SISÄLLYS:

Ferenc Herczeg. Sárika. Ella. Katinka. Terka. Lizi. Mici. Klárika.

Ferenc Herczeg.

Ferenc Herczeg (synt. 1863) on syntyperältään saksalainen, svaabi, mutta mieleltään, näkemykseltään ja kieleltään hän on unkarilainen. Hänen tuotannossaan yhtyvät läheisesti romantiikka ja realismi, mutta hän ei koskaan ole hentomielinen ja harvoin hän on tunteellinen. Humoristina on häntä verrattu Mark Twainiin. Ja lisäksi suolaa hänen kuvauksiaan erinomaisen hieno satiiri, jonka kärki kuitenkin usein jää huomaamatta niiltä, jotka eivät Unkarin oloja tarkemmin tunne.

Herczegiä ei voi syyttää syvämielisyydestä. Mutta hän onkin taiteilija, joka kuvaa näkemäänsä ja kokemaansa objektiivisesti ja filosofeeraamatta, eikä hänen kuvaamiansa piirejä sellaisinaan voikaan sanoa syvämielisiksi, sillä niissä ei pohdita elämänkysymyksiä, niissä eletään vain, ei ajatella. Mutta samalla kuin Herczeg on suuri humoristi ja satiirikko, on hän myöskin tarkkasilmäinen psykologi. Hän piirtää parilla vedolla koomillisen situatsionin, sanoja tuhlaamatta. Hänen komiikkansa ei ole pilalehti-, vaan situatsionikomiikkaa, ja sentähden ovat hänen, usein hyvinkin romanttisiin seikkailuihin osaa ottavat sankarinsa todellisia ihmisiä, jotka käyvät meille yleisinhimillisinä mielenkiintoisiksi.

Mutta Herczeg ei ole ainoastaan humoristi. Tavatonta suosiota saavuttaneessa näytelmässään "Bizanz" hän käsittelee bysanttilaisen kulttuurin kukistumista ja monumenttaalisessa romaanissaan "Pogányok" (Pakanat) on hän aiheekseen valinnut muinaisen alku-unkarilaisen pakanakulttuurin ja maahan tunkevan kristinuskon keskinäisen kamppailun.

GYURKOVICSIN TYTÖT

Keväällä minun täytyi lähteä Szerémségiin kummiksi eräälle kuuden kuukauden vanhalle pakanalle. Hän tulla tupsahti maailmaan viime syksynä, mutta minä olin jo kahdeksan vuotta sitten, juristi-aikanani, luvannut hänen isälleen ruveta lapsen kummiksi.

Kiireelliset toimeni ja pääkaupunkilaisvelttouteni pidättivät minua täyttämästä lupaustani aikanaan, ja koska itsepäinen vanha ystäväni oli saanut päähänsä, että kummina piti olla juuri minun eikä kenenkään muun, niin sateli sen johdosta Szavan rannalta minulle yhtä mittaa uhkaavasisältöisiä kutsukirjeitä.

Tuli tiedonantoja pienokaisesta: jo tavoittelee lihavalla kätösellään Styssin [Stys (Stüss), kortti unkarilaisessa korttipelissä] metsästäjää; latkii jo vermouthia lusikasta; muljauttelee jo silmillään ja maiskauttelee kieltään kuullessaan äitinsä mielilaulua. Ja vielä hän on kastamatta. — Pappi uhkailee, äiti suree, ja hoitaja häpeää kuljeskella kadulla lapsen kera, sillä ilkeämieliset naapurit kysyvät aina häneltä: Mikä on tuon ison pojan nimi?

Eräänä päivänä sain rouvalta sähkösanoman. Se oli äidinsydämen epätoivoinen tuskanhuuto: »Tänään lapsi alkoi puhua ja sanoi: Taakeli vie, tellainen kummi! — Olga.»

