KLÁRIKA.
Akseli Heikkilä translation
En mielelläni, vaan välttämättömyyden pakottamana olin aikeissa lopettaa kertoelmani Gyurkovicsin tytöistä Micin kihlajaisiin, kun eräs ilahduttava sattuma saattoi minut siihen mieluisaan asemaan, että nyt saatan esittää teille viimeisenkin tyttären, Klárikan vaiheet.
Olin huvitellut noin kaksi viikkoa Szerémségissä — huvitellut sanan hämäräperäisimmässä merkityksessä — ja sitten matkustin pikajunassa Budapestiin. Kun juna sivuutti Bács-Tamásin aseman, tulivat mieleeni luonnollisestikin Gyurkovicsin tytöt. Niin, Gyurkovicsin tytöt ja ne monivivahteiset jutut, jotka ystäväni Horkay oli heistä kertonut matkustaessamme kaksi viikkoa sitten samassa rautatievaunussa.
Katseeni kääntyi maantielle, joka tässä kohden kulki pitkän matkaa rinnan rautatien kanssa.
Huomiotani herättivät nuolennopeasti tietä pitkin kiitävät ajopelit, jotka nähtävästi yrittivät ehtiä asemalle ennen junaa. Noiden hiestä kiiltävien, töpöhäntäisten juoksijain ja savuavan, puhkuvan hirviön välillä syntyi jännittävä kilpailu.
Ajoneuvoissa istui kaksi henkilöä, toinen metsästyshattuinen, punakka mies, joka tuon tuostakin läjähdytteli ruoskaansa hevosten korvien ympärillä, toinen solakka neitonen, joka kädellään piteli isoa olkihattuaan ja levottomana katseli junaa. Kepeät vaunut hyppelehtivät armottomasti hietaisella tiellä, ja takana oleva vihreäpukuinen palvelija oli molemmin käsin tarrautunut istuimen selustimeen…
Aisahevonen näytti jo hieman horjahtelevan. Silloin sulki pari härkävaunua tien. Rattaat vilahtivat nuolennopeasti sen kapean tiekaistaleen yli, jonka härkävaunut olivat jättäneet vapaaksi, ja miltei hiipaisivat pyörillään niiden häkkejä. Vaikk'ei tuo metsästyslakkinen herrasmies osaisikaan mitään muuta tässä maailmassa, niin hän voisi ainakin ansaita leipänsä ajotaituruudellaan…
— Helkkuna — sehän on Horkay! Feri Horkay! Ja tyttö? Ken kerran elämänsä juoksun varrella on nähnyt tytön, jossa virtaa Gyurkovicsien veri, hän voi tuntea tuon rodun edustajan jo sadan askelen päästä.
Juna vihelsi ja ajopelit katosivat tiheitten akaasiapensaitten peittoon. Kun seisahduimme asemalle, avasin vaunun oven.
— Kauanko viivymme täällä?
— Bács-Tamás — minuutin. — Lähdemme heti. Selvä!
Asemakello soi ja ovet suljettiin… Myöhästyneekö Feri Horkay? Hän ei myöhästynyt. Juna oli jo liikkeessä, kun hän kasvot punoittavina ja suu naurussa astui asemasillalle. Hänen rinnallaan hypähteli tyttö polkka-askelin, nauraen, läähättäen ja hehkuvin poskin — puoleksi pidätellen, puoleksi työntäen Horkayta. — Horkay hyppäsi vaunuun, avasi oven ja huusi:
— Ylihuomenna olen täällä taas! Hyvästi, hyvästi, Klárika!
Hän heilutti hattuaan; ulkona liehui liina…
Vasta rautatiesillalla Horkay keksi minut.
— Kah! — Sinäkö!
Kaksiviikkoisen poissaoloni aikana olin sen verran kouliintunut, että tervehdyksen asemesta ojensin hänelle luumuviinaa sisältävän kenttäpullon, jonka szerémiläiset olivat ripustaneet kaulaani. Teimme sitten toisillemme tiliä viimeisistä kokemuksistamme. Hän tuli Mici Gyurkovicsin häistä, jotka olivat kestäneet yhtä kauan kuin minun ristiretkeni Szerémiin.
Horkay etsi sikarikoteloaan ja käänteli omituismallisen metsästystakkinsa taskut ylösalaisin. Eräästä taskusta putosi pari pullontulppaa, toisesta hän löysi parin ruusunpunaisia silkkihansikkaita. Hän veti vaistomaisesti henkeensä niiden tuoksua ja sanoi:
— Klárikan hansikkaat jäivät minulle!
