SÁRIKA.

En tiedä, minä kristillisen ajanlaskumme vuotena, mutta ainakin jo atleettitanssiaisten aikana esitettiin Sárika Gyurkovicsille Vigadossa [yleisten huvien viettopaikka Budapestissä. (Vigadó = huvitus, huvittelu.) Suom.] eräs nuori herra. Epäilemättä luulette, että tällainen esittely on mitä jokapäiväisin tapahtuma? Mutta jos kärsivällisesti kuuntelette kertomustani loppuun saakka, teidän on myöntäminen, että tämä tapaus oli laajalle ulottuvan toiminnan alkuna. Soittokunta soitteli parhaillaan Treffin »Naisvalssia».

Lujasti nyöritettynä ja hyväntuulisena istui tyttö huomattavan tuoreena säilyneen äitinsä rinnalla aivan lähellä tanssiaisten emännän ympärille muodostunutta piiriä. Ellen olisi aivan omantunnontarkka kirjailija, olisin sanonut: he istuivat itse piirissä. Jos olisin ilkeä, niin sanoisin: he istuivat tuolla, seuran ulkopuolella. Mutta koska en tahdo loukata historiallista totuutta ja vielä vähemmän Gyurkovicsin neitosten seurallista kunnianhimoa, sanon näin: he istuivat aivan lähellä tanssiaisten emännän ympärille muodostunutta piiriä.

Feri Horkay, tanssiaiskomitean marsalkka, raivasi itselleen tietä frakkirivien välistä, talutellen erästä nuorta herraa käsipuolesta, ja sanoi sukulaiselleen:

— Sárika! Saanko luvan esitellä parhaimman ystäväni — herra — tuota noin — herra…

Hän oli unohtanut parhaimman ystävänsä nimen! Vain niin paljon hän muisti, että tämän ristimänimi oli jokin Zoltán. Esitelty teki tuon erikoisen, sulavan kulmikkaan kumarruksen, joka on gentry-nuorisolla ikäänkuin vapaamuurarimerkkinä, ja sanoi:

— Nimeni on Zoltán Hidvéghy.

Sen jälkeen hän kietaisi kätensä sen kalanluu- ja teräsvieterimestariteoksen ympärille, johon Sárika raukan nuortea ruumis oli puristettu, ja tanssi hänen kanssaan kierroksen salissa. He tanssivat molemmat hyvin. Kun he olivat tulleet salin yläpäähän ja heidän suuressa tungoksessa täytyi käsin aukoa itselleen tietä, pyysi Hidvéghy neitostaan vielä toiseenkin katrilliin. Sárika heitti kysyvän silmäyksen Horkayhin, joka siinä lähellä leperteli erään kauniin neitosen kanssa. — Horkay kohautti vain olkapäitään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: — Tanssi vain hänen kanssaan, mutta omalla vastuullasi!

— Kyllä minun puolestani, sanoi Sárika.

— Mutta tunnetteko minut, kun tulen noutamaan teitä katrilliini? kysyi Hidvéghy.

Sári Gyurkovics otti valkoisen neilikan olkapäältään ja ojensi sen viattoman näköisenä Hidvéghylle:

— Tästä minä tunnen teidät.

Hän ei voinut toisin tehdä, sillä hän oli jättänyt tanssiohjelmansa äitinsä huostaan.

Tässä minun täytyy huomauttaa eräästä seikasta. Feri Horkay, kuten ennen on mainittu, oli Gyurkovicsien sukulainen, vaikkakaan ei aivan läheinen, — ja lukiolaisajoiltaan saakka hän oli alituiseen ollut rakastunut milloin mihinkin tämän monipäisen perheen naispuoliseen jäseneen. Vain kohtuullisesti rakastunut hän oli, ihan siinä määrässä kuin jokaisella ihmisellä on tapana olla rakastunut kauniisiin serkkuihinsa. Gyurkovicsien perheessä suvaittiin häntä sentähden, että hän monella tavalla oli hyödyksi taloudessa. Häneltä oppivat tytöt tuon mutkikkaan csárdás-tanssin, hän antoi heille luistelunopetusta, ja häneen he hioivat kaikki keimailunsa aseet. Horkay esitteli heille myöskin nuoria herroja, ja hätätilassa hän olisi voinut itsekin heitä hakkailla.

