SATUPRINSESSA.

Olipa kerran pieni poika, Kultasydän nimeltään, joka asui pienessä mökissä suuren meren rannalla. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kauan sitten kuolleet jossakin haaksirikossa, ja Kultasydän eleli nyt vanhan isoisänsä kanssa kahden. Nimensä oli poika saanut hyvästä sydämestään, jonka sanottiin olevan puhdasta kultaa.

Suuri, rannaton meri oli jo aikaisin tehnyt syvän vaikutuksen poikaan. Tuntikausia saattoi Kultasydän viipyä meren rannalla keräillen simpukoita ja näkinkenkiä tahi rakennellen valkeasta hiekasta komeita linnoja ja uljaita torneja. Mutta iloinen ja tyytyväinen oli hän aina, eikä hän milloinkaan valittanut suurta yksinäisyyttään.

Vanha iso-isä suri kuitenkin sitä, ettei Kultasydämellä ollut ikäistensä seuraa Siksipä hän otti usein pojan mukaansa mennessään verkkojaan tai siimojaan kokemaan. Joskus myöskin, kun ilma oli lämmin ja meri tyyni, saattoi vanhus tuntikausia kertoilla satuja hartaasti kuuntelevalle pojalle. Näiden tarinoiden tapahtumapaikkana oli aina meri, ja merestä ja sen asukkaista ne useimmiten kertoivatkin. Kultasydämen silmissä oli aina vanhuksen puhuessa omituinen, kaipaava katse, jonka ilmettä iso-isä ei pystynyt selittämään.

Mutta Kultasydän, arvaahan sen, ei ollutkaan mikään tavallinen lapsi. Hän olikin prinssi satujen mailta, vaikkapa hän ei edes itse sitä tietänyt. Siitä johtui hänen silmiensä syvä ja kiehtova katse ja siitä koko hänen olentonsa merkillinen salaperäisyys. Siksi kuunteli hän satuja kaipaava ilme silmissään, sillä hän ikävöi kotimaahansa, satujen maahan, jossa hänen oikea kotinsa oli. Niin, hän oli todellakin satuprinssi, joka jostakin kohtalon oikusta oli joutunut tänne maailmaan. Kerrotaanhan sellaisia joskus eläneen täällä tavallisten ihmisten joukossa.

Iso-isällä oli muun omaisuutensa ohella kaunis, valkeaksi maalattu vene, joka tavallisesti oli kiinnitetty laituriin vahvalla köydellä. Kultasydän olisi joskus mielellään soudellut sillä, mutta sitä ei iso-isä koskaan sallinut. Suuren meren kanssa ei näet ollut leikkimistä.

Eräänä päivänä istui Kultasydän tapansa mukaan meren valkealla hiekkarannalla. Hän katseli kauas yli meren aaltojen, sinne, missä taivas melkein huomaamatta yhtyi meren sineen, ja ajatteli, että mahtaisi olla ihanaa saada joskus purjehtia tuonne kauas. Mutta hän ymmärsi, että se oli mahdotonta, ja syvä huokaus kohosi hänen rinnastaan.

Silloin näytti hänestä kuin olisi taivaanrannalle kohonnut komea linna. Korkeat tornit piirtyvät selvästi taivasta vasten, ja kimmelsivät auringonpaisteessa kuin sula kulta. Kukkivat puut ympäröivät koko linnaa mitä värikkäimmän vyön lailla. Linnan ikkunat kimmelsivät auringon välkkeessä kuin sateenkaari. Ja yli aaltojen kantautui ihanaa, kiehtovaa soittoa, joka kumman kutsuvana kajahteli Kultasydämen korvissa.

Ihmetellen ja ihastuneena seisoi Kultasydän rannalla linnaa katsellen. Milloinkaan ennen ei hän ollut nähnyt mitään niin kaunista. Äkkiä alkoi linna vaipua taivaanrannan taakse ja katosi kuin sumu hänen silmiensä edestä.

Kultasydän siristi silmiään paremmin nähdäkseen, mutta linna oli kuin olikin kadonnut. Silloin hän aivan kuin heräsi unesta ja juoksi tupaan iso-isän luo.

»Tiedätkö, iso-isä, olen nähnyt jotakin oikein kaunista», selitti hän iloisesti. »Näin kaukana Merellä niin suuren ja komean linnan, ettei sen vertaista liene toista maailmassa. Sano minulle mikä linna se on!»

»Vai niin», sanoi iso-isä hitaasti. Sitten hän lopetti verkon kutomisen ja pisti verkon paulaan. »Ei se mikään linna ole. Se on vain kangastus.»

»Mutta mistä se johtuu?» tiedusteli Kultasydän edelleen.