— Tuota — kuulepa, Horkay, — mikä sinun pikku Klárika-serkustasi lopultakin tulee!
— Sama tietenkin kuin jokaisesta rehellisestä tytöstä tulee: rouva!
— Mitä helkkunaa? Onko hän niin äkkiä kääntynyt tuuleen? Hän on jo kukaties kihloissakin?
Horkay nauroi:
— Onpa niinkin! Klárika on ollut kihloissa jo pari päivää. Totisesti, sain ponnistella peräti ankarasti, ennenkuin tästä asiasta tuli valmista… Join kolme päivää yhteen rymäkkään Klárikan tähden…
Tätä en käsittänyt. Epäilin jo hetkisen, että Horkay oli juottanut jonkun naimakelpoisen nuorukaisen puolikuolleeksi ja sitten houkutellut häneltä avioliittolupauksen…
Horkay oli tällä välin lopultakin löytänyt sikarikotelonsa. Hän hymähti hiljaa itsekseen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä ja puheliaalla tuulella, ikäänkuin olisi ollut äärettömän tyytyväinen itseensä. Eikä minun tarvinnutkaan paljon kysellä häneltä, sillä hän kertoi omasta aloitteestaan kaikki, mitä halusin tietää.
Hän kertoi Gyurkovicsin viimeisen tyttären vaiheet, ja tälle kertomukselle voisi oikeastaan antaa nimen: Häät Bács-Tamásissa.
* * * * *
Se, että rouva Gyurkovicsin kuusi tytärtä joutui naimisiin niin pian toinen toisensa jälkeen ja että seitsemäs tytär — joka ikänsä puolesta oli oikeastaan kuudes järjestyksessä — lopuksi hänkin joutui miehelään, ei ollut armollisen rouvan eikä neitosten yksinomainen ansio, vaan he saivat suuresti kiittää myöskin herra Ferenc Horkayn asiassa osoittamaa harrastusta ja tarmoa.
Herra Ferenc Horkay, jota hänen oma ajomiehensäkin nimitti vain herra Feriksi, ei ollut pohjaltaan minkään siveellistä elämää viettävän nuorukaisen perikuva. Sanottiin, että hän pelaili ja juopotteli. Olisin kuitenkin mielissäni, jos tahtoisitte pitää lieventävänä asianhaarana sitä seikkaa, että hän säännöllisesti voitti korttipelissä ja ettei koko laajassa Bács-Bodrogissa ollut sitä ihmistä, joka olisi jaksanut juoda hänet pöydän alle.
Lukijani tietävät, että kuusi vuotta sitten, kun ensimmäinen Gyurkovicsin tyttö vietiin tanssiaisiin, Horkay, joka siihen aikaan parhaillaan eli ensimmäisten velkojen runollista aikakautta, hakkaili tyttöä suurella uhrautuvaisuudella.
Tamásin yksinkertaiset herrasmiehet tuumailivat: Hän on pihkassa tyttöön, siis — hän nai hänet. Mutta tämä päätelmä osui vain osaksi oikeaan: Horkay oli kyllä rakastunut Sárikaan, mutta ei nainut häntä eikä myöskään Ellaa, Katinkaa, Terkaa, Lizaa eikä Miciä, joihin kaikkiin yhteisesti ja itsekuhunkin erikseen hän oli kerran ollut hullaantunut.
Hän näet huomasi, että hänen serkkujensa kanssa oli mukava huvitella, mutta hänellä, oli se luja periaate, että vaikkakin hän kerran päättäisi ruveta osalliseksi avioliiton sakramentista, hän ei kuitenkaan missään tapauksessa naisi sellaista tyttöä, jonka kanssa saattoi mukavasti huvitella.
Mutta tytöillä oli se ajatus Horkaysta, että hyvä Jumala oli luonut hänet csárdás-tanssijaksi; mihinkään vakavampaan hänestä ei ollut. (Tämä on Gyurkovicsin tyttöjen lausuntona erityisesti huomattava, kun tiedämme, että Horkayn perintöosa oli kaksituhatta auranalaa bácskalaista maata!)