Sanalla sanoen: hän täytti erinomaisesti serkun velvollisuudet ja nautti myöskin serkun oikeuksia, joihin kuului, että hän ilman enempiä velvollisuuksia sai mielistellä tyttäriä ja että hän jouluna sai heiltä vastaanottaa nimikirjaimillaan varustetun sikarikotelon.

Mutta palatkaamme taas Sárikaan, joka Hidvéghyn käsivarteen nojaten oli noussut katrilliin, luonnollisestikin äidistään kauimpana olevassa salin nurkkauksessa.

— Mistä olette kotoisin? kysyi Sárika.

— Sáros-piirikunnasta, vastasi Hidvéghy.

Horkay, joka oli heidän vastaparinaan, hymähti. Bácskalaiset hymyilevät toisinaan sároslaisille, josta ei suinkaan seuraa, että sároslaisetkin hymyilisivät bácskalaisille.

— Vietättekö talven täällä? kysyi Hidvéghy.

Tyttö vastusti pontevasti tällaista otaksumista.

— Herra varjele! Sepä vasta olisi ikävää! Viivymme täällä vielä kaksi viikkoa; sitten matkustamme etelään.

— Etelään? Italiaanko?

Horkay, joka johti katrillia, ryntäsi juuri silloin ohi kuten myrskyvihuri, ja siten Sárika saattoi suuremmatta vaaratta jättää seuralaisensa siihen luuloon, että he tosiaankin matkustavat Italiaan.

— Mutta oleskelettehan kesän Bácskassa?

— No, osan kesää linnassamme, toisen osan kylpypaikoissa.

Hidvéghy, kuultuaan sanan »linna», oikaisi valkoista kaulasolmiotaan ja tekeytyi arvokkaan näköiseksi. Hän olisi mielellään kysynyt vielä enemmän, mutta se ei ollut tarpeellista, sillä tyttö puhui omasta aloitteestaan.

— Maaseudulla ei ole lainkaan niin ikävä, kuin kaupunkilaiset luulevat… Aamuisin kävellään puistossa — meillä onkin hyvin iso puisto, luullakseni noin kaksisataa auranalaa… Iltahämärissä ratsastellaan tai ajellaan vaunuissa. Minä mieluimmin ajelen ja ohjaan aina itse neljää pientä ponyhevostani… Usein tulee meille vieraitakin… Paronit Szibarics ovat läheisiä sukulaisiamme, ja sitten vielä Szilvásyn kreivit… Tunnettehan Szilvásyn kreivit?

— Ellen erehtyne, luulen tavanneeni heidät… Niin — setäni, ministerin luona muistaakseni tapasin heidät.

Kuultuaan sanan »ministeri» tarkasteli Sárika tanssittajaansa kunnioittavasti kiireestä kantapäähän. He puhuivat nyt jo niin tuttavallisesti kuin olisivat olleet hyviä ystäviä lapsuudesta asti. Tuttavallisesti, sanon, mutta heidän äänessään oli kuitenkin jonkinlainen varma, hillitty sävy. Hidvéghy koetti hieman sorautellakin puhuessaan…

— Matkustaessamme Budapestista poikkeamme hetkeksi Kalocsaan, sanoi tyttö, — tervehtimään enoamme, arkkipiispaa… Mikä ihastuttava vanha herra hän on! Minusta hän pitää enemmän kuin muista meikäläisistä ja kinastelee aina kanssani. Usein hän sanoo: Sárika, pian hankin sinulle miehen!

