SISÄLLYS: (continued 4)

Tämänlaatuinen "yhteiskunnallinen toiminta" luo luonnottomia oloja. Avustuksen saaja tuntee sen vastaanottamisesta nöyryytystä, ja sopiipa kysyä, eikö lahjan pitäisi antajastakin tuntua alentavalta. Hyväntekeväisyys ei koskaan ole johtanut todelliseen järjestykseen. Sellainen hyväntekeväisyys, jonka tarkoituksena ei ole sen itsensä tekeminen tarpeettomaksi, ei saa aikaan mitään hyvää. Siitä tulee vain tointa toimen vuoksi ja uusi luku hyödyttömyyden aikakirjoihin.

Hyväntekeväisyys tulee tarpeettomaksi sitä mukaa kuin ihmiset, jotka näköjään ovat kykenemättömiä ansaitsemaan toimeentulonsa, erotetaan hyödyttömästä yhteiskuntaluokasta ja siirretään hyötyä tuottavaan. Olen eräässä aikaisemmassa luvussa kertonut, kuinka meidän tehtaissamme tehdyt kokeilut ovat osoittaneet, että riittävästi jaoitellussa teollisuudessa on paikkoja, joita voivat hoitaa rammat, ontuvat ja sokeat. Järkiperäisesti järjestetyn teollisuuden ei suinkaan tarvitse olla peto, joka nielee kaiken elävän ympäriltään. Missä sen luonne on sellainen, siellä se ei täytä paikkaansa ihmiskunnassa. Sekä teollisuuden piirissä että sen ulkopuolella täytyy olla tehtäviä, jotka vaativat väkevän miehen koko voiman; mutta on myöskin toisia töitä ja niitä on paljon, jotka vaativat enemmän taitavuutta kuin keskiajan parhaillakaan käsityöläisillä oli. Teollisuuden tehtävien huolellinen jaoittelu antaa yhtä hyvin vahvalle kuin taitavalle tekijälle aina tilaisuuksia käyttää voimaansa tai taitavuuttaan. Vanhassa käsityöläistyössä täytyi ammattitaitoisen käyttää runsas osa ajastaan karkeaan työhön. Se oli tuhlausta. Mutta kun siihen aikaan jokainen ammattitehtävä vaati samalta mieheltä sekä hienoa että karkeaa työntekoa, niin ei ollut mitään paikkaa sille, joka oli liian typerä voidakseen koskaan tulla taitavaksi, tai sille, jolla ei ollut tilaisuutta oppia mitään ammattia.

Ei yksikään mekaanisen työn tekijä, joka työskentelee yksinomaan käsillään, voi ansaita enempää kuin juuri sen, mikä menee hänen ylläpitoonsa. Hänelle ei jää mitään ylijäämää. On pidetty itsestään selvänä, että työmiehen vanhuutensa päivinä täytyy joutua lastensa ylläpidettäväksi tai, jos hän on lapseton, yhteisön rasitukseksi. Kaikki tämä on aivan tarpeetonta. Teollisuuden jaoittelu antaa työtilaisuuksia, joita voi käyttää hyväkseen melkein kuka tahansa. Jaoitellussa teollisuudessa on useampia paikkoja, joita sokeat voivat hoitaa, kuin sokeita on tarjolla. On enemmän paikkoja, joita rammat voivat hoitaa, kuin on rampoja. Ja jokaisessa näistä paikoista voi mies, joka puusta katsoen näyttää vain hyväntekeväisyyden suojatilta, ansaita toimeentulon, joka täysin vastaa sitä, minkä ruumiillisesti ja henkisesti hyvin varustettu työmies ansaitsee. On tuhlausta panna täysin työkykyistä miestä suorittamaan sellaista, minkä raajarikko voi tehdä yhtä hyvällä tuloksella. On kauheata tuhlausta antaa sokeain vain yhtäpäätä punoa koppia. On tuhlausta, kun annamme rangaistusvankien hakata kiviä ja nyhtää hamppua tai askartaa hyödyttömissä pikkutehtävissä.

Hyvässä johdossa olevan vankilan ei pitäisi ainoastaan kannattaa itsensä, vaan jokaisen vangin pitäisi voida ylläpitää perheensä tai, ellei hänellä sellaista ole, säästää kyllin suuren summan, joka riittää saamaan hänet taas jalkeille, kun hän lähtee vankilasta. Minä en puolusta vankilatyötä enkä orjuutta muistuttavaa vankien vuokraamista pelto- y.m. töihin. [Yhdysvaltain erinäisissä valtioissa on tapana vuokrata rangaistusvankeja yksityisille työnteettäjille. — Suom.] Se järjestelmä on sanomattoman tympäisevä. Mutta vankilat voidaan sovelluttaa yleiseen, niin hyvin jaoiteltuun tuotantojärjestelmään, että niistä tulee tuottava kokonaisuus, joka työskentelee sekä yhteisön että vankien hyväksi. Minä tiedän että on lakeja — ajattelemattomien miesten säätämiä mielettömiä lakeja — jotka ehkäisevät vankilain teollisen toiminnan mahdollisuuksia. Nämä lait hyväksyttiin n.s. työväenliikkeen vaikutuksesta. Ne eivät edistä työmiehen parasta. Niin pian kuin pidämme työtä yhteisölle tehtynä palveluksena, on jokaisessa yhteiskunnassa aina enemmän työtä tehtävänä kuin ihmisiä, jotka voivat sen tehdä.

Yleishyödytykseen järjestetty teollisuus tekee hyväntekeväisyyden tarpeettomaksi. Hyväntekeväisyys, olkoon sen vaikutin kuinka jalo tahansa, ei vahvista itseluottamusta. Meidän täytyy luottaa itseemme. Yhteiskunta voittaa siitä, että se on myrtynyt ja tyytymätön siihen mitä sillä on. Minä en tällä tarkoita tuota jokapäiväistä pikkumaista, marisevaa, kuluttavaa tyytymättömyyden laatua, vaan sitä rohkeaa, laajakatseista tyytymättömyyttä, joka uskoo että kaikki, mikä tehdään, voidaan ja pitäisi tehdä paremmin. Yleishyödytykseen järjestetty teollisuus — ja työmiehen niinkuin johtajankin täytyy tuottaa hyötyä — voi maksaa kyllin suuria palkkoja, jotta jokainen perhe voi tulla omillaan toimeen ja luottaa itseensä. Se hyväntekeväisyys, joka antaa aikaansa ja rahojaan auttaakseen maailmaa pitämään paremmin huolta itsestään, on paljon parempi kuin se, joka vain antaa almuja ja siten edistää laiskuutta. Minä olen itse kokeillut perustamalla ammattikouluja ja sairaaloita nähdäkseni, eikö tällaisia laitoksia, joita tavallisesti pidetään hyväntekeväisyyslaitoksina, voi saada seisomaan omilla jaloillaan. Ja minä olen havainnut, että se käy laatuun.

Ammattikouluja, niinkuin ne enimmäkseen on järjestetty, minä en suosi. Pojat saavat siellä vain sangen pintapuolisia tietoja eivätkä opi käyttämään hyväkseen edes näitäkään. Ammattikoulun ei pitäisi olla korkeamman teknillisen oppilaitoksen ja tavallisen koulun sekasikiö; sen pitää olla keinona opettamaan poikia tulemaan hyödyttäviksi. Jos heitä pidetään hyödyttömissä tehtävissä — valmistamassa semmoista, mikä sitten nakataan pois — ei heidän harrastuksensa pysy vireänä eivätkä he saa sitä oppia, johon heillä on oikeus. Ja tänä kouluaikanaan pojat eivät tuota mitään; koulut, elleivät ne ole hyväntekeväisyyslaitoksia, eivät tee mitään oppilaiden toimeentulon hyväksi. Ja kuitenkin sangen moni poika on semmoisen kannatuksen tarpeessa; heidän täytyy ottaa ensimmäinen työ mikä tarjoutuu. Heillä ei ole tilaisuutta valita ja hylkiä. Heidän täytyy uhrata koulutuksensa ansaitakseen elämänsä toimeentulon, eivätkä he koskaan saa kadotettua aikaa takaisin. He astuvat elämään kahle jalassa.

Kun poika näin alkaa elämän ilman mitään oppia, lisää hän vain pätevien työvoimien puutetta. Nykyinen teollisuus vaatii vissin määrän taitoa ja kelpoisuutta, jota ei saada lähtemällä koulusta varhaisella iällä eikä kauan istumalla koulupenkillä. Tosin on veistoluokkia liitetty edistysmielisempiin kouluihin nuorten harrastuksen herättämiseksi ja kätevyyden kehittämiseksi; mutta yleisesti myönnetään niiden olevan vain hätäkeinoja, ne kun ainoastaan kiihoittavat terveen pojan luomisvaistoa, sitä kuitenkaan tyydyttämättä.

Tämän tarpeen tyydyttämiseksi pojan kehitysmahdollisuuksien käyttämiseksi ja samalla hänen teollisen opetuksensa perustuksen laskemiseksi rakentavaan suuntaan — perustettiin 1916 Henry Fordin ammattikoulu. Vaikutin oli aluksi filantrooppinen. Se syntyi halusta auttaa niitä, joita olot pakottivat aikaisin eroamaan koulusta. Auttamishalu sopi hyvin yhteen sen kanssa, että tehtaalle piti hankkia ammattitaitoisia työkoneidentekijöitä. Me olemme alunpitäen noudattaneet kolmea perustavaa periaatetta: ensin, että pojan pitää saada olla poika eikä ennenaikainen, varhaiskypsä työmyyrä; toiseksi, että teoreettiset opetuksen pitää tapahtua rinnan teollisen harjoituksen kanssa; kolmanneksi, että poikiin on istutettava vastuunalaisuuden ja ylpeyden tunnetta työstänsä sen tietoisuuden nojalla, että hän jo opettelutyöllään laatii esineitä, jotka todella tulevat käytäntöön. Hän tekee vain sellaista, jolla on tunnustettu teollinen arvo. Meidän koulumme on yksityinen ja avoinna kaikille kahden- ja kahdeksantoista ikävuoden välillä oleville pojille. Se on rakennettu stipendijärjestelmälle, jokainen poika saa kouluun tullessaan vuotuisen stipendin, ensimmäiseltä vuodelta neljäsataa dollaria. Tämä kohoaa vähitellen kuuteensataan dollariin, jos hän kunnostautuu.

Luokalla ja verstaassa tehdystä työstä samoin kuin oppilaan teoreettisella ja käytännöllisellä alalla osoittamasta ahkeruudesta pidetään kirjaa. Stipendiä myöhemmin määrätessä pannaan perustaksi oppilaan osoittama ahkeruus. Stipendin lisäksi saa jokainen poika kuukausittain pienemmän summan, joka pannaan hänen säästötililleen. Tämä summa pidetään pankissa niin kauan kuin poika on koulussa, elleivät kouluviranomaiset anna hänen käyttää sitä johonkin odottamattomaan tarpeeseen.

Pulma toisensa jälkeen koulun hoitoon nähden on vähitellen ratkaistu ja parempia menetelmiä keksitty päämäärän saavuttamiseen. Alussa työskentelivät pojat kolmannen osan päivää luokalla ja kaksi kolmannesta verstaassa. Näiden jokapäiväisten keskeytysten huomattiin häiritsevän edistystä, ja nyt saavat pojat opetuksensa viikkovuoroissa — viikon luokalla ja kaksi viikkoa verstaassa. Luokilla ei kuitenkaan tapahdu keskeytystä, kukin ryhmä tulee vuoron perään viikolleen.

Opettajakunnan muodostavat parhaat saatavissa olevat kyvyt ja oppikirjoina ovat Ford-tehtaat. Ne tarjoavat enemmän apuneuvoja käytännölliselle opetukselle kuin useimmat yliopistot. Laskuopin opetuksessa käytetään todellisia, liiketoiminnastamme otettuja esimerkkejä. Pojan aivoja ei enää kiusata tuolla salaperäisellä A:lla, joka soutaa neljä kilometriä sinä aikana kuin B soutaa vain kaksi. Hän näkee asiain todellisen kulun, todelliset olot, hän oppii tekemään havaintoja. Kaupungit eivät enää ole mustia pisteitä kartalla eivätkä maanosat vain sivuja kirjassa. Tehtaan laivaukset Singaporeen, tehtaan kumminsaanti Afrikasta ja Etelä-Amerikasta näytetään hänelle ja maailma muuttuu asutuksi planeetaksi, oltuaan sitä ennen vain opettajan pulpetilla töröttävä värillinen pallo. Fysiikassa ja kemiassa ovat teolliset laitokset hänelle laboratoriona, jossa teoria muuttuu käytännöksi ja luento elämykseksi. Olettakaamme, että on selitettävä pumpun rakenne. Opettaja näyttää pumpun eri osat ja niiden toiminnan, vastaa kysymyksiin ja sitten mennään konehuoneeseen katsomaan isoa pumppua toiminnassa. Koululla on opetusvälineenä suuri, mitä ajanmukaisimmin varustettu tehdas. Pojat työskentelevät eteenpäin koneesta toiseen. He askartelevat yksinomaan sellaisten osien tai esineiden valmistamisessa, joita yhtiö tarvitsee, mutta meidän tarpeemme ovat niin monipuoliset, että luettelo niistä sisältää melkein kaiken, mikä suinkin tulee kysymykseen. Hyväksytyn työn ostaa Ford-yhtiö, hyljätty jää koulun vahingoksi.

Pisimmälle ehtineet pojat pystyvät työskentelemään niinkin tarkkojen töiden kuin mikrometrien valmistamisessa, ja he tekevät joka osan täysin ymmärtäen koneiston tarkoituksen ja johtavat aatteet. He korjaavat itse käyttämiänsä koneita; heitä opetetaan pitämään varansa liikkuessaan koneiden keskessä; heitä opetetaan valmistamaan malleja, ja näissä siisteissä, valoisissa suojissa, missä he työskentelevät opastajiensa neuvojen mukaan, he hankkivat menestyksellisen uran parhaat edellytykset.

Saatuaan päästötodistuksensa on heille aina tarjona hyväpalkkaisia paikkoja tehtaassa. Pojan yhteiskunnallista ja siveellistä käytöstä seurataan hänen huomaamattaan. Tämä valvonta ei tapahdu ollakseen minkäänlaisena pakkona, vaan rakentuu ystävälliseen harrastukseen. Poikien kotiolot ovat tarkoin tunnetut ja heidän taipumuksensa tajutut. Heitä ei yritetäkään pilata lellittelemällä. Kerran kun kaksi poikaa yritti käydä toistensa kimppuun, ei heille saarnattu tappelun turmiollisuudesta. Heitä neuvottiin sopimaan välinsä jollain paremmalla tavalla, mutta kun he, poikien tavan mukaan, pitivät tätä alkeellista tapaa parempana, saivat he nyrkkeilykäsineet ja ajettiin erääseen tehtaan nurkkaan selvittämään asiansa. Ainoana ehtona oli, että heidän oli tapeltava samalla paikalla kunnes katsoivat saaneensa kyllikseen, ja että heitä ei saisi tavata vast'edes uudessa tappelussa tehtaan ulkopuolella. Tuloksena oli lyhyt tappelu ja — pitkä ystävyys.

Poikia kohdellaan poikina; heidän parhaita poikavaistojansa innostetaan. Ja kun näkee heitä luokalla tai verstaassa, ei voi olla huomaamatta, kuinka he alkavat tuntea oppivansa vallitsemaan ympärillään olevia oloja. He tuntevat kuuluvansa ammattiinsa ja ympäristöönsä. He tuntevat, että se mitä he tekevät merkitsee jotakin, että sen tekeminen maksaa vaivan. He tekevät työtä mielellään ja innokkaasti, sillä he tietävät, että heille opetetaan asioita, joita jokainen valpas poika haluaa tietää ja joista hän kotona alati tekee kysymyksiä, joihin siellä ei kukaan voi vastata.

Koulussa, jossa aluksi oli kuusi poikaa, on nyt kaksisataa oppilasta, ja sen järjestely on niin käytännöllinen, että siihen hyvin mahtuu seitsemänkinsataa. Alussa tuotti koulu tappiota, mutta kun minulla on keppihevosena periaate, että kaikki, minkä kannattaa elää, voi ylläpitää itsensä, niin on se saanut niin kehittää työmenetelmiänsä, että se nyt kannattaa itsensä.

Meidän on onnistunut säilyttää poikien poikaluonto. Heitä opetetaan työmiehiksi, mutta he eivät unohda olla poikia. Tämä on mitä tärkeintä. He ansaitsevat 19-35 senttiä tunnissa, mikä on enemmän kuin he voisivat ansaita millä muulla työllä tahansa, jota tavallisesti tarjotaan heidän ikäisilleen pojille. Pysymällä koulussa he ovat parempana tukena kodeilleen kuin käymällä muualla työssä. Käytyään koulun läpi on heillä hyvä yleissivistys, perustus on laskettu teknilliselle kehitykselle ja he ovat siksi ammattitaitoisia työmiehiä, että he voivat saada tuloja, jotka tekevät opintojen jatkamisen heille mahdolliseksi jos niin haluavat. Ja ellei heidän mielensä pyri suuremman tietomäärän saavuttamiseen, niin he voivat ainakin ammattitaitonsa nojalla saada hyvää palkkaa missä hyvänsä. Heillä ei ole mitään pakkoa jäädä meidän tehtaisiimme; useimmat kuitenkin jäävät tietäessään, ettei missään ole tarjona sen parempia työtilaisuuksia. Me pidämme tärkeänä, että työmiehet ovat tyytyväisiä tehtäviinsä, mutta poikien ei tarvitse katsoa olevansa sidottuja. He ovat ansainneet palkan työstään eivätkä ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Tässä ei ole puhettakaan hyväntekeväisyydestä. Koulu kannattaa itsensä.

Ford-sairaalaa hoidetaan jokseenkin samaan tapaan, mutta sodan aiheuttaman keskeytyksen vuoksi — sairaala näet luovutettiin hallituksen käytettäväksi ja siitä tuli "yleinen sairaala n:o 36", jossa oli noin puolentoista tuhatta potilasta — ei työ ole edistynyt kyllin pitkälle voidakseen osoittaa lopullista tulosta. Minä en tätä sairaalaa alkanut rakentaa. Se perustettiin Detroitin yleiseksi sairaalaksi ja tarkoitus oli, että se rakennettaisiin kerätyillä rahoilla. Minä annoin osuuteni niinkuin muutkin ja rakentaminen alkoi. Mutta kauan ennen kuin ensimmäiset rakennukset olivat katon alla, olivat rahat lopussa ja minua pyydettiin merkitsemään uusia summia. Minä kieltäydyin, sillä minun mielestäni olisi hommaajain pitänyt tietää, ennenkuin työhön ryhdyttiin, paljonko rakentaminen tulisi maksamaan. Eikä tämmöinen alku herättänyt minussa suurtakaan luottamusta laitoksen vastaiseen johtoon, kun sairaala kerran valmistuisi. Minä tarjouduin kuitenkin ottamaan haltuuni koko sairaalan ja maksamaan takaisin kaikki merkityt varat. Tämä tapahtui ja työ edistyi hyvin, kunnes valtio elokuun 1 p:nä 1918 otti haltuunsa koko laitoksen. Lokakuussa 1919 siirtyi sairaala meidän haltuumme ja samana vuonna, marraskuun 10:nä, siihen otettiin ensimmäinen yksityinen potilas.

Sairaala sijaitsee Detroitin läntisen suuren bulevardin varrella ja tontti on kahdenkymmenen eekkerin (noin 8 ha:n) suuruinen, joten siinä on hyvää tilaa laajennuksille. Se on rakennettu siten, että laitoksia voidaan tarpeen mukaan suurentaa. Alkuperäisestä suunnitelmasta on tykkänään luovuttu ja me olemme koettaneet suunnitella laatuaan aivan uudenlaatuisen sairaalan sekä piirustuksiin että johtoon nähden. Rikkaita varten on olemassa monenlaisia sairaaloita. Köyhiä varten niinikään. Mutta niitä varten ei ole lainkaan sairaaloita, jotka voivat suorittaa vain vaatimattoman maksun, mutta haluavat sen joka tapauksessa maksaa, jotta eivät tuntisi vastaanottavansa almua. On pidetty itsestään selvänä, että sairaala ei voi samalla kertaa palvella yleisöä ja kannattaa itseänsä — että sen joko täytyy olla yksityisillä avustuksilla ylläpidetty laitos tai siirtyä niiden yksityisten parantolain luokkaan, jotka ovat perustetut tuottamaan rahallista voittoa. Tämän sairaalan tarkoituksena on, että se kannattaa itsensä ja tekee samalla mahdollisimman suurta hyötyä yhteiskunnalle mahdollisimman pienillä kustannuksilla ja ilman vähintäkään hyväntekeväisyyden sivumakua.

