TONTTUKUNINKAAN KIITOLLISUUS.

Kerran maailmassa kauan, kauan sitten kulki eräs köyhä poika tietä pitkin. Väsynyt hän oli ja nälkäinen, hyvin nälkäinen. Hän toivoi pian pääsevänsä suureen, varakkaaseen kylään, jossa saisi syödä ja levätä eilispäivänkin edestä. Mutta mikä lieneekään ollut syynä siihen, kylää vain ei kuulunut, ei näkynyt. Ympärillä, edessä ja takana levisi vain synkkä, raivaamaton korpi.

»Hohhoh», puheli poika itsekseen. »Ikävää on elämä. Leipä, vaatteet, jalkineet, kaikki täytyy kerjätä. Se elämä ei totisesti huvita. Antaisin mitä tahansa päästäkseni uljaaksi, rautapukuiseksi ritariksi!»

Tätä huudahdusta seurasi korven äänetön, alakuloinen hiljaisuus. Poikaan se vaikutti masentavasti, ja hän melkein kauhistui ympärillään vallitsevaa suurta yksinäisyyttä. Huomaamattansa hän kiiruhti askeleitaan ja rohkaistakseen mieltään alkoi vanhaan tapaansa puhua itseksensä.

»Kylläpä täällä metsässä on kolkkoa», sanoi hän.» Ja miten salaperäinen, kammottava hämärä täällä vallitsee. Melkeinpä luulisi täällä piileskelevän pahoja peikkoja ja menninkäisiä, kuten saduissa kerrotaan.»

Sitten hän naurahti hiukan halveksivasti. Eihän hän toki enää sellaisia juttuja uskonut! Nehän olivat vain satuja sellaiset…

Silloinpa huomasi poika äkkiä edessään tiellä pienen, punaisen, lian ja tomun ryvettämän piippolakin. Mistä se lienee siihen joutunut, sitä hän ei tietänyt, mutta otti kuitenkin lakin maasta ja pisti sen taskuunsa. Samassa kuuli hän vähäistä rahinaa tien laidasta, säikähti , hiukan ja käännähti katsomaan.

Siellä seisoi pienen pieni, pitkäpartainen ja hyväntahtoisen näköinen äijä. Pituudeltaan saattoi hän olla noin peukalon pituinen, ja hänen harmaat, takkuiset hiuksensa valuivat vapaina olkapäille. Äijän pienillä, lempeillä kasvoilla lepäsi säteilevä, kumman viehättävä hymy.

»Mikäs outo elävä sinä olet?» kysyi poika ihmetellen »Enpä ole ennen sinun laistasi olentoa nähnyt.»

»Sen kyllä uskon», naurahti äijä herttaisesti. »Tavallisissa oloissa emme näet näyttäydy ihmisille. Mutta eräs onneton, harmillinen sattuma pakoittaa minut nyt kääntymään sinun puoleesi.»

»Vai niin, vai niin», puhui poika. »No, jos voin, tahdon mielelläni auttaa sinua.»

»Kysyt kuka olen», jatkoi äijä. »Olen kaikkien tonttujen kuningas. Tullessani äsken eräistä suurista pidoista riihitontun luota, putosi punainen piippolakkini johonkin tänne metsään. Lähdin heti takaisin sitä etsimään ja olinkin vähällä löytää sen. Silloin tulit sinä tietä pitkin ja veit lakkini. Pyytäisin nyt saada sen sinulta, en ilmaiseksi, vaan hyvää palkkiota vastaan.»

»Vai sinun se lakki olikin», sanoi poika. »No, tuossa saat sen nyt takaisin.»

»Ja mitä vaadit?» kysyi Tonttukuningas, painaen innokkaasti lakin päähänsä.

»En mitään sen enempää.»

»Älähän, tämä on kallis lakki, tämä. Se on kulkenut perintönä suvussamme isältä pojalle. Nyt se on jo toistatuhatta vuotta vanha.»

»Ohoh, vai niin vanha. No, voisitko sinä kenties hankkia minulle hyvän aterian tuonne kuusen juurelle.»