— Luulen, että saatte miehen ilman hänen pyhyytensä myötävaikutustakin, arveli Hidvéghy.

— Niinpä minäkin luulen, myönsi Sárika.

Hän ajatteli hetken aikaa tätä mieltäkiinnittävää puheenaihetta, mutta kysäisi taas heti sen jälkeen tanssittajaltaan:

— Te olette Sáros-piirikunnasta?

— Olen syntynyt Hidvéghyn kylässä Sárosissa… Minulla on siellä pari maakaistaletta — yhteensä noin parituhatta auranalaa — mutta en pidä sielläolosta, sillä linnani on hirvittävän ikävä ja synkkä… Kuvitelkaapa vain mielessänne viisisatavuotista ryövärilinnaa mustine torneineen, linnaa, jossa on viisikymmentä huonetta ja jokainen huone iso kuin temppeli…

— Mutta sepä olisi mieltäkiinnittävää! arveli Sárika. — Meillä ei ole mitään senkaltaistakaan! Tuskinpa on koko Bácska viisisataa vuotta vanha.

— Sellaisessa vanhassa linnassa tuntee ihminen olevansa aivan kuin vankilassa.

— Ja nyt asutte siis vuoden umpeen Budapestissä? jatkoi tyttö uteliaana.

— Asun täällä, koska minulla toisestakin syystä on siihen pakko. Minulla nimittäin on myöskin rehellinen ammatti… Sitä ei kukaan voisi minusta huomata, eikö totta? Olen perheessämme vallitsevan vanhan perinnäistavan uhri. Suvussamme on jo viidensadan vuoden aikana aina ollut tuomareita… kihlakunnantuomareita, hovioikeudenneuvoksia ja oikeusneuvoksia… Siten on tullut tavaksi, että aina joku perheemme jäsen on antautunut tuolle alalle.

— Sepä intresanttia! Ja kauaksiko olette jo ehtinyt?

— Ajatelkaapa vain: olen vasta raastuvanoikeuden ylimääräinen notaario. Minä — raastuvanoikeuden notaario! Nauroin ministeriä vasten naamaa, kun hän oli nimittänyt minut. Hänkin nauroi ja sanoi: Mitä sinä oikein haluat? Ethän suinkaan heti tahtone alkaa senaatin puheenjohtajana!

Katrilli loppui; ja ministerin veljenpoika vei arkkipiispan sisarentyttären tämän paikalle. Sári sanoi myöhemmin Feri Horkaylle:

— Kaikista atleeteista on Hidvéghy miellyttävin. Hän on hieno mies eikä lainkaan tunkeileva.

Ja Hidvéghy sanoi ystävälleen:

— Kaikista täällä olevista neitosista on vain Sári Gyurkovics jonkin arvoinen. Hän on kaunis eikä lainkaan turhamainen.

Mutta Feri Horkay tuumaili itsekseen:

— Nuo kaksi ovat kuin luodut toisilleen.

Erään arkipäivän ehtoona illastivat Gyurkovicsit Hungaria-hotellissa. (Arkipäiviksi he lukivat ne päivät, jolloin ei ollut tanssiaisia eikä huviretkiä.) Mustalaissoittaja, joka, samoinkuin palveleva tarjoilijakin, kuului Sárikan salaisten ihailijain joukkoon, veteli par'aikaa jotakin bácskalaissävelmää, kun Hidvéghyn solakka vartalo ilmestyi pöytien keskelle. Hän oli puettu komeaan, ruumiinmukaiseen talvitakkiin ja tarkasteli sangen rohkeasti illastavia naisia. Äkkiä hän huomasi Sárikan. Tytön katseessa mahtoi olla jotakin, jonka Hidvéghy käsitti näin: Olkaa hyvä ja painakaa puuta! — koska hän sijoittautui heidän pöytäänsä. Siinä istui entisestään muutamia nuoria miehiä, joille hän ensi aluksi oli mustasukkainen, mutta joiden kaikkien hän myöhemmin sai tietää olevan Gyurkovicsin veljeksiä: edusmies, husaariupseeri, kihlakunnantuomari ja eräs viraton Gyurkovics. Kaikki he joivat vahvasti ja ryypätessään eivät he koskaan jättäneet kilistelemättä toistensa kanssa; kun hajamielinen edusmies kerran sattui lyömään sen laimin, silmäilivät toiset kolme häntä nuhtelevasti ja sanoivat surullisesti:

