KAKSI TIETÄ.
Reading edition
Sinisen, siintävän järven rannalla oli kerran maailmassa suuri talo. Laajat, hedelmälliset niityt ja viljavat pellot levisivät silmänkantamattomiin talon ympärillä. Talossa asui rikas talonpoika vaimonsa ja kahden poikansa kanssa.
Eräänä päivänä istui talonpoika tuvassaan miettien. Hän oli jo vanha, iäkäs mies, ja huomasi kyllä, ettei hän enää pitkiä aikoja kykenisi isännyyttä pitämään. Siksipä sanoikin hän vaimollensa:
»Lienee tässä jo aika järjestellä hiukan talon asioita. Kuinka ollakaan, huomaan tulleeni jo vanhaksi ja vaivaiseksi. Täytyisi siis saada taloon uusi isäntä. Sillä kukapa sen tietää, vaikkapa kuolema tulisi jo huomenna.»
»Niinhän se on», huokasi emäntä ja pyyhki silmiään. »Saattaahan se lähtö piankin tulla.»
»Totta puhut», sanoi isäntä. »Siksipä aionkin nyt heti järjestää asiat. Vanhin poikani, Pekka, sopii mielestäni hyvin isännäksi. Vai mitä sinä arvelet?»
Emäntä kiivastui.
»Pekka on liian saita», sanoi hän. »Matti on kyllä nuorempi, mutta muuten paljon miehekkäämpi. Anna talosi hänelle!»
Siihen ei isäntä kuitenkaan suostunut. Olipa silloin syntyä kiivas ja ankara riita talon haltijain välillä. Mutta miten ollakaan: isäntä mietti asiaa mielessään ja löysi oivan keinon riidan poistamiseksi.
Hän kutsui Pekan ja Matin luokseen, antoi kumpaisellekin suuren summan rahaa ja sanoi heille:
»Ottakaa sauva käteenne, vyöttäkää itsenne ja lähtekää suureen, avaraan maailmaan. Olkaa siellä täsmälleen yksi vuosi ja tuokaa kotiin tullessanne jokin lahja minulle. Se teistä, joka tuo harvinaisimman, kallisarvoisimman ja hyödyllisimmän lahjan, pääsee isännäksi kotitaloonsa. Lähtekää siis matkalle, ja olkoon siunaus mukananne!»
No, mikäpäs siinä! Arvaahan sen, että pojat olivat iloisia päästessään kerrankin suureen, kauniiseen maailmaan. Alussa he kulkivat yhdessä tietä pitkin ajattelematta ollenkaan matkansa vakavaa tarkoitusta. He vain iloitsivat ja riemuitsivat kaikesta siitä kauniista, jota matkallaan näkivät.
Tulivatpa he sitten pitkän, väsyttävän vaelluksen jälkeen paikkaan, josta haarautui kaksi tietä. Vasemmanpuolinen tie oli leveä, kaunis ja tasainen. Tien laidassa oli taulu, jossa seisoi seuraavat merkilliset sanat:
»Tie rikkauteen!»
Mutta oikeanpuolinen tie oli kapea, kivikkoinen ja kuoppia täynnä. Sielläkin oli vanha, vino ja lahonnut taulu, josta voi vaivoin lukea sanat: »Tie onneen!»
Olipa siinä todellakin kaksi merkillistä tienviittaa!
Pojat pysähtyivät pitkäksi aikaa tähän tienristeykseen. Olihan siinä niin paljon miettimistä! Piti näet päättää kumpaa tietä nyt lähtisi eteenpäin kulkemaan.
»Tie rikkauteen on paras», sanoi Pekka. »Kulta tuo muassaan valtaa, mainetta ja kunniaa. Puhe onnesta on paljasta lörpötystä. Raha on suurin onni mitä maan päällä voi saavuttaa. Seuraa siis minua!»
»En voi», sanoi Matti vakavasti. »Sydämen onni on kallisarvoisempi kuin kaikki maailman kullat ja kalleudet. Mutta tehkäämme näin: mene sinä omaa tietäsi rikkautta etsimään, minä taas lähden onnea tavoittamaan. Sitten vuoden kuluttua kohtaamme toisemme tässä samassa paikassa. Kumpi meistä on valinnut oikean tien, se nähdään sitten.»
No, Pekka tietysti suostui veljensä ehdotukseen. Tie saattoi olla pitkä kummallakin; siksipä he erosivat ja lähtivät aikaa tuhlaamatta kumpikin omaa tietänsä.