»Niin no, kerrotaanhan siitä kangastuksesta paljonkin», virkkoi iso-isä. »Sanotaan, että siellä kaukana meren takana on satulinna. Siellä kuuluu asuvan satuprinsessa aivan yksinään. Merimiehet kertovat nähneensä linnan usein aivan läheltä, mutta kenenkään ei ole vielä onnistunut päästä sinne sisälle. Monet ovat sitä kyllä yrittäneet, mutta turhaa se on ollut. Kerrotaankin ettei linnaan kukaan tavallinen ihminen voi päästä. Sinne pääsee vain oikea satuprinssi, jota prinsessa siellä kuuluu odottavan. Kukapa sitten sen paremmin tietää! Sen parempaan selvyyteen ei linnasta kuitenkaan ole päästy.»

Iso-isä täytti piippunsa, sytytti sen ja jatkoi sitten:

»Olen minäkin sitä linnaa etsinyt monta vuotta. Mutta jälkeäkään en ole siitä milloinkaan tavannut. Se on kuin saavuttamaton satu meille ihmisille.»

»Kun tulen suureksi», puhui Kultasydän miettiväisenä, »lähden minä satulinnaa etsimään. Minä löydän sen varmasti.»

»Ehkä», hymyili iso-isä. »Mutta siihen asti saat olla sitä ajattelematta.»

Olisipa iso-isä silloin tiennyt, että Kultasydän olikin satuprinssi; eipä hän silloin olisi niin välinpitämättömästi hänelle puhunut. Mutta hän ei sitä aavistanutkaan, ja luullakseni olikin se parasta heille molemmille.

Sillä eräänä aamuna iso-isä ei noussutkaan vuoteeltaan kahvia keittämään, kuten hänen tapansa ennen oli ollut. Hän vain lepäsi vuoteellaan kylmänä, kalpeana, liikkumattomana. Kultasydän nousi ja katseli vanhusta ihmetellen.

»Herää, isoisä!» pyysi hän hartaasti. »Minä olen täällä niin yksin.»

Hän tarttui vanhuksen kurttuiseen käteen ja ihmetteli, miksi käsi oli niin kylmä ja kankea. Sitten hän taas koetti saada vanhusta heräämään. Mutta hän ei itkenyt yhtään, sillä hän ei käsittänyt kuolemaa.

Ja eräänä päivänä tuli mökille paljon vieraita ihmisiä ja he veivät mennessään pois vanhan iso-isän ruumiin. Kultasydämelle he sanoivat, että iso-isä oli mennyt taivaaseen. Kultasydän uskoi sen kyllä, sillä olihan iso-isä usein sanonut, että kaikki hyvät ihmiset kuoltuaan pääsevät taivaaseen. Ja iso-isä oli hyvä, siitä ei ollut epäilystä. Sitä Kultasydän vain suri, ettei hän päässyt taivaaseen iso-isän mukana.

Ihmiset olisivat vieneet Kultasydämenkin muassaan, mutta hän juoksi ulos ja piiloutui metsään. Vasta seuraavana päivänä uskalsi hän tulla jälleen mökille.

»Täytyykö minun nyt kuolla nälkään», tuumi Kultasydän itsekseen. »Onhan iso-isä mennyt taivaaseen.»

Samassa sattui hän luomaan katseensa merelle päin, ja siellä välkkyi ja kimmelsi satulinna entistään paljon komeampana. Nyt ei Kultasydän enää voinut kiusausta vastustaa; hän pisti muutamia iso-isän leipomia leipiä, eväspussiin, juoksi laiturille ja astui valkeaksi maalattuun veneeseen. Sitten hän irroitti veneen laiturista ja alkoi soutaa satulinnaa kohti.

Kauan aikaa hän sousi aavaa merta, eikä satulinna vain tullut lähemmäksi. Mutta Kultasydän ei hellittänyt, vaan itseensä luottaen ponnisti yhä eteenpäin. »Tuo satulinna on elämäni ainoa päämäärä», ajatteli hän. »Minun täytyy se saavuttaa.»

Ja hän sousi ja sousi yhä. Mutta eräänä päivänä, kurkistaessaan sattumalta yli laidan, havaitsi hän hiuksensa muuttuneen lumivalkoisiksi. Vuodet olivat vierineet aivan huomaamatta ja hänestä oli tullut vanhus.

»Kai minä kohta jo kuolen», ajatteli Kultasydän. »Ja satulinna on vielä saavuttamatta.»

Hän tarttui taas airoihin ja entistä nopeammin alkoi vene kiitää eteenpäin. Mutta eräänä päivänä nousi hirveä myrsky, ja Kultasydän veneineen joutui keskelle hurjinta myllerrystä.