— Sinähän juot aivan kuin csonaplalainen tamburiininsoittaja!

(Minkätähden Gyurkovicsin herrat niin halveksivat csonaplalaista tamburiininsoittajaa, en ole huolimatta kaikista tutkimuksistani onnistunut saamaan selville.)

Mutta turhaa on tuhlata sanoja. Hidvéghy ja Sárika kohtasivat toisensa seuraavana päivänä luistinradalla, sen jälkeen muutamissa tanssiaisissa, sittemmin joka päivä.

Rouva Gyurkovics alkoi tutkistella Horkaylta: — Mikä tuo Hidvéghy oikeastaan on miehiään? — En tiedä hänestä juuri mitään; sen vain tiedän, että hän käy gentry-kasinossa ja on raastuvanoikeuden notaario.

— Johan siinä on tarpeeksi! Millainen hän muuten on virkamiehenä?

— Sanotaan hänen olevan täsmällisen ja kunnollisen, vaikka hän mielellään suurentelee jutuissaan.

— Herra paratkoon! Kunpa hänellä vain ei olisi suurempia vikoja!

Kerran he taas tulivat luistinradalta. Kaasulyhdyt paloivat, ja nuoret kiirehtivät edellä luistinten kalistessa. Feri Horkay seurasi äidin kera jäljempänä.

— Ylihuomenna matkustamme kotiin, sanoi Sárika ja lisäsi surumielisesti hymyillen: — Nyt en kuitenkaan lähde mielelläni!

Sárikan surumielisyydellä oli sellainen vaikutus nuoreen mieheen, että hän hotellin rappusilla sanoi:

— Sárika.

Sárika — eihän siihen vielä sisälly mitään, mutta jos se sanotaan niin kiihkeästi ja surunvoittoisesti, kuin Hidvéghy sen teki, niin silloin puhuteltu punastuu turkinkaulustaan myöten ja saa sydämentykytyksiä. Kun he olivat kahdenkesken käytävässä, sai neitonen takaisin rohkeutensa ja kysyi hiljaa:

— Te olette niin kummallinen tänään! Tahdotteko sanoa minulle jotakin?

Hidvéghy ei tahtonut sanoa mitään, tahtoihan vain sanatonna suudella häntä poskelle. Ja hän yrittikin sen tehdä, mutta pelästynyt Sárika käänsi ajoissa päätään, niin että suudelma — Jumalan kiitos! — vain hipaisi hänen korvaansa.

Seuraavana päivänä Sárika, hyvin arvaten, että Hidvéghyllá oli aikomus uudistaa eilinen yrityksensä, ei laskenut häntä niin lähelle, että napit olisivat sattuneet. Heidän erotessaan hän kuitenkin ojensi kätensä Hidvéghylle ja pyysi suloisesti hymyillen, silmät kosteina ja posket hehkuvina:

— Zoltán! Älkää olko niin hävytön!

— Mutta kun minä rakastan teitä niin hirveästi! huudahti raastuvanoikeuden notaario.

Seuraavana päivänä Sárika itkien valitti suruaan Horkaylle. Suudelmasta hän ei maininnut mitään — mitä se olisi kannattanutkaan? — mutta hän sanoi jotenkin tähän tapaan:

— Jos hän minua rakastaa, niin älköön olko hävytön, vaan puhukoon mammalle, sillä luullakseni minäkin rakastan…

Horkay sanoi:

— Tuota nuorta miestä täytyy rohkaista.