Vanhaan rakennukseen s.o. siihen, joka oli rakennettu alkuperäisen suunnitelman mukaan, oli arkkitehti laatinut yhteisiä, sairassaleja. Uusissa rakennuksissa, jotka me olemme rakennuttaneet, ei ole ainuttakaan yhteissalia. Kaikki huoneet ovat yksityisiä ja kullakin on oma kylpyhuoneensa. Huoneet — joita kussakin ryhmässä on neljäkolmatta — ovat kaikki samanlaisia suuruudeltaan, sisustukseltaan ja kalustoltaan. Ei ole mitään valikoinnin varaa. Sairaalassa ei saa olla mitään erikseen osoiteltavaa ja valittavaa. Jokainen potilas on samanarvoinen kuin kaikki muutkin.

En ole lainkaan varma ovatko sairaalat, niinkuin niitä nykyisin hoidetaan, olemassa potilaita vai lääkäreitä varten. Tiedän kyllä monen taitavan lääkärin tai kirurgin käyttävän suuren osan ajastansa hyväntekeväisyyteen, mutta en ole laisinkaan vakuutettu, että lääkärinpalkkio tulee sovittaa potilaan varallisuuden mukaan, ja epäilen vahvasti, että n.s. lääkärien ammattitoveruus — lääkärisolidariteetti — on haitaksi sekä ihmiskunnalle että lääketieteen edistykselle. Taudinmäärittely — diagnoosi — ei ole vielä ehtinyt pitkälle. En tahtoisi olla sellaisen sairaalan omistaja, jossa ei olisi ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta potilaiden hoito kohdistuu siihen, mitä he todella potevat, eikä johonkin lääkärin arvelemaan tautiin. Lääkärisolidariteetti tekee väärän diagnoosin oikaisemisen tavattoman vaikeaksi. Neuvottelemaan kutsuttu lääkäri muuttaa vain perin vastahakoisesti tai ei lainkaan, ellei hän ole aivan erikoisen tahdikas, aikaisempaa diagnoosia tai potilaan hoitoa. Ainoastaan siinä tapauksessa, että se lääkäri, joka on hänet kutsunut avukseen, on täysin yhtä mieltä hänen kanssaan, ryhdytään johonkin muutokseen, ja silloinkin se tapahtuu tavallisesti potilaan tietämättä. Tuntuu vallitsevan semmoinen käsitys että potilas, varsinkin jos hän on sairaalassa, on sen lääkärin omaisuutta, jonka käsiin hän on kerta joutunut. Tunnollinen lääkäri ei käytä potilasta hyväkseen. Vähemmän tunnollinen tekee sen. Jokaisesta lääkäristä näyttää hänen oman diagnoosinsa puoltaminen olevan yhtä tärkeätä kuin potilaan paraneminen. Me olemme sairaalassamme pyrkineet vapautumaan kaikista tällaisista totuntatavoista ja asettamaan potilaan edun kaikkein ylimmäksi. Se on sen vuoksi n.s. suljettu sairaala. Kaikki hoitajattaret ja lääkärit ovat vuosipalkalla, eikä heillä saa olla ollenkaan yksityispraktiikkaa sairaalan ulkopuolella. Lukuunottaen sairaalassa asuvat kuuluu laitoksen lääkärikuntaan yksikolmatta lääkäriä ja kirurgia. Nämä miehet on valittu mitä huolellisimmin ja heidän palkkansa antaa heille ainakin yhtä hyvät tulot kuin mitä he voisivat saada yksityispraktiikalla. Ei kenelläkään heistä ole pienintäkään yksityistuloa yhdestäkään potilaasta, eikä kukaan potilas saa olla sairaalaan kuulumattoman lääkärin hoidettavana.

Uuden potilaan vastaanottaminen on sangen mielenkiintoinen urakka. Sairaan tutkii ensin ylilääkäri ja lähettää hänet sitten edelleen tutkittavaksi kahden, kolmen tai niin monen lääkärin luo kuin katsotaan asian vaativan. Nämä tutkimukset toimitetaan aivan riippumatta siitä aiheesta, minkä vuoksi potilas tuli sairaalaan, sillä — kuten me vähitellen opimme tuntemaan — pääasiana ei ole pidettävä satunnaista vammaa, vaan potilaan yleistä terveydentilaa. Jokainen lääkäri toimittaa täydellisen tutkimuksen ja lähettää kirjallisen selostuksen ylilääkärille, saamatta tilaisuutta neuvotella tapauksesta virkatoveriensa kanssa. Vähintäin kolme, mutta joskus kuusi tai seitsemän aivan täydellistä ja ihan itsenäistä diagnoosia kertyy siten ylilääkärin käteen. Niissä on täydellinen selostus tapauksesta. Näihin varokeinoihin ryhdytään, jotta — mikäli se nykyisen tiedon puitteissa on mahdollista — saataisiin varmasti oikea diagnoosi.

Nykyään on noin kuusisataa vuodetta käytettävänä. Jokainen potilas maksaa määrätyn taksan mukaan, johon sisältyy huone, ravinto, lääkärinhoito ja sairashoito. Siihen ei tule mitään lisämaksuja. Yksityishoitajattaria ei ole. Jos tapaus vaatii enemmän hoitoa kuin yhden ryhmän hoitajattaret voivat antaa, kutsutaan ylimääräinen hoitajatar, potilaan silti tarvitsematta maksaa enempää. Tämä ei käy usein tarpeelliseksi, sillä potilaat ryhmitellään sen hoidon mukaan, jota he tulevat tarvitsemaan. Voi olla yksi hoitajatar kahta tai viittä tai seitsemää potilasta kohti. Yhdelläkään hoitajattarella ei koskaan ole enempää kuin seitsemän potilasta hoidettavana, ja erinäisten käytännöllisten järjestelyiden avulla on yhden hoitajattaren helppo hoitaa seitsemää potilasta, elleivät tapaukset ole vaikeanluontoisia. Tavallisissa sairaaloissa täytyy hoitajattarien astua monta tarpeetonta askelta. He käyttävät ajastaan enemmän kävelemiseen kuin potilaiden hoitoon. Meidän sairaalamme on suunniteltu säästämään askelia. Kukin kerros on yhtenäinen kokonaisuus ja samoin kuin olemme tehtaissa koettaneet hävittää kaiken tarpeettoman juoksun, olemme tehneet sen myöskin sairaalassa. Potilaan maksu huoneesta, hoidosta ja lääkäristä on 4 dollaria 50 senttiä päivässä. Kun sairaala laajentuu, alennetaan maksuja. Suuri leikkaus maksaa 125 dollaria. Pienemmistä leikkauksista maksetaan eri taksan mukaan. On toimeenpantu järjestely luoton myöntämiseksi asian vaatimien ehtojen mukaan. Tarkoitus on, ettei kenenkään tarvitse jäädä ilman lääkärinhoitoa senvuoksi, ettei hänellä ole varaa maksaa, mutta että sairaalaa kuitenkin hoidetaan itseään kannattavana laitoksena eikä minään hyväntekeväisyysyrityksenä. Kaikki maksut ovat lasketut siten, että sairaala kannattaa itsensä. Kustannuslaskelma on sairaalassa aivan sama kuin tehtaassa. Hinnat lasketaan niin, että laitos kannattaa, eikä enempää. Pienin palkka on 6 dollaria kahdeksantuntiselta työpäivältä. Hoitajattarilla, lääkäreillä, kaikilla on kahdeksantuntinen työpäivä.

Ei mikään viittaa siihen, että tämä kokeemme ei tulisi onnistumaan. Menestys on vain kysymystä järkevästä johdosta ja paikkansapitävistä laskelmista. Samanlaatuinen johto, joka saa tehtaan parhaiten palvelemaan päämääräänsä, sallii myöskin sairaalan täydessä määrin palvella omaa tarkoitustaan ja niin alhaisiksi laskettuihin hintoihin, että kaikkien on mahdollista niitä suorittaa. Ainoa ero tehtaan ja sairaalan kirjanpidossa on, että sairaalasta emme laske mitään voittoa; me haluamme vain että tulot vastaavat menoja ja arvonvähennystä. Tähän mennessä olemme tähän sairaalaan sijoittaneet yhdeksän miljoonaa dollaria.

Jos voimme päästä eroon hyväntekeväisyydestä, niin voidaan ne varat, jotka nyt menevät hyväntekeväisyyslaitoksiin, käyttää tuotannon edistämiseksi — valmistamaan tavaroita halvalla ja runsaasti. Ja silloin emme ainoastaan poista kuntien verotaakkaa ja vapauta yksityistä kansalaista, vaan lisäämme myöskin yleistä varallisuutta. Me jätämme nykyään yksityisen harrastuksen varaan liian paljon, jota meidän pitäisi yhteisesti tehdä yhteiseksi hyväksi. Me tarvitsemme yhteishyödytyksessä enemmän rakentavaa ajattelua. Me tarvitsemme eräänlaista yleisharjautumista taloudellisten asiain ymmärtämiseen. Keinottelevan pääoman laajalle kurotteleva kunnianhimo samoin kuin edesvastuuttoman työnteon päättömät vaatimukset johtuvat siitä, ettei tunneta elämän taloudellisia perusaatteita. Ei kukaan voi ottaa elämästä hyväkseen enempää kuin elämä tuottaa — ja kuitenkin luulee melkein jokainen voivansa vaatia enemmän. Keinotteleva pääoma vaatii enemmän; työ tahtoo enemmän; raaka-ainestuotanto tahtoo saada enemmän ja samoin ostava yleisö. Perhe tietää, ettei se voi elää yli tulojensa; sen tietävät lapsetkin. Mutta yleisö ei näytä koskaan oppivan ymmärtämään, ettei se voi elää yli tulojensa — saada enempää kuin mitä se tuottaa.

Vapautuessamme hyväntekeväisyyden tarpeesta meidän täytyy muistaa, että pelkoa eivät synnytä ainoastaan elämän taloudelliset olot, vaan myöskin tietämättömyys näistä oloista. Poistakaa pelko, niin sijalle saamme itseluottamusta. Mutta missä itseluottamusta on, siellä ei tarvita hyväntekeväisyyttä.

Pelkoa syntyy, kun panemme luottamuksemme johonkin ulkopuolella itseämme olevaan seikkaan — päällysmiehen mielisuosioon, tehtaan menestykseen tai markkinain pysyväisyyteen. Toisin sanoen: pelonalaiseksi joutuu mies, joka tunnustaa menestyksensä riippuvan ajallisista olosuhteista. Pelonalaisuus on tuloksena, jos ruumis saa vallan sielun yli. Se on tulos mielialasta, joka myöntää ihmisen olevan kohtalon orja. Moni mies pelkää yrittää mitään, ja kun tutkit syytä tähän pelkoon, havaitset, ettei se ole muuta kuin aikaisempain hairahdusten muistelemista.

Epäonnistumisen tottumus riippuu kokonaan sielullisista tekijöistä ja on pelonalaisuuden äiti. Ihmiset epäonnistuvat, kaikki epäonnistuvat — ja heidän on kokeiltava eteenpäinpääsyä; kokeneisuutta voidaan saavuttaa vain epäonnistumisen kautta. Mutta traagillista on, jos jossakin yksityiskohdassa tai jonakin kokeilukautena sattunut epäonnistuminen saa painaa mieleen epäonnistumisen tottumisen ja pelon. Tämä tottumus juurtuu ihmisiin vain silloin, kun heillä ei ole suurempaa laajanäköisyyttä. He lähtevät tekemään jotakin, joka ulottuu A:sta Ö:hön. A:n kohdalla he menettävät rohkeutensa, B:n kohdalla kompastuvat ja C:hen päästessään uskovat edessään olevan voittamattomia esteitä. Silloin he ruikuttavat olevansa voitetuita ja luopuvat koko puuhasta. He eivät anna itselleen edes tilaisuutta epäonnistumiseen, eivät anna itselleen sitä tilaisuutta että nähtäisiin, pitääkö heidän aatteensa paikkansa vai ei. He ovat vain antaneet niiden vaikeuksien, jotka seuraavat kaikenlaatuista toimintaa, masentaa heidät maahan.

On enemmän masentuneita kuin epäonnistuneita ihmisiä. Heiltä ei puutu aatteita eikä rahoja tai loistavaa lahjakkuutta tai lujaa otetta, vaan ainoastaan yksinkertaista kestävyyttä. Tämä yksinkertainen, alkeellinen alkuvoima, tämä "älä anna perään" on työn valtakunnan kruunaamaton kuningas. Ihmiset arvostelevat tapauksia hyvin väärin. He näkevät muutamien saavuttaman menestyksen ja se näyttää heistä helposti saavutetulta. Mutta he erehtyvät pahoin. Epäonnistuminen on helppoa. Menestyminen on aina vaikeaa. Mies voi epäonnistua elämän pelissä; onnistua voi hän vain panemalla vaakaan kaikki, mitä hänellä itsellään on tai mitä hän itse on. Tämä se usein tekee menestyksen niin kurjaksi, kun sitä ei saavuteta hyödyllisten ja ylevien päämäärien vuoksi.

Kun mies elää alituisessa teollisuusmaailman virtausvaihteluiden pelossa, pitäisi hänen muuttaa elämänsä niin, että hän tulee siitä riippumattomaksi. Maakamarahan on aina olemassa ja maanviljelyksessä työskentelee nyt vähemmän ihmisiä kuin milloinkaan ennen. Jos mies elää alituisessa pelossa, että hänen työnantajansa suosio vaihtuu, niin on hänen koetettava vapautua riippuvaisuudestaan työnantajaan. Hänellä on aina valta ruveta omaksi miehekseen. Hänestä ehkä tulee köyhempi isäntä kuin se, jonka hän jättää, hänen voittonsa ovat paljoa pienemmät, mutta hän vapautuu ainaisesta pelostaan, ja se on monen rahan- ja aseman-uhrauksen veroinen voitto. Vielä parempi on miehelle, että itse kohottaa itsensä ja nousee mittansa yläpuolelle vapauttamalla itsensä kaikesta pelosta niissä oloissa, joissa hänen jokapäiväinen elämänsä liikkuu. Tulkaa vapaaksi ihmiseksi siinä, missä ensin annoitte perään pelosta! Voittakaa taistelunne siinä, missä sen menetitte. Ja te tulette näkemään, että vaikka ulkopuolellanne oli paljon, mikä ei ollut oikein, niin oli teissä itsessänne vielä enemmän, mikä ei ollut oikein. Siitä opitte, että se väärä, mikä teissä on, tärvelee sen oikeankin, mikä on ulkopuolellanne.

Mies on kuitenkin luomakunnan ylväin olento. Mitä tapahtuneekin, hän on aina mies. Liike-elämä joutukoon huomenna ahdinkoon — hän on kuitenkin mies. Hän menee muuttuneiden olojen läpi niinkuin läpi lämpövaihteluiden — pysyen aina miehenä. Kun hän vain antaa tämän ajatuksen uudestaan syntyä itsessään, niin se avaa kaivospaikkoja ja voimalähteitä hänen sisäisessä olennossaan. Mitään varmuutta ei ole muualla kuin hänessä itsessään. Mitään rikkautta ei ole muualla kuin hänessä itsessään. Pelosta vapautuminen on avain varmuuteen ja sisäiseen rikkauteen.

Karaiskoon jokainen amerikkalainen itsensä veltostumista vastaan. Amerikkalaisten täytyy nousta velttoutta vastaan. Se on unijuomaa. Nouskaa ylös ja astukaa esiin; antakaa velttojen ja saamattomien turvautua hyväntekeväisyyteen.

XVII luku.

RAUTATIET.

Sattuvimman esimerkin siitä, kuinka liikeyritys saattaa eksyä yleishyödyttävästä tehtävästään, antavat meidän maassamme rautatiet. Meillä on rautatiepulma, ja paljon koulutettua ajatusta ja paljon mielipiteidenvaihtoa on käytetty tämän pulman ratkaisemiseksi. Kaikki ovat tyytymättömiä rautateihin. Yleisö on tyytymätön sen vuoksi, että niin henkilö- kuin tavaraliikennemaksut ovat liian suuret. Rautateiden palveluksessa olevat ovat tyytymättömiä senvuoksi, että heidän palkkansa on liian pieni ja heidän työaikansa liian pitkä. Rautateiden omistajat ovat tyytymättömiä senvuoksi, että rautateihin sijoitetut pääomat heidän mielestään eivät tuota riittävää voittoa. [Yhdysvalloissa samoin kuin Englannissa ja monessa muussa maassa rautatielinjat ovat yksityisten yhtiöiden omaisuutta. — Suom.] Mutta jos rautatietoimi on hyvin hoidettu, pitäisi kaikkien, jotka ovat sen kanssa kosketuksissa, olla tyytyväisiä. Jos rautatietoimi ei auta yleisöä, palveluskuntaa ja omistajia parempaan asemaan, niin täytyy siinä tavassa, millä tätä yritystä on hoidettu, olla jotakin aivan nurinpäistä.

Tarkoitukseni ei lainkaan ole esiintyä auktoriteettina rautatieasioissa. Sillä alalla on epäilemättä auktoriteetteja, mutta miehen tietomäärällä jossakin asiassa on arvoa vain sikäli kuin hän tätä tietoansa käyttää. Jos se tapa, millä Amerikan rautatiet nykyään palvelevat yleisöä, on kootun ammattitaidon tulos, täytyy minun sanoa, että tämän ammattitaidon käyttämistä en voi paljoakaan kunnioittaa. En epäile vähääkään, etteivätkö rautateiden toimeenpanevat johtajat, ne miehet, jotka todella suorittavat työn, ole täysin pystyviä hoitamaan maan rautateitä kaikkien tyytyväisyydeksi, mutta toisaalta olen myöskin vakuutettu siitä, että olosuhteiden sarja on tehnyt näille toimeenpaneville johtajille johtotoimen miltei mahdottomaksi. Ja siinä onkin syy enimpiin epäkohtiin. Niiden miesten, jotka todella tuntevat asiansa, ei ole sallittu johtaa rautateitä.

Eräässä edellisessä luvussa huomautettiin, mitä vaaroja johtuu ajattelemattomasta lainaamisesta. On itsestään selvää että mies, joka peittääkseen johdossa sattuneita virheitä voi helposti saada lainoja, ennemmin ottaa lainan kuin korjaa erehdyksiä. Meidän rautateittemme johtajien on ollut pakko lainata, sillä rautateiden alusta saakka eivät he ole olleet vapaita toiminnassaan. Rautatien johtavana kätenä ei ole ollut rautatiemies, vaan pankkimies. Kun rautatieosakkeet olivat korkeassa kurssissa, oli suurempia voittoja saatavissa antamalla ulos ohligatsioneja ja keinottelemalla näillä papereilla, kuin huolehtimalla yleisön eduista. Sangen pieni murto-osa rautateiden voittovaroista on palautettu takaisin liikeyritykseen sen kunnossapidon ja velkojen kuoletusten muodossa. Kun puhdas voitto saatiin taitavalla johdolla siksi suureksi, että osakkeista voitiin maksaa suurta osinkoa, käyttivät sisemmän renkaan keinottelijat, jotka määräsivät rautateiden käyttövaroja koskevan menettelyn, näitä osinkoja osakkeiden pörssiarvon kohottamiseen voidakseen myydä niitä korkeammasta hinnasta ja lisäpääoman hankkimiseen obligatsioneja antamalla. Kun tulot laskivat tai niitä painettiin keinotekoisesti alas, ostivat keinottelijat osakkeet takaisin ja odottivat uutta kurssinnousua myydäkseen ne uudelleen. Amerikassa on tuskin ainoatakaan rautatietä, joka ei olisi ollut vararikkovalvonnan alaisena yhtä tai useampia kertoja sen vuoksi, että rahakeinottelijat laskivat liikkeelle kuormittain rautateiden vakuutta vastaan annettuja arvopapereita, kunnes yritykseen oli kasattuna niin paljon nimellistä liikepääomaa, että se luhistui kokoon. Sitten he hankkivat itselleen vaikutusvaltaa vararikon suorituksessa, ansaitsivat rahoja herkkäuskoisten obligatsioninomistajain kustannuksella, ja sitten alkoi peli uudelleen.