Minulla on jo ennen ollut tilaisuus mainita, että Horkay ajan pitkään täydellisesti perehtyi jonkunlaisen avioliitto-agent provocateur'in tehtäviin. Hän hommaili paljon tyttöjen naima-asioissa, kenties puolustaakseen itseään, kenties ilkeämielisyydestä, ja siihen suuntaan käyviä hyviä töitä teki hän, joka — ainakin oman väitteensä mukaan — oli »sinä» jok'ikisen herralta vivahtavan mieshenkilön kanssa koko maassa, Gyurkovicseille hyvin monta.
Armollinen rouva alkoi vähitellen pitää tuota nuorta miestä salaneuvoksenaan kaikissa avioliittoasioissa ja sanoikin kerran aivan viattomasti:
— Tuon Klárikan tahtoisin mielelläni jo piakkoin saada naitetuksi!
Tähän Horkay vastasi miettivänä:
— Pelkäänpä pahoin, että saamme aimo lailla hommata Klárikan tähden!
Hän tunsi tytön hyvin, sillä tämän serkkunsa seurassa hän useimmin ja mieluimmin oleskeli ja hän oli ainoa Gyurkovicsin tytöistä, jota Horkay oli sinutellut jo lapsuusajoista asti.
Klárika oli omituinen tyttö, kerrassaan eroava muusta perheestä. Hän oli ihan tarpeeksi kaunis — Horkayn mielestä vaarallisen kauniskin —, keimailla hän myöskin osasi yhtä hyvin kuin kuka tahansa noista kuudesta muusta, mutta vain silloin, kun hän sattui olemaan sillä tuulella. Säännöllisissä oloissa hän ei ollut sillä tuulella, ja toisinaan hän käyttäytyi ikäänkuin olisi vihannut miehiä ylipäänsä ja erityisesti kosijoita.
Vastoin nykyaikaisia miehenmetsästäjättäriä hän edusti kummallista taka-askelta siihen yksinkertaiseen alkutilaan, jolloin miehet saivat kiittää onneaan saadessaan omakseen kauniin tytön.
Tämän uskomattomalta kuuluvan väitteeni todisteiksi voin esittää kaksi eri tapausta. Viimeisten karnevaalien aikana, kun Gyurkovicsit huvittelivat Budapestissä, Horkay esitteli Klárikalle erään László-nimisen herrasmiehen, yliopiston apulaisprofessorin. Horkay sanoi sittemmin tytölle:
— Klárika, tässä on sinulle loistava naimatarjous!… Siivo nuorukainen on rakastunut sinuun… Tiedä, että siinä miehessä asustaa tuoksuva runoilijasielu ja hänen päässään harhailee ruusunhohteisia ajatuksia… Hän rakastaa naisellisuutta ja lempeyttä… Koeta siis olla hieman lempeä!
Tällä kehoituksella oli se odottamaton seuraus, että Klárika Gyurkovics, professorin par'aikaa esitelmöidessä hänelle lempeän naisellisuuden jalostavasta lumousvoimasta, kurottautui sanaakaan sanomatta pöydän yli, sieppasi Horkayn samppanjalasin ja joi sen pohjaan. Vieläpä hän iski silmääkin Horkaylle, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
— Terve, vanha veikko!
Lempeän naisellisuuden apostoli haihtui jäljettömiin tuoliltaan.
Toinen tapaus koskee erästä Semessey-nimistä suurtilallista, joka Horkayn mielestä oli suuri luonne ja jolla tiettävästi oli vain yksi ruumiillinen vika: hän sokelsi hieman. Hän lausui aina s-äänteen f:ksi. Esimerkiksi sanan siskokset hän lausui fifkokfet. Herra Semessey oli vahvasti rakastunut Klárikaan ja olisi luultavasti kosinutkin häntä, ehei Klárika kerran koko pitkän iltapäivän olisi nimittänyt häntä _Femeffey'_ksi. Ja koska sokeltaminen on tarttuvaista, kuten haukottelukin, oli neiti Gyurkovicsin kevytmielisyydestä seurauksena, että koko pöytäseurue alkoi sokeltaa ja että itse rouva Gyurkovicskin illallisten loppupuolella nimitti herra Semesseytä Femeffeyksi. Femeffey — tuota noin — Semessey, aioin sanoa — seurasi lempeän professorin esimerkkiä ja hävisi ikuisiksi ajoiksi.
— Mitä sinä tyttö oikeastaan aiot tällä kaikella? kysyi armollinen rouva kiukuissaan.
— En minä tahdo, että minulle talutetaan sulhanen marhaminnasta! Tahdon mennä naimisiin sen kanssa, jota rakastan!
