TERKA.

Olen luvannut kertoa kaikkien Gyurkovicsin tyttöjen historian, mutta nyt, kun olen tullut neljänteen ja mielessäni vierittelen Terkan vaiheita, alan katua lupaustani.

Sanon heti aluksi, ettei historia neljännestä Gyurkovicsin tytöstä oikeastaan ole mikään historia. Kaksi ihmislasta rakastuu toisiinsa ja he tulevat mieheksi ja vaimoksi. Alussa vanhukset murisevat hieman, mutta suostuvat lopuksi. Siinä kaikki.

Siis jokapäiväinen, poroporvarillinen tapahtumain kulku, joka on tullut isoäitiemme, vieläpä heidänkin äitiensä osaksi. Mutta viisas mies täyttää kuitenkin toisinaan lupauksensa, ja senpätähden kerron, kaikesta huolimatta, neljännestä Gyurkovicsin tytöstä.

* * * * *

Rouva Gyurkovicsin nuorin tytär, Mici, jonka nimen eteen en vielä voi liittää »neiti»-sanaa sentähden, että hän ikäistensä tapaan vielä viettää hämärää elämää lastenkamarin syvimmässä sopukassa, ja koska Gyurkovicsin talossa käyvät vieraat eivät ole kiinnittäneet minkäänlaista virallista huomiota hänen olemassaoloonsa, — Mici, sanon, herätti kerran maailman huomiota, huomiota, johon hänellä ei ollut minkäänlaista laillista oikeutta, — siten, että hän sai luuvalon vasempaan käsivarteensa.

Micillä oli aina ollut taipumus työntää oma olemuksensa etualalle vanhempain sisartensa sarjassa, ja rouva Gyurkovics epäili sentähden alussa tuota luuvaloa. Mutta kun lääkärineuvosto oli selittänyt, ettei tämä luuvalo ollut teeskenneltyä, vaan oikeata rehellistä kipua, vei rouva Gyurkovics tyttärensä kuudeksi viikoksi Budapestiin Margit-saaren kylpylään parantumaan. Suotuisa peltosinappisato vaikutti lopullisen ratkaisevasti hänen päätökseensä.

Tämä kaikki tapahtui keväällä, ja Terka Gyurkovics, naimaiässä oleva neitonen, seurasi luonnollisesti mukana.

Feri Horkay pyysi kirjeellisesti erästä pääkaupunkilaista ystäväänsä László Törökiä olemaan naisten hoivaajana, ja László Török omistautui tähän mieluisaan tehtäväänsä niin uutterasti, ettei hänestä kolmeen viikkoon näkynyt lievettäkään sisäasiainministeriössä, jossa hänellä oli ylimääräisen kopistin virka, mutta sitä enemmän hän loisti läsnäolollaan Margit-saarella.

Aamulla hän lähti saarelle höyrylaivassa, ja kun hän kaukaa näki kahden laiturin käsipuuhun kyynärpäitään nojaavan neitosen valkeat pukineet, kiroili hän säännöllisesti laivakoneen hidasta käyntiä.

Iltapäivällä he lähtivät seikkailurikkaille löytöretkille raunioiden ympärillä rehoittavaan metsistöön, jossa kukkivat pensaat varistivat valkoisen lehtisateen heidän ylitsensä.

Illalla, kun soittokunta soitteli, he kävelivät hiljaa puhellen jättiläispuiden alla. Päivän kuluessa he käväisivät kaupungissa, tuossa orvokkien ja kevään kaupungissa, jossa vieno, suloinen tuuli henkäili kaduilla.

Näiden viattomien huvittelujen seurauksena oli, että László Török vanhempi — eräs Temés-piirikunnan rikkaimpia, mutta joka tapauksessa myöskin raakaluonteisimpia tilanomistajia — kerran, luettuaan poikansa viimeksisaapuneen kirjeen, taittoi kiukkupäissään tshibukistaan [pitkävartinen turkkilainen piippu. Suom.] varren ja ärjäisi:

— Vaimo! — Kampsut kokoon! Lähden Budapestiin ja väännän niskat nurin pojaltasi!