Pankkimiehen luonnollinen liittolainen on lakimies. Sellaiset temput, joita rautatiemaailmassa tapahtui, tarvitsivat lainopillisen asiantuntemuksen tukea. Yhtä vähän kuin pankkimiehet, tietävät lakimiehetkään mitään liikeasioista ja vielä vähemmän he ymmärtävät, miten yleisöä on palveltava. He kuvittelevat, että yritys on hyvin hoidettu, jos sen onnistuu pysyä laillisuuden rajoissa tai jos lakia voidaan niin muuttaa tai tulkita kuin hetken tilanteelle on otollista. He elävät pykälien varassa. Pankkimiehet riistivät toimeenpanevilta johtajilta rahainhoitoa koskevan ratkaisuvallan. He ottivat lakimiehiä valvomaan, että lakeja rikottaisiin ainoastaan kaikkein lainmukaisimmalla tavalla, ja siten syntyi rautatiehallintoihin mahtavia lainopillisia toimistoja. Sen sijaan, että olisi toimittu terveen järjen ja olojen vaatimusten mukaan, pantiin jokainen rautatie toimimaan neuvonantajain lausuntojen mukaan. Sepitettiin sääntöjä järjestön joka yksityiskohtaa varten. Lisäksi tuli kokonainen lainsäädäntövyöry sekä liittohallituksen että yksityisten valtioiden puolelta, niin että rautatiet nykyään ovat kiedotut oikeaan sotkuisten ohjeiden ja lakisäännösten verkkoon. Kun raha- ja lakimiehet olivat kampeamassa liikeyrityksen sisäpuolella ja kaikenlaiset valtionkomissionit sen ulkopuolella, niin ei toimeenpanevalle johtajalle jäänyt juuri mitään toimivaltaa jäljelle. Siinä on rautateiden pulmakohta. Lailla ei voi johtaa liikeyritystä.

Meillä oli, ryhtyessämme käyttämään Detroitin—Toledon —Irontonin-rautatietä, yllinkyllin tilaisuutta havaita, mitä merkitsee irtipääseminen pankki- ja lakimiesten lamauttavasta vaikutuksesta. Me ostimme tämän rautatien, koska sen oikeus vapaaseen liikenteeseen ehkäisi meitä suorittamasta erinäisiä töitä River Rougessa. Emme ostaneet sitä sijoittaaksemme siihen rahojamme, emme myöskään miksikään lisäkkeeksi teollisuuslaitoksiimme emmekä siksi, että sillä oli strateegista arvoa. Vasta sen jälkeen kuin olimme sen ostaneet, kävi sen suunnattoman edullinen asema kaikille ilmeiseksi. Tämä ei kuitenkaan kuulu asiaan. Me ostimme rautatien senvuoksi, että se ehkäisi meidän suunnitelmiamme. Mutta kun kerran olimme sen ostaneet, oli meidän myöskin tehtävä siitä jotakin. Ainoa, mitä saatoimme tehdä, oli, että käsittelimme sitä hyödyttävänä yrityksenä samojen periaatteiden mukaan, joita noudatamme liikkeemme kaikissa muissa haaroissa. Me emme ole ryhtyneet sen suhteen mihinkään erinomaisiin toimiin, ja kuitenkin tuli rautatiestä esikuva, joka osoittaa, miten kaikkia rautateitä olisi hoidettava.

Sovittamalla periaatetta suurimman tarkoituksenmukaisuuden saavuttamisesta pienimmillä kustannuksilla olemme todellakin saaneet radan tulot nousemaan yli menojen, mikä tällä radalla oli kerrassaan tavaton ilmiö. On väitetty että meidän toimeenpanemamme muutokset — ja muistakaa että ne olivat vain seikkoja, jotka koskivat meidän jokapäiväistä työtämme — olivat aivan mullistavia ja rautateiden käytössä siihen saakka tuntemattomia. Mikäli minä käsitän, ei ero meidän pikku ratamme ja suurten rautateiden välillä tunnu kovin suurelta. Me olemme omassa työssämme aina havainneet, että jos periaatteemme vain ovat oikeat, ei merkitse mitään, millaisessa mittakaavassa niitä sovelletaan. Ne periaatteet, jotka johtavat meitä suuressa Highland Parkin tehtaassamme, tuntuvat antavan yhtä hyviä tuloksia jokaisessa uudessa yrityksessä, jonka panemme käyntiin. Emme ole koskaan huomanneet mitään erotusta syntyvän siitä, kerrottiinko se, minkä teimme, viidellä vai viidelläsadalla. Joka tapauksessa kuuluu laajuus vain kertomataulun piiriin.

Detroitin —Toledon—Irontonin-rautatie järjesteltiin uudelleen parikymmentä vuotta sitten ja en sitten aina muutaman vuoden väliajan jälkeen ollut uuden järjestelyn alaisena. Viimeinen toisinjärjestely tapahtui 1914. Sota ja valtion toimeenpanema rautateiden valvonta keskeytti toisinjärjestelyjen sarjan. Rautatiellä on raiteita 343 mailia ynnä 52 mailia sivuratoja sekä liikenneoikeus 45 maililla muita ratoja. Detroitista rata kulkee melkein suoraan etelään Irontoniin Ohio-virran varrelle, siten luoden vientimahdollisuuksia Länsi-Virginian hiilivarastoille. Se leikkaa useimpia suurista valtaradoista ja sen pitäisi liikekannalta katsoen olla kannattava rata. Ja se on kannattanut. Ainakin se tuntuu kannattaneen pankkimiehiä. Vuonna 1913 oli jokaista ratamailia kohden kiinnitetty pääomaa 105,000 dollaria, mikä summa seuraavan hallintokauden aikana saarnamiesten laskuun alennettiin 47,000 dollariin. Kuinka paljon pääomaa tämän rautatien vakuutta vastaan kaikkiaan on hankittu, on minulle tuntematonta. Mutta sen tiedän, että viranomaiset arvioivat obligatsioninomistajain saamiset siinä lähes viideksi miljoonaksi dollariksi — juuri siksi määräksi, minkä me maksoimme koko rautatiestä. Me annoimme liikkeelläolevista hypoteekkiobligatsioneista kuusikymmentä senttiä dollarilta, vaikka niiden kurssi juuri vähää ennen meidän ostoamme oli kolmen- ja neljänkymmenen sentin välillä. Kantaosakkeista maksoimme dollarin ja etuoikeusosakkeista viisi — mikä hinta näytti aika runsaalta, kun ottaa huomioon, että obligatsioneista ei koskaan oltu voitu maksaa yhtään korkoa ja osinkojen toivo osakkeista oli ylen kaukainen. Rautatien liikkuvana kalustona oli noin seitsemänkymmentä veturia, seitsemänkolmatta henkilövaunua ja noin kaksituhatta kahdeksansataa tavaravaunua. Koko tämä kalusto oli kurjassa kunnossa ja suuri osa aivan käyttökelvotonta. Kaikki rakennukset olivat likaisia, maalaamattomia ja kaikin tavoin rappeutuneita. Rata ei ollut aivan pelkkä ruosteraide, mutta ei myöskään rautatie. Korjauspajoissa oli liika runsaasti väkeä ja liika vähän koneita. Melkein poikkeuksetta hoidettiin kaikkea, mikä liikkeeseen kuului, mahdollisimman tuhlaavaisesti. Ja kuitenkin oli olemassa laaja hallintovirasto ja tietenkin lainopillinen osasto. Yksin tämä osasto maksoi yhtiölle lähes kahdeksantoista tuhatta dollaria kuukaudessa.

Me otimme rautatien haltuumme maaliskuussa 1921. Aloimme heti sovelluttaa siihen niitä periaatteita, jotka teollisuudessa olimme havainneet hyödyllisiksi. Detroitissa ollut hallintokonttori suljettiin ja koko johto annettiin yhden miehen käsiin, joka sai osalleen puolet eräästä rahtikonttorin pulpetista. Lakimiesosasto sai mennä samaa tietä kuin hallitus. Ei ollut vähintäkään syytä antaa juridiikalle niin suurta tilaa rautatienhallinnossa. Meidän väkemme oli pian järjestänyt kaikki ulkonaolevat saatavat, joista muutamat olivat olleet järjestämättä vuosikausia. Kaikki uudet maksut suoritetaan oitis ja ihan asiallisella pohjalla, joten menomme oikeusavustuksesta harvoin nousee yli kahdensadan dollarin kuussa. Kaikki tarpeeton kirjanpito ja virastosaivartelu poistettiin ja rautatien palkkauslistoille jäi 2,700 henkilöstä jälelle 1,650.

Tavallisen menettelymme mukaisesti poistettiin kaikki arvonimet ja toimistot, joita laissa ei ollut säädetty. Rautateillä tavallinen järjestely on kankea ja kömpelö: jokaisen sanan pitää kulkea määrättyä virkamieslinjaa pitkin eikä kenenkään virkamiehen asiana ole ryhtyä mihinkään toimeen ilman päällikkönsä nimenomaista käskyä. Aikaisin eräänä aamuna tulin radalle ja näin erästä radalta suistunutta junaa auttamaan varustetun veturin seisovan höyry päällä ja miehet sisällä ja kaikki valmiina lähtemään liikkeelle. Puoli tuntia oli "odotettu määräystä". Me läksimme matkaan ja ehdimme selvittää raiteiltasuistumisen ennenkuin määräys tuli; tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin käsitys mieskohtaisesta vastuunalaisuudesta ei vielä ollut syöpynyt mieliin. Ei ollut aivan helppo saada miehiä vieroitetuksi odottelemasta "määräystä"; alussa pelkäsi palveluskunta panna tikkua ristiin omalla vastuullaan. Mutta vähitellen tuntui uusi järjestys alkavan miellyttää, ja nyttemmin ei kukaan tunne olevansa rajoitettu määrättyihin tehtäviin. Jokainen saa maksun kahdeksan tunnin päivätyöstä ja vaatimus on, että hän näinä kahdeksana tuntina todella tekee työtä. Jos hän on veturinkuljettaja ja tuo junansa perille neljässä tunnissa, saa hän seuraavina neljänä tuntina palvella vaununpuhdistajana, jarrumiehenä tai mitä tehtävää sattuu olemaan käsillä. Jos joku mies tekee enemmän kuin kahdeksan tuntia, niin hän ei saa maksua yliajasta, vaan saa vähentää tämän yliajan seuraavasta työpäivästä tai säästää sen saadakseen kokonaisen vapaapäivän täydellä palkalla. Meidän kahdeksantuntinen päivämme on todella kahdeksan työtunnin päivä eikä mikään laskuyksikkö palkanmaksua varten.

Alin palkka on kuusi dollaria päivässä. Meillä ei ole ollenkaan ylimääräistä miehistöä. Me olemme supistaneet henkilökuntaa konttoreissa, työpajoissa ja linjalla. Eräässä työpajassa suorittaa nyt kaksikymmentä miestä enemmän työtä kuin yhdeksänkuudetta ennen. Joku aika sitten oli muuan työjoukkueemme, johon kuului päällysmies ja viisitoista miestä, työssä erään rinnakkaisradan varrella, missä nelikymmenmiehinen joukko oli ihan samanlaisessa korjaus- ja hiekoitustyössä. Viidessä päivässä ehti meidän joukkueemme suorittaa korjauksia kolmen sähkölennätinpatsaan väliä pitemmän matkan kuin tuo toinen joukko!

Osto-osastolla oli ennen kuusi henkilöä; nyt suorittaa koko työn yksi. Detroitin hallintotoimistoissa oli niitä 123. Sitäpaitsi oli toimistoissa Springfieldissä 60 ja Jacksonissa 133. Kaiken sen työn, minkä nämä yhteensä tekivät, suorittaa nyt 64.

Linjaa pannaan parhaillaan kuntoon. Melkein koko linjalle on pantu uudet ratapölkyt ja monen mailin matkalla on uudet raiteet. Vetureja ja vaunuja korjataan omissa työpajoissamme vähäisillä kustannuksilla. Entiset vara-ainekset havaittiin laadultaan kehnoiksi ja käyttökelvottomiksi; hankkimalla parempaa tavaraa ja ottamalla varteen, ettei mitään tuhlata, me säästämme rahaa. Työmiehemme tuntuvat aivan mielellään auttavan säästämisessä; he eivät heitä pois mitään, millä voi olla käytäntöä. Jos kysymme joltakin mieheltä, mitä hän voi säästää veturissa, vastaa hän näyttämällä listan, johon on merkitty mitä kaikkea on säästetty. Me emme pane liikkeelle suuria rahasummia — ei senttiäkään rataan. Siihen saa käyttää ainoastaan sen omia tuloja. Se on meidän taloudenhoitomme periaate.

Me vaadimme, että junat saapuvat perille ja aina täsmällisesti. Ja niin ne tekevät. Tavarankuljetukseen tarvittavaa aikaa on supistettu kaksi kolmasosaa. Sivuraiteella oleva vaunu ei ole enää vain paikallaan seisova vaunu. Se on suuri kysymysmerkki — jonkun täytyy tietää, minkä vuoksi se on siellä. Ennen vei tavaravaunun saanti Philadelphiaan tai New Yorkiin tavallisesti kahdeksan tai yhdeksän päivää; nyt se käy kolmessa ja puolessa. Järjestely alkaa tuntua.

Mikä on tuloksena? Meidän hallintomme kymmenen ensimmäistä kuukautta tuotti puhdasta tuloa 887,596 dollaria, kun tulos vastaavana aikana vuonna 1920 oli vaillinkia 1.097.265 dollaria, ja lisäksi on huomattava, että liiketilannetta pidettiin parempana vuonna 1920 kuin 1921. Numerot puhuvat puolestaan.

On koetettu monella tavalla selittää, mitenkä tappio saattoi niin helposti muuttua voitoksi. Minä saan kuulla, että se kaikki riippuu siitä, että Fordin teollisuuslaitosten tuotteet nyt kuljetetaan meidän rautatiellämme. Vaikka olisimme siirtäneet sinne kaikki kuljetuksemme, niin ei se voisi selittää, miksi rautatien omat kustannukset ovat niin paljon pienemmät kuin ne ennen olivat. Me lähetämme tietenkin niin paljon kuin voimme tavaraamme omalla rautatiellämme, mutta syy tähän on vain se, että meitä siellä palvellaan parhaiten. Vuosikausia olimme koettaneet kuljetuksissamme käyttää tätä meille niin mukavaa tietä, mutta sen hitaan toiminnan vuoksi emme koskaan voineet käyttää sitä erin suuressa määrässä. Emme milloinkaan voineet laskea saavamme tavarankuljetusta suoritetuksi vähemmässä ajassa kuin viidessä tai kuudessa viikossa; osaksi se sitoi suuria rahamääriä kiinni ja osaksi häiriytyi tuotantomme ohjelma. Ei ollut mitään syytä, miksi ei rautatiellä itsellään olisi ollut varmaa työsuunnitelmaa. Mutta sellaista sillä vain ei ollut. Kysymys hankinta-ajasta tuli lainopilliseksi asiaksi, jota täytyi käsitellä oikeustietä, siis ei kauppakannalta. Me pidämme hankinnan viipymistä todistuksena kykenemättömyydestä, joka vaatii viipymätöntä tutkimista. Se on liikemieskanta. Kuinka voi kukaan olla niin välinpitämätön edustaan, että antaa kysymyksen kelvollisuudestaan joutua oikeuden ratkaistavaksi?

Rautatieyhtiöitä on yhtä mittaa mennyt nurin ja, jos Detroitin—Toledon—Irontonin-rautatien aikaisempi hallinto on ominaista muillekin, niin ei ole mitään järjellistä syytä, miksi ne eivät menisikin nurin. Ylen monia rautateitä johdetaan pankeista käsin eikä käytännön miesten konttoreista, ja niiden hoidon periaate, koko näkökanta, jolta sitä katsotaan, on rahakantainen — ei kulkulaitoksen, vaan rahamaailman etua silmälläpitäen. Luhistuminen johtui yksinkertaisesti siitä, että rautateitä on otettu huomioon paljoa enemmän tekijöinä arvopaperipörsseissä kuin kansan tarpeiden palvelijana. Vanhentuneita menetelmiä on säilytetty, uudistuksia kartettu ja aaterikkaita miehiä estetty pääsemästä vaikuttaviin asemiin.

Tulisiko miljardilla dollarilla apu näihin epäkohtiin? Ei, miljardi dollaria tekisi vain vaikeudet miljardin dollarin verran pahemmaksi. Miljardin tarkoitus on näet vain ikuistuttaa nykyiset menetelmät rautateiden hallinnossa, ja juuri näistä menetelmistä riippuu, että rautatievaikeuksia ylimalkaan on olemassa.

Me kärsimme nyt niiden törkeiden erehdysten seurauksista, joita tehtiin monta vuotta sitten, jolloin rautatieliikenteen alussa kansaa tarvitsi opettaa käyttämään sitä, samoin kuin sitä myöhemmin oli opetettava puhelimen käyttöön. Kun uusien rautateiden oli taloudellisen toimeentulonsa vuoksi hankittava rahoja, ja kun pääomanhankinta rautateitä varten alkoi juuri taloudellisen historiamme sekasortoisimpana aikana, käytettiin menettelytapoja, jotka kaavoiksi vahvistettuina ovat aina näihin saakka surullisesti vaikuttaneet rautatiemaailman työhön. Rautateiden ensimmäisiä tekoja oli kaikkien muiden liikennemenetelmien tukahduttaminen. Suurenmoista kanavoimissuunnitelmaa oli ryhdytty toteuttamaan tässä maassa ja kanavaharrastus oli korkeimmillaan. Mutta rautatieyhtiöt ostivat kanavayritykset ja antoivat kanavain kasvaa umpeen ja täyttyä kaikkinaisella ruhkalla. Kaikkialla itä- ja monin paikoin keskisissä länsi valtioissa voimme nähdä jäännöksiä tästä sisävesiteiden verkosta. Nyt pannaan niitä jälleen kuntoon niin ripeästi kuin suinkin ja saatetaan yhteyteen toistensa kanssa. Monet viralliset ja yksityiset komiteat ovat loihtineet ajatuksiimme täydellisen vesitiejärjestelmän, joka hyödyttää maan kaikkia osia, ja heidän lujaan uskoon perustuvat sitkeät ponnistuksensa tulevat ilmeisesti menestymään. Tämän tärkeän työn hidastuttaminen oli yksi niitä vahinkoja, joita rautatieliikkeen syntyminen tuotti maallemme.

Samanlaista vahinkoa tuotti sekin järjestelmä, jonka tarkoituksena oli kuljettaa tavaroita rautateillä niin pitkiä matkoja kuin mahdollista. Mitä tällä tarkoitetaan, on hyvin tunnettua jokaiselle, joka on ottanut selkoa niistä paljastuksista, jotka meillä johtivat asettamaan valtioidenvälisen kaupan järjestelykomitean. Oli aika, jolloin rautatieliikennettä ei käsitetty matkustavan, tavaraa tuottavan tai kauppaa käyvän yleisön palvelemiseksi — jolloin rautatie piti itseään jonkinlaisena uutena Moolokina ja vaati uhreja tältä yleisöltä. Liikemaailmaa kohdeltiin ikäänkuin se olisi ollut olemassa vain rautateitä varten. Tänä kierona aikana ei hyvän rautatiepolitiikan mukaan sopinut kuljettaa tavaraa lyhyintä tietä lastaus- ja määräpaikan välillä, vaan se oli pidettävä pyörimässä mahdollisimman pitkä aika, pantava kiertämään ympäri pisintä mahdollista tietä, jotta mahdollisimman monet yhteistoiminnassa olevat radat saisivat kukin osansa rahdista. Yleisö sai mukautua menettämään rahaa ja aikaa. Tätä pidettiin aikanaan hyvänä rautatiepolitiikkana. Eikä siitä vielä tänäkään päivänä ole tykkänään luovuttu.