Hänen armonsa huudahti ällistyneenä:
— Jota rakastat! Sinä siis kuvittelet tulleesi maailmaan rakastamaan?
— Tietysti! Miksikä sitten? kysyi Klárika lapsellisen yksinkertaisesti.
— Sinä onneton! Siksi, että tekisit hyvän naimakaupan tietenkin!
Talvisesta miehenetsintäretkestä ei ollut mitään tuloksia, ja kesällä lähetettiin Klárika sukulaisten mukana Fürediin. Kenties joku siellä tarttuisi koukkuun.
Siellä olisi ollut useampiakin kelvollisia kosijoita, ellei Klárikan jäätävä iva olisi karkottanut kaikkia kilpailevia, mahtavia bácskalaisia suurtilallisia.
Sukulaiset lähettivät valituskirjeitä rouva Gyurkovicsille ilmoittaen, että Klárika todellakin käyttäytyi sillä tavalla, kuin hän olisi aikonut mennä luostariin: hän kertoo kenelle tahansa, että hän myötäjäisikseen saa käärön koristenauhaa ja vuotuiseksi eläkkeekseen kaksikymmentä purkkia marmeladia. Kun häntä tekemistään tyhmyyksistä vaaditaan tilille, puhkeaa hän kyyneliin ja sanoo: — En välitä kenestäkään enkä mistään! Minä vihaan miehiä, sillä he ovat halpamaisia… Ja halpamaisin kaikista on Feri Horkay!
Horkay, joka par'aikaa Tamásissa kaikessa viattomuudessa pelasi tarokia kahden Gyurkovics-veljeksen kanssa kuistilla, sanoi, kun hänelle kerrottiin Klárikan lausunto, suuresti hämmästyneenä:
— Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?
Sitten hän kontrasi. Mutta pian hän oivalsi, kuinka turmiollista oli kontrata tarokissa.
Klárika palasi kotiin vasta silloin, kun hänen nuorin sisarensa Mici ja Mihály Sándorfy viettivät häitään.
Teillä ei ole minkäänlaista aavistusta siitä, mitä tarkoitetaan tamásilaisilla käillä. Selitykseksi lausun vain: Kun nuori pari kolmantena päivänä vihkimisen jälkeen ensi kerran riiteli häämatkallaan eräässä Bauer & Grünbaumin hotellin sopukassa Venetsiassa, naputteli Feri Horkay kotona Tamásissa nystyröillään pöytään ja sanoi:
— Nyt vasta alkavat häät tulla todenteolla hauskoiksi!
Viidentenä päivänä syötiin ja juotiin Gyurkovicseilla kaikki mitä talossa syötävää ja juotavaa oli: sitten vieraslauma lähti Horkayn ehdotuksesta pitkässä vaunurivissä ja soiton kajahdellessa saattamaan kotiin vanhaa Elefántovicsia.
Elefántovicsien linnassa alkoi juhla uudelleen, kunnes ruoka-aitat ja kellarit ammottivat tyhjinä. (Tätä nimitetään sielläpäin partioretkeksi hyvän dalmatialaisen tavan mukaan.)
Rouva Gyurkovics antoi Klárikalle luvan ottaa osaa tähän partioretkeen. Horkayn tuli matkalla pitää huolta hänestä, ja Elefántovicsin linnassa oli kyllä rouvia, joiden suojeluksen alaiseksi hänet saattoi jättää. Tyttö kiipesi siis Horkayn vaunuihin.
Kun he sitten ajaa koluuttelivat Dolovan tasangolla, näki Horkay ystävänsä Krumpholzin kävelevän kanavan laiteella. Krumpholz oli rikkain kaikista etelän svaabilaisista. Hänen isänsä oli puunkiilloittaja — ties mistä kotoisin — mutta poika oli herra ja miljoonain omistaja. Hänen poikansa — jos hän joskus saa sellaisia — istuvat varmaankin ylähuoneessa.
Horkay pysähdytti nelivaljakkonsa ja sanoi:
— Otetaanpa tuo svaabilainen mukaan!
Krumpholz vastusteli.
— En minä tunne Elefántovicseja!
— Kyllä sinä vielä opit tuntemaan heidät, kun juot heidän viinejään!
— Minulla on sitäpaitsi saappaat jalassa; olen metsästyspuvussa!
— No eihän kukaan viisas ihminen voi vaatia, että sinä hännystakki yllä ja kiiltonahkakengät jaloissa samoilisit metsiä ja maita!