»Niinpä luulisin», virkkoi Tonttukuningas. Hän viittasi kädellään ja heti paikalla ilmestyi mainittuun paikkaan jos jonkinlaisia ruokia. »Hyvästi nyt», jatkoi äijä, »minulla on kiire. Etkö mitään muuta vaadi?»

»En tällä kertaa», vastasi poika, huikaistuneena monien herkkujen paljoudesta. »Mutta saanhan kai tavata sinua milloin haluan?»

Tonttukuningas mietti hetkisen.

»No, saat», lupasi hän vihdoin. »Hiukan vaivalloista se minulle tosin on. Tässä saat pienen, punaisen lankakerän, jota sinun tulee säilyttää huolellisesti. Jos siis tahdot tavata minua, heitä lankakerä kolme kertaa pääsi ylitse. Silloin saavun heti luoksesi.»

»Kiitos, kiitos», sanoi poika. Hän otti lankakerän, kietoi sen huolellisesti nenäliinaansa ja pisti taskuun. Sitten hän nälkäisenä, ahnaana kävi maukkaaseen ruokaan käsiksi. Tonttukuningas taas lähti omille teillensä.

Ahmittuaan suuren määrän herkkuja suuhunsa nousi poika ja lähti virkistyneenä jatkamaan matkaansa. Pian hän saapuikin suureen kylään. Siihen hän ei kuitenkaan pysähtynyt, ei hetkeksikään, vaan lähti kohta kulkemaan yhä eteenpäin.

Niinpä hän sitten kerran sattui saapumaan suureen kaupunkiin, jossa kuningas ja kaikki korkeat herrat asuivat. Siellä oli kuningas parhaillaan kuuluttanut, että se, joka voi tuoda prinsessalle auringonkullasta taotun sormuksen saa omakseen prinsessan ja puolen valtakuntaa. Mutta joka yrittäisi petosta tai valhetta käyttää, hän tulisi heti hirtetyksi.

»Ehkäpä minä voin sen tehdä», ajatteli poika. »Näyttäköön Tonttukuningas nyt mahtiansa.»

Hän heitti lankakerän kolme kertaa päivässä ylitse. Tonttukuningas ilmestyi paikalla hänen eteensä.

»Mikä hätänä?» kysyi hän.

»Nyt on niin», selitti poika, »että sinun täytyy tuoda minulle auringonkullasta taottu sormus. Prinsessa tuolla linnassa tarvitsee näet sitä.»

»No, vai ei muuta, vai ei muuta», puheli Tonttukuningas ja viittasi kädellään. Heti ilmestyi siihen välkkyvän komea, loistava kultainen sormus. Poika pisti sen oitis sormeensa ja lähti linnaan.

Siellä istuivat täydessä komeudessaan kuningas, kuningatar, prinsessa ja koko hovi. Moisesta komeudesta tuli poika niin hämilleen, ettei saanut sanaakaan sanotuksi, seisoi vain ja töllisteli ympärilleen.

»No, mitäs sinulla on asiaa?» kysyi kuningas silminnähtävästi huvitettuna.

»Niin… tuota… se sormus», änkytteli poika.

»Mitä sinä tiedät sormuksesta?» uteli kuningas, ja prinsessakin kohotti päätään.

»Minulla on se tässä», sanoi poika ja ojensi sormuksen prinsessalle.

Prinsessa otti ahnaasti sormuksen hänen kädestään ja tarkasteli sitä joka puolelta.

»Kyllä se on oikea, isä», sanoi hän sitten.

»Todellako?» huudahti kuningas. »No, sittenhän ei auta muu kuin antaa pojalle sinut ja puolen valtakuntaa. Lupaushan on lupaus.»

»Pyh», sanoi prinsessa, »minäkö tuollaisen kerjäläisen omaksi! No, olkoon menneeksi. Jos hän ennen huomisen päivän laskua tuo minulle kuun kullasta kudotun harson, niin silloin tapahtukoon se.»