Muuan taloudellisessa elämässämme tapahtunut suuri muutos, joka oli osittain johtunut tästä rautatiepolitiikasta, oli erinäisten toiminnanhaarojen keskittäminen, johon ei ryhdytty senvuoksi, että se olisi ollut tarpeellinen tai edistänyt kansan yleistä vaurautta, vaan siksi, että se muun muassa antoi rautateille kahta vertaa enemmän työtä. Ajatelkaamme kahta suurta tarveainetta: lihaa ja viljaa. Kun katselemme suurten teurastamoiden julkaisemista kartoista, miltä seuduilta karja tuodaan, ja kun sitten muistamme että tämä karja, sittenkun se on muutettu lihaksi, viedään taas samoja rautateitä myöten samoille paikoille, mistä se tuli, niin saamme luoduksi jonkin verran valoa kuljetusongelmaan ja lihanhintoihin. — Entä sitten vilja. Jokainen sanomalehti-ilmoitusten lukija tietää, missä meidän maamme suuret jauhomyllyt sijaitsevat, ja hän tietää arvattavasti myöskin, että ne paikat eivät suinkaan ole niillä seuduilla, missä kaikki Yhdysvaltain vilja kasvaa. Uskomattomia jyvämääriä, tuhansia vaunulasteja raahataan tarpeettomasti pitkiä teitä ja viedään sitten, jauhoiksi jalostettuina, samoja pitkiä teitä takaisin samoihin valtioihin ja alueille, missä vilja kasvoi — ilman että moinen rautateiden rasitus vähintäkään hyödyttäisi viljaa kasvattaneita seutuja tai ketään muutakaan, paitsi viljamonopolin anastaneita myllyjä ja rautateitä. Jälkimmäiset voivat aina saada runsaasti kuljettamista tarvitsematta laisinkaan hyödyttää maata; ne voivat aina hankkia itselleen juuri tällaista tarpeetonta tointa. Lihan ja viljan, ehkäpä myöskin puuvillan kuljetuskustannukset voitaisiin alentaa puoleen, jos nämä tavarat lähetettäisiin valmiiksi jalostetussa muodossa tuotantopaikoilta. Jos hiilikaivosyritys, joka murtaa hiilensä Pennsylvaniassa, lähettäisi sen rautateitse Michiganiin tai Wisconsiniin saadakseen sen välpätyksi ja sitten tuottaisi sen takaisin Pennsylvaniaan siellä käytettäväksi, ei se olisi juuri järjettömämpää kuin elävän karjan kuljettaminen Teksasista Chicagoon teurastettavaksi ja tuotettavaksi lihana takaisin Teksasiin, tai viljan kuljettaminen Kansasista Minnesotaan jauhettavaksi ja lähetettäväksi jauhoina takaisin Kansasiin. Se voi olla hyvä kauppatoimi rautateille; mutta se on huono kauppatoimi liikemaailmalle. Kuljetusongelman sotkuisimpia solmuja, johon vain liian harva kiinnittää huomiota, on tämä ainesten hyödytön raahaaminen paikasta toiseen. Jos sen sijaan harkittaisiin, miten rautatiet saataisiin vapautetuiksi turhista kuljetuksista, kykenisimme ehkä paremmin kuin uskommekaan tyydyttämään maan todellista kulkuneuvojen tarvetta.

Sellaista tavaraa kuin esimerkiksi kivihiili täytyy ehdottomasti kuljettaa paikasta, missä sitä on, sellaiseen paikkaan, missä sitä tarvitaan. Sama on laita teollisuuden tarveainesten; ne täytyy kuljettaa sieltä, minne luonto on niitä koonnut, sellaiseen paikkaan, missä on ihmisiä tarjona niiden jalostamista varten. Ja kun kaikkia tarvittavia raaka-aineita harvoin on saatavissa vain rajoitetulta alalta, täytyy olla käytettävänä tuntuva määrä kuljetusneuvoja niiden siirtämiseksi teollisuuskeskukseen. Hiili tulee yhtäältä, kupari toisaalta, rauta kolmannelta, puu neljänneltä — kaikki ne on tuotava yhteen.

Mutta missä vain on mahdollista, tulisi karttaa liikaa keskittämistä. Jättiläismyllyjen asemesta me tarvitsisimme suuren joukon pikkumyllyjä siellä täällä viljaatuottavilla seuduilla. Kaikkialla, missä se käy laatuun, pitäisi sen alueen, mistä raaka-aines saadaan, olla myöskin sen jalostuspaikkana. Vilja pitäisi jauhaa sillä seudulla, missä se on kasvanut. Sianhoitoa harjoittavan seutukunnan ei pitäisi lähettää markkinoille sikoja, vaan kinkkua, silavaa ja muuta sianlihaa. Puuvillatehtaiden tulisi olla puuvillaviljelysten lähistöllä. — Tässä kaikessa ei ole mitään mullistavaa; tavallaan se on taantumuksellinen ajatus. Se ei esitä mitään uutta, vaan päinvastoin hyvinkin vanhaa. Sellaista oli maamme talous, ennenkuin olimme ottaneet tavaksi kuljettaa kaikkea muutamia tuhansia kilometrejä ympäri maata ja rasittaa kuluttajaa suurilla kuljetuskustannuksilla. Meidän yhdyskuntiemme pitäisi enemmän tulla toimeen omillaan. Niiden ei pitäisi kovin suuressa määrässä olla riippuvaisia rautatielähetyksistä. Tuotannostaan pitäisi niiden ensin täyttää omat tarpeensa ja lähettää kauppaan vain ylijäämä. Mutta kuinka ne saattavat niin toimia, ellei niillä ole tarvittavia varoja hankkia itselleen raaka-aineita, kuten viljaa ja karjaa, ja valmistaa niistä käyttöaineita? Ellei yksityinen yritteliäisyys hanki varoja, voidaan ne aina saada kokoon maanviljelijäin yhteistoiminnalla. Suurin nykyaikaista maanviljelijää kohtaava vääryys on, että vaikka hän on suurin tuottaja, hänet estetään olemasta samalla suurin kauppamies — hänen kun on pakko myydä niille muutamille, jotka tekevät hänen tuotteistaan kauppatavaroita. Jos hän voisi muuttaa viljansa jauhoksi, karjansa lihaksi ja sikansa kinkuksi ja silavaksi, niin hän ei ainoastaan itse saisi koko voittoa elinkeinostaan, vaan auttaisi naapuriyhdyskuntiakin pääsemään vähemmän riippuvaisiksi rautateiden vaatimuksista, samalla kertaa kuin hän edistäisi sitä kulkulaitosten parannusta, joka olisi seurauksena näiden vapauttamisesta kuljettamasta hänen jalostamatonta tavaraansa. Sellainen muutos ei ainoastaan olisi järkevä ja mahdollinen, vaan lopulta se tulee välttämättömäksi. Ja se on useilla seuduilla jo käynnissä. Mutta vaikuttaakseen täysin tehokkaasti kulkulaitokseen ja elinkustannuksiin täytyy sen saada paljoa suurempi laajuus ja tulla sovelletuksi useampiin tavararyhmiin.

Luonnon tasoitusmenetelmiin kuuluu menestyksen riistäminen sellaisilta liikkeiltä, jotka eivät palvele yhteistä hyvää.

Meille oli ollut mahdollista Detroitin—Toledon—Irontonin-rautatiellä supistaa menoja ja laajentaa käyttöä tavallisten liikeperiaatteittemme mukaisesti. Me päätimme senvuoksi alentaa erinäisiä rahtimaksuja, mutta valtioidenvälinen kauppakomissioni kieltäytyi sitä hyväksymästä! Mitäpä silloin maksaa vaivaa puhua rautateistä liikekannalta? Tai yleishyödytyksestä?

XVIII luku.

MINKÄ MITÄKIN.

Laajanäköisyydessä ja ymmärryksen joustavuudessa ei kukaan voita Thomas A. Edisonia. Minä näin hänet monta vuotta sitten, kun työskentelin Edison-yhtiössä Detroitissa — se oli kai vuoden 1887 paikoilla. Yleinen sähkömiesten kokous pidettiin Atlantic Cityssä, ja siellä puhui Edison johtavana miehenä sähkötieteen alalla. Minä puuhailin silloin bensiinimoottoriani ja melkein kaikki ihmiset, lukuunottaen kaikki toverini sähköyhtiössä, olivat nähneet vaivaa selittäessään minulle, että bensiinimoottoriin pantu aika oli hukkaanheitettyä — tulevaisuuden voimalähde oli sähkö. Sellaiset selitykset eivät olleet tehonneet minuun vähääkään. Minä jatkoin puuhaani itsepäisesti. Mutta kun nyt olin samassa huoneessa Edisonin kanssa, pisti päähäni ottaa selkoa, pitikö sähköalan mestari sähköä tulevaisuuden ainoana voimalähteenä. Kun Edison oli lopettanut esitelmänsä, onnistui minun todellakin saada puhella hänen kanssaan hetken kahdenkesken. Minä kerroin hänelle, mitä askartelin. Hän oli heti kiintynyt asiaan.

Hän on kiintynyt jokaiseen uuden tiedon etsintään. Ja silloin kysyin häneltä, luuliko hän öljymoottorilla olevan tulevaisuutta. Hän vastasi jokseenkin tähän tapaan:

"Tiettävästi. Jokaisella kevyellä moottorilla, jossa on monta hevosvoimaa ja joka on itsesiirtyvä, on suuri tulevaisuus. Minkäänlainen käyttövoima ei milloinkaan riitä yksinänsä suorittamaan kaikkea työtä maailmassa. Me emme tiedä vielä, mitä kaikkea sähkö voi, mutta en minä sentään oleta sitä kaikkivoivaksi. Jatkakaa te vain moottorianne. Jos voitte saavuttaa päämääränne, on teillä minun nähdäkseni suuri tulevaisuus."

Tämä on Edisonille ominaista. Hän oli keskushenkilö silloin vielä nuoressa ja uskonvarmassa sähköteollisuudessa. Rivimiehet eivät voineet sähkölle ajatella mitään menestyksellistä kilpailijaa, mutta heidän johtajansa näki kristallinkirkkaasti, että yksi ainoa voima ei voisi suorittaa kaikkea työtä maan päällä. Minä arvelen, että senvuoksi hän juuri olikin johtaja.

Sellainen oli ensimmäinen kohtaamiseni Edisonin kanssa. Minä näin hänet sitten vasta monta vuotta myöhemmin kun moottorimme jo oli täydellistetty ja valmistettavana suuressa mittakaavassa. Hän muisti sangen hyvin ensi kohtauksemme. Sitten olemme usein tavanneet. Hän on lähimpiä ystäviäni ja me olemme vaihtaneet paljon ajatuksia.

Hänen tietonsa ovat miltei rajattomat. Hän harrastaa kaikkia ajateltavia aineita eikä tunnusta mitään rajoitusta. Hän uskoo kaiken olevan mahdollista. Ja samalla kertaa hän seisoo tukevalla maankamaralla. Hän kulkee eteenpäin askel askelelta. "Mahdoton" on hänestä vain ilmaisumuoto sille, jota toimeenpannaksemme meillä ei vielä ole riittäviä tietoja. Hän tietää, että mikäli laajennamme tietoamme, sikäli saamme valtaa mahdottoman voittamiseen. Se on järjellinen tapa toteuttaa "mahdotonta". Järjetön tapa on yrittää, näkemättä ensin vaivaa tarvittavan tiedon hankkimisesta. Maailma tulee vielä kuulemaan paljon enemmän Edisonista. Hän on vasta matkalla mahtinsa huipulle. Hän on mies, joka tulee näyttämään meille, mitä kemia todellakin voi. Sillä hän on todellinen tiedemies, joka pitää alituisesti etsimäänsä tietoa työaseena, jolla maailmaa on vietävä eteenpäin. Hän ei kuulu niihin tiedemiehiin, jotka vain keräävät tietoa aivoihinsa ja tekevät päästänsä museon. Edison on varmaankin maailman suurin tiedemies. Luulisin melkein, että hän samalla on maailman huonoin liikemies. Hän on miltei tykkänään tietämätön kaikesta, mikä koskee rahaa.

John Burroughs kuuluu myöskin niihin, joiden ystävyyden luen itselleni kunniaksi. Minäkin pidän linnuista. Rakastan ulkoilmaelämää. Käyskentelen mielelläni metsissä ja niityillä ja hyppelen aitojen yli. Meillä on viisisataa lintupönttöä tilallamme. Me nimitämme niitä lintuhotelleiksi ja yhdessä niistä, "Pontchartrainin hotellissa" — räystäspääskypöntössä — on kuusikahdeksatta eri pesää. Koko talven riippuu ruokaa sisältäviä teräslanka vasuja puissa ja meillä on iso allas, missä vesi estetään jäätymästä sähkölämmitteen avulla. Kesät talvet löytävät linnut ruokaa, vettä ja suojaa; varpuspyydykset ehkäisevät sisäänmurtoja. Me olemme haudottaneet fasaaneja ja viiriäisiä hautomakojeissa ja sitten sähköllä kypsyttäneet munat. Meillä on jos jonkinlaisia pönttöjä ja pesiä. Varpuset, jotka suuressa määrässä väärinkäyttävät vierasvaraisuutta, vaativat kiinteitä pesiä, jotka eivät heilu tuulessa; peukaloiset pitävät enemmän keinuvista pesistä. Sentähden sommittelimme peukaloispesiä joustaville terässuikaleille, joita tuulenpuuskat heiluttelivat. Peukaloiset pitivät tuumasta, varpuset eivät sitä hyväksyneet, ja siten olemme hankkineet peukaloisille rauhan. Kesällä annamme kirsikoiden jäädä puihin ja hyötymansikoiden maahan, ja minä luulen, että meillä vierailee useampia erilajisia lintuja kuin missään muualla pohjoisvaltioissa. Niin arveli John Burroughs, ja kerran, kun hän vieraili meillä, hän tapasi linnun, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Noin kymmenen vuotta sitten tuotimme ulkomailta suuren joukon lintuja — keltasirkkuja, peipposia, viherpeippoja, hamppuvarpusia, härkäpeipposia, punatulkkuja, närhiä ja kiuruja — kaikkiaan noin viisisataa. Ne viihtyivät jonkun aikaa meillä, mutta missä ne nyt ovat, en tiedä. En toiste enää tuota lintuja. Niillä pitää olla oikeus elää, missä itse tahtovat.

Linnut ovat kaikkein parhaita tovereita. Me tarvitsemme niitä niiden kauneuden vuoksi ja seuraksemme, ja me tarvitsemme niitä myöskin siitä puhtaasti taloudellisesta syystä, että ne hävittävät vahingollisia hyönteisiä. Ainoan kerran, jolloin olen käyttänyt Ford-järjestöä vaikuttaakseni lainsäädäntöön, tapahtui se lintujen hyväksi. Weeks Mc Leanin lintulaki, joka turvaa muuttolinnuillemme suojapaikat, oli jäänyt kongressiin makaamaan kaikesta päättäen kuollakseen luonnollisen kuoleman. Sen lähimmät harrastajat eivät voineet saada kansanedustajain harrastusta heräämään. Linnut eivät äänestä. Me otimme ajaaksemme asiaa ja kehoitimme jokaista kuudestatuhannesta asiamiehestämme sähköttämään piirinsä kongressiedustajalle. Alkoi näyttää siltä kuin linnuilla ehkä sentään olisi äänioikeus; laki hyväksyttiin. Muuten ei järjestöämme ole koskaan käytetty mihinkään valtiolliseen tarkoitukseen. Me myönnämme jokaiselle palkkalaisellemme vapauden noudattaa omaa vakaumustaan.

Palaan takaisin John Burroughsiin. Tietysti tunsin hänet nimeltä ja olin lukenut melkein kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, mutta en koskaan ollut ajatellut tavata häntä, kunnes hän muutamia vuosia sitten rupesi katselemaan karsaasti nykyajan edistystä. Hän kammoi rahaa ja ennen kaikkea sitä valtaa, jonka raha antaa häikäilemättömille ihmisille raiskata mielin määrin ihanaa luontoa. Hän joutui tuntemaan vastenmielisyyttä sitä toimintaa vastaan, joka luo rahaa. Hän paheksui tehtaiden ja rautateiden kolinaa. Hän asettui vastustamaan teollisia edistysaskeleita ja julisti, että automobiili tulee tappamaan rakkauden luontoon. Minun mielipiteeni olivat aivan päinvastaiset. Minusta hän oli antanut mielialojensa johtaa itsensä ihan harhaan ja senvuoksi lähetin hänelle auton pyytäen, että hän koettelisi sitä ja tutkisi, voisiko se opettaa häntä paremmin tuntemaan luontoa. Tuo automobiili — ja kesti aikaa, ennenkuin hän oppi sitä itse hoitamaan — käänsi aivan nurin hänen entiset näkökantansa. Hän havaitsi, että hän sen avulla saattoi nähdä paljoa enemmän, ja siitä lähtien, kuin hän oli saanut sen, teki hän sillä useimmat linturetkensä. Hän huomasi, että kun hänen ennen oli täytynyt pysytellä muutaman mailin piirissä, oli nyt koko seutu hänen ulottuvillaan.

Sama auto se oli alkuna meidän ystävyyteemme, joka kasvoi lujaksi ja kauniiksi. Ei kukaan voinut olla tuntematta tulevansa paremmaksi seurustelusta John Burroughsin kanssa. Hän ei ollut luonnontieteilijä ammatiltaan, mutta hän ei silti antanut tunteen korvata tunnollista tutkimusta. On helppoa luonnon helmassa antautua tunteelle, mutta yhtä vaikeaa on saada selville totuus linnusta tutkimalla mekaanista ongelmaa. Mutta John Burroughs teki sen, ja siitä johtuivat ne tavattoman oikeat havainnot, jotka hän on pannut kirjaan. Mikäli hän ylimalkaan saattoi käydä kärsimättömäksi, harmistui hän niihin miehiin, jotka eivät olleet tunnollisia tarkatessaan luonnon elämää. Jos asia lainkaan oli sen arvoinen, että siitä kirjoitettiin, niin oli se myöskin sen arvoinen, että siitä otettiin selko sen itsensä vuoksi. John Burroughs rakasti luontoa ensi sijassa sen itsensä vuoksi; hänelle se oli paljon enemmän kuin ammattikirjoittajan aineistoa. Hän rakasti sitä kauan ennenkuin hän oli sitä kirjallisesti käsitellyt.

Vanhemmilla päivillään hänestä tuli filosofi. Hänen filosofiansa ei ollut niin paljo luonnonfilosofiaa kuin luonnollista filosofiaa — metsien rauhallisessa hengessä eläneen miehen pitkiä, tyveniä ajatuksia. Hän ei ollut pakana eikä panteisti; mutta hän ei tehnyt suurta eroa luonnon ja ihmisluonnon eikä ihmisluonnon ja jumalallisen luonnon välillä. John Burroughs eli tervettä elämää. Hänellä oli onni saada kodikseen sama talo, jossa hän oli syntynyt. Pitkät vuodet hän oli viettänyt ympäristössä, joka oli kaikin puolin omiaan kasvattamaan sieluntyvenyyttä. Hän rakasti metsiä ja hän opetti pölyaivoisia kaupunkilaisiakin rakastamaan niitä — hän opasti heitä omaan raikkaaseen näkemykseensä. Hän ei milloinkaan ansainnut paljon enempää kuin jokapäiväisen leipänsä. Hän olisi kukaties voinut tehdä sen, mutta se ei ollut hänen pyrkimyksensä. Samoin kuin erästä toista amerikkalaista luonnontutkijaa olisi häntä voinut nimittää linnunpesien ja metsäpolkujen tarkastajaksi. Se työ ei tietenkään tuota dollareita ja senttejä.

Kun hän oli sivuuttanut seitsemänkymmenen iän, muutti hän mielipidettä teollisuudesta. Ehkä minulla oli jotakin osaa siihen. Hän tuli havaitsemaan, ettei koko maailma voinut elää etsimällä linnunpesiä. Yhteen aikaan elämässään oli hän nyreissään kaikelle nykyaikaiselle edistykselle, varsinkin jos siihen liittyi hiilensavua ja liikennemelua. Siinä hän lähenteli kirjailija-asennetta. Wordsworth ei voinut sietää rautateitä ja Thoreau välitti näkevänsä enemmän maaseudusta kulkiessaan jalkaisin. Kenties joku samanlainen vaikutelma oli joksikin aikaa saanut John Burroughsin vastustamaan teollisuuden edistystä. Mutta vain joksikin aikaa. Hän oivalsi vähitellen, että hänelle oli edullista, että toisten maku kulki toisia ratoja, samoin kuin maailmalle oli edullista, että hänen makunsa kulki omiaan. Tuskinhan on voitu havaita minkäänlaista kehitystä lintujen pesänrakennustavassa siitä saakka kuin luonnonhavainnolta on kirjaanpantu, mutta tuskinpa siinä oli syytä ihmisille halveksia nykyisiä terveydellisiä koteja luola-asuntoihin verrattuina. Osa John Burroughsin tervettä järkeä ilmeni siinä hän ei aristellut muuttaa mielipiteitään. Hän jumaloi luontoa, mutta ei antanut luonnon eksyttää itseään harhaan. Vähitellen hän oppi arvostamaan ja hyväksymään nykyajan keksintöjä, mutta vaikka tämä sinänsä on kylläkin huomattavaa, niin jää se varjoon sen rinnalla, että tämä käänne tapahtui vielä sen jälkeen kuin hän oli täyttänyt seitsemänkymmentä vuotta. John Burroughs ei ollut koskaan liian vanha muuttumaan. Hän kasvoi viimeiseen saakka. Mies, joka on niin kangistunut, että on menettänyt muuttumiskyvyn, on jo kuollut. Hautaus on sen jälkeen vain syrjäseikka.