— Sitä paitsi on mukanani eläinlääkäri… Olen kutsunut hänet päivälliselle!
— Eläinlääkärin otamme myöskin mukaamme Elefántovicseille!
Svaabilainen ja konitohtori kiipesivät takaistuimelle. Mutta Horkay läjähdytti ruoskaansa ja kuiskasi Klárikalle:
— Hei! Katselepa tuota svaabilaista! Hänellä on kolme miljoonaa!
Klárika vastasi silloin jotakin, josta minun, hyvinkasvatetun ihmisen tavoin, pitäisi vaieta. Mutta minä en ole mikään hyvinkasvatettu herrasmies, vaan naturalistinen kirjailija, jolle kaikki on luvallista, ja senvuoksi ilmaisenkin, mitä Klárika lausui:
— Minä nostan häntääni svaabilaiselle ja hänen miljoonilleen!
Mutta Horkay pysyi tytön vihamielisyydestä huolimatta äkillisessä päähänpistossa: hän päätti kytkeä pikku serkkunsa rahasäkkeihin. Jos se onnistuisi, muodostuisi siitä kruunu hänen taituruudelleen avioliittojen solminnassa. Svaabilainen oli sitäpaitsi miellyttävä, pulska poika, ylhäinen ja miehekäs käytökseltään, — mutta jääkylmä ja kuolettavan ikävystyttävä.
Kun linnassa kajahteli mustalaissoitto ja laseja ahkerasti kilisteltiin, selveni asema Horkaylle. Hänen tuumastaan ei kuitenkaan saattanut tulla mitään, — Krumpholz ei lähennellytkään tyttöä niin kauan kuin nuo kolme Elefántovicsin veljestä olivat hänen tiellään. Velimiehet olivat jo toisesta hääpäivästä alkaen täydessä lieskassa hakkailleet Klárikaa, ja svaabilainen oli liian kykenemätön ja selväpäinen ollakseen halukas kilpailemaan noiden kolmen riidanhaluisen novellisankarivintiön kanssa.
Nuo kolme Elefántovicsia täytyi siis toimittaa pois tieltä. Siihen oli vain yksi mahdollinen keino: juoda heidät pöydän alle. Kas, se naula veti; Elefántovicsit eivät olleet juuri niitä poikia, jotka peräytyivät, olipa vaatimus mikä tahansa. Kun Horkay siis heidän läsnäollessaan teki sen rohkean ilmiannon, että hän muka tunsi erään nuoren Elefántovics-herran, joka kerran, juotuaan lautasellisen kaalikeittoa, oli tullut niin heikkopäiseksi, että hänet täytyi paareilla kantaa kotiin äitinsä luokse, — jättivät veljekset tytön tuossa tuokiossa, istuutuivat vastapäätä Horkayta ja alkoivat tyhjennellä pikareita, isoja kuin haarikat.
Anteeksi, pieni poikkeus tässä aineestani: minulla on pikkuruikkusen kerrottavaa noista kolmesta Elefántovicsista… Heidän ristimänimiään ei kukaan tiennyt. Piirikunnassa heillä oli vain nimet Monokkeli-elefantti, Hurjapää-elefantti ja Kamariherra-elefantti. Monokkeli-elefantti puhui vähän ja joi paljon eikä luopunut monokkelistaan edes saunassakaan. Hurjapää-elefantti ei käyttänyt monokkelia, mutta joi paljon ja pani toimeen kaikenlaisia särkemis- ja murskaamisvoimannäytteitä, joiden uhreiksi joutuivat lasit, pöydät ja lamput, mutta erittäinkin kuvastimet. Kamariherra-elefantti joi hänkin koko sievästi ja oli saanut nimensä siitä, että hän ei ollut mikään kamariherra.
Kerran hän oli lähettänyt kuninkaalle anomuksen saadakseen kamariherran arvon. Elefántovicsit olivat muka Unkarilaista aatelia, ja suvun vanha muistotieto kertoi heidän polveutuvan Zerinistä, suuresta dalmatialaisesta voivodista.
Kun hovivirastossa oikein perusteellisesti tutkittiin Elefántovicsien sukupuuta, saatiin selville kolme asiaa. Ensiksikin: ettei heidän isänsä ollut edes aatelismies; toiseksi: ettei heidän isoisänsä ollutkaan dalmatialainen, vaan oli Serbiassa harjoittanut kukoistavaa sikakauppaa; kolmanneksi: ettei heillä ylimalkaan ollutkaan mitään isoisän isää. Kuvitellun kantaisän asemesta astui unhojen yöstä esiin muisto eräästä siveästä, Elefántovics-nimisestä neitsyestä, jonka osalle yksin tuli kunnia ja edesvastuu suvun olemassaolosta ja joka aikoinaan oli kiivaasti kieltäytynyt esiintuomasta minkäänlaisia tarkempia selvittelyjä suvun alkuperästä.