Tätä en enää voinut vastustaa. Lähdin matkaan; tavaroitteni joukossa oli pörrökarvainen keinuhevonen ja nikkeliakseliset lastenvaunut. Sitä paitsi oli taskussani jokunen kultakolikko papille.

Puolen yötä nukuin rautatievaunussa, ja kun aamulla heräsin, havaitsin olevani Bács-Bodrogin piirikunnan alueella.

Oli päivänpaisteinen, ihana kevätaamu. Juna kiiti unikkokenttien ja rikinkeltaisten sinappipeltojen keskitse; iloiset pääskyset liitelivät kanavien ylitse toisiaan tavoitellen; maidonkarvaisella taivaanrannalla lensi joukko villihanhia kuin hyttysparvi nuorta pajukkoa kohti.

Taaksemme jäi milloin talonpoikaistalo, milloin kylärähjä. Pienet talopahaset painautuivat pelokkaina kirkon ympärille ikäänkuin kauhistuneina junan jyrinästä. Siellä täällä näkyi sammalkattoisia herraskartanoita ja niiden puutarhapensastojen välistä räikeästi esiinpistäviä peltikattoisia kuisteja.

Erään pienen, ränsistyneen aseman sillalla — aseman nimeä on mahdoton lausua — tungeskeli koreilevia bunyevác-naisia ja turkkiin puettuja talonpoikia.

Asema-aitauksen tuolle puolelle seisahtui nelivaljakko. Vaunuista hyppäsi seuralaisensa auttamina kolme hienoa herrasnaista. Kaikki he olivat kauniita, solakoita, reippaita ja hyvin vilkkaita; kahdella heistä oli ruskea tukka, kolmannella kullankeltainen.

He kiipesivät asemasillalle pitkin ylimysaskelin, ikäänkuin ylenkatsoen koko maailmaa. Ja kuitenkin koko maailma vain katseli heitä ja hymähti heille. Matkustajat, talonpojat, naiset, poliisikunnan edustajat ja vieläpä minäkin. Tuolla veturin lämmittäjä kurottautui nokisine naamoineen koneensa rintasuojan yli ja töllisteli kaula kurkolla heitä. Palvelusintoiset konduktöörit aukaisivat ovet ensimmäisen luokan vaunuun, ja asemapäällikkö itse kantoi, perässä kulkien, heidän nimikirjaimilla varustettuja matkalaukkujaan, jotteivät he mitenkään vain myöhästyisi junasta.

Naiset itse puolestaan pitivät tätä sangen luonnollisena, koskapa heillä ei näyttänyt olevan hituistakaan matkakuumetta. He eivät välittäneet mistään, katselivat vain ympärilleen ja järjestelivät kukkasiaan, joita kantoivat käsissään ja päivänvarjoissaan. Sillä aikaa piti heidän seuralaisensa hellää huolta pitkäkarvaisesta setteri-koirastaan.

Kello soi ja juna lähti. Viime tingassa aukaisi tottunut käsi vaununi oven, ja ensinnä syöksyi luokseni koira, sitten astui sisään koiran isäntä, noiden kolmen edellämainitun kauniin naisen seuralainen.

— Täällä on kaiketi tilaa…

Katselimme toisiamme hetkisen silmästä silmään, sitten huudahdimme molemmat yht’aikaa:

— Feri Horkay!

— Kas! Sinäkö?

Löimme kättä.

Horkay oli rakas lapsuudenystäväni. Olimme samaan aikaan olleet molemmat lukiossa, ja hänestä oli isä Kajetán useampia kertoja ennustanut, että hän tulisi päättämään maallisen kilvoituksensa samassa hirsipuussa kuin minäkin.

Muistuu mieleeni säihkyväsilmäinen, rasavilli poikanulikka, luokan suuri koiranleuka. Hän oli notkea kuin sirkusilveilijä ja voimakas kuin nuori pantteri. Hän oli vasenkätinen ja käytteli linkoaan peloittavan taitavasti. Torimuijat, poliisit, oppipojat ja muut lukiolaisten leppymättömät viholliset pelkäsivät hänen ilkeitä kujeitaan enemmän kuin kolmipäiväistä vilutautia; mutta me pojat jumaloimme häntä ja pidimme häntä johtajanamme.

