SATU MATISTA JA NOITA-AKASTA.

Kaukana kaikista ihmisasunnoista, sinisenä siintävän salon keskellä, eleli aikojansa köyhä vaimo Matti nimisen poikansa kanssa. Oli heillä siellä seuranansa lehmä, muutamia lampaita ja iso koira, jonka nimi oli Musti. Yksinkertainen ja vaatimaton oli heidän pieni punainen mökkinsä vähäisen salo järven rannalla. Eipä kumminkaan, kaikesta puutteesta ja kurjuudesta huolimatta, kumpikaan heistä ollut tyytymätön köyhään elämäänsä. Olenpa varma, että he olivat paljon onnellisempia kuin rikas kuningas komeassa linnassansa.

Matin paras leikkitoveri vuodet läpeensä oli Musti. Vaikka se olikin jo vanha ja vakaantunut, velvollisuutensa tunteva koira, leikki se kuitenkin mielellään Matin kanssa. Musti oli Matin ainoa toveri ja seurakumppani niinä tosin harvoina päivinä, jolloin hänen äitinsä lähti kylille voita ja villoja myömään.

Siellä salon sydämessä oli heillä kuitenkin naapuri, joka ei tuntunut erityisen miellyttävältä. Synkän kuusikon keskellä, pimeässä, pahalle haisevassa luolassa asui nimittäin ilkeä, vanha noita-akka. Tällä akalla, niin kerrottiin, oli hallussaan taikasauva, jonka paljas kosketus riitti muuttamaan ihmisen eläimeksi ja päinvastoin, mitenkä noita vain halusi.

Tällä noidalla oli muuan paha tapa. Aina kun hän tarvitsi lihaa, varasti hän lehmän tai lampaan laitumelta. Vaikka noidalla olikin rahaa kuin roskaa, ei hän milloinkaan ostanut mitään, vaan otti omin lupinsa mitä milloinkin tarvitsi.

Tietysti olisi tällainen vahingollinen noita-akka jo aikoja sitten hävitetty maailmasta, jos sen vain kuka olisi kyennyt tekemään. Kaukaisista ajoista asti oli sitä kyllä yritetty, mutta tuloksetta. Mitäpäs niillä ihmisten keinoilla sellaiselle mahtavalle noidalle saattoi tehdä. Täytyi vain tyytyä osaansa, ihmisten, ja kärsiä yhä eteenkinpäin noidan vaarallista naapuruutta.

Eräänä päivänä kohosi noita-akka luolastansa maan uumenista ihmisten ilmoille. Siinä hän seisoi silmiään siristellen ja auringon kirkkaan valon melkein sokaisemana. Ruma hän oli, hyvin ruma, ja niin vanha, että hänen kasvonsa melkein näyttivät sammalta kasvavan. Hetkisen noita-akka seisoi siinä joka puolelle pälyen. Silloin kuului hänen korviinsa kaukainen karjan kellojen kalke, ja noita-akka hymyili itseksensä.

»Niin, niin», mutisi hän, »täytyypä tässä taas saada hiukan tuoretta lihaa. Tuntuu niin kovin hiukovan.»

Hän puristi lujasti taikasauvansa karvaiseen kouraansa alkaessaan kompuroida kellojen kalketta kohti. Tuntui tuo ruumiskin niin raihnaalta näin äkkipäätä liikkeelle lähtiessä. Tosihan se oli, että hän oli iäkäs ja puolisokea, mutta vielä hänellä oli mahtia liiaksikin. Niin mietiskeli noita-akka astellessaan eteenpäin, ja katosi niine mietteineen synkkään kuusikkoon.

Kesäisen, kirkkaan päivän houkuttelemana olivat Matti ja Musti lähteneet marjoja poimimaan. Siinä lähellä, aurinkoisella aholla, käyskenteli valkoisen ja punaisen kirjava Mansikki mehevällä laitumella. Taivas oli pilvetön, päivänpaiste lämmin ja mansikat niin makeita, suuria ja punaisia, että Matti tuon tuostakin heitti kuperkeikan pelkästä ilosta. Tahtoipa hän Mustillekin opettaa saman tempun, mutta arvaahan sen, ettei tämä enää vanhoilla päivillään halunnut semmoisiin hommiin ryhtyä. Murahti vain Matille ja juoksi pois tarpeellisen matkan päähän. Siellä sitten istui ja silmäili Mattia ylhäisen suojelevasti, niin kuin hänen tapansa oli.

Äkkiä kajahti ilmoihin Mansikin hätääntynyt ammunta. Niin surkea, apua anova ja kutsuva oli se ammunta, että Matti paikalla aavisti lehmän olevan hädässä. Samassa Mustikin haukahti äkäisesti ja syöksyi aholle päin. Silloin Mattikin otti jalat alleen ja seurasi Mustia. Paljaat sääret vain vilkkuivat siinä menossa.