Nimi, jota hän useimmin mainitsi, oli Emersonin. Hän ei ainoastaan osannut ulkoa Emersonia kirjailijana, hän tunsi myöskin perinpohjin Emersonin hengen. Hän perehdytti minut Emersoniin. Hän sukeltautui Emersoniin siinä määrässä, että hän yhteen aikaan ajatteli niinkuin tämä, jopa käytti samaa sanontatapaakin. Hän löysi sittemmin oman tiensä, joka sopi hänelle paremmin.

John Burroughsin kuolemaa ei samenna suru. Kun vilja on kellervä ja kypsä elonkorjuunpäivänä, ja maamiehellä on kiire sitomaan sitä lyhteisiin, silloin ei ole surua viljasta. Se on kypsynyt ja elänyt elämänsä juoksun — niin oli myöskin John Burroughs; hänen kuolemansa ei ollut kukistumista, se oli kypsyneisyyttä ja elonkorjuuta. Hän teki työtä melkein loppuun saakka. Hän askarteli mietelmissä, jotka ulottuivat toiselle rannalle. Hänet haudattiin rakastamansa luonnon keskelle neljäntenäyhdeksättä syntymäpäivänään. Tämä luonto on pysyvä sellaisena kuin hän sitä rakasti.

John Burroughs, Edison ja minä teimme Harvey S. Firestonen kanssa useita retkeilyjä, antautuen oikein kiertolaiselämään. Me matkasimme autokaravaaneissa ja nukuimme yöt teltoissa. Kerrankin vaelsimme tällä tavoin kuin mikäkin mustalaisjoukko yli Adirondack-vuorten, toisen kerran eteläänpäin Alleghany-vuorten kautta. Meillä oli hyvin hauskaa — ainoa haitta oli, että retkeilymme alkoivat herättää liian suurta huomiota.

* * * * *

Minä olen nykyään suurempi sodan vihollinen kuin milloinkaan ja luulen, että maailman kansoilla on selvillä — vaikka niiden valtiomiehet eivät ole saavuttaneet samaa ymmärrystä — että sodat eivät milloinkaan voi ratkaista mitään. Sotaa saamme syyttää siitä, että maailman järjestynyt ja hedelmällinen toiminta on tullut siksi mitä se nyt on — sekasortoa, vailla kaikkea kiinteyttä ja yhteyttä. Tietysti tuo sota muutamille ihmisille rikkautta; toiset se syöksee köyhyyteen. Mutta rikastuneet eivät ole niitä miehiä, jotka todella ovat taistelleet tai tehneet ansiokasta työtä rintaman takana. Isänmaanystävä ei ansaitse sodasta. Joka todella rakastaa maataan, sen olisi mahdotonta ansaita hyötyä sodasta — toisten elämän uhrauksesta. Vasta kun sotamies ansaitsee sotimisesta, vasta kun äidit ansaitsevat siitä, että vihkivät poikansa kuolemaan, — vasta silloin ansaitkoon kansalainen rahaa siitä, että hankkii maalleen keinoja itsenäisyytensä pelastamiseen.

Jos sotia jatkuu, on kunniallisen liikemiehen yhä vaikeampi pitää sotaa laillisena keinona hankkia suuria ja nopeita liikevoittoja. Sotarikkaudet menettävät joka päivä ihmisten arvonantoa. Itse voitonhimokin joutuu kerran epäröimään ja karttamaan asettumasta sen valtavan halveksumisen ja inhon alaiseksi, joka kohtaa "hyödystäjää". Elinkeinonharjoittajain tulisi puoltaa rauhaa, sillä rauha on elinkeinoelämän paras turva. Onko muuten keksintökyky milloinkaan ollut niin vähän tuottoisa kuin juuri sodan aikana?

Puolueeton tutkimus viime sodasta, sen edellytyksistä ja tuloksista tulisi tekemään epäilemättömäksi, että on olemassa ryhmä miehiä, joilla on laajalle ulottuva määräysvalta, ryhmä, joka haluaa pysyä tuntemattomana eikä etsi virkoja tai ulkonaisia vallan merkkejä, joka ei kuulu mihinkään kansaan, vaan on kosmopoliittinen — mahti, joka käyttää jokaista hallitusta, jokaista laajalle levinnyttä liikejärjestöä, jokaista julkisuuden puhetorvea, jokaista mahdollisuutta vaikuttaa kansan mielialaan herättääkseen maailmassa paniikkitunnelmaa ja sillä tavoin kaapatakseen itselleen vielä suurempaa valtaa ihmisten yli. Ammattipelurien vanha tavallinen temppu oli huutaa "poliisi!", kun rahoja oli kasautunut pöydälle, ja sitten paniikin aikana siepata rahat ja pimitä. Maailmassa on mahti, joka huutaa "sota!", ja joka kansojen hämmennyksen aikana, keskellä niitä rajattomia uhrauksia, joita ihmiset tekevät rauhan ja turvallisuuden hyväksi, sieppaa itselleen paniikin kokoonsaaman saaliin.

Me emme saa unohtaa, että vaikka me voitimmekin sotilaallisessa yhteenotossa, niin ei maailman siltä ole vielä onnistunut saavuttaa täydellistä voittoa sodan sytyttäjistä. Meidän tulee muistaa, että sota on keinotekoinen onnettomuus ja että se toimeenpannaan määrätyn tekniikan mukaan. Sotasuunnitelma laaditaan yhtä selvien ohjeiden mukaan kuin mikä tahansa suunnitelma jotain muuta tarkoitusta varten. Ensin muokataan kansojen mieliala. Taitavilla tempuilla herätetään epäluuloja ja kohdistetaan ne sitä kansaa kohtaan, jonka kanssa halutaan sotaa. Tehkää kansa epäluuloiseksi, tehkää sitten toinenkin kansa epäluuloiseksi. Tähän tarvitaan vain pari asiamiestä, joilla on hiukan taitoa eikä hiukkaakaan omaatuntoa, sanomalehdistö, jonka edut kiedotaan yhteen niiden etujen kanssa, joita sodan tulee edistää. Sitten ei "ilmeistä vihollistekoa" tarvitse kauan odottaa. Tämän ilmeisen vihollisteon aikaansaanti ei ole konstikaan, kun kerran kahden kansan viha on saatu puhalletuksi oikeaan vireeseen.

Kaikissa maissa oli niitä, jotka mielihyvin näkivät maailmansodan alkavan ja olivat pahoillaan, kun se loppui. Satoja omaisuuksia Amerikassa on peruisin kansalaissodasta; tuhansia uusia omaisuuksia on maailmansota luonut. Ei kukaan voi kieltää, etteikö sota ole hyötyisää niille, joita senlaatuinen raha miellyttää. Sota on yhtä suuressa määrässä rahan kuin veren hornanjuhlaa.

Jos tekisimme itsellemme selväksi, mikä kansan todellinen suuruus on, niin emme niin helposti antaisi johtaa itseämme sotaan. Kaupan laajuus ei tee kansaa suureksi. Yksityisten omaisuuksien syntyminen on yhtä vähän kuin yksinvallan syntyminen kansan suuruutta. Ei se myöskään ole maataviljelevän väestön siirtymistä teollisuuteen. Maa tulee suureksi, kun sen varoja ja väestön kuntoa viisaasti käyttämällä omaisuus jakaantuu kohtuuden mukaisesti kansan laajojen kerrosten kesken.

Ulkomaankauppa tarjoaa ylen runsaasti pettymyksiä. Meidän tulisi toivoa jokaiselle kansalle mahdollisimman suuressa määrässä sille itselleen riittävää tuotantoa. Sen sijaan, että koettaisimme pitää vieraita maita riippuvina meistä ja meidän tuotteistamme, on meidän toivottava, että ne itse oppivat tuotantomenetelmät ja rakentavat lujasti muuratun sivistyksensä. Kun jokainen maa oppii tuottamaan niitä tavaroita, joiden tuottamiseen sillä on edellytyksiä, niin saavutamme kaupalle tukevan perustan: me pääsemme hankkimaan toinen toisillemme kukin omia erikoistuotteitamme, jolloin ei mikään kilpailu voi tulla kysymykseen. Pohjoinen lauhkea vyöhyke ei voi milloinkaan kilpailla kuuman vyöhykkeen kanssa troopillisista tuotteista. Meidän maamme ei koskaan voi kilpailla itämaiden kanssa teen tuotannosta tai kuuman vyöhykkeen maiden kanssa kumin saannista.

Verrattain suuri osa ulkomaankauppaamme perustuu ulkomaisten ostajiemme takapajullaoloon. Itsekkäisyys saattaisi meitä yrittämään ylläpitää tätä takapajuisuutta. Ihmisrakkaus sitävastoin kehoittaisi meitä auttamaan kehittymättömiä kansoja itse hoitamaan omat tarpeensa. Esimerkiksi voimme ottaa Meksikon. Olemme kuulleet puhuttavan paljon Meksikon "kehittämisestä". Pitäisi puhua "nylkemisestä". Kun sen runsaita luonnonrikkauksia käytetään lisäämään vierasten kapitalistien omaisuuksia, niin kysymys ei ole kehittämisestä, vaan pikemminkin ryöstämisestä. Meksikoa on mahdoton kehittää kehittämättä ensin itse meksikolaista. Mutta kuinka paljon huomiota onkaan Meksikon koko ulkomaisen "kehittämisen" aikana kiinnitetty siihen kehitykseen, jota kansa itse saattaisi tarvita? Meksikolaista työmiestä on pidetty vain ulkomaisten kehittäjäin polttoaineena. Ulkomaankauppa on edistänyt hänen alentamistaan.

Lyhytnäköiset ihmiset pelkäävät tällaisia ajatuksia. He kysyvät:

"Kuinka silloin ulkomaankauppamme kävisi?"

Kun Afrikan asukkaat alkavat itse viljellä puuvillaa, kun Venäjän asukkaat itse valmistavat maanviljelyskoneensa ja Kiinan asujamet alkavat itse valmistaa mitä tarvitsevat, niin tapahtuu tietenkin muutos — mutta kuvitteleeko todella kukaan vähänkin ajatteleva ihminen, että maailmassa voi kauan jatkua nykyistä oloa, jolloin muutamat harvat kansat varustavat koko maailman sen tarpeilla? Täytyy ottaa huomioon maailma sellaisena, miksi se muuttuu, kun sivistys on yleisesti levinnyt, kun jokainen kansa on oppinut pitämään huolen itsestään.

Kun kansa alkaa käydä hermostuneeksi ulkomaankaupastaan, on se tavallisesti riippuvainen muista kansoista raaka-aineiden saantiin nähden ja tekee oman väestönsä tehtaiden rehuksi, luo erikoisen rikkaiden luokan ja lyö omat kaikkein lähimpänä olevat tehtävänsä laimin. Täällä on meillä Yhdysvalloissa aivan tarpeeksi tehtävää oman maamme kehittämisessä, jotta meidän pitkään aikaan tarvitsisi pälyillä ulkomaankauppaa. Maanviljelyksemme voi täyttää tarpeemme tätä työtä suorittaessamme ja meillä on riittävästi rahaa saattaaksemme sen perille. Voiko ajatella mitään sen naurettavampaa kuin että Yhdysvallat olisivat toimettomina sen vuoksi, että Japani tai Ranska tai joku muu maa ei ole lähettänyt meille tilauksia, kun edessämme on sata vuotta kestävä työ oman maamme kehittämiseksi?

Kauppa alkoi yleishyödyttämisenä. Ihmiset antoivat liikamäärästään niille, joilta puuttui. Viljaa kasvattava kansa vei sitä sellaiseen maahan, joka ei ollut viljaatuottava. Metsien asukkaat veivät puita puuttomalle tasangolle. Viinimaa vei hedelmiä kylmiin pohjoisiin seutuihin. Laidunmaan väki toi lihaa heinättömille maille. Tämä kaikki oli yleishyödytystä. Kun kaikki maailman kansat ovat kehittyneet itse-elätyksen kannalle, palautuu kauppa taas tälle pohjalle. Liike-elämä muuttuu taas hyödytykseksi. Kilpailua ei tule enää olemaan, sillä ei ole perustaa, mihin rakentua. Eri kansat tulevat kehittämään itselleen taituruuden, joka takaa niille jonkinlaisen monopolin eikä synnytä kilpailua. Alusta saakka on kukin rotu osoittanut erikoisia taipumuksia: yksi hallitsemiseen, toinen asutukseen, kolmas merenkulkuun, muutamat taiteisiin ja musiikkiin, toiset taas maanviljelykseen, liiketoimintaan ja niin edespäin. Lincoln selitti, että Amerikan kansa ei voi pysyä puoleksi vapaana, puoleksi orjuutettuna. Ihmiskunta ei voi pysyä puoleksi riistäjinä, puoleksi riistettyinä. Kunis tulemme yhdellä haavaa ostajiksi ja myyjiksi, samalla kertaa tuottajiksi ja kuluttajiksi emmekä käytä syntyvää ylijäämää voitoksemme vaan lähimmäistemme hyödytykseksi, sinis ei sotkuisiin oloihimme tule selvyyttä.

Ranskalla on antaa maailmalle arvoja, joita mikään kilpailu ei voisilta riistää. Samoin Italialla. Samoin Venäjällä. Samoin Etelä-Amerikan valtioilla. Samoin Japanilla. Samoin Englannilla. Samoin Yhdysvalloilla. Jota pikemmin me palaamme luonnolliseen erikoistumiseen ja luovumme nykyisestä järjestelmästämme: "kukin siepatkoon itsellensä, minkä voi", sitä pikemmin voimme päästä kansainväliseen itseluottamukseen ja kansainväliseen rauhaan. Yritys monopolisoida maailmankauppaa voi edistää sotien syntymistä. Se ei voi edistää kansojen vaurautta. Kerran tulevat kansainväliset pankkimiehetkin sen ymmärtämään.

Minun on ollut mahdoton löytää minkäänlaisia oikeutettuja syitä maailmansodan syttymiseen. Se näyttää kehkeytyneen hyvin sotkuisesta tilanteesta, jonka suureksi osaksi olivat luoneet sellaiset miehet, jotka katsoivat voivansa hyötyä sodasta. Vuonna 1916 saamieni tietojen nojalla uskoin, että jotkut sotivista kansoista halusivat rauhaa ja pitivät jotakin tointa rauhan hyväksi suotavana. Siinä toivossa, että asianlaita tosiaan oli näin, kustansin retkikunnan Tukholmaan sittemmin niin sanotulla "rauhanlaivalla". En kadu yritystäni. Se seikka, että se epäonnistui, ei ole minusta ratkaiseva todistus siitä, että ajatus ei olisi ollut yrittämisen arvoinen. Me opimme aina enemmän harhaotteistamme kuin onnistumisista. Se, mitä siitä retkestä opin, vastasi täysin siihen uhrattua aikaa ja rahaa. En tiedä, olivatko saamani tiedot oikeita vai harhaanjohtavia. Se on minulle samantekevä. Mutta sen uskon, että kaikki ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, että maailman tila olisi nyt parempi, jos olisi ollut mahdollista saada sota loppumaan 1916.

Sillä voiton saaminen näännytti voittajat ja puolustus näännytti voitetut. Ei kukaan saanut vähintäkään etua, kunniallista tai kunniatonta, sodasta. Kun Yhdysvallat menivät mukaan, toivoin siitä vihdoinkin tulevan sodan, joka lopettaisi kaikki sodat, mutta nyt tiedän, että sodat pystyvät yhtä vähän lopettamaan sotia kuin hirmutulipalo tekee loppua vastaisista tulenvaaroista. Kun meidän maamme otti osaa sotaan, oli jokaisen kansalaisen velvollisuus tehdä voitavansa saattaaksemme perille sen, mihin olimme ryhtyneet. Minusta on sodanvastustajan velvollisuutena vastustaa sotaan ryhtymistä aina siihen hetkeen saakka, jolloin sodanjulistus on tapahtunut.

Vastenmielisyyteni sotaa vastaan ei johdu pacifistisista eikä "ei mitään vastarintaa"-mielipiteistä. Saattaa olla, että sivistyksemme nykyään on siinä tilassa, että erinäisistä kansainvälisistä kysymyksistä ei voida keskustella; on mahdollista, että ne täytyy alistaa taistelun ratkaistavaksi. Mutta taistelu ei koskaan ratkaise kysymystä. Sen ainoana tehtävänä on sellaisen mielialan aikaansaaminen asianomaisissa, että se pakottaa heidät keskustelemaan siitä, mistä he ryhtyivät taistelemaan.

Kun Amerikka kerran oli yhtynyt sotaan, asetettiin koko Ford-järjestö hallituksen käytettäväksi. Me olimme aina sodanjulistamishetkeen saakka kieltäytyneet vastaanottamasta tilauksia ulkomaisilta sotaakäyviltä. Tuotannon tasaisen kulun häiritseminen muulloin kuin aivan välttämättömässä hätätilassa on aivan vastoin meidän liikeperiaatteitamme. Jommankumman puolen auttaminen sodassa, jossa meidän maamme ei ole osallisena, on vastoin inhimillisiä periaatteitamme. Näitä periaatteita ei käynyt enää noudattaminen, kun Yhdysvallat olivat ryhtyneet sotaan. Meidän tehtaamme työskentelivät huhtikuusta 1917 marraskuuhun 1918 käytännöllisesti sanoen yksinomaan hallitusta varten. Tietenkin valmistimme automobiileja ja koneosia ja kuorma-autoja ja ambulanssivaunuja tavalliseen tuotantoomme kuuluvina, mutta me valmistimme sitäpaitsi monia muita esineitä, jotka olivat meille ainakin osittain uutuuksia. Me valmistimme 2,5 ja 6 tonnin kuorma-autoja. Me teimme "Liberty-autoja" suuren määrän, lentokoneiden silintereitä, 1,55 ja 4,7 mm napalastoja. Me valmistimme kuulokojeita, teräskypäreitä (sekä Highland Parkissa että Philadelphiassa) ja sukellusalusten-ahdistajia, ja me kokeilimme panssarilevyillä, kompensaattoreilla ja sotilaspanssareilla. Me rakensimme erikoisia työpajoja sukellusalusten-ahdistajia varten River Rougen alueelle. Nämä alukset olivat 204 jalkaa pitkät, teräksestä, ja niiden valmistamisen ehtoihin kuului, että se ei saanut haitata minkään muun sotatilauksen suorittamista, mutta piti kuitenkin olla nopeasti tehty. Suunnitelman oli laatinut meriministeriö. Ensi sijassa vaadittiin, että ne vastaisivat tarkoitustaan, toiseksi, että ne tehtäisiin ripeästi ja halvalla. Niitä käytettiin potkurinakseliin kiinnitetyillä höyryturbiineilla. Polttoaineena oli raakaöljy. Minä tarjouduin joulukuun 22 p:nä 1917 rakentamaan alukset laivastolle. Neuvottelut päätettiin tammikuun 15 p:nä 1918, jolloin meriministeriö esitti välikirjan Ford-yhtiölle. Ensimmäinen valmis sukellusalustenahdistaja laskettiin vesille kesäkuun 11:nä. Me valmistimme sekä alukset että koneet, ja koneita lukuunottamatta ei rakenteessa ollut ainoatakaan liitettä tai valssattua rautapalkkia. Me pusersimme koko kehän teräslevystä. Ne rakennettiin sisällä. Neljässä kuukaudessa rakensimme River Rougeen noin 500 metriä pitkän, 115 metriä leveän ja 30 metriä korkean rakennuksen, joka peitti yli kolmenkymmenen eekkerin alan. Näitä aluksia eivät rakentaneet laivastoninsinöörit. Ne tehtiin yksinkertaisesti siten, että me sovellutimme tuotantoperiaatteitamme uuteen tuotteeseen.

Heti aselevon tehtyä luovuimme sodasta ja siirryimme rauhaan.

* * * * *

Kelvollinen on se mies, joka voi jotakin suorittaa, ja hänen kykynsä suorittaa jotakin riippuu siitä, mitä hänellä on sisässään, ja se taas siitä, mistä hän lähti ja mitä teki sitä kartuttaakseen ja hallitakseen.