Elefántovicsista ei siis tullut kamariherraa, — ja senpävuoksi nimittikin koko piirikunta häntä »Kamariherra-elefantiksi» ja kahvilain tarjoilijattaret »hänen korkeudekseen».
Iltamyöhällä hentomielisyys valtasi Monokkeli-elefantin, ja hän pyysi nyyhkyttäen Horkayta peruuttamaan tuon kauhean kaalikeitto-herjauksen. Kamariherra-elefantti mainitsi, että heidän esi-isänsä olivat jo kahdennellatoista vuosisadalla olleet tunnettuja juomaveikkoja, ja Hurjapää-elefantti käski keittiöpiian tuoda hänelle ladatut pistolit, jotta hän voisi heti paikalla taistella ruokasalissa Horkayn kanssa.
Illallisen jälkeen antautui sitten viimeinenkin elefantti. Kamariherra oli jo aikaisemmin kadonnut. Kolmantena päivänä hänet löydettiin heinäsuovalta makaamasta, ja sen, joka kerran kirjoittaa Elefántovics-suvun historian, ei onnistu koskaan saada selville sitä, mitenkä kamariherra oikein oli voinut kiivetä tuonne korkeuteen. Hurjapää-elefantin, joka joutui taisteluun kaakeliuunin kanssa ja pahoinpiteli salin kuvastinta, otti vanha herra neljän palvelijan avustamana huostaansa ja salpasi hänet huoneeseensa. Monokkeli-elefantin kantoi Horkay itse sänkyyn, ja sinne poika nukkui, siivosti kuin lapsi, monokkeli yhä silmällään.
Naama punoittaen Horkay taas palasi ruokasaliin. Innostuksissaan hän miltei oli unohtanut, mistä syystä hän oikeastaan oli juonut nuo kolme elefanttia pöydän alle, ja nyt, hänen saavutettuaan päämaalinsa, hänen kunnianhimonsa paisui, ja hetken aikaa halutti häntä nujertaa myöskin konilääkäri ja Krumpholz pöydän alle. Mutta hänelle selveni, että kamppailuun ryhtyminen konilääkäriä vastaan ei maksanut vaivaa. Tämähän vain teeskenteli olevansa selvä, istui tuolillaan jäykkänä kuin rautakanki ja nauroi tylsän näköisenä, mutta ei uskaltanut nousta seisomaan peläten kaatuvansa nurinniskoin lattialle.
Horkay lähti siis etsimään Klárikaa. Hän löysi hänet salongista. Muut naiset olivat jo paenneet noita meluavia juomasankareita. — Klári, joka Tamásissa, tuossa suurryyppääjien luvatussa maassa, oli nähnyt kamalampiakin otteluja, istui yksinään huoneen keskellä olevalla pyörösohvalla palmukasvin varjossa. Toisin sanoen: hän ei ollut yksin, sillä svaabilainen miljoonamies istui toisella puolella sohvaa, selkä päin tyttöä, päätään käsiinsä nojaten ja taistellen unta vastaan.
Koko talo oli väsynyt tai sumussa; kaikkien kasvoilla näkyi yövalvonnan merkkejä. Vain tuo teräshermoinen Gyurkovicsien taimi oli reipas, rauhallinen ja välinpitämättömän näköinen. Kädessään hän piteli viinilasia, johon hän vähän väliä kasteli leivosta.
— Svaabilaiskollo! tuumi Horkay itsekseen. — Eipä olisi kannattanut ryhtyä sinun mieliksesi ryyppykamppailuun noita kolmea Elefántovicsia vastaan!
Hän sai äkkiä erään päähänpiston, jota hän siinä silmänräpäyksessä piti erinomaisen sukkelana… Siinäpä se! Hänen täytyy pakottaa svaabilainen mustasukkaiseksi. Hän päätti olla ikäänkuin ei ensinkään huomaisi Krumpholzia ja alkaa hakkailla Klárikaa oikein vimmatusti. Ellei svaabilaisen sydän vallan savesta ole, niin tottapa tuo syttyy! — Hän oli melkein ylpeä keksinnöstään…
— Mitenkä sinä Klárika oikein huvittelet täällä?