Päästyään ahon laitaan oli Matti kaatua selälleen hämmästyksestä. Oli hän kyllä kuullut noita-akan varkauksista puhuttavan, mutta että se nyt tulisi ja veisi heiltä Mansikin — sitä hän ei ollut osannut ajatella. Siellä se kuitenkin kompuroi, noita-akka nimittäin, vetäen vastaan hangoittelevaa Mansikkia mukanaan metsän laitaa kohti. Se näytti kyllä rumalta ja ilkeältä, mutta ei erikoisen voimakkaalta. Siksipä Matti ensi kiihtymyksessään päättikin muistamatta ollenkaan vaarallista taikasauvaa vapauttaa Mansikin noita-akan käsistä. Siepaten tukevan seipään aseeksensa hyökkäsi Matti epäröimättä noita-akan kimppuun. Silloin tämä kohotti taikasauvaansa ilkeästi nauraen.

»Älä koske minuun, nulikka!» sanoi se. »Vai tahdotko, että muutan sinut varikseksi?»

Sitä ei Matti tietystikään tahtonut. Luoden uhkaavan silmäyksen irvistelevään noitaan lähti hän pois, kutsuen Mustin mukaansa. Suoraan kotiinsa hän meni, unohtaen marjansakin mansikkamaalle ahon laitaan.

Suuri oli köyhän torpan vaimon suru, saatuaan tietää ainoan lehmänsä kohtalon. Mutta Matti lohdutti äitiänsä näin sanoen:

»Älähän sure, äiti kulta. Kohta minä tästä lähden noidan luolalle ja tuon Mansikin takaisin.»

»Ei, ei, sitä et saa tehdä!» huudahti äiti säikähtyneenä. »Voisihan noita muuttaa sinut vaikka metsänpedoksi. Onhan hänellä taikasauva.»

Matti ei sitten puhunut asiasta sen enempää. Mutta kun äiti vähän myöhemmin meni noutamaan vettä kaivosta, pujahti Matti nopeasti ulos tuvasta ja vilisti yhtäkyytiä metsään, Musti tietysti perässä.

Kauas, kauas he juoksivat läpi vihreän metsän, kunnes saapuivat sille aholle, josta noita oli Mansikin ryöstänyt. Siellä he hetkiseksi pysähtyivät. Täytyi näet odottaa, kunnes Musti löytäisi noidan ja Mansikin jäljet ja lähtisi niitä seuraamaan. Pian ne löytyivätkin, ja sitten Musti lähti menemään sellaista vauhtia, että Matilla oli täysi työ sitä seuratessa.

Sattuipa siinä vauhdissa Musti juoksemaan vanhan, raihnaisen korppivanhuksen päälle. Musti otti tietysti korpin suuhunsa ja toi sen Matille. Se oli aivan elävä ja virkeä ja katseli Mattia kirkkailla silmillään.

»Voi, lintu parka!» surkutteli Matti. »Taidatpa olla aivan kykenemätön lentämään, niin että minun on parasta antaa sinut Mustille.»

»Päästä minut vapaaksi!» sanoi silloin korppi. »Ei minua mikään vaivaa. Miten lienen äsken sattunut torkahtamaan. Siksi sai Musti minut kiinni.»

»No, jos asia on niin», sanoi Matti, »en tahdo kauemmin pidättää sinua. Lennä siis vapauteesi!»

Mutta korppipa ei pitänytkään kiirettä. »Näin äsken noita-akan menevän tästä ohitse», kertoi se. »Oletteko mahdollisesti ajamassa häntä takaa, koska seuraatte juuri hänen jälkiään?»

»Niin ollaan», vakuutti Matti reippaasti. Sitten hän kertoi korpille koko jutun.

»Voi veikkonen», päivitteli korppi, »minkälaisilla asioilla olettekaan! Etkö tiedä, että noita-akalla on taikasauva, jolla hän voi muuttaa sinut vaikkapa varikseksi.»

»Sen kyllä tiedän», myönsi Matti. »Mutta Mansikki täytyy meidän saada takaisin, vaikka mikä olisi. Äiti on sanonut, ettei hänellä ole enää rahaa uuden lehmän ostamista varten. Saisimme siis olla koko ikämme ilman maitoa, nyt, kun Mansikki on mennyt pois. Mutta kyllä minä tuon sen takaisin kotiin, vaikkapa siinä yrityksessä henkeni menisi.»

»No niin», tuumi korppi, »luulen, että olet oikeassa. Minäkin vihaan noita-akkaa. Tahdonpa siis liittyä seuraanne, jos sen sallitte. Ehkä voin neuvoillani auttaa teitä.»