Kuten sanottu oli »tie rikkauteen» leveä ja tasainen. Ja mitä kauemmaksi eteenpäin Pekka kulki, sitä komeammaksi muuttui tie. Tästä Pekka oli suuresti iloissaan ja ajatteli säälien veljeään, joka oli lähtenyt sille kuraiselle ja kapealle tielle.
Pitkältä ei Pekka vielä ollut ehtinyt kulkea, kun hän huomasi vanhan äijäpahaisen kävellä kompuroivan edellään. Äijä parka läähätti ankarasti ja näytti aivan loppuun nääntyneeltä. Hänellä olikin suuri, raskas säkki selässään. Ukko rukka käveli aivan kumarana raskaan taakkansa alla ja hiki tippui suurina, raskaina pisaroina hänen kasvoiltaan maahan. Saavuttuaan ukon luo kuuli Pekka hänen mutisevan ikäänkuin itsekseen:
»Nuorilla on aina voimia enemmän kuin itse tarvitsevatkaan. Helppo on heidän sen vuoksi matkustaa. Mutta vanha, väsynyt kulkija saa usein nääntyä avun puutteessa.»
Pekka ei ollut ukosta tietääkseenkään. Mitäpä olisikaan hän mokomasta, ikäkulusta äijäpahasesta välittänyt. Hän vain jatkoi tyynesti matkaansa ja aikoi sivuuttaa ukon sen pitemmittä puheitta.
Mutta silloin äijä pysähtyi ja laski säkkinsä maahan. »Nuorukainen», sanoi hän, »etkö tahdo kantaa pikkusen matkaa säkkiäni? Maksan sinulle runsaan korvauksen.»
»Milläpä sinä sen maksat?» tuumi Pekka hymyillen halveksivasti. Kuitenkin heitti hän säkin selkäänsä ja alkoi astua eteenpäin. Ukko seurasi häntä kummallisesti hymyillen.
Säkki oli raskas, niin raskas, että Pekkaa puolittain kadutti, kun tuli ollenkaan ryhtyneeksi leikkiin. Kauan aikaa hän kantoi säkkiä, kunnes hänen koko ruumiinsa oli niin väsynyt, että hän luuli kuolevansa ja silmissä musteni. Silloin hän laski säkin maahan ja sanoi:
»Luulen, että se saa jo riittää!»
»Jopa toki», hymähti ukko. »Kauanpa sinä kestitkin.»
Sitten ukko kaivoi säkistään esille kultaisen linnun, piti sitä Pekan ihmettelevien silmien edessä ja lausui:
»Kultaa ja kalleuksia minulla ei ole antaa sinulle. Mutta minä lahjoitan sinulle tämän linnun. Tiedä, että se on taikalintu ja munii yhden kultarahan joka päivä. Ota se palkkioksi jalosta työstäsi!»
Ja ennenkuin Pekka oli edes ehtinyt kiittää lahjasta, hävisi ukko säkkineen päivineen hänen silmiensä edestä. Silloin Pekka tuli vakavaksi ja alkoi miettiä asiaa. Kyllä hän nyt ymmärsi, että ukko ei ollutkaan mikään tavallinen ihminen, vaan jokin haltija. Mutta tietysti se oli ollut hyvä haltija, koska kerran oli antanut hänelle niin kallisarvoisen lahjan. Siksipä Pekka katsoikin turhaksi lähteä etempää rikkautta etsimään, vaan kääntyi takaisin, kiiruhtaen kultalintuineen sovittuun yhtymäpaikkaan Mattia odottelemaan.
Vanha äijä oli kuin olikin haltija. Siksipä ei olekaan ihmettelemistä siinä, että hän melkein samalla hetkellä, jolloin oli Pekan näkyvistä kadonnut, ilmestyi Matille, jälleenkin kantaen raskasta taakkaa. Harmaat hapset valuivat takkuisina ukon olkapäille ja hän näytti kovin kehnolta ja kurjalta. Matin kävi häntä sääliksi ja tarjoutui vapaaehtoisesti kantamaan säkkiä hetkisen aikaa.
Ukko katsahti häneen tutkivasti, hymähti sitten ja nosti säkin hänen selkäänsä. Säkki oli suuri ja kookas, mutta Matti kantoi sitä iloisella mielellä ja siksi se tuntui hänestä kovin kevyeltä. Matti kantoi säkkiä koko päivän ja olisi kantanut vielä seuraavanakin, ellei ukko olisi itse estänyt häntä siitä.