— En mitenkään! Kaikki juovat vain, kukaan ei välitä minusta, kaikkein vähimmin sinä!
— No, veli Krumpholz, tuumaili nuori mies itsekseen, — ellet ennen ole kuullut rakkaudentunnustusta, niin kuulepa nyt!
Ja varmasti kuten tunnustuksia tekemään oppinut ainakin hän sanoi Klárikalle:
— Älä puhu sillä tavalla, Klárika! Sinä loukkaat minua sanomattomasti… Välitän sinusta oikein paljon ja ajattelen sinua enemmän kuin minun oikeastaan pitäisi… Sinä olet aina pitänyt minua vain jonkinlaisena sedän tapaisena, Klárika, mutta jos tietäisit… Voi, miksi en saa puhua sydämeni kyllyydestä…
Svaabilainen ei liikahtanutkaan, mutta sitä suurempi muutos tapahtui Klárikassa. Hän laski lasin kädestään ja katseli hehkuvin kasvoin ja vihasta säihkyvin silmin Horkayta.
— Mitä sinä taas minusta tahdot? Mitä sinä puhut sydämestäsi? Lieneekö sinulla sydäntä ollenkaan?
— Etteikö sydäntä! Sen tiedät sinä parhaiten, Klárika! En ikinä ole ketään Gyurkovicsin tytöistä rakastanut niin paljon kuin sinua…
Svaabilainen ei liikahtanut, mutta Klárika painoi alas päänsä, ja hänen silmässään kiilsi kyynel. Horkay joutui hämilleen.
— Klárika, mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään! — ja hän jatkoi tukahdutetuin äänin: — Minä tiedän varsin hyvin, että sinä taas vain hakkailet minua!
— Olenko minä koskaan hakkaillut sinua?
— Ja — ja sitä sinä vielä kysyt! Jäällä ja — silloin kun opetit minua tanssimaan, kolme vuotta sitten…
— Mutta Klárika — tuota noin — sitähän olen tehnyt kaikille Gyurkovicsin tytöille!
Tytössä heräsi katkera mustasukkaisuus, ja hän sanoi:
— Oh — sinä siis tunnustat? Oletko suudellutkin heitä kaikkia?
— No lakkaa jo tuosta! En ole suudellut yhtäkään heistä, sinua vain, sillä sinua minä rakastan enemmän kuin ketään muuta…
— Vai niin! Sinä rakastat minua! Ja sentähden tahdot heittää minut jokaikisen syliin: Krumpholzin, professorin ja kenen tahansa… Mutta minä en huoli kenestäkään heistä miehekseni, mieluummin kuolen…
— Älä nyt puhu tyhmyyksiä, Klári kulta!
Horkayn päähän pälkähti kummallinen tuuma.
— Kuulepas, Klárika, ethän vain ole rakastunut minuun?
— Minäkö? Minä vihaan sinua! sanoi tyttö nyyhkyttäen.
Horkay koetti katsoa häntä silmiin, mutta tyttö käänsi päänsä toisaalle.
— Älähän huoli valehdella! Minkätähden sinä vihaisit minua?
He taistelivat hetkisen sisimmässään, sitten tyttö laski intohimoisesti nyyhkyttäen päänsä sinne, mihin jo kauan oli toivonut saavansa sen laskea: Horkayn olkapäälle, ja sanoi:
— Kuinka voisin vihata sinua, kun rakastan sinua niin sanomattomasti!
Liikutettuna Horkay silitti Klárikan ruskeata tukkaa.
— Rakastatko sinä todellakin minua? Oikein toden teolla?
— Minä tiedän, ettei sinulla ole sydäntä! sanoi Klárika, tuskallisen itsepäisesti painautuen häneen. — Ja minä tiedän, ettet sinä välitä minusta, mutta minä rakastan sinua sittenkin!
Horkay oli tällä välin täysin selvinnyt. Hän kääntyi ja tarkasteli Krumpholzia. Svaabilainen nukkui sikeästi.