Vaimo koetti pelästyksissään lepytellä miestään. Ja kun hän käsitti, että pojan laita oli huonosti, sai hän puolisonsa suostumaan siihen, että hänet lähetettiin Budapestiin. Poika näet ymmärsi paremmin äitinsä puhetta…

Rouva Törökin saapumisesta Budapestiin seurasi, että László lähetti kohteliaan anteeksipyyntökirjeen Gyurkovicseille eikä näyttäytynyt kolmeen päivään saarella. Mutta Terkan sydämen täyttivät synkeät aavistukset.

Neljäntenä päivänä he kohtasivat toisensa sattumalta kaupungissa. Kohtaaminen tapahtui seuraavasti: László Török oli maleksinut jo hyvän puolituntisen Faragó & K:n liikkeen edustalla, napinreiässä kukka ja savuke hampaissa.

Sinnepäin tulivat Gyurkovicsin tytöt äitinsä kanssa. He olivat olleet aamumessussa ja sen jälkeen käyneet muutamissa kauppaliikkeissä; nyt he aikoivat kotiinsa saarelle.

Molemmilla oli sininen, valkopilkkuinen kevätpuku ja valkoharsoinen hattu. Heidän käsineensäkin olivat samanlaiset, samaten rukouskirjat ja päivänvarjot. Terkan hame vain oli vaaksan verran Micin hametta pitempi.

Jo kaukana nyhjäisi nuorempi tytär sisartaan kyynärpäällä:

— Hei! Katsopas Laci Törökiä!

Äiti sanoi ankarasti:

— Ensiksikään ei hän ole mikään Laci, vaan László. Toiseksi emme ole tietävinämme hänestä. Jos hän haluaa liittyä seuraamme, tulkoon itsestään!

Terka ei puhunut mitään, mutta nuorempi tytär purskahti nauruun:

— Hän odottaa jotakuta! Totisesti, hän odottaa jotakuta!

— Älä vain puhuttele häntä! kuiskasi Terka.

Mutta Mici seisoi jo asennossa asfalttikäytävällä László Törökin edessä ja kysyi päätään käännellen kuin utelias lintu:

— Te odotatte jotakuta, eikö totta? Erästä kaunista naista — mitäh?

— Mutta Mici!

— Teatteristako — kuinkah?

Törökin täytyi nauraa.

— Tietysti minä odotan kaunista naista, mutta en kuitenkaan teatterista. Hän on tuossa myymälässä.

Terka, joka tähän asti oli pysynyt välinpitämättömänä, vieläpä nyrpeillä mielin kääntänyt päänsä puolittain toisaallekin, sanoi nyt rauhallisesti äidilleen:

— Minun täytyy ostaa vielä pari metriä lievenauhaa.

Naiset tarvitsevat aina lievenauhaa. — He menivät myymälään, ja sill'aikaa kuin Mici iloisesti jutteli Törökin kanssa ovella ja äiti ryhtyi neuvotteluihin kauppiaan kanssa, vaani Terka tummilla silmillään ympäri huonetta myymälän pöytään nojaten.

Hän löysi sen, ketä etsi: Törökin kauniin naisen. Harmaahiuksinen, hymyilevä muori istui nojatuolissa, ja kolme kauppapalvelijaa laahasi hänen nähtävikseen kankaita. He olivat rakentaneet hänen eteensä jo kokonaisen tornin aukikierretyistä kangaspakoista.

Mici kohautti täydellisesti pettyneenä olkapäitään, mutta Terkan katse kirkastui, ja hänen suupieliinsä ilmaantui suloinen hymy.

Török esitteli heidät toisilleen:

— Äitini…

Terka Gyurkovics sävähti tulipunaiseksi kasvoiltaan, ääni ikäänkuin takertui hänen kurkkuunsa. Hän kumarsi äkkiä, vieläpä suutelikin pari kertaa tuon vanhan naisen kättä, jota hansikas peitti; sitten hän, pelästyen omaa rohkeuttaan, kääntyi pois.

