnjohtaja astuu uhmaten Nikolain eteen ja raivoaa, puristettu nyrkki selän taakse ojennettuna:

— "Uskallatko vielä sanoa olevasi isäntä täällä?… Uskallatko?… Koira!"

Savuavissa ihmiskekäleissä leimahtaa viha jo liekkinä… leimahtaa ja tukahtuu katkeraan savuun.

— "Uskallan. Juuri me työläiset olemme tämän luolan omistajia, ettekä te… verenimijät" — vastasi Nikolai jyrkästi.

Joukkoihminen näkee taas sosialismin punaisen aaveen sormellansa osottamassa maailman rikkauksia… Se juo ruumiin käryä… Rauta hehkuu kuumempana. Savuavista ihmiskekäleistä suitsuava viha yltyy yhä katkerammaksi… Savuavat joukkoihmiset ovat jo palaneet valmiiksi, kuin rauta ahjossa.

Juuri silloin raivostuu työnjohtaja. Nyrkki selän taa ojoksi ojennettuna syöksyy hän Nikolain eteen ja kiehuen sappea, tiuskaisi:

— "Vielä kerta kysyn sinulta, lurjus: Lähdetkö?"

Hornan luolan väen silmät palavat tulisina hiilinä. Ihmiskekäleistä suitsuaa katkera viha jo punaisena lieskana… Kynnet ovat valmiit.

— "En", — vastasi Nikolai jyrkästi, saaden samassa työnjohtajalta nyrkiniskun kasvojansa vastaan. Hän horjahti hiukan. Työnjohtaja potkaisi palaneen ruumiin jätteitä, aikoen poistua.

Mutta silloin oikaisi Nikolai itsensä hänen eteensä, kohotti nyrkkinsä ja huudahti Hornan luolan väelle:

— "Veljet! Kostoa!"

Silloin räjähti Hornan luola.

Kostoa!… Kostoa! — kaikui vastahuuto tuhansista suista.

Kostoa!… Kostoa! — kertasi kaiku Hornan luolan etäisimmistä sopukoista.

Kostoa!… Kostoa! — nousi ulina höyryävistä haudoista. Kostoa! — kuului kangaspuiden takaa. Parkuvat rintalapsetkin itkivät: Kostoa!… Kostoa!… Kostoa!

Ja kuihtuneet perkeleet hyppäsivät haudoistansa nopeina, kuin oravat. Vikkelinä, kuin kissat syöksyivät toiset, nääntyneet, punapaitaiset miehet pyöriensä äärestä paikalle. Naiset juoksivat sinne hiukset hajalla. Salamoina lähestyvät tuhannet palavat silmät, jotka kiiluvat vihaa suitsuavien ihmiskekäleiden päässä… Ja yht'äkkiä kohottaa ihmismuuri ympäröimänsä työnjohtajan ilmaan… Munkki Pietari vapisee kauhusta.

Hän ei voi lausua sanaakaan… Harhama himotsee verta… Joukkoviha vetää häntä Imatrana… Mutta mielenkiinto ja herpoutuminen saavat hänet vaistomaisesti katselemaan, mitä on tapahtuva.

Hauta on täynnä poreilevaa, hehkuvaa metalli seosta. Nikolai asettuu joukon eteen, osottaen hautaa.

— "Tuonne, veljet!" — käski hän.

Nyt sai munkki Pietari tajunsa ja voimansa takaisin. Hän astui tulisen haudan ja väkijoukon väliin, nostaen munkkisauvansa, varottaaksensa sillä… Hän yritti puhua. Mutta hän ei päässyt alkuun, kun jo Nikolai astui hänen eteensä lausuen:

— "Alas, munkki, jumalankeppisi! Älä nosta sitä estämään oikeuden käden putoamista!… Et ole sitä myös nostanut varottamaan rikoksen tekijöitä… Tuota tuolla, joka on ärsyttänyt oikeuden esille", — lisäsi hän, osottaen ylösnostettua työnjohtajaa.