Sivistynyt ei ole se, joka on harjoittanut muistinsa säilyttämään joitakin historiallisia vuosilukuja; sivistynyt on se, joka voi jotakin suorittaa. Mies, joka ei osaa ajattelemisen taitoa, ei ole sivistynyt, olkoonpa hänellä kuinka monta yliopistollista oppiarvoa tahansa. Ajatteleminen on raskainta työtä, mitä kukaan saattaa suorittaa — luultavasti senvuoksi onkin niin vähän ajattelijoita. Kahta äärimmäisyyttä täytyy välttää: toinen on sivistyksen halveksiminen, toinen se traagillinen teikaroiminen, joka luulee, että taitamatonta keskinkertaisuutta voidaan parantaa asianomaisesti läpikäymällä erinäisiä oppilaitoksia. Ei missään koulussa voi oppia, miltä maailma tulee näyttämään vuoden perästä, mutta siellä voi oppia jotakin siitä, mitä muinoin on koeteltu, ottaa oppia syistä sen epäonnistumiseen tai menestymiseen. Jos opetus vain sisältäisi nuorten opiskelevien varoittamista muutamistakin niistä vääristä otaksumista, joille ennen on koetettu rakentaa, jotta heiltä säästyisi ajanhukka tulla itse katkeran kokemuksen kautta huomaamaan ne vääriksi, niin ei sen hyötyä epäiltäisi. Sellainen opetus, joka valaisisi menneiden aikain erheitä ja hairahduksia, olisi epäilemättä arvokasta. Se ei olisi sivistystä, jonka pyrkimyksenä on päästä erinäisten professorien päähänpistojen perille. Tutkiskelu on hyvin mielenkiintoista, joskus hyödyllistäkin, mutta se ei ole sivistystä. Tieteellinen sivistyneisyys meidän aikanamme merkitsee vain, että tuntee satakunnan todistamatonta teoriaa. Joka näitä teorioja ei tunne, on "sivistymätön", "tietämätön" ja niin edespäin. Jos oppi on tietoa arveluista, niin on helppoa tulla oppineeksi — voihan itsekukin arvailla aika paljon. Ja sen mittapuun mukaan voi leimata koko muun maailman "tietämättömäksi". Paras, mitä sivistys voi antaa ihmiselle, on valta hallita taipumuksiaan, kyky käyttää niitä hengenlahjoja, joita kaitselmus on hänelle antanut, ja oppia ajattelemaan. Yliopisto tekee tehtävänsä parhaiten henkisenä voimistelusalina, jossa sielu saa voimaa ja ylioppilas tottuu panemaan parastansa. Mutta se väite, että henkistä voimistelua voidaan harjoittaa vain yliopistossa, on väärä kuten jokainen kasvattaja tietää. Ihmisen todellinen kasvatus alkaa vasta kun hän on oppilaitoksesta lähtenyt, ja se saavutetaan elämän omassa koulussa.

On monta tiedon laatua, ja mikä tiedonhaara milloinkin on korkeassa kurssissa, riippuu satunnaisesta ympäristöstä ja päivän muodista. Tiedonkin suhteen niinkuin kaikilla muilla aloilla on näet olemassa muotia. Kun muutamat meistä vielä olivat lapsia, rajoittui tieto tavallisesti Raamattuun. Minun kotipuolellani oli miehiä, jotka tunsivat "Kirjan" kannesta kanteen, ja heitä kunnioitettiin suuresti. Raamatuntuntemus oli siihen aikaan korkeassa kurssissa. Mutta hyvin epäiltävää on, tokko nykypäivinä laaja Raamatun tunteminen riittäisi tuottamaan kenellekään oppineen mainetta.

Minä tahtoisin sanoa, että tieto on jotakin, jota joku on kerran hallinnut ja sitten jättänyt sen jälkeensä sellaisessa muodossa, että kuka tahansa, jota haluttaa, voi sen omaksua. Miehelle, joka on elämään tullessaan saanut normaaliset ihmislahjat, ei mikään ihmiskunnalle kuuluva tieto — jos hän todella tahtoo — ole mahdoton saavuttaa, kunhan hänellä vain on kylliksi taitoa käyttää niitä aseita, joita kutsumme kirjaimiksi. Ainoa syy, miksi kaikki ihmiset eivät tiedä kaikkea, mitä ihmishenki joskus on oppinut, on se, että kukaan ei ole arvellut niin paljon tietämisen maksavan vaivaa. Ihmiset yrittävät mieluummin itse ajatella jotakin kuin kasata tietoonsa, mitä muut ovat ajatelleet. Ja vaikka keräisi tietoja kuinka paljon tahansa, ei kuitenkaan pysyisi aikansa tasalla. Voi täyttää aivonsa kaikkien aikojen tiedoilla, ilman että aivot kuitenkaan olisivat muuta kuin täpötäysi tietosäiliö. Toisin sanoen: suuren tietomäärän säilyttäminen päässä ei ole samaa kuin sielullinen toiminta. Voi olla sangen oppinut ja kuitenkin aivan hyödytön. Ja taas oppimaton ja kuitenkin hyvin hyödyllinen ja valpas.

Sivistyksen tarkoitus ei ole tietojen ahtaminen aivot täyteen. Ja usein sattuu, että se ajattelee paremmin, jolla on vähemmän tietoja entisyydestä.

On hyvin inhimillistä luulla, että mitä ihmiskunta ei vielä tiedä, sitä ei myöskään voida oppia. Jos asetamme inhimillisen tiedon kaiken sen tiedon rinnalle, mikä vielä on saavuttamatta — niiden salaisuuksien rinnalle, jotka vielä ovat selittämättä — niin silloin vasta oikein huomaamme, kuinka vähän ihmiskunta vielä tietää.

Yksi tapa ehkäistä edistystä on ihmisten aivojen täyttäminen kaikella muinaisuuden opilla; kun heidän aivonsa ovat täynnä, luulevat he, ettei enää ole enempää opittavaa. Yksinomaan sellaisen tiedon kerääminen, mitä muut ovat hankkineet, saattaa olla kaikkein hyödyttömintä työtä, mihin ihminen ylipäänsä voisi ryhtyä.

Millä tavoin sitten voit auttaa ja parantaa tätä kurjaa maailmaa? Se on kasvatuksen tulikoe. Jos ihminen kykenee itse suoriutumaan elämän koetuksesta, on hän täysin hyvä. Jos hän voi auttaa kymmentä, sataa tai tuhatta muuta suoriutumaan elämässä, on hän vielä enemmän arvoinen. Hän voi olla hyvin takapajulla sellaisessa, mikä kuuluu painettuihin kirjoihin, mutta hän on silti täysin oppinut. Joka on mestari omalla rajoitetulla alallaan, olkoon hänen toimialansa mikä tahansa, niin hän on saavuttanut oppiarvonsa — hän on astunut viisauden valtakuntaan.

* * * * *

Se toimittamamme kirjoitussarja, jonka nimitimme "Tutkimuksiksi juutalaiskysymyksessä" ja jota vastustajat ovat nimittäneet "juutalaissodaksi", "hyökkäykseksi juutalaisia vastaan", "antisemiittiseksi pogromiksi" y.m.s., ei kaipaa selittelyjä niille, jotka ovat kysymystä seuranneet. [Tämä kirjoitussarja tulee kohdakkoin ilmestymään suomeksi.] Itse tuo sarja on otettava perustaksi arvostellessa niitä vaikuttimia, joista se on aiheutunut, ja sen pyrkimysperää. Se kirjoitettiin avustukseksi maallemme perin tärkeän kysymyksen selvittämisessä — kysymyksen, joka perustuu rotueroon ja pikemminkin koskee vaikutuksia ja aatteita kuin ihmisiä. Meidän kirjoitustamme täytyy puolueettomien ihmisten arvostella, jotka ovat kylliksi älykkäitä vertaamaan arvosteluamme elämään sellaisena kuin he ovat sitä oppineet tuntemaan. Jos meidän arvostelumme vastaa heidän havaintojansa, olemme saavuttaneet tarkoituksemme. Onhan järjetöntä tuomita meitä ennenkuin on todistettu, että tietomme ovat perusteettomia tai liian hätäisiä. Ensimmäinen seikka, joka olisi tarkastettava, on selostuksemme todenperäisyys. Mutta juuri sen seikan ovat moitiskelijamme sivuuttaneet.

Joka lukee kirjoituksemme, huomaa heti, että emme ole antaneet minkään ennakkoluulon johtaa itseämme, kenties lukuunottamatta jonkunlaista ennakkoluuloa niiden periaatteiden hyväksi, jotka ovat luoneet sivistyksemme. Meidän maassamme oli tosin havaittavissa vaikutelmia, jotka aiheuttivat ilmeistä rappeutumista kaunokirjallisuudessa, huveissa ja seurustelutavoissa; liike-elämä oli luopumassa vanhalta luotettavan terveeltä uraltaan; kaikilla aloilla huomattiin entisen tason alenemista. Valkoisen miehen hiukan karkeasävyinen voima, Shakespearen henkilöiden jyrkkä, hiukan äksy tahdikkuuden puute ei enää määrännyt sävyä, vaan mauton itämaalaisuus, joka kavalasti käytti jokaista ilmaisukeinoa siinä määrässä, että oli aika kohottaa sitä vastaan sotahuuto. Että kaikki nämä vaikutelmat ovat johdettavissa samasta heimosta, on seikka, joka sekä meidän että itsensä tuon rodun etevinten jäsenten täytyy ottaa huomioon. Heille on yksinomaan kunniaksi, että itse puolestaan ovat ryhtyneet toimiin suojeluksensa riistämiseksi niiltä, jotka ilmeisimmin ovat rikkoneet Amerikan vierasvaraisuutta, mutta on vielä syytä torjua kuluneet kuvitelmat rotuetevämmyydestä, jota ylläpidetään taloudellisesti tai henkisesti kalvavalla sodankäynnillä kristillistä yhteiskuntaa vastaan.

Emme väitä lausuneemme lopullista arvostelua Amerikan juutalaisesta. Me olemme vain kuvanneet sitä leimaa, jonka hän nyt ilmeisesti antaa meidän maallemme. Vasta kun tämä leima on muuttunut, voi arvostelu tulla toisenlaiseksi. Nykyään on siis ratkaisu juutalaisten omassa vallassa. Jos he tosiaan ovat niin viisaita kuin sanovat, niin koettavat he amerikkalaistuttaa juutalaista eikä tehdä Amerikkaa juutalaiseksi. Amerikan Yhdysvaltojen henki on kristillinen sanan laajimmassa merkityksessä, ja sen tulevaisuuden kohtalo on kulkeva kristillisyyden merkeissä. En tahdo, että tätä sanaa käsitetään dogmaattisesti, vaan ainoastaan viittauksena peruskäsitykseen, joka poikkeaa toisista käsityksistä huoltamalla vapautta ja korkeaa moraalia ja velvoittaa yhteiskuntaa noudattamaan tapalakia, joka rakentuu kristilliseen peruskatsomukseen ihmisen oikeuksista ja velvollisuuksista.

Mutta ennakkoluulot ja viha yksilöitä vastaan eivät ole kristillisiä eikä amerikkalaisia. Meidän vastustuksemme kohdistuu ainoastaan aatteita, niitä vääriä aatteita vastaan, jotka kalvavat kansan henkistä elinvoimaa. Näiden aatteiden juuria ja alkua ei ole vaikea etsiä, niitä levitetään helposti paljastettavien menetelmien mukaan; ja niitä tarvitsee vain valaista, jotta niiden hyljättävyys käy ilmi. Me olemme yksinkertaisesti käyttäneet tätä menettelyä. Kun ihmiset vain oppivat toteamaan ne vaikutukset, joiden pyörteessä he elävät, ja havaitsemaan niiden alkuperän ja laadun, niin se riittää. Jos Amerikan kansa vain tulee huomaamaan, että se ei ole luonnollisen rappeutumisen vaan harkittujen herpaisuyritysten alaisena, niin voimme olla turvassa. Parannuskeinona on aseman valaiseminen.

Minä en suinkaan johtunut mistään mieskohtaisista syistä ottamaan tätä kysymystä käsiteltäväksi. Kun olimme päässeet niin pitkälle, että luulimme antaneemme Amerikan kansalle avaimen, jätimme asian joksikin aikaa silleen. Vihollisemme väittävät, että meitä johti kostonhimo ja että me pysähdyimme pelosta. Aika on näyttävä, että moittijamme vetoavat verukkeihin, kun eivät uskalla kajota pääkysymykseen. Aika on myöskin näyttävä, että me olemme parempia juutalaisten oikein käsitetyn edun ystäviä kuin ne, jotka edessä heitä ylistävät, mutta selän takana parjaavat.

XIX luku.

KANSANVALTAISUUS JA TEOLLISUUS.

Tuskin mitään sanaa lienee nykyaikana niin kulutettu kuin sanaa "kansanvaltaisuus", ja ne, jotka sitä äänekkäimmin huutavat, haluavat sitä tavallisesti vähimmän. Minä olen aina epäluuloinen ihmisiä kohtaan, jotka pitävät sujuvia puheita kansanvaltaisuudesta. Arvelen, mahtaako heidän tarkoituksenaan olla jonkinlaisen kansanvaltaisen hirmuvallan aikaansaaminen vai haluavatko he saada jonkun toisen tekemään puolestaan, mitä heidän pitäisi itsensä suorittaa. Minä kannatan kansanvaltaisuutta, joka antaa kaikille samanlaiset mahdollisuudet kunkin kyvyn mukaisesti. Luulen, että jos kiinnitämme enemmän huomiota lähimmäistemme hyödyttämiseen, tulemme vähemmän huolehtimaan valtion tyhjistä muodoista ja käyttämään voimamme sellaiseen, jonka täytyy tulla tehdyksi. Jos ajattelisimme yleishyödytystä, emme niin paljoa huolehtisi hyvästä hengestä teollisuudessa ja elämässä, emme ajattelisi massoja ja luokkia tai kysymystä, onko teollisuuden käytettävä palveluksessaan ainoastaan järjestöihin kuuluvia työmiehiä ja muuta sellaista, millä ei ole yhtään mitään tekemistä elämän todellisten olojen kanssa. Me voisimme tulla asian ytimeen, kuten olisi hyvin tarpeen.

Hämmästys tärähdyttää mieliä niiden herätessä tietoisuuteen, että koko ihmiskunta ei olekaan inhimillistä — että kokonaiset ihmisryhmät eivät katsele toisiaan inhimillisin tuntein. Suuria ponnistuksia on tehty, jotta tämä asia saataisiin näyttämään siltä, kuin koskisi se vain jonkin määrätyn ihmisluokan asennetta, mutta itse asiassa se on menettelyä, jota kaikki luokat osoittavat, mikäli ne ovat väärien luokkamielteiden vallassa. Aikaisemmin, kun agitatsionin ainaisena tehtävänä oli pakottaa ihmiset uskomaan, että vain "rikkailta" puuttui inhimillisiä tunteita, tuli se käsitys yleiseksi, että inhimilliset hyveet asuivat "köyhien" keskuudessa.

Mutta "rikkaat" ja "köyhät" ovat molemmat hyvin pieniä vähemmistöjä, eikä yhteiskuntaa voi jakaa näiden nimitysten perusteella. Moni rikas on köyhtynyt muuttamatta luontoansa ja köyhä rikastunut niinikään ilman, että se on mitään vaikuttanut.

Rikkaiden ja köyhien välillä on kansan enemmistö, joka ei ole köyhä eikä rikas. Yhteiskunta, jossa olisi pelkkiä miljoonamiehiä, ei eroaisi nykyisestä yhteiskunnastamme. Muutamat miljoonamiehet saisivat viljellä viljaa, leipoa leipää, tehdä koneita ja kuljettaa junia — muutoin kuolisivat he nälkään. Jonkun täytyy tehdä työ. Rajoitettuja luokkia ei todellisuudessa ole. On ihmisiä, jotka tahtovat tehdä työtä, ja ihmisiä, jotka eivät tahdo tehdä työtä. Useimmat niistä "luokista", joista kirjoissa ja lehdissä saa lukea, ovat olemassa vain mielikuvituksessa. Ottakaahan käsiin erinäisiä kapitalistisia sanomalehtiä. Monet näissä olevat väitteet työväenluokasta kerrassaan hämmästyttävät. Me, jotka olemme olleet ja yhä olemme osana tästä luokasta, tiedämme, että nämä väitteet usein ovat perättömiä. Lukekaa sitten työväenlehtiä. Monet niissä olevat väitteet kapitalisteista hämmästyttävät niinikään. Ja kumminkin on molemmilla puolilla itunen totuutta. Se, joka on kapitalisti eikä mitään muuta, joka pelaa toisten ihmisten työn hedelmillä, ansaitsee hyvästi kaiken, mitä hänestä sanotaan. Hän on aivan samassa luokassa kuin ne kurjat nurkkapelurit, jotka peijaavat työmieheltä hänen viikkopalkkansa. Niitä väitteitä, joita kapitalistisessa sanomalehdistössä luemme työväenluokasta, ovat harvoin kirjoittaneet suurten teollisuusyritysten johtajat, vaan sellaiset kynäsankarit, jotka kirjoittavat, minkä luulevat miellyttävän työnantajiansa. Tutkikaa työväenlehdistöä, ja te huomaatte samanlaisen luokan kynäniekkoja, jotka samalla tavoin mairittelevat niitä ennakkoluuloja, joiden he luulevat työväenluokassa vallitsevan. Molemmat nämä kynäilijätyypit ovat enimmäkseen yllyttelijöitä. Mutta yllyttely, propaganda, joka ei levitä tosia tietoja, tappaa itsensä. Niin tulee käydäkin. Eihän voi saarnata isänmaallisuutta ihmisille koettaakseen saada heitä pysymään alallaan, kun heitä ryöstetään — ja jatkaa tätä saarnaamista pitkät ajat. Ette myöskään voi saarnata ankaran työn ja runsaan tuotannon hyvettä ja tehdä tätä pelkän omanvoitonpyyntönne verkoksi. Eikä työmieskään voi lauseparrella hämmentää huolenpitoa työstään.

Epäilemättä on työnantajilla tietoja, joita työmies tarvitsee voidakseen muodostaa terveen käsityksen ja oikean arvostelun. Epäilemättä on myöskin työväenluokalla tietoja, jotka ovat yhtä tärkeitä työnantajille. On kuitenkin hyvin epäiltävää, tokko kummallakaan puolella on hallussaan kaikki tiedot. Ja siinä propaganda, vaikka olisi kuinkakin menestyksellinen, juuri joutuu pulaan. Meidän tarvitsee nyt saada kaikki näkökannat yhteen — ja sen jälkeen tehdä päätelmämme.

Otetaan esimerkiksi kysymys ammattiyhdistyksistä ja lakko-oikeudesta.

Ainoa voimakas ammatillisesti järjestyneiden miesten yhtymä tässä maassa on se ryhmä, joka saa palkkioita ammattiyhdistyksiltä. Moniaat näistä toimimiehistä ovat hyvin rikkaita. Muutamat heistä yrittävät päästä vaikuttamaan suurten rahalaitostemme asioihin. Toiset taas ovat niin äärimmäisiä n.s. sosialismissaan, että he heiluvat bolshevismin ja anarkismin rajalla — heidän ammattiyhdistyspalkkionsa vapauttaa heidät työnteon pakosta, joten he voivat omistaa kaiken tarmonsa mullistavan propagandan ajamiseen. Jokainen heistä nauttii määrättyä arvoa ja määrättyä valtaa, jota he kilpailun luonnollisessa menossa eivät olisi saavuttaneet.

Jos ammattiyhdistysten luottamusmiehet olisivat olleet yhtä voimakkaita, rehellisiä, vilpittömiä ja huomattavan viisaita kuin jäsenten enimmistö on, niin olisi liike viime vuosina muodostunut aivan toisennäköiseksi. Mutta nämä toimihenkilöt eivät yleensä ole — tietenkin löytyy muutamia eteviä poikkeuksia — omaksuneet työmiehen luontaisia terveitä ominaisuuksia. He ovat pikemminkin antautuneet pelaamaan hänen heikkouksillaan. Pääasiallisesti sen viimeksitulleen väestönosan heikkouksilla, joka ei vielä tiedä, mitä amerikkalaisuus on, eikä milloinkaan tule saamaan sitä tietää, jos heitä pidetään paikallisten ammattiyhdistysjohtajien holhuun alaisina.

Lukuunottamatta niitä harvoja, jotka ovat saaneet väärän luokkataisteluopin itseensä syövytetyksi ja omaksuneet sen opin, että edistys on tyytymättömyyden synnyttämistä teollisuuden alalla ("kun olet saanut 12 dollaria päivässä, niin älä tyydy siihen, vaan ala vaatia 14; kun olet saanut työpäivän kahdeksantuntiseksi, niin älä ole niin tyhmä, että tyydyt siihen, vaan vaadi kuutta tuntia. Tee jotakin! Ryhdy aina johonkin!"), voivat työmiehet terveellä järjellänsä käsittää, että olet muuttuvat niin pian kuin jokin periaate omaksutaan ja sitä noudatetaan. Sitä eivät ammattiyhdistysjohtajat ole koskaan oivaltaneet. He toivovat, että ne olot, jotka sisältävät vääryyksiä, kahnauksia, huonoa ilmaa ja kansallisen elämän ehkäisemistä, jäisivät muuttumattomiksi. Mitäpä muuten tehtäisiinkään ammattiyhdistysten toimihenkilöillä! Onhan jokainen työkahnaus uusi todistus heidän tarpeellisuudestaan. He viittaavat niihin ja sanovat: "Siinä nyt näette! te tarvitsette meitä yhä!"