Poika kumarsi syvään, raapaisi kantapäällään lattiaa ja poistui takaperin linnasta. Saavuttuaan asuntoonsa otti hän heti lankakerän esille ja kutsui Tonttukuningasta.

»Mitä tahdot nyt?» kysyi tämä.

»No, sitä kuun kullasta kudottua harsoahan minä tällä kertaa pyytäisin», selitti poika. »Jos tuota niinkuin voisit hankkia sen minulle?»

»Ka, miksen», hymähti Tonttukuningas. »Heti paikalla sinä sen saat.»

Mennessään nyt linnaan hopeaharso käsivarrellaan ei poika enää käyttäytynyt niin kömpelösti kuin ensi kerralla. Hän meni suoraan prinsessan luo ja kumarsi syvään.

»Armollinen prinsessa», sanoi hän, »olen iloinen voidessani täyttää toivomuksesi. Kaunis, harvinaisen hieno hopeaharso on minulla tässä.»

Prinsessa asetti harson polvillensa, levitti sitä ja näytti hyvin tyytyväiseltä. »Ihanaa», sanoi hän, »se on kauniimpi kuin osasin toivoakaan. Kuulehan! Jos tuot minulle vielä kastehelmistä taotun kruunun, olen iäti sinun, ja sinun on koko valtakunta.»

No, mikäpäs siinä! Poika kiiruhti asuntoonsa, lukitsi tarkoin ovet ja akkunat ja käytti kolmannen kerran lankakeränsä voimaa. Tonttukuningas ilmestyi tietysti heti.

»Haluatko jotain?» kysyi se.

»Kyllä niin», sanoi poika. »Pitäisi saataman semmoinen kastehelmistä tehty kruunu sille kauniille kuninkaantyttärelle.»

»Ahaa!» vihelsi ukko pitkään. »Se on hiukan vaikeata. Mutta kuitenkin minä hankin sen sinulle.»

»Tahtoisin vielä saada täydellisen ritaripuvun ja varustukset», pyysi poika, kun Tonttukuningas toi kruunun. »Eihän tällaisissa ryysyissä oikein ilkeä kuninkaan linnaan mennä.»

»Eipä tosiaankin», hymähti Tonttukuningas. »No, saat kaikki mitä haluat, ja enemmänkin. Minä en milloinkaan ole itara.»

Samassa ilmestyi pojan hämmästyneitten silmien eteen ritarin rautapaita, miekka ja kypäri. Ne välkkyivät ja kimaltelivat komeasti auringon kultaisessa valossa. Ja liehuipa vielä kypärissä muhkea, monivärinen höyhentöyhtö. Poika puki kaikki nämä varustukset yllensä ja näytti nyt uljaalta, rohkealta ritarilta. Ulos mennessään huomasi hän pihalla komean, mustan ratsun, joka kärsimättömänä kuopi maata kavioillaan. Poika hyppäsi hevosen selkään, tämä puhaltautui heti täyteen laukkaan, ja niinkuin lentäen saavuttiin nyt kuninkaanlinnaan.

Siellä luultiin suurenkin herran olevan tulossa, ja kuningas, kuningatar ja prinssessa asettuivat parhaissa puvuissaan ottamaan vierasta vastaan. Kun poika astui sisään, nousivat he kaikki pystyyn ja kumarsivat hänelle syvään. Poika ihmetteli, mistä tällainen muuttunut käytös mahtoi johtua. Hänkin kumarsi , syvään ja sanoi:

»Lupaukseni mukaan olen nyt tuonut tänne sen kastehelmistä taotun kruunun».

Silloin vasta he tunsivat hänet.

»Oi», huudahti prinsessa, »olit siis sittenkin valepukuinen ritari!»

Arvaatte kai, mitä sitten seurasi. Poika ja prinsessa menivät naimisiin, ja kuninkaanlinnassa vietettiin ylellisen komeat häät. Ja kun vanha kuningas muutamia vuosia myöhemmin kuoli, tuli poika hänen jälkeensä kuninkaaksi.

Sen pituinen se!