Ennen kuin Kultasydän oli ehtinyt laskea kolmeen, keikahti vene kumoon ja hän itse joutui aaltojen varaan. Siitä hän ei kuitenkaan hämmästynyt, ei vähääkään, vaan alkoi heti uiden pyrkiä satulinnaa kohti.

Mutta mahdotontahan sellaisessa aallokossa oli kauan kestää, arvaahan sen, ja Kultasydän havaitsikin pian viimeisen hetkensä olevan käsissä. Viimeisen kerran kohosi hän nyt aallon harjalle ja katsahti ympärilleen. Silloin hän kuuli äkkiä kovaa suhinaa selkänsä takaa.

»Mikä suhina se on?» ihmetteli Kultasydän ja katsahti taakseen.

Hän näki siellä suuren linnun, vaakalinnun semmoisen, että se melkein pani hänen hiuksensa nousemaan pystyyn. Lintu lensi suoraan hänen luoksensa, ja koska hän oli hengenhädässä, tarttui hän lujasti sen pyrstöön kiinni. Se kohosi heti ylös ilmaan, ja Kultasydän kiipesi vaivalloisesti linnun selkään, johon asettui mukavasti istumaan.

Yli raivoavien aaltojen, halki pilvien, ilmojen teitä lensi lintu, kunnes myrsky äkkiä taukosi ja tuli tyven. Silloin huomasi Kultasydän aivan lähellään kaivatun, satulinnan kultaisten tornien välkkyvän. Lintu lensi suoraan linnaa kohti, laski Kultasydämen sen kukkien koristamalle pihalle, suihkukaivon reunalle, virkistävän veden ulottuville. Sitten se lensi pois.

Hetkisen istui Kultasydän paikallaan kuin pyörtyneenä; sitten hän väsyneenä ryömi kaivon partaalle ja joi ahnaasti helmeilevän kirkasta vettä. Veden mukana hän tunsi voimiensa jälleen palaavan ja riemusta huudahtaen kohosi hän pystyyn siitä iloissaan, että vihdoinkin oli saavuttanut päämääränsä. Silloin hän huomasi lapsen tai nuoren tytön seisovan vieressään ja katselevan häneen tarkkaavasti. Tytöllä oli kukista tehty kruunu päässä ja hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin kaksi tähteä.

»Tervetuloa satulinnaan!» sanoi tyttö ja hymyili. »Kauan olen sinua jo odottanutkin.»

»Kuka sinä olet?» kysyi Kultasydän.

»Minähän olen satuprinsessa», virkkoi tyttö.

»Ja sinä olet kaivattu satuprinssi. Luulin jo, ettet milloinkaan saapuisi tänne. Tässä hetkinen sitten näin sinun kuitenkin kamppailevan aaltojen keskellä, ja lähetin Rok-lintuni sinua pelastamaan.»

»Vai sinä sen lähetit», sanoi Kultasydän. Sitten hän huokasi syvään ja jatkoi: »Mutta minä olen jo vanha ja vaivainen. Ei ole minusta sinulle paljoakaan iloa.»

»Sitä en minä näe», sanoi tyttö, ja se oli totta. »Satulinnassa ei vanhuutta ole ollenkaan. Samoin kuin kuolema, on sekin täältä pois karkoitettu. Täällä on vain nuoruutta, nuoruutta ikuisesti.»

Vanha, harmaapartainen Kultasydän oli kuin olikin muuttunut ihanaksi nuorukaiseksi. Saattaa arvata, ettei hänen ilollansa ollut nyt määrää päästyänsä vihdoinkin kaivattuun satulinnaan. Mutta äkkiä menivät hänen kasvonsa pilveen ja hän huokasi raskaasti:

»Miksi se kesti niin kauan?» sanoi hän ikäänkuin itsekseen.

Tyttö hymyili. »Olisit sinä tänne jo ennenkin päässyt», sanoi hän. »Mutta sinulta on puuttunut lapsen-usko. Satulinna oli sinua kyllä aina yhtä lähellä.»

»Sitäpä en tiennyt», sanoi Kultasydän. »Kummallista, sinä, joka näytät niin nuorelta, olet kuitenkin paljon viisaampi kuin minä.»

»Minun ikääni ei voi laskea», naurahti satuprinsessa. »Kuitenkin se lienee useita tuhansia vuosia.»

Onnellinen hohde syttyi Kultasydämen silmiin.

»Kaivattu satujen maa», sanoi hän hiljaa. »Olen siis vihdoinkin sen saavuttanut».

»Niin», sanoi satuprinsessa, »kiitä onneasi! Sillä vain täällä voimme todella tuntea itsemme onnellisiksi.»