Tavallisissa oloissa ei Sárosin nuoria miehiä tarvitse rohkaista.

Feri Horkayn rohkaisutoimenpiteiden seurauksena oli, että hänen armonsa rouva Gyurkovics lähetti kotiinsa Bács-Tamásiin seuraavansisältöisen sähkösanoman:

»Viivymme vielä viikon. Sárikaa kohdannut odottamaton onni. Zoltán Hidvéghy, erittäin huomattavasta perheestä, kaksituhatta auranalaa, velaton tila romanttisine linnoineen, setänä ministeri. Tarkemmin kirjeessä.»

Samaan aikaan lähetti Zoltán Hidvéghy äidilleen, kameraaliviraston virkamiehen leskelle, seuraavan sähkösanoman:

»Kihlannut Sárikan, upporikkaan bácskalaisen suurtilallisen tyttären, ruhtinaspiispan sisarentyttären ja ainoan perillisen. Kirjeessä tarkemmin.»

(Hänen korkeutensa ruhtinaspiispa joutui Hidvéghyn hajamielisyydestä sille paikalle, joka oikeutta myöten kuului hänen pyhyydelleen Kalocsán arkkipiispalle.)

Gyurkovicsit jäivät niin muodoin vielä viikoksi Budapestiin. Koko sen ajan Hidvéghy istui alituiseen morsiamensa luona hotellissa, ja sillä aikaa kuin Gyurkovicsin nuoret herrat täyttivät veljen velvollisuutensa siten, että uudistivat kaikki, suurimmaksi osaksi kenties jo kivikaudelta periytyneet, rakastavaista morsiusparia kohtaan sopivat koirankujeet, hoiti rouva Gyurkovics järkähtämättömän sitkeästi kaitsijantointansa. Ankarasta äidillisestä valvonnasta huolimatta tapahtui kuitenkin hyvin usein, että nuoret pöydässä istuessaan, tahallinen viekkaus mielessään, ojensivat ruokavadin toisilleen vain saadakseen kosketella toistensa käsiä ja vaihtoivat juomalasejaan sellaisella johdonmukaisuudella, kuin olisi tärkeämpikin asia ollut kysymyksessä — vaihtaakseen ne taas uudelleen takaisin.

Rakkaus teki Hidvéghyn — niin ainakin väitti hänen ystävänsä Horkay — pähkähulluksi, mutta Sárikan se teki hentomieliseksi. Ennen oli tyttö terhakasti riidellyt milloin minkin vanhemman veljensä kanssa; — nyt, jos joku sanoi hänelle pahan sanan, kimmelsi hänen silmässään heti kyynel. Hän tuli omituisen lempeäksi ja haaveelliseksi. Ja sitten hänet valtasi hermostuneen rauhattomuus, pian yhtämittainen surumielisyys. Ikäänkuin ei häntä tulevaisuudessa olisi odottanutkaan rakkauden onni, vaan suuri, hirvittävä onnettomuus. Hidvéghykin kävi päivä päivältä synkkämielisemmäksi.

Horkay alkoi jo melkein surkutella heitä, mutta koetti turhaan saada heitä tunnustamaan huoliansa. Toisilleen he kuitenkin vihdoin ilmaisivat molemminpuoliset kärsimyksensä.

Se tapahtui kerran, kun rouva Gyurkovics unen uuvuttamana oli nukahtanut ja he molemmat, ikkunan komeroon hiipineinä, saivat mielensä mukaan kuiskailla.

— Missä mieluimmin asuisitte rouvana? kysyi sulhanen miettivänä.

— Ah, minulle se on yhdentekevää! sanoi Sárika nopeasti. — Siellä, missä te olette, siellä viihdyn minäkin.

— Kesällä voisimme kenties matkustaa äitinne luo pariksi viikoksi.

— Tietysti matkustamme. Äiti jo hankitsee tilaa talossa.