Kun Horkay seuraavana aamuna huusi Klárikaa vaunuihinsa viedäkseen hänet kotiin äidin luo, ilmestyi tyttö hieman kalpeana, pää painuksissa ja melkein nöyrän näköisenä linnan ovelle. He istuutuivat molemmat etuistuimelle; Horkayn palvelija sijoittautui heidän taaksensa. He tulivat aina kanavalle saakka puhumatta juuri sanaakaan, mutta siellä Horkay antoi ohjakset tytölle voidakseen itse sytyttää savukkeen. Klárika piteli varmasti ja ihmeteltävän tarmokkaasti noita neljää kimoa. Kun Horkay taas tarttui suitsiin, otti hän samalla kouraansa myöskin tytön käden, ja niin he ajoivat kolmin käsin Tamásiin. Tuo pieni nyrkki vavahteli vähän väliä miehen kädessä.
Tamásin rajoille tultaessa kuului äkkiä Horkayn ääni. Hän kysäisi hiljaa:
— Tuletko sinä siis tosiaankin vaimokseni?
Uskaltamatta katsoa häntä silmiin tuo uppiniskainen lapsi sanoi päättävästi:
— Kenenkään muun kanssa en mene naimisiin!
Kun Horkay pyysi Klárikan kättä, kiljaisi hänen armonsa rouva Gyurkovics pelkästä hämmästyksestä:
— Jessus Maaria, mitä sinä puhut!
— Niin, tuo pikku tyttö kosi minua, ja koska hän on kiintynyt minuun, nain minä hänet.
Armollinen rouva teki ristinmerkin. Hänen päähänsä pisti sitten jotakin.
— Niin mutta — olisithan yhtä hyvin voinut naida ensimmäisenkin tyttäreni.
Horkay punnitsi mielessään kotvan aikaa tämän väitteen todenperäisyyttä. Sitten hän lausui budapestiläisen tapaturmavakuutusyhtiön tunnussanat:
— Onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä!
Sitten rouva Gyurkovics läksytti tyttöä:
— Ja tuon Horkaynko tähden sinä olet antanut rukkaset niin monelle kelpo kosijalle? Tiedätkö edes, mikä tuo Horkay on miehiään?
— Minä rakastan häntä! vastasi tyttö itsepintaisesti.
— Liehittelijä, kevytmielinen vekkuli!
— Sitä pahempi minulle! Mutta vaikka hän kurittaisikin minua, niin rakastan häntä sittenkin!
Tuohan oli yltiöpään puhetta… Mutta sitten Klárika hymyili tuota itsetietoisen naisellisuuden valloittavaa ja vastustamatonta hymyä.
— Mutta minun mieheni ei ole mikään liehittelijä eikä kevytmielinen vekkuli… Minun mieheni on rakastava minua sentähden, että minä tahdon…
Ja tällä tavalla tapahtui, että Ferenc Horkay, joka jonkin verran vahingoniloisena oli auttanut kuutta Gyurkovicsin tyttöä kuuden miehen kaulaan roikkumaan, itse nai seitsemännen.
Hänen armonsa rouva Gyurkovics alkoi valmistaa viimeisen tyttären häitä, ja synkät aavistukset valtasivat bács-tamásilaisten kalkkunain ja syöttiläsporsaitten mielen.
Kun rouva Gyurkovics sittemmin kuvaili vanhemmalle sisarelleen, rouva Keménylle, tätä seitsemän vuoden aikana säännöllisesti uudistunutta perhetapahtumaa, lopetti hän kirjeensä seuraavin sanoin:
»… ja kun vielä Klárikakin menee naimisiin, jään minä aivan yksikseni poikien pariin, ja minun on varmaankin hyvin vaikeata tottua tuohon hiljaisuuteen. Minusta olisi sentähden hauskaa, jos sinä antaisit teidän pikku Margitin jäädä luokseni Tamásiin häitten jälkeen. Elefántovicsin pojat käyvät nykyään hyvin usein meillä, svaabilainenkin on luvannut tulla takaisin ja sitten vielä Béni Mándics. Ihminen ei voi mitään tietää ennakolta! Svaabilaiseen en oikein luota, mutta Béni Mándics on lujaluontoinen nuorukainen, ja hänelle voi huoleti uskoa lapsen. (Hänen isänsä on antanut hänelle lauttauspaikan luona olevan talon.) Jos sinä siis antaisit pikku Margitin tulla tänne, voisi helposti tapahtua, että hänen ja Béni Mándicsin välillä syttyisi lemmen liekki. Sellainen viriää itsestään, jos vain antaa nuorille tilaisuuksia. Pakottaa ei heitä tietysti saa, enkä minäkään mitään niin paljon vihaa kuin tuota miesmetsästystä, jota äidit naimattomine tyttärineen meidän päivinämme kaikkialla harjoittavat…»