KUNINGAS PAKKANEN JA AURINGONTYTÄR.
Reading edition
Ennen muinoin asui ja vallitsi kuningas Pakkanen täällä Suomenmaassa. Hänen valtakuntansa ulottui kauaksi etelään, itään ja länteen puhumattakaan pohjoisesta, josta hän oli tänne saapunut. Hän asui komeassa, jäisessä linnassaan ja hänen sanottiin olevan ankara hallitsija. Hän tahtoi olla aivan yksin suuressa valtakunnassaan ja surmasi armotta kaikki, jotka sinne yrittivät tunkeutua. Toverinaan ja tihutöittensä viipymättömänä toimeenpanijana oli hänellä pureva Pohjatuuli. Pohjatuulen avulla oli kuningas Pakkanen vähitellen saanut kaiken elämän valtakunnassaan sammumaan. Aurinkokin oli paennut kauas etelään, ja vain joskus uskalsi kirkas valonsäde pimeään pohjolaan tunkeutua.
Voitoistaan rohkaistuneena päätti kuningas Pakkanen sammuttaa kaiken elämän maan päältä. Hän teki suuria sotaretkiä yhä kauemmaksi eteläänpäin, jäätävä Pohjatuuli etujoukkonansa. Toisinaan hyökkäsi aurinko tulisine ratsuinensa kuningas Pakkasen kimppuun ja pakotti hänet kiireesti peräytymään jäälinnansa turviin. Mutta Pakkanen oli leppymätön. Hän ei säikähtänyt pienistä vastoinkäymisistä, vaan teki yhä uusia ja uusia yrityksiä laajentaakseen valtaansa. Hän hyökkäsi pian uudistetulla innolla auringon ja elämän kimppuun ja sai kun saikin kappaleita vihollistensa valtakunnasta itselleen anastetuksi. Ja missä Pakkanen kerran oli valtaan päässyt, siellä kuoli heti kaikki elämä, ja pimeys, kylmyys ja jää astui sijaan kuoleman tuskia tuoden. Niin Pakkasen valtakunta levisi leviämistään hengittäen jäätävää kylmyyttä yli koko maanpiirin. Ja kaukana etelässä itki elämä ja aurinko tuhoutuneita luotujaan muistellen. Totisesti näytti elämä, lämpö ja valkeus olevan häviämässä maan päältä.
Silloin arveli aurinko ajan olevan käsissä puuttuakseen vakavasti asiaan. Se nimittäin tahtoi pitää valtakuntansa ja säilyttää siellä elämän. Siksi aurinko lähetti tyttärensä taistelemaan Pakkasta vastaan, kukistamaan hänet ja perinpohjin hävittämään hänen valtakuntansa.
Arkana ja hentona hiipi Auringontytär kohti kylmää, pimeätä pohjolaa. Jossakin siellä kaukana tiesi hän kuningas Pakkasen linnan olevan. Sinne päätti hän tunkeutua ja tuhota Pakkasen omaan kotiinsa. Hän vapisi vilusta ja kenties pelostakin, mutta valituksen ääntäkään ei kuulunut hänen huuliltansa. Hän vain hymyili iloisesti tallatessaan paljain jaloin kylmää hankea. Ja missä hän kulki, siellä suli hanki ja jää ja iloinen, riemuitseva elämä puhkesi uuteen kukkaan.
Jopa saapui tieto Pakkasen korviin tästä uudesta, hurjanrohkeasta vihollisesta. »Mene ja tuhoa hänet!» sanoi Pakkanen Pohjatuulelle. Tämä ei toista käskyä tarvinnut; tuiskuna hän kiisi pois ja ryntäsi Auringontyttären kimppuun. Mutta vaikka hän kuinka pommitti vihollista rakeilla ja lumilla, ei hän kaikella tällä touhullaan saanut mitään sanottavaa aikaan. Hän hengitti jäistä viimaansa Auringontytärtä vastaan, mutta tämä hänestä vähääkään piittaamatta jatkoi vain etenemistään kuningas Pakkasen linnaa kohti. Silloin tuli Pohjatuulelle hätä. Hän kiiruhti nopeasti Pakkasen luo ja kertoi tälle turhista yrityksistään ja kuinka vaarallisen vihollisen tämä oli Auringontyttärestä saanut. Ja tämä kurja olento, tämä vihatun elämän tuoja, oli jo aivan lähellä kuningas Pakkasen linnaa ja saapuisi kai pian sinne.
»Tulkoon hän vain tänne», arveli Pakkanen». Yhdellä henkäykselläni minä hänet jäähdytän.»
Ja Auringontytär tuli. Arasti, pelokkaasti hän hiipi sisälle Pakkasen jäiseen linnaan, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaasti ja lämmittävästi. Nuo silmät lumosivat kuningas Pakkasen ja hänestä tuntui kuin olisi jokin kova ja kylmä sulanut hänen rinnassaan. Hän tunsi niin outoa, kummallista väsymystä. Samassa alkoivat hänen palatsinsa jäiset seinät sortua ja sulaa Auringontyttären katseen vaikutuksesta. Silloin kuningas Pakkanen nousi. Hitaasti, vapisevin jaloin hän tallusteli ulos linnastaan ja alkoi väsyneesti vaeltaa pohjoista kohti. Ja siellä pohjoisnavan seutuvilla elää hän yhä vieläkin pitäen maata vallassaan, pimeydessä ja pakkasessa, kokonaista kuusi kuukautta yhtä mittaa.
Mutta kuningas Pakkasen entisessä valtakunnassa alkoi uusi elämä kasvaa ja kukoistaa hangen ja jään alta. Auringontytärkin ihastui niin tähän maahan, että jäi tänne iäksi päiviksi. Se elää täällä yhä vieläkin, sitä vain on niin vaikea huomata.