Hän sanoi talossa — ei enää linnassa.

Ja hän jatkoi puheluaan kodistaan, arastellen, kainosti punastuen, mutta kuitenkin keventyvin sydämin, aivan kuin olisi lopettanut rippiä. Hän repi osan kattoa, hajoitti kokonaisen ikkunarivin ja sysäsi kokoon seiniä, kunnes tuosta suurenmoisesta linnasta oli muodostunut sievä maalaistalo. Sitten hän käänsi puheensa puutarhaan. Kaunis puutarha köynnöskasvimajoineen ja keilaratoineen. Tuo kahdensadan auranalan suuruinen puutarha, josta he tanssiaisissa olivat puhuneet, ei oikeastaan ollut heidän, vaan erään kreivin, jonka tilanhoitaja heidän setänsä oli… Mutta silti he saattoivat käyskennellä puistossa, milloin vain halusivat.

Sárika vaikeni ja tarkasteli Hidvéghyn kasvojen ilmettä.

— Ohoo! Vai sillä lailla! ajatteli sulhanen itsekseen. — No, silloinhan voin minäkin huoleti räjähdyttää ilmaan esi-isieni vanhan linnan.

Sen hän tekikin heti paikalla.

— Parasta lienee, että sentään menemme teille, sillä meillä tuskin on sijaa… Äitini asuu vuokrahuoneissa, sillä tuon ennenmainitsemani linnan myi isoäitini veli jo noin neljäkymmentä vuotta sitten… Nyt polttaa siellä eräs juutalainen paloviinaa…

Hän lopetti ja huoahti helpotuksesta. Voi sun vietävä, miten hän jo olikin ruvennut halveksimaan tuota kurjaa linnaa synkkine torneineen ja uhkaavine vallituksineen! Jo viikkokausia se oli ahdistanut hänen rintaansa kuin painajainen.

Sárika tuli äkkiä hyvin iloiseksi. Hän nauroi ja sai halun ruveta leikkelemään kappaleita heidän bácskalaisesta maatilastaan. Leikkelyään hän jatkoi siksi, kunnes jäljelle jäi enää vain melkoinen pusta, yhdeksänsataa auranalaa peltomaata, mutta sittenpä heitä olikin kolmetoista sisarusta.

Hän tuli taas vakavaksi.

— Zoltán parka! Huonon kaupan teette tosiaankin naidessanne pienen morsiamenne!

Hidvéghy melkein suuttui tästä.

— Anteeksi! Pidättekö minua myötäjäismetsästäjänä? hän kysyi kylmästi.

— En — en — antakaa anteeksi! Te olette mies ja voitte työllänne elättää vielä ruokahaluisemmankin vaimon kuin minä…

Sárika nojasi onnellisena ruskeata päätään kihlattunsa olkapäähän — toisin sanoen hän olisi nojannut, ellei hänen armonsa rouva Gyurkovics juuri sillä hetkellä olisi herännyt ja erottanut nuoria rankaisevin silmänmulkauksin.

Heidän täytyi niin muodoin jättää toiseen kertaan suursukulaistensa, arkkipiispan ja ministerin saattaminen oikeaan olomuotoonsa.

Seuraavana keväänä Zoltán Hidvéghy nimitettiin kihlakunnantuomariksi. Kaksi viikkoa sen jälkeen vietettiin Bácskassa häät. Jos herra kihlakunnantuomari oli luullut, ettei hänen vaimonsa toisi mitään myötäjäisiä, niin hän peräti erehtyi. Sárika sai todella kauniin kolmenhuoneen kaluston, pianon ja täydelliset keittiövehkeet. Hän sai ihastuttavat kapiot; kuusi tusinaa nenäliinoja, yhtä monta sukkaparia, enkä tiedäkään mitä kaikkea vielä. Ja syksyllä anoppi lähetti heille koko laatikollisen aprikoosimarmeladia.