Ainoa todellinen työväenjohtaja on se, joka johtaa työmiestä työhön ja sitä vastaaviin palkkoihin, mutta ei se, joka johtaa häntä lakkoihin, jarrutukseen ja nälänhätään. Se työmiesten järjestö, jolla tässä maassa on pysyvää menestystä, on se, joka yhdistää kaikki, joiden edut ovat molemminpuolisia ja perustuvat kokonaan heidän tekemiensä palvelusten hyötyyn ja tehoon.

Muutos on tapahtumassa. Kun ammattiyhdistysten toimihenkilöiden liitto lakkaa, tulee myöskin soaistujen työnantajain liitto katoamaan — työnantajien, jotka eivät milloinkaan ole tehneet sentinkään edestä hyvää työväelleen, ennenkuin heidät on siihen pakotettu. Jos sokea työnantajakunta on yhteiskuntasairautta, niin on itsekäs työväenjohtaja sen vastamyrkkyä. Kun työväenjohtajain valta käy epäterveeksi, on sokea työnantajakunta vastamyrkkyä. Molemmat ovat epäsikiöitä, kummallakaan ei ole elämisen oikeutusta hyvinjärjestetyssä yhteiskunnassa. Ja yhdessä katoavat ne molemmat.

Sokean työnantajahengen äänen kuulee, kun sanotaan: "Nyt on aika murskata työväenjärjestöt, nyt meillä on kätemme niiden kurkussa." Tämä ääni tulee vaikenemaan kuten sekin, joka saarnaa "luokkasotaa". Tuottajat — piirustuspöydän äärestä istujasta valumuotin vieressä seisojaan saakka — ovat yhtyneet todelliseen liittoon ja tulevat tästedes itse hoitamaan omat asiansa.

Yleisen tyytymättömyyden omaksi hyödyksi käyttäminen on nykyään vakiintunut liiketoimi. Sen tarkoituksena ei ole ratkaista pulmia, eikä myöskään saada mitään tehdyksi, vaan pitää tyytymättömyyttä jatkuvasti vireillä. Ja keinona tämän saavuttamiseksi käytetään kokonaista varastoa vääriä oppeja, joita ikinä ei voida toteuttaa niin kauan kuin maapallo pysyy sinä mikä se on.

Minä en ole työväenjärjestöjen vastustaja, en yleensä vastusta mitään edistyksen hyväksi toimivaa järjestöä. Mutta tässähän on kysymys järjestöstä, jonka tarkoituksena on tuotannon rajoittaminen sekä työnantajain että työmiesten keskuudessa.

Työmiehen täytyy itsensä olla varuillaan muutamia sangen vaarallisia kuvitelmia vastaan — jotka ovat vaarallisia hänelle itselleen ja yhteiskunnan koko menestykselle. Sanotaan joskus, että jota vähemmän työmies tekee, sitä enemmän työtilaisuuksia luo hän toisille. Tämän käsityksen mukaan olisi laiskuus siis tuottoisaa. Joutilaisuus ei ole milloinkaan luonut mitään työtilaisuutta, se luo vain taakkoja. Ahkera ei aja kumppaniansa koskaan työttömyyteen, päinvastoin ahkera työmies on ahkeran työnjohtajan liiketoveri — yhdessä he luovat yhä suurempia mahdollisuuksia liikkeen menestymiselle ja siten yhä useampia työtilaisuuksia. On hyvin valitettavaa, että järjellisten ihmisten keskuuteen milloinkaan on saanut levitä käsitystä, että vetelehtimällä työssä voidaan auttaa toisia. Vähänkin ajattelemalla huomaa tämän kannan kestämättömäksi. Terve liike, joka lakkaamatta luo ihmisille uusia mahdollisuuksia kunniallisen ja runsaan toimeentulon ansaitsemiseen, on sellainen, jossa kaikki yhteisesti ja kukin kohdaltaan tekevät päivätyönsä ja tuntevat itsensä siitä ylpeiksi. Ja turvallisin on se maa, jossa jokainen tekee kunniallisen työosuutensa eikä suvaitse mitään temppuiluja tuotantokeinoissa. Me emme voi käsitellä talouden lakeja minään leikkipalloina, sillä muuten ne tulevat käsittelemään meitä sangen kovakouraisesti.

Se seikka, että työn, jonka ennen suoritti kymmenen miestä, nyt suorittaa yhdeksän, ei sisällä sitä, että kymmenes olisi joutunut työttömäksi. Hän vain ei ole toimessa siinä työssä, ja yleisö on päässyt hänen ylläpitämisensä taakasta — maksamasta työstä enemmän kuin pitäisi — sillä yleisöhän se kuitenkin lopulta saa maksaa!

Teollisuusyritys, joka on kyllin valppaasti hoidettu saavuttaakseen todellisen työtehon, ja on siksi kunniallinen yleisöä kohtaan, että ei maksata sillä suurempia kustannuksia kuin on välttämätöntä, on tavallisesti siksi toimellinen, että se valmistaa paikan tuolle kymmenennellekin miehelle. Sellaisen yrityksen täytyy näet kasvaa — ja kasvu merkitsee tässä useampia työtilaisuuksia. Hyvin hoidettu teollisuusyritys koettaa aina alentaa työkustannuksiapa yleisön eduksi. Ja se tulee varmasti antamaan työtä useammille työmiehille kuin toinen, joka vain laahustaa itseään eteenpäin ja antaa yleisön maksaa kehnon hoidon aiheuttaman tuhlauksen.

Kymmenes mies oli tarpeeton kustannus. Kuluttaja kustansi hänet. Mutta se seikka, että hän oli tarpeeton juuri siihen työhön, ei sisällä sitä, että hän oli tarpeeton maailman työhön tai edes oman tehtaansa piirissä.

Yleisö maksaa kaiken elinkeinoelämän alalla harjoitetun tuhlauksen. Enemmän kuin puolet maailman nykyisistä vaikeuksista johtuu niistä selkkauksista, vetelehtimisistä, väärennyksistä ja kelvottomuuksista, joista yleisön täytyy suorittaa kallis rahansa. Milloin ikinä maksetaan kahdelle työstä, jonka yksikin voisi tehdä, suorittaa yleisö kaksi kertaa niin paljon kuin pitäisi. Tosiasia on myöskin, että vielä aivan äskettäin ei Yhdysvalloissa tuotettu niin paljon kuin monta vuotta ennen sotaa.

Päivän työ ei merkitse vain sitä, että mies on paikallaan tehtaassa määrätunnit. Se merkitsee, että myöskin todella suoritetaan työmäärä, joka vastaa siitä saatavaa palkkaa. Ja missä tätä tasasuhdetta poljetaan puolelta tai toiselta — kun työmies antaa enemmän kuin saa tai saa enemmän kuin antaa — ei kestä kauan, ennenkuin vakavia häiriöitä syntyy. Jos nämä suhteet laajentuvat kautta koko maan, niin joutuu koko liike-elämä tasapainostaan. Taloudelliset selkkaukset eivät itse asiassa sisällä muuta kuin että tehtaan tasapainoperusta hävitetään. Johdolla on tässä yhtä paljon syytä kuin työmiehellä. Johto on ollut veltto — se on ottanut viitisensataa työmiestä lisää sen sijaan, että olisi parantanut menetelmää niin, että satakunta vanhaa kantajoukon miestä olisi vapautunut toisiin töihin. Yleisö maksoi, liike kävi eikä johto pannut rikkaa ristiin. Konttorissa oli asia sama kuin tehtaassa. Johto oli rikkonut tasapainolakia yhtä paljon kuin työmiehetkin.

Käytännössä ei mitään arvokasta voida saada vain sitä vaatimalla. Se selittää, miksi lakot aina epäonnistuvat silloinkin, kun ne näyttävät onnistuneen. Lakko, joka johtaa korkeampiin palkkoihin tai lyhyempään työaikaan, mutta saa tämän aikaan sälyttämällä vain uuden taakan yleisön hartioille, ei ole mikään todellinen voitto. Se vain tekee teollisuuden vähemmän yleishyödyttäväksi — ja supistaa niiden työtilaisuuksien määrää, joita tämä olisi voinut tarjota. Silti ei ole sanottu, etteivätkö lakot milloinkaan olisi oikeutettuja; voivatpa sitä kylläkin olla: ne kiinnittävät näet huomiota johonkin epäkohtaan. Työmiehillä saattaa olla oikeus tehdä lakko — saavuttavatko he sillä sitten oikeutta, on toinen kysymys. Surullista on, että työmiesten tarvitsee ryhtyä lakkoon saadakseen oikeutta. Ei kenenkään amerikkalaisen pitäisi tarvita lakkoa päästäkseen oikeuteensa. Hänen pitäisi saada se ilman vaikeutta, luonnollisena asiana. Nämä oikeutetut lakot ovat tavallisesti työnantajan syytä; muutamat työnantajat ovat sopimattomia tehtäväänsä. Työväen ottaminen, heidän tarmonsa johtaminen ja heidän korvauksensa järjestäminen säälliseen suhteeseen heidän suorittamaansa työhön ja yrityksen kannattavaisuuteen ei ole mikään vähäinen tehtävä. Työnantaja voi, kuten sanottu, olla sopimaton toimeensa yhtä hyvin kuin jokin poropeukalo olla sopimaton sorvaamaan. Oikeutetut lakot ovat todistuksena siitä, että yrityksen johtajan tarvitsee vaihtaa työtä — pyrkiä sellaiseen, johon hän pystyy. Sopimaton työnantaja aiheuttaa vaikeampia häiriöitä kuin sopimaton työmies. Jälkimmäisen voi siirtää toiseen, sopivampaan työhön, edellinen sitävastoin täytyy tavallisesti jättää koston lain alaiseksi. Oikeutettu lakko on siis sellainen, jota ei koskaan olisi syntynyt, jos työnantaja olisi ymmärtänyt asiansa.

Mutta on myöskin toisenlaatuisia lakkoja — lakot, joilla on salatarkoitus. Sellaisissa lakoissa ovat työmiehet välikappaleita erinäisten keinottelijain käsissä, jotka työmiesten avulla koettavat edistää itsekkäitä pyyteitään. Esimerkiksi: on suuri teollisuusyritys, jonka on kiittäminen menestystään siitä, että se on palvellut yleisön etuja kunnollisella ja taitavasti suoritetulla tuotannolla. Se on tunnettu oikeamielisyydestään. Sellainen teollisuus on suurena kiusauksena keinottelijoille. Jos he vain saisivat määräysvallan tehtaassa, voisivat he saada suurta etua siitä kunniallisesta työstä, mikä yritykseen on uhrattu. He voivat hävittää sen hyödyllisen palkka- ja osinkojärjestelmän, puristaa viimeisen sentin yleisöltä, tuotannosta ja työmieheltä; sanalla sanoen, painaa teollisen yrityksen sille tasolle, jota johdetaan alhaisten periaatteiden mukaan. Vaikuttimena voi olla keinottelijain omakohtainen rahanhimo — tai se, että semmoisen yrityksen esimerkki on haitallinen toisille työnantajille, jotka ovat haluttomia toimimaan oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sellaiseen yritykseen ei voida päästä käsiksi sisästäpäin, sen työväestöllä kun ei ole aihetta lakkoon, sentähden käytetään muita keinoja. Puheenalainen teollisuus voi pitää toimessa koko joukon muita liikeyrityksiä, esimerkiksi raaka-ainesten hankitsijoina. Jos nämä ulkopuoliset tehtaat voitaisiin seisauttaa, saataisiin suuri teollisuus lamautetuksi.

Senvuoksi yllytetään lakkoja ulkopuolisissa yrityksissä, käytetään kaikkia keinoja tehtaan aineensaannin lähteiden tyrehdyttämiseksi. Jos työmiehet näissä ulkopuolisissa laitoksissa tietäisivät, mihin tarkoitukseen heitä käytetään, kieltäytyisivät he antautumasta siihen peliin. Mutta tavallisesti he eivät tiedä mitään. He ovat tietämättänsä välikappaleita juoniapunovien kapitalistien käsissä. Yhden seikan pitäisi kuitenkin herättää tällaiseen lakkoon osaaottavan työmiehen epäluuloa. Ellei lakkoa sovita, huolimatta mitä jommaltakummalta puolelta tarjotaan, niin on se jokseenkin varma todistus siitä, että joku kolmas haluaa lakon jatkuvan. Tämä sivullinen ei halua sovintoa syntyväksi millään ehdolla. Jos tällainen lakko onnistuu, parantuuko sen kautta työläisten asema? Kun kyseenalainen teollisuus on joutunut noiden sivullisten keinottelijain käsiin, voiko työmies silloin odottaa parempaa kohtelua tai kohtuullisempia palkkoja?

Mutta on myöskin kolmannenlaatuisia lakkoja — joita rahamiehet panevat toimeen saattaakseen työväestöä huonoon huutoon. Amerikkalainen työmies on aina ollut tunnettu hyvästä arvostelukyvystään. Hän ei ole antanut ensimmäisen tuhatvuotista valtakuntaa lupailevan kirkujan eksyttää itseään harhateille. Hän on pitänyt oman päänsä ja seurannut omaa mielipidettään. Hän on aina pitänyt silmällä sitä perustotuutta, että tervettä järkeä ei milloinkaan voi korvata väkivaltaisuuksilla. Amerikkalainen työmies on tavallaan osannut voittaa itselleen erityistä arvonantoa oman kansansa keskuudessa ja koko maailmassa. Yleinen mielipide oli taipuvainen antamaan arvoa hänen toivomuksillensa. Mutta näyttää olevan olemassa tietoinen pyrkimys lyödä bolshevistinen verileima amerikkalaiseen työväenluokkaan yllyttämällä sitä niin mahdottomaan käytökseen ja sellaisiin tekoihin, joita ei milloinkaan ennen olisi pidetty mahdollisena, mutta jotka myöskin ovat omiansa muuttamaan yleisön mielipiteen kunnioituksesta ankaraksi moitteeksi.

Mutta pelkästään koettamalla karttaa lakkoja ei kuitenkaan teollisuutta edistetä. Me voimme sanoa työmiehelle:

"Sinulla on syytä tyytymättömyyteen, mutta lakkoase ei sinua auta, se voi vain tehdä aseman pahemmaksi, jos voitat tai häviät."

Jos nyt työmies tunnustaa tämän todeksi ja sen nojalla luopuu ryhtymästä lakkoon, voitetaanko sillä mitään? Ei! Jos työmies luopuu lakkoaseesta pitäen sitä arvottomana aikaansaamaan toivottavia muutoksia, niin se merkitsee, että työnantajan on riennettävä omasta aloitteestaan korjaamaan asianomaiset epäkohdat.

Ford-laitosten kokemukset työmiestensä suhteen ovat olleet kauttaaltaan tyydyttävät sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla, missä meillä on tehtaita. Me emme kanna lainkaan kaunaa ammattiyhdistyksiä vastaan, mutta me tahdomme olla riippumattomia kaikista sopimuksista sekä työnantajain että työväen järjestöjen puolelta. Meidän maksamamme palkat ovat aina paremmat kuin mikään järkevä ammattiyhdistyksen johto voisi ajatella vaatia ja työaika on aina lyhyempi. Jäsenyys ammattiyhdistyksessä ei voi tuottaa meidän työmiehillemme mitään, jota heillä ei jo ole. Monet työmiehet kuuluvat arvattavasti ammattiyhdistykseen, mutta enemmistö on luultavasti sen ulkopuolella. Me emme tiedä siitä mitään, emmekä välitä siitä, sillä meille se on aivan yhdentekevää. Me annamme ammattiyhdistyksille arvonsa, suosimme niiden hyviä pyrinnöitä, paheksumme huonoja. Minulla on syytä olettaa, että ne puolestaan antavat meillekin arvoa; sillä niiden puolelta ei ole milloinkaan yritetty tunkeutua tehtaittemme työväestön ja johdon väliin. Radikaalisia agitaattoreita on tietenkin silloin tällöin käynyt koettamassa aikaansaada sotkua, mutta väki on enimmäkseen pitänyt niitä löylynlyöminä ja niiden herättämä mielenkiinto on ollut samaa laatua kuin olisi näytelty nelijalkaista ihmistä.

Englannissa jouduimme Manchester-tehtaassamme kerran tekemisiin ammattiyhdistysten kanssa. Työmiehet Manchesterissä ovat enimmäkseen ammattijärjestöjen jäseniä ja Englannissa tavalliset ammattiyhdistysrajoitukset työnsuorituksessa ovat vallitsevia. Me otimme haltuumme tehtaan, jossa oli työssä joukko järjestyneitä rakennuspuuseppiä. Heti ilmestyi ammattiyhdistyksen luottamusmiehiä haluten puhua johtajiemme kanssa aikaansaadakseen sopimusta. Me neuvottelemme ainoastaan omien työmiestemme emmekä milloinkaan ulkopuolisten edustajain kanssa; kieltäydyttiin siis ottamasta vastaan ammattiyhdistysmiehiä. Silloin käskettiin puuseppiä ryhtymään lakkoon, mutta nämä kieltäytyivät ja erotettiin sen vuoksi ammattiyhdistyksestä. Nyt he vuorostaan nostivat kanteen ammattiyhdistystä vastaan saadakseen ulos osuutensa yhdistyksen avustusrahastoista. En tiedä, miten juttu päättyi, mutta siihen joka tapauksessa päättyi ammattiyhdistysten johtajain sekaantuminen meidän työoloihimme Englannissa.

Me emme yritäkään hemmoitella töissämme olevia. Yhteistyö on läpeensä antamista ja saamista. Siihen aikaan, jolloin toimeenpanimme suuret palkankorotuksemme, oli meillä toimessa koko joukko työväentarkastajia. Työmiesten kotioloja tutkittiin ja koetettiin ottaa selvää, miten he käyttivät palkkansa. Siihen aikaan se kenties oli tarpeellista ja saatiinhan siitä arvokkaita tietoja. Mutta pysyväksi menetelmäksi se oli aivan kelvoton ja siitä on aikoja sitten luovuttu.

Me emme luota "ystävällisiin kättelyihin", "mieskohtaiseen kosketukseen" emmekä "inhimilliseen sävyyn". Aika on rientänyt senlaatuisten seikkojen ohi, työmiehet haluavat enemmän kuin lämpimiä tunteita. Yhteiskuntaoloja ei luoda sanoilla. Ne ovat nettotulosta ihmisten keskinäisistä jokapäiväisistä suhteista. Paras yhteishenki ilmenee sellaisissa teoissa, jotka maksavat liikkeenjohdolle jotakin ja hyödyttävät kaikkia. Ainoastaan sillä tavoin voi todistaa hyvää tahtoansa ja saavuttaa kunnioitusta. Valistustyöllä, virallisilla tiedoituksilla, luennoilla ja sen semmoisilla ei ole paljonkaan arvoa. Rehellisesti suoritettu oikea teko se yksin jotakin painaa.

Teollinen jättiläisliike on itse asiassa liian suuri ollakseen "inhimillinen". Se saa sellaisen laajuuden, että yksityinen henkilö katoaa. Sellaisessa suuressa liikeyrityksessä hukkuu niin työnantaja kuin työmieskin joukkoon. Mutta yhdessä he ovat rakentaneet valtavan tuotantojärjestön, joka lähettää maailmalle tavaroita, joita tämä ostaa antaen korvaukseksi rahoja, joista kaikki yrityksessä mukana olevat saavat toimeentulonsa. Todella suurta on liike sinänsä.

Suuressa liikejärjestössä, joka antaa toimeentulon sadoille ja tuhansille perheille, on jotakin pyhää. Kun näkee ympärillään maailmaan astuvat lapset, koulumatkalla olevat pojat ja tytöt, nuoret työmiehet, jotka toimeensa luottaen menevät naimisiin ja perustavat kodin, tuhannet kodit, jotka rakennetaan ja vähitellen maksetaan miesten ansioilla, kun näkee sen suuren tuotannon, joka tekee kaiken tämän mahdolliseksi, niin tulee liikkeen pystyssäpitäminen pyhäksi velvollisuudeksi. Se tulee suuremmaksi ja tärkeämmäksi kuin yksilö.