No, mikäpäs siinä! Tietää sen, että Matti suostui sellaisen viisaan, vanhan korpin ehdotukseen. Lähtivät siis yhdessä eteenpäin, Musti edellä, Matti perässä ja korppi Matin olkapäällä. Synkkä ja pimeä oli metsä, ja kummia ääniä siellä kuului. Mattia oikein pyrki peloittamaan tällainen kammottava hämärä. Mustiin hän kuitenkin luotti. Se oli aina niin rohkea ja urhokas milloin tarvittiin. Varmasti se taistelisi hänen puolestaan viimeiseen hengenvetoonsa asti, siitä Matti oli varma.

Kulkivat siis aikansa noidan jälkiä seuraten. Vihdoin saapuivat korkean, jylhän vuoren juurelle. Siinä oli noita mennyt luolaansa aukosta, joka oli puoleksi rehevien pensaiden peittämä. Aukosta kohosi ilmaan sinertävä savupatsas osoittaen, että noita tällä hetkellä oli kotona.

Korppi, joka oli pienin heistä kolmesta, päätti lähteä tiedusteluretkelle luolan sisään. Pian se palasi takaisin lentäen nopein, hätäisin siiveniskuin.

»Siellä se noita istuu sisällä», kertoi korppi, »ja lämmittää uunia. Kuulin noidan itsekseen sanovan, että kun uuni on tarpeeksi lämmin, heittää hän Mansikin sinne paistumaan.»

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen!

Kauan he miettivät, punnitsivat, tuumivat. Vihdoin korppi esitti suunnitelmansa, joka hänen mielestään oli paras.

»Minä lennän ensiksi sisään», sanoi se, »ja puhkaisen nokallani noidalta silmät. Sitten tulee Musti ja sieppaa hampaisiinsa vaarallisen taikasauvan. Sen jälkeen sinä, Matti, tulet sisään ja työnnät akan palavaan uuniin. Mutta nyt alkaa jo olla aika toimia, sillä käydessäni äsken luolassa, olivat puut uunissa jo puoliksi palaneet.»

Niin korppi siis lehahti lentoon ja laskeutui aukosta pimeään, kosteaan luolaan. Noita-akka istui siellä itsekseen hymisten ja tuleen tuijottaen. Vähääkään epäröimättä hyökkäsi korppi noita-akan kimppuun, kohotti nokkansa ja iski nopeasti kaksi kertaa, niin että noidan molemmat silmät puhkesivat. Noita-akka karjahti vihasta, pelosta ja tuskasta, tavoitellen haparoivin käsin taikasauvaansa, joka oli pudonnut lattialle. Samassa saapui kuitenkin Musti paikalle, sieppasi taikasauvan suuhunsa ja syöksähti ulos. Akka vain yhä kopeloi tyhjää ilmaa ympärillään ja karjui. Silloinpa astui Matti luolaan ja työnsi noita-akan palavaan uuniin. Pian oli akka palanut poroksi.

Nyt Matti tutki tarkoin koko luolan. Joka sopen, kolon ja syvennyksen hän etsi mitä tarkimmasti. Varsin suuria rikkauksia ei noita-akalla näyttänyt olleen. Olipa sentään kultaa niin paljon, että Matti arveli sen riittävän hänelle ja äidilleen ainakin sadaksi vuodeksi — jos nimittäin he niin kauan eläisivät. Taikasauva oli käynyt aivan arvottomaksi noidan kuoltua, sillä kukaan muu kuin hän itse ei osannut sitä käyttää. Muistona päätti Matti kuitenkin sen pitää.

Koska päivä oli jo varsin pitkälle kulunut, päättivät Matti ja Musti lähteä paluumatkalle. Musti kulki edellä tietä näyttäen, Matti perässä Mansikkia sarvesta taluttaen. Turhaan houkuttelivat he korppia lähtemään mukaansa. »Minä olen metsässä syntynyt ja elänyt», sanoi se, »ja täällä tahdon kuollakin.» Siihen täytyi Matin ja Mustin tyytyä.

Tietää sen, että Matin äiti oli iloinen saatuaan kaikki rakkaansa terveinä takaisin. Hän olikin jo luullut Matin eksyneen metsään ja oli etsinyt häntä kaikkialta. Suuri oli nyt ilo mökissä, kun pienen perheen kaikki jäsenet taas olivat kotona.

Seuraavana päivänä äiti, Matti ja Musti lähtivät uudelleen noidan luolalle. Kaikki aarteet, kullat ja kalleudet he toivat sieltä kotiin. Ja niitä oli niin paljon, ettei heidän enää milloinkaan senjälkeen tarvinnut kärsiä puutetta.