Munkki Pietarin sauva laskeutui alas… Lähestyvä, vyöryvä väkijoukko työnsi hänet syrjään, äänetönnä, hiljaa puhisten.

— "Kohottakaa!" — komensi Nikolai.

Joukko totteli… Sillä oli yksi tahto. Se nosti työnjohtajan korkeammalle… Onnettoman kasvot oli kuolemanpelko vääntänyt muodottomaksi lihamöhkäleeksi… Silmät olivat pullistuneet ulos päästä… Niissä kummitteli tylsä katse… Hän oli mykkä kauhusta. Harhamassa vapisi ihmispeto nälkäisenä, verenhaju sieramissa. Hän pelkäsi, että väkijoukko jättäisi kauhuntyön tekemättä. Hän tunsi itsessään petomaisen halun nähdä ihmislihan palavan, nyt, kun hauta oli niin täysi, että sen voi nähdä… Kiihkoisena tunki hän likemmä hautaa, paremmin nähdäkseen…

Väkijoukko lähestyy äänetönnä. Se puhkuu vihaisena ihmismöhkäleenä… Silmät kiiluvat. Työnjohtaja on aivan hirvittävä, elävä pelotus… Hänen kasvonsa vääntyvät yhä muodottomammiksi, silmät pullistuvat yhä enemmän päästä.

— "Heittäkää!" — kuuluu Nikolain komento.

Silmänräpäys ja haudasta kuuluu mäiskähdys…

Leimahtaa palavien vaatteiden lieska… Sitten alkaa nousta käryävän ihmislihan kirpeä katku. Harhama tunkeutuu kiihkeästi likemmä hautaa, paremmin nähdäkseen… Tulinen seos poreilee. Palavasta lihasta nousee sieramia kirpelevä savu… Väkijoukko poistuu äänetönnä… Toiset siunaavat itsensä ristinmerkillä. Joku puhdistaa huoletonna vaatteitansa ja lausuu ajatuksettomana: Perkele!… Pyörät pyörivät taas… Hihnat kiertävät niiden ympäri hurjina… Jättiläismoukarit jyskävät ja elämä kulkee latuansa…

Mutta munkki Pietari oli langennut polvillensa ja rukoili:

— "Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he ole rikkoneet, vaan minä, Sinun palvelijasi, joka en aikanansa nostanut sitä sauvaa, jonka minulle annoit, varottaakseni sillä niitä, jotka ovat tämän rikoksen aiheuttaneet, Sillä minä yksin olen syyllinen, minä, Sinun palvelijasi. Minä en aikanansa varottanut rikkaita ja onnellisia nostamasta liian raskasta kuormaa niiden hartioille, jotka tekevät työtä Hornan luolan pimeissä haudoissa."

Harhaman olemuksen sisin vapisi. Munkki Pietarin jokainen sana järsi hänen omaatuntoansa, kuin ilkeä, myrkyllinen nakertaja… Peto laski hänessä harjansa alas. Oman elämänsä muistot lentelivät hänen ympärillänsä pieninä tuliperhosina, laskivat tulimunansa hänen ihoonsa ja omaantuntoonsa ja polttivat häntä. Hänen sielustansa nousi silloin synkkä tunnustus. Hän lausui otsaansa rypistäen:

— "Minä olen syyllinen… pääsyyllinen. Minä, äskeinen Hiiden myllyn syöpäläinen…"

— "Herra, anna meille ihmisille voimaa ja viisautta sovittaa, mitä olemme edessäsi rikkoneet!" — rukoili munkki Pietari surullisena. Harhama yhtyi sisimmässänsä niihin sanoihin, mutta osotti ne omalle käsivarrellensa.