Työnantaja on vain ihminen, niinkuin työmieskin, kaikkine ihmisvajavuuksineen. Hänellä on oikeus asemaansa ainoastaan silloin kun hän pystyy sen täyttämään. Jos hän kykenee johtamaan liikettä oikealla tavalla, jos hänen väkensä voi uskoa häneen, niin että hän suorittaa työosuutensa saattamatta heidän turvallisuuttaan vaaraan, niin hän täyttää tehtävänsä. Muussa tapauksessa on hän siihen yhtä sopimaton kuin lapsi. Työnantajaa niinkuin jokaista muutakin on arvosteltava yksistään hänen kykeneväisyytensä perusteella. Olkoon hän työmiehilleen vain nimi, kyltti ovessa. Mutta rinnalla seisoo hänen johtamansa liike — ja se on enemmän kuin pelkkä nimi. Se tuottaa toimeentuloa, ja toimeentulo on sangen olennainen, käsinkosketeltava asia. Liike on todellisuutta. Se aikaansaa jotakin. Se on elollinen yritys. Todistuksena sen elämisestä on, että palkkauspussit tulevat säännöllisesti.

Tällaisessa yrityksessä voi tuskin olla liiaksi paljoa harmoniaa, sopusointua, mutta helposti mennään liian pitkälle, jos etsitään sopusointuisia ihmisiä. Harmoniaa voi olla niin paljon, että jää liian vähän tilaa niille työnnähdyksille ja vastatyönnähdyksille, jotka sisältävät elämää — liian vähän sitä kilpailua, joka kannustaa ponnistuksiin ja edistykseen. Eri asia on, että järjestön tulee harmoonisesti toimia päämaaliansa kohti, mutta aivan toista on harmooninen työskentely järjestön jokaisen eri yksilön kanssa. Jotkut järjestöt kuluttavat liian paljon tarmoa ja aikaa ylläpitääkseen keskuudessaan harmoonista tunnetta, niin että niille tuskin jää aikaa työhön sen päämaalin hyväksi, jota varten järjestö on syntynyt. Järjestö itse on toisarvoinen asia sen oman pyrkimysperän rinnalla. Ainoa harmooninen järjestö, joka on jonkin arvoinen, on se, jossa kaikki jäsenet pyrkivät samaan päämäärään. Yhteinen päämäärä, johon rehellisesti pyritään, on suuri sopusointuisa periaate.

Minä säälin sitä, joka on niin heikko ja veltto, että hänellä aina täytyy olla ympärillään ilmakehä "hyvää henkeä" kyetäkseen tekemään työtä. Sellaisia miehiä löytyy, ja elleivät he voi mieltänsä karaista niin paljon, että vapautuvat riippuvaisuudestaan "tunteista", niin he käyvät lopulta työhön kykenemättömiksi. He eivät ole kykenemättömiä ainoastaan liikemiehinä, he ovat epäonnistuneita myöskin luonteina. On aivan kuin heidän luustonsa ei olisi kasvanut niin tukevaksi, että he voisivat seista omilla jaloillaan. Meidän liikejärjestöissämme on liian paljon riippuvaisuutta hyvästä tunteesta. Ihmiset ovat aina liiaksi taipuvaiset työskentelemään yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joista he pitävät. Semmoinen johtaa vähitellen siihen, että paljon hyvää ainesta tärvellään. Älköön minua väärinkäsitettäkö, kun käytän sanaa "hyvä henki"; minä tarkoitan sillä tottumusta tehdä persoonallinen tunne ratkaisevaksi arvostelussa. Olettakaa, että joku henkilö ei teitä miellytä. Onko se oikeastaan hänen vikansa? Eikö se yhtä hyvin voi olla teidän itsenne syy? Mitä meidän tunnetaipumuksillamme on tekemistä asiallisuuden kanssa? Jokainen tervejärkinen tietää, että on paljon ihmisiä, jotka eivät häntä miellytä, mutta jotka silti saattavat olla paljoa taitavampia kuin hän itse.

Ja siirtääksemme nyt kaiken tämän tehtaasta ulos suureen elämään, voi sanoa, ettei ole lainkaan tarpeellista, että rikas rakastaa köyhää tai köyhä rikasta. Ei ole välttämätöntä, että työnantaja rakastaa työmiestään tai päinvastoin. Välttämätöntä on, että molemmat koettavat tehdä oikeutta toisilleen tarkoin huomioonottamalla kummankin ansiot. Tämä on todellista kansanvaltaisuutta, eikä se kysymys, kenenkä pitäisi omistaa tiilit, muurisavi, uunit tai tehtaat. Kansanvaltaisuudella ei ole mitään tekemistä tämän kysymyksen kanssa: "Kenenkä tulee olla johtajana?"

Se on melkein samaa kuin kysyminen: "Kenen pitää olla tenorina kvartetissa?" Ilmeisesti sen, joka on tenori. Carusoa ei olisi voitu sivuuttaa. Olettakaa, että joku musikaalinen kansanvaltaisuusteoria olisi määrännyt Caruson musikaaliseen proletariaattiin. Olisiko siitä syntynyt toinen tenori Caruson tilalle? Vai olisivatko Caruson lahjat kuitenkin jääneet hänen omikseen?

XX luku.

MITÄ VOIMME ODOTTAA?

Jos osaan lukea ajan merkkejä oikein, elämme keskellä tärkeiden muutosten aikaa. Ne tapahtuvat ympärillämme hiljaa, tuskin huomattavasti, mutta kuitenkin taukoamatta. Me opimme vähitellen yhdistämään syyn ja seurauksen. Suuri osa siitä, mitä nimitämme työhäiriöiksi — paljon siitä rauhattomuudesta, mikä havaitaan horjumattomilta näyttäneissä laitoksissa — on vain näkyväistä ilmiötä jostakin uudesta, joka on syntymässä. Yleinen mielipide on muutoksien alaista, ja meidän tarvitsee itse asiassa vain muuttaa näkökantaamme tehdäksemme hyvin huonosta järjestelmästä oikein hyvän. Ale olemme älykkäisyyden hyväksi hävittämässä sitä erikoista avua, jota olemme ihailleet kovapäisyytenä liikeasioissa, mutta joka itse asiassa oli vain puupäisyyttä. Me olemme niinikään vapautumassa joutavasta pehmeästä tunteilemisesta. Me alamme hankkia itsellemme selvemmän käsityksen realiteeteista ja rupeamme huomaamaan, että meillä on jo kaikki, mitä tarvitaan täydelliseen elämään, ja että voimme käyttää näitä mahdollisuuksia paremmin, kun vain teemme itsellemme selväksi, mitä ne sisältävät ja mitä merkitsevät.

Kaikki, mikä nykyoloissa on väärää — ja tiedämmehän kaikki, että paljon on väärää voidaan oikaista, kun siitä saadaan selkeä käsitys. Me olemme tottuneet niin paljoa tuijottamaan toisiimme, mitä siltä ja siltä puuttuu, että olemme tehneet persoonalliseksi asiaksi semmoisen, mikä on liian suurta persoonallisuudelle. Tosin on totta, että ihmisluonnolla on suuri osansa taloudellisissa ongelmissa. Itsekkäisyys on realiteetti; eikä ole epäilemistä, etteikö se lyö leimaansa kaikkeen kilpailevaan toimintaan elämässä. Jos itsekkäisyys olisi vain jonkin ihmisluokan erikoistunnus, ei siitä olisi varsin vaikea suoriutua. Mutta se kuuluu ihmisluonteelle, kaikille ja itsekullekin. Myöskin ahnaus, kateus ja epäluuloisuus ovat realiteetteja.

Mutta mikäli taistelu itse olemassaolosta helpponnee — ja se on helpompaa nyt kuin ennen, vaikka epavarmuudentunne on enentynyt — sikäli on meillä mahdollisuuksia kehittää hienompia viettejämme. Tähänastinen edistys on tuntuvasti lisännyt elämän mukavuuksia. Tavallisen amerikkalaisen farmarin talossa on enemmän kalustoa ja valmistettua tavaraa kuin kokonaisessa afrikkalaisessa kuningaskunnassa. Tavallisella amerikkalaisella pojalla on useampia kojeita kuin kokonaisessa eskimoyhteiskunnassa. Keittiön, ruokahuoneen ja kellarin käyttöaseet saisivat vaateliaimmankin viisisataa vuotta sitten eläneen mahtimiehen hämmästymään — elämän välttämättömien tarve-esineiden lisäytyminen merkitsee vain kohonnutta kehitystasoa. Yhä vielä me muistutamme intiaania, joka tulee kaupunkiin kaikkine rahoineen ja ostaa, mitä näkee. Teollisuudessa käytetään vielä uskomattoman suuret määrät työtä ja ainesta valmistamaan maailmalle kaikkinaista turhaa kamaa, jota tehdään vain myymistä ja ostetaan vain omistamista varten jolla ei ole yhtään hyödyllistä tarkoitusta ja joka lopulta on vain joutavaa romua, niinkuin se alunpitäenkin edusti hukkaankäytettyä voimaa. Ihmiskunnan sivistynyt osa alkaa kuitenkin liukua pois joutoleluja tuottavalta asteelta ja teollisuus mukautua täyttämään maailman todellisia tarpeita. Sentähden voimmekin odottaa uutta edistystä kohti elämäntasoa, jonka monet jo näkevät kajastavan, mutta jota nykyoloihin tyytyminen on estänyt meitä saavuttamasta.

Me olemme niinikään vapautumassa aineellisen omistuksen jumaloimisesta. Rikkaus ei ole enää mikään erikoinen kunnia. Itse asiassa ei enää yleinen rikastumispyrkimys ole vallitsevana. Ihmiset eivät enää välitä rahoista rahojen vuoksi, kuten ennen oli laita. Varmaa on, että he eivät mainittavasti kunnioita rikkautta tai niitä, joilla sitä on. Se, mitä me kokoamme hyödyttömäksi liikamääräksi, ei olekaan meille miksikään kunniaksi.

Eikä tarvitse paljonkaan ajatella nähdäkseen, että henkilön yksilöllisiin ominaisuuksiin nähden suuri rahallinen rikkaus ei merkitse paljon mitään. Ihmisolento pysyy ihmisolentona, joka elääkseen tarvitsee saman verran vaatteita, riippumatta siitä, onko hän rikas tai köyhä. Eikä kukaan voi oleilla useammassa kuin yhdessä huoneessa kerrallaan.

Mutta jos on johtotähdekseen ottanut yhteishyödytyksen, jos tahtoo sitä varten toimeenpanna suuria suunnitelmia, joita ei mitenkään voi toteuttaa muuten kuin suuria varoja käyttämällä, jos koettaa saada teollisuuden erämaata kukkimaan ja tuntee tämän elämäntehtäväkseen, niin näkee suurissa rahasummissa samaa mitä maanviljelijä kylvösiemenessä — alun uuteen ja runsaampaan satoon, jonka etuja yhtä vähän kuin auringonsäteitä voi koota itsekkäässä mielessä.

Maailmassa on kahdenlaisia hulluja. Toinen on miljoonanomistaja, joka luulee rahoja kokoamalla voivansa saada jonkinlaista todellista valtaa; toinen pennitön yhteiskunnanuudistaja, joka uskoo, että jos hän vain voisi ottaa rahat yhdeltä luokalta ja antaa ne toiselle, niin yhteiskunnan epäkohdat oitis korjautuisivat. Molemmat ovat harhatiellä. Monet nykyajan suurimmista rikkauksienkokoojista eivät ole lisänneet ihmiskunnan varallisuutta sentinkään arvosta. Lisääkö korttipeluri maailman rikkautta?

Jos me kaikki ottaisimme osaa tuottavaan työhön luovan voimamme helpostitunnettavissa rajoissa, niin olisi kysymys vain siitä, riittäisikö luovaa työtä kaikille ja saisiko kukin, mitä hän tarvitsee. Todellinen puute elämän välttämättömistä tarpeista — ei väärä puute, joka riippuu kilisevien metallikappaleiden puutteesta taskuissamme — voi riippua vain riittämättömästä tuotannosta, ja tämä vuorostaan on useimmiten seurauksena riittämättömästä tuntemuksesta siitä, mitä ja miten on tuotettava.

* * * * *

Tämä asia on alusta alkaen katsottava varmaksi: Maa kykenee tuottamaan säällisen toimeentulon itsekullekin, ei vain ravintoon, vaan kaikkeen nähden, mitä tarvitsemme. Sillä kaikki tulee maasta.

Työ, tuotanto, jakelu ja palkkio voidaan järjestää niin, että itsekukin saa osuutensa tarkoin oikeudenmukaisesti.

Ihmisluonnon vajavaisuuksista huolimatta voi taloudellisen järjestelmämme järjestää niin, että itsekkäisyydeltä, vaikka sitä ei kenties voidakaan tyyten poistaa, riistetään valta aikaansaada vakavia taloudellisia vääryyksiä.

* * * * *

Liike-elämä on helppoa tai kovaa riippuen tuotantoon ja jakeluun käytetystä taitavuudesta tai sen puutteesta. On luultu, että liiketoiminta on olemassa voiton tuottamista varten. Tämä ei ole oikein. Liike-elämä on olemassa yleishyödytystä varten. Se on ammatti ja sen tulee omaksua tietoinen ammattimoraali, joka tuomitsee jokaisen yksilön, joka rikkoo sitä vastaan. Liikemaailma tarvitsee enemmän todellista ammattihenkeä. Se pyrkii ammattirehellisyyteen uljaasta ylpeydestä, ei pakosta. Ammattihenki huomaa omat rikkomuksensa ja rankaisee ne. On tuleva aika, jolloin liike-elämä on moraalisesti puhdasta. Konetta, joka seisahtuu kesken käyntiä, pidetään viallisena ja vika on etsittävä siitä. Ruumis, joka äkkiä sairastuu, on sairas ja tauti on etsittävä siitä. Niin on liike-elämänkin laita. Sen virheet, joista monet johtuvat yksinomaan liike-elämän moraalisesta tilasta, ehkäisevät sen menestystä, tekevät sen kesken kaikkea sairaaksi. On tuleva aika, jolloin moraalin lait yleisesti tunnustetaan liike-elämän perustaksi. Ja kun niin tapahtuu, tullaan liiketointa — valmistusta ja myyntiä — pitämään vankimpana ja hyödyllisimpänä kaikista ammateista.

* * * * *

Kaikki, mitä Ford-laitokset ovat tehneet — kaikki mitä minä olen voinut toimittaa — pyrkii olemaan todistuksena siitä, että yleishyödytys käy ennen voittoa ja että senlaatuinen liiketoiminta, joka jo olemassaolollaan tekee maailman paremmaksi, on jalo ammatti. Minulle on usein sanottu, että meidän yrityksemme huomattava edistyminen — en tahdo käyttää sanaa "menestys", koska se oikeastaan tietää hautakirjoitusta ja me olemme vasta alussa — on riippunut jonkinlaisesta sattumasta; ja että meidän käyttämämme menetelmät, vaikka ne ovat tavallansa hyviä, soveltuvat vain meidän erikoisten tuotteittemme valmistukseen eivätkä lainkaan kävisi laatuun muilla liikealoilla tai ylimalkaan muihin tuotteisiin nähden eikä muissa oloissa kuin meidän.

Oli aika, jolloin pidettiin selvänä, että meidän teoriamme ja menetelmämme olivat pohjaltaan epäterveitä. Se riippui siitä, että niitä ei ymmärretty. Tapausten kulku on vaientanut nämä arvostelut. Mutta semmoista käsitystä on vielä olemassa, että mikään muu yritys ei voisi aikaansaada sitä, mitä me olemme tehneet, että meitä on kosketettu jollakin taikasauvalla, että emme me eikä kukaan muukaan voisi valmistaa kenkiä, lakkeja, ompelukoneita tai kelloja, kirjoituskoneita tai mitään muita tarve-esineitä sillä tavoin kuin valmistamme automobiileja ja moottoriauroja. Arvellaan, että jos vain antautuisimme jollekin sellaiselle alalle, huomaisimme hyvinkin pian erehdyksemme. Minä en tätä ollenkaan usko. Ei mitään ole meille tipahtanut ilmasta. Sen lienevät edelliset sivut osoittaneet. Meillä ei ole mitään, mitä ei kenellä tahansa toisellakin saattaisi olla. Meillä ei ole ollut sen parempaa onnea kuin mikä seuraa jokaista, joka panee parhaansa työnsä suoritukseen. Meidän alkaessamme ei olosuhteissa ollut mitään, jota olisi voinut sanoa "suotuisaksi". Me aloimme melkein tyhjin käsin. Mitä meillä on, sen me ansaitsimme, ja me ansaitsimme sen herpoumattomalla työllä ja lujalla uskolla periaatteeseemme. Me muutimme ylellisyystavaran tarvetavaraksi yksinkertaisesti ja avoimesti. Kun aloimme valmistaa nykyisiä autojamme, oli maassa vähän hyviä teitä, bensiininsaanti oli niukkaa ja yleisöön oli lujasti juurtunut se usko, että automobiili oli parhaasta päästä rikkaiden lelu. Meidän ainoa etumme oli, että meillä ei ollut edeltäjiä ammatissa.

Me aloimme valmistuksen oman katsantokantamme mukaisesti — joka siihen aikaan oli liike-elämässä tuntematon. Uutta pidetään aina ihmeellisenä ja jotkut meistä ovat senluonteisia, ettemme koskaan voi vapautua ajatuksesta, että uusi on ihmeellistä, ellei suorastaan mieletöntä. Meidän aatteittemme mekaanista muovailua muutetaan alituisesti. Me löydämme lakkaamatta uusia ja parempia menetelmiä niiden toteuttamiseksi, mutta meidän ei ole milloinkaan tarvinnut muuttaa itse periaatteita, enkä voi ajatella, että niitä milloinkaan tulee tarpeelliseksi muuttaakaan, sillä minä pidän niitä ehdottomasti yleispätevinä ja uskon niiden täytyvän aikaansaada parempaa ja sisällysrikkaampaa elämää kaikille.

Ellen uskoisi tätä, niin en jatkaisi työtäni — sillä siitä kertyvillä rahoilla ei ole minulle oleellista merkitystä. Rahat ovat hyödyllisiä vain sikäli kuin ne käytännöllisin esimerkein pannaan viemään eteenpäin sitä periaatetta, että liiketoiminta on oikeutettua vain mikäli se on palvelevaa, ja että sen aina tulee antaa yhteiskunnalle enemmän kuin se siltä ottaa, ja että sellaista liikettä ei saa olla, joka ei tuota etua jokaiselle. Minä olen todistanut tämän automobiili- ja moottoriaurateollisuudellani. Minulla on aikomus osoittaa se rautateillä ja muilla yleishyödyllisillä yrityksillä — ei omakohtaiseksi tyydytyksekseni eikä niiden rahojen vuoksi, mitä siitä kertyy. (On yksinkertaisesti mahdotonta näitä periaatteita noudattaessa olla ansaitsematta paljoa enemmän kuin jos pelkästään rahan ansio olisi päätarkoituksena.) Minä haluan todistaa tämän siten, että ihan kaikki meistä voivat saada enemmän ja kaikki voivat elää parempaa elämää sen kautta, että se hyöty enenee, johon kaiken liikkeen tulee pyrkiä. Köyhyyttä ei voida poistaa lakisäännöksillä, vaan ainoastaan kovalla ja järkiperäisellä työllä. Me muodostamme itse asiassa koelaitoksen, jonka tarkoituksena on todistaa, että periaatteemme on oikea. Että me samalla ansaitsemme rahaakin liikeyrityksellämme, se vain todistaa meidän olevan oikeassa, sillä se on senlaatuinen todistuskappale, joka tehoaa tarpeeksi ilman sanojakin.

Ensimmäisessä luvussa esitin tämän katsomuksemme uskontunnustuksena. Sallikaa minun tässä toistaa se sen työn valossa, joka on suoritettu sen mukaisesti, sillä sehän kuitenkin on kaiken työmme perustana.

1) Ei pidä olla huolissaan tulevaisuudesta eikä liioin kunnioittaa menneisyyttä. Joka pelkää tulevaisuutta, joka varoo epäonnistumista, hän rajoittaa liikuntokykyänsä. Epäonnistuminenhan sisältää vain mahdollisuuden aloittaa uudestaan ja älykkäämmin. Rehellisessä epäonnistumisessa ei ole mitään alentavaa, mutta tulevaisuuden pelkääminen alentaa arvoamme. Menneisyys taas on hyödyllistä ainoastaan, mikäli se viittoo teitä ja keinoja edistykselle.