Koko kaupungissa häntä yleisesti nimitettiin bácska-paholaiseksi.

Heti ensi kerran luokkaamme astuessaan hän valloitti meidät kaikki itsetietoisella esiintymisellään ja reunalla vekkulinkäytöksellään. Hymyilevä päivänsäde valaisi hämärän koulusalin, ja vapauden tuulahdus kävi vihkojemme ja kirjojemme läpi. Hänestä, jonka mielestä kaikki, mikä haiskahti auktoriteetilta, oli kuin pakkopaita ruumiille, hänestä tuli meidän auktoriteettimme.

Sittemmin hänet kerran erotettiin koulusta samoin kuin hänet jo ennenkin oli noin puolesta tusinasta oppilaitoksesta potkittu, ja hänen isänsä vei hänet pääkaupunkiin, jonkinlaiseen kasvatusopilliseen kurinpitolaitokseen.

Sen jälkeen en ollut häntä tavannut. Olin kuvitellut kerran näkeväni Horkayn ritarillisena ryöväripäällikkönä, uudenaikaisena Rinaldinina, — ja nyt näin hänet englantilaiskuosinen metsästyspuku yllään nostelemassa kolmea kaunista naista nelivaljakosta…

— Feri Horkay!

Hän oli sama kuin ennenkin. Tuo iloinen ylimielisyys, veitikkamainen hymy viiksien alla ja kiusanteon halu silmistä loistaen.

Arvasin, että hän nyt lingon asemesta käsitteli peloittavan taitavasti pyssyään ja että häntä nyt pelkäsivät aviomiehet torimuijien ja oppipoikien asemesta.

— Matkustan Bács-Tamásiin, selitteli Horkay. — Sinne on täältä kahden tunnin matka… Siellä vietetään pikku Mici Gyurkovicsin [lue djúrkovitš] häitä, ja minun pitäisi olla nuodemiehenä… Nuo kolme komeata naista, jotka matkustavat kanssani, ovat morsiamen vanhempia sisaria…

— Sukulaisiasiko?

— Olemme serkuksia taikka jotakin sinnepäin… Jätin heidät yksikseen, olivat väsyneitä… Viime yönä eivät saaneet nukkua meidän meluamisemme tähden, ja sitä edellisen yön he tanssivat…

— Onko niitä useampiakin samaa kaunista lajia?

— Seitsemän on Gyurkovicsin tyttöjä samoin kuin kuolemansyntejä. Viisi heistä on jo onnellisesti naitettu, ja nyt menee seitsemäs miehelään.

— Ja kuudes tietenkin valmistautuu luostariin?

Horkay kohautti olkapäitään.

— Herra ties mitä hänestä tulee!

— Rumako?

— Päinvastoin! Asiantuntijat vakuuttavat, että hän on kaunein noista seitsemästä… Siitä en kuitenkaan tahdo mennä takuuseen, sillä näitten tyttöjen seurassa käy ihmisen niin, että hän aina pitää sitä kauniimpana, jota par'aikaa katselee…

Jatkoimme sitten puhetta Gyurkovicsin tytöistä, sen jälkeen haastelimme muista asioista ja sitten taas Gyurkovicsin tytöistä. Huomiotani kiinnitti jokainen Horkayn heistä lausuma sana, sillä tämä kuuluisa perhe antoi usein vierailunäytäntöjä Budapestissä. Kaikki tunsivat heidät ulkonäöltä; jokainen oli nähnyt heidät joko kadulla tai luistinradalla tai tanssiaisissa…