Hornan luolan rattaat jyrisivät ilkeästi, liekit tuprahtelivat uuneista ja putoavan moukarin alta räiskähti kipinäsuihku hirveällä pamahduksella, ikäänkuin sanoaksensa, rattaiden jyrinän säestyksellä, munkki Pietarin rukoukseen valtaavan:

Aamen!

Kun tyttö tuli leivän hausta.

Elämä on katkeraa savua…

Etäälle juoksee kurjuuden maito Hornan jättiläisen rinnoista. Pimeät ovat ne kojut, joissa sen nisät päättyvät… Kylmät ovat ne ja koleat… Raskas on niiden elämä, jotka imevät köyhyyden utaria…

Kuka ratkaisee elämän ongelman? Ken selittää sen oikein? Yksille se on ilkeä emintimä, toisille, ainakin näöksi, mielitietyn tytön syli, mihin suudelmat satavat…

Ja miksi on suudelma monesti käärmeensuudelma? Miksi on sen antama ilo savua, onni sumua?…

Ei ole vastaajaa… Ei tunne elämä tasanjakoa… Ainoastaan talvinen taivas, kun sen nisinä tuikkivat tähdet, lypsää valoansa kaikille saman mitan, riittävästi, yltäkyllin…

Mutta jäistä on se valo, joka vuotaa öisen talvi taivaan rinnoista, tiukkuu sen tähtinisistä. Kylmät ovat tanhuat kuutamonhopeoita koota…

* * * * *

Nikolain isävainaja, Andrei Petrof oli toisissa naimisissa. Ensimäisistä naimisista oli syntynyt Nikolai ja yksi tyttö, joka nyt oli kahdeksantoistavuotias ja oli jo kolme vuotta ollut tylsämielisenä. Toinen vaimo oli synnyttänyt yhdeksän lasta. Vanhin niistä oli viisitoistavuotias ainoa tytär Olga, herttainen, kaunis, mustasilmäinen tyttö. Hän oli kaikkien lemmikki. Lapsille hän oli kissanpoika, nuorille kevätpälvi. Hän oli pojille kukka, tytöille laulu, vanhoille illanilo. Hän oli harvinaisen lahjakas, kuten velipuolensa Nikolai. Hyväilynimillä kutsuttiin häntä Looljaksi, Ljuushenkaksi ja monella muulla armastelunimellä.

Nuoremmasta kahdeksasta pojasta oli vanhin kaksitoistavuotias, kivuloinen poika; nuorin oli rintalapsi. Nikolain isävainaja oli viime vuosina paljon sairastanut, joten perheen elatus oli miltei kokonaan Nikolain huolena. Tämä olikin tunnettu miesten parhaaksi. Hän oli aina ilonen, reipas, rakasti sisartansa, sisar- ja velipuoliaan ja heikkoa äitipuoltansa.

Lapsen ja veljen rakkaudella kantoi hän hartioillansa suuren perheen toimeentulon huolet, kulki kuin jättiläinen vuori hartioilla.

Mutta tehtaan työmiehen palkka ei tahtonut mihinkään riittää. Siksi eli perhe suunnattomassa köyhyydessä. Viimeisen työttömyyden ja Nikolain sairauden johdosta oli se joutunut aivan kurjuuden äärimäisille reunoille.

Kerran oli munkki Pietari kierrellessään työväen kortteerien kurjuuden pesissä, vienyt apua tälle perheelle ja oppinut silloin tuntemaan perheen kaikki jäsenet. Siitä lähtien oli hän perheen ystävä. Nikolai oli hänelle, kuten sanottu, toinen Harhama, jota hän rakasti lapsenansa aivan. Äskeisen kauhuntapauksen jälkeen pyysi hän Harhamaa mukaansa sanotun perheen luo. Hänen sydämensä käski hänen viemään lohdutuksensanan onnettomalle orpojoukolle, joka oli nyt menettänyt molemmat tukensa: isän ja Nikolain. Sillä viimeksi mainittua oli etsivä oikeuden käsi.