»Jo riittää, poikaseni», sanoi äijä tavattoman lempeästi. »Pyydä nyt minulta jotakin palkaksesi?»
Matti mietti tuokion, katsellen ukon kirkkaita loistavia silmiä.
»En tahdo mitään», sanoi hän sitten päättävästi.
Ukko hymyili. »En sinulle kultaa tarjoaisikaan», sanoi hän. »Mutta ehkä voin toisella tavalla olla sinulle hyödyksi. Sano minulle minne olet matkalla!»
»Sitä en tiedä itsekään», virkkoi poika. »Mutta minä etsin täältä onnea.»
»Ohoh», hämmästeli ukko. »Onneako etsit? Sitten lienee sinun parasta kääntyä takaisin, sillä onnea et täältä milloinkaan löydä.»
Matti katseli miettien eteensä. — »Ei», sanoi hän sitten varmasti, »takaisin en käänny. Minun täytyy löytää onni.»
»No, hyvä», tuumi ukko. »Olisi minulla täällä pussissani esine, joka sinulle onnen toisi. Minäpä lahjoitankin sen sinulle. Itse en sitä enää tarvitse.»
Niinpä ukko siis kai voi pussistaan esille kallisarvoisen lahjansa. Se oli vanha, kulunut, mitättömän näköinen huilu. Matin täytyi hymyillä ukon lahjaa katsellessaan. Mutta hän ei sanonut mitään, sillä hän ei tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä.
»Enpä antaisikaan tätä sinulle», sanoi ukko, »ellei se olisi käynyt minulle tarpeettomaksi. Tällä huilulla on unohduksen suuri lahja. Saat kohta kokea sen voimaa.»
Ukko kohotti huilun huulilleen ja heläytti ilmoille raikkaan sävelen. Ja niin ihana, surumielisen kaihoava ja kaikkinielevä oli se sävel, että Matti luuli olevansa seitsemännessä taivaassa. Ikinä ei Matti ollut sellaista soittoa kuullut. Kaikki häipyi kuin uneen hänen ympäriltään — jälelle jäi vain yksi ainoa, siunattu onnen tunne.
Kun soitto oli lakannut kuulumasta; katsahti Matti ympärilleen ja huomasi, että ukko oli kadonnut. Taikahuilua, tuota merkillistä huilua, havaitsi hän pitävänsä kädessään. Hän katseli sitä hetkisen ja pisti sen sitten varovasti poveensa.
»Tämä on suuri lahja», ajatteli hän. »Minä olen todellakin löytänyt onnen.»
Silloin Matti otti kiireesti jalat alleen ja lähti taivaltamaan kohti tienristeystä. Siellä oli Pekka jo jonkun aikaa häntä ikävällä odotellut.
»Missä sinulla nyt on se onni?» kysyi Pekka Matilta.
»Sen saat kotona nähdä», vastasi Matti. »Mutta missäs se sinun rikkautesi on? Vai onko se tuo kultalintu?»
»Sepä juuri», sanoi Pekka ylpeästi.
»Isä saa ratkaista kumman lahja on parempi», virkkoi Matti. »Vuosi on kulunut; lähtekäämme siis kotiin.»
Talonpoika oli suuresti iloissaan saadessaan kaksi niin harvinaista lahjaa. Pekan kultalintu oli hänestä erittäin kallisarvoinen ja hyödyllinen kapine. Mutta Matin huilu ei hänestä ollut paljonkaan arvoinen. Siksi sai Pekka talon, ja Matin täytyi lähteä maailmalle.
Matti kulki suruissaan tietä pitkin ja soitteli huiluaan. Sattuipa silloin kuningas matkustamaan siitä ohi ja kuulemaan tuon vienon tenhoisan soiton. Se oli kuninkaasta niin kaunista, että hän kutsui Matin luokseen, käski hänen nousta kultaisiin vaunuihinsa ja vei hänet mukanansa kuninkaanlinnaan. Siellä Matti kohosi arvossa ja kuninkaansa suosiossa, kunnes häntä lopulta sanottiin valtakunnan »kruunaamattomaksi kuninkaaksi».
Hän oli siis sittenkin valinnut oikean tien — sen tien, joka vie todelliseen, läpi koko elämän kestävään onneen!