Kerran vuodessa, tuossa laskiaisen tienoissa, pistivät Tamásin Gyurkovicsit tupakkasadosta saamansa tulot taskuihinsa ja matkustivat Budapestiin, edusmies Gyurkovicsin luo, huvittelemaan. Ja niin pian kuin he tunsivat budapestiläisen asfalttikäytävän jalkojensa alla ja monien vieraiden ihmisten uteliaat katseet kasvoillaan, ei heitä voinut enää mikään pidättää. Päivällisaikaan herättivät he sangen suurta huomiota Koronaherczeg-kadulla ja päivällisen jälkeen luistinradalla. Iltaisin he kävivät vuorotellen teattereissa ja tanssiaisissa ja he eivät vielä aamun sarastaessakaan olleet tarpeekseen nauttineet soitosta ja samppanjasta. Ja missä ikinä he liikkuivatkin, he antoivat itävaltalais-unkarilaisen rahajärjestelmän helisevän siunauksen sataa tarjoilijoille, mustalaissoittajille ja pika-ajureille.

Se oli sellainen iso perhe, joita oli vain vanhana patriarkallisena aikakautena. Ruokasalissa oli aivan kuin alituiset vieraspidot. Pöydässä istui iso liuta nuoria herroja — heidän jäntereisissä ruumiissaan ja päivänpolttamilla kasvoillaan saattoi havaita monikuukautiseen säännöllisyyteen pakotetun elämän ja etelän ilmaston merkkejä —: siinä oli edusmies, tilanomistaja, sotilas ja kihlakunnantuomari, kaikki Gyurkovicseja. He olivat kuuluisia myöskin siitä, että he hakkailivat joka taholla, mutta yksikään heistä ei mennyt naimisiin. Gyurkovicsin tyttöjä sitä vastoin ei yksikään naimakelpoinen ihmislapsi voinut mielistellä kosimatta heitä.

Melkein joka vuosi Gyurkovicsit toivat mukanaan Budapestiin yhden naimaikäisen tyttären, jolle sieltä aina löydettiin mies. Ja niin pian kuin yksi heistä oli saanut ylleen morsiushunnun, vartoili jo toinen kärsimättömänä pitkiä hameita.

He olivat kauniita, solakoita ja sangen keimailevia neitosia, jotka saattoivat hyppiä seitsemän tanssia peräkkäin ja istua ruokapöydässä hamaan aamunkoittoon, ilman että heidän kasvoillaan oli havaittavissa vähintäkään kyllästymisen merkkiä. Aamunsuussa he säännöllisesti sytyttivät savukkeen, heittäen kuitenkin ensin pikaisen, lupaa kysyvän silmäyksen veljeensä, edusmieheen. Ja jos joku pöydässä istuvista herroista vähitellen alkoi innostua samppanjan ja neitosten paljaitten käsivarsien vaikutuksesta, sanoivat he hänelle:

— Puhukaa mammalle!

Sillä tavalla onnistui jokaisen heistä saada itselleen mies, ja sanotaan, että heistä kaikista on tullut hyviä aviopuolisoja.

Kun heidän kapionsa oli asetettu Váczi-kadun näyteikkunoihin, ihmettelivät ihmiset noita vaakunalla [tamásilaisten Gyurkovicsien vaakuna oli valkoinen kissanpää kruunulla varustetulla, punaisella kilvellä] varustettuja pöytäliinoja ja pitsikoristeisia alusvaatteita ja alkoivat arvioida, kuinka suureksi kunkin tyttären myötäjäiset voisivat nousta. Salaisuuden perillä olevat vain hymyilivät, sillä he tiesivät, että myötäjäiset, noita alusvaatteita lukuunottamatta, rajoittuivat vain plyysipäällyksiseen salonkikalustoon ja että kodista lähtevä vuotuinen avustus sisältyi niihin kahteenkymmeneen aprikoosimarmeladipurkkiin, jotka hänen armonsa rouva Gyurkovics syksyisin lähetti naimisissa oleville tyttärilleen.