Molemmat äidit puristivat toistensa kättä, rouva Török ystävällisesti, rouva Gyurkovics kunnioittavasti kumartaen. (Sanotaan, että kahdesta äidistä tytön äiti aina kumartaa syvempään.)

Törökin äiti sanoi, että hän tahtoi yllättää naimisissa olevaa tytärtään kesäpuvulla. Sen piti olla muodikas, mutta ei silmäänpistävä, hieno, mutta halpa.

Sill'aikaa kuin äidit yhteisvoimin hommailivat kankaan valinnassa, puhelivat nuoret keskenään ovella.

— Mutta miksi ette enää ollenkaan ole tullut saarelle? kysyi Mici Törökiltä.

Terka sanoa tokaisi yli olkansa:

— No mutta Mici! Emmehän voi laahata herra Törökiä väkisin saarelle!

Hän korosti erityisesti herra-sanaa.

— Olenko taas tullut herraksi? kysyi Török moittivasti. Sitten hän heti lisäsi katkerasti: — Todellakin, Terka, te olette usein hyvin kummallinen!

Terka hymyili hänkin katkerasti:

— Minäkö kummallinen? No hyvä, siis minä se olenkin kummallinen!

Mici mitteli heitä katseellaan.

— Joko taas riitelette?

Äidit olivat tällä välin myllänneet ylösalaisin koko kesäkangasvaraston, mutta lopuksi he, havaittuaan, ettei yksikään kankaista vastannut heidän makuaan, ostamatta mitään tapsuttelivat myymälästä ulos. Onneksi rouva Gyurkovics, jolla oli suuri kokemus kaikenlaisissa ostotoimissa, tiesi erään myymälän, josta he varmaan löytäisivät etsimäänsä kangasta.

He suuntasivat kulkunsa erääseen keskikaupungin liikkeeseen.

Sillä välin kuin äidit taas ladottivat eteensä kesäkangaspyramideja, kävelivät nuoret ulkona asfalttikäytävällä.

— Eikö meillä huomennakaan ole onnea nähdä teitä luonamme? kysyi Terka jonkin aikaa vaiti oltuaan.

— Ei! sanoi Török vakavin ilmein.

Tyttö painoi päänsä alas ja hypisteli vaieten harsoaan.

Mici oli sill'aikaa jäänyt jälkeen. Hän oli erään portin pielessä nähnyt valokuvakaapin ja syventynyt kuvia tarkastelemaan.

— Sanon totuuden, alkoi Török uudelleen. Olen vain ylimääräinen kopisti enkä muuta. Minusta voi kyllä tulla jotakin, mutta vielä en ole mitään… Eikä minulla ole oikeutta saattaa teille harmia…

— Siinäkö kaikki? Ketä se liikuttaa? Kun minä en siitä välitä, niin mitä te siitä huolitte?

— Ette te, mutta toiset.

— Vanhemmatko?

Török punastui:

— Ei minun vanhempani — en ole enää mikään lapsi — mutta teidän äitinne!

Kirkas hymy väreili Terkan kasvoilla.

— Äitini tekee mitä minä tahdon.

Mici oli taas heidän rinnallaan ja sanoi, että hän tahtoisi mielellään tulla valokuvatuksi avokaulaisessa puvussa. Hän oli valokuvaajan luona nähnyt laihakäsivartisen naisen kuvan, ja nyt hän itsetietoisin silmäyksin katseli omia täyteläisiä käsivarsiaan, joiden näkemisestä tanssiaismaailman yleisö ei — ainakaan ihmislaskelmien mukaan — vielä kolmeen vuoteen saanut nauttia.

He puhuivat yhtä ja toista jokapäiväisistä asioista, kunnes äidit tulivat myymälästä. He eivät vieläkään olleet löytäneet mitä etsivät. Erästä toista samantapaista kangasta he tosin olivat löytäneet, mutta eivät sittenkään haluamaansa. Heidän täytyi vielä tehdä viimeinen yritys eräässä kaupassa Koronaherczeg-kadun varrella.

Tämä päähänpisto miellytti Miciä. Hän tiesi, että kunniallisilla ihmisillä oli tapana kuljeskella Koronaherczeg-kadulla päivällisaikaan. (Kunniallisilla ihmisillä hän tarkoitti ensi sijassa kadetteja, toisessa lakimiehiä.)

— Tekeekö äitinne todellakin aina mitä tahdotte? kysyi Török heidän seisoessaan myymälän avoimella ovella. Ja hän lisäsi heti miettivänä: — Kunpa ihminen vain tietäisi, mitä te haluatte!

Terka sanoi hiljaa, katsomatta häneen:

— Sitä, joka tahtoo sen tietää, neuvon kysymään aivan suoraan.

Ja kun Török ei heti vastannut, toisti hän verkalleen:

— Aivan suoraan.

— Aivan suoraan? — No — haluatteko ruveta ylimääräisen kopistin rouvaksi?

Ajurin vaunut vierivät juuri heidän ohitsensa, ja jyrinä esti heitä kuulemasta toistensa puhetta. Török luuli tytön huulten liikkeestä voivansa lukea vastauksen:

— Miks'ei!

Mici livahti puotiin ja ilmoitti äideille kuivakiskoisesti, että Terka ja Laci kävelivät käsikoukkua kadulla.

— Ovatko he nyt tulleet aivan hulluiksi!

Asian laita oli niin, että Török sanoi tytölle:

— Jos rohkenette, antakaa kätenne tänne!

Tyttö sanoi:

— Mutta mitähän ihmiset sanovat?

— Ettekö sillä juuri osoita, ettette välitä ihmisistä?

Silloin Terka, joka nähtävästi ei enää tiennyt mitä teki — ikäänkuin hän olisi tyhjentänyt samppanjalasin — pujotti kätensä nuoren miehen kainaloon.

— Nyt haluaisin nähdä ihmisen, joka meidät erottaa! sanoi Török päättävästi puristaen tytön kättä.

Ihmiset eivät sanoneet mitään — ainoastaan tuttavat kääntyivät ympäri onnitteleva hymy kasvoillaan — mutta rouva Török sanoi pojalleen:

— Oletko tullut hassuksi, Laci?

— En, hänhän haluaa tulla vaimokseni, selitteli poika.

He eivät voineet kauempaa seistä ovella, sillä pari naishenkilöä yritteli myymälään. Kadulla he eivät voineet selvitellä asiaa: — käytävähän ihan vilisi ihmisiä. Heidän täytyi odottaa, kunnes tulivat rauhallisemmalle paikalle.

Matkalla rouva Gyurkovics hoki tuontuostakin:

— Ne lapset, ne lapset!

— Sill'aikaa kuin me katselimme kesäkankaita!

Rouva Törökin mieleen muistui, ettei hänen puolisonsa ollutkaan lähettänyt häntä Budapestiin kesäkankaita ostelemaan, vaan ajamaan pojan päähän järkeä. Hänen piti sanoa, että poika tekisi tyhmästi mennessään nyt naimisiin, koska hän myöhemmin, kirjuriksi tultuaan, voisi halunsa mukaan valita piirikunnan parhaimmista.

Mutta katsellessaan tuota kaunista paria, joka nyt, rohkeammaksi tultuaan, toisiinsa puristautuneena ja tasa-askelin kulki eteenpäin, tunsi hän, että hänen nytkin täytyi ruveta poikansa liittolaiseksi tuota vanhaa, riidanhaluista herraa vastaan — kuten usein ennenkin. Ja aina hän oli menestynyt.

Hänen armostaan rouva Gyurkovicsista tuntui siltä, kuin olisi hänen hyvitettävä rouva Törökiä jostakin.

Hän siis lupasi vielä iltapäivällä viedä rouva Törökin erääseen myymälään, josta he varmaan löytäisivät etsimäänsä kangasta. Mainittu liike oli erinomainen ja hyvin varustettu, sellainen, josta vain Budapestin rouvat ja hän, rouva Gyurkovics, tavaransa ostivat.

Sillä nähkääs, maalaisostajat ne juuri pilaavat kaikki kauppiaat.