Kaksi tuntia eli siihen asti kuin juna ehti Tamásiin keskustelimme pelkästään Gyurkovicsin tytöistä. Toisin sanoen: Horkay jutteli ja minä kuuntelin korvat hörössä. Hän tunsi hyvin henkilönsä ja pöyhenteli heidän tekosiaan hyväntahtoisen ivallisesti, aivan kuin nuori isä, joka kerskuu tyttärensä kepposista. Ja silloin tällöin vilahti hänen puheessaan kujetoverin turhamaisuus, joka vaati henkisen omistusoikeuden osuutta onnistuneimpiin kolttosiin.

Kun juna kiiti yli Tamásin sillan, olin jo täydellisesti selvillä kuuden Gyurkovics-tytön vaiheista. Nämä vaiheet eivät oikeastaan muodosta mitään historiaa, sillä ne alkavat kaikki milloin minkin tyttären ensimmäisistä tanssiaisista ja loppuvat kihlaukseen. Ennen ensimmäisiä tanssiaisiaan tytöt viettivät arvoituksellista elämää lastenhuoneen hämäryydessä, ja häiden jälkeen — hm, silloin he taas hävisivät lastenhuoneen hämäryyteen.

Tulin tuntemaan Sárin, Ellan, Katinkan, Terkan ja Lizan vaiheet ja sain tietää Mici Gyurkovicsin, nykyisen morsiamen, naimisiinmenon edellä käyneet tapaukset.

Kuudennesta tytöstä en sitä vastoin saanut tietää mitään. Klárikalle ei ollut vielä mitään erityistä tapahtunut. Hän oli käynyt tanssiaisissa, antanut rukkaset muutamille kelpo nuorukaisille ja jäänyt naimattomaksi. Miksi? Kukaan ei tietänyt sitä, hän itse kenties vähimmin.

— Hän on rakastunut johonkuhun! arvailin minä.

Horkay katsoi minuun kummissaan, ikäänkuin ei ollenkaan olisi käsittänyt sanojani.

Nuodemiestä odotti asemalla meluava seura. Siinä oli pari iloista rouvaa ja neitosta, kokonainen liuta merimieslakkisia tenavia, pari herrasmiestä ja taempana kaksi tai kolme vihreään liveriin puettua palvelijaa.

Pyörien kolinaan ja veturin puhkumiseen sekaantui mustalaissoittajien viulunvingutus. Kavioiden töminää ja hevosten hirnuntaa kuului maantieltä, jonne useat nelivaljakot olivat seisahtuneet.

Eräs husaarieversti tarkasteli kärsimättömän näköisenä vaunuja. Kun hän tuli ennenmainittujen kauniiden naisten ikkunan luo, heittivät nämä hänelle kouran täydeltä ruusuja vasten kasvoja.

— Täällä ollaan!

Horkay puristi kättäni, kutsui koiraansa ja astui asemasillalle. Katselin hänen jälkeensä ja näin hänen vihreän metsästäjälakkinsa katoavan noiden päivänvalojen kirjavaan joukkoon, joitten omistajista hän oli lasketellut monta sattuvaa pilaa.

Pikajuna kiiti eteenpäin, ja lammikkoa reunustavat tiheät akaasiapensastot estivät minua enää näkemästä mitään.

Minulla oli hyvää aikaa muistelmiini; keltaisten sinappikenttien ja vihreiden toukopeltojen vilahdellessa ohitseni ja vienon kevättuulen lehahdellessa kasvoilleni avatusta vaununikkunasta tulivat mieleeni Gyurkovicsin tytöt ja yhä uudelleen Gyurkovicsin tytöt.

Ja kun kaukaa näin sinistä taivasta kohti tornejaan kohottavan Pétervarádin linnoituksen, olin jo mielessäni muodostellut kertomukset Gyurkovicsin tytöistä.

Nyt kerron nämä yksinkertaiset jutelmat, jotka eivät herättäne mitään erikoisempaa mielenkiintoa, sillä sanoinhan jo alussa, että ne kaikki